Sumanismi 3/2013

3/2013

Suomen kielen opiskelijain ainejärjestÜlehti

Kirjoittajat: Marko Heikkinen Tiia-Maria Juuso Jukka Mettovaara Jali Moilanen Liisa Pekkala Johanna Rytkönen Lauri Siniluoto 2 Katja Virpiranta

Valokuvaajat: Heidi Niemelä Liisa Pekkala Lauri Siniluoto Jussi Virpiranta Katja Virpiranta lostandtaken.com sxc.hu

Graafikot: Lauri Siniluoto Katja Virpiranta

Sumanismi

Taitto: Lauri Siniluoto Katja Virpiranta

Päätoimittajat: Lauri Siniluoto Katja Virpiranta

Kansikuva: Lauri Siniluoto

Painettu Juvenes Printissä; painos 45 kpl

Oulun

yli-

PÄÄKIRJOITUS Nyt on taas Sumanismin aika!

Jo perinteeksi muodostuneella tavalla Sumanismin deadlinet venyivät ja paukkuivat, ja pääkirjoitusta väännetään painoon menoa edeltävänä yönä kello 3.08. Mitäpä olisi Sumanismin taitto ilman kiirettä, väsymystä ja paniikkia.

Kuten asiaan kuuluu, yksi kriittinen tiedosto majailee haltijansa koneella eikä laisinkaan siellä, missä loput lehdestä on.

Tämä numero käsittelee mullistuksia, ja sellaisia on tapahtunut Sumanismin toimituksessakin: meillä on uusi päätoimittajapuolisko, Lauri Siniluoto, joka astui remmiin Jukka Mettovaaran livistettyä Tarttoon vaihto-opiskelemaan. Lisäksi saimme fuksitoimarin apuvoimiksi toimitukselle. Johanna Rytkönen aloitti Sumanismi-uransa kolumnilla. Toivon mukaan näemme hänen kynänsä jälkeä tulevaisuudessa enemmänkin.

Tämänkertaisessa lehdessä pohditaan karvaa, haastatellaan fukseja ja mietitään Suman tulevaa murrekalenteria.. Jukka Mettovaaran jatkonovelli jää toistaiseksi tauolle kirjoittajansa opiskelukiireiden vuoksi. Korvaavan kaunokirjallisen lukuelämyksen tarjoaa tällä kertaa fuksimme Jali Moilanen.

Vanhat tutut vakiopalstat jatkuvat: puheenjohtaja ja kopo kertovat kuulumisiaa, Änkyräfeministileirissä muistellaan Armpits4August-kampanjaa, Mitä paskaa sukeltaa videopelimaailmaan ja Näytetään kieltä -palsta esittelee meille ersää. Tirehtööri Turskan kalapalsta tekee taas paluun – kuten aina, kun lehdenteon loppuvaiheessa paljastuu kahden sivun mentävä aukko.

Sumanismin (pää)toimitus haluaa toivottaa uuden fuksit lämpimästi tervetulleiksi paitsi yliopistoon ja suomen kielen opintojen pariin, myös Oulun yliopiston parhaan kiltalehden lukijakuntaan. Tuokoon tämä julkaisu teidänkin elämäänne yhtä paljon iloa kuin se on tuonut meille sitä tehdessä.

opiston

paras

kilta-

lehti

Lauri

Sumanismi

HI

Katja

ST O

RI AN TY OP KK ISK ÄÄ EL ! IJA

TK I

N

Terveisin päätoimittajat Lauri Siniluoto ja Katja Virpiranta

3

KOPONEN Tällä palstalla Suman koulutuspoliittinen vastaava kirjoittelee suomen kielen käytävän koulutuspoliittisista tuulista sekä muusta opiskeluun liittyvästä.

Syysterveiset kopolta!

Syksy on ehtinyt kulkea jo pitkälle, ja tällä hetkellä yhdeksi ajankohtaisimmista aiheista yliopistolla ovat nousseet vaalit, jotka tuntuvat tulevan esille monissa keskusteluissa. Kampusalue on täyttynyt lukuisista erilaisista vaalimainoksista, ja ne ovat saattaneet synnyttää ilmoille monenlaisia kysymyksiä. Ensimmäisenä kummastusta saattaa herättää se, mistä ihmeen vaaleista ylipäätään on kyse? Ketä ne edes koskevat?

Tänä syksynä yliopistolla käydään siis kahdet vaalit, jotka eivät millään tavoin kytkeydy toisiinsa. Ei siis ole ihme, että pullat ja paakelsit saattavat tupata menemään helposti sekaisin. Loka-marraskuun vaiheessa uurnille päästään äänestämään sekä hallintovaalien että edustajistovaalien merkeissä. Miten nämä vaalit eroavat toisistaan? Kannattaako äänestämään ylipäätään edes vaivautua?

Lokakuun 30. päivä käydään hallintovaalit, joissa äänestetään opiskelijajäsenet yliopiston jokaisen tiedekunnan omiin tiedekuntahallituksiin. Niiden toimenkuvaan kuuluu esimerkiksi ohjata tiedekuntien toimintaa, kuten siitä, miten tiedekunnat toimivat ja miten niiden varat käytetään. Hallintovaaleissa valitaan humanistisen tiedekunnan tiedekuntahallitukseen kaksi varsinaista jäsentä ja kaksi varajäsentä, jotka ovat mukana päättämässä siitä, millainen humanistinen tiedekunta tulee tulevaisuudessamme olemaan.

Entäs ne toiset vaalit sitten? Marraskuun 6. päivä käydään edustajistovaalit, joissa valitaan 37 jäsentä ylioppilaskunnan edustajistoon. Edustajisto on ylioppilaskunnan ylin päättävä elin ja sitä onkin usein verrattu yliopiston opiskelijoiden eduskuntaan. Ylioppilaskunnan edustajistossa esimerkiksi keskustellaan ylioppilaskunnan kannasta ajankohtaisiin asioihin ja päätetään jokaiselle opiskelijalle tärkeistä asioista, kuten jäsenmaksumme käytöstä. Edustajisto valitsee myös ylioppilaskunnan hallituksen.

Molemmissa vaaleissa kaikilla ylioppilaskunnan jäsenillä, siis jokaisella meistä, on äänioikeus. Hallintovaaleissa on mahdollista äänestää ainoastaan oman tiedekunnan sisäisesti. Sen sijaan edustajistovaaleissa oman ehdokkaan voi valita koko yliopiston sisältä. Nyt ollaan siis kirjaimellisesti tärkeän äärellä, sillä molemmat toimielimet tekevät päätöksiä, jotka vaikuttavat jokaisen opiskelijan arkeen. Tämä, jos mikä on paras mahdollinen syy aktivoitua käymään uurnilla.

Tiia-Maria

Ps. Marraskuun lopulla on perinteisesti kahviteltu kopo-kahvien merkeissä, jolloin on myös kerätty palautetta kuluneen vuoden opinnoista. Näin myös tänä vuonna, joten olkaahan kuulolla!

4

Sumanismi

PÄÄLLIKÖN PUHEENVUORO

Hei taas!

Huh. Kesä taas otti ja katosi ja syksy tuli tilalle. Minulle se toi tullessaan taas vanhat ystäväni kiireen ja stressin, mutta onneksi mukana tuli myös kaikki ihana syyspippalot, uudet fuksit ja elämää Kerhikselle. Vaikka vietin koko kesän Oulussa, syksyssä päällimmäisenä on tunne siitä, että on tullut kotiin.

Kovin syyshässäkkä alkaa olla ohi, mutta loppuvuodellekin on luvassa vielä vaikka mitä: ennen pikkujoulukautta mm. juhlitaan Tisusuteja ja osmataan Turussa. Näiden lisäksi syksyltä kannattaa painaa mieleen kolme päivämäärää: hallintovaalit 31.10., edustajistovaalit 6.11. ja abipäivät 13. – 14.11. Vaalit on mahtavia tilaisuuksia vaikuttaa niin oman tiedekunnan kuin ylioppilaskunnankin toimintaan, ja äänestämättä jättäminen olis vaan yksinkertaisesti tyhmää. Abipäiviä taas kannattaa tänä vuonna odottaa erityisesti siksi, että silloin julkaistaan maailman upein Suman kujjeikas murrekalenteri. Senkin ostaminen on Tiinaa lainatakseni: ”kuin rahhaa laittas pankkiin”, sillä tuotot menee luonnollisesti Suman toimintaan. Kalenteri kannattaa tietysti ostaa myös ihan senkin takia, että siitä tulee ihan järjettömän hieno.

Yksi Suman syksyn tärkeimpiä juttuja on tietysti syyskokous, jossa valitaan Suman hallitus 2014. Kaikki hallituspestit on siis jälleen auki, ja oikeastaan syyskokous voi myös päättää, mitä pestejä hallitukseen ylipäätään tarvitaan. Koska seuraava Sumanismi ilmestynee vasta kokouksen jälkeen, aloitan mainostamisen jo nyt: tulkaa sinne! Vaikka ei haluaisikaan hallitukseen, kannattaa kokoukseen tulla kuuntelemaan ja äänestämään (tarjolla on myös syötävää, ja ilmainen ruoka on tietysti parasta). Kokous on tarkoitettu kaikille sumalaisille, eikä ketään pakoteta hallitukseen. (Korkeintaan painostetaan, jos uutta rahastonhoitajaa ei ala löytyä.) Yleensä pestit täyttyvät ihan itsestään, ja suosituimmista paikoista saatetaan joutua äänestämään. Mutta jos hallituspestit yhtään kiinnostaa, pyrkikää mukaan! Uusia naamoja kaivataan aina. Hallitustoiminnan ihanuudesta voisin höpöttää loputtomiin, mutta palstatilan loppuessa totean vain, että jos jostain olen fuksi-Liisalle kiitollinen, niin siitä, että se uskaltautui vuonna 2010 syyskokoukseen, avasi suunsa ja luikki tiensä hallitukseen.

Liisa

Sumanismi

5

KOLUMNI

Yliopistoyllätys

Johanna Rytkönen Kun pari vuotta sitten valmistuin ammattikorkeakoulusta journalistiksi, olin tuoreen toimittajan intoa täynnä. Vaikka alan työtilanne näyttikin hiukan synkältä, olin varma, että juuri minulle löytyisi kuitenkin hommia – olihan minulle kertynyt monenlaista toimittajakokemusta jo opiskeluaikana.

Väärin. Työkokemuksestakaan ei ole apua, jos oman alan avoimet työpaikat ovat yhtä harvinaisia kuin kuusijalkaiset koirat. Seuraavat pari vuotta tein pätkähommia

6

(joista yhden ikimuistoisen jakson hätäkeskuksessa), kunnes lopulta kyllästyin lyhyistä työsopimuksista aiheutuvaan epävarmuuteen.

Päädyin ratkaisuun, jota olin valmistumiseni jälkeen vannonut välttäväni kuin ruttoa: hain takaisin koulunpenkille.

Oulun yliopisto ja suomen kieli vaikuttivat houkuttelevalta vaihtoehdolta, koska olen viihtynyt kaupungissa ja oman äidinkielen laajemmasta taitamisesta olisi varmasti apua toimittajalle. Merkitsin pääsykoepäivän kalenteriini ja aloin itseänikin hämmästyttävällä tarmolla kahlata läpi pääsykoekirjoja. Aherrus palkittiin, kun yliopisto lähetti hyväksymiskirjeen kesäkuussa. Hetkellisen riemun jälkeen iski paniikki: enhän minä osaa mitään, miten ihmeessä pärjään yliopistossa?

Paniikki, hämmennys ja riemu jatkoivat yhteistä myllerrystään päässäni pari viikkoa sen jälkeen, kun olin aloittanut yliopisto-opintoni. Menin amk-tutkintotodistus kourassani toiveikkaasti kysymään, olisiko mahdollista saada hyväksiluettua englannin ja ruotsin kielen kurssit. No, sainhan minä – ja kuulemma saisin amk-

Sumanismi

tutkintoni ansiosta hypätä saman tien suoraan maisteriohjelmaan!

Tähän syksyyn on kuulunut monenlaista mullistusta. Paluu opiskelun pariin, uusiin ihmisiin tutustuminen, uuteen elämänrytmiin tottuminen sekä tieto siitä, että oletetun viiden vuoden sijasta minulla on mahdollisuus valmistua suomen kielen maisteriksi jo kolmessa vuodessa.

Jos jossakin vaiheessa journalistiksi valmistumisen ja tämän hetken välillä olen epäillyt alavalintani järkevyyttä, olen näiden mullistusten ansiosta taas hitusen toiveikkaampi – eivät maisterin paperit ainakaan tilannettani työmarkkinoilla heikennä! Ja jos ei muuta, niin saanpahan ainakin kyseenalaisen kunnian toimia ystäväpiirini virallisena kielinatsina.

Ahkeraa opiskelusyksyä fukseille ja kaikille muillekin opiskelijoille!∎

Kirjoittaja on toimittaja ja tuore suomen kielen fuksi.

Fukseja syysyössä Syksyllä luonto huokailee vetämättömänä ja haikeana kesän elämöintien jäljiltä. Kelmeät lehdet tutisevat puissa, maa muuttuu tahmeaksi ja liskot ja käärmeet luikkivat takaisin kotikoloihinsa horrostamaan. Kuulas ilma karaisee ihon, ja niskaan ajoittain tihkuva sade on kylmää ja virvoittavaa kuin vissy. Muuttolinnut tormaavat kilvan kohti lämpimiä maita, ja vähintäänkin yhtä kiivaasti liitävät opiskelijat kesälaitumilta takaisin yliopiston lämpöön.

Tämän aallon mukana saapuvat tiiviissä muodostelmissa myös uudet opiskelijapalleroiset, jotka ovat valmistautuneet mittelemään voimiaan akateemisen maailman armottomalla, mutta ihanalla taistelutantereella.

Lauri Siniluoto Monelle uusi opiskelupaikka tarkoittaa suurta elämänmuutosta: muutto uuteen kaupunkiin, ensimmäinen oma asunto sekä lukemattomat vieraat ihmiset voivat aluksi jännittää, mutta useimmiten ne ovat myös tervetullutta vaihtelua.

Sumanismi kuulosteli satunnaisten Suman fuksien tuntoja syysrymyissä. Haastattelussa käy ilmi se jo tiedossa oleva seikka, että varsin monen suomea opiskelemaan hakevan suunnitelmissa väikkyy ura opettajana. Unirestan ruoka keräsi fukseilta kehua ja ylistystä, mutta sumalaisen seuraleikkikulttuurin kirkkaimpaan helmeen suhtauduttiin varauksellisesti. Odotamme asetelman kääntyvän tulevaisuudessa päälaelleen.

Kuvat: Lauri Siniluoto

Sumanismi

7

1. Miksi hait opiskelemaan suomen kieltä? Opettajaksi vai ei?

2. Mitä odotat fuksivuodelta?

3. Asutko nyt ensimmäistä kertaa omillasi? (Miltä se tuntuu?)

4. Mitä pidät Unirestan ruuista?

5. Oletko kuullut pelistä nimeltä Tottuus vai persseesseen? Olisitko valmis pelaamaan sitä?

Tiia Kokko

Ikä: 21 vuotta Kotipaikkakunta: Oulu

1. Minulla on aito kiinnostus kieltä kohtaan. Olen halukas kehittämään itseäni kielessä. Opettajaksi, koska hyvät lomat ja hyvä palkka.

2. Kaikkia kivoja bileitä, uusia ihmisiä ja varmaan rankkaa opiskelua.

3. En asu vielä omillani, mutta minulla on kehitteillä 40-neliöinen yksiö Koskelassa. Siinä on vaatehuone. Sinne muuttaminen tuntuu ihanalta!

Odotan innolla pääseväni sisustamaan. Itsenäisyys on mukavaa.

4. Ihan kohtalaisia. Kertaakaan ei ole tarvinnut kääntyä pois.

5. En. Ehkä, varauksella.

Teijo Kemppainen

Ikä: 21 vuotta Kotipaikkakunta: Oulu 1. Koska kieli sekä sanojen merkitykset ja alkuperä kiinnostavat. Opettajanhommat eivät ole ainakaan tällä hetkellä koulutusohjelmassa, mutta ei sitä vielä poiskaan voi sulkea.

2. Uusia tuttavuuksia, jonkinnäköisen opiskelurutiinin syntymistä ja hyväksyttyjä kursseja.

3. Ensimmäinen oma asunto on vielä hakusessa.

4. Olen syönyt siellä vain kerran. Se oli lupauksia herättävää.

5. En. Näin äkkiseltään en ennen sääntöjen kertomista.

8

Sumanismi

Johanna Rytkönen

Ikä: 25 vuotta Kotipaikkakunta: kotoisin Akaan Viialasta, mutta asustellut Oulussa jo kuuden vuoden ajan 1. Olen valmistunut pari vuotta sitten toimittajaksi. Jonkin aikaa pätkätöitä tehtyäni kyllästyin huonoon työtilanteeseen ja päätin hakea opiskelemaan jotakin sellaista alaa, josta on hyötyä toimittajalle. Näillä näkymin opettajan hommat eivät kiinnosta, sillä toimittajan työt ovat edelleen sitä ominta ja rakkainta puuhaa.

2. Uusia ystäviä ja uusien asioiden oppimista.

3. En, olen ehtinyt asua omillani jo useamman vuoden. Vapautta ja vastuutahan se tarkoittaa, hyvässä ja pahassa.

4. Enimmäkseen oikein hyviä.

5. En tiedä. Eli en taitaisi uskaltaa ainakaan näillä tiedoilla.

Kuva: Johannan kotialbumi

Jonne Kauppi

Ikä: 20 vuotta Kotipaikkakunta: Tornio 1. Suomen kieli alkoi kiinnostaa lukiossa. Hyvät opettajat vaikuttivat. Tällä hetkellä en opiskele opettajaksi, mutta mahdollisesti tulevaisuudessa.

2. Uusia tuttavuuksia ja mielenkiintoisia kursseja.

3. Asun, ja tällä hetkellä se tuntuu ihan mukavalta.

4. Ihan hyvää.

5. En ole kuullut. Nimen perusteella en.

Kati Kauppinen

Ikä: 19 vuotta Kotipaikkakunta: Iisalmi 1. Olen pienestä pitäen ollut kiinnostunut kielestä. Se on vain aina tuntunut olevan minun juttu. Kielenhuolto erityisesti on aina kiinnostanut. Lukiossa kuulin S2-opettajan uravaihtoehdosta, ja se alkoi heti kiinnostaa. Mitään muuta kuin suomen kieltä en edes ajatellut hakevani opiskelemaan.

2. Kaikkia eri kursseja ja kiinnostavia luentoja sekä sitä, että löytäisin vahvimman alueeni.

3. Kyllä. On siihen ollut vähän totuttelemista. Pienestä kaupungista uuteen ja suurempaan muuttaminen tuntui hieman hurjalta. Aluksi kaikki on vähän rankkaa, mutta myös vapaata.

4. Tosi hyviä. Kaikkea on mukavan monipuolisesti lukioon verrattuna. Hintakin on hyvä.

5. En ole koskaan kuullutkaan. Ensin pitäisi kuulla, millainen se on.

Sumanismi

9

Jali Moilanen

Ikä: 20 vuotta Kotipaikkakunta: Kainuu, mutta asunut viisi vuotta Oulun seudulla 1. Ensin halusin opiskelemaan viittomakieltä, mutta sinne ei ollut hakua.

Tarkoitus oli samaan aikaan toteuttaa suomen kielen haku, ja se jäi sitten lopulliseksi valinnaksi. Olen opettajalinjalla. Todennäköisesti minusta tulee vähän outo äikänmaikka.

2. Tutustumista uusiin ihmisiin, tapahtumia ja Harrin luentoja

3. Asun. Se on sellainen mukava vapaus. Ei ainakaan tarvitse kuunnella kettuilua, jos on torstaiaamuna krapulassa.

4. Olen aina ollut kouluruuan ystävä. Se on oikein hyvää ja laadukasta.

5. No en kyllä tiedä. Kuulostaa vähän underground-touhulta, mutta kai sitä pelataan, jos joku niin haluaa.

Valmari Kirves

Ikä: 23 vuotta Kotipaikkakunta: Kortteinen 1. Äiti on aina sanonu, jotta minusta tulee opettaja. Yläasteella opettajakin kannusti, että olen ihan hyvä poika. Siitä syttyikin intoni suomen kieltä kohtaan. No.. mietin kyllä muitakin vaihtoehtoja kuin opettajan hommia, mutta äiti tiesi, ettei minusta muuhun ole. Sitä paitsi opettaja voi syödä työaikana kermakaramelleja.

