Vilpitön sydän – lukunäyte

Marjo Vilkko

vilpitรถn SYDร N ROMANSSI s

&s

Š Marjo Vilkko 2018 Kustantamo S&S, Helsinki Kansi ja ulkoasu: Satu Kontinen Painopaikka: ScandBook, Liettua 2018 ISBN 978-951-52-4070-5

Say a prayer for my release When every hope in the world is asleep And my strength will return to fight the bullfight DAVID BEFORE

SYLVIAN THE

BULLFIGHT

I

M

onen vuoden ajan ainoat kuvat, joista saatoin palauttaa hänen kasvonsa mieleeni, olivat päiväkodin ryhmäkuva ja puolilähikuva kesäiseltä ravintolan terassilta. Jälkimmäisen olin tähdännyt hätäisesti ensimmäisellä digitaalikamerallani, jonka käyttöä halusin muka harjoitella. Niin halusinkin, mutta olin hankkinut laitteen varta vasten, aikaisemmin kuin alunperin olin suunnitellut ja mihin sen hetkiset varani oikeastaan olisivat riittäneet, vain saadakseni tämän kuvan ennen kuin tuhansien kilometrien välimatka taas erottaisi meidät, pahimmassa tapauksessa lähes vuodeksi.

Päiväkotikuvassa hän hymyilee hampaat loistaen takarivissä, lapsijoukon keskellä. Kiltin näköinen poika, virttyneessä, hieman liian suuressa vaaleanpunaisessa t-paidassa ja sinisissä fleecehousuissa, joissa on punaisia dinosauruksia.

Terassikuvassa hiukset ovat tummuneet mutta hymy on yhä sama. Hieman hillitympi, mutta yhä sellaisen ihmisen, joka uskoo maailman ja ihmisen perimmäiseen kauneuteen. Kuvasta loistaa 13

lämpimän myöhäiskesäillan mehumainen valo, joka kehystää hänen olemustaan kuin kultainen aura. Vasemmassa silmänurkassa, siinä mihin on vielä jäänyt punaista glitteriä edellisen yön juhlimisen jäljiltä, kimmeltää, kuin siitä olisi puhkeamassa pieni punainen tähti.

Hän nojaa pöydän yli minua kohti, käsi poskella ja hieman leukaluun alla, tukien sileitä kasvojaan sormien kehikkoon etu- ja keskisormi sirosti ohimoa kohti osoittaen, nimetön ja pikkusormi kaartuen alahuulen syrjässä kohti leukaa. Hänen olemuksensa on täynnä tyytyväistä, melkein laiskaa energiaa mutta silmissä voi aavistaa ylivirittyneisyyttä. Siltä ihmiset usein näyttävät tanssittuaan läpi yön – tai rakasteltuaan koko aamun. Hänen hymynsä on keskeneräinen, kuin hän olisi nähnyt jotain mitä hän ei vielä ymmärrä ja minä en ole vielä huomannut.

14

PERHOSET Hän oli aina myöhässä. Muistan, kuinka kävellessäni tapaamaan häntä sinä elokuisena iltana, jona tarinamme varsinaisesti alkaa, tunsin epämääräisen häivähdyksen, kuin nykäisyn hihassa, ja melkein pysähdyin paikoilleni: aivan kuin silloin, kun luulee nähneensä kadun toisella puolella tutun ihmisen, vaikka tietää tämän olevan muualla. Vilkaisu, säpsähdys, uusi katse: hän – se jonka luulin nähneeni – on poissa. Erityisesti tähän aikaan vuodesta kaupunki oli minulle täynnä näitä pakenevia muistoja. Hengähdin, ravistin päätäni, kuin saadakseni ajatukset parempaan järjestykseen. Tavoitin kasvoiltani epäuskoisen hymyn, ennen kuin sekin katosi. Ehdin tajuta, ettei se ollut hymy, joka kuului siihen hetkeen vaan johonkin toiseen, ehkä siihen muistoon, jota en täysin tavoittanut. Annoin ajatuksen mennä, ja muiston sen myötä. Nyt oli aika hymyillä toisin, valoisasti. Ajat eivät olleet elämäni helpoimmat mutta tuolla odotti yksi parhaista ystävistäni, pitkän tauon jälkeen, tutulla lehmusten kattamalla terassilla. Olin hämmästynyt, sillä hänellä ei ollut tapana istua odottamassa.

