Sumanismi 1 15 by Sumanismi

δUMANIδMI “Suman on näyttävä ja kuuluttava”

1/2015

Suomen kielen opiskelijain ainejärjestölehti

Sumanismi 1/2015 Sisällys: s. 4

Koponen

s. 5

Päällikön puheenvuoro

s. 6

Suman hallitus 2015

s. 16 Päivä Katrin kannoilla s. 18 Kolumni: Valivalivali s. 19 Tepastellen s. 20 Keskiaukeaman karikatyyri s. 22 Elämme pelottavia aikoja - pelkokyselyn antia s. 26 Tepa testaa: Taidemuseo s. 31 Historian lehdillä s. 32 Änkyräfeministileiri: Kvantitatiivista sukupuolentutkimusta s. 34 Novelli: Klu-siili höpöstyy s. 36 Anonyymit tunnustukset s. 37 Eniten vituttaa kerrostalo s. 38 Piri pärisee Kirjoittajat Hanna Heiska Teijo Kemppainen Meri Koivumaa Eemi Koskela Katariina Mäkelä Lauri Siniluoto Katja Virpiranta

Kuvitus Teijo Kemppainen Anna-Sofia Konttaniemi Katariina Mäkelä Essi Petäjäniemi Olli-Juhani Piri Lauri Siniluoto Jussi Virpiranta lostandtaken.com sxc.hu

Graafikot Eemi Koskela Olli-Juhani Piri Lauri Siniluoto Jussi Virpiranta

Sumanismi

Taitto Eemi koskela Katariina Mäkelä Lauri Siniluoto Katja Virpiranta

Päätoimittajat Katariina Mäkelä Lauri Siniluoto

Kansitaiteilija: Olli-Juhani Piri Sisällys: Olli-Juhani Piri

Painettu Juvenes Printissä; painos 55 kpl

PÄÄKIRJOITUS This… is… SUMANISMI!!!

Hieno ainejärjestölehtemme on taas saatu maailmaan. Välillä kiire ja stressi herättivät toimituksessa liki barbaarista raivoa, ja InDesign sai kuulla kunniansa. Tällaisen kähistelyn jälkeen valmiin lehden piteleminen käsissään tuntuu palkitsevalta. Lehden teema on sananvapaus. Teema herättää kuumia tunteita, joita puretaan myös tämänkertaisen lehden kansikuvassa. Ei tarvitse tulla ryttyilemään tai keksistä saat. Lehdessä pengotaan sumalaisten pahimpia pelkoja, stalkataan erästä tapahtumavastaavaa ja vieraillaan taidemuseossa. Julkaisemme jälleen vuoden ensimmäisten numeroiden perinteen mukaisesti uuden hallituksen esittelyn. Hallituslaiset esittäytyvät tällä kertaa poseeraten kuin nokkavimmat snobit. Tästä huolimatta toivomme, ettei hallitustoiminta pääse nousemaan kenellekään päähän. Olemme hallituksessa huolehtimassa, että Suma toimii ja jaksaa, emme buustaamassa omaa egoamme. Vuodenvaihde toi taas muutoksia Sumanismin toimituksen kokoonpanoon. Johanna Rytkösen siirryttyä muihin tehtäviin Lauri sai päätoimittajakumppanikseen fuksipallero Katariina Mäkelän. Uusina Sumanismi-toimihenkilöinämme kynäänsä pääsevät koettelemaan Meri Koivumaa ja Hanna Heiska. Teijo Kemppainen jatkaa tänäkin vuonna tepastelua ja testaamista. Tarkkasilmäisimmät ovat saattaneet huomata, että myös lehden ulkoasu on kokenut maltillisia muutoksia. Uusi taittoilme mukailee monessa asiassa aiempaa, mutta toivon mukaan pienikin muutos virkistää. Ilmettä uudistettaessa teeseinä olivat klassinen ja hiottu. Se ei kuitenkaan estä sisältöä olemasta barokkista ja rönsyilevää. Koska teemana on sananvapaus, rönsyäminen on hyvinkin suotavaa. Tämänkertaiseen teemaan vaikuttivat tammikuussa Ranskassa Charlie Hebdo -satiirijulkaisun toimituksessa tapahtuneet terrori-iskut, jotka kirvoittivat Je suis Charlie -iskulauseita lukuisista suista. Sumanismin ääressä voimme pysähtyä pohtimaan, kuinka onnekkaita olemmekaan saadessamme tehdä ja lukea lehteä, johon kuka tahansa on vapaa kirjoittamaan ja piirtämään mistä tahansa aiheesta. Emme voi liiaksi kannustaa sumalaisia viuhuttamaan kynäänsä lehtemme eteen. Terveisin päätoimittajat Katariina Mäkelä ja Lauri Siniluoto Sumanismi

KOPONEN Tällä palstalla Suman koulutus- ja sosiaalipoliittinen vastaava kertoo Suman ja suomen kielen oppiaineen kuulumisista.

Kevättalven kopinat Syyskokouksen myötä Suman ihana koulutus- ja sosiaalipoliittinen vastaava Tiia luopui pestistään, ja toimija vaihtui taas. Tänä vuonna sumalaisten jollain tavalla koulutukseen liittyviin – samoin kuin täysin siihen liittymättömiin – ongelmiin etsii innokkaana ratkaisuja ensimmäisen vuoden opiskelija Eemi. Toivon kovasti, että te, ihanaiset sumalaiset, uskallatte lähestyä ongelminenne. Koponen toimii tänäkin vuonna pääasiallisena kopovastaavan ääntelypaikkana. Aikaisempien vuosien tapaan Koposeen kuuluu myös jotain sosiaalipolitiikan asioita. Tästä eteenpäin ne ovat myös virallinen osa palstan sisältöä. Kerron siis täällä kaikesta kaiken. Kopoilukausi alkoi perinteiseen tapaan OYY:n järjestämällä kopokoulutuksella, josta sai laajahkosti perustietoja koulutuspolitiikasta. Kopokoulutuksen lisäksi olen perehdyttänyt itseäni pänttäämällä opinto-opasta ja oppiaineen kotisivuja. Ensimmäinen varsinainen kopoilutoimintani oli oppiainetoimikunnan kokoukseen osallistuminen. En ollut kokouksessa vielä varsinaisena opiskelijaedustajana, mutta olin kuuntelemassa ja tutustumassa toimintaan. Suman halkossa 7.2. oppiainetoimikuntaan valittiin opiskelijoita edustamaan varsinaisiksi jäseniksi minä ja puheenjohtaja Katja sekä varajäseneksi mystikkomme Antti. Oppiainetoimikunnan pöytäkirjat päätettiin myös jatkossa lähettää Suman sähköpostilistalle. Kannattaa seurailla, sillä siellä päätetään kaikkea hirviän tärkiää. Vuoden ensimmäisessä oppiainetoimikunnan kokouksessa keskusteltiin muun muassa vierailuluentojen ja oppimispäiväkirjojen opintopistemitoituksesta. Opintoihin liittyviä sekalaisia informaationpalasia varten päätettiin perustaa suomen kielen oppiaineen virallisille sivuille uusi osasto, Vähäisiä lisiä fennistisiin opintoihin. Sieltä löytyy tulevaisuudessa koottuna esimerkiksi mainitut suositukset opintopisteeseen vaadittavasta työmäärästä. Vuosikymmenen tärkein tapahtuma fennisteille on elokuussa järjestettävä fennougristien kongressi, joka lähestyy huimaa vauhtia. Kongressi järjestetään viiden vuoden välein suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvassa maassa, nyt ensimmäistä kertaa ikinä Oulussa. Seuraava tilaisuus osallistua kongressiin Oulussa on varmaan joskus sadan vuoden päästä. Ja nyt opiskelijoilla on mahdollisuus päästä auttamaan kongressin järjestelyistä. Tarjolla avusta on peräti viisi opintopistettä, kunhan pienen raportin jaksaa tekemisistään kirjoitella. Viidellä opintopisteellä pitäisi saada myös opintotuet koko elokuulta, yhden viikon rupeamalla! Ottakaahan yhteyttä Niina Kunnakseen. Muistakaa osallistua myös Suman järjestämiin tapahtumiin, välillä täytyy pitää hauskaa opintojen lomassa.Paljon voimia kaikille kevättalven synkkyyteen! Eemi

Sumanismi

PÄÄLLIKÖN PUHEENVUORO

Uusi vuosi, uusi hallitus Vuosi 2015 on pärähtänyt komeasti käyntiin, ja minä olen päässyt kokeilemaan siipiäni puheenjohtajana. Uuden hallituksemme kokoonpano on ehkä historian paras: jokaisessa pestissä on ihminen, joka sopii hommaansa erinomaisesti, mukana on monta fuksia tuomassa tuoretta näkökulmaa, ja silti riveistä löytyy myös vanhoja jääriä, joiden kokemuksesta koko hallitus varmasti hyötyy. Hallitusnaamastomme teemaksi valikoitui elitismi, jonka käytännön toteutusta lähdimme naamastokuvauksissa tapailemaan. Vaikka kuvissa vedettiinkin monta kertaa överiksi, ehkä elitismi silti jollain tapaa kuvaa hallitustamme: me olemme parhaista parhaat, ja yritämme kaikkemme, jotta tänäkin vuonna Suma ry olisi Oulun yliopiston paras ja kaunein ainejärjestö jäsenilleen. Itse olen syvästi kiitollinen siitä kunniasta, jonka jäsenemme minulle osoittivat valitessaan minut puheenjohtajaksi. Aikomuksenani on valmistua kevään aikana, mikä tarkoittaa, että tämä on viimeinen vuoteni aktiivisena sumalaisena. Mikä onkaan sen hienompi tapa lähteä kohti uusia tavoitteita kuin jättää jälkensä historiaan Suman puheenjohtajana? Onhan se suurin yksittäinen saavutus, johon kukaan voi elämässään tai urallaan päästä. Keväällä aikani kuluu E-infinitiivin instruktiivien parissa painiskellessa, ja syksyllä odottaa uusi seikkailu. Vaikka se osuikin tielleni hieman nopeammin kuin olisin suonut, olen silti ennen kaikkea innoissani. Toki myös peloissani, enemmän kuin voitte kuvitellakaan. Toivon, ettei syksyn yllättävä ohjelma vaikuta huomattavasti mahdollisuuksiini hoitaa puheenjohtajan tehtäviä, sillä en missään nimessä asettunut ehdolle tähän kunniatehtävään siksi, että voisin hoidella sen vasemmalla kädellä. Sen aika näyttää. Ennen syksyä luvassa on kuitenkin paljon kaikkea jännittävää: järjestämme kivoja bileitä ja tapahtumia, valitsemme Vuoden Murren, otamme ensi askeleet kohti Suman alumnitoimintaa – ja sitten on tietysti vappu Kansallisine fennistisitseineen ja muine rymyäjäisineen. Eiköhän tehdä tästä vuodesta vähintään yhtä mahtava kuin aikaisemmat ovat olleet!