2. Toivon, etteivät muut opiskelijat kiusaisi minua.

3. Isosiskoni onneksi asuu Oulussa, ja hän tietää myös, mitä minun pitää tehdä, joten asun hänen luonaan.

4. En tunne ketään Unirestaa, mutta yliopiston ruokalassa on paljon ruokaa.

Se on mahtavaa!

5. Lähtiessä äiti vielä kielsi, etten saa osallistua mihinkään isompien poikien leikkeihin. Toisaalta tuo kuulostaa ihan minun ja naapurin Villen lempileikiltä. Ehkäpä täälläkin on yhtä kivoja poikia.

10

Sumanismi

Iida Pikkuaho

Ikä: 20 vuotta Kotipaikkakunta: Pudasjärvi 1. Koska haluaisin olla joku päivä äidinkielen opettaja.

2. Uusia tuttavuuksia ja virkistäviä muutoksia.

3. Kyllä. Olen nyt lopullisesti muuttanut pois kotoa. Se tuntuu mukavalta.

On kiva tietää, että kaikki on itse päätettävissä.

4. Ei valittamista.

5. En, mutta nimi kertoo jonkin verran. En uskalla vielä vastata.

Jenna Vikman

Ikä: 19 vuotta Kotipaikkakunta: Sievi 1. Koska se alkoi yläasteella tuntua omalta aineelta. Hyvät opettajat innostivat. Lukiossa päätin sitten panostaa äidinkieleen, jotta pääsisin opiskelemaan suomea. Oulu oli mukavan lähellä. Olen nyt asiantuntijalinjalla, mutta haluaisin opettajaksi myöhemmin.

2. Odotan pääseväni tutustumaan uusiin ihmisiin ja opiskelemaan pitkästä aikaa. Siitä on niin kauan, kun olen viimeksi ollut koulun penkillä.

3. Asun, tosin kämppiksen kanssa. Se tuntuu jännittävältä ja vapaalta. Voi tehdä melkein mitä haluaa milloin haluaa. On kuitenkin outoa, kun pitää itse maksaa laskut. Aluksi pelkäsin vähän, etten uskalla mennä Oulussa mihinkään, mutta uskallan sittenkin liikkua ulkona päiväsaikaan.

4. Loistavaa! Ainakin tähän mennessä on ollut vain hyvää ja monipuolista.

5. En, enkä halua pelata ennen kuin joku selittää säännöt!

Aukot Tottuus vai persseesseen -tietämyksessä voi paikata Sumanismista nro 3/2012. Myös monet vanhemmat opiskelijat ovat taatusti auliita tutustuttamaan tietämättömiä pelin ihmeisiin.

Tuntuuko sinusta, että jokin on pielessä? Lue takaperoinen teksti, niin asiat saattavat valjeta: .iraasuvioK Ittna avaatsavamuthapat neskutillah äättise ätnäH .naakassamelo elo ie aiskuf ätsimin- sevriK iramlaV

Sumanismi

11

NÄYTETÄÄN KIELTÄ

Erźaťńeń peĺe* Keitä ovat ersäläiset? Minkälaista on ersän kieli? Fennistit arvannevatkin jo, että tällä kertaa seikkaillaan jälleen suomalais-ugrilaisessa kielen- ja mielenmaisemassa. Itämerensuomestakaan emme ole kovin kaukana, sillä mordvalaiskieliä ersää ja mordvaa on pidetty – saamelaiskieliä lukuunottamatta – etäsukukielistämme suomelle läheisimpänä.

Jukka Mettovaara Ersän kieli kuuluu yhdessä mokšan kanssa suomalais-ugrilaiseen mordvalaiskielten ryhmään. Ersäläisiä ja mokšalaisia on vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan jopa lähes 750 000 henkeä. On kuitenkin arvioitu, että kielten puhujista vain n. kolmasosa elää Mordvan nimikkotasavallassa Venäjällä. Loput ovat hajallaan muualla Venäjällä ja kauempanakin. Tämä hajaannustila tekee kielen ja kulttuurin säilyttämisestä vaikeaa. Äänteellisesti ersä on melko yksinkertainen: vokaalifoneemeja on viisi, joista takavokaaleja ovat /o,u/, etuvokaaleja /i, e/ ja neutraalina vokaalina toimii /a/. Ersässä on siis samantapainen vokaalisointu kuin suomessa. Konsonanttijärjestelmän erikoisuutena ovat liudentuneet konsonantit, joilla on merkitystä erottava tehtävä. Esim. sanat soks

12

’suksi’ ja śokś ’syksy’ erottaa ainoastaan liudennus. Kieltä kirjoitetaan virallisesti kyrillisin aakkosin (yllätys), mutta tässä artikkelissa on käytetty latinalaista transkriptiota, jossa liudennusta merkitään konsonantin yläpuolisella akuutin aksentin täpällä.

Ersä on tyypillinen suomalaisugrilainen kieli ainakin siinä mielessä, että se aiheuttaa oppijassa – ainakin aluksi – harmaita hiuksia monimutkaisine sija-, omistusja verbintaivutusjärjestelmineen.

Substantiivia voi taivuttaa 12 sijassa kolmessa eri deklinaatiossa: epämääräisessä (tunnukseton), määräisessä (tunnukset -ńť- ja -ťńe-) ja possessiivisessa.

Possessiivinen taivutus tarkoittaa käytännössä omistusliitteitä, jotka ersässä erottelevat omistajan persoonan ja luvun lisäksi omistettavan useutta. Systeemi on siis suomen vastaavaa huomattavasti monitahoisempi. Esimerkkejä: surozo ’hänen (yksi) sormensa’

Sumanismi

suronzo ’hänen (usea) sormensa’ surost ’heidän (yksi tai useampi) sormensa’ Myös verbeillä on kaksi taivutusta samaan tapaan kuin unkarissa. Epämääräisellä taivutuksella ei ole erityisiä tunnuksia, mutta määräisessä taivutuksessa verbin päätteestä käy ilmi sekä subjektin että objektin persoona ja luku, esim.

Mon ńejan narmoń. ’Minä näen (erään) linnun’ Mon ńesa narmońeńť. ’Minä näen sen linnun’.

Itämerensuomalaisilla kielillä ja ersällä on läheinen suhde.

Yhtymäkohtia löytyy tietysti sanastosta mutta myös kieliopista.

Useat ersän sijapäätteet muistuttavat hämmästyttävästi sekä funktioltaan että ilmiasultaan suomen vastaavia. Esim. genetiivin pääte on -ń, inessiivin pääte on -so/-se, elatiivin -sto/-ste ja translatiivin pääte on tuttu -ks. Yksikön nomi-

natiivin pääte on vanha tuttu -t/-ť, joista jälkimmäinen esiintyy etuvokaalisissa ympäristöissä, eli sekin on käytännössä vokaaliharmonian alainen. Ersässä on myös kaksi infinitiiviä, -ms- ja -mo/-meinfinitiivit: eŕavi śormadoms ’täytyy kirjoittaa’ moĺan śormadomo ’menen kirjoittamaan’ Kirjoitetun kielen historia ei ole järin pitkä. Vanhimmat

mordvankieliset sanastot ovat 1700-luvulta; tekstejä alkaa ilmaantua seuraavalla vuosisadalla. Vanhin ersän kielioppi on kirjoitettu vuonna 1839. Kirjakieli sekä ersälle että mokšalle luotiin 1900-luvulla, ja se luotiin alusta alkaen kyrillisten aakkosten pohjalta. Ersän kirjoittamiseen kyrillinen kirjaimisto soveltuukin hyvin mm. liudennuksen vuoksi. Kielitieteilijät ovat käyttäneet usein latinalaista aakkostoa. Kirjakielen

kehittämisen myötä ersäksi alettiin julkaista myös kaunokirjallisuutta.

Ersän kielellä on virallinen asema vain Mordvan tasavallassa.

Sitä käytetään jonkin verran myös radiossa ja televisiossa (2 tuntia päivässä neljänä päivänä viikossa). Lisäksi ersänkielisiä sanomalehtiä (Erźań pravda ja Erźań mastor) sekä aikakauslehtiäkin ilmestyy (Śatko ja Čiĺiśema).∎

Sanaselitys eli pientä puuhaa iltain ratoksi. Yhdistä viivalla oikeat ersä–suomivastinparit. Palkinnoksi saat hyvää mieltä. ersä keď surks veŕ čejeŕ ťešťe tumo śeďej makso piźol ej ve kal tol kenže

suomi sydän hiiri kynsi kala jää käsi sormus veri yö tähti maksa tammi pihlaja tuli

Numerotkin ovat ersäksi aika tutun kuuloisia: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 100

vejke kavto kolmo ńiĺe veťe koto śiśem kavkso vejkse kemeń śado

Lähteet ja lisätietoa: Aasmäe, Niina 2012: Kortatano erźaks. Räägime ersa keelt. Tartu ülikooli Paul Ariste põlisrahvaste keskuse üllitised 5. Tartu.

soome-ugri

Kotimaisten kielten keskus. www.kotus.fi

Wikipedia. en.wikipedia.org/wiki/Erzya_language *Otsikko tarkoittaa ”Ersäläisten luona kylässä”

Sumanismi

13

Sumalaiset kertovat

karvasta

Toimituksemme järjesti kyselyn, jossa ihmiset saivat jakaa ajatuksiaan karvasta, karvaisuudesta ja karvattomuudesta. Sumanismin suureen karvakyselyyn vastasi kaikkiaan 25 ihmistä. Heistä neljä oli miehiä ja loput naisia.

Miehet: taustatietoja ja perustilastoja Koska miehet ovat näin harvalukuisesti edustettuina, tuloksia ei toki voida pitää aivan tieteellisen tarkkoina eivätkä ne luultavasti edusta edes sumalaismiesten keskiarvoa. Onneksi Sumanismi ei ole tieteellinen julkaisu.

Kyselyyn vastanneista miehistä kaksi vannoo parrattomuuden nimeen, kun taas toiset kaksi

14

kasvattaa sekä partaa että viiksiä.

Jompaankumpaan keskittyneitä ei vastaajien joukkoon ollut eksynyt.

Kaikki vastanneet miehet kertovat ajelevansa muutakin kuin partaa ja viiksiä silloin tällöin.

Kainalokarvoja lyhennän aina välillä, en varsinaisesti aja koskaan pois. Se vähentää hikoilua ja deodorantti tehoaa paremmin.

Kassit ja kainalot. Ajeltuna on mukavampi olla, karva kutittaa.

Nänni- ja varvaskarvoissa sekä olkapäihin kasvavissa haivenissa

Sumanismi

en oikein pysty näkemään mitään viehättävää. Niinpä ne saavat lähteä heti jos niitä ilmaantuu.

Miesvastaajista kolme oli sitä mieltä, että miesten on soveliasta ajella mitä tahansa karvoja, jos vain siltä tuntuu. Neljäs mainitsi vain parran ja kainalokarvat.

"Miesten kuuluu olla karvaisia ja naisten karvattomia."

Vastaajia kehotettiin ottamaan kantaa väitteeseen.

Yleisesti ottaen miehillä oli melko liberaali asenne karva-asioihin.

Pyh. Eipä sillä väliä jos jollakin on karvoja ja jollakin ei ole.

Mutta IMO jos on karvoja, niin on ne ihan OK pitää siistinä. Siistillä tarkoitan sitä, että ei nyt naamassa / kainalossa / haarovälissä ihan hoitamatonta risupuskaa tarvitse olla. Onhan nurmikot ja puskatkin siistimpiä, kun välillä hoitaa. Ja jos vaivautuu hoitamaan ihoaan ja leikkaamaan hiuksiaan, niin miksi ei siistisi muuta karvoitusta?

Minusta kukin saa menetellä karvoituksensa kanssa siten kuin miellyttävimmäksi näkee. Rehellisesti sanoen minun on kuitenkin hyvin vaikea nähdä karvaturrinaisissa mitään järin viehättävää.

Sekin lienee kuitenkin vain länsi-

maisten kauneusihanteiden aivoihini iskostama luutuma, jonka rakkaus varmaan voisi muuttaa.

Jos olisin vähemmän karvaisempi, elämä olisi helpompaa.

Kaikilla tasoilla. Yhteiskunta ja nykykulttuuri eivät tunnu pitävän karvaisista miehistä, vaikka jotkut naiset väittävät hurmioituvan ns. miehisestä sängestä.

Miesten ja naisten karvoitus on sinänsä jokaisen oma asia. Genitaalialueen karvoitusta en pidä tarpeellisena ajella, mutta kainalokarvat ovat hiukan ikäviä naisella.

Näyttäytyisitkö julkisella paikalla ajeltujen kainaloiden kanssa?

Kainaloiden ajeleminen ei ole kyselyyn vastanneille miehille ongelma, vaan jokainen heistä olisi valmis näyttäytymään ihmisten ilmoilla karvattomine kainaloineen. Osa on sen jo tehnytkin.

Jos joskus päättäisin ajella ne, niin olisin varmaan valmis ottamaan sen riskin. Hyvin vaikea silti kuvitella tilannetta, jossa julkisella paikalla esittelisin kainaloitani.

Tottakai, en häpeä tippaakaan kainaloiden ajelemista. Tuntuu paremmalta, kun on ajellut.

Olen näyttäytynytkin, omapa on asiani.

Helposti. Nykyään alkaa olla erikoisempaa, jos ei aja ollenkaan.

Näin se maailma muuttuu, miehilläkin.

Näyttäytyisitkö julkisella paikalla ajeltujen säärten kanssa?

Säärikarvat ovat sumalaismiehille suurempi identiteettikysymys.

Kolme heistä kuitenkin uskoi voivansa mennä ihmisten ilmoille ajeltuine säärineen siinä tapauk-

sessa, että päätyisi sääriään ajelemaan.

Kyllä, mutta tuskin tulen ikinä ajelemaan sääriäni.

En, jos mies ajelee säärikarvansa jostain muusta syystä kuin että harrastaa suunnistusta, se näyttää hiukan liian feminiiniltä.

En ajelisi niitä kokonaan pois, sillä ne ovat rakkaat. Olen joskus harkinnut ajavani ne lyhyemmiksi, sillä ne pakkaavat rehottamaan turhan pitkinä. Ajatuksen tasolle on jäänyt sekin, mutta muussa tapauksessa näyttäytyisin varmaan.

Enpä ole ajatellut asiaa. Varmaan voisin ihan hyvinkin.

Naisten karvoitusta koskevat mieltymykset Miesvastaajat olivat enemmän tai vähemmän yksimielisiä siitä, että karvattomat sääret ovat naisilla paremmat kuin karvaiset.

Onhan jalat mukavamman tuntuiset ilman säärikarvoja, mutta eipä sillä niin väliä.

Tuntuvat epäviehättäviltä.

En kiistä etteivätkö ajellut säärikarvat miellyttäisi silmää enem-

Sumanismi

män.

No ketäänhän ei voi pakottaa, mutta ehkä kulttuurimme on ajanut minutkin tilanteeseen, jossa pidän karvattomia sääriä naisilla aivan hyvänä asiana.

Kainalokarvojen suhteen näkemyksissä oli jonkin verran hajontaakin. Siitä vastaajat olivat kuitenkin yhtä mieltä, että täysin trimmaamattomat kainalot eivät miellytä silmää.

Niiden ajeleminen on ihan OK juttu, sillä se on esteettisesti miellyttävämpää ja käsittääkseni hygieenisempääkin.

Kunhan ei t-paidan hihoista pilkota karvatupot ulos.. Noh, tapansa kullakin. Voihan niitäkin silloin tällöin trimmailla mutta ei kainaloiden tarvitse posliineja olla.

Pieni sänki ei haittaa, mutta kyynärpäissä liihottavat huiskat ovat jo liikaa.

Genitaalialueen karvat jakoivat mielipiteitä, mutta se nyt ei ehkä niin suuri yllätys ollutkaan.

Saa olla karvaa, saa olla ajeltu, ihan mikä itselle tuntuu kivalta.

Mutta mielellään silti edes vähän siistitty. Täysin vapaana kasvava karvakasa olisi asteen verran epä-

15

taa vielä, että hänen mielestään karvojenhuoltovastuu ei kuulu yksin naisille, vaan myös miesten tulisi huolehtia siitä, että karvat ovat esittelykelpoisessa kuosissa.

Kyllähän miestenkin täytyy pitää huolta karvoituksestaan samalla tavalla kuin naistenkin.

Ei se penis varmasti mukava ole käsitellä, jos se peittyy täysin karvoitukseen.

Naiset: taustatietoja ja perustilastoja

eroottinen mielestäni. Siinä vaiheessa, kun alkaa 10 cm karvoja löytymään, niin olisi syytä vähän trimmailla. ;D En osaa sanoa kumpi on parempi, mutta kovin rehottava karvoitus on jo aika visto.

Esteettisesti karvat eivät ole niin suuri ongelma kuin monet naiset saattavat ajatella. Sekstaaminen on kuitenkin mukavampaa, jos turri on sheivattu. Molemmilta.

Itse en pidä posliinista. Sille alueelle karvat kuuluvat.

Luultavasti pelko kymmensenttisistä genitaalialueen karvoista saattaa olla turha. Karvaisena feministinä voin kertoa, että ne eivät ehkä tyypillisesti kasva aivan niin pitkiksi. Karvaisuus on kuitenkin aika yksilöllistä, ja voihan olla, että joku pääsee pituusennätyksiäkin rikkomaan.

Kaikki kyselyyn vastanneet suhtautuvat karvamieltymyksiinsä joustavasti ja suostuvat neuvottelemaan niistä tarpeen vaatiessa. Yksi vastaaja huomaut-

16

Kyselyyn vastanneista naisista 14 ajelee tai muuten poistaa karvaa säännöllisesti, viisi usein ja kaksi silloin tällöin. Seuraavassa hieman koottuja ajatuksia siitä, mitä karvaa tuhotaan ja miksi: Kainalot ja sääret posliiniksi, bikinirajat. Hygienia- ja mukavuussyistä. Tunnen itseni naisellisemmaksi vähäisellä karvoituksella.

Asiaan vaikuttaa varmasti yhteiskunnan ja median asettamat odotukset. Tässä karvattomuusasiassa olen mennyt helpoimman kautta eli lauman mukana kultaisella keskitiellä.

Jalat nilkoista pakaroihin, koska pitkät karvat kutittavat tiukkojen housujen alla. Lisäksi sileä, karvaton iho on kivempaa hipelleltävää kuin sänki tai tuuheampi pehko. Kainalokarvat, koska ne vasta kutittavatkin! Sileät kainalot ovat erityisesti toppien kanssa sievemmät kuin karvaiset. Lisäksi luin joskus, että ajeltu kainalo haisee vähemmän hieltä. Siistin bikinirajan, koska jos jätän ajelematta, karvat tursuavat pikkuhousuista ja bikineistä ulos. Kun ajelen karvat, voin käyttää minkälaisia bikinialaosia tahansa. Siistin myös kulmakarvani, jotta kasvojen yleisilme olisi siistimpi ja meikki näyttäisi kivemmalta. En niinkään muotoile kulmiani.

Säärikarvat ja kainalokarvat:

Sumanismi

ovat niin rumat, ja koska ne "pitää" olla ajellut.

Kainalokarvat joka toinen päivä, koska ne kasvavat nopeimmin. Ne on pakko poistaa niin ulkonäkö- kuin haisemissyistä.

Tai ainakin minusta tuntuu, että haisen helpommin hieltä, jos kainalokarvani pääsevät kasvamaan.

(Käytän toki antiperspiranttia päivittäin.) Säärikarvani poistan vähän vuodenajasta riippuen. Talvella saattavat kasvaa parikin viikkoa, ainakin, jos on kiire. Kesällä höylään ehkä 3–4 päivän välein.

Alapäänkarvani poistan ehkä keskimäärin viikon–parin välein. Olen varmaankin pahasti muotiteollisuuden tai muiden pahojen vaikuttajien aivopesemä, mutta minä en vain pidä karvoista. Ne ovat epäesteettisiä.

Ajelen kainaloita silloin kun siltä tuntuu. Oikeastaan pidän kainalokarvoista, mutta hikoan vähemmän ilman niitä. Ja tavallaan pidän karvattomista kainaloistakin. Toisinaan ajelen myös genitaalialueen karvoituksen, jos huvittaa.

Jalkoväli tuntuu kivemmalta kosketella, jos siellä ei ole karvaa. (Ihan näin omille kätösilleni siis.) Sitä paitsi oraaliseksiä tuntuu saavan helpommin karvattomana. Säärikarvat nykyään yleensä epiloin.

Säännöllisesti ympäri vuoden kainaloista. Kesäisin ja tarpeen tullen jaloista. Sääret ovat talvisin piilossa, joten saavat levätä ja kasvatella talviturkkia. Erittäin satunnaisesti siistin intiimialuetta.