Minä näin hänet jo kaukaa mutta hän ei näyttänyt huomaavan minua. Hän istui uppoutuneena lukemaansa lehteen. Kerran hän 15

nosti katseensa aivan kuin olisi katsonut suoraan minuun, muttei osoittanut mitenkään tunnistavansa minua. Tunsin itseni aaveeksi, ja nautin jokaisesta askeleesta, joka vei minua lähemmäs. En malttanut odottaa.

Vasta kun olin aivan hänen vieressään, hän nosti katseensa ja säpsähti niin että pudotti lehden käsistään. Hänen kasvonsa olivat näkemisen arvoiset. Hän ponnahti ylös tervehtimään minua ja halasimme toisiamme lujasti. Liikutuin, kukaan ei ollut halannut minua pitkään aikaan. Ei sillä tavalla, kiirehtimättä. Pysähdyin hengittämään vastasilitetyn paidan tuoksua, joka jostain syystä oli lohdullisimpia tuoksuja maailmassa.

Hän mittaili minua arvioivasti kuin rikostoveri. ”Blondius pukee sinua.”

Istuuduimme toisiamme vastapäätä ja hän kaatoi jäähdyttimessä seisovasta viinipullosta juomaa lasiini. Riisuin suuret punasankaiset aurinkolasit kasvoiltani ja hän katsoi minua kiinnostuneena kuin etsien todistusaineistoa. ”Otin vapauden tarjota tänään. Läksiäismaljoja.”

Ilmassa oli melankoliaa, samanlaista kuin joulupäivän kääntyessä iltaan tai loppiaisaattona, kun suloisen joutilaisuuden lomaan alkaa tihkua arjen odotusta. Kuin muuttoa edeltävänä iltapäivänä.

Sitä yrittää vangita kaistaleen hetkeä – juuri ennen sitä hetkeä, jona tuttu ja turvallinen muuttuu tyhjäksi ja tunnistamattomaksi, mutta huomaa joka kerta myöhästyneensä. Ehkä se johtui vuodenajasta.

Elokuussa mieli kääntyi iltaan nopeammin kuin varhaiskesällä. Päivä ei enää tuntunut loputtomalta, ja vaikka me pohjoisen ihmiset aloitamme vitsailun syksyn tulosta jo kesäpäivänseisauksen aikaan (siinä vaiheessa kun kesän huippu vasta kalenterin mukaan alkaa), ajatus tummista sävyistä alkoi olla tervetullut kaiken sen valon jälkeen.

Tämä oli myös se aika vuodesta, jolloin olin tottunut hyvästelemään hänet. Jo vuosien ajan olimme sään salliessa sopineet kesäi16

set tapaamisemme tähän lehmusten varjoon. Terassi kuului yhdelle kaupungin vanhimmista alkuperäisen olemuksensa säilyttäneistä ravintoloista, ja se sijaitsi rauhallisessa, viheralueiden täyttämässä kaupunginosassa lähellä merenrantaa. Kävelin sinne kotoa kolmessa minuutissa, puistokatua, jonka varrella kookkaat hevoskastanjat jo valmistelivat piikikkäitä hedelmiään.

Yksi kesä oli taas päättymässä, virallinen kesä meidän leveysasteillamme. Ilta ei ollut erityisen lämmin mutta kuitenkin yksi niistä harvoista illoista siinä elokuussa, joka houkutteli istumaan ulkona, kun se vielä oli mahdollista. Ihmiset ympärillämme näyttivät levollisilta mutta ehkä hivenen pettyneiltä. Poikkeuksellisen lämpimän alkuvuoden jälkeen kesä ei ollut lunastanut sille asetettuja odotuksia. Mutta oli se ollut kesä, tarpeeksi lämmin saadakseen luonnon tummumaan vihreydestä ja meriveden lämpenemään niin että tuuli saattoi hyvinä päivinä olla lämmin.

