Va l k e a k u u l a s
Valkea kuulas
3
Peter Sandström
PETER SANDSTRÖM
Sinulle joka et ole täällä · 2012
4
Va l k e a k u u l a s
Peter Sandstrรถm
Valkea kuulas
Suomentanut Outi Menna
sch i ldts
&
sรถde r st rรถms
Helsinki
5
Peter Sandström
Kiitos Jorma Maliselle, joka on toiminut käännöksen murreasiantuntijana.
Ruotsinkielinen alkuteos Transparente blanche © Peter Sandström 2014 Schildts & Söderströms www.sets.fi Graafinen suunnittelu Anders Carpelan isbn 978-951-52-3415-5 Painopaikka: Nord Print, Helsinki 2014
6
Va l k e a k u u l a s
Valkea kuulas
7
Peter Sandstrรถm
8
Va l k e a k u u l a s
ENSIMMÄINEN LUKU
Vähän ennen juhannusta äiti alkoi puhua rakkaudesta, enkä tiennyt mitä ajatella. Ensimmäisenä mieleeni tuli, että rakkautta oli turha pohtia enää. Sitten tulin toisiin aatoksiin. Vietin paljon aikaa hänen luonaan sinä kesänä. Hän oli saanut kutsun, joka vaivasi hänen mieltään. Sovittua päivää odotellessaan hän puuhaili ja hääräsi kiihkeän vimman vallassa, ja se laantui vasta yön pimetessä niiden muutamien tuntien ajaksi jolloin aurinko lepäsi kaupunkia pohjoispuolelta reunustavien kuusten takana. Kuulin hänen liikkuvan huoneissa vielä pitkään puolenyön jälkeen. Aamuisin hän istui keittiössä virkkaamassa pannulappuja, kun tulin keittämään kahvia. Puuro odotti valmiina, ja sillä aikaa kun minä söin keittiössä, hän tarttui varsinaisiin askareisiinsa: hän lajitteli vanhoja vaatteita joita oli kertynyt vintille aina viisikymmentäluvulta saakka. Äiti raijasi kaikki vaatesäkit pois vintiltä. Kuulin miten hän veti säkkejä pitkin lattiaa ja vieritti ne yksi kerrallaan portaat alas eteiseen. Eräänä aamuna urakka oli valmis. Säkit kannettiin ulos nurmikolle. Laskin ne, ruskeita paperisäkkejä oli yhteensä viisikymmentäkolme. Näin äidin kulkevan säkkien keskellä
9
Peter Sandström
pidempi keittiöveitsi kädessään. Hän veti viiltoja säkkien kylkiin. Esiin pursuili kalsareita ja paitoja ja lyhyiksi leikattuja harmaita housuja. Nurmikolle levisi huiveja ja saaleja ja hattuja ja kenkiä. Ne näyttivät kuivattujen eläinten kuivuneilta sisäelimiltä. Äiti kahlasi teurasjätteissä. Hän sormeili parittomia sukkia, silotteli ryppyisiä hameita ja sovitti kenkiä joista puuttuivat nauhat. Ei näitä retkuja kukaan tarvitse, hän tokaisi. Ihan vain jotain sanoakseen. Saattaa olla, ettei hän edes huomannut minun istuvan varjossa jakkaralla tarkkailemassa hänen touhujaan. Osan vaatteista hän viikkasi laatikoihin, jotka joku seurakunnasta tulisi hakemaan ja lähettäisi etelän suurkaupunkeihin. Suurin osa jouti kuitenkin suoraan roskikseen. Vaatteissa ei ollut kylliksi tekemistä. Kun ne oli lajiteltu, äiti siirtyi omenatarhaan karsimaan puista kuolleita oksia, minkä lisäksi hänellä oli aikomuksena siistiä puiden lomassa kulkevien vanhojen polkujen reunustat. Yritin pysyä touhuissa mukana parhaani mukaan. Ajattelin, ettei raskaan ruumiillisen työn tekeminen voinut olla hyväksi niin vanhalle ihmiselle. Sinun pitää juoda enemmän, äiti, sanoin. Hän kääntyi ja mulkaisi minua, ojensi sitten molemmat kätensä ja otti vastaan rautakuupan jonka olin täyttänyt vedellä. Joskus, kun aurinko paistoi, levitin pehmusteet vanhaan pihakeinuun ja toin vilttejä ja tyynyjä äidille ja itselleni. Me makasimme keinussa vierekkäin. Pääskyt liitelivät korkeuksissa, viinimarjoihin alkoi tulla väriä. Kun tulin äidin luokse, ne olivat vihreitä. Äiti oli kahdeksankymmentäviisivuotias. Äiti sanoi että me olimme tehneet täsmälleen samalla ta-