Sääret, kainalot, bikiniraja, vittumaiset leukahaivenet ja kulmakarvat. Näillä on menty siitä asti, kun toinen sukupuoli astui intiimimpään rooliin elämässä. Eli kymmenisen vuotta. Bikinirajaahan ei tarvisi ajella oikeasti, mutta se nyt vaan on tapa. Ja oisihan se hirveä pöheikkö. Säärikarvojen kanssa näytän apinalta. Tarpeeksi pitkäksi kun kasvavat, niin ruohon-

leikkuri on melkein ainut apu.

Karvanpoistometodeista Suosituimpia karvanpoistometodeja sumalaisnaisten keskuudessa ovat höylä ja pinsetit – näitä oli kokeillut itse asiassa lähes jokainen. Puolet vastaajista oli lisäksi käyttänyt ihokarvanpoistovahaa, karvanpoistokemikaaleja ja epilaattoria. Valmiiden vaihtoehtojen lisäksi mainittiin kynsisakset, ladyshaver (kyllä, se on eri asia kuin epilaattori – epilaattori repii karvaa juurineen ja ladyshaver katkaisee) ja parranajokone, joka mennee samaan kategoriaan edellisen kanssa. Eri menetelmät sopivat eri alueille. Tässä poimintoja näkemyksistä: Höylä ei sovi kauhean hyvin häpykarvoitukselle, koska se raapii ja iho ärtyy. Ihokarvanpoistovoide sopii sille alueelle paremmin, kunhan muistaa varoa, ettei kemikaaleja mene limakalvoille. Se nimittäin sattuu.

Ladyshaverilla lähtee kätevästi kaikki karvat ilman, että tulee ikävää karvatupen tulehdusta. Kaikilla muilla metodeilla tulee.

Mikään menetelmä ei ole tarpeeksi hyvä! Höylää käytän eniten, sopii hyvin kainaloille ja paremman puutteessa säärillekin.

Epilaattori on niin saatanallisen kivulias, ettei sovi mihinkään.

Bikinirajalle ei sovi mikään, mutta pakko aina yrittää jollain.

Pinsetit kulmakarvoille, höylä muille.

Sääret yleensä epiloin. En siksi, että se olisi jotenkin kätevää, vaan koska uskon, että kipu on ihmiselle hyväksi joskus. Se on sellainen silloin tällöin toistettava henkilökohtainen kipurituaali.

Eniten käytän höylää, sillä se on kaikista helpoin "oho ai niin, nää karvatki piti poistaa"-tilanteessa,

joka usein suihkussa yllättää.

Vahoista minulla on vain huonoja kokemuksia. Eivät toimi, tarttuvat joka paikkaan, vaikea saada pois. Yäk.

Vastaajista kaikkiaan viisitoista oli sitä mieltä, että naisten ei tarvitse ajella mitään karvaa, mitä eivät halua. Kainalokarva oli vihatuinta: sen tuomitsi kaikkiaan kymmenen vastaajaa. (Näppäräsormiset ovat jo laskeneet, että noista tulee yhteensä enemmän kuin kyselyyn vastanneita naisia oli. Vaihtoehdoista oli mahdollista valita useampi, ja ilmeisesti muutamalla on jakautunut mielipide asioista tai kainalokarvainho yltää sellaisiin mittasuhteisiin, että se syrjäyttää jopa valinnanvapauden.) Käsivarsikarvoituksen ajelemista ei kukaan vaadi.

Kyselyyn vastanneista sumalaisnaisista kuudella kasvaa jotakin viiksiksi luokiteltavaa, kahdeksalla ei ja loput seitsemän eivät myönnä mitään. Viiksimäisistä karvoista pääsee eroon pinseteillä tai hieman vakavammassa karvatilanteessa ihokarvanpoistovahalla. Muutama oli myös havainnut, että niiden kanssa pärjää

Sumanismi

paremmin, kun huomaa, ettei ole ainoa viiksekäs nainen. Aika moni ilmoitti ajavansa naamakarvaakin höylällä. Henkilökohtaisesta kokemuksesta suosittelen lämpimästi ihokarvanpoistovahaa, koska karva pysyy silloin pidempään poissa eikä sänkeä kasva.

Voisitko näyttäytyä julkisella paikalla ajelemattomien säärten kanssa?

Säärikarvat jakavat mielipiteitä.

Pari vastaajaa kieltäytyi ehdottomasti ilmaantumasta apinakoivilla ihmisten ilmoille, ja niin ikään kourallisella vastaajia ei puolestaan ole varsinaisia estoja karvakoipien esittelemisen suhteen.

Loput ovat jotakin siltä väliltä: osaa lyhyehkö karvansänki ei vaivaa, osa uskaltautuu ulkoiluttamaan karvaisia jalkoja sukkahousuilla tai legginseillä verhottuna ja muutamaa karvasäärten näkyminen nolottaa hiukan.

Voisin, mutta hävettäisi kyllä aika huolella. Erityisesti jos päälle pitäisi kiskoa sukkahousut ja juhlamekko. Kauppaan voisin kyllä

17

mennä ajelematta sääriä.

Pienellä sängellä kyllä. Apinavaiheessa en.

Vain jos ei ole mennyt liian pitkä aika, joten ne olisi ihan pieniä.

Onneksi mun jalkakarvat on hyvin vaaleita ja kasvaa hitaasti.

Kyllä. Se on mun oma asia, muiden mielipiteet ei kiinnosta.

Kyllä, ja olenkin. Juhlissa yms. koitan olla "siistimpi" Kyllä, housut jalassa ja vaikka ilmankin, jos promilleja/vauhtia tarpeeksi.

vähän brutaalia karvoitusta näkyykin. Lisäksi joskus arkena on ajelemattomat kainalot turvallisesti pitkähihaisen paidan alla piilossa.

Vain, jos voin vetäistä niiden peitoksi t-paidan tai pitää käteni alhaalla koko ajan. Tästä ehkä näkyy, että pidän kainalokarvoja nolompana kuin muita karvoja.

Entä ajelemattomien kainaloiden kanssa?

Olen yrittänyt säilyttää tutkijan puolueettomuuden tuloksia purkaessani, mutta tämän kysymyksen vastauksista nousi esiin eräs huolestuttava piirre, jota minun on pakko kommentoida. Huomattavan moni kokee ahdistavaksi, epäreiluksi tai muuten liian vaativaksi sen, että naisilta edellytetään karvattomuutta. Minusta se kertoo siitä, että järjestelmässä on vikaa. Noille naisille haluaisin antaa vinkin, että unohtakaa hetkeksi normit, joihin teidät on aivopesty. Antakaa karvan kasvaa ja kokeilkaa, että mitä siitä seuraa.

(Vihje: ei ihan oikeasti mitään.)

Tehkää se vaikka ensi vuonna elokuussa Armpits4August-kampanjan yhteydessä, jos tarvitsette itsellenne jonkin tekosyyn toimia vastoin odotuksia. Se on vapaut-

Kainalokarvoja vastaajat tuntuvat pitävän pahempana kuin säärikarvoja. Vastauksissa oli noin kuusi ehdotonta eitä ja muutama hieman lievempi kieltävä vastaus.

Muutama vastaajista kuitenkin olisi valmis näyttäytymään julkisesti jopa hihattomassa paidassa kainalokarvoineen.

Totta kai. En ehkä mielellään juhlissa olkaimettoman mekon kanssa, mutta ei sekään mahdotonta olisi.

Hyi. En. Jos nyt ihan vähän sänkeä on, niin haittaako tuo.

Onko kuntosali julkinen paikka?

Siellä nyt ei oo niin justiinsa, jos

18

"Miesten kuuluu olla karvaisia ja naisten karvattomia."

Sumanismi

tavaa.

Haistakaa paska. Miksei 1970luvun karvavapaus voisi päteä vieläkin? Tajuatteko, miten saatanan vaivalloista se intiimialueen sheivaus on?

Ihannetilanne olisi, että kaikkien kukkien annettaisiin kukkia.

Itse pidän ajelluista karvoista, mutta en katso pahalla, jos joku toinen ei koekaan karvojen poistamista omakseen. Voisi olla jännää vaihtelua nähdä vaikka mainoksissa luonnonlapsia, jotka eivät välitä karvattomuusihanteista.

Minun mielestäni aikuisella ihmisellä kuuluu olla karvoitusta; esim. täysin karvattomien intiimialueiden ihannointi lähentelee mielestäni pedofiliaa tai ainakin hyvin voimakasta pornosta johtuvaa yliseksualisointia. Näin sanottu, jokaisella on kuitenkin oikeus valita oma karvaisuusasteensa. Miesten ei ole pakko olla metsästä karanneita karhuja ja naisten ei tarvitse muistuttaa posliinipisuaaria.

On todella surullista, että karvattomuudesta on tullut muotia ja pakko naisille. Itsekin olen kulttuurin vanki enkä pidä karvoja kivoina, vaikka järjellä ajateltuna niissä ei ole mitään vikaa.

Jossain vaiheessa täysin posliini pimppi oli muotia. Olikin aivan uskomattoman rasittavaa deittailla, kun vähintäänkin joka toinen mies itki, että poslari ois kiva. Eikö ne ymmärrä sitä tuskaa, kun sänki kasvaa häppäreiden väliin???

Jokainen päättää itse karvoistaan, etenkin pimppikarvoistaan.

Höpö höpö. Kukin tyylillään.

Minä tykkään, että mieskin vähän siistii karvoitustaan, mutta tämä mieltymys koskee vain omaa puolisoani. Eikä välttämättä häntäkään, jos hän muuttaa mieltään ja lakkaa poistamasta karvojaan. On tyhmää, että niin moni nainen joutuu käyttämään kauheasti vaivaa karvanpoistoon.

En tykkää, jos pitää katsoa muiden naisten karvoja, mutta ihmisillä on yleensä sen verran vaatteita päällä, ettei tarvikaan.

Periaatteessa tämä on yksityinen asia, mutta tykkään ainaki ite olla suhteellisen karvaton. En kuitenkaan ikinä ajelisin käsivarsikarvoja, se on jotenkin outoa.

Miesten karvoitusta koskevat mieltymykset Suurin osa kyselyyn vastanneista naisista on sitä mieltä, että karvaisuus on miehillä hyvästä. Kainaloiden ajelemista katsotaan suopeammin, mutta säärikarvojen ajeleminen menee suurimman osan mielestä jo liiallisuuksiin.

Hieman liberaalimpaakin kantaa vastauksista kuitenkin löytyi.

Karvaa saa löytyä miehestä, ainoastaan tuuhea yläselän karvoitus ei ole mieleeni. Sääristä ja kainaloista siloinen mies on mielestäni lähinnä outo ilmestys.

Kainaloita saa ajella, sääriä

ei koskaan. Liian naisellista. Pitää olla karvoja säärillä ja ehkä genitaaleillakin.

Ei nrintakarvoja yleensä.

Miehillä pittää olla ainaki vähä partaa! Miesten ei todellakaan pidä ajella sääriä. Kainaloiden ajelu menettelee.

Minusta on vähän inhottavaa, jos miehellä on liikaa karvoja, esimerkiksi todella karvainen rinta ja selkä. Toisaalta taas navanaluskarvoitus ja parta miellyttävät minua – nam!

Mukavaahan se olisi jos päälaelta löytyisi jotain karvaa, mistä ottaa kiinni, mutta ei kai se muuten ole niin justiinsa. Henkilökohtaisesti pidän vähäkarvaisemmista yksilöistä enemmän; karhumainen olemus

Sumanismi

ei viehätä. Säärien ja kainaloiden ajelulle saattaisin vähän kulmia nostaa, mutta mikäs siinä kun itsekin sitä harrastan.

On kiva, jos mies vähän ajelee kainaloita, koska hiki ei sitten haise niin paljon. Myös intiimialueen, rinta- ja mahdollisten selkäkarvojen siistiminen on hyvä asia. En ole innostunut erityisen karvaisista miehistä, mutta edelleen: kukin tyylillään.

Mies saa olla karvainen tietyissä rajoissa. Viikset on kammot-

19

tavia!!! Säärensä ajeleva mies on pelottava!

Niin naisilla kuin miehilläkin on oikeus päättää omasta karvoituksestaan. Mua ei haittaa karvat tai niiden puute, joten kaikki käy.

Genitaalialueen karvaisuutta koskevat näkemykset jakautuvat aika lailla tasan. Toiset tykkää karvasta, toiset karvattomasta.

Näkemysten ehdottomuus vaihteli laidasta laitaan.

Karvat on kivoja ja pehmeitä.

Harmi, että mieheni itse tykkää ajella.

Miehen halujen mukaan. Mieluummin otan toki suihin karvattomasta kyrvästä.

On plussaa, jos mies sheivaa genitaalialuettaan. Edes siistii sitä, jos ei halua kokonaan ajella.

En itse asiassa ole koskaan nähnyt livenä miesposliinia. En kieltäydy tarkastelemasta sellaista lähemmin.

Samat säännöt kuin naisillekin: ei alushousuista pullottavaa pensasta.

Karvalla, paljaana se näyttäisi kummalliselta.

Kaikki käy. En ole ikinä ajatellut, että miehen pitäisi ajella alapäänsä, mutta ei karvattomuus toisaalta haittaisikaan.

Parrasta ja viiksistäkin löytyi monenlaista näkemystä. Osa vastaajista oli kovastikin naamakarvoitusta vastaan, kun taas toisten

20

mielestä parta ja viikset kuuluvat asiaan. Toisille yksinäiset viikset ovat ehdoton ei.

Ei, ei ja vielä kerran EI HELVETISSÄ VIIKSIÄ!!!!!! Eikä mielellään partaakaan! Pieni sänki voi toisaalta olla seksikäs, mutta jos se raapii pussaillessa, niin ei oo kivvaa!

Parta on jees, viikset kuuluu bussikuskeille.

Joskus siisti parta voi olla hyvännäköinen ja tuo kasvoille ryhtiä, mutta mieluummin ei partaa ollenkaan. Sileää ihoa on kivempaa pussata.

Naamassa pitää olla karvaa.

Muhkeista ja huolitelluista viiksistä voi olla iloa molemmille, eihän viiksiin yhdistettävä panomiehen mainekaan ole tuulesta temmattu.

Sänki pistelee, jos karvanlaatu ei satu olemaan mukavan pehmeä.

Lyhyttä ja hieman pidempääkin partaa on mukava rapsutella ja silittää.

Joillekin se sopii, ja silloin on OK. Pieni sänki passaa monille tyylikkäästi pukeutuville ja muuten siisteille miehille. Kokoparta, hmm, no, kyllä sekin voi oikean tyypin naamassa näyttää hyvältä. En ole ehdoton, mutta yleisesti ottaen vähempikarvainen naama on parempi. Överimaskuliinisuus ei viehätä.

Kyselyyn vastanneet naiset, kuten miehetkin, ovat hyvin jous-

Sumanismi

tavia karvamakunsa suhteen.

Kukaan ei tunnusta laittavansa äijää taipaleelle, jos karva on vääränlaista tai väärässä paikassa.

Muutama naispuolinen vastaaja otti kantaa myös naisten karvaisuuteen. Posliinista ei tykätä.

Minulla ei ole kovin tiukkoja kriteerejä karvan suhteen muidenkaan naisten kohdalla. Se riippuu kokonaan siitä, millainen ihminen sen karvan alla on. Uskon, että säärikarvatkin (jotka siis minusta ovat ehkäpä karvoista vähiten viehättävät) voivat näyttää seksikkäiltä oikeanlaisella ihmisellä. Pistelevä sänki on parasta sekä kainaloissa että genitaalialueella.

En ole homoseksuaali, mutta minusta myös naisella täysin paljaaksi ajeltu alapää on aivan kammottava. Mietin aina toisinaan, että eikö siitä muka tule miehelle/ muulle kumppanille jotenkin pikkutyttöfiilis.

Miehen partakarvoja on mukava silitellä, mutta naisten genitaalialueiden, kainaloiden tai säärien kohdalla kuvittava/pistelevä sänki on enemmänkin turn off.

Naisten karva-asioissa länsimainen ihanne on miellyttävämpää kuin luonnollisena miehekkäästi rönsyilevä rekkistyyli. Posliini on härski, sillä mieltymykseen kuuluvat naiset eivätkä pikkulapset.∎

Opiskelijapalautetta Marko Heikkinen On tärkeää, että suomen kielen opiskelijat antavat palautetta suoritetuista kursseista.

Niiden avulla opetusta voi kehittää nuorison haluamaan suuntaan. Palautteen annosta voi tehdä itselleen jopa harrastuksen.

Tänään kirjauduin Optimaan antaakseni palautetta kurssista Suomen kielen rakenne. ”Suosittelen tätä kurssia kaikille, jotka ovat niin hulluna suomen kieleen kuin minä! Siis vau, vau ja vau! Ehkä aluksi, kun kurssi alkoi, olin vähän että plääääh, (myös vierustoverini selasi kännykkää ensimmäisten luentojen aikana), mutta kun kurssi pääsi vauhtiin, niin huh, huh ja huh! Viimeisten luentojen käänteet jätän jokaisen itse koettaviksi, ja nyt siis puhun KOKEMUKSESTA!” Sitten kirjoitin palautteen kurssista Yleisen kielitieteen peruskurssi, luentosarja jolta olin odottanut paljon vanhempien opiskelijoiden puheiden perusteella. ”Vau, mikä pettymys...”

Mutta sitten tajusin arvostelleeni itseni.

Ja tajusin arvostelleeni jokaisen kurssisuoritukseni tähän asti.

Viimeiseksi kirjoitin palautetta kurssista Kielenhuolto. ”Tämä ei ole oikeastaan arvostelu tästä kurssista, sillä en ole käynyt sitä. Sen sijaan haluan antaa palautetta tyttöystäväni kämppiksestä. Ennen kuin muutin yhteen tyttöystäväni kanssa, hän asui soluasunnossa Välkkylässä. Hänen kämppiksensä opiskeli optikoksi ja oli hyvin siisti asukki. Näin häntä itse asiassa aika harvoin, ja saimme olla aika rauhassa.

Annan siis hänelle arvosanaksi 5/5 kämppispistettä.”

Korjasin kämppispisteet ”huonekaverirankingilla”.

Mutta päädyin lopulta pyyhkimään huonekaverirankingin ja kirjoitin ”kämppispistettä” uudelleen sen tilalle.

Sitten suljin tietokoneen ja kävelin pois huoneesta.∎ Idea varastettu Sam Pinkin kirjasta Rontel.

Sumanismi

21

Murteella erotut eduksesi!

Suman kujjeikas murrekalenteri viehättää, viihdyttää ja valloittaa

Katja Virpiranta Sumalaiset ovat vuoden tauon jälkeen ryhtyneet taas kalenteripuuhiin. Tällä kertaa kalenterissa esitellään murteita, ja mallit poseeraavat ulkosalla otetuissa kuvissa. Kalenterin kimpussa on työskennelty pitkin vuotta: ensimmäiset kuvat otettiin helmikuun pakkasilla, kesälomaltakin kiirehdittiin kuvauspuuhiin ja viimeiset kuvaukset koetettiin sovittaa syyssateiden väliin.

Kuvissa esiintyy yhteensä 18 sumalaisnaista. Heidän lisäkseen projektissa on mukana kuvaaja Henri Sorsa sekä eräänlaisena taiteellisena ohjaajana toimiva Jussi Virpiranta. Kalenterin kuvissa pyritään ristiriitaan, joka saa kuvan kohteen erottumaan eduk-

22

seen ympäristöstä: tammikuussa hiihdetään cocktail-mekoissa, kesäkuussa yöttömän yön goottineidot juhlivat juhannusta koivikossa ja elokuussa hienostoleidit kahlaavat meressä.

Aivoriihi työssä

Kuvien valinta ja tekstien suunnittelu ovat kovaa työtä. Upeista otoksista on päästävä yksimielisyyteen siten, että lopputulos kelpaa sekä kuvassa poseeraaville malleille itselleen että kaikille niille muille kalenteritiimiläisille, jotka ovat paikalla ilmaisemassa näkemystään. Valinta on usein ollut vaikea, sillä useimmissa kuvauksissa kuvia otettiin monesta eri kulmasta, erilaisin poseerauksin ja hieman eri paikoissa. Vaihtoehtoja

Sumanismi

on siis paljon, ja useimmiten niistä suurin osa on vieläpä hyviä.