Nämä ihmiset olivat tottuneet siihen, että kesän täytyi loppua juuri, kun siitä alkoi nauttia. He olivat tottuneet ottamaan kesänsä kuin vieraat, jotka osaavat lähteä juhlista heti, kun ovat alkaneet viihtyä ja viimeistään silloin, kun niiden on ilmoitettu loppuvan.

Nyt, kun he olivat tulleet tähän lehmusten katveeseen tapaamaan ystäviään, he vaikuttivat hämmentyneiltä, kuin olisivat juuri kuulleet, että ennakkotiedoista poiketen juhlat jatkuisivatkin aamuun asti ja näkisivät miten uusia upeasti pukeutuneita vieraita virtasi sisään. Jokin osa heissä halusi jäädä, mutta vanha vakaumus väänsi heitä ulos ovesta kuiskutellen, että he olisivat vähemmän surullisia aamulla, jos lähtisivät heti. Oli aika alkaa sanoa ei.

Meidän oli aika sanoa näkemiin. Kahden päivän kuluttua hän olisi taas poissa, istuisi laivassa, matkalla Englantiin, josta oli tullut hänelle toinen koti. Edessä olivat rutiininomaiset neljä kuukautta synkkenevää syksyä, ennen kuin tapaisimme jälleen. Näin oli ollut jo vuosia. Joulusta kesään, kesästä jouluun. Yhdestä säästeliäästi annostellusta tapaamisesta toiseen. Kalenteriini merkitystä punaisesta 17

A-kirjaimesta seuraavaan. Kalentereita punaisine kirjaimineen oli ehtinyt kertyä jo seitsemän, kahdeksas täyttyisi pian.

Kommunikointimme oli aluksi pelkkää hymyjen, katseiden ja sekalaisten pikkulauseiden kipinöintiä. Puhuimme toistemme päälle ja pysähtelimme kesken lauseen: anteeksi, sano vain... ei, sano sinä ensin. Tämä oli orientoitumisvaihe, joka kuului aina asiaan tavatessamme, ehkä siksi, että olimme molemmat sitä pidättyvää ihmistyyppiä, joka juhlissa seurustelee mieluummin kirjahyllyn kuin tuntemattomien kanssa. Vaikka olimme tunteneet toisemme jo kymmenen vuotta (ja olleet ystäviä lähes yhtä kauan) tarvitsin aina nämä muutamat minuutit synkronoidakseni hänen fyysisen olemuksensa siihen mielikuvaan hänestä, jonka kanssa elin suurimman osan ajasta. Joskus, ennen kuin yhteys oli taas muodostettu, minusta tuntui kuin hänestä olisi ollut kaksi eri versiota, joihin myös suhteeni oli hieman erilainen. Sille toiselle saatoin puhua kaikesta ja sanoa asioita hyvinkin suoraan; tälle edessäni olevalle...

Kulutimme nämä kummalliset minuutit iloisesti sanaillen, luottaen vanhojen ystävien varmuudella siihen, että jossain vaiheessa, hyvin pian, etäisyyden tunne sulaisi pohjalla olevaan varmuuteen siitä, että yhteys, joka oli kerran saavutettu ja vuosien varrella moneen kertaan vahvistettu, ei ollut yhtäkkiä kadonnut mihinkään.

Joidenkin ihmisten kanssa sellainen yhteys voi syntyä yhdestä katseesta tai äänen väristä. ”Kuinka voit?” hän kysyi katsoen silmiin kuin tiedemies, joka odottaa, että hänen älylliseen haasteeseensa vastataan, mielellään samalla mitalla. ”Paremmin, toivon? Ainakin näytät hyvältä.” ”Hyvä jos siltä näyttää”, hymyilin takaisin. En enää itkenyt tuntikausia päivittäin, ja kasvoni olivat lakanneet nykimästä, se teki ilmeisesti ihmeitä ulkonäölleni.