10
Va l k e a k u u l a s
valla silloin kun olin pieni. Hänellä oli tapana levittää vihreä viltti nurmikolle sellaisina kesäkuun päivinä kun työt eivät vieneet liikaa aikaa. Me loikoilimme vierekkäin paljaan taivaan alla ja äiti luki ruotsalaisia viikkolehtiä, toisinaan hän virkkasi pannulappuja tai raidallisia solmioita. Minä yleensä vain katselin häntä, tai sitten yritin laskea variksia ja harakoita, tummia lintuja joita soljui jatkuvana virtana kotitalomme savupiippujen ja pohjoisessa vartioivien jättimäisten kuusten välillä. Viime vuosina äiti ei ollut maannut enää nurmikolla, ei edes kuumimpina hellepäivinä. Minulle tulee niin helposti nuha, hän sanoi. Pihakeinu natisi, se oli ehkä vähän nafti kahdelle aikuiselle. Makasin niin reunalla kuin uskalsin. Äiti oli kutistunut vuosien mittaan, hänen olonsa näytti lämpimältä ja mukavalta selkänojan puoleisessa reunassa. Hän veti lippalakin silmilleen, ja ajattelin että hän nukahtaisi. Leppeässä ilmassa oli runsaasti happea, hengittäminen tuntui silkalta nautinnolta. Peittelin äidin huolellisesti niin että ainoastaan pää pilkotti esiin viltin alta. Pääskyset olivat kiireisiä. Teurastamon auto jyristi ohi tietä pitkin. Kuulin lehmien ammuntaa. Ajattelin Pärnua, sitä että minun olisi pitänyt olla siellä. Mutta äiti oli pyytänyt minua tulemaan. Niin ei ollut tapahtunut usein, joten minusta tuntui että minun oli pakko tulla. Oli oikeastaan helpottavaa jättää kaikki muu. Siltä minusta tuntui kun makasin äidin vieressä; olin saanut luvan heittäytyä vapaalle. Kukaan ei tarvinnut minua enää, paitsi äiti, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan.
11
Peter Sandström
Äiti painoi kätensä poskelleni. Olen iloinen siitä että olet täällä, hän sanoi. Hän ei nukahtanut. Hän ryhtyi kertomaan kutsusta, jonka oli saanut. Hän tunsi olevansa valmis.
12
Va l k e a k u u l a s
TOINEN LUKU
Kesäkuussa, juuri ennen kuin omenapuut lakkasivat kukkimasta, satoi monta päivää peräkkäin, minkä vuoksi äiti kävi postilaatikolla vain joka toinen päivä. Hänelle tuli harvoin postia, ja laatikko jökötti tien varressa missä se oli jököttänyt aina ennenkin. Äiti kastui läpimäräksi jos hän haki postin sateella; hän ei ollut aikoihin omistanut sadetakkia, ja sateenvarjoa hän ei ollut käyttänyt koskaan. Hän muisti että isä oli ollut nuori mies nikkaroidessaan postilaatikon. He olivat hetkeä aiemmin onnistuneet hankkimaan tilan itselleen, ja elämä odotti heitä käyttämättömänä. Koska isä ei ollut erityisen kätevä käsistään, postilaatikosta tuli hänelle rakas; se oli rakennettu itse, omin käsin. Rakennustarpeet isä löysi talon vintiltä, hänestä tuntui kuin laudat olisivat olleet siellä häntä varten, jotta hän voisi rakentaa niistä jotain pysyvää. Ne odottivat siistissä rivissä vinokattoisen vinttikerroksen matalimmassa nurkassa, ja hän oli juuri maksanut käsirahan talosta. Tämä on meidän kotimme, hän ajatteli, ja sitten hän näki laudat, ja hän ajatteli että kantaisi ne alas vintiltä, veisi ne pihalle ja katselisi niitä paremmassa valossa nähdäkseen, mitä niistä voisi rakentaa. Kiviröykkiön viereinen vaja oli silloin vielä pelkkä vino-