Innosta pirskahtelevin terveisin Katja

Sumanismi

Päivä Katrin kannoilla Suman hallituslaiset ovat tuttu näky humanistisen tiedekunnan käytävillä, ja joskus hallituslaisia saattaa bongata jopa luennoilla. Harvaa kuitenkaan kiinnostaa, mitä hallituslaisen toimenkuvaan kuuluu ja millaista heidän arkielämänsä on. Sumanismi päätti seurata erästä Suman hallituslaista päivän ajan tiistaina 3. helmikuuta 2015*. Lauri Siniluoto Suman toinen tapahtumavastaava Katri Kiurujoki herää seitsemältä kellon soittoon, mutta nousee ylös vasta kymmenen yli. Herääminen on Katrin lempiasioita, jos se ei tapahdu seitsemältä. ”Tuntuu vaikealta. Tulee sellainen vaikea päivä”, Katri uumoilee. Katri laittaa kahvia kiehumaan. Hän ei löydä kahvimittaa, joten kaataa höystöt suodatinpussiin summassa. Katri juo kahvia ja lukee Kalevaa. Kämppis angstaa, koska on mentävä töihin. Katri meikkaa, pukeutuu, syö ja pakkaa tavarat. Hän menee bussipysäkille kello 7.50. Bussi on myöhässä noin kymmenen minuuttia.

Katrin mielestä on inhottavaa ja tuulee mummoja. Bussi on tavalliseen tapaan aivan täynnä. Samassa bussissa matkustaa myös Tiia Kokko, viime vuoden kopo-sopo. Katri myöhästyy ruotsin luennolta melkein kymmenen minuuttia, mutta ei onneksi joudu selittämään myöhästymisen syytä ruotsiksi. Luennolla käsitellään työtä, ammatteja ja unelma-ammatteja, jollaisia Katrilla ei ole. ”Kestäisipä lukio kaheksan vuotta, niin ehtis miettiä siellä, että mitä haluaa tehä isona”, Katri tuumaa. Katrilla on hauskaa ruotsin luennolla, vaikka ihmispaljous ahdistaakin. Ruotsin luennon jälkeen Katri menee Kerhikselle, missä on Eemi Koskela, Annika Liiti ja Jussi ”nättiSumanismi

Jussi” Meriläinen. Kerhiksellä syödään muumikeksejä, jotka Annika on tuonut sinne, koska ei pidä niistä. Enää Katrista ei tunnu, että päivästä tulee vaikea. Se johtui vain aamusta, koska Katri oli mennyt puoli kahdelta nukkumaan eikä saanut unta. ”Mun unirytmi on sekaisin”, Katri sanoo.

Kielihistoriaa ja kiinteää ruokaa

Kielihistorian luennolla tulkitaan vepsänkielistä tekstiä Midä oravaine varaidab. ”Opetelkaa muotoilemaan heti lingvistisesti siten, että suomen pääpainollisen tavun vokaalia vastaa vepsässä lyhyt”, professori Harri Mantila ohjeis-

taa. Luennon aikana Mantila sanoo näytti ennen uudistusta uimahalmyös: ” Tämähän on jo syventäviä lilta. ”Nykyään se ei enää näytä. Se opintoja. Nyt teidän pitää vähitellen on ihan toivottava piirre ravintotietää kaikki tältä alalta.” Katrilla ei lassa, että se ei näytä uimahallilta”, ole hätää, sillä hän tietää jo kaiken Katri sanoo. Katri unohtaa ottaa suomen kieleen liittyvän. lautasen ja joutuu palaamaan hakeToinen teksti on niittymarin maan sitä. Se tuntuu nololta. kieltä. Luennolla tutkitaan myös Makaronilaatikko on Katrin unkarinkielistä Karvista. Katri mielestä yllättävän kiinteää ja kasarvosti joskus lapvikset maistuvat sena Karvista, mutta kasviksilta, vaikka nykyään ei oikein ovatkin vähän nahTunnen oloni jaksa lukea niitä. keita. Katri tykkää ”Karvinen ilman syödä leipää nyhuupuneeksi. Karvista on parempi. täen, koska kuori on Tykkään kissoista”, pahaa. ”Kun sen syö Katri toteaa. ensin pois, on vain Suomen lähi- ja etäsukukie- hyvää jäljellä”, Katri perustelee totlillä kirjoitettuja tekstejä tutkiessa tumustaan. huomaa pian, että tuttuja morfeemeja ja sanojakin löytyy. Vokaalit Tapahtumien ovat muuttuneet vuosituhansien metafysiikasta kuluessa, mutta konsonantit pysyneet jotakuinkin paikallaan. Kello 13.01 alkaa Humanistisen Katri pitää suomalais-ugrilaiskillan ylimääräinen yleiskokous. ten kielten tutkimisesta. ”Tyk- Katri toimii kokouksessa sihteekään suomalais-ugrilaisista kie- rinä ja päätoimittaja Siniluoto listä enemmän ku monista muista Suman valtuutettuna edustajana. suomen kieleen liittyvistä asioista. Kokouksessa valitaan Verba ry:ltä Tykkään myös kielihistoriasta, uusi edustaja killan hallitukseen. koska tuommoset säännölliset Kokous kestää kaksi minuuttia. asiat on kivoja ja kaikki on järjes- Katrin mukaan kokous tuntui monityksessä.” mutkaiselta ja vaativalta. ”Tunnen Jälleen on aika piipahtaa Ker- oloni uupuneeksi”, hän tunnustaa. hiksellä. Siellä on valtavan paljon Kerhiksellä Katri alkaa tehdä porukkaa, mikä ahdistaa Katria, Facebookiin tapahtumasivua, mikä mutta ei liikaa. ”Kerhiksellä ei onkin eräs keskeinen osa hänen tunnu eksyneeltä. Tietää mitä hallitustoimintaansa. Sivulla kertulevaisuudessa tapahtuu – eli ei rotaan Suman lautapeli-illasta. mitään. Voisko tuon lumisateen Sivua tehdessään Katri perustelee, tuolla ulkona lopettaa?” Katri miet- miksi on alun perin hakenut ainetii. Katri ei voi istua, koska selkä on järjestötoimintaan: ”Halusin tehdä kipeä. Se on jotenkin rikki. uhrauksia yhteisen hyvän eteen. Syömään mennessä Katri Tapahtumavastaavana pääsee juttuumaa, että Snellmania-ravintola telemaan ihmisten kanssa tapahtu-

”

mien luonteesta ja metafysiikasta sekä siitä, miten todellisuus järjestyy tapahtumien ympärille. Suosittelen ainejärjestötoimintaa kaikille, joita kiinnostaa vaikuttaminen ja uudet ihmiset. En suosittelisi ainejärjestötoimintaa Lauri Siniluodolle.” Olli-Juhani Piri syö Muumimammaa esittävältä pikkuleivältä pään ja nakkaa loput roskiin. Keskustellaan kirjatenteistä. Katri muistelee lämpimästi erästä kesätenttiä, josta kaikki sumalaiset olivat poistuneet yhtenä jonona ensimmäisinä. Kerhis-hengailu saavuttaa kulminaatiopisteensä, kun Katri alkaa hutkia päätoimittaja Siniluotoa vihkolla. Antti Koivusaari tiedustelee, onko Katrilla kaikki hyvin ja tarvitseeko tämä mielenhuoltoa. Katri päättää jättää tämänpäiväisen venäjänluennon välistä, sillä kotona on niin paljon tekemistä. Hän lähtee bussipysäkille kahden tienoilla. Sää on harmaa, ja taivaalta syöksee suuria lumihiutaleita. Bussia ei kuitenkaan tarvitse odottaa kauaa. Katrin mukaan bussilla kulkeminen on matkustusmuoto, jossa on voimakasta potentiaalia. Kotimatkalla Katri käy vielä Valintatalossa ruokaostoksilla. Hän kävelee kotirappunsa ovelle ja sulkee oven päätoimittaja Siniluodon nenän edestä. Päätoimittaja Siniluoto kääntyy ja kävelee pois. Elämä on väsynyttä, väsynyttä.∎ *Jutun aihio on napattu Ylkkäristä. Kiitos

Sumanismi

lainasta.

KOLUMNI

Valivalivali

Katariina Mäkelä Talvi. On kylmää ja pimeää. Aurinko näyttäytyy vain pari tuntia päivässä. Pakkasrajat rikkoutuvat päivä toistensa jälkeen. Ulos mentäessä täytyy pukea vähintään kolme kerrastoa päälle. Flunssakierteen takia joutuu löhöilemään kotisohvalla päivät pitkät. Lunta on joka paikassa ja sen alta paljastuu koirien loihtimia ruskeita liukumiinoja. Hyi, yäk! Auton ikkunat täytyy rapata joka ikinen kerta, kun lähdet liikkeelle ja kun vihdoin saat auton käyntiin, odottaa jäätävä automatka. Ihmiset kaatuilevat kaduilla, koska niitä ei ole taaskaan hiekoitettu. Hetkinen. Aloitetaanpa alusta!

Albert Einstein on aikoinaan sanonut: ”On kaksi tapaa elää: joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai

niin, että kaikki on ihmeellistä.” Miten tämä toimii käytännössä? Talvi. On kylmää ja pimeää. Aurinko näyttäytyy jopa pari tuntia päivässä. Pakkasukko piirtelee toinen toistaan kauniimpia kuvia ikkunoihin. Lumi kimmeltää auringossa ja aurinko ruskettaa hupun takaa pilkottavan nenänpään. Ulos mentäessä saa pukea ainakin kolme kerrastoa päälle, eikä tule edes hiki. Flunssakierteen ansiosta saa hyvällä omallatunnolla löhöillä kotisohvalla. Lunta on joka paikassa, ja lumi tuo kaivattua valoa maisemaan. Koiratkin tekevät taidetta muotoillessaan jätöksistään erilaisia kuvioita, joiden joukosta voi löytää jopa sydämen muotoisia pökäleitä. Ah, kuinka ihanaa! Auton ikkunat saa rapata joka kerta, kun lähdet liikkeelle, joten päivän käsitreenikin tulee siinä samalla tehtyä. Jäätävän automatkan jälkeen kasvoillesi muodostuu kauniit omppuposket. Jalankulkijat näyttävät taitoluistelukilpailijoilta tehdessään kauniita piruetteja liukkailla kaduilla... Myönnettäköön, että joidenkin pilvien hopeareunukset ovat pahasti tummuneet eikä koiran kakasta oikeastaan saa glamouria edes heittämällä glitteriä sen päälle. Pessimisti ei pety ja optimisti onnistuu aina, mutta paljon on myös kiinni omasta asenteesta.