Todenmukaisinta olisi ollut sanoa, etten tiennyt kuinka voin.

Olin siinä varhaisessa vaiheessa eroprosessia, jossa ihminen häpeää uutta siviilisäätyään, parisuhteetonta statustaan. Siinä elämäntilan18

teessa, jossa pariskunnat pistävät silmään kaikkialla ja heidät kaikki kuvittelee onnellisiksi.

Kun aviomieheni kaksi kuukautta aikaisemmin oli ilmoittanut haluavansa eron, olin uhannut kytkeä itseni kettingillä patteriin, lähteä kodistani vain poliisin kantamana. Kuukauden päivät olin itkenyt niin, että kasvolihakseni eivät enää tienneet, miten niiden olisi pitänyt käyttäytyä. Kaikki mitä muistin noista ensimmäisistä viikoista, ja ensimmäinen kirkas ajatus, joka alkujärkytyksestä kristallisoitui, oli vaalea peruukki, jonka olin välttämättä tuntenut tarvitsevani naamioimaan sitä, mitä en enää tunnistanut. Identiteettini. Olin kadottanut kaiken muun varmuuden elämästäni mutta tämän olin tiennyt täysin varmasti: peruukin piti olla kullanvaalea, runsas pilvi, samanlainen kuin Brigitte Linillä elokuvassa Chungking Express. Kullanvaalea pilvi. Erilainen kuin minä.

Otin peruukin päästäni ja jätin sen hetkeksi lepäämään syliini.

Chungking Express oli hänen suosikkielokuvansa (”silkkaa kevättä filminauhalla”) ja sen ohjaaja Wong Kar-wai yhteinen suosikkiohjaajamme. Se oli käynyt ilmi, kun hän kerran voitonriemuisena mainitsi löytäneensä kaupasta ananaspurkkeja, joissa viimeinen käyttöpäivä oli hänen syntymäpäivänsä – ja olin heti tiennyt, mistä oli kyse.

Kuvailin hänelle, kuinka olin onnistunut säikäyttämään myös mieheni. Olin istunut peruukki päässäni television ääressä, selkä oviaukkoon päin tämän tullessa töistä kotiin. Muistin vieläkin mielihyvällä säikähtynyttä huudahdusta, ja samanaikaista horjahdusta, kun olin kääntynyt tuolissani katsomaan häntä. ”Mutta ei siitä ollut apua. Olen yhtä hukassa kuin silloinkin.”

Kuinka nopeasti elämä saattaa muuttua: eilen kaikki oli kuten aina ja näytti myös jatkuvan sellaisena, ja tänään joku sanoo yhden pienen lauseen, joka rikkoo kaiken, lykkää liikkeelle vyöryn, jota mikään ei voi pysäyttää, jonka jälkeen ei ole paluuta, jonka jälkeen kaikki se, minkä piti pysyä ennallaan, on entisyyttä, johon ei ole 19

enää paluuta. Niin kuin mieheni sanat sinä kesäkuisena aamuna, sinä samana kesänä. ”Kaksikymmentäkaksi vuotta, siitä seitsemäntoista naimisissa... siitä viisitoista alamäkeä, kuten mieheni sanoo. Olen väsynyt rakkauteen. Tai miksi sitten haluatkin sitä nimittää.”

Hän katsoi minua myötätuntoisesti, odotti minun jatkavan.

En halunnut puhua omista asioistani. Mutta en ollut myöskään varma, halusinko kuulla hänen kertovan itsestään. Hän huokui tyytyväisyyttä ja uutta itsevarmuutta, jonka syyn tiesin. Oli kulunut lähes vuosi siitä, kun viimeksi olimme tavanneet tällä samalla terassilla. Olin silloin heti nähnyt hänen olemuksestaan, että jotain erityistä oli tapahtunut. Hän oli tavannut tytön.