13
Peter Sandström
ovinen, maalaamaton lautahökkeli. Vajassa oli vähän polttopuita, joita edellinen omistaja ei ollut ehtinyt käyttää ennen muuttokuorman lähtöä. Isä löysi laatikosta vasaran ja nauloja, saha hänellä oli mukana laukussaan. Hänen ensimmäinen urakkansa uudessa paikassa oli sahata laudat, nakutella niistä laatikko ja kiinnittää se tien varteen pystytettyyn tolppaan. Äiti sai tehtäväkseen kirjoittaa nimet lappuun, joka liimattiin laatikkoon. Postilaatikko oli ollut olemassa pidempään kuin isä, ja viime vuosina äiti oli alkanut ymmärtää, että se ohittaisi eliniässä myös hänet. Toisinaan hän mietti, kuka postilaatikon tyhjentäisi sitten kun häntä ei enää olisi. Nimi oli kulunut laatikosta jo aikaa sitten, vanhan lapun päälle oli liimattu uusi, johon maalatut kirjaimet olivat haalistuneet auringossa ja sateessa minkä jälkeen ne oli maalattu uudestaan, kunnes niitä ei lopulta enää tarvittu. Äiti oli asunut talossa niin pitkään, että hän oli paikkakuntalaisten mielissä ollut siellä aina. Oli siis kesäkuu, ja sadetta oli jatkunut päiväkausia. Äiti istui keittiössä ja kuunteli radiota viltti jalkojensa päällä. Puuhellan pesässä paloi mainoslehtisiä ja oksia, jotka äiti oli haravoinut nurmikoilta ja pensaiden juurilta. Äiti joi kahvia kolmesti päivässä, hän ajatteli sitä kuinka pitkä matka postilaatikolle oli. Ruokapöydän ääressä istuessaan hän ei edes nähnyt sitä. Hänelle ei tullut enää lehteä, hän oli lakkauttanut tilauksen. Hän oli kyllästynyt lukemaan politiikkaan ja talouselämään liittyviä uutisia, sellaiset asiat eivät koskettaneet häntä enää. Kulttuurista hän ei ollut piitannut ikinä, eikä myöskään urheilusta. Kaikkein
14
Va l k e a k u u l a s
eniten häntä ärsyttivät syntymäpäivähaastattelut; ihmiset jotka täyttivät viisikymmentä tai kuusikymmentä tai joskus enemmänkin, ihmiset jotka eivät tunteneet itseään vanhoiksi ja jotka yrittivät todistaa elämänvalintansa oikeiksi asettamalla itsensä tietynlaiseen valoon. Kertoivat yhdistyksistä joissa he olivat tehneet vapaaehtoistyötä, yrityksistä jotka he olivat luoneet tyhjästä ja jättäisivät perinnöksi lapsilleen ja matkoista joita he aikoivat tehdä nyt kun heillä vihdoin olisi aikaa nauttia elämästä. Äiti sanoi että hän olisi voinut kertoa heille, että aikaa oli aina mutta sitä uskallettiin käyttää vain harvoin. Hän ajatteli minun isääni. Isä oli tappanut viisisataakolmekymmentäviisi kissaa, sataseitsemänkymmentäviisi koiraa ja kolmekymmentäyhdeksän hevosta. Siitä kuinka monta miestä isä oli tappanut äidillä ei ollut tietoa, mutta luultavasti heitä ei ollut monta. Naisia isä ei ollut tappanut koskaan. Eikä lapsia. Kesäkuun yhdentenätoista päivänä sade loppui. Äiti joi kahvia ruokapöydän ääressä. Hän selasi kulunutta painosta Kristityn vaelluksesta, jonka hän oli löytänyt kirjalaatikosta talon vintiltä. Se kuului tavaroihin, jotka hän oli perinyt isältään. Hän oli ottanut tehtäväkseen tutkia vintin läpikotaisin, paljon oli jäänyt aikojen saatossa unholaan, ja niiden vaatesäkkien lisäksi, jotka hän kantaisi alas kesän aikana, hän oli löytänyt jonkin verran luettavaa. Kristityn vaellukselle, jonka äiti itse asiassa koki omalle ajatusmaailmalleen melko vieraaksi, tekivät seuraa viisikymmentäluvun keittokirjat, pino värikkäitä ruotsalaisia viikkolehtiä sekä tietosanakirjasarja, jonka isä oli hankkinut edullisesti vuonna tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäyksi, kun seminaa-