Toki oivallisten otosten joukosta löytyi välillä niitä hieman epäonnistuneempiakin tapauksia - siis siitäkin huolimatta, että kuvat ovat ennen työryhmän käsittelyyn päätymistä läpäisseet kuvaajan seulan. Sellaista ajatusta on esitetty, että varsinaisen kalenterin ohella Suma julkaisisi epävirallisen murha- ja amputaatiokalenterin, johon koottaisiin katon reunalla uhrejaan tähyilevät salamurhaajat, jalkapuolet niittäjät sekä kädettömät vampyyrit.

Joskus kun kuvakulma saattaa aiheuttaa ikäviä optisia harhoja.

Kuvanvalinta- ja tekstinsuunnittelupalaverit ovat venyneet kolmesta kuuteen tunnin rupeamiksi. Useimmista teksteistä ei

käsittämättömästä syystä ehdotus kuitenkin kaikkien odotusten vastaisesti hyljättiin. Lopulliseksi tekstiksi valikoitui virkepari, jossa toki edustuvat nuo kaikki toivotut piirteet, mutta sisältö kuulostaa hivenen järjellisemmältä ja ehkä vähän vähemmän kuvan maisemaa alleviivaavalta.

Haiseva Oulu ja eteläpohjalaiset häjyt

etukäteen ollut juuri minkäänlaisia ajatuksia, joten palaverissa lähdettiin melkein joka kuukauden kohdalla liikkeelle puhtaalta pöydältä. Hyväksi työskentelymetodiksi valikoitui sellainen käytäntö, että aluksi listattiin ne murrepiirteet, joita tekstiin haluttiin ujuttaa, ja sen jälkeen lähdettiin miettimään sanoja, joissa piirre ilmenee. Lopulta niistä yhdistyy lausekkeita, pätkiä ja epämääräisiä kokonaisuuksia, joista ankaran väännön ja hahmottelun jälkeen viimein muotoutuu kokonainen virke tai virkepari, joka sivuaa jollakin tavalla kuvan tunnelmia ja ihannetapauksessa on sisällöltään oivaltava, naseva ja hymyn huulille nostattava.

Viimeisimmässä palaverissa valmisteltiin huhtikuun ja marraskuun kuvaussessiota, valittiin syyskuun ja maaliskuun kuvat sekä suunniteltiin tekstit syyskuulle, maaliskuulle, lokakuulle ja joulukuulle. Lokakuun kuvaa ei ole vielä kuvattu, ja työryhmä saikin huomata, että tekstin suunnittelu ilman kuvaa ohjenuorana oli vieläkin haastavampaa kuin kuvan kanssa.

Siinä vaiheessa, kun suunnittelupalaveri oli kestänyt jo hieman yli viisi tuntia, teksteiksi alkoi

muotoutua hieman käyttökelvottomampaa materiaalia. Joulukuun kuvalle ehdotettin tekstiä “On kirpeä pakkanen, mutta itsehän pönötän tässä sukkahousuissa lyhty kädessäni.” Kaikkien puolustukseksi myönnettäköön, että virkkeestä löytyy eA-yhtymä, ts-yhtymä, -ssA-inessiivi, possessiivisuffiksi ja t:n heikon asteen vastine. Joulukuun teksti edustaa yleiskieltä. Jostakin täysin

Sumanismi

Murteet (ja kuukaudet) pyrittiin jakamaan niin, että halukkaat pääsivät esittelemään omaa kotimurrettaan tai vähintäänkin kaikki saivat murteen, joka jollakin tavalla tuntui läheiseltä tai muuten vain kivalta. Lounaismurteita puhuvia sumalaisia ei valitettavasti löytynyt kalenteritiimistä tai sen ulkopuoleltakaan, ja siksipä nimenomaan lounaismurteisen tekstin suunnittelu tuotti eniten päänvaivaa.

Sohvi Heikkilä ja Charlotte Dahlström esittelevät kuvas-

23

saan Oulun murretta Nallikarissa varsin vetisissä oloissa. Ukkonen painaa päälle parivaljakon kahlatessa loppukesän kylmässä merivedessä – ja kalliit kengät kädessä.

“Pelkäsin koko ajan, että tiputan ne veteen. Onneksi niin ei käynyt!”

Charlotte Dahlström kommentoi.

Kuvassa oli tarkoitus yhdistää meri ja teollisuus, jotka molemmat liittyvät kiinteästi Ouluun. Alkuperäinen ajatus lähti lausahduksesta “Oulu haisee”.

Helmikuun kuvassa Anne Airisniemi tuo perinteistä eteläpohjalaista häjyä urbaaniin ympäristöön. “Istun kerrostalon katolla keskustassa pukeutuneena 1800-luvun eteläpohjanmaalaiseen henkeen ja nykyaikaiseen nahkatakkiin ja katselen kaupungin vilinää”, Airisniemi kuvailee.

Helmikuun kuva on yksi niistä harvoista, joka on otettu ainakin lähestulkoon siihen vuodenaikaan, jota kuva pyrkii esittämään.

“Olin itse koko ajan sitä mieltä, ettei mikään sopisi heinäkuun kuvan miljööksi niin hyvin kuin

heinäpelto”, Liisa Pekkala kertoo kuvasta. Kuvan murteena on savo, ja heinäpellon ja Elovena-tytön lisäksi kuvasta löytyy lato ja viikate. Heinäkuun kuva otettiin oikeaan aikaan vuodesta, ja se olikin yksi niistä harvoista kuvauksista, joissa joko kuvattava tai joku kuvauspaikka-assistenteista ei ollut jäätymäisillään hengiltä.

Kesä- ja juhannuskuvat ovat tavallisesti vaaleita, valoisia ja kesäisiä. Sehän ei tietysti tällä kertaa käynyt päinsä, sillä kuviin haluttiin ristiriitoja. “Kesäkuun kuvassakin piti olla jotakin kierosti”, toinen kesäkuun malleista, Tiina Mattanen, kommentoi.

Kukkamekkojen sijasta kuvassa esiintyy kaksi yöttömän yön hienostovampyyriä.

“Seisotaan Tiinan kanssa mettässä ja yritetään houkutella ihmisiä sinne meiän kanssa”, Katri Kiurujoki lisää. Tämän kuvan tekstiraakile syntyi jo hyvin varhaisessa vaiheessa suunnittelua, ja kuvaa itseään lähdettiin rakentamaan siltä pohjalta. Kesäkuun kuva joudut-

tiin logistisista syistä ottamaan vasta elokuun loppupuolella, mikä tietysti aiheuttaa jälkikäsittelijälle keskimääräistä enemmän harmaita hiuksia. Elokuiset koivut kun olisi saatava näyttämään raikkailta ja juhannuksisilta.

Joulukuun kuva, jossa murteen sijasta esitellään suomen yleiskieli, on ihan kalenterin ensimmäisten kuvausten satoa. Cheng Yingxi seisoo lyhty kädessään yliopiston kuusikujalla ja – hänen omia sanojaan lainatakseni – yrittää näyttää siltä, ettei yhtään palele.

“Kun ‘murre’ on kirjakieli, tuntui sopivalta, että kuva otettaisiin jossain, jossa kirjakieltä käytetään”, kuvattava selittää paikanvalintaa.

“Tai ehkä olin vain laiska ja halusin ottaa kuvan jossain tarpeeksi lähellä kotia.”

“Aikamoinen työmaa” Kuvausrekvisiittaa haalittiin vähän joka puolelta. Jos omasta vaatekaapista ei sopivia onnistuttu paikantamaan, sitten siirryttiin kavereiden kaapeille. Suksia, onkia ja muita tykötarpeita löytyi mummoloista, ja maaliskuun

24

Sumanismi

kuvaa varten käytiin ihan asiasta tehden ostamassa ihkauusi kuha. Se olikin varmaankin suurin kalenteria varten tehty hankinta – kalan ohella kuvauksiin on ostettu vain kynttilöitä ja ulkotulia.

Kalenteriprojektin edetessä valtaosa kalenteritiimiläisistä havaitsi olevansa niin sanotusti käsiä meikki- ja kampausasioissa.

Muutamilla pysyi kiharrin ja meikkisivellin omassakin kädessä, mutta moni joutui myös turvautumaan ulkopuoliseen apuun.

Suman oma Heidi Niemelä on toiminut meikkaajana paitsi omassaan, myös monessa muussa kuvassa. Huhtikuun ja marraskuun kuvauksia varten tiimi joutui hälyttämään ulkosumalaisen Essi Petäjäniemen hätäavukseen, sillä Heidi Niemelän oli onnistunut livistää paikkakunnalta.

Laittautuminen ja kuvauksiin valmistautuminen on kaikkien mielestä ollut kiva työvaihe – huolimatta siitä, että toisille meistä

ajatus vieraasta ihmisestä sorkkimassa kynällä silmään on hivenen kauhistuttava. “Totesin, että aikamoinen työmaa tämä laittautuminen on, mutta lopputulos oli tosi kiva, ja hauskaa muuten oli!”

Cheng Yingxi kommentoi. Joulukuun ja tammikuun kuvat otettiin samana päivänä, joten hän oli myös valmistautumassa kuvauksiin yhdessä tammikuun tyttöjen, Johanna Meriläisen ja Tiina Hentilän kanssa.

Tiina Mattanen ja Katri Kiurujoki valmistautuivat omaan kuvaansa yhdessä – samassa kuvassa kun molemmat poseerasivat. “Valmistautumisvaiheessa läsnä oli useampia ihmisiä, joten laittautuminen oli sellaista leppoisaa rupattelua. Oli myös aika hurjaa muuttua kuvaa varten ihan eri näköiseksi”, Mattanen miettii.

Kuvaajan ja kuvattavien lisäksi kuvauspaikoilla usein tarvitaan avustajia asettelemaan kuvattavia, oikomaan pukuja, juoksemaan

Sumanismi

asioilla, haravoimaan lehtiä tai pitelemään salamaa. Liisa Pekkala on ehtinyt mukaan suurimpaan osaan kuvauksista, ja Jussi Virpiranta on tainnut olla paikalla ihan joka kerta. Kuvauspaikkaassistenttien tarve on vaihdellut eri kuvausten välillä. “Kuvauksissa avustaminen on ollut joka kerta tosi kivaa, vaikka joissakin kuvauksissa ei avustajille paljon hommia olekaan”, Pekkala kertoo.

Yksi työläimmistä oli marraskuun kuvaussessio: paikalla oli kuvaaja, kuvattava, kaksi salamamiestä, kaksi valomiestä ja yksi juoksevien asioiden hoitaja, joka myös yritti välillä ottaa making of -kuvia.

Varpaita säästelemättä Koska kukaan kalenterissa esiintyvistä naisista ei ole ammattimalli tai muutenkaan erityisen tottunut olemaan kameran edessä, kuvatta-

25

vana oleminen tuntui useimmista ainakin aluksi hankalalta ja kummalliseltakin. “Valokuvaajamme oli todella mukava, joten kameran edessä ei ollut mitenkään kamala olla, vaikka en yleensä tunnekaan oloani kovin kotoisaksi linssin edessä”, Tiina Mattanen kertoo.

Vaikka sääolosuhteet olivat kaikissa kuvauksissa suotuisat (mitä nyt elokuun kuvassa ukkonen lähestyi uhkaavasti), useimmilla kerroilla oli kylmä. Parin tunnin paikoillaan pönöttelyssä kun meinaa paleltua, vaikka ei ihan pakkasen puolella lämpötila olisikaan. Kylmyys ei kuitenkaan menoa haitannut. Ei ainakaan kaikilla. Anne Airisniemi sanoo kylmän viiman lähinnä tuoneen lisämaustetta kuvattavana olemiseen. “Selän takana jylläsi ukkonen ja salamoi, ja merivesi oli tosi kylmää. Kuvastahan näitä jännitysmomentteja ei näy”, Charlotte Dahlström muistelee omia kuvauksiaan. Cheng Yingxi puolestaan

26

koki kauhun hetkiä joulukuun kuvauksissa: “Lähes viiden vuoden Suomessa asumisen jälkeen tajusin vihdoin villasukkien todellisen arvon. Ja pelkäsin oikeasti menettäväni muutaman varpaan.”

“Kaikki alkoi siitä ainedidaktiikan luennosta, jolloin Heidin kanssa kirjoittelimme toistemme muistiinpanojen väliin alustavia ajatuksia kalenterin murrejaosta.

Sen jälkeen on päästy kiipeämään kerrostalon katolle, silittelemään lampaita Kaakkurissa ja vuoroin haravoimaan pois ja keräilemään kuvaan syksyn lehtiä. Parasta on kuitenkin ollut päästä näkemään valikoidut kuvat ja olla joka kerta entistä varmempi siitä, että tästä tulee hyvä”, Liisa Pekkala pohtii.

Kaiken kaikkiaan koko projekti on ollut täynnä hauskoja ja ikimuistoisia hetkiä aina kuvauspaikkaassistenttien jäätyneistä varpaista tekstipalaverien loppupuolen “hullunhauskoihin” teksti-ideoihin. Kuvauksiin ajamista ylilastiin

Sumanismi

ahdetulla autolla voisi pitää jo jonkinlaisena perinteenä – sen verran usein sitä on tehty. Onneksi viranomaiset eivät ole kertaakaan katsoneet asiakseen puuttua puuhiimme!

“Kalenterin teko on vielä kesken, ja valmiita kuvia on vain muutama. Olen jo silti sitä mieltä, että kalenterista tulee todella hieno. Olen ylpeä siitä, että kuvien eteen nähty vaiva todellakin näkyy kuvien laadussa. Eniten pidän ehkä kuitenkin siitä, että kalenterissa on oikeasti ideaa. Se ei ole mikään tissikalenteri”, Tiina Mattanen kiteyttää.∎

Viereiselle sivulle on koottu tunnelmia erinäisistä kuvauksista.

Kuvat: Liisa Pekkala, Heidi Niemelä, Katja Virpiranta & Jussi Virpiranta

Sumanismi

27

SUMANISMI KOKKAA

Kuvat & reseptit: Katja Virpiranta

Sovellettu homburginkuha Joskus esimerkiksi kalenterikuvauksista saattaa jäädä tähteeksi kuha. Vähän käytettyä kalaa ei kannata haaskata, ja mikäpä olisikaan oivallisempi käyttö kalalle kuin jokin herkullinen kalaruoka.

Makeassa vedessä elelevä kuha on minulle ruokakalana vieras, ja siksipä täytyikin turvautua keittokirjan apuun. Vanhasta Prinsessojen keittokirjasta löytyi paitsi erinäisiä vastenmielisiä sisäelin- ja teurasjätereseptejä, myös ohjeita kuhan valmistukseen. Yksinkertaistin alkuperäistä ohjetta ja vetelin mutkia suoriksi. Tässä siis sovellettu homburginkuha.

Tarvitset...

1 kokonaisen kuhan (käytetty kelpaa)

2 desilitraa raastettua cheddar-juustoa 2 desilitraa kermaa pippuria tilliä

suolaa voita

Avaa kuha ja poista sisälmykset parhaaksi katsomallasi tavalla. Me koimme sen erinomaisen haastavaksi.

Suolet on ilmeisesti liimattu kuhan sisuksiin, koska ne eivät irronneet sieltä muuten kuin repimällä ja raastamalla väkivalloin. Kun suolet ovat poissa, leikkaa pää irti ja pahoinpitele kuhaa, kunnes se on kunnolla auki.

Pese veret ja suolenpätkät pois.

Ripottele lihapuolelle kunnolla suolaa, pippuria ja tilliä. Jätä kuha imemään mausteita itseensä ja keskity sillä välin muihin puuhiin.

Tässä välissä voisit laittaa uunin lämpenemään, koska se kuitenkin unohtuu. Kaksisataa astetta on aivan hyvä. Voitele kuhanmentävä uunivuoka reilusti voilla. Raasta cheddar tai cheddarin kaltainen juusto. Ota passelin kokoinen kulho, lorota sinne kerma ja sekoita joukkoon juustoraaste. Kaada seos voidellun uunivuoan pohjalle.

Lärpsäytä kuha vuokaan nahkapuoli ylöspäin ja survo se sinne ihan kunnolla. Lykkää vuoka uuniin ja paista noin 45 minuuttia. Tarjoa vaikkapa yrttiperunoiden kanssa.

(Yrttiperunat tehdään niin, että kuoritaan kasa pottuja ja keitetään ne kypsiksi. Sitten pyöritellään ne yrttiöljyssä, joka valmistuu kivasti puolesta desilitrasta öljyä, muutamasta murskatusta valkosipulinkynnestä ja muutamasta teelusikallisesta vapaavalintaisia kuivattuja yrttejä. Basilika, timjami ja rosmariini esimerkiksi käyvät mainiosti.)

28

Sumanismi

Grillattu lohi Kalan paistamisen huonoin puoli on inhottava haju, joka jää leijailemaan ympäri keittiötä. Yksi ratkaisu on jättää kalat kokonaan syömättä. Toinen ratkaisu on paistaa kala parvekkeella.

Parvekkeella, kysytte. Kyllä, parvekkeella – grillissä. Lohen grillaaminen kestää aika pitkään, mutta se on suhteellisen vaivaton tapa valmistaa kalaa. Kala kun kypsyy siellä omia aikojaan ilman, että tarvitsee erityistä huolenpitoa.

Lisäksi uuni on vapaana vaikkapa valkosipuliperunoiden paistamista varten. Ovat erinomainen lisäke grillatulle lohelle.

Tarvitset... lohifileepalan suolaa

pippuria

sitruunamehua

foliota tai grillialustan grillin

Ota hieman lohifileetä suurempi palanen foliota ja taittele siihen hiukan reunoja. Tarkoitus on, että lohesta irtoava rasva ei valu grilliin paistamisen aikana. Leväytä filee foliolle nahkapuoli alaspäin.

Ripottele lohifileen päälle suolaa ja pippuria ja pirskottele hieman sitruunamehuakin. Jos käytät folioalustaa, varo valuttamasta sitruunamehua foliolle. En tiedä, tapahtuuko siitä mitään pahaa, mutta kemisti minussa väittää, että sitruuna saattaa hyvinkin liuottaa alumiinia, ja emme halua alumiinia kalaan, jonka aiomme syödä.

Lohen grillaamisessa täytyy tietää eräs kikka. Lohi tarvitsee grillissä melko pitkän kypsennysajan, joten vaarana on, että se palaa ennen kuin ehtii kypsyä. Sen voimme välttää seuraavasti: laitetaan kala lämmönlähteen viereen – ei suoraan sen yläpuolelle. Kaasugrillissä se onnistuu helposti sytyttämällä vain kalan vieressä olevat polttimet ja jättämällä sen alla olevan kiinni. Hiiligrillissä hiilet voi kasata sivummaksi. Sähkögrillin voipi viedä vaikkapa kaatopaikalle.

Kalan voi jättää paistumaan kaasugrilliin kannen alle, eikä sitä juurikaan tarvitse käydä sorkkimassa välissä. Paistoaika on noin tunnin, ja valmiina se näyttää valmiilta. Grillatusta lohesta tulee kivan rapeapintaista ja herkullista. Sen voi tarjoilla muiden grilliherkkujen kanssa tai sitten vaikkapa valkosipuliperunoiden kera.

Valkosipuliperunat valmistuvat näppärästi perunoista, kermasta, suolasta, pippurista ja valkosipulista. Voitele uunivuoka (voilla, ei millään transrasvamargariinilla). Kuori perunat, leikkaa ne ohuiksi siivuiksi ja kippaa vuokaan. Mausta suolalla ja pippurilla. Purista joukkoon kaksi valkosipulia. (Kun sanon ”kaksi valkosipulia”, tarkoitan kahta valkosipulia, en kahta valkosipulinkynttä.) Kaada lopuksi kerma perunoiden päälle, sekoittele ja jos kokonaisuus näyttää liian vähärasvaiselta, tipauta pinnalle jokunen voinokare. Laita uuniin paistumaan 200 asteessa noin tunti. Puolessavälissä voit sekoitella perunoita, jottei pinta pala ihan karrelle. Samalla voit tarkistaa suolan määrän ja lisätä tarvittaessa.

Herkuttele.

Sumanismi

29

Viime aikoina olen kuullut moniakin tietokonepelejä moitiskeltavan seksistisiksi – ja aivan aiheesta. Tomb Raiderin tekijät unohtivat, että Lara Croft on itseään kunnioittava nainen, joka osaa pitää huolen itsestään. Hitmanin tekijät arvelivat, että pelisarja kaipaa täysin epärelevanttia damsel in distress -hahmoa. Peli toki voi olla paskaa muillakin tavoilla (vieläpä siten, että se on siinä sivussa lisäksi seksistinen). Tänään Mitä paskaa paneutuu siihen.

Mätänevää lihaa pataan etelän auringossa Katja Virpiranta Mitä tapahtuu, kun zombiapokalypsi iskee lomaparatiisisaarelle?

Jep, se on aivan niin perseestä kuin voisi kuvitellakin.