Sumanismi

Säästä kitiseminen ei tee säälle mitään, mutta se voi pilata valittamista kuuntelevien ihmisten päivän. Sitä paitsi jos sää ei koskaan muuttuisi, yhdeksän ihmistä kymmenestä ei keksisi mitään puheenaihetta. Meistä jokainen on syyllistynyt valittamiseen – sehän on osa elämää. Valittaminen kuuluu suomalaiseen kulttuuriin; se ei maksa mitään eikä siitä vielä tarvitse maksaa edes veroja. On todella helppoa olla negatiivinen, sillä kaikesta keksii jotakin valitettavaa. Kyse ei ole siitä, etteikö negatiivisia tunteita saisi ilmaista – totta kai saa, ja pitääkin. Mutta mitä oikeastaan hyödyt siitä? Hymyilemiseen tarvitaan vain 26 lihasta mutta murjotukseen yli tuplasti enemmän. Negatiiviset tunteet leviävät nopeammin kuin positiiviset, joten negatiivinen ilmapiiri tarttuu todella nopeasti – sen syntymiseen tarvitaan vain yksi huonotuulinen ihminen. Heitän siis ilmoille positiivisuushaasteen: hymyile enemmän ja valita vähemmän! Yritä olla edes yhden vuorokauden ajan valittamatta mistään. Elämä on vaikeaa, jos siitä tekee vaikeaa. Make little things count – teach midgets math! Kirjoittaja on. Vai onko? On eli ei.

Teijo Kemppainen

Sumanismi

prof. Harri Mantila

Keskiaukeaman karikatyyri:

Piirt채nyt Lauri Siniluoto

Elämme pelottavia aikoja – pelkokyselyn antia Sananvapausteema valittiin lehteemme erään pelkoa lietsomaan tähdänneen tapahtuman vuoksi. Terroristit luottavat pelon lamaannuttavaan vaikutukseen. Kun antaa pelolle vallan, saa pelätä koko ajan. Sumanismi pakotti sumalaiset kohtaamaan pelkonsa, ja nyt esittelemme ne muillekin. Pelkokyselyyn kävi vastaamassa vaatimattomat yhdeksän ihmistä, mutta koska tuloksia ei ollut alun perinkään aikomus tilastoida, koosteesta saatiin mielenkiintoinen ja muhkea. Karmeimpia pelkojamme Vastaajien ylitsepääsemättömimmät pelonaiheet vaihtelevat laidasta laitaan: joku pelkää kaikkein eniten pimeää, toinen kuolemaa, yksi pelkää hyljätyksi tulemista ja pari vastaajaa pelkää, että läheisille tai itselle tapahtuu jotain ikävää. Yksi vastaaja nimeää kauheimmaksi pelokseen skitsofrenian. Syvimmistä peloista voi olla korkea kynnys puhua kenellekään, vaikka se olisikin erittäin tärkeää pelon hallinnan kannalta. –Kärsin ligyrofobiasta eli äkillisten kovien äänten pelosta. Eikä niiden edes tarvitse olla niin kovia ääniä. Riittää, että miellän ne sellaisiksi. Se on äärimmäisen nolostuttavaa, enkä mielelläni puhuisi siitä kenellekään. Lähipiirini tietää

asiasta, ja useimmat yrittävät huo- ollut ala-asteella, kun ensimmäisen mioida pelkoni parhaansa mukaan. kerran ymmärsin, ettei aikaa ole Toisinaan olen joutunut ottamaan loputtomasti. Pahinta on, että tiiasian puheeksi sellaistenkin ihmis- malasi kiihdyttää ajankulkua koko ten kanssa, joille en mieluusti olisi ajan ja sen vauhti kasvaa eksponentiaalisesti sitä mukaa kun vansiitä kertonut. henen. Vuosien syklit –Pelkään eniten kulkevat ohi toinen aikaa. Pelkään sitä päivää, kun elämäni Pahinta on, että toistaan nopeammin. Tuskin pelkäisin ajan tiimalasista loppuu tiimalasi kiihloppumista, jos sitä aika ja viimeinen dyttää ajankulolisi riittämiin. Tai hiekka valuu viimein kua koko ajan edes vähän pidemylhäältä alas hukutpään kuin sitä nyt taen minut upotja sen vauhti on annettu. Yhden tavaan syleilyynsä. kasvaa ekspoihmiselämän aika on Pelkään sitä päivää, nentiaalisesti silmänräpäys, vain jona katson elämää sitä mukaa kun yksi sormien naplopulta silmästä silvanhenen. sautus. Omaa kuomään ja hyvästelen lemaani enemmän sen. Toivon, että silloin voin katsoa elämäni aikajanaa pelkään sitä, että läheisteni aika pystypäin ja olla ylpeä siitä, kuinka loppuu. Ajatukset omien rakkaiden päiväni kulutin. Olen hädin tuskin hautajaisista ahdistavat suhteelli-

”

Sumanismi

sen paljon. Pelkään myös sitä, että maailman aika loppuu. Meillä ei mene hyvin. Ei todellakaan. En ala edes puhua ihmisten pahuudesta, erilaisista katastrofeista ja sodista. Kuinka kauan ihmiskunnalla on aikaa ennen sen viimeistä päivää? Onko esimerkiksi kolmen jälkipolven päästä elävillä ihmisillä enää päiviä, joita elää? Kuolemanpelostani kertoo paljon jo se, etten halua kirjoittaa tätä k:lla alkavaa sanaa kovin usein. On rauhoittavampaa keksiä sille eufemismeja, jotka eivät luo korvaan yhtä ahdistavalta kalskahtavaa sointia. Asiat olisivat varmasti monin tavoin yksinkertaisempia ja helpompia, mikäli uskoisin jumaliin tai muuhun korkeampiin voimiin. Olisi lohdullista, jos itsellänikin olisi niiden kaltaisia "ratkaisuja" käsitellä kuolemaa ja sen jälkeistä "elämää". Nyt uskon lähinnä vain siihen, että viimeisen päivän koittaessa viimeinen lähtijä sammuttaa ihmisen päässä valot ja tietoisuus vain sammuu, haipuu pois. Äskeinen vastaaja kertoo myös siitä, miten vaikeaa on kertoa pelostaan kenellekään. –Tuntuu tyhmältä avautua ihmisille näistä ajatuksista, sillä kuoleminen on luonnollinen osa elämänkaarta ja jokaisella edessä. Rationaalisesti ajatellen se on ainoa vaihtoehto esimerkiksi maapallon kapasiteetin ylläpitämiseksi. Tuntuu valtavan itsekk ä ä l t ä p e l ä t ä päivää, jona oma olemassa olo loppuu. Omassa pelossani on kyse vain länsimaalai-

sen ihmisen hyvinvoinnin mahdollistamasta pelosta. Jos asiat olisivat oikeasti huonosti ja jos elämässä olisi oikeasti asioita, joita murehtia, kuolema ei olisi ensimmäinen asia nimetä syvimmäksi peloksi. Tiedänkin olevani hyvinvointiyhteiskunnassa elävä kermaperse, jolla ei olisi syytä edes sanoa ääneen tämän kaltaista pelkoa. Kun ahdistavat ajatukset kuolemasta vaivaavat, se ei sillä hetkellä tosin kamalasti lohduta. Toisaalta en halua puhua näistä ajatuksista kenellekään, sillä en halua kenenkään ajattelevan kuolemaansa vain sen takia, että otin asian puheeksi. Mietin tovin, kirjoitanko asiaa edes tähän kyselyyn samasta syystä. Olen kuitenkin tullut vuosien aikana puhuneeksi muutamien ihmisten kanssa aiheesta. Toiset käskevät olla ajattelematta asiaa, sillä turhahan tämän kaltaista asiaa on miettiä ja antaa sen vaivata mieltä. Toisien kanssa taas asiasta keskusteleminen on tuonut hyviä näkökulmia ja helpottanut asioiden käsittelyä. Jos en ala-asteikäisenä olisi pystynyt purkamaan tuntojani äitini kanssa, olisin ehkä astetta ahdistuneempi ihminen kuin nyt. –Pelkoja on paljon, mutten ehkä osaa nimetä syvintä tai pahinta. Ehkä se on jonkin tuntemattoman tai yliluonnollisen pelko. Pimeänpelko on yleistä alle kouluikäisillä lapsilla, ja näin luonnollisen asian pelkääminen nolottaa. Nukuin vielä pari vuotta sitten yövalon kanssa, ja pimeänpelko yhdistyi pahoihin Sumanismi

uniongelmiin.

Käsittämätöntä kauhua Pelontunne on harvoin rationaalinen, mutta silti toiset pelot voi mieltää järjettömämmiksi kuin toiset. Varsinkin fobiat ovat harvemmin järjen hallittavissa. Vastaajien selittämättömimpiä pelkoja ovat muun muassa hämähäkit ja pikkulinnut, ”se, että linnut syö multa silmät”, pimeällä yksin liikkuminen sekä läheisyyden pelko. –Tyhmin ja selittämättömin pelkoni ovat varmaankin kaikki yliluonnolliset asiat. Lähinnä tällä tarkoitan kauhuelokuvien sisältämiä yliluonnollisia teemoja ja näissä elokuvissa esiintyviä erilaisia asioita. Tällaisia ovat esimerkiksi kirotut olennot, jotka ovat päättäneet tulla manan majoilta teurastamaan kaikki elävien kirjoissa olevat. Yliluonnollisten asioiden pelkoni ei kuitenkaan ulotu mihinkään kauhun ulkopuolisiin asioihin, esimerkiksi yksisarvisiin, keijuihin tai taikuuteen. Typeräähän kauhuelokuvien asioita on pelätä. Erehdyin katsomaan yläasteella kauhuelokuvan ja kadun sitä yhä. Traumatisoiduttuani pahasti jäi tämä kerta elämäni ainoaksi. Siitä lähtien olen onnistunut välttelemään kyseisen lajityypin rainoja. Nyt kun jälkeenpäin asiaa ajattelee, todennäköisesti pystyisin katsomaan kauhuelokuvia äänien ollessa mykistettynä, sillä niiden ääniraita herättää minussa