15
Peter Sandström
ri lakkautettiin ja vanhan opetusneuvoksen kirjasto pantiin huutokaupattavaksi. Talossa oli aina ollut kirjoja. Ja aina oli luettu. Eikä lukeminen ollut pelkkää ajankulua, vaan taustalla oli myös halu oppia lisää elämästä ja niistä mekanismeista jotka ohjasivat maailmaa. Äiti muisteli heidän yhteisen elämänsä alkuaikoja, sitä kuinka he olivat istuneet isän kanssa vierekkäin sohvalla ja lukeneet toisilleen ääneen kirjoja lannoitteista tai lastenkasvatuksesta tai peräti lausuneet otteita maailmankirjallisuuteen kuuluvista runokokoelmista. Äiti ajatteli että ne olivat aikoja jolloin elämä ei ollut yhtä monimutkaista kuin nyt; piti vain löytää oma paikka ja pitää siitä kiinni. Silloin syötiin ja nukuttiin ja tehtiin töitä ja rakastettiin. Näistä elämän osasista rakkaus pidettiin visuimmin vakan alla, se oli suuri asia josta ei juuri puhuttu mutta jonka saattoi aistia arjen puuhailusta sekä sanojen ja eleiden taustalta silloin kun puhuttiin jostain muusta. Tällaisia äiti ajatteli istuessaan ruokapöydän ääressä kesäkuisena aamupäivänä hetkeä ennen kuin hän soitti minulle, hetkeä ennen kuin kaivoin Pärnussa puhelimeni takintaskusta ja vastasin siihen. Äiti halusi kertoa siitä aamusta. Hänen äänensä oli heleä ja kantava. Pihakeinu heilui hitaasti puolelta toiselle. Tunsin lämmön leviävän ruumiiseeni. Ihan kuin äiti olisi yrittänyt nukuttaa lasta. Hän oli yhä äiti, minä olin yhä lapsi. Kun sade oli lakannut ja aurinko valaisi pihanurmea, äiti oli laskenut Kristityn vaelluksen pöydälle ja sujauttanut puukengät jalkaan. Hän otti nahkatakin naulasta, kiskoi sen hartioilleen ja avasi oven. Poppeleiden tuoksu tulvahti
16
Va l k e a k u u l a s
sieraimiin, ja hän ajatteli että kesä oli vihdoin koittanut, että omenapuihin tulisi pian raakileita. Hän käveli seinänmyötäistä polkua pitkin etelään päin ohi nurmikolla ruostuvan aurinkokellon ja laskeutui sitten yksitoista porrasaskelmaa alas tien varteen. Hän oli pelännyt että postilaatikon kansi olisi auki, että laatikko olisi seissyt sateessa suu ammollaan; niin kävi joskus kun mainokset täyttivät sen äärimmilleen. Mutta jo viidennellä porrasaskelmalla hän näki että kansi oli kiinni, kuten yleensäkin. Hän laskeutui askelman kerrallaan ja ajatteli että onneksi hänellä ei ollut sydänvaivoja, onneksi hän oli ”saanut pysyä terveenä”, niin kuin vanhuksista usein sanottiin. Juuri ennen viimeistä porrasaskelmaa äiti pysähtyi. Hän tunsi jokaisen jänteen ja verisuonen ja luun omassa ruumiissaan, hän aisti lämmön ja lihaksissaan sykkivän voiman ja hän hikoili, siitä oli kauan kun hän oli hikoillut viimeksi. Hiki oli kylmää ja haisevaa, ruumiin eritteistä alkukantaisinta, niin hän oli joskus aikoinaan uteliaana ja innokkaana lukenut jostain värikkäästä viikkolehdestä; että ne hajut joita ruumis eritti pelon tai intohimon tai silkan raivon vuoksi olivat eläimellisimpiä meidän ihmisten toisillemme lähettämistä viesteistä, hienovaraisia, hallitsemattomia, ja siinä hän nyt seisoi, alimmalla portaalla tien reunassa ja hikoili, eikä kukaan ollut haistamassa sitä. Hän otti viimeisen askeleen ja avasi postilaatikon kannen. Laatikkoon oli tullut kirje. Kosteus kimalteli tienvarren pensaikoissa. Hän mietti oliko kirje ollut siellä koko sen ajan, kun hän oli istunut sisällä ja odottanut sateen loppumista. Kolme päivää. Kirjekuori oli sininen ja siihen oli kirjoitettu ”Rouva” sekä