Muistin, mitä hän oli sanonut minulle silloin: ”Tulevien lasteni äiti.” Samalla tavalla hän oli jo vuosien ajan puhunut minulle lähes jokaisesta tytöstä, joka oli vastannut hänen hymyynsä. Se oli ollut jo kulunut vitsimme, ja vuosi sitten hän oli yrittänyt alleviivata leikillisyyttä hymyllä mutta oli saanut aikaan vain merkillisen viekkaan vaikutelman. Sitten hän oli punastunut voimakkaasti, ehkä siksi, että oli itsekin tunnistanut, kuinka väkinäistä oli puhua tästä tytöstä keveästi. Tällä kertaa ennustus saattoi olla tottakin, sillä he olivat seurustelleet jo kokonaisen vuoden. Tämä oli todellakin monella tapaa muutosten kesä.

Kumarruin pakkaamaan peruukin laukkuuni ja etsin samalla kalenterini välistä valokuvan, jonka työnsin hänen eteensä pöydälle. ”Onnittelut vuosipäivän johdosta.”

Hän katsoi kuvaa ensin kulmat rypistyen, hymyili sitten tunnistaen. ”Tämä on otettu sinä päivänä...”

Nyökkäsin. ”Et malta odottaa, että pääset kertomaan minulle.” ”Näytän onnelliselta. Vähän hoopolta.” Sekin oli totta. Onni saa ihmiset näyttämään avuttomilta.

20

”Onnellisuudelle”, sanoin ja kohotin lasini.

Hän puhui hetken siitä, miten heillä meni, kesästä ja tulevaisuudensuunnitelmista, mutta koko ajan hieman varuillaan, aivan kuin olisi enemmänkin halunnut vain noudattaa hyvien tapojen kaavaa, ei niinkään uppoutua aiheeseensa. Aivan kuin tiedostaen, että onnellinen ja tasainen parisuhde on aina tylsä puheenaihe kaikille muille paitsi niille, jotka itse elävät sellaista.

Minä kuuntelin ja katselin hänen onnellisuuttaan, ja hänen puhtauttaan hohtavaa valkoista paitaansa, joka läikehti ilta-auringossa kuin avanto toiseen todellisuuteen.

ii Olin jo silloin rakastanut häntä kauan. Tarkalleen sanoen neljä vuotta neljä kuukautta ja yhden päivän. Osaan kertoa rakkauteni alkamishetken lähes tunnin tarkkuudella, sillä muistan, kuinka kello kolme iltapäivällä astuin junaan ja kun kaksi tuntia myöhemmin saavuin määränpäähäni, tiesin rakastavani häntä.

Niin ihmeellinen kuin tuo hetki muistoissani onkin, se kertoo vain sen, milloin oivalsin tai myönsin jotain, minkä todennäköisesti olin tiennyt jo kauan. Se kertoo, milloin annoin itselleni luvan puhua rakkaudesta sen ehdottomimmassa muodossa – siinä, josta antautumisen jälkeen emme enää voi perääntyä suhteellisen vähäisin vaurioin, kuten voimme silloin, kun kaikki peruuntuu jo varhaisessa vaiheessa, ennen kuin on kunnolla alkanutkaan.

Mutta kuinka rakkaus alkaa ja kuinka on mahdollista olla vuosien ajan ymmärtämättä, että rakastaa jotakuta? Luulen, että sydämessäni olen tiennyt vastauksen aina. Kun ymmärsin rakastavani häntä, minusta tuntui samalla, että olin rakastanut häntä jo kauan, ehkä alusta lähtien.

21

Yritän nyt kertoa niin tarkasti ja totuudenmukaisesti kuin muistan ja kykenen – kuinka rakastuin häneen, kuinka kaikki alkoi – rakkauden ensimmäisestä tunnistamisesta täydelliseen varmuuteen.