eniten vatsanväänteitä. miettiä vaihtoehtoisia reittejä. –Minusta pelkoni ovat aina olleet En kulje valaisemattomia puistoihan rationaalisia, vaikka ne muista polkuja, vaan ennemmin kierrän ehkä kuulostavatkin oudoilta. Lap- sellaista reittiä, jonka varrella on sena pelkäsin pölynimuria, koska enemmän ihmisiä. en ymmärtänyt, ettei se ime minua –Tapan sen. Hämähäkin siis. sisäänsä ihan yhtä Muissa pelkotiloissa helposti kuin vilyksinkertaisesti raulakoiria. Nykyään hoitan itseäni. Lapsena pelkään esimerkiksi –Yritän poispelkäsin autolla ajamista, tua tilanteesta, jos pölynimuria, koska tiedän, etten mahdollista. Jos ei, osaa ajaa, ja liikenpyydän jotakuta koska en teessä voi siksi sattua vaikuttamaan tilanymmärtänyt, jotakin. teeseen jotenkin. Jos ettei se ime –Selittämättömin sekään ei ole mahminua sisäänsä dollista, koetan olla pelkoreaktio syntyy alaspäin menevässä ajautumatta täysiihan yhtä hississä, alaspäin mittaiseen paniikkihelposti kuin kulkeviin liukuporkohtaukseen. villakoiria. taisiin en voi mennä –Ahdistun ja ja autolla ajaminenkin on estynyt yritän päästä pois pelkoa aiheuttatuntemattomilla ja mäkisillä teillä, vasta tilanteesta. Jos se ei ole mahkoska reagoin alaspäin liikkumiseen dollista, hengitän syvään ja yritän kehollani rentouttamispyrkimyksis- selviytyä. täni huolimatta voimakkaasti.

”

Voiko peloista olla Kun alkaa pelottaa… hyötyä? –Jännitän etukäteen jo tilannetta tai valmistelen kulkemiseni toisin, jos on mahdollista, että joudun menemään hissiin tai liukuportaisiin. –Ahistun. Muutun synkeäksi. Sitten syön jotain ja katson jotain lempisarjaa tai -leffaa. Helpottaa kummasti. Vaihtoehtoisesti analysoin itseäni ääneen jollekulle. –Yritän ajatella jotain mukavaa ja pitää itseni touhukkaana, jotta ajatukset eivät lipsuisi pelkoon. –Riippuu asiasta, joka pelottaa. Yleensä hakeudun pois pelkoa aiheuttavan asian läheisyydestä ja alan tehdä muita asioita. Ajan loppumisen pelkooni tämä ei tosin auta, sillä niitä ajatuksia ei voi esimerkiksi kumota rationaalisesti niin, että se auttaisi hillitsemään pelkoa. –Olen tyhmänrohkea. –Jos olen yksin ulkona, koitan

Vastaajat eivät koe pelkoa kovin hyödylliseksi tunteeksi. Päällimmäiseksi positiiviseksi vaikutukseksi mielletään se, että pelko vähentää tapaturma-alttiutta. Enimmäkseen peloista on kuitenkin pelkkää haittaa. –Niiden (pelkojen) ajatteleminen ahdistaa ja vie yöunet. Tosin tiedostan lähes joka hetki, että en itse tai joku rakkaistani ei välttämättä ole täällä enää huomenna. Muistan asioiden arvon, eikä mikään koskaan ole itsestään selvää. Muistan olla kiitollinen siitä kaikesta mitä olen saanut ja niistä ihmisistä, jotka olen saanut onnekseni lähelleni. Pyrin sanomaan usein, että rakastan. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä huomenna tapahtuu. Iloitsen pienistä asioista päivittäin ja teen asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Kuinka täydelliseksi elämän voikaan Sumanismi

tehdä hyvä musiikkikappale, kaunis sää tai säväyttävä kirja. Yritän parhaani mukaan tehdä myös asioita, joista tiedän toisten tulevan onnelliseksi tai mistä tiedän olevan ihmisille apua. Huomaan usein pohtivani, mitä tekisin, jos tämä olisi viimeinen päiväni. Ehkä nyt toteutan elämäni aikana paremmin erinäiset unelmani ja ne muut tärkeät asiat kuin silloin jos en pelkäisi ajan loppuvan. Kuka tietää? Elämän eläminen siten kuin olisi viimeinen päivä, on kylläkin melko mahdotonta. Erinäiset velvollisuudet, kuten tenttikirjat, odottavat vaativasti. Asiat tuskin paranevat tämän osalta tulevaisuudessakaan. –Siitä (äkillisten äänten pelosta) on haittaa. Olen joutunut tietoisesti jättämään menemättä paikkoihin, joissa on riskinä joutua altistumaan äkillisille koville äänille –Ei kai perus varovaisuudessa mitään vikaa ole, mutta on väärin, että naisen pitää pelätä raiskaajia. On väärin, että valaistusta vähentämällä lisätään turvattomuuden tunnetta. –On semmonen hyöty, että joskus kun on taas käynyt mielessä että

saattaa siis voida purasta!!!!! Ja taas oon sitten pelänny. Ja pelkään. –Teen tällä hetkellä kovasti töitä voittaakseni pelkoni. Sysin itseäni näihin ”pelottaviin” läheisyys- ja parisuhdetilanteisiin ja sitten pidätän vähän aikaa hengitystäni. Juttelu tuon tämän pariskunnan toisen osapuolen kanssa helpottaa myös huomattavasti. On hyvä asia oppia päästämään toinen ihminen henkisellä tasolla lähelle. –Pystyn nykyään nukkumaan pimeässä, ja olen aika hyvä harhauttamaan itseäni ajattelemaan jotain muuta kuin pelkoa.∎

mitä jos tapahtuu jotain kauheeta, niin ihmiset mun ympärillä on yhtäkkiä tosi kivoja mun mielestä. Ja mää siedän heitä paremmin.

jotka auttavat ohjaamaan ajatukset toiseen suuntaan, pois mieltä ahdistavista ajatuksista. Joskus ne auttavatkin. Kun tiettyjen ajatusten kanssa elää vuosia, ne alkaa hyväkMiten pelko päihite- syä vähitellen. Ajatukset ajan loppumisesta eivät ahdista minua enää tään? läheskään yhtä paljon kuin lapsena. Jotkut pelot voi olla mahdollista –Ei kai sitä (pelkoa) voi voitselättää kohtaamalla ne suoraan. taa, kun kaduilla tapahtuu jatkuOn myös niin ylitsepääsemättömiä vasti kaikenlaista. En luota siihen, pelkoja, että ne on vain yritettävä että minulle ei voisi tapahtua ikinä sulkea pois mielestään. Pelon päi- mitään, vaan ennemmin olen varohittäminen on rankkaa puuhaa. vainen. Kaikki vastaajat –Olen heilunut eivät ole edes yrittäkorkeuksissa, jotta neet sitä, ja joillakin korkeanpaikanSysin itseäni kovatkin yritykset kammo loppuisi. Ei ovat epäonnistuloppunut. näihin ”pelotneet. –Koska (pelon) taviin” lähei–Pelkään vähän syntyä ei tiedä, on syys- ja kaikkea, eli pelkoja vaikea mileikuvaharparisuhdetilan- joittein tai muuten on paljon, mutta ne teisiin ja sitten saada otetta. Reneivät ole älyttömän suuria ja voittatouttamalla. pidätän vähän mattomia. Pelkään –Tarkastelin niitä aikaa hengitysvähän esimerkiksi hämähäkinroikaleita täni. hissejä, mutta oman tosi läheltä ja mietin, talon hissiin tottuu että vaikka tällä on kyllä silti mieluummin kuin kävelee kaheksan jalkaa ja kaheksan silmää, aina portaat. se ei voi ees purasta mua. Mutta sii–Vuosien saatossa olen kehittä- nähän se paha piileekin, että enhän nyt päähän erilaisia blokkauksia, mä voi tietää mitä lajia se on, ja se

”

Sumanismi

Tepa testaa: Tutkivan journalismin tyhjä ruutupaperi Tepa piipahti sananvapauden säilytystiloissa.

Taidemuseo Teijo Kemppainen Mitä on taide? Tarkoitukseni oli sivuta aihetta tässä johdantokappaleessa, mutta se osoittautui odotettua vaikeammaksi. Järkeilin, että maalaukset ja veistokset ovat varmasti kaikkien mielestä turvallista luokitella taiteeksi, mutta vaikeudet alkoivat arkkitehtuurin kohdalla. Onko kreikkalainen Parthenonin temppeli

Akropolis-kukkulalla taidetta koris- Tänä päivänä Pariisin maailmanteellisine pylväineen? Meille raken- näyttelyyn rakennettu metallitorni nus ehkä edustaa rakennustaidetta, on Ranskan turistikohde numero mutta antiikin kreikyksi, eikä purkamikalaiset näkivät nen tai sulattaminen paikalla jumalpalole enää asiallinen Voinko painat- puheenaihe. Entäs vontaan tarkoitetun temppelin. Entä Oulun ympäristötaa itselleni mikä on tuomio talo, taidetta vai ei? käyntikortteja Eiffelin tornin kohSanataide on Teijo Kemppai- tullut dalla? Rakennushan monille nen, taiteilija? haukuttiin aikanaan tutuiksi kirjallipystyyn rumuusuuden kursseilta tensa vuoksi, ja runojen, romaanien väliaikaiseksi tarkoitetun maamer- ja näytelmien muodossa. Canth ja kin purkua odotti varmasti use- Shakespeare on ehkä helppo niputampikin hernenenäinen taa taiteeksi, onhan heillä pariisilainen. vuosikymmenten tai -satojen tuki takanaan. Minullakin on yksi runo siellä kuuluisassa pöytälaatikossa, mutta voinko nimittää sitä taiteeksi ja painattaa itselleni käyntikortteja Teijo Kemppainen, taiteilija? Piirränhän minä sarjakuviakin julkaisuun, meriittejä siis löytyisi valtion apurahan edestä. Performanssitaide on jo oma lukunsa. Tanssiesitysten lisäksi taidekenttää tästä suunnasta laajentavat mitä monimuotoisimmat

”

Sumanismi

ihmisiä sisältävät esillepanot: on koukuissa roikkuvia ihmisiä, on ihomaalausta, on lasikopeissa istuvia mummoja. Monet performanssiesitykset videoidaan ja Internetin välityksellä niiden potentiaalinen katsojakunta laajenee sadoista tuhansiin ja miljooniin. Voitaisiinko kissavideot lukea osaksi laajenevaa videotaiteen kenttää? Silloinhan me kaikki olisimme taiteilijoita. Taidetta on videoissa, ääninauhoitteissa, levynkansissa, videopeleissä, lista jatkuu pitkälle. Näille kaikille esimerkeille yhteistä on niiden julkisuus: ne ovat suhteellisen vapaasti nähtävillä tai kuultavilla lukuun ottamatta tiettyjä performanssitaiteen muotoja, jotka ovat esillä vain hetkisen. Kulttuurin tuotoksina taidetta pyritään taltioimaan tuleville sukupolville erilaisiin museoihin ja kokoelmiin. Kävin taidemuseossa katsastamassa, mitä tulevat sukupolvet saavat nähtäväkseen taiteena.