17
Peter Sandström
perään hänen nimensä. Nimi oli tekstattu, aivan kuin lapsi olisi pidellyt kynää. Katuosoite puuttui, mutta posti löysi perille kun kuoreen kirjoitti ”Uusikaarlepyy”. Äiti työnsi kirjeen takintaskuunsa ja tunnusteli laatikon pohjaa kädellään aivan kuin ei olisi ollut tyytyväinen yhteen kirjeeseen, mutta postilaatikko oli tyhjä. Edellisen kerran hän oli saanut kirjeen joskus kahdeksankymmentäluvulla, siihen aikaan kun hän yritti yhä löytää kumppania herroista jotka kirjoittivat lehtien seuranhakupalstoille. Hän avasi kirjekuoren tavallisella leipäveitsellä. Pöydälle tipahti paperiarkki, ja hän katsoi arkilla olevia rivejä ja totesi että ne oli kirjoitettu huolellisesti lyijykynällä, kauniilla käsialalla. Kirjettä ei ollut päivätty, siinä luki vain ”Kesällä” ja vuosiluku. Äiti ryhtyi lukemaan. ”Arvoisa rouva S. Koska tietoomme on tullut, että teillä on kykyjä joita entisaikaan käytettiin tautien parantamiseen, olemme päättäneet kääntyä puoleenne asiassa joka on osoittautunut meille itsellemme ylivoimaiseksi. Vanhaisäntä on sairastanut Bechterewin tautia monta vuotta ja ollut useasti sairaalahoidossa. Kyseinen sairaushan vaikuttaa erityisesti selkään ja sidekudoksiin. Lääkkeet pitävät hänet hengissä. Olemme jo kuukausien ajan koettaneet löytää vanhoja perinteitä noudattavaa parantajaa, mutta emme ole onnistuneet. Meillä on ollut vaikeuksia asiamme esittämisessä, sillä kukaan ei tunnu enää ymmärtävän mitä me yritämme sanoa, useimmat vain tuijottavat mykkinä tai neuvovat meitä kääntymään lääkärin tai vanhustenhoidon puoleen. Sitä me emme kuitenkaan halua. Toiveemme on saada apua perinteisistä hoitokeinoista. Täällä, omassa kodissamme.
18
Va l k e a k u u l a s
Olemme tietoisia korkeasta iästänne mutta rohkenemme silti tiedustella, voisitteko ajatella että otatte tehtävän hoitaaksenne. Haluaisimme vanhanisännän tervehtyvän mahdollisimman nopeasti, mieluiten jo juhannukseksi. Edellä mainitun lisäksi hän kärsii huonosta verestä.” Kirjeen alla luki ”Kunnioittavasti”, mutta nimi puuttui. Osoitteeksi oli ilmoitettu Svarv, Yli-Purmo. Äiti oli kuullut puhuttavan niistä seuduista joskus kauan sitten mutta luuli, ettei siellä asunut enää ketään. Hän kuvitteli että turpeennosto olisi tuhonnut alueen maan tasalle uuden vuosituhannen alussa. Turvetta oli kuljetettu voimalaan jättimäisillä rekoilla. Tuhat vuotta maata ruskeana peittänyt turvekerros hävisi uunien kitoihin muutamassa sekunnissa. Lämpö kulki putkia pitkin kaupunkien isoihin taloihin. Äiti vaikeni. Hän ajatteli ehkä harhautuneensa liian kauaksi siitä mistä kertomus oli alun perin lähtenyt liikkeelle. Olipa erikoinen tarina, äiti, minä sanoin. Jaa, niinkö tykkäät, hän sanoi. Nyt maistuisi kahvikupponen, vai mitä? Me joimme kahvia vaitonaisina keittiön pöydän ääressä. Tauko tuli totisesti tarpeeseen pihakeinussa pidetyn esitelmän jälkeen. Kuinka lähelle toisiamme me juuri silloin pääsimmekään. Ajattelin että äiti oli nyt saavuttanut pisteen, jossa moni aiemmin epämääräisen häilyvänä leijunut asia oli vihdoin mahdollista nivoa yhteen; irralliset ajatukset, lapsuudesta saakka mieltä painaneet pelot, pimeys ja valo jotka vuorottelivat päivästä toiseen. Hän näytti minulle sinisen kirje-