Lomasaarella on vain yhdentyyppisiä ihmisiä: itseään täynnä olevia turisteja, jotka ovat tottuneet saamaan kaiken valmiina ja jotka todennäköisesti aikovat haastaa matkatoimiston oikeuteen sen vuoksi, että lomakohde olikin täynnä aivoja syöviä epäkuolleita.

Siis siinä tapauksessa, että koskaan onnistuvat pääsemään elossa pois sieltä. Kysymys kuuluukin, että miksemme vain jätä zombeja ja kermaperseitä keskenään saarelle, katsele hetken ajan toiseen suuntaan ja anna kaikkien ongelmien ratkaista itsensä.

30

Hyvä on, valehtelin. Lomasaarelle on geneeristen rikkaiden turistien ohella päätynyt myös jokunen elämässään epäonnistuneen ressukan stereotyyppi, ja sellaisethan tyypillisesti ovat sankariainesta.

Miehet ovat korkealta pudonneita, uransa, elämänsä ja tulevaisuutensa huonoilla valinnoillaan sotkeneita luusereita, kun taas naiset ovat klassisia kaltoinkohdeltuja patriarkaatin uhreja.

Logan oli joskus maineikas amerikkalaisen jalkapallon pelaaja, joka alkoholisekoilu-

jensa ja muiden törttöilyjen seurauksena päätyi ensin vankilaan ja sitten pelaamaan Kanadaan vähemmän nimekkään joukkueen riveihin. Saarelle hän eksyi, koska hänet haluttiin promoamaan verenluovutustempausta.

Purna työskentelee saarella rikkaiden ja vaikutusvaltaisten henkivartijana.

Hän oli ennen poliisi, mutta joutui pois viralta ammuttuaan itsepuolustukseksi rikkaan ja vaikutusvaltaisen miehen. Purnaa nyppii kovasti se, ettei häntä arvostettu työelämässä, koska hän on nainen ja puoliksi aboriginaali.

Jep, se on aivan niin perseestä kuin voisi kuvitellakin.

Sumanismi

Xian halusi poliisiksi taistelemaan järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan, koska hänen poliisi-isänsä menetti henkensä paikallisen triadin käsissä. Hän joutui kuitenkin pettymään ja pettämään isänsä muiston, sillä järjestäytyneen rikollisuuden vastainen osasto palkkasi naisia vain näön vuoksi, eikä hän koskaan päässyt tositoimiin. Hän on saarella vakoilemassa länsimaalaisia eikä pidä tehtävää järin kunniakkaana.

Sam B:n isä joutui vankilaan, kun poika oli kahden, ja äiti oli alkoholisti ja narkkari. Teinivuosinaan Sam B innostui räpistä, ja lopulta onnistui tekemään kappaleen, joka ponkaisi kaikkien listojen kärkeen.

Yhtäkkiä rahaa tuli ovista ja ikkunoista, ja naisia oli joka sormelle.

Siihen menestys kuitenkin jäi: uusista kappaleista ei innostuttu, ja Sam B on joutunut siitä asti elämään yhden hitin ihmeenä. Saarelle hän on tullut keikalle siinä toivossa, että joku Hollywoodtuottaja keksisi hänet.

Ryder on nähnyt maailman pahuuden sotiessaan Irakissa, Afganistanissa ja Itä-Timorissa.

Kaikista näkemistään primitiivisistä sivilisaatioista pahimpia hänen mukaansa ovat täällä hänen nykyisen asemapaikkansa ympäristön viidakoissa elävät ihmissyöjäheimot.

(Ilmeisesti kannibalismia harjoitetaan vielä nykyäänkin Australian vähemmän sivistyneillä seuduilla.)

Voin tässä vaiheessa mainita, että arvostelen peliä nimeltä Dead Island – tarkemmin sanottuna sen kömpelöhköä PC-käännöstä. Nuo edellä kuvatut viisi taustoiltaan

ah-niin-omaperäistä kaveria ovat ne pelattavat hahmot. Kuten nykyään harmillisen usein on tapana, videopelit suunnitellaan ensisijaisesti konsoleille ja siten konsolien asettamissa rajoissa.

PC-pelaajan näkökulmasta se tarkoittaa, että pelattavuus on perse-etistä ja osa ominaisuuksista saattaa loistaa poissaolollaan.

Dead Islandissa pahiten häiritsi konsoliohjaimelle suunniteltu asevalikko, jonka käyttäminen hiirellä ei ollut varsinaisesti järin intuitiivista.

Ilmeisesti ihmisestä tulee immuuni zombiutumista aiheuttavalle virukselle, jos hän on perusolemukseltaan tarpeeksi kliseiden kyllästämä. Nämä kaikki viisi sankaria nimittäin pysyvät ihmisenä, vaikka zombit heitä purevat ja raapivatkin. Ainakaan missään pelin alkupuolella ei selitetä, mistä tämän viisikon ylivertaiset kyvyt oikeastaan ovat peräisin. Voihan olla, että sitä sivutaan jossakin myöhemmin – minulla ei nimittäin pää kestänyt pelata Dead Islandia loppuun.

Peli on puolalaissaksalaista tuotantoa.

Tarina sijoittuu Australiaan. Tarinan kannalta (kai) ainoa oleellinen vaatimus paikalle on, että se on lämmin ja aurinkoinen turistirysäsaari. Jostakin täysin käsittämättömästä syystä saaren on haluttu olevan australialainen.

Miksi se haittaa, kysytte. Australia on yksi niistä kourallisesta maita, joissa on vasemmanpuoleinen liikenne. Tässä pelissä ajetaan autoa,

Sumanismi

ja hyvin suuri osa peliajasta tuhrautuu siihen edestakaisin hinkaamiseen, kun porukka pakkautuu autoon, ja sitten huomataankin, että kuski perhana istuukin pelkääjänpaikalla, ja sitten taas vaihdetaan paikkoja. Hyvässä lykyssä yksi jää juoksemaan perässä, kun muut hermostuivat odottamaan ja lähtivät jo liikkeelle ennen kuin viimeinen ehti kavuta autonlavalle.

Jopa yksinpelissä autojen väärinkätisyys haittaa pelikokemusta: Toisinaan matkaan on lähdettävä vauhdilla, koska vihainen zombilauma hengittää niskaan, ja yleensä aina siinä muun kiireen keskellä vain olettaa automaattisesti, että autossa on ratti vasemmalla puolella. Parhaassakin tapauksessa se turhauttaa, mutta pahimmillaan siinä menee henki, kun zombi vetää pataan sivuikkunasta. Ei, se ei lisää autenttisuutta.

Pelattava hahmo on paikallinen, ja hänellä pitäisi olla jonkinlainen haisu selkäytimessä siitä, kummalla puolella kuski istuu.

Onneksi on respawn.

Optimitapauksessa kuollut pelaaja herää henkiin lähellä sitä paikkaa, jossa elävät kuolleet koituivat hänen kohtalokseen. Hän saa joksikin aikaa turvakseen ylimääräisiä kestävyyspisteitä siltä varalta, että hän sattuu jälleensyntymään keskelle verenhimoista zombilaumaa. Hetkisen päästä hitpointit palautuvat takaisin normaaliin maksimiin.

Sanoin optimitapauksessa, koska se ei aina näyttäisi toimivan niin.

Moninpelissä kävi kerrattain niin, että kuolin ja respawnasin kilometrin päähän toisista keskelle

31

autiota lomakylää. Olin niin kaukana muusta tiimistä, että heitä ei näkynyt edes kartalla. Seuraavat puoli tuntia yritin päästä takaisin heidän luokseen. Epäonnistuin. Harhailin keskellä mökkejä, uima-altaita ja rantatuoleja ja yritin epätoivoisesti löytää tietä ulos sieltä lomahelvetistä zombilaumoja väistellen. Kuolin useampaan kertaan, ja tällä kertaa en kuin ihmeen kaupalla spawnannut takaisin tiimin luokse.

Lopulta kyllästyin ja poistuin pelistä.

Sittemmin opin, että karttaa voi myös skrollata. Olisi ollut mukavaa, jos se olisi mainittu jossakin. Peli oli laillisin keinoin hankittu, mutta minkäänlaista manuaalia sen mukana ei toimitettu. Yleensäkään digitaalisten kopioiden mukana ei tule manuaaleja – siinä sinänsä ei ole mitään uutta. Tavallisesti kuitenkin on tapana tehdä moisista itsestäänselvistä asioista niin itsestäänselviä, että niiden ymmärtämiseen ei tarvita manuaalia. Toinen vaihtoehto on sisällyttää kaikki perustoiminnot pakolliseen tutoriaaliin, joka uuden pelaajan on läpäistävä ennen kuin pääsee tositoimiin. Dead Islandin tutoriaalin hyvä puoli oli se, että se oli lyhyt. Perusteelliset tutoriaalit ovat toki hyväksi aloittelijoille, mutta ne alkavat maistua puulta siinä vaiheessa, kun peliä aloittelee toista tai kolmatta kertaa. Skipattava tutoriaali on hyvä. Lyhyt ja ytimekäs tutoriaali on hyvä.

Dead Islandin tekijät eivät olleet oikein sisäistäneet tutoriaalin merkitystä, sillä siinä ei oikeastaan katettu muuta kuin käveleminen ja juokseminen ja ehkä lisäksi

32

sivuttiin hieman matkalaukkujen loottaamista ja zombin lyömistä.

Niillähän pärjää, eiköstä vain?

Ei. Kartan käyttö piti opetella sattumien kautta. Tehtäväjärjestelmän toimintaperiaate ei ole vieläkään valjennut minulle. Pelissä on päätehtäviä, jotka on pakko tehdä, ja sivutehtäviä, joita voi tehdä, jos tahtoo. Siihen asti se on selvää pässinlihaa. Ongelmia tulee kuitenkin siinä vaiheessa, kun pitäisi valita sivutehtävistä se, jota lähdetään suorittamaan. Minulle tulee mieleen muutama erilainen vaihtoehto, miten se olisi voitu toteuttaa järkevästi: a) Jokainen pelaaja voi valita yhden tehtävän aktiiviseksi. Se voi olla jokaisella sama, jolloin kaikki tekevät yhteistyötä tehtävän parissa, tai kaikki voivat suorittaa yksikseen omaa tehtäväänsä. Kullakin näkyy omalla kartallaan valitsemansa tehtävän markkerit. b) Yksi pelaaja (kenties hän, joka hostaa peliä) valitsee koko tiimille tehtävän suoritettavaksi. Markkerit näkyvät automaattisesti kaikilla muilla pelaajilla. c) Host valitsee tehtävän suoritettavaksi, ja jos muut pelaajat haluavat nähdä markkerit kartallaan, heidän on käytävä valitsemassa sama tehtävä tehtävälistalta.

Pelin tekijät kuitenkin olivat sitä mieltä, että tuo ei ole tarpeeksi innovatiivista. He ratkaisivat tehtäväjärjestelmän näin: Kun

joku pelaajista valitsee tehtävän suoritettavaksi, tehtävään liittyvät markkerit saattavat ilmestyä näkyviin hänen karttaansa.

Saattaa myös olla, että ne eivät ilmesty. Ne voivat ilmaantua jollekin muulle pelaajalle. Ne voivat vaihtaa pelaajaa kesken tehtävän suorittamisen, ja muille pelaajille saattaa lisäksi ilmaantua jonkin muun satunnaisesti arvotun tehtävän markkereita kartalleen. Aina tehtävämarkkereita ei näy kenelläkään.

Nyt kun tehtävistä jo muutenkin valitan, niin valitetaan hieman lisää. Aina jossakin vaiheessa peliä päätehtävä tulee sillä tavalla ajankohtaiseksi, että se overrideaa kaiken muun, ja mitään sivutehtäviä ei saa suorittaa ennen kuin päätehtävässä on edetty seuraavaan etappiin. Eräässä kohtaa se ylitsepääsemättömän välttämätön, Eeppinen Main Quest™ oli, että käykää hakemassa huoltoasemalta kaksi laatikollista mehua. Kyllä. Mehua.

Kaksi laatikollista. Sen sijaan, että leikimme Kari Grandia, tuota kaikkien janoisten sankaria, olisimme voineet esimerkiksi olla etsimässä lähistölle pudonnutta lentokonetta, josta olisi saattanut löytyä jotakin apua zombiuhan varalle.

K a i k e n muun pahan lisäksi Eeppinen Mehuquesti oli ohjeistettu aivan päin persusta.

Tehtävän vaiheiksi oli listattu “tutki huoltoasemat ja hae kaksi laatikollista mehua” sekä “mene puhumaan nakkimestarille”. Selvä.

Pelin tekijät kuitenkin olivat sitä mieltä, että tuo ei ole tarpeeksi innovatiivista.

Sumanismi

Siitä vain puuttuu välistä yksi pienenpieni oleellinen pointti: mitä sille mehulle tehdään. No, kuten pelaajan oletetaan kristallipallostaan näkevän, mehu pitää roudata tukikohtana toimivan rakennuksen alakerran autotallin nurkkaan. Obviously.

Ratkaisemisen ilo oli kuitenkin ilmeisesti haluttu jättää pelaajalle, kun sitä ei missään sanottu. Kyllähän siellä pyörittiin ympäriinsä ihmettelemässä, että miksi tehtävä ei mene läpi, vaikka mehut on haettu ja nakkimestarin luona käyty. Oli sille mehunjättöpaikalle markkeri kartalla – huomasin sen sitten, kun olin vahingossa löytänyt autotallin nurkassa vilkkuvan mehulaatikon haamun – mutta markkereita on aina, eivätkä ne yleensä ole millään tavalla relevantteja aktiivisen tehtävän kannalta (kuten jo edellä kerroin).

Tämä peli on kaiken kaikkiaan hyvinkin syvältä hanurista. Ärsyttävintä siinä on se, että se voisi olla älyttömän hyvä peli. Siinä on potentiaalia paljon parempaan.

Jos se ei olisi niin buginen paska, jos käyttöliittymää olisi edes yritetty hingata PC-käyttäjäystävälliseksi ja jos perustoiminnot (kuten kartan toiminnallisuus) olisi ohjeistettu jossakin, se olisi jo luokiteltavissa ajantappopeliksi. Sitä voisi pelata ironisesti ja naureskella hahmojen paskuudelle. Jos siitä vielä haluaisi päästä ylöspäin, kliseisille hahmoille voisi antaa vaikkapa jonkinlaiset omaperäiset taustatarinat. Itse juonesta en osaa sanoa mitään, koska en pelannut niin pitkälle, että varsi-

nainen juoni olisi ehtinyt alkaa.

(Vinkki tuleville pelisuunnittelijoille: kannattaa päästä asiaan sen verran hyvissä ajoin, että pelaaja ei ehdi kyllästyä ennen sitä.)

Dead Islandissa on muutama hieno piirre, joiden vuoksi harmittaa, että peli niiden pikku yksityiskohtien ympärillä on sellainen höyryävä kasa sontaa.

Zombit esimerkiksi näyttävät ja kuulostavat hienoilta. Zombiapokalypsi etelän lämmössä on ajatuksena hupaisa, koska mätänevä liha ja aurinkoiset hiekkarannat nyt vain tuntuvat tie-

Ratkaisemisen ilo oli kuitenkin ilmeisesti haluttu jättää pelaajalle.

tyllä tapaa kieroutuneelta yhdistelmältä. Alkupelin asevalikoima on mukavan innovatiivinen, sillä aseena voi käyttää vähän kaikkea, mikä irti lähtee. Lisäksi aseita voi tuunata monin eri tavoin: esimerkiksi pesäpallomailaan saa lisää vääntöä hakkaamalla siihen reilun kokoisia nauloja.

Olisin pettynyt, jos olisin maksanut Dead Islandista jonkin vakavasti otettavan summan. Kaikeksi onneksi se sattui olemaan vähän sellainen “ostin, kun halvalla sain”-hankinta: se oli osa Humble Bundle -pakettia, jonka hankin kokonaan toisen pelin vuoksi.

Dead Island oli siis vain ylimääräinen lisä, joka nyt ei ehkä ihan yltänyt yllättämään positiivisesti. ∎

Mitä paskaa siis?

Mikä?

Dead Island (PC:lle)

Miksi?

Koska satuin tuhlaamaan siihen aikaa.

Kuinka reilua peli oli haukkua pystyyn?

Kohtalaisen. Toki nykyään tuntuu olevan trendikästä moittia tietokonepelejä milloin mistäkin, mutta nämä moitteet oli ansaittu aiheellisesti.

Oletko tyytyväinen itseesi?

En. En saanut pelattua sitä läpi.

Kuinka huono siis?

1: Tästä voi tykätä tilapäisessä mielenhäiriössä.

2: Menettelee – jos olet morfiinin vaikutuksen alaisena.

3: Usko ihmiskuntaan rapistuu.

4: Voiko facepalmaamiseen kuolla?

5: Toivottavasti facepalmaamiseen voi kuolla.

Sumanismi

33

Tervetuloa tosimaailmaan!

Luentosalissa istuskellessa tai Kerhiksellä hilluessa maailma saattaa hetkittäin vaikuttaa avoimelta ja olo huolettomalta – mutta entäs sitten, kun maisterinpaperit ovat vihdoin kourassa ja isojen ihmisten elämä on yhtäkkiä edessä? Nouseeko tie pystyyn?

Lauri Siniluoto Ei toki nouse. Työelämään pääsy vaatii silti tarmokkuutta ja pelisilmää keneltä tahansa. Työnsaanti saattaa olla suoranaista kamppailua asiantuntijalinjalta valmistuneelle, mutta opettajiltakaan se ei käy käden käänteessä. Usein Oulu ja lukuisat rakkaat Suma-toverit jäävät taakse, kun opiskelukaupungilla ei ole tarjota mitään tuoreille kielen ammattilaisille.

Toisaalta radikaalitkin elämänmuutokset ovat usein tervetulleita. Viisi tai useampi vuotta yliopis-

tolla voi jo tuntua leipäännyttävältä ja uudet kuviot piristää kummasti – ja oman alan työ saattaa jopa olla pahuksen kivaa! Kaikki eivät sentään saa opiskelusta ihan heti tarpeekseen, vaan maisterinpätevyyden saavutettuaan vaihtavat pääainetta ja aloittavat melkeinpä alusta.

Haastattelimme vastikään valmistuneita sumalaisia: Millainen tilanne heillä on, ja miltä se tuntuu?

Mitä yliopisto-opinnoista jäi päällimmäiseksi käteen?

Mitä osaa opiskelijaelämästä on ikävä, entä mitä ei?

S2-opinnot ovat opettajalle suuri avu Laura Kantola opiskeli äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi ja valmistui kesäkuussa. Elokuussa hän aloitti neljän kuukauden sijaisuuden vanhassa koulussaan Lapissa. Hän on jo nyt saanut toden teolla huomata, että suomen toisena ja vieraana kielenä opinnot ovat tulleet tarpeeseen. ”Lähes kaikilla lyhyillä sijaisuuksillani olen opettanut myös sellaisia opiskelijoita, joiden äidinkieli ei ole suomi. Tälläkin hetkellä olen tekemässä sijaisuutta koulussa, jossa useammalla eri luokalla on yhdistettynä äidinkieli ja S2-opetus samalle oppitunnille”, Laura kertoo.

Lauralle on ollut erityistä hyötyä myös puheviestinnän kursseista, sillä niitä on saanut hyödyntää esimerkiksi ilmaisutaidon opetuksessa sekä oppilaiden suullisten esitysten tekoa ohjatessa.

Opiskelijaelämän iloja ja harmejakaan Laura ei ole vielä ehtinyt unohtaa: ”Kaipaan opiskelijabileitä, Sumaa ja jonkin verran myös luennoilla istumista. En kaipaa tentteihin lukemista ja niistä stressailua.”

34

Sumanismi

Maisterifuksin tulevaisuus on yhä avoin Tiina Mattanen valmistui keväällä äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi, mutta moni on taatusti havainnut hänet silti yhä häärimässä yliopistolla ja hoitamassa Suman hallituksen sihteerin hommia entiseen malliin. Tänä syksynä Tiina nimittäin aloitti saamelaisen kulttuurin maisteriohjelman. Maisterifuksina olon hän kertoo tuntuvan ”vähän vanhalta ja raihnaiselta”.