Sumanismi on kulttuurijulkaisu!

Taidemuseo. Tuo sana saa monien niskavillat nousemaan pystyyn, taidemuseot kun eivät välttämättä ole maailman mediaseksikkäimpiä paikkoja. Suuret salit, joissa

kuulisi nuppineulan putoavan lattialle. Seinillä nimiä, joita muu maailma ihailee, mutta joista sinä et ole koskaan kuullut. Tauluja, jotka näyttävät kuvastavan maalitehtaan räjähdystä, mutta joiden nimet eivät kerro sinulle yhtään mitään. Ne harvat kävijät ovat fiinisti pukeutuneita keski-ikäisiä tai vanhempia, joilla on suuri intohimo taiteeseen ja sen harrastamiseen, ja joiden olohuoneen seinällä komeilee perintönä saatu van Gogh. Päätin vierailla Oulun taidemuseossa, onhan lehtemme numeron teemana sananvapaus ja aihetta siis hiukan sivuava kohde otollinen testattavaksi. Niinpä eräänä sunnuntaina laitoin lehtiön ja kynän taskuuni ja hurautin Kasarmintielle. Ennakko-oletuksissani näin vieraita kaipaavat pitkät salit, joiden seinällä roikkuisi abstraktisia taideteoksia mitä eriskummallisimmilla nimillä varustettuina. Taidemaalauksista on kirjallisuuden kursseilla joitain analyysejä tehty, mutta ilman suomi–taidesanakirjaa en tauluista saisi syvempää tulkintaa kuin että ”ihan kiva” tai ”mikä tässä on ideana”. Minua melkein jo harmitti, etten hoksannut pyytää ketään seurakseni, tulisihan visiitistäni nyt suhteellisen tylsä. Museorakennus oli, kuten Sumanismi

arvata saattoikin, sunnuntaina suhteellisen hiljainen. Aulassa oli suuret portaat ylöspäin, ja niitä vastapäätä vastaanottotiski ja museon työntekijä. Sisäänpääsymaksu opiskelijalle on neljä euroa, jonka maksamisen jälkeen sain lyhyen ohjeistuksen valokuvaamisesta ja teosten tarkkailuetäisyydestä sekä yläkerrassa pidettävistä näyttelyistä. Kerroin ohjeistajalleni tekeväni juttua opiskelijajärjestöni lehteen, mikä sai naisen innostumaan. ”Voi että, olisit heti sanonut, eihän sinun tarvitse maksaa sitten ollenkaan!” Median edustajana pääsin sisään ilmaiseksi. Sumanismi on siis arvostetumpi kulttuurijulkaisu kuin tiesinkään!

Hyvät mielessä

Vierailuni sattui ajankohtaan, jolloin suuressa yläkerran salissa oli käynnissä näyttely ”Hyvät mielessä”. Se sisältää taidemuseon viiden entisen johtajan valitsemia töitä omilta hallintokausiltaan. Teosten yhteyteen oli lisätty useimmiten pieni vapaamuotoinen tarina teoksesta, taitelijasta, hankintapäätöksestä tai mitä ex-museonjohtaja nyt halusikaan kyseisen työn yhteydessä kertoa. Portaiden yläpäässä törmäsin kahteen työhön, joista toinen oli kuvaus jalkapallo-ottelusta ja toisessa oli keltainen hiiri

hillopurkin kanssa. Jälkimmäinen ”Tor Arne on yksi eniten ihaileteos oli Juha Tervon Se oli se päivä, miani maalareita – jopa koko maajolloin hillopurkista löytyi mummon ilmassa. Arnen maalausten edessä pillukarva. Katsoin taulua uudes- vajoan samantapaiseen epätodeltaan. Se oli, kuten Taina Myllyharju liseen auvoon kuin Mark Rothkon esittelytekstissäänkin toteaa, ”las- töitä katsoessani. Arnen maalaus tenkuvakirjamainen”, mutta nimi ei ole ’esittävä’, mutta kyse on aina ei aivan vastannut taulun tunnel- maisemanäystä valon syleilyssä. maa. Toki hiiren kuonon päässä oli ’Värien muuttuminen valoksi on karva, mutta olin ensisilmäyksellä oleellinen osa maalausteni sisälkuvitellut sen olevan yksinäinen töä’, on taiteilija todennut, vaikka viiksihaiven. Taina Myllyharju ei yleensä suostu selittelemään töikertoo taulunhankintaehdotuksen tään.” menneen kultNiinpä niin. Joku tuurilautakunnan koiranleuka voisi kokouksessa ”heitsanoa, että mikäli tämällä läpi”. Keskellä taulua Arnen muut maalaukOvensuussa set pitävät yllä samaa on vaaleampi oli maalaus, jollaitasoa kuin tämä kyseineliö, mutta sen tulkitsemisen nen luomus, eivät ne sen enempää vaikeudesta maitästä paljoa selittelenitsin aiemmin. museon kerta- mällä parane. Teos on Kuten toivottavasti kävijällä ei tästä muuten jäänyt tyystin kuvasta näkyy, vaille nimeä ja tunneharavaan jää. siinä on maalia, taan kymmenen maamutta vain vähän lauksen sarjasta vain mitään tunnistettavia kuvioita. numerolla kolme. Kuvaavampaa Keskellä taulua on vaaleampi neliö, nimeä en olisi itse osannut keksiä. mutta sen enempää museon kertaSalin toisella laidalla oli keltakävijällä ei tästä haravaan jää. Ehkä valkoraitainen työ, jossa oli mustia juuri siksi Ullamaria Pallasmaa, pisteitä. Tarkemmin tarkasteltuna taidemuseon johdossa yksitoista keltaiset alueet olivat akryylimuovuotta istunut taiteenystävä valai- via, valkoiset mehiläisvahaa ja see meille Tor Arnen maalausten mustat pisteet kuolleita mehiläiskeskeistä ideologiaa seuraavin työläisiä, jotka olivat saaneet viisanoin: meisen leposijansa mehiläisvahaan

”

Sumanismi

kiinnittyneinä tai kiinnitettyinä. Timo Heinon työn Muumioidut työläiset esittelytekstissä ex-museonjohtaja Pallasmaa kertoo Heinon yhdistelevän töissään luvalla sanoen mielenkiintoisia materiaaleja, joista voisin mainita tässä kalannahan, lehtikullan ja koiran ulosteen. Lopputulokset ovat Pallasmaan mukaan ”esteettisiä” ja aiheuttavat tunnereaktion vastakohtaisuuksillaan. Minullakin voisi herätä tunnereaktioita, jos näkisin koiran jätöksiä käärittynä lehtikultaan ja sitä myytäisiin taiteena. Työ oli kyllä huomattavasti enemmän katselua kestävä kuin aikaisempi Arnen pensselinheilautus, siitä annan täyden tunnustuksen. Heinon mehiläisten vieressä oli lattiasta aidattu pieni alue ohjaamaan museokävijää tulemasta liian lähelle Essi Korvan Murhelmaa. Museosalin katosta roikkui puunkarahka keinuna, jossa istui lastensatujen pientä menninkäistä muistuttava hahmo. Kiikkujan oletettavasti lehmänhäntäkarvoista punotut hiukset ulottuivat maahan asti, jonne myös hahmon katse kohdistui. Pidin näkemästäni monesta syystä. Ensinnäkin se oli hienosti tehty: menninkäinen oli luonnollisen näköinen ja – kokoinen hahmo, jollaisen tekemiseen ei riitäkään yksi iltapäivä, mikä on keskimäärin se aika, jonka minun kaltaiseni tusinataiteilija pystyy keskittymään yhteen luomukseen. Toiseksi sen nimi ja ulkomuoto vastasivat toisiaan hienosti: käsien ja jalkojen asennot kuvaavat alakuloa, johon työn nimikin viittaa. Kolmanneksi se oli sijoitettu kuolleiden hyönteisten ja umpipuisen nojatuolin viereen, joten sitä oli helppo katsoa kauemminkin.

Taiteilijoiden selfieseinä

Museonjohtajien kokoaman näyt-

telyn peräseinällä oli valokuva taiteilija Aino Kannistosta tupakalla nuhjuisessa ympäristössä. Vanha tuttumme Pallasmaa vertaa taiteilijoiden omakuvia nykypäivän selfie-vimmaan. Päinvastoin kuin parhaita puolia korostavat selfiet (ja belfiet), Kanniston nimetön valokuva pyrkii antamaan itsestään mielikuvan mahdollisuutensa menettäneenä ja iänkaikkiseen rappiotilaan vajonneena. Taiteilijoiden omakuvat on yksi Oulun taidemuseon pääaiheista, ja niille on ALMU AVUSTA KÖYHÄÄ TAITEILIvarattu kokonainen seinä toisesta JAA RAHAT SUORAAN SUUHUN!” näyttelysalista. Osa maalauksista Lähempi tarkastelu paljasti, että vastasi tekotavaltaan ja ulkonäöl- partasuinen ukkeli oli sisältä ontto, tään perinteisen omakuvan stereo- ja mieleni teki tarkastaa, oliko taityyppiä metsässä käyskentelevästä teilijan avustuskassaan kilahtanut tai pöydän ääreen vaipuneesta tai- lahjoituksia. En kuitenkaan uskalteilijasta, jonka kasvoilta heijastui tanut. Vastakkaisella luomistyön tuska seinällä oli muita, ja apurahojen piesen kummemmin nuus. Seinän kesmihinkään teemaan kellä oli kuitenkin Mieleni teki liittymättömiä teokyksi omakuva, joka tarkastaa, sia. Markus Konttisen oli kerrassaan huloliko taiteilijan öljyvärimaalaus Sinä vaton raamitettuja minä pääsi mielesavustuskassaan jen kavereidensa säni samaan laatikkeskellä. Eino kilahtanut koon Arnen numero Viikilän kivitavalahjoituksia. kolmosen kanssa. ramassasta muoEn kuitenkaan Taulu oli sekoitus vaama omakuva vihreitä, violetteja ja uskaltanut. roikkui seinällä suu keltaisia pystyraitoja, ammollaan. Käsissään figuuri piti paperia: ”ANNA joiden poikki oli vedetty mustia vaakaviivoja. En ole vielä tähänkään päivään mennessä keksinyt minkäänlaista aasin- saati muun nelijalkaisen siltaa taulun nimen ja siihen ikuistetun pöytäliinakangasta muistuttavan kuvan välille. Enemmän olen ärsyyntynyt vaakaviivojen käyryydestä ja kahdesta punaisesta öljyvärirannusta, jotka taulusta löysin. Konttisen taulun yläpuolelta paikkansa saaneet taideteokset onneksi palauttivat uskoni taiteen tulkittavuuteen. Kimmo Schroderus, sanakirjamies Ericus Schroderuksen sukunimikaima, oli loihtinut kipsistä ja lam-

”

Sumanismi

paannahasta kaksi karvapeitteistä käsiasetta. Toinen ase on possunpinkki, ja sen piipusta törröttää tuppo valkoista karvaa. Toinen ase on sysimusta, ja se on kauttaaltaan mustan karvan ympäröimä. Toisin kuin jokainen asevelvollisuutensa suorittanut varusmies, ei Schroderus aseilleen nimiä antanut, mutta niiden kollektiivinen sarja tunnetaan nimellä Aseita imagotietoisille.