19
Peter Sandström
kuoren, silmäilin kirjeen alusta loppuun. Äiti oli toistanut sen sisällön lähes sanatarkasti. Olin aikeissa sanoa, että tuntui omituiselta lukea niin vanhanaikaista kieltä, mutta jätin sen sanomatta. Tulin ajatelleeksi, ettei äiti välttämättä pitänyt tyyliä erityisen vanhanaikaisena. Käsiala oli huolellista. Nykyään näkee harvoin näin siistiä käsialaa, sanoin lähinnä vain täyttääkseni hiljaisuuden. Sitten minun oli pakko esittää kysymykseni. Miten tämä kaikki liittyy minuun? Kuinka niin? Mietin vain, että miksi pyysit minua tulemaan. Minulla olisi ollut muutakin tekemistä, ajattelin mutta en sanonut. Tarvitsin tänne jonkun, äiti sanoi. Jonkun? Niin, jonkun. Äiti sanoi tuntevansa nyt että hänen voimansa oli palannut. Se ei ollut missään vaiheessa kadonnut täysin, mutta se oli ollut uinuvassa tilassa. Siitä on niin pitkä aika kun olen käyttänyt sitä, hän sanoi. Luettuaan Svarvista tulleen kirjeen äiti oli tuntenut melkein heti, että hän oli valmis. Niin, äiti sanoi, sanoin ”melkein heti”, koska vanhemmiten tuntee harvoin mitään ”heti”, olet ehkä alkanut huomata sen, ethän ole itsekään enää nuori. Teetkö pilaa minun kustannuksellani, sanoin. Totta kai ymmärrän mitä tarkoitat, mutta en käsitä mihin tarvitset minua. Tiedät hyvin, ettei minulla ole minkäänlaisia voimia, kykyni auttaa muita ihmisiä on aina ollut jokseenkin rajallinen.
20
Va l k e a k u u l a s
Noh, noh, äiti sanoi, nyt olet kyllä liian ankara itsellesi. Olet kasvattanut lapsesi. Olet tehnyt töitä. Niin, ajattelin. Olin tehnyt töitä, totta. Eikä työnteko ollut aina tuntunut vastenmieliseltä. Usein minut oli vallannut eräänlainen tyytyväisyyden tunne kun olin suorittanut jonkin tehtävän loppuun, kun tunsin olevani valmis. Mietin oliko äiti alkanut ajatella, että hänen elämänsä oli valmiiksi eletty, ja jos oli, tunsiko hän jonkinlaista tyytyväisyyttä. Olin alkanut itse aavistaa sensuuntaisia häivähdyksiä tiettyinä hetkinä; kun katsoin miten Bonnie piirteli ruokapöydän ääressä, mielessäni saattoi käväistä ajatus siitä että elämässä oli jotain ikuista ja lohdullista. Sama juttu jos istuin Daily Newsissa lukemassa lehteä ja huomioni kiinnittyi tauottomana jatkuvaan humalaisten kovaääniseen kailotukseen. Saatoin oivaltaa että juuri sellaiset näennäisen pienet hetket olivat niitä joissa elämä paljasti rajattoman suuruutensa, sen mikä lopulta merkitsi jotain. Luova lapsi. Miehet ja naiset, jotka kuluttivat iltapäiväänsä ryyppäämällä. Maailmaan tulisi aina uusia lapsia, iloisia piirustuksia, samoin surullisia. Ja aina tulisi uusi iltapäivä. Kysyin äidiltä, milloin hän oli luvannut suorittaa tehtävänsä. Se voi tapahtua melkein minä hetkenä hyvänsä, hän sanoi. Tunnen sen kehossani. Mutta haluan että me ajamme sinne Caprilla. Äiti ei toisin sanoen ollut hankkiutunut eroon autosta. Se oli edelleen tallissa, kulkupeli josta aika oli ajanut ohi aivan kuin puimakoneesta tai hevosella vedettävistä kärryistä. Tietty arvo sillä kuitenkin ilmeisesti oli.