Antakaa kun lasken vuodet taaksepäin: Kymmenen... Yhdeksän...

Kahdeksan... Seitsemän... Kuusi... Viisi... Neljä... Kolme... Kaksi...

Yksi...

22

J

okainen rakkaus alkaa ensimmäisestä kohtaamisesta, joka ei läheskään aina ole salamaniskun kaltainen valaistuminen: tässä hän on, seuraava rakkauteni. Ei, päinvastoin, tätä hetkeä ei aina välttämättä edes muisteta, rakastuneet eivät pysty palauttamaan mieleensä, eivät ainakaan niin tarkasti kuin myöhempien tapahtumien hullaannuttamina haluaisivat, millainen oli se hetki, jolloin he ensimmäisen kerran olivat fyysisesti samassa tilassa ja tulivat tietoisiksi toistensa olemassaolosta.

He saattavat muistaa tilaisuuden ja ajankohdankin suurin piirtein, mutta monien rakastavaisten on myönnettävä, että vielä tuon ensimmäisen samassa tilassa olemisen hetkenä he eivät rekisteröineet toisiaan missään romantiikkaan viittaavassa mielessä. Se on kuitenkin ensimmäinen tapaaminen. Jokin meissä on jo tehnyt hienoisen valinnan. Jos se etenee rakkaudeksi, voimme halutessamme ajatella, että rakkaus (tai jokin sen kaltainen) on tunnistanut kohteensa ennen meitä. Ja rakastuneet haluavat aina ajatella näin.

(Kohtalo. Sattuma. Todennäköisyys?)

23

Me olimme kohdanneet toisemme ensimmäisen kerran kymmenen vuotta aikaisemmin. Samanlaisena lämpimänä puolipilvisenä loppukesän päivänä kuin nyt, läheisessä puistossa, johon päiväkotilapset tulivat leikkimään iltapäivisin. Minä elin elämääni yliopiston ja perheen perustamisen jälkeisellä ei-kenenkään-maalla. Olin juuri täyttänyt kolmekymmentäkolme. Hän ajelehti siviilipalveluksen ja keskeytyneiden opintojen jälkeisessä limbossa. (Kakskytkaks ja down, hänellä oli tapana sanoa.) Se päivä oli hänen ensimmäisensä uudessa tehtävässä sosiaalisesti haastavaksi luokitellun pojan erityisavustajana. Minulle pojan äitinä se hetki oli tavallinen – ja päivän jännittävin: aika hakea poika kotiin.

Olin monta kertaa turhaan luullut, että pahin olisi jo ohi. Mutta joka kerta kun minusta alkoi tuntua, että voin jälleen hengittää vapaammin, tapahtui jotain, joka otti luulot pois. Poikaan oli alettu liittää sanoja, kuten diagnoosi, ennuste tai uusimpana: psykoterapia. Sinä syksynä olin toiveikas ja samalla kuin viimeisellä rajalla.

Olin hyväksynyt, että lapseni tarvitsi apua – hän oli aloittamassa terapian, ja hänelle oli palkattu henkilökohtainen avustaja, jonka toivottiin auttavan ennalta arvaamattomissa tilanteissa. Tämän enempää ei voitu tehdä. Jos suunnitelma ei toimisi, pojan pitäisi lähteä.

Odotin siis ihmettä, pelastajaa.

Elimistöni oli niin tottunut pelkäämään, että jännitys ja kouristelu vatsassa astuivat esiin täsmällisesti, kun tuli aika lähteä hakemaan lasta kotiin. Puistoa kohti kävellessäni pieni pelko hengitteli niskassani raskaasti ja tasaisesti. Kesää edeltäneet kuukaudet olivat olleet niin nöyryyttäviä, että olin niiden saatossa muuttunut inhimilliseksi ilmapiiritermostaatiksi – sanattoman viestinnän vainoharhaiseksi tulkiksi. Niskaani oli kasvanut tutkain, jonka avulla tarkkailin takana kävelevien muiden vanhempien ilmeitä. Tiesin miten pojan päivä oli mennyt päiväkodin hoitajien asennoista ja ilmeistä, ennen kuin sanaakaan oli vaihdettu.