Tiina ehti jo ennen valmistumistaan opiskella (opettajan opintoihin kuuluvien kirjallisuuden ja pedagogisten opintojen lisäksi) saamen kieltä ja saamelaista kulttuuria. Ne kurssit ovatkin olleet hänelle erityisen hyödyllisiä: ”Ne ovat oikeastaan ylipäätään mahdollistaneet sen, että pystyin hakemaan nykyiseen maisteriohjelmaani”, Tiina sanoo. Suomen kielen kurssien hyödyllisyyttä työelämän kannalta Tiina ei osaa vielä arvioida, sillä hän ei vielä ole ehtinyt olla työelämässä. ”Nykyisissä opinnoissani olen kuitenkin hyötynyt paljon siitä, että olen opiskellut suomea. Esimerkiksi saamen kielen luennoilla on paljon helpompi olla, kun tietää jo valmiiksi, mikä on morfeemi.”

Oman alan töitä Tiina ei ole vielä edes hakenut.

Hän ei ole vielä varma, haluaako hän tulevaisuudessa tehdä opettajantöitä. ”Tulevaisuudensuunnitelmat tuntuvat siis vielä aika avoimilta, mutta eivätköhän ne joskus selkiydy”, Tiina tuumaa. Hän on kuitenkin jokseenkin perillä opettajien työllistymisestä ja uskoo, että joutuisi opettajanhommia halutessaan muuttamaan pois Oulusta.

Kuva: Lauri Siniluoto

Humanisti ei voi olla liian yleissivistynyt Ida Numminen on äidinkielen opettaja, mutta hän ei ole antanut sen rajoittaa humanistisen yleissivistyksen kartuttamista: sivuaineina hän on lukenut muun muassa historiaa, elokuvatutkimusta ja taidehistoriaa. Työnsä kannalta hän nostaa pääaineensa kursseista hyödyllisimmäksi Äänne- ja muoto-opin, josta on ollut suurta apua S2-opetuksessa.

Työ on maistunut Idalle: ”Opettaminen on mahtavaa! Olen tosi onnellinen työstä”, hän iloitsee. ”Alussa työnsaanti oli nihkeää, mutta lopulta onneksi tärppäsi.” Tällä hetkellä Ida asuu Kokkolassa ja käy töissä Käläviällä (svaa-vokaalia unohtamatta).

Vaikka työssäkäynti ei olekaan ollut Idalle tervanjuontia, niin yliopistohommiakin on ikävä. ”Kaipaan sosiaalista elämää ja sumalaisia! Haalarit, juomalaulut ja Teekkaritalo tuottavat kaikki suurta nostalgista lämpöä rinnassa”, Ida toteaa. Negatiivisiakin muistoja on yliopistolle jäänyt: ”En kaipaa rahattomuutta enkä sitä, että gradu ja kaikki opiskelutyöt raksuttavat mielessä.”

Sumanismi

35

Ei pelkkää onnenkantamoista Iina Luosujärven sivuainevalikoima on säntillisen opettajuushakuinen: kirjallisuutta, opettajan pedagogisia opintoja sekä suomea toisena ja vieraana kielenä. Lisäksi Iina on lukenut jonkin verran erikoispedagogiikkaa avoimessa yliopistossa, mutta ne opinnot jäivät häneltä kesken. Tällä hetkellä Iina on äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana lukiossa, mutta ensi vuoden työkuvioista hän ei vielä tiedä.

Opiskeluaikanaan hän on opettanut äidinkieltä muillakin kouluasteilla sekä lisäksi jonkin verran S2:ta.

Pääaineensa kursseista Iina ei nosta mitään ylitse muiden, sillä hänen mielestään ne kaikki ovat varmasti hyödyllisiä. ”Äänne- ja muoto-oppi tuntui erityisen tarpeelliselta silloin, kun opetin S2-oppijoita.

Lukion äikänope tarvitsee ainakin tekstilajitietämystä, kielenhuoltoa ja kriittistä medialukutaitoa.

Kielen vaihtelun, murteiden ja kielihistorian tuntemus on tärkeää joka paikassa, ja semantiikan osaamisestakin on hyötyä”, Iina sanoo. ”Sivuaineiden kursseista kaikkein hyödyllisimpiä opintoja nykyisen työni kannalta ovat olleet opetusharjoittelut sekä ainedidaktiikka. S2-kurssit tulivat tarpeeseen aiemmassa työpaikassani.” Sivuaineopinnoista käytännön kannalta turhimmiksi hän nimeää kirjallisuuden opinnot sekä kasvatustieteen teoriakurssit.

Iina antaa valmistuville karun mutta hyödyllisen vinkin: ”Maisterin paperit täytyy olla kourassa ennen työpaikan hakuajan päättymistä, jotta sinut voidaan huomioida valinnassa. Kannattaa valmistua aikaisin keväällä. Silloin on paremmat mahdollisuudet saada syksyksi töitä.” Iina itse valmistui maisteriksi kesällä, ja niinpä hänen ei onnistunut keväällä saada syksyksi koko lukuvuoden mittaisia sijaisuuksia. ”Lopulta sain työpaikan kuitenkin helposti ja hyvissä ajoin ennen syyslukukauden alkua. Hain keväällä epäpätevänä paikkaan, johon minua ei valittu, sillä hakuaika päättyi ennen kuin valmistuin virallisesti. Myöhemmin, juuri ennen publiikkipäivääni, saman koulun rehtori soitteli. Heillä olisi tarjolla tällainen toinenkin, pelkän syyslukukauden mittainen sijaisuus – olisinko kiinnostunut siitä? Tietysti otin työn vastaan”, Iina kertoo.

Pelkästä tuurista työn saaminen ei kuitenkaan ollut kiinni: ”Olin onneksi hoksannut pyytää ansioluettelooni suosittelijaksi erästä opettajaa, jota olen sijaistanut paljon. Rehtori oli soittanut hänelle ja todennut, että minut kyllä uskaltaa palkata, vaikka olenkin vastavalmistunut. Opettajaksi aikovan kan-

36

Sumanismi

nattaa siis tehdä opiskeluaikana paljon sijaisuuksia, hoitaa ne hyvin ja pyytää suosittelijoita.”

Lukio-opettajan työ on Iinan mukaan hektistä, mutta antoisaa. Kurinhuollollisia ongelmia lukiolaisten kanssa on luonnollisesti vähemmän, mutta paikoin saattaa iskeä epäilys, osaako pitää opetuksen tason lukiolaisille tarpeeksi syvällisenä. ”Varsinkin kirjallisuuden analysoinnin kanssa koen joskus olevani heikoilla”, Iina tunnustaa. Ainakin kurssipalautteiden perusteella huolet lienevät aiheettomia, sillä oppilaat ovat olleet Iinan kursseihin ihan tyytyväisiä.

Tällä hetkellä Iina asuu työpaikkansa naapurikunnassa vahempiensa luona. ”Minulla on kyllä edelleen asunto Oulussakin. Sinne voin singahtaa, kun haluan viikonloppuisin vähän omaa rauhaa”, Iina sanoo.

Yleishaahuilijan työnsaanti on tiukassa Huhtikuussa valmistunut Riikka-Tiina Sipilä kuvailee itseään ei-opettajalinjalta valmistuneeksi yleishaahuilijaksi. Hän pohjaa ammattitaitonsa kirjoittamiselle ja viestinnälle. ”Suomen kielen puolelta kielikonsultti ja täppäkurssi olivat ehkä mielenkiintoisimpia ja hyödyllisimpiä. Kirjoittamisessa ja viestinnässä aivan kaikesta, erityisesti käytäntöön liippaavista asioista oli hyötyä”, Riikka-Tiina sanoo.

Lisäksi hän on opiskellut yleistä kielitiedettä ja kirjallisuutta, mutta niiden opinnot eivät hänen mukaansa kiinnosta työnantajia hirveästi.

Saavuttamaansa ammattitaitoa Riikka-Tiina ei ole vielä saanut soveltaa käytännössä, sillä työnsaanti on ollut pitkässä kuusessa: ”Olen hakenut keväästä lähtien noin 50 paikkaa ja ollut yhdessä työhaastattelussa. Arvaa onko helppoa? Tällä hetkellä olen nuorten työllistämiseen liittyvässä Omapolku-projektissa, josta olen saanut kullanarvoista ohjausta työnhakuun. Ohjaajien kanssa olenkin nyt tehnyt sopimuksen, että töissä ollaan vuoden loppuun mennessä, oli se sitten työkokeilua, palkkatuettua tai palkallista työtä. Ilman suhteita työnsaanti ei todellakaan ole helppoa nykytilanteessa”, RiikkaTiina kertoo. ”Jos vielä ensi keväänä olen työtön, alan katselemaan hommia tosissaan muualta. Oulu on kuitenkin vain yksi paikka muiden joukossa, eikä tänne kannata jäädä jumittamaan edes niiden kavereiden vuoksi.”

Riikka-Tiina kaipaa opiskelijaelämästä fiksua tekemistä. Kotona ollessa ei hänen mukaansa tule

edes luettua mitään järkevää. ”Tietysti sitä kaipaa myös kavereita ja spontaaneja kaljotteluita, mutta niitä nyt järjestyy ilman opiskelijaelämääkin”, RiikkaTiina sanoo. ”Toisaalta voisin sanoa, että en kaipaa koko opiskelijaelämää. Se oli yksi vaihe elämässä, ja nyt on jo toinen vaihe menossa.”

Onko tulevaisuus toisaalla?

Miira Elkki ei ole vielä joutunut jättämään Oulua, mutta uskoo sen olevan edessä vielä joku päivä. ”Mielelläni kuitenkin jäisin Ouluun”, hän sanoo.

Miira opiskeli äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi, ja myös S2-opettajan hommat kiinnostavat. ”Aloitin osa-aikaisen suomen kielen opettajan työt jo opiskelujen loppuvaiheessa, ja sillä tiellä olen edelleenkin. Työnsaanti on mielestäni vaikeaa Oulun seudulla, koska täällä on ylitarjontaa opettajista”, Miira kertoo.

Tavanomaisten opettajan sivuaineiden lisäksi Miira on opiskellut muutaman kurssin elokuvantutkimusta, koska arveli siitä olevan hyötyä opettajalle. Tärkeimmiksi käymikseen kursseiksi hän listaa S2-opinnot sekä opetusharjoittelun, sillä niissä näki opettajantyötä konkreettisesti.

Miira kaipaa opiskelijaelämän huolettomuutta ja hengailua kavereitten kanssa. Bileitä ja haalareitakin on vähän ikävä, mutta gradua ja valmistumispaineita hän ei muistele kaiholla. ∎

Kuvat ovat haastateltujen omista albumeista.

Sumanismi

37

Karvasta asiaa Katja Virpiranta Elokuu tuli ja meni. Asia on mainitsemisen arvoinen, koska elokuussa vietettiin Armpits4Augustia. Se on alun perin Britanniasta lähtöisin oleva, 2012 alkanut hyväntekeväisyyskampanja. Kampanjan päätarkoituksena on lisätä tietoisuutta munasarjojen monirakkulaoireyhtymästä, jonka yksi harmillinen oire on ylenmääräinen karvankasvu.

Länsimaisessa yhteiskunnassa naisten odotetaan olevan jokseenkin karvattomia, mikä aiheuttaa aivan erityistä päänvaivaa PCOSia sairastaville: heidän on tehtävä huomattavasti töitä sen eteen, että ovat ulkomuodoltaan yhteiskuntakelpoisia. Aiheellinen kysymys kuuluukin, että miksi nainen ei voisi olla karvainen ja ylpeä siitä.

Rahan lahjoittamisen ohella tukensa kampanjalle voi osoittaa antamalla kainalokarvojensa kirmata vapaana elokuun ajan. Armpits4August on siis vähän niin kuin Movember mutta siistimpi. Kaikki eivät kuitenkaan niin ajattele.

Muun muassa Iltalehden keskustelupalstalla kampanjaa vastaan hyökättiin melko aggressiivisesti ja osallistujia nimiteltiin feministeiksi. Feministinen kampanja toki aivan ehdottomasti onkin.

Onko sitten niin, että ollak-

38

seen feministi on oltava karvainen? Jokainen, jolla on aivot, varmaan ymmärtää vastauksen aivan itsekin: ei ole. Feministi voi olla karvainen tai karvaton, koska feministillä on vapaus valita ihan itse, mitä tahtoo omalle vartalolleen tehdä. Tärkeää on kuitenkin tiedostaa syyt, joiden takia karvavalintojaan tekee.

Yritän nyt parhaani, etten epähuomiossa julistautuisi joksikin viralliseksi auktoriteetiksi, jolla on valta ilmoittaa sopivat syyt olla karvaton. En usko, että on olemassa tarkkarajaista kokoelmaa ainoista hyväksyttävistä perusteluista. Sen sijaan tiedän, että on olemassa niitä vääriä syitä. Karvaton iho tuntuu kivemmalta koskettaa, se on helpompi pitää puhtaana tai se näyttää mukavammalta. Esimerkiksi nuo ovat aivan kelpoja syitä. “Mitä nyt muutkin ajattelisivat” sen sijaan ei ole yhtään järkevä syy tehdä yhtään mitään valintoja. Tiedän että moni – minäkin – sortuu tuollaiseen paheksuttavaan muiden miellyttämiseen erinäisissä valinnoissaan, mutta ei se silti ole mitään, mihin pitäisi pyrkiä. Pahin perustelu kaikista on kuitenkin “naisten ei kuulu olla karvaisia”. Anteeksi, mutta kenen mukaan? Silmämunien ei kuulu olla karvaisia. Sen näkee siitä, että silmämunissa ei tyypillisesti kasva

Sumanismi

karvaa. Naisissa kasvaa.

Ajauduin vähän aikaa sitten Facebookissa keskusteluun naisten säärikarvoista. Keskustelunavaus kiinnitti huomioni.

Miespuolinen tuttavani aloitti keskustelun näin: “Voisiko joku selittää minulle, mitä niin mahtavaa naisten säärikarvojen ajelussa oikein on? Onko sen tarkoitus olla jotenkin viehättävää?” Olin ihan, että Joonas, tämä on jo toinen kerta, kun sinä saat minut liikutuksen kyyneliin. Reaktiossani ei nyt ole kyse siitä, että löysin ihmisen, joka on kanssani samaa mieltä karvamieltymyksistäni.

Mullistavaa tässä on se, että se oli aivan ehdottoman ensimmäinen kerta koskaan, kun olen kuullut kenenkään miehen toteavan julkisesti, että karvastandardit ovat kyseenalaistettavissa.

Tietysti siitä nousi melkoinen väittely. Ihan ensimmäisten kommentoijien joukossa oli urpo, joka tuli julistamaan, että on vain kaksi paikkaa, joissa naisilla kuuluu olla karvaa. (Hän ei sanonut, mitä ne ovat.) Siihen joku toinen osuvasti totesi, että aivan niin – päässä ja muualla vartalossa. Kolmas nimitti ensimmäistä urpoksi asenteensa vuoksi, ja neljäs tuli penäämään, että mitä urpoa siinä nyt muka on, että kertoo mieltymyksestään.

Otin tämän nyt esille sen

vuoksi, että aivan selvästi on olemassa ihmisiä (usein valitettavasti miespuolisia ihmisiä), jotka ilmeisesti olettavat olevansa asemassa, jossa voivat sanella puolelle väestöstä ehtoja, joiden mukaan näiden kuuluu elää. Tuollainen asenne ei nyt vain kerta kaikkiaan käy päinsä. Mieltymykset ovat asia erikseen. Niihin on jokaisella oikeus. Ei kuitenkaan ole missään nimessä oikein eikä hyväksyttävää esittää mieltymyksiään ainoina oikeina totuuksina.

Yritin havainnollistaa kärjistetyllä esimerkillä moisen ajattelun asiattomuutta tuolle keskustelijalle numero neljä: Jos minä julistaisin, että miesten paikka on lattialla nuolemassa minun jalkojani, saattaisin ehkä kuulostaa hitusen hyökkäävältä jonkun harjaantumattomaan korvaan. Jos toisaalta sanoisin, että minusta on oikeastaan kivaa, kun minun varpaitani nuollaan, olen tullut ilmaisseeksi käytännössä täysin saman perimmäisen sisällön mutta ilman sitä, että julistan koko miessukupuolen velvollisuudeksi koettaa ahtautua henkilökohtaisten preferenssieni rajaamiin raameihin.

Niin kuin jokainen joskus internetissä keskustellut voi arvata, vastaus kuului: “Niin mutta kun et sinä voi mennä ketään väittämään urpoksi vain siksi, että hänen mieltymyksensä sattuvat poikkeamaan omistasi!” Siinä vaiheessa päätin olla jatkamatta keskustelua, koska keskustelu ei etene niin kauan kuin keskustelemme aivan eri asioista. Tietysti sen jälkeen samainen henkilö ilmoitti, että minä en osaa argumentoida enkä uskalla jatkaa väittelyä, koska tiedän olevani väärässä ja muuta tällaista, mitä nyt odottaa saattaa.

Se on kuitenkin pienempi paha kuin jatkaa päänsä hakkaamista tiiliseinään.

Itse olen sitä mieltä, että karvaton iho tuntuu mukavammalta koskettaa, mutta toisaalta karvaisuudessa on sellaista omaa alkukantaista viehätysvoimaansa.

Erityisesti kainalokarvat ovat minusta naisilla hyvinkin seksikkäät. Ajelen karvaani säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta en pidä sitä välttämättömänä asiana.

Olen joskus sanonut ajelevani kainaloni, koska yhteiskunta ei ole valmis minun karvaisille kainaloilleni. Vaikka se olikin tarkoitettu vitsiksi, oli siinä jotakin perää.

Kyllä minä olen pitänyt velvollisuutenani peitellä karvaisia osiani sen takia, etteivät muut paheksu.

Armpits4Augustiin osallistuminen oli sellainen turvallinen mahdollisuus lähteä kyseenalaistamaan pinttyneitä ajatusmalleja.

Päätin, että jos joku katsoo oikeudekseen tulla huomauttamaan karvaisuudestani, ilmoitan hänelle tukevani munasarjojen monirakkulaoireyhtymästä kärsiviä tuon kampanjan nimissä. Puolessa välissä kuukautta tulin siihen tulokseen, että kehottaisin huomauttelijaa suksimaan jonnekin huolehtimaan omista asioistaan.

Kukaan ei tullut kommentoimaan.

Suurimmalla osalla ihmisistä kuitenkin on käytöstapoja, eikä kenenkään ulkonäön arvostelu päin naamaa ole hyvien tapojen mukaista.

Minua ei enää haittaa näyttäytyä ihmisten ilmoilla karvaisten kainaloiden tai säärten kanssa.

Toivoisin kuitenkin, että jonain päivänä eläisimme maailmassa, jossa karvaisuus olisi aidosti valittavissa oleva vaihtoehto naisille, ja sellaisille urpoille naurettaisiin päin naamaa, joiden mielestä naisten “kuuluu olla” karvaltaan tietynlaisia. Odotan sitä päivää, kun kainalokarvat tai naisviikset tulevat muotiin.∎

Sumanismi

39

Yksisarvinen Jali Moilanen

M

aija asteli niityn laitaan ja katseli auringon paisteen kimalluksessa aina horisonttiin antavaa heinälakeutta. Hän seisoi vielä suurten koivujen varjossa ja kuunteli vehreiden lehtien havinaa kipristellen paljaita varpaitaan viileää maata vasten. Hän asteli aurinkoon heinäniityn puolelle ja antoi tuulen heiluttaa vapaasti ihania kultaisia hiuksiaan. Tyttönen nosti pienet käsivartensa vaakatasoon tuulta vasten ja kuvitteli lähtevänsä lentoon minä hetkenä hyvänsä. Hänen polviin asti ulottuva keltainen mekkonsa huljui tuulessa ja lepatti hänen takanaan kuin potkuri vapaan ja villin tuulenpuhurin tarttuessa siihen.

Hän kirmasi laukaten niitylle heinien kutittaessa hänen sääriään. Mehiläisiä lenteli kukasta kukkaan, ja Maija kuvitteli niiden hennon surinan tuulen äänen yli. Tuuli sekoitti Maijan hiukset hänen juostessaan paljain jaloin niityllä – vapaana kaikesta. Hän teki käsillään lentoliikkeitä ja kuvitteli olevansa vapaa taivaan lintu vailla huolia ja murheita etsimässä vain hiukan syötävää liidellen pienissä virtauksissa luonnonkauniin kedon yllä.

Maija juoksi ja juoksi eikä hengästynyt ollenkaan. Matka taittui eikä hän enää erottanut koivuja takanaan, vaan kaikkialla oli suloisen vihreää, ja vain mehiläiset olivat hänen seuranaan. Hän heittäytyi maahan ja puristi vihreää heinää pieniin kämmeniinsä ja hengitti ihanan raikasta ilmaa auringon lämmittäessä hänen kasvojaan. Hän tunsi heinän allaan pehmeänä mattona, josta jokin pieni korsi välillä saattoi pistää hiukkasen. Kaikki oli niin suloista.