Matrix layer ja Checkpoint Leonardo

Vastaanottotiskillä minua opastanut museon työntekijä kehotti minua kiertämään ensin yläkerran salit ja sitten tulemaan alakerran pienempään näyttelysaliin, jonka näyttely ”Matrix layer” oli rauhallisempi. Pienessä ja pimeässä salissa soiva rauhallinen musiikki olikin kuulunut hiljaiseen yläkertaan ja portaikkoon asti. Salin seinät olivat täysin mustat, ja yhdelle niistä heijastettiin varjokuvia ihmisistä. Esittelytekstistä sain sen käsityksen, että tilan heijastukset olivat sekoitus unitutkimusta ja taidetta, ja että projektorilasien läpi katsomalla varjokuvista paljastuisi uusia puolia. Silmilleni nostamat pokat olivat kuitenkin vialliset, joten varjoleikkien salaisuudet jäivät minulle arvoitukseksi. Vastakkaisella seinällä oli hyllykkö täynnä hohtavia lasipurkkeja,

joista kauhuelokuville altistunut mieli alkaisi etsiä sikiöitä tai ihmisen ruumiinosia. Kyseessä oli Päivi Hintsasen installaatio Vaskenruosteyrttitarha. Purnukoissa oli kuparista muovattuja ”kasveja”, jotka tulisivat muuttumaan ajan mittaan vaskenruosteen peittämiksi samaan tapaan kuin oikeat kukat kärsivät ajan hampaan nakertamana kuivumisen ja lakastumisen. Pöniköistä otettaisiin valokuvia tasaiseen tahtiin, ja kuvista tehtäisiin nopeutettu video, jossa ruostumisprosessia voitaisiin sitten ihastella missä päin Suomea tahansa. Lasiovien takana oli taidemuseon viimeinen näyttely Checkpoint Leonardo, joka yhdistää tieteen ja taiteen. Pianonsoitto oli korvattu Petri Kuljuntaustan audiotaiteellisella luomuksella Pisara, joka piti sisällään Itämeren ääntä

veden pinnan alapuolelta nauhoitettuna. Aaltojen liplattaessa olikin helppo tutustua ensimmäisenä vastaan tuleviin Tuula Närhisen samaisesta vesistöstä hankkimien materiaalien muodostamiin otuksiin. Taiteilija Närhinen oli kerännyt työhuoneensa läheiseltä rannalta kaikenlaista roskaa ja askarrellut niistä sitten kaikenkirjavia meriotuksia. Näitä pääasiassa muovista muotonsa saaneita vekkuleita oli sitten uitettu Itämeren rantavesissä ja lopputulos oli kuvattu videoesitykseksi. Muovimuotoilua Itämerestä pyrki osoittamaan, miten pelottavan luonnollisesti muoviroju istui suomalaiseen luontoon. Keskellä näyttelysalin lattiaa oli ilmalla täytetty musta kupoli. En löytänyt kyseisen taideteoksen nimeä saati mainintaa taiteilijasta ensin mistään, mutta

kupolin edessä olevat siniset kenkäsuojapussit viittoilivat kävijää peremmälle. Pussit jaloissa astuin tummaan muovikuplaan. Sen lattia oli peitetty jollain frotee-kankaalla, ja keskellä lattiaa oli iso pyöreä valo. Kuplan katossa oli lukuisia pieniä valkoisia pisteitä ikään kuin tähtitaivaana. Astuttuani kuplasta ulos löysin kuin löysinkin teoksen nimen ja tekijän, sekä ennen kaikkea materiaalilistan. Sylkäisty avaruus koostui paitsi planetaarioteltasta, matosta ja valaisimesta, myös nikotiinipurukumista. Mies kuplan takana oli, kukapa muukaan kuin mehiläismies Timo Heino. Tässä kuvaamani taideteokset ovat osittain juuri sitä antia, mitä museoreissultani odotinkin: aivan käsittämättömiä, ihan hienoja ja todella mieleenpainuvia töitä. Olisin voinut kuvailla vielä muutamaa työtä, mutta ehkä se ei ole tarkoituksenmukaista. Luulen, että tein selväksi sen, että taidemuseossa ei ole vain maalauksia ja veistoksia. Näyttelyistä riippuen esillä on erilaisia installaatioita, videoteoksia ja interaktiivisia töitä, joista taidetta harrastamatonkin vierailija voi löytää silmäniloa tai mietinnän aiheita. Toivottavasti ottamissani kuvissa riittäisi laatu paikkaamaan kuvauksieni puutteellisuudet.∎

Katri Kuosmanen

Sumanismi

HISTORIAN LEHDILLÄ

Sumanismi julkaisee tällä palstalla Suman vanhojen ainejärjestölehtien antia.

Mitä on armeija?

Juttu on julkaistu Väliviivassa 1/1983. Kirjoittajan nimeä ei ole ilmoitettu.

Sumanismi

Kvantitatiivista sukupuolentutkimusta Katja Virpiranta Tilastot ovat vaarallisia. Niihin pitäisi suhtautua hauskoina nippelitietoina, joista näkee, millaiset asiat ja ilmiöt ovat yleisiä ja millaiset harvinaisia. Niistä ei pitäisi vedellä yksilöihin ulottuvia johtopäätöksiä eikä varsinkaan päätelmiä, joilla ei ole mitään tekemistä tilaston esittämän datan kanssa. Selasin tässä taannoin YTHS:n sivuja, koska halusin tietää, mitä siellä sanotaan hammashoitopelosta. No, siellä sanotaan ihan alkajaisiksi näin: “Hammaslääkärikäynnit pelottavat erityisesti naisia. Naiset pelkäävät yleensä enemmän eri hammashoitotoimenpiteitä kuin miehet, mutta kokemuksen myötä pelot heilläkin vähenevät.” Tämähän on minulle kauhean kiva tieto, koska siellä tuolla tavalla suoraan kerrotaan, että minä en ole ainoa. Yhtään niin kiva tieto se ei kuitenkaan ole niille lukuisille miehenpuolille, jotka kärsivät samasta pelosta. YTHS:n artikkeli heti alkajaisiksi julistaa, että hammaslääkäripelko on sitten akkain hommaa, mikä aivan varmasti nostaa entisestään kynnystä hakea apua siihen. Loppujen lopuksi kenenkään tarpeita ei palvele tieto siitä, että hammas-

hoitopelko on erityisen yleistä naisilla. Vähän ankaramman kaivelemisen jälkeen YTHS:n sivuilta löytyy vielä toinen hammashoitopelkoa käsittelevä artikkeli, jossa tätä sukupuolinäkökulmaa ei ole mainittu laisinkaan, vaan siellä sanotaan vain, että hammaslääkäripalveluita käyttävistä korkeakouluopiskelijoista joka toinen kertoo pelkäävänsä hammashoitoa. Minusta se on huomattavasti käyttäjäystävällisempi tapa kertoa ilmiön yleisyydestä. Se ei aseta pelosta kärsiviä eriarvoiseen asemaan, vaan kannustaa tasapuolisesti kaikkia löytämään keinoja pelkonsa hallitsemiseen. Useimmat ovat varmaan kuulleet siitäkin hupaisasta tilastonippelistä, jonka mukaan alistumis- ja raiskatuksitulemisfantasiat ovat yleisiä naisilla. Sanomattakin selvää on, että seksifantasioissa ei ole mitään pahaa niin kauan kuin ne tapahtuvat turvallisessa ympäristössä, eli joko oman pään sisällä tai luotettavan kumppanin kanssa. Siitä voitaisiin keskustella, että miksi tämäntyyppiset fantasiat ovat yleisempiä nimenomaan naisilla: Kenties naisen seksuaalisuus on edelleen siinä määrin tabu, että seksistä tykkääminen on tavallaan hyväksytympää silloin, jos siitä ei ole aivan täysin päättä-

mässä itse. Tai ehkä heikkous on vain naisille hyväksyttävämpää kuin miehille, edes heikkouden leikkiminen. Siitä ei kuitenkaan keskustella, vaan tuota käytetään lähinnä argumenttina urpoilun puolesta ja se yleistetään koskemaan aivan kaikkia naisia: ns. pildeä irtoaa, jos osoittaa olevansa “mies” ja kohtelee naista huonosti. Eikä tätäkään syrjivää käytäntöä ylläpidä pelkästään pick up -artisteiksi itseään tituleeraavat sosiopaatit, vaan ihan naiset itsekin. Pahamaineinen Fifty shades -trilogia romantisoi erittäin epätervettä ja väkivaltaista parisuhdetta, ja kirjasarjan kirjoittaja on nainen. Lukuisat (naispuoliset) lukijat ympäri maailman julistavat, kuinka Christian Grey on täydellisen miehen ruumiillistuma. Tuttavapiirissäni hiljattain muuan nainen jätti poikaystävänsä, koska tämä ei ollut tarpeeksi “mies” hänelle: käytännössä siis tämä kaksimetrinen, portsarinakin työskennellyt miehenjärkäle oli typeryyksissään kuvitellut, että parisuhde toimii, jos tyttöystävää huomioi ja hänen tarpeensa asettaa etusijalle. Tällaisia idioottimaisuuksia julistavat naiset tekevät minut vielä surullisemmaksi kuin samaan soopaan uskovat miehet. Vielä hieman vaarallisempaa-