24

Saavuin puiston portille mieli toiveikkaana ja samalla valmistautuneena pahimpaan, katse levottomana lepattaen aitauksen sisällä leikkivästä lapsesta toiseen, etsien punaista lippalakkia, jonka poika oli aamulla valinnut, aivot eritellen lasten äänien sekamelskaa: riemunkiljahduksia vai kivunhuutoja, katkeraa itkua vai iltapäivän tuntien hervotonta väsynyttä naurua?

Avatessani puiston porttia näin, tai paremminkin tunsin, että jokin eteni harppoen minua kohti. Käännähdin, ja sain samassa tulvan solvauksia päin kasvojani. Mies, jonka tunnistin poikani ryhmään kuuluvien kaksospoikien isäksi, jonka kanssa en ollut koskaan puhunut mutta jota olin aina tervehtinyt ja joka oli aina jättänyt tervehdyksen palauttamatta, korotti nyt minulle ääntään, huusi koko puiston, kaikkien lasten ja paikalla olevien vanhempien ja päiväkodin henkilökunnan kuullen, että oli minun poikani syytä, että hänen lapsensa olivat oppineet kirosanoja.

En tiennyt, mistä häkeltyä enemmän, huutamisesta vai sen aiheesta, joka tuntui niin naurettavan vähäpätöiseltä kaiken sen rinnalla mitä pojasta ja meistä, hänen vanhemmistaan, puhuttiin. Tuijotin miehen kiihtyneisiin silmiin ja tämän rytmikkäästi avautuvaan ja sulkeutuvaan suuhun. Odotin hengenvetoa, joka sallisi minun vastata, mutta mies toisteli samoja lauseita henkeä vetämättä kuin nyrkkeilijä, joka sokeassa maniassaan jatkaa jo tajuttoman vastustajan takomista.

Tunsin tutun kohinan adrenaliinin syöksyessä suoniin. Yritin saada sanotuksi, että olimme tietoisia ongelmista, että teimme parhaamme ja halusimme olla yhteistyössä. Litania, jota olin tottunut käyttämään ostaessani pojalle armonaikaa niin sanottujen tavallisten ihmisten joukossa. Sanat olivat totta, mutta ne olivat käytössä kuluttaneet kaiken vilpittömyytensä. Ei siis ollut ihme, etteivät ne tyynnyttäneet raivoavaa isää. ”Kaikkihan sen tietävät, että poika käy psykiatrilla”, mies huusi. ”Saako kysyä, mikä on diagnoosi? Saako ky-

25

syä, mikä on diagnoosi! Ja miksi tällaisia tapauksia pidetään meillä avoimissa, normaalien lasten päiväkodeissa?”

Käänsin miehelle selkäni ja kävelin pois kyynelten tulviessa.

Yritin pidätellä niitä ja näyttää siltä, kuin olisin etsinyt poikaani lasten vilinästä, mutta tunsin, kuinka katseeni oli tyhjä kuin huonolla näyttelijällä, joka lannistuu itseensä kohdistuneiden silmäparien edessä. Hän ilmestyi eteeni kuin tyhjästä – pitkätukkainen tuntematon poika vierellään pienempi tuttu poika, ja tartuin vaistomaisesti hänen käteensä, kun se ojennettiin minua kohti. Kosketus sai kyyneleeni valumaan virtana pitkin poskiani, enkä pystynyt puhumaan sen vertaa, että olisin saanut vastatuksi rauhallisella äänellä esitettyyn tervehdykseen. Olin jo mennyt yrittämisen ja kasvojen säilyttämisen tuolle puolen, ei ollut mitään mahdollisuutta näyttää tyyntä naamaa lapselle tai ylipäätään kenellekään. En siis välittänyt.