Hän jatkoi matkaa kohti horisonttia, lensi linnun lailla yli lakeuden. Aikaa ei ollut, oli vain tuuli, aurinko ja heinäniitty. Oikealla puolen hän näki kimallusta ja suuntasi sitä kohti hentoja käsivarsiaan siipien lailla läpsyttäen. Hän sulki silmänsä ja haistoi veden, kuuli sen virtauksen ja avatessaan ne uudestaan hän seisoi

40

Sumanismi

hiljaa virtaavan joen rannalla pienessä poukamassa.

Astellessaan veteen hän tunsi sen viileyden ihanuuden juoksemisen jälkeen. Mitään ajattelematta hän heittäytyi suloisen viileään veteen ja ui, ui kuin vain pieni lapsi voi innoissaan uida välittämättä keltaisesta mekostaan, joka märkänä painoi hänen yllään.

Ei hän välittänyt mekostaan, joka hauskasti keinuen välillä kävi pinnassa ja välillä tanssi pinnan alla mielipuolista tanssiaan hänen polskutellessaan pienillä jaloillaan ja kauhoessaan käsillään matalassa poukamassa.

Maija kyllästyi joessa uimiseen ja nousi takaisin rannalle hiukset ja mekko vettä valuen. Vesi valui pitkin hänen selkäänsä ja jalkojaan aina maahan asti.

Hiekkaan jäivät märkien jalkojen jäljet, mutta Maija ei välittänyt märästä mekosta tai vettä tippuvasta tukasta: tuuli oli jo yltynyt aivan kuin kuivatakseen hänet. Hiekka tunki varpaiden väliin ja hän juoksi takaisin niitylle hankaamaan villisti hiekkaa jaloistaan pois heinikkoa vasten.

Maijan kuopsuttaessa hiekkaa pois varpaistaan hän ei huomannut suuren hahmon lähestyvän häntä ennen kuin se oli aivan hänen vieressään. Kun hän nosti katseensa ylös, hän näki uskomattomimman näyn koko elämänsä aikana. Hänen edessään seisoi suuri uljas yksisarvinen. Sen jouhihäntä oli kuin hopeinen piiska joka heilui tuulessa. Sen hallavaharja viskoutui puolelta toiselle sen heilutellessa päätään.

Kultainen sarvi kimalsi auringossa eikä sitä voinut katsoa sekuntia kauempaa – sen valo sokaisi, oli niin kirkas. Maija ojensi kätensä kohti tuota valkoista eläintä, ja yksisarvinen painoi turpansa hänen kämmenelleeen. Maija liikkui lähemmäksi sitä kunnes oli aivan kiinni tässä ja kiersi lyhet käsivartensa sen ympärille. Hän painoi päänsä sen myskiltä tuoksuvaan karvaan ja hengitti yksisarvisen hajua itseensä.

Hän vetäytyi halauksesta pois, ja yksisarvinen

koukisti polvensa ja yhtäkkiä se makasi maassa häntä odottavasti katsoen. Maija kosketti sen harjaa ja käveli lähemmäksi säkää ja, aivan kuin olisi aina osannut tehdä niin, heitti toisen jalkansa selän yli istuen yksisarvisen selkään. Se nousi ylös varoen ja hirnahti kehotuksen. Maija puristi harjasta niin kovaa kuin pystyi, ja yksisarvinen lähti liikkeelle. Sen kaviot löivät maahan kuin salamat, maa tärisi sen alla heidän kiitäessään pitkin heinäpeltoa. Maisema oli vain vihreää merta, eikä Maija kyennyt edes pitämään silmiään enää auki. Tuuli piiskasi hänen kasvojaan, kun yksisarvinen laukkasi minkä kavioistaan pääsi, ja Maija nauroi onnellisena, onnellisempana kuin koskaan.

Vapaa parivaljakko kiiti yli heinälakeuden tuskin koskien maahan. Yksisarvinen oli kuin tarujen siivekäs hevonen kiitäessään maan yllä välillä tannerta iskien, iskien kuin vasara alasimeen. Se pinkoi ja pinkoi eikä Maijaa pelottanut. Yhdessä he laukkasivat kunnes tulivat suurten vuorten luokse, ja yksisarvinen loikkasi rinteille kuin mahtava vuorikauris.

Eikä edes vuorenrinne pidätellyt heitä, vaan he lensivät rinnettä ylös kohti huippua. Vuori huojui heidän allaan kavioiden iskuista, ja mahtava tuuli repi heitä puolelle ja toiselle, mutta Maija vain puristi innosta kiljuen hallavaharjaa ja nautti mahtavuuden tunteestaan.

Kaviot kuopaisivat jäistä huippua heidän päästessään huipulle. He seisoivat terävällä huipulla kuin maailman valtiaat, pilvien yläpuolella. Ja aurinko paistoi täällä kirkkaammin kuin muualla; kaikki oli heidän alapuolellaan, vain taivas kattona. Maija kumartui ja painoi päänsä yksisarvisen harjaan ja tunsi tämän hajun – vapauden hajun.

Maija nosti päänsä yksisarvisen harjasta ja näki edessään aneemisen valkoisen seinän. Hänellä oli pieni yksisarvinen sylissään – pieni valkoinen pehmolelu. Sairaalakaapu kutitti häntä ja hänen kuihtuneet jalkansa näkyivät peiton läpi kahtena tikkumaisen kohoumana. Hän katsahti äitiinsä, joka katsoi häntä hiukan surullinen ilme kasvoillaan. ”Äiti, joko voidaan mennä kotiin?” hän kysyi ja katsoi äitiään tutkiskelevasti. Hänen käsivarrestaan meni ohut muoviletku tippapussiin. ”Ei aivan vielä kultapieni”, äiti sanoi ja silitti hänen kaljua pientä päätään. Maijan pieni, sairas vartalo vavahti hänen huokaistessaan. ”Kertoisitko äiti taas vehreistä niityistä. Niistä jonne minä vielä pääsen?” Maija kysyi silmät väsyneesti kiiluen. Äidin silmät kostuivat ja kyynel vierähti poskelle mistä hän sen nopeasti pyyhkäisi pois. ”Tietysti kultapieni, aina vain kun haluat.”∎

Sumanismi

41

42

Sumanismi

Fennistit ääriolosuhteisa Seikkailukertomus Lapista

Teksti ja kuvat: Lauri Siniluoto Ideointi: Antti Koivusaari ja Lauri Siniluoto

Kaikki tässä kerrottu tapahtui Hetta–Pallas-vaellusreitillä 27.–30. syyskuuta 2013. Jos et usko, niin et ole tainnut koskaan käydä Lapissa.

Ensimmäinen osio

kävelyretken alku, ensimmäinen yösija ja haamu Oli neljä fennistiä.

Antilla oli yllään Aliupseerikoulun urheilupuku ja selässään valtava rinkka, johon hän oli sullonut ruokaa sitäkin ajatellen, että lihaan verrattavissa olevat tuotteet sattuisivat muilta loppumaan kesken.

Katrin rinkka oli punainen ja pullea, ja siitä riippui tiskiharja ja violetti ruokailuastia, jotka kävellessä kolahtelivat toisiaan vasten. Jennillä oli sävy sävyyn violetti tuulitakki ja violetti rinkka, jonka mulikkamaiset selkätuet tukivat selkää kenties liikaakin. Laurilla oli ylisuuri siniruudullinen takki sekä pannumyssymäinen harmaa pipo, jotka yhdessä muodostivat vaikutelman liki kaksimetrisestä vaeltajahemulista, ja hänen violettiin vivahtava rinkkansa näytti olevan alati jotenkin sivulle kallellaan. He olivat juuri rantautuneet havumetsikön reunustaman kapean polun ääreen. Tuota samaista polkua he saisivat tovin seurata. Alkamassa oli nelipäiväinen seikkailu Hetta–Pallas-vaellusreitillä, alttiina Lapin oudoille metkuille.

Partaansa hieraisten kalastaja lausahti: ”Yrittäkäähän pärjätä” ja puski pienen, mutta korkean venosensa

irti rantahietikosta. Läpitunkemattoman pilvipressun alla hyllyvää järvenpintaa pitkin rutkuttaessaan hän kohdisti vielä pitkän ja salaperäisen katseen taakseen jättämäänsä nelikkoon. Fennistit olivat maksaneet järvenylityksestä viisi euroa henkilöltä, ja vaikka he olivat saaneet alkuperäisestä summasta tingattua peräti kaksi euroa nenältä, tahtoi tuohon nenään silti leijailla haju, joka ei suinkaan ollut etiäinen nuudelien jättämistä aromivahvennepinttymistä tai Laurin Lämmin kuppi -sekoitelmista.

Turistihinnat.

Ilma oli viileän syksyinen mutta tuuleton, ja kutakuinkin sellaisena se tulisi säilymäänkin retken ajan.

Ystävämme vaelsivat ensimmäisenä päivänä kevyet seitsemän kilometriä metsäisissä maisemissa eivätkä tarvinneet kävelymatkan aikana kuin yhden napostelutauon. Hämärä ei ollut vielä ehtinyt laskeutua, kun he jo saapuivat Pyhäkeron juurelle ensimmäiselle autiotuvalle. Metsäaukeamaisessa idyllissä sijaitseva muutaman hengen mökkerö saisi toimia porukan ensimmäisenä nukkumapaikkana. Sisältä katsoen maja oli eräkämpäksi yllättävänkin viihtyisä: siellä oli pöytä, kivitakka ja noin neljän hengen vetoinen laveri. He laskivat rinkkansa sisälle ja siirtyivät kohta ulos laittamaan trangiat tulille hernekeittoa varten.

Sumanismi

43

Toinen osio

tunturille kiipeäminen ja Katrin horjahdus

Pataan laitettiin sekaisin purkillinen lihaisaa juhlahernekeittoa (johon juhlantuntua loivat keitossa lilluvat porkkanahiutaleet) sekä purkillinen sitä tavanomaisinta opiskelijoiden ja työttömien hernemättöä. Pian tämä retken ensimmäinen, luokkarajoja murtava ateria oli jo syöty. ”Lihaan verrattavissa oleva hernekeitto on... lihaan verrattavissa”, Antti totesi, ja tähän mielipiteeseen kaikki saattoivat mukisematta yhtyä.

Hämärä laskeutui hyvin nopeasti, ja kahdeksan jälkeen nelikko alkoi jo haaveilla unten maille siirtymisestä. Nukkumaan mentiin aikaisin siksikin, että aikomuksena oli seuraavana päivänä vaeltaa retken pisin matka, kaksikymmentä kilometriä ja risat Pyhäkerolta Hannukurulle. Muut olivat jo sulloutuneet makuupusseihinsa, kun Antti tallusti mökin ovelle laittaakseen sen säppiin. Hetken mielijohteesta hän päätti vilkaista ulos ja avasi oven. Samassa hänen kiharatukkansa sävy muuttui vivahduksen verran. ” Hyvää iltaa”, Antti mutisi. Hän sulki oven haparoiden, lätkäytti salvan kiinni ja kääntyi muihin päin silmät selällään. ”Mitä nyt? Oliko oven takana joku? Näytät siltä kuin olisit aaveen nähnyt”, Lauri lausahti hieman hämillään. ”Joo”, Antti vastasi.

Silloin ulkoa kuului mylväisy: ”Te cirotut packo-

Soomelaiſtaiat! Coſtoni on olewa hyytewe!”

Sen jälkeen kukaan ei pukahtanut mitään. Hiljaisuus ja pimeys vyöryivät mökkiin kuin säkistä kaadettu perunakuorma.

44

Sumanismi

”Kröhöm. Tere hommikust. Kello on puoli kahdeksan.

Pitäisköhän meidän alkaa heräillä”, kajahti Laurin ääni tuvassa patistaen tiehensä viimeisetkin hämärän rippeet. ”Pitäis”, sanoi Antti hetken päästä. Porukka tosin oli nukkunut yönsä varsin levottomasti, joten heräämisessä ei ollut suuren suurta tekemistä. Illan oudon vierailijan ääntä ei enää sen koommin ollut kuultu, mutta seuruelaiset olisivat saattaneet vannoa seinien natisseen ja salpojen kolkahdelleen yön aikana.

Lisäksi Laurin korvan juuressa oli käynyt kärpänen, joka oli aivan selvästi ääntänyt soinnillista dentaalispiranttia. Katri ei juurikaan ollut uskaltanut nukkua sysipimeässä, ja Lauri ja Jenni olivat valvottaneet itseään ja toisiaan pyörimällä kovilla makuualustoillaan holtittomasti. Ainoastaan Anttia eivät oudot äänet ja tapahtumat tai vaatimattomat nukkumaolosuhteet tuntuneet häiritsevän, vaan hänen raskas hengityksensä oli jatkunut tasaisena läpi yön.

Alkoi yleinen tuppurointi, joka varhaisiin herätyksiin lähes väistämättä liittyy. Eipä silti aikaakaan, kun porukka oli jo saanut jotenkuten järjestäydyttyä ulos.

Aamupuurot keitettiin ja haukattiin aamukoleassa, sumun keskellä. Sankariemme mieltä painoi edessä oleva raskas nousu Pyhäkeron huipulle. Lähtöä ei haluttu venyttää, sillä koitos haluttiin saada mahdollisimman pian alta pois. Rinkat kiskaistiin selkään ja lähdettiin taivaltamaan kohti sumuvallin takana häämöttävää tunturinmöhkälettä. Tasaista vaellusta ei jatkunut kauankaan, kun maa jo alkoi kaltevoitua ja askel muuttua raskaammaksi. Happea ei tuntunut millään saavan kiskotuksi hengitysteihin likipitäenkään tarpeeksi. Kasvisto kävi aina vaan yksitoikkoi-

semmaksi, vinkka yltyi ja usva peitti yhä suuremman osan näkyvästä alasta. Kalliolla jäkälää mutustanut porolauma pakeni sivummalle seurueen tieltä ja jäi sieltä tuijottamaan heidän menoaan äimistyneenä.

Lopulta kaltevin osa polusta alkoi olla takanapäin, ja fennistit pääsivät tasaamaan hengityksensä. Ilma ylhäällä oli helppoa hengittää, mutta navakka tuuli vihmoi kasvoja. Saavuttiin kiviröykkiölle, joka merkitsi tunturin huippua. ”Täältä olisi varmaan hienot näkymät, jos näkisi jotain”, Antti sanoi. ”Tot-ta”, Katri vahvisti.

Pienen hengähdyksen jälkeen matka jatkui alas. Katri kulki jonon viimeisenä ja Lauri askelsi hänen edellään. Kun oli tarvottu jonkin matkaa mukulaisessa kivikossa, Lauri kuuli takaansa tuskaisen vinkaisun.

Katrin jalka oli osunut kiveen ja hän oli menettänyt tasapainonsa. Katri lähti pyörimään rinnettä alaspäin. Hänen pyöreä rinkkansa edesauttoi tässä.

Ensin hän ohitti Laurin ja sitten yhä kiihtyvään tahtiin Jennin ja Antin. Tasainen rytke kiihtyi aina vaan, kun Katri vieri kauemmas muusta seurueesta. Muut kolme yrittivät saada hänet kiinni juoksemalla, mutta se oli kivikossa rinkkojen kanssa toivotonta. Lopulta Katri oli tyystin kadonnut sumuun. ”No voi itku. Tämä on tosi paha juttu”, Jenni totesi. ”Tuosta pudotuksesta tuskin voi selvitä edes Katri.” ”Totta tosiaan harmillista”, Lauri sanoi. ”Innolla odotetusta reissustamme koituikin himputinmoinen tragedia.” ”Pää pystyyn! Katri on aerodynaamisempi ja kompaktimman kokoinen kuin vaikka minä tai Lauri, ja hänellä on paksu retkipatja. On olemassa marginaalinen mahdollisuus, että hän säilyy hengissä”, Antti sanoi. ”Uudet silmälasit hän ehkä jotuu laittamaan.” ”No, toivotaan niin”, Jenni sanoi vaisusti.

Huolen ja murheen täyttäminä kolmikko jatkoi kulkuaan alas tunturia. Ennen pitkää sumukin alkoi hälvetä, ja silloin he erottivat tunturin juurella suuren porohirvaan, jonka sarvet olivat laakeat kuin tarjoiluastia. Määrätietoisen näköisenä poro suunnisti heitä kohti. ”Varokaa! Tuo hirvas taitaa olla kiimassa ja saattaa käyttäytyä arvaamattomasti”, Jenni huudahti. ”Kannattaa kääntää rinkat etupuolelle, niin voimme onnistua vaimentamaan sarveniskut. Tarvitsemme tosin suhteellisen paljon työntövoimaa, jotta pysymme tasapainossa poron tormatessa päälle”, Antti tohisi. Hän vetäisi sissipuukkonsa tupesta ja alkoi puljata rinkkaa selästään, kun Lauri huudahti: ”Hei! Katsokaa mitä se kantaa sarvissaan!” Muutkin

alkoivat tiirata poroa tarkemmin ja huomasivat, että sen sarvien päällä lepäsi jokin suuri tumma hahmo. ”Se on Katri!” Jenni hihkaisi – ja toden totta, poron läpäistessä sumuverhoston viimeisetkin haituvat hahmo paljastui Katriksi, joka matkasi sarvien päällä levollisen ja vahingoittumattoman näköisenä. Poro tallusti rauhassa seurueen luokse, kumarsi niin että Katri pääsi kipuamaan alas ja jatkoi sitten matkaansa. ”Tuo poro oli tunturin juurella syömässä, kun vierin suoraan päin sen sarvia. Se päätti sitten pelastaa minut ja tuoda takaisin teidän luoksenne – tosin nyt joudun sitten kävelemään tunturia alas. Että kiitos vaan, pahuksen poro”, Katri sanoi. ”Nilkkani kyllä taisi pyörähtää laskun aikana, mutta muuten ei käynyt mitenkään. Sillä kyllä pystyy yhä kävelemään.”

Lauri huomasi liian myöhään, ettei hän ollut edes älynnyt ottaa kameraa esiin missään vaiheessa. ”No voi turkanen”, hän kähähti itsekseen.

Kolmas osio

vierailu salaperäisessä laaksossa, lepoa, sauna, lampi, jermu ja jyrmö Pyhäkerolta alas kavuttuaan ystävämme söivät lounaspastat Sioskurun autiotuvalla. Antti vähän harmitteli, ettei Laurin kanssa jaettu annos ihan tyydyttänyt hänen ruokahaluaan, kun taas tytöt eivät olisi kelpuuttaneet enää palaakaan. Katri tarjosi Antille säilykelihaa eli nötköttiä eli spämmiä, ja Antti kävi kernaasti syömingeille. ”Tämä on ihan tosi hyvää!” Antti hihkui, mutta parin lusikallisen jälkeen hän päätyi toteamaan: ”Jaa, ei tämä ihan niin hyvää olekaan. Uh.” Syönnin jälkeen matka jatkui laakeammissa maisemissa. Pahin sumukin oli jo hälvennyt. Maasto oli soista ja kosteaa. Siellä täällä oli pitkospuita, mutta niitä oli harvoin kovin pitkästi. Aikansa käveltyään kumppanukset kuitenkin saapuivat varsin pitkien pitkospuiden luokse. Niiden keskivaiheilla oli pieni kaarisilta ja päässä häämötti kaksi salaperäistä tummaa tunturia. ”Tämä paikka vaikuttaa jotenkin tutulta”, Lauri sanoi hieman ihmeissään. ”Aivan kuin olisin käynyt täällä ennenkin.” ”Tot-ta”, Katri vahvisti. ”Outoa. Sama tunne minullakin”, Antti sanoi. He etenivät sillan luo. Juuri kun Antti oli astumassa sillalle, hän huomasi jonkin ison, tumman ja karvaisen

Sumanismi

45

pujahtavan virrasta sillan alle. ”Ohhoh! Tuo näytti ihan hännältä”, Antti sanoi. ”Kuin jonkin ison rotan häntä.” ”Jospa se oli iso sopuli”, Katri tuumi. ”Tai piisami”, Jenni sanoi. ”Hanhi”, arveli Lauri. He yrittivät vielä tähystää sillan alle, mutta otus oli kadonnut tyystin.

He ylittivät sillan ja jatkoivat pitkospuita pitkin kohti laaksoa rajaavia tuntureita. Niille heidän ei sentään tarvinnut kiivetä, vaan he saivat mitä mukavimmin kulkea niiden välistä. ”Huomaatteko? Tuuli kantaa ihmeellistä ääntä.

Aivan kuin joku ärisisi”, Jenni sanoi. ”Riekko”, totesi porukan ornitologi Lauri. Jos he olisivat sattuneet vilkaisemaan sivuamansa tunturin kylkeä, he olisivat saattaneet kohdata tapittavien valkoisten silmien kylmäävän tuijotuksen ja niiden alla kiiluvan suoran hammasrivin. Tumma hahmo tuijotti matkalaisia aikansa ja hiipui sitten takaisin yksinäisen tunturin sopukoihin.