21
Peter Sandström
Auto oli isän vanha. Oikeastaan se oli ollut melko uusi silloin kun se hankittiin. Mutta sillä ei ollut ajettu sitten huhtikuun tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäviisi. Silloin isä ajoi auton talliin. Tuskin sitä saa enää edes käyntiin, sanoin. Äiti virnisti ja kohautti olkapäitään. Ajattelin että Järvi voisi panna sen kuntoon, hän sanoi. Vieläkö hän elää, sanoin. Eli ainakin viime viikolla, äiti sanoi. Hän pyöräili tästä ohi. Vauhti ei huimannut päätä mutta ajolinja oli piikkisuora. Oli miten oli. Äiti pyysi että veisin hänet autolla Svarviin. Sitä ennen piti vain herättää Capri henkiin. Äiti ei ollut koskaan hankkinut ajokorttia, mutta minä olin. En ollut kehuttava kuski, mutta olin onnistunut välttymään kolareilta. Äiti katseli minua hymyillen aivan kuin olisi ajatellut, että olin kaunis. En ollut kaunis, en ollut ikinä ollutkaan. Hän oli todennut sen itse moneen otteeseen, olin kuulemma näyttänyt rumalta jo syntyessäni. Ehkä hän oli muuttanut mielensä. Ehkä elämän aikana kertyvä viisaus teki meistä riittävän kypsiä arvioimaan uudestaan aiempia ehdottomia mielipiteitämme. Ehkä hän joutui vihdoin hyväksymään sen, että minä olin kaikki mitä hänestä oli jäljellä. Äiti, sanoin. Älä huoli. Minulla on yhä ajokortti.
22
Va l k e a k u u l a s
KOLMAS LUKU
Minulla oli ollut muitakin kesäsuunnitelmia. Toukokuun kymmenentenä päivänä olin aloittanut työt alkoholinmyyjänä Pärnussa. Minut oli palkattu hommaan erikoisella tavalla. Olin saanut yhteydenoton eräältä virolaiselta kääntäjältä, johon olin tutustunut kymmenen vuotta aiemmin Visbyn kirjailijakeskuksessa. Me emme olleet pitäneet yhteyttä vuosien varrella, joten kääntäjä kysyi ensin olenko hengissä ja vasta sitten, voisinko tulla kesäksi Pärnuun myymään alkoholia. Me tarvitsemme jonkun joka osaa suomea ja ruotsia ja mielellään vähän muitakin kieliä, hän kirjoitti sähköisessä kirjeessään. Lopuksi hän mainitsi sulkeissa, että käännösrintamalla oli ollut hiljaista. Tulkitsin sen niin, että hän halusi selittää miksi oli siirtynyt alkoholialalle. Muistin hänet hyvin Visbyn-ajoilta. Hänen nimensä oli Arthur, ja meillä oli tapana istua iltaa Gamla Masters -nimisessä pubissa. Hän haaveili siitä että saisi joskus kääntää ”oikeaa kirjallisuutta” määrittelemättä termiä sen tarkemmin. Oletin hänen viittaavan novelleihin tai runouteen, tai joka tapauksessa johonkin muuhun kuin pohjoismaisiin ja anglosaksisiin rikosromaaneihin, joita siihen aikaan ilmestyi
23
Peter Sandström
valtavat määrät hänen kääntäminään. Hän käänsi ruotsista ja suomesta ja englannista sekä oman väitteensä mukaan joskus myös saksasta. En ollut ehtinyt olla Pärnussa montakaan viikkoa, kun äiti soitti. Me istuimme Arthurin kanssa usein oluella iltaisin, sen jälkeen kun alkoholikioski oli mennyt kiinni. Hänen kioskinsa sijaitsi rantapromenadin varrella. Suljettujen luukkujen läpi kuulimme kuinka meno rannalla muuttui äänekkäämmäksi sitä mukaa kuin ilta eteni. Ihmiset istuivat ja loikoilivat hiekalla. Monet loikoilivat vedessäkin, sillä Itämeri oli juuri siitä kohtaa niin matala että sai kahlata kilometrikaupalla ennen kuin vesi ulottui edes vyötäisille. Niin Arthur ainakin väitti, minä pysyttelin kaukana vedestä ja hiekasta. En ollut oikeastaan ehtinyt nähdä kaupunkiakaan. Olin ajatellut tutustua kauniisiin puistoihin myöhemmin kesällä. Me istuimme vodkalaatikkojen päällä ja keskustelimme hiljakseen, kun kännykkäni soi. Voi olla että puhuimme novellien estetiikasta, tai sitten keskustelumme oli vain tavanomaista juopuneiden jorinaa. Jossain soi, Arthur sanoi. Sitten hän alkoi hyräillä ”Over the Rainbow’ta”. Tajusin että ääni kuului minun puhelimestani. Olin valinnut soittoääneksi bossanovaversion ”Over the Rainbow’sta”. Minulle soitettiin harvoin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että Bonnielle tai Neolle oli tapahtunut jotain ja että soittaja oli Rahastonhoitaja. Vastasin ja kuulin heti, että puhelimessa oli äiti. Hän pahoitteli sitä että joutui häiritsemään minua. Mutta oli tapahtunut jotain, mistä hän ei selviäisi yksin.