kin tilastojen väärinkäyttöä on. Esimerkiksi miespuolisia pilotteja on enemmän kuin naispuolisia. Samoin mieskirurgeja on enemmän. En tiedä, onko se typeryyttä vai pahantahtoisuutta, mutta toisilla on taipumus johtaa noista tilastoista sellainen päätelmä, että miehet ovat parempia lentämään lentokonetta tai tekemään leikkauksia kuin naiset. Pahimmassa tapauksessa joku voi mennä jopa niin pitkälle, että väittää yksittäisen naislentäjän olevan automaattisesti työssään huonompi kuin miespuolinen kollegansa. Melkoisen aukotonta logiikkaa tuollaisessa päättelytyössä täytyy olla taustalla. Saman koulutuksenhan nuo kaikki noihin vaativiin ammatteihin valmistuneet ihmiset ovat käyneet aivan sukupuolestaan riippumatta. Itse asiassa jopa tunnen ihmisen, joka sanoi aivan suoraan, ettei ikinä uskaltaisi matkustaa lentokoneessa, jonka kapteeni on nainen. Oli muuten nainen tämä henkilö itsekin. Tässä taannoin luin artikkelin, jonka mukaan Tukholmassa siirrytään sukupuolineutraaliin teiden auraukseen. Ilmaus kalskahti omaan korvaani hitusen kummalliselta, enkä ihan aluksi täysin hoksannut, mistä siinä oikeastaan oli kyse. Kenties Tukholmassa huolehditaan jatkossa, että aurauskaluston kuljettajistossa täyttyvät sukupuolikiintiöt? Lähempi tarkastelu paljasti, että Tukholmassa oli tehty tutkimus, jonka mukaan entinen teiden aurausjärjestys suosi autolla töissä kulkevia miehiä polkupyörällä ja jalkaisin kulkevien naisten kustannuksella. Selvä. Kuulostaa todelliselta ongelmalta, mutta onko tämä nyt taas tällaista turhaa tilastojen pyörittelyä? Ihan omasta kokemuksestanikin tiedän, että ainakin täällä Oulussa pyörällä liikkuu kaikenlaisia ihmisiä suku-

puoleen katsomatta – erityisesti opiskelijoita. Tällaisen epäkohdan maalaaminen sukupuolikysymykseksi ei välttämättä ole hyvä strategia. Ensinnäkin se syö uskottavuutta ongelmalta itseltään. Jos vannoutuneen änkyräfeministin on vaikea hahmottaa, miksi tämä asia on tarpeen esittää nimenomaan naisia syrjivänä rakenteena (eikä esimerkiksi opiskelijoita, vanhuksia tai lapsia syrjivänä, vaikka se yhtä lailla koskettaa näitäkin ryhmiä), se on ihan varmasti täysin mahdoton käsitettävä niille kaupunginvaltuuston keski-ikäisille äijille, jotka näistä asioista päättävät. Toiseksi se syö uskottavuutta oikeasti sukupuolittuneilta ongelmilta: kun seuraavan kerran puhutaan seksuaalisesta häirinnästä tai naisvaltaisten alojen paskasta palkkauksesta, koko keskustelu on helppo vaientaa toteamalla sen olevan taas tätä tällaista teidenauraushysteriaa. Sitä paitsi mitä ihmettä me kukaan hyödymme siitä, että pyöräileminen ja käveleminen profiloidaan nimenomaan naisten hommaksi? Eikö olisi jokaisen etu niin kansanterveydellisestä kuin ekologisestakin näkökulmasta, jos mahdollisimman moni taittaisi työmatkansa pyörällä auton sijasta? On aivan totta, että toiset asiat kiinnostavat naisia keskimäärin enemmän kuin miehiä. Näiden tilastojen tarpeeton toisteleminen kuitenkin toimii itseään toteuttavana ennustuksena. Jos asioihin halutaan muutosta, vallitsevalle sukupuolijakaumalle ei kannata antaa liikaa painoarvoa. Jos miehenä haluaa kouluttautua naisvaltaiselle alalle, ei kannata jäädä kauhistelemaan tilastoista, kuinka vähän mieskollegoja alalta löytyy, vaan pitäisi vain tehdä sitä, mitä kokee omakseen. Maailma seuraa perässä.∎

Meri Koivumaa:

Klu-siili höpöstyy

en koti oli peltipurkki, joka sijaitsi vilkkaan kaupungin laidalla. Koti tuoksahti kevyesti tonnikalalle. Haju sai peltipurkin asukin, Klu-siilin, vatsan kurnimaan kuin pieni sammakko, siksi sen oli etsittävä itselleen koko ajan ruokaa. Se tepasteli ympäriinsä, nuuhki ja rapsutteli hieman maanpintaa sekä etsi haukantarkkana ahmittavaa, toisin sanoen sieniä. Sienet olivat siilin intohimo ja pahe. Ne olivat pehmeitä, hellivät Klu-siilin pienenpieniä ikeniä ja saivat aikaan kutkuttavia hyvänolon väreitä sen lisäksi, että veivät nälän mennessään. Klu oli tyytyväinen rauhalliseen elämäänsä peltipurkissaan. Aurinkoiset päivät kuluivat stressittömästi, kun siili reippaili ja kunnosti kotiaan tai antoi auringon lämmittää kutkuttavasti vatsakarvojaan. Se oli peittänyt sammaleella ja lehdillä ulko-ovensa reunat, sillä ne olivat hyvin terävät ja siilin mielestä vaaralliset. Sateisina päivinä se kökötti purkissaan pikkuruinen pää mahdollisimman syvällä tölkissä, jotta sadepisarat eivät kastelisi kotia. Siili pelkäsi sadetta. Jättimäiset vesipallot hakkasivat hänen turvapaikkaansa, kukapa sitä ei pelkäisi? Oli lämmin syksy. Klu-siili oli jo varautunut talveen eristämällä kotinsa seinät pehmeällä maa-aineksella. Sillä ei ollut koskaan ollut niin nälkä kuin nyt oli. Lähimetsän sienet olivat lähes sukupuutossa, koska Klu oli popsinut sieniä kuin pakkomielteinen orava. Oli etsittävä ruokaa kauempaa. Siili sulki metallisen ovensa ja alkoi taapertaa kohti kaupungin huimia pilvenpiirtä-

jiä. Sen suunnitelmana oli kieltäytyä sienistä joksikin aikaa, jotta ravinto ei olisi niin yksipuolista. Isosiilikin aikoinaan valisti, että ruokavalion tulisi olla kattava ja sisältää marjoja ja hedelmiä. Sienet olivat vain lauantaiherkkua. Räikeät punaiset ja keltaiset vaahteran lehdet peittivät Klu-siilin tietä kohti kaupunkia. Se yritti rallattelulla peittää sienettömyyden aiheuttaman vapinan. Se vaelsi tuntitolkulla. Siilin silmissä pyöri ja nenä haistoi mitä ihmeellisimpiä tuoksuja aina herkkusienistä vahveroihin ja tatteihin. Hallusinaatioita, se hoki itselleen ja hoipersi aina vain lähemmäs kaupungin hälinää ja vilinää. Klu heräsi tokkuraisesta unestaan kaupungin rajalta. Se oli köpötellyt koivet ristissä ja töpsähtänyt lopulta kyljelleen kapealle kujanreunalle ja nukahtanut. Vatsa aloitti uuden kurnaussoolon. Klu kierähti takaisin jaloilleen, mutta ei ehtinyt edes nuuhkaista kaupungin tuoksuja ennen kuin huomasi suuren perunan kokoisen karvaisen otuksen vierellään. Otus köllötti vain, ei liikkunut ollenkaan. Se tuoksui hedelmiltä ja sateen jälkeiseltä metsältä. Jollain siilin ihmeellisellä aistilla Klu tiesi, että suuri karvainen peruna olisi hänen sielunkumppaninsa. Se höpsähti otukseen. Ensin se pökkäsi otusta nenällään, mutta karvapallo ei hievahtanutkaan. Se yritti nostaa otusta, mikä osoittautui harvinaisen raskaaksi toimenpiteeksi, joten se päätti työntää sitä nenällään eteenpäin. Pidän sinusta huolen, Klu ajatteli ja teki mielessään kuperkeikkoja

Sumanismi

sateenkaaren päältä pehmeään sienijokeen, joka virtasi ja virtasi siili ja kiivi mukanaan. Nälkä unohtui, kun kiivi täytti Klu-siilin ajatukset ja jokaisen aistin. Se oli höpöstynyt, sekaisin hurmoksesta. Sen mieli leijaili korkeuksissa. Se oli niin kevyt, että jättimäinen punainen vaahteranlehti pystyi leijumaan hempeästi siili kyydissään. Vaahteranlehti leijui kuitenkin koko ajan alemmas kohti maata. Kun siili pussasi maankamaraa, se heräsi ihastuksestaan: mihin kiivi katosi? Klu-siili oli niin unohtunut ajatuksiinsa, ettei huomannut, kun kiivi alkoi vieriä kohti moottoritietä. Klun pikkiriikkiset silmät pullistuivat, kun se sielunsa silmin näki, kuinka kiivimussukasta tulisi pian kiivimössökkä. Hirmuinen kuorma-auton kuljettaja hidastaisi juuri kiivin kohdalla ja ajaisi tuon suloisuuden päältä häikäilemättömällä hitaudella. Siili katsoi vasemmalle ja totesi, että sieltä lähestyvä autonryökäle ei ollut enää kaukana. Sen oli toimittava nopeasti ja pelastettava karvainen kumppaninsa. Siili otti muutaman varovaisen, epäröivän, vaappuvan askeleen kohti kiiviään. Säikähdyksen aiheuttamat sydämenlyönnit kävivät kuitenkin liian hengästyttäviksi, joten se pysähtyi sekunniksi rauhoittumaan. Lähestyvän Fiat Punton kuljettaja huomasi, että tienreunalla oli henkeään haukkova siili kummallisessa asennossa: sen toinen jalka oli ilmassa kuin kesken juoksun samalla, kun siili kurotteli kädellään eteensä ja piteli toisella rintaansa. Mies ei nähnyt kiiviä, joka oli jo vierinyt puoliväliin ajokaistaa. Klu katsahti antautuneesti autonkuljettajaa. Lyhyen, mutta intensiivisen hetken ajan kuljettaja ja siili tuijottivat toisiaan. Kuljettaja oli varma, että siili pelkäsi jäävänsä auton alle, joten se koukkasi siilin kohdalla, jotta siili huomaisi pelkäävänsä turhaan. Klun ajatuksissa loisti vain pullea ja karvainen kiivi, jonka autoilija selvästi yritti tahallaan sydämettömästi murskata. Siili ei pystynyt edes sulkemaan silmiään, kun auto väisti häntä. Hetkeen Klu ei nähnyt kiiviään ja ehti jo kuvitella itsensä itkemässä kiivin liiskautuneen elimistön äärellä. Mutta kun maastoauto oli mennyt menojaan, siili heräsi kauhukuvitelmastaan: kiivireppana nöpötti edelleen autotiellä. Klu kiirehti pelastamaan suloisen karvaperunansa. Se otti lujan halausotteen kiivistä ja potkaisi vauhtia. Siili pyöri kiivi sylissään hitaasti, mutta varmasti pois autotieltä. Klu ei halunnut päästää irti kiivistään edes silloin, kun vaara oli ohi, vaan potki vähän väliä lisää vauhtia ja kieri kiivin kanssa kotiin asti. Seuraavina päivinä siili oli reippaampi ja touhukkaampi kuin koskaan aiemmin. Se löysi marjoja lähimetsästään ja asetteli joka päivä myös kiivin lautaselle