Saisipa ainakin kaveri nähdä kerralla, mitä oli odotettavissa: kiroileva poika ja hänen heikkohermoinen äitinsä. Luulot pois.

Hänkin oli tosiaan vasta poika. Ujon ja kiltin näköinen. Pitkä ja laiha. Hieman huonoryhtisille olkapäille lainehtivat vaaleat hiukset, liian suuret silmälasit, jotka saivat hänen kasvonsa näyttämään naisellisemmilta kuin ne ehkä olivat. Hän oli niitä ihmisiä, jotka näyttivät siltä kuin olisivat syntyneet silmälasit päässään. Enemmän ajatusten pyörittelijä kuin ratkaisujen tekijä, kenties siihen viittasi myös huomattavan kokoinen otsa, mikäli uskoo sen, mitä valtavasta otsasta sanotaan. Epäurheilullista nörttilookia rikkoi vain sileä kuulas iho. Olin odottanut jotakuta maanläheistä, miehekkäämpää, isähahmoisempaa. Tuoko heiveröinen poika todella pitelisi minun poikaani aloillaan? Eikö kukaan muu ollut edes hakenut paikkaa?

Yllätyin, kun kädenpuristus ei ollutkaan laimea eikä katse vältellyt itkuisia kasvojani. Tosi asiassa se ei ollut muuta kuin katse, joka ei näyttänyt tekevän mitään oletuksia. Hän aloitti uudessa työpaikassa: miten muuten hän olisi voinut mitään tai ketään katsoa?

Minä olin kuitenkin taistellut jo liian kauan. Olin venynyt pitkälle 26

sosiaalisten valmiuksieni tuolle puolen, sille oudolle alueelle, jossa hymyillään silloinkin kun ei siltä tunnu – ja kun ei yrityksistä huolimatta onnistuta hymyilemään, ollaan kuin ei välitettäisi siitä, että kasvot tärisevät tai kyyneleet tunkevat silmiin. Kaikki uudet ihmiset olivat potentiaalisia vihollisia, kunnes toisin todistettiin.

Olin antanut ihmisille armoa. Olin houkutellut itseäni uskomaan, että he eivät ehkä ajatelleet minusta niin pahoja kuin kuvittelin, todennäköisesti eivät ajatelleet minua lainkaan... mutta juuri ennen kuin hän käveli eteeni, olin joutunut niin ankaran yllätyshyökkäyksen uhriksi, että varustukseni olivat romahtaneet. Siinä avuttomuuden tilassa hänen katseensa kohtasi minut puhtaana ja aseettomana, ja sai minut lyömään hänet vaikeiden asioiden ritarikseni.

Toinen yllätys oli hänen hymynsä. Se alkoi tuskin huomattavana nykimisenä suupielissä ja levittäytyi parissa sekunnissa kasvojen yli luonnonilmiömäisellä pitelemättömyydellä, kuin nopeutettu filmi auringonnoususta. Täydessä loistossaan hänen hohtavahampainen suunsa näytti täyttävän puolet kasvoista, ja hymy täytti ne kokonaan ja huomasin ajattelevani jotain lapsuuteni satukirjojen suurta kukkaa, jolle on piirretty onnelliset silmät ja suu.

Alvar, hän sanoi. Muistan ajatelleeni: kuka antaa sellaisen nimen vauvalle. Hän sanoi jotain muutakin, ja puhe tuli ulos häkellyttävänä kollaasina, jossa lauseet kulkivat epätäydellisinä toistensa lomassa, jättäen vastaanottajan vastuulle liikaa, mutta se saattoi olla myös minun hämmennystäni. Kuultuaan nimeni hän puristi kättäni lyhyesti vielä hieman voimakkaammin, kuin pisteeksi, aivan kuin kosketuksemme olisi ollut lause, jonka hän halusi osoittaa hallitsevansa paremmin kuin puheen. Jokin tässä kömpelyyden ja luontevuuden yhdistelmässä liikutti minua.

27