24
Va l k e a k u u l a s
Onko joku kuollut, kysyin. Miten niin, äiti sanoi, eihän täällä ole muita kuin minä. Ja minä puhun paraikaa sinun kanssasi. Niin, niin, sanoin. Äiti sanoi tarvitsevansa minua. Hän ei ilmaissut sitä noin selvin sanankääntein, mutta kun äiti sanoi että ”olis hyvä jos pääsisit tulemhan” hän tarkoitti juuri sitä, hän todella tarvitsi minua. Hän varmaan luuli että puuhailin jotain Turussa, kuten yleensäkin. Hän arveli, ettei minulle olisi ongelma eikä mikään heittää tavarat kassiin ja hypätä pohjoiseen päin menevään junaan. Pärnussa aurinko laski. Arthur katsoi minua aivan kuin olisi tiennyt mistä puhelussa oli kyse, vaikka hän ei taatusti ymmärtänyt sanaakaan murteesta jota äiti ja minä puhuimme keskenämme. Mihinä soot, sanoin. Ai miten nii, äiti sanoi, kotona tiätysti. Mihinä muualla. Ajattelin että hän vaelteli huolissaan ympäri taloa samaan aikaan kun minä myin vodkasikspäkkejä suomalaisille ja ruotsalaisille, jotka olivat tulleet kostealle rantalomalle Pärnuun. Matkustaessani bussilla kohti Tallinnaa ajattelin edelleen Pärnua. Muistin milloin olin käynyt siellä viimeksi. Neo oli silloin neljävuotias, me kävelimme rantahiekalla ja kahlasimme vedessä. Kun olimme kävelleet vartin, vesi ulottui minua polviin. Poika yritti uida mutta ei osannut. Sen sijaan hän oli uivinaan, hän konttasi pohjaa pitkin ja räpiköi käsillään vedessä. Minä osaan uida, Neo sanoi. Hyvä, sanoin. Kylläpä olet taitava.
25
Peter Sandström
Nyt poika oli jo melkein aikuinen. Pian hän matkustaisi kenties Pärnuun omin päin. Pian hän ostaisi kenties vodkasikspäkkejä joltain entiseltä runoilijalta, joka koettaisi ansaita taskurahaa käymällä kesätöissä. Pian Neo olisi kenties itsekin runoilija.
26
Va l k e a k u u l a s
NELJÄS LUKU
Äiti ja isä olivat ostaneet talon vuonna tuhatyhdeksänsataaviisikymmentäkolme. He olivat toivoneet pitkää elämää yhdessä. Siihen aikaan tilalla kasvoi sata omenapuuta viidessä kahdenkymmenen puun rivissä. Omenat muodostivat toimeentulon perustan, mutta isä ja äiti tekivät myös muuta työtä pärjätäkseen taloudellisesti. Vuonna tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäkolme synnyin minä. Isä oli silloin jo neljäkymmentävuotias ja äiti joitakin vuosia nuorempi. Äidillä oli tapana sanoa, että minä tulin myöhään. Mutta mitä tarkoitti ”pitkä elämä”? Ja mitä tarkoitti ”myöhään”? Aurinko nousi yhä idästä, madot ryömivät mullassa. Aurinko oli sama kuin ennenkin, mutta madot eivät olleet samoja. Isä oli haudattu talon pohjoispuolelle. Männyt venyivät korkeutta, samoin poppelit. Yöt olivat valoisia. Juhannusviikko alkoi sateisena ja kylmänä. Äiti pyysi minua hakemaan puita liiteristä. Niitä ei ole enää paljon talven jäljiltä, hän sanoi. Mutta muutama leppä- ja mäntyhalko liiterin nurkasta löytyy aina. Koivuklapit äiti oli polttanut takassa kylmempien kuukausien aikana. Mutta nekin muutamat leppähalot, jotka onnistuin kaapimaan liiterin lattialta, riittivät lämmittämään
27