yhden suuren mustikan. Mustikka ei koskaan hävinnyt. Kolmen päivää siilin ja kiivin elettyä symbioosissa alkoi kiivin olemus muuttua. Se oli pehmeämpi kuin aikaisemmin. Aluksi Klu-siili oli vain entistä kiintyneempi tuohon pullukkaan pehmoperunaan, mutta nyt sen karvoihin alkoi ilmestyä jotain harmaata. Klu yritti etsiä isosiilin tietokirjoista, mitä tuo harmaa huntu voisi tarkoittaa. Parin päivän päästä kiivi alkoi rusinoitua. Se ei näyttänyt enää yhtään niin komealta kuin heidän ensitapaamisellaan. Siili tuli hyvin surulliseksi. Sen teki mieli hukuttautua valtavaan vesipisaraan, joka oli levännyt päiviä vaahteran lehdellä siilin pihalla. Siili ryhdistäytyi. Se hautasi harmaantuneen karvapallonsa metsän keskelle vaahteranlehtien alle ja suri viikkokausia. Kun ensilumi satoi ensimmäiset talvikikkaransa maahan, oli siilin aika lähteä uudestaan etsimään ravintoa kaupungista. Viimeiset tatit ja vahverot jäätyivät metsiin. Klu-siili oli pottunsa kuoltua kulkenut nenä maassa, raskaasti pikkujaloillaan. Edes pakastetut sienet eivät piristäneet siilirukan elämää. Kun siili saapui kaupunkiin, se kiersi katuja ja kujia pitkään ennen kuin pääsi livahtamaan erääseen ruokakauppaan. Kaupassa oli kaikkia maailman herkkuja, mitä siili ikinä osasi kuvitellakaan. Se piristyi hieman, kun idän hedelmien tuoksu tulvahti nenään. Se kipitti kylmällä lattialla ja vakoili, koska reitti olisi selvä ja pääsisi ilman asiakkaiden kiljahduksia hedelmien luo. Hedelmäosastolla Klu-siilin maailma heitti kärrynpyörää: banaanihyllykön takaa löytyi korillinen suuria karvaisia perunoita! Enää se ei välittänyt kiljuvista ihmisistä, vaan laukkasi karvaisten kumppaniensa luo. Siilin elämä oli yhtäkkiä täynnä valoa, kiivintuoksua ja pilvenhattaroita. Sen tummat siilinsilmät täyttyivät ilosta ja korvannupukat kuulivat kauneinta oravakuoron laulua. Se kaivautui syvemmälle kiivikoriin tirskuen onnellisuuttaan ja ihastui aina vain uudestaan.∎

Sumanismi

Tällä palstalla julkaistaan Kerhiksen Anonyymit tunnustukset -lippaaseen sekä Anonyymi tunnustus -nettilomakkeeseen jätetyt tekstit. Kalevi mies.

Wiik

hauska

Tänään kaikki luennot ovat loppuneet liian aikaisin.

Panisin teekkareita ihan vitusti

My god is Lucifer.

EI KIINNOSTA!

Sienirullia veettajuustolla Huom.! sis. rasvaa ja muuta hyvää ja epäterv.

Mulla on jotain Tiimaa vastaan. En osaa sanoa mitä. >:(

Oulu on oikeastaan ihan kiva paikka.

Kaketsun Valis kuitti: asiakas: OJ Piri osti: pornolehti 4€ kaljaa 2€ hinta: 6€ maksettu 20€ takaisin 14€

Elämä on merkityksetöntä.

Vois vaikka sata kaljaa

Olli-Juhani on kyllä aivan ihana! -Huom. en ole sumalainen

Eniten vituttaa

KERROSTALO Hanna Heiska

Jos saa tiedon opiskelupaikasta kaksi viikkoa ennen opintojen alkamista, ei luulisi olevan varaa nirsoilla asunnosta. Mutta minäpä nirsoilin – soluasuntoa en suostunut edes harkitsemaan. Nenän nyrpistelyn lisäksi olen aikamoinen Hannu Hanhi, ja sain suhteellisen vaivattomasti yksityiseltä vuokranantajalta yksiön läheltä yliopistoa. 30m2 hyvältä vaikuttavalla pohjaratkaisulla, ikioma vaatehuone ja kaiken kaikkiaan hyvässä kunnossa oleva asunto. Pienkerrostalo vaikutti hiljaiselta ja miellyttävältä. Kallishan tämä on kuin Bailey's opiskelijabudjetilla, mutta ajattelin oman rauhan olevan sen arvoista. Jos sitä rauhaa vain olisi. 30m2 omaa tilaa tuntui aluksi todella paljolta. Näin vajaan puolen vuoden kokemuksella osaan kuitenkin sanoa, että tahdon erillisen makuuhuoneen, erillisen vessan, oman pihan ja oikean keittiön. Lottovoittoa (tai sitten vain kumppanin kanssa jaettua rivitalokämppää) odotellessa! Eräällä alemman kerroksen asukilla on tapana huutaa yhdeksän ja yhdentoista välillä joka ilta. Jostain syystä naapuriraukka kokee pakottavaa tarvetta möykätä nimenomaan keittiössä, jotta ääni varmasti kantautuu ilmanvaihtohormista korviini. Kuinka huo-

maavaista! Joskus sama naapuri kiljuu kilpaa vieraidensa kanssa, ja silloin älyllisen keskustelun taso on erityisesti huipussaan. Tällä hetkellä keittiössäni kaikuu hysteerinen höhötys. Seinänaapureinani asuu kaikeksi onneksi ystävällinen vanha pariskunta. Tervehtivät aina rappukäytävässä, ja rupattelevat niitä näitä kuin kunnon naapurit ikään. Heistä ei olisi mitään vaivaa, ellei kylpyhuoneeni ilmanvaihtohormista leijailisi säännöllisesti ummehtunut rasvan käry – heidän keittiöstään peräisin tietenkin. En osaa päättää, onko pienempi paha pitää kylppärin ovi auki – jolloin haju leijailisi koko kämppään, mutta haihtuisi nopeammin – vai käydä vessassa nenästä kiinni pidellen. Ilmanvaihtokanavat ja niistä leijailevat äänet sekä hajut ovat osoittautuneet niin sitkeäksi ongelmaksi, ettei pureskelukaan auta. Itse asiassa olen kiristellyt hampaitani niiden takia siihen malliin, että leukaperät huutavat hoosiannaa. Makuualkovissani puolestaan ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä sänky ja tv-taso mahtuvat siihen oikein sopivasti. Alkovin sijoittelu kuitenkin mättää ja pahasti: seinän takana on toisen naapurin eteinen. Kuka haluaa herätä kolmelta yöllä siihen, että teekkarinaapuri tulee opiskelijabileistä? Niinpä. Ei kukaan.∎

OJ ottaa kantaa eli

Piri pärisee Tällä palstalla Olli-Juhani Piri kommentoi ajankohtaisia asioita*. Olli-Juhanin ajatukset on pukenut sanoiksi Katja Virpiranta. Pedagogiset opinnot No voi jumalauta. Ne on kyllä siis… Pedagogiset opinnot on ollut kivoja tähän asti ja kivasti linkkautuvat yhteen kaikki, mutta onhan se aikataulutus nyt ihan… Ei pääse sitseille poika, ei tule pojalle pisteitä sitten. Kyllä siinä hymy hyytyy. Ei kai mulla siihen muuta sanottavaa oo kuin lipslops. Kyllä tulee surkeaa kamaa. Elämänkoulu

Hyvä koulu. Sitähän myö käyvvään. Päevästä päevvään. Haluaisin semmosen paidan jossa lukee elämän koulun hymy poika. Semmosen haluaisin, koska myönnän olevani elämänkoululainen. Tai elämän yliopistolainen, elämän korkeakoululainen, koska käyn elämää kantapään kautta. Tulee mieleen vaan kantapääjuttuja. Piri

Saanko kysyä tarkennusta? Onko tämä nyt Piri sukunimenä vai piri aineena, jota tämmönen humanisti saattaapi joskus naattia? Sukunimenähän se on vallan jännittävä, periytyy tuonne kauas ja on kivasti Birger, se lausutaan semmosena e:n ja ä:n välimuotona. Sinne kauas menee, siinä on se sellanen juju että Pudikseltahan löytyy olikohan se 1600-luvun Olof Birger, joka meikäläisen kantaisä on. Pudikselta löytyy Olli Piri 1600-luvulta, että näin sitä ollaan kantaheimoa. Kasvatustieteellisen tiedekunnan ulko-oven lähellä oleva valkoinen piano

HYI, HYI, Kawai, hyi. Miettikää nyt kaikki valkoista pianoa. Ne on kauhean kauniita. Mutta tämä, se on ihan pirun ruma. Hyi. Ei varmaan edes soi kauniisti! Jos pianon merkki on Kawai, niin sehän on semmosta kiinalaista halpatuotantoa. Vasemmistoliitto

Miksi sinä kysyt multa vasemmistoliitosta? Siis tässä taas yritetään ujuttaa että minä olisin kommunis–– lol, ei kun kokoomuslainen. Olen sitoutumaton henkilö, ehkä pikkuisen kallistun oikealle mutta en ole kokoomuslainen. Että tämmöset pois elämästä. Tästä tulis paljon parempi tästä palstasta jos vetäis piriä oikeasti. Keksin uuden iskulauseen. ”Lähetäänkö lipomaan?” Sitä ei ehkä Kaarlessa mutta Tivolissa se on kova juttu. ”Laitetaanko livoten?” *Sumanismi haluaa muistuttaa, että Olli-Juhani Pirin näkemyksiä ei kannata noteerata.

Sumanismi