Tunturit ylitettyään he saapuivat seudulle, joka toi mieleen Siperian arot. Maa oli ruskean, ruohomaisen kasvuston peitossa. Näin yksitoikkoisena maasto jatkui lähes koko matkan seuraavalle autiotuvalle asti. Sinne sankarit päättivät pysähtyä pariksi tunniksi lepäämään. He olivat käyttäneet kahdenkymmenen kilometrin matkaan neljä tuntia, ruokatauko poisluettuna. Antti mutusti kuivahedelmiä ja ylisti pussin uskomattoman monipuolista antia: ”Täällä on mansikoitakin!”

46

Sumanismi

Kaikkien jäsenet olivat pahemman kerran jumissa. Niitä oiottiin pitkin seiniä. Aikomus oli jatkaa vielä pari kilometriä Hannukuruun, missä olisi sauna. Hivenen vastahakoisesti ystävämme hylkäsivät viihtyisän tuvan ja lähtivät taas taipaleelle.

Matka Hannukurulle taittui onneksi nopeasti. Hannukurussa oli pieni harmaa saunamökkerö pienen harmaan lammen ääressä. Naisten saunavuoroa oli jäljellä vielä 45 minuuttia, mutta fennistiseurueen naiset eivät halunneet vielä mennä kylpemään. Saunavuoroja oli aina tunnin välein niin että miehet saunoivat joka toinen ja naiset joka toinen tunti. Laurin ja Antin oli tarkoitus käydä ensiksi pesulla, kunhan miesten vuoro koittaisi. Seurue päätti etsiä itselleen majapaikan yön ajaksi.

Hannukurun suuri autiotupa oli jaettu kahteen osaan. Vasemmanpuoleisessa asumuksessa kävi ankara rytke: se oli täynnä porukkaa, ja siellä vaikutti olevan hauskaa. Oikeanpuoleisen tuvan ikkunasta näkyi pari pöydän ääressä kyhjöttävää hahmoa, jotka vilkuilivat ulos epäluuloisesti. Fennistikaverukset päättivät ängetä sinne.

Tuvassa asustelivat jermu ja jyrmö, jotka olivat lämmittäneet takan kihisevän kuumaksi. Ensimmäinen hymyili viekkaasti ja puhui ronskist ja jälkimmäinen oli hiljaa. Jermun ja jyrmön yösija oli alalaverilla.

Fennistit päättivät majoittua ylälaverille.

Kun miesten saunavuoro sitten koitti, naiset jäivät valmistamaan itselleen iltapalaa. Lauri säntäsi saunaan juoksujalkaa, jotta saisi käydä siellä yksinään.

terävät hampaansa Antin polveen ja siirtyi sitten Katrin luo suorittamaan saman operaation. Kukaan kelpo fennistinelikosta ei säästynyt puremalta. ”Ette taatusti vie minua Kittilään”, mutisi Lauri unissaan, kun häntä operoitiin. Hommansa hoidettuaan olento luikahti tuvan ovesta ulos yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja katosi hämärään.

Neljäs osio

jerpaasien ravinto, Kipu ja perheidyllin tärveleminen

Hän paiskoi löylyä kiukaalle minkä ehti, pesi ja kuivasi itsensä ja kävi sitten vielä pesemässä tukkansa lammessa. Lammen vesi tuntui ihmeellisen tervehdyttävältä. Lauria viikon päivät piinannut köhä katosi saman tien. Hän luikki pois saunalta, kun Antti, jermu ja jyrmö vasta tulivat sinne.

Jermu ja jyrmö istuivat suurimman osan ajasta tupakalla, ja Antti sai saunoa lähes koko ajan yksinään. Saunasta Antti suuntasi lammelle, sillä hän oli päättänyt käydä uimassa. Vesi virkisti hänet täysin, ja intoa puhkuen hän palasi saunalta tuvalle.

Kun tytöt menivät saunaan, oli poikien vuoro valmistaa itselleen illallinen. Lauri sekoitti keskenään Lämmintä kuppia ja purkkitonnikalaa. Antti teki hernekeiton, johon hän sekoitti Katrin nötköttiä. Nötkötin maku levisi keittoon ja tärveli makuelämyksen kokonaan.

Yöllä ennen nukahtamista Lauri kirjoitti matkapäiväkirjaan: ”Majat ovat ruuhkaisia. Nukumme jermujen kanssa. On pimeää.” ***

Ohuet sormet toimivat lukkoseppämäisen tarkasti.

Kukaan ei kuullut hiiskahdustakaan, kun salpa kohosi sijaltaan ja ovi avautui. Sisään livahti jänteväraajainen otus, jonka ulkomuoto oli jotain kojootin ja sammakon välimaastossa. Olennon silmät kiiluivat häijysti pimeässä, kun se lähti kiipeämään ketterästi kohti ylälaveria. Ylhäällä se kävi heti lähimmän uhrin, Antin, kimppuun. Hiljaa ja hitaasti se ujutti neulan-

Fil. yo Antti Koivusaari on tehnyt tutkimusta vaellusretkellä tavattavsta ihmisistä ja luokitellut heitä alakategorioihin. Näistä vaeltajalajeista olemme viime osiossa päässeet tutustumaan jermuun (keskisuuri ja ronskipuheinen) sekä jyrmöön (puhumaton). Aivan omaa haaraansa edustavat karpaasit, jotka ovat jermuja jalopiirteisempiä ja -mielisempiä. Kun karpaasi ja jermu sattuvat risteytymään, syntyy jerpaasi. Koivusaari ei ole onnistunut selvittämään, miten Antti ja Lauri saattoivat retken kolmantena päivänä muuttua fennisteistä jerpaaseiksi. Kirjoittajan oma intuitio johdattaa epäilemään yhteyttä saunan edessä olleen lammen veden ja jerpaasiksi muuttumisen välillä, mutta mitään todisteita tästä yhteydestä ei toistaiseksi ole saatu. Joka tapauksessa kolmannen päivän aamuna oli moni asia muuttunut peruuttamattomasti.

Antin ja Katrin polvet olivat kipeät. Pienimmätkin laskut tuottivat heille mitä suurinta tuskaa. Laurilla ja Jennillä taas Kipu oli iskenyt ylävartaloon. Matkanteko ei ollut enää ihan niin ryhdikästä kuin parina edellisenä päivänä; joku liioiteltuun ilmaisuun taipuvainen olisi saattanut kuvailla sitä hoippuroinniksi. ”Kaksikymmentä kilometriä taisi sittenkin olla liikaa yhdelle päivälle”, Antti totesi. ”Kipu vaanii liioittelijoita.”

Kolmannen päivän ensimmäinen pysähdyspaikka oli kodassa ennen Lumikerolle kiipeämistä. Siellä valmistettiin lounas – ja millainen lounas se olikaan!

Antti ja Lauri eivät malttaneet tyytyä yhteen pastaannokseen, vaan laittoivat trangialle kiehumaan juusto-kinkkupastaa ja pasta bolognesea ja sekoittivat joukkoon vielä chilitonnikalaa sekä tomaattisoseöljyyn säilöttyä tonnikalaa. Antti nimitti tätä

Sumanismi

47

jerpaasiannokseksi, ja jerpaasiannos se todella oli.

Lauri ja Antti vain ahmivat ja ahmivat pastaa. Jenni ja Katri katselivat tätä toimitusta sivusta. Heillä oli sylissään jo ajat sitten tyhjennetyt ateriointikipot.

Annokset syötyään jerpaasit jaksoivat vielä napostella kuivahedelmiä. He olivat kyltymättömiä.

Kodalta jatkettiin pastan ja naposteltavien tuottamin voimin kohti Lumikeron huippua. Retkueeseen yön aikana iskostunut Kipu teki silti kiipeämisestä tavallistakin viheliäisempää. Kipu oli niin tyytyväinen työnsä tuloksiin, että se oli päättänyt vaeltaa nelikon jäljissä koko loppumatkan.

Lasku oli (ainakin Katrille ja Antille) vielä nousuakin tuskaisempi ja hitaampi. Kaikille oli selvää, että tänään ei reitillä viivyttäisi erityisen pitkään. Yöksi oli tarkoitus majoittua joko seuraavan huipun takana olevaan Montellin majaan tai Nammalakuruun, joka sijaitsi kilometrin päässä Montellista.

Lumikerolla kiivettiin vielä toiselle, pienemmälle huipulle, ja siitä laskeuduttiin poroaitauksen läpi Vuontiskeron juurelle. Vuontiskeroa sivuava reitti olikin sitten lähes silkkaa yksitoikkoista mukulakivikkoa, jossa puljattuaan nelikko oli varsin kypsä pysähtymään Montellille.

Pikkuruisessa mökissä oli takan ääressä aterioimassa perhe, jossa oli isä, äiti ja lapsia, ja tunnelma oli epäilemättä hyvin kotoisa ja idyllinen. Ei siis ihmekään, että perheen jokaisen jäsenen kulmakarvat pomppasivat hiusrajaan, kun ovesta pamahti sisään neljä fennistiä rinkkoineen. Mökki oli niin ahdas, että kiusaantuneisuuden saattoi haistaa kanssaoleilijoista.

Pakollisten tervehtimisten ja vaivaantuneiden selostelujen jälkeen Antti kysyi: ”Aiotteko te olla täällä yötä?” ”E-eei, kun me pysähdyttiin ihan syömään”, perheen isä vastasi. ”Joo. Me tässä olemme katselleet yöpymispaikkaa”, Antti sanoi. ”Niin, no me kohta lähdetään. Tämä on kyllä pieni mökki eikä pidä lämpöä yöllä. Kilometrin päässä olisi Nammalakuru. Siellä on iso mökki”, isä sanoi.

Fennistit päättivät suunnata Nammalakuruun. Kilometrin matka taittui kohtuuttoman hitaasti, mutta perillä odotti sentään suuri ja kotoisa mökki. Tämänkään majapaikan rauhaisuus ei kuitenkaan ollut taattu, sillä mökistä kuului töminää ja puheensorinaa. Ystäviemme ei auttanut kuin rohkaista mielensä ja raottaa ovea. ”Sisään vaan!” kuului lempeä tervehdys oven

48

Sumanismi

takaa. Tuvassa oli kaksi vanhaa miestä, joista toisella oli sulka hatussa. He kertoivat olevansa päiväkävelyllä. Fennistit kävivät sisään, ja miehet puolestaan alkoivat jo tehdä lähtöä. Ovensuussa sulkahattuinen alkoi kuitenkin empiä, ja sitten hän kääntyi fennisteihin päin. ”Teidän on ehkä hyvä tietää, että tässä mökissä asuminen ei ole aivan turvallista”, hän sanoi vakavaan äänensävyyn. ”Meistä vanhoista parroista Valkoinen peura ei ole kiinnostunut, mutta teidän kahden kaltaiset nuoret miehet ovat aina olleet sen suurta herkkua”. Nuorista miehistä puhuessaan hän viittasi Anttiin ja Lauriin. ”Mikä ihmeen peura?” Jenni kysyi ääni väristen. ”Valkoinen Se liikuskelee öisin näillä seuduilla.

Useita nuoria retkeilijöitä on kadonnut jäljettömiin Nammalakurussa”, mies kertoi. ”Kannattaa siis olla valppaana.” Sen sanottuaan mies astui ulos ja lätkäisi oven kiinni. ”Odottakaa! Mit–?” Antti huusi ampaisten kannoiltaan ja avasi oven, mutta oven takaa aukesi avara tunturinäkymä, jossa ei ollut miehiä, ei hattua eikä edes yhtään ainutta sulkaa.

Viides osio peurojen yö

Ilta kului rauhallisissa merkeissä, ja niinpä sulkahattuisen miehen varoituskin oli jo hyvän aikaa sitten ehditty tulkita höperöjen ukkojen horinoiksi.

Ainoa fennistinelikon rauhaa häirinnyt asia oli ollut vanha kuuluvaääninen nainen, joka oli eräässä vaiheessa pelmahtanut tupaan kyselemään heiltä asioita. Kun nainen sai kuulla, että he eivät olleet Tampereelta, hän oli tyytyväisenä jättänyt heidät

rauhaan. Nainen asui kurun pohjalla, mökissä, jonka rakentaminen oli vielä kesken. Nainen tosin asui mökkiä kohtalaisen vähän, sillä hän näkyi pääasiassa puuhailevan omiaan mökin pihalla. ”Onkohan tuollaisessa puolivalmiissa mökissä nukkuminen nyt ihan fiksua?” Jenni puhui. ”Lakkahuurut eivät ole hyväksi terveydelle.” ”Pah. Makeat unet tulee, kun niitä hengittelee”, Lauri tuumasi.

Ilalla he keittivät kevyet ilta-ateriat (jotka saivat Laurin inhoamaan Lämpimiä kuppeja todennäköisesti koko loppuikänsä ja Antin toteamaan taas kerran, että säilykeliha ei ole erityisen hyvää), ja nukkumaan mentiin jälleen kohtalaisen aikaisin.

Lauri nukkui huonosti: hän näki painajaista, jossa hän joutui taas haastattelemaan fukseja ainejärjestölehteen. Herättyään näistä levottomista unista hän päätti lähteä ulos haukkaamaan happea – tai kässäilemään, kuten hänellä on sellaista toimintaa tapana kutsua.

Hän näki mökin portailta, että kurun toisella puolella puolivalmiin tuvan edessä parveili poroja. Niitä käveli rivissä pitkospuilla.

Lauri käveli mökiltä portaille, jotka veivät alas kurun pohjalle. Pohjalla virtasi puro, josta sai juomavettä. Lauri päätti täyttää juomapullonsa purossa, kun hän nyt kerran oli valveilla.

Hän laskeutui virran ääreen, kumartui ja ujutti juomapullonsa solisevaan kohtaan. Silloin hän kuuli raakkuvan äänen, joka etäisesti muistutti naurua, ja hätkähti niin, että pulloon lirvahti kourallinen humua puron pohjalta.

Lauri ei nähnyt naurun lähdettä, mutta huomasi porojen lähteneen koparamäkeen*. Yksi poroista ei liikahtanutkaan. Se oli suuri valkoinen vaadin. ”Kappas, terve. Sinäkös olet se Valkoinen peura?”

Lauri sanoi porolle hivenen naljailevaan sävyyn.

Kaikki rehvakkuus kuitenkin hupeni Laurista, kun poro vastasi hänelle. ”Minähän se, enkä suoranaisesti ole mukava peura. Tahdon viedä miehiltä hengen ja lihan”, poro sanoi. ”Se ei ole kovin kohteliasta käytöstä. Olen mieltynyt kumpaankin, ja olisi suuri sääli joutua luopumaan niistä”, Lauri sano. ”Kai tästä voidaan vielä neuvotella?” ”En ole erityisen neuvottelutaitoinen, olenhan poro”, Valkoinen peura totesi. ”Puhut kuitenkin, ja koska tähän asti käydyn keskustelun perusteella osaat tehdä asiasi selväksi paremmin kuin vaikka Jussi Halla-aho, niin luultavasti osaat myös neuvotella”, Lauri totesi. ”Kai ymmärrät, että olen vaarallinen hirviö? Kun joku haluaa repiä sinut kappaleiksi, niin ei kannata alkaa halkoa hiuksia”, peura ärähti. ”Kai ymmärrät, että olen humanisti. Mieluummin halon hiuksia kuin revin suolia”, Lauri sanoi ja perääntyi samalla hiljaa pois puron luota. ***

Katri heräsi, kun Lauri lähti ulos, ja tuhahti. Taas oli aivan liian pimeää. Katri ei saanut unen päästä kiinni millään, vaikka kuinka yritti tarttua siihen uudestaan.

Minuutteja kului. Katri alkoi taas tuntea jalkansa lämpimiksi (kirjoittajan oma oletus, joka pohjaa fil. yo Koivusaaren puheisiin siitä, mistä tunnistaa olevansa unen rajamailla) ja oli juuri vaipumassa tajuttomuuteen, kun ulkoa kuului selkäpiitä karmiva nauru, joka todella hätisti hänet hereille.

No ei sitten nukuta, Katri ajatteli. ”Psst, Antti”, Katri kuiskasi ja töytäisi Anttia, joka nukkui tapansa mukaan sikeästi. ”Mitä nyt?” Antti kysyi tokkuraisena. ”Ulkoa kuului outo ääni, ja Lauri on siellä.” ”Laurista lähtee outoja ääniä.” ”Ei se ollut Lauri. Ei hän naura niin että tunturit raikuvat. Mennään katsomaan.”

Jennikin oli herännyt. ”Mennään vaan. Ei tässä kyllä enää nukuttuakaan saa”, hän sanoi.

He kiskoivat ylleen lämpimät vaatteet ja kömpivät alas laverilta. Mökin ovesta astuttuaan he kuulivat kauhunhuudon. Lauri säntäsi portaita pitkin kohti mökkiä. Kannoillaan hänellä oli valkoinen poro, joka mylvi raivokkaasti.

Antti reagoi salamannopeasti. ”Hei poro! Syö minut mieluummin!” hän kailotti. ”Lauri on pelkkää luuta ja nahkaa. Minä olen mureampi!”

Sumanismi

49

Valkoinen peura tuumi asiaa hetken ja totesi Antin arvion miesten ruokaisuudesta oikeaksi. Niinpä se ohitti Laurin ja lähti ravaamaan kohti Anttia. Antti tempaisi puukkonsa esille ja sohaisi sillä poroa suoraan turpaan. Puukko ei jättänyt poroon jälkeäkään. ”Voi pahkeinen”, Antti lausahti ja lähti juoksemaan minkä kivuliaista jaloistaan ehti.

Ikävä kyllä maa oli kasteinen ja liukas. Antti liukastui ja horjahti naamalleen jäkälämättäälle. Poro ehätti Antin, haukkasi häntä reidestä ja alkoi mutustella tyytyväisenä.

Samassa Valkoisen peuran silmät pullistuivat ja kieli tuli ulos suusta. Se tunsi vatsansa kääntyvän ympäri kuin betonimyllyn ja alkoi kakoa järkyttyneenä. Se hoippui pois Antin luota, toikkaroi hetken kannoillaan ja rojahti sitten kuolleena maahan. ”No ei ollut kaksinen peura se”, Lauri tokaisi tuijottaessaan poronraatoa, joka makasi jäkäliköllä. ”Antti! Kävikö pahasti?” Jenni kysyi, kun Antti nousi takaisin jaloilleen. ”Ei käynyt mitenkään, ihme kyllä. Sodassa joillakin sotilailla oli povessaan sydämen päällä luodinkestävä raamattu; minun raamattuni vaikuttaa olleen Katrin nötköttipurkki, joka unohtui housujen reisitaskuun eilen illalla”, Antti tuumi ja kaivoi taskustaan alumiinipurkin jäänteet. Purkista oli syöty yli puolet.

Kuudes osio

loppusuora ja haamun kosto Viimeisenä päivänä tuntui olevan kaksitoista kilometriä pelkkää nousua. Tunturin seinämä ei vain vaikuttanut loppuvan, vaikkeivät ystävykset edes kiivenneet yhdellekään tunturinhuipulle. Pallastunturin he sentään sivusivat – Kivun ollessa matkassa sinne nousemisesta ei olisi totisesti tullut yhtikäs mitään.

Edessä häämötti jo loppusuora, loiva lasku Pallastunturin juurelle, missä oli luontokeskus ja hotelli.

Silloin heidän takaansa kuului tuttu, mutta ei niin

”Täſtä ette ſelwiydhy, turkaſen packo-Soomelaiſtaiat! Syöxen teidhet callion racon! Mahtini on hirmuinen!” Tummennut kaivattu ääni:

taivas alkoi syytää retkueen päälle nyrkinkokoisia jäämurikoita. ”Nyt otti ohraleipä!” Lauri huusi. ”Juoksuksi!”

He lähtivät viilettämään tunturia alas niin kiivaa kuin rinkkoineen pääsivät. Porot ja kiirunat säntäilivät kauhuissaan pakoon heidän tieltään.

Kipu-niminen häijyläinen, joka oli pitkin keron seinämää näkymättömissä vaeltanut heidän vierellään, huomasi mahdollisuuden perusteelliseen kiusantekoon ja päätti puuttua peliin. Se loikkasi reitille ja esti sankariemme kulun. Sen löyhkäävä hönkäisy säteili vanhoihin puremahaavoihin ja sai ne särkemään turkasenmoisesti. Käkättäen otus loikki takaisin kätköihinsä ja jätti fennistit toivottomina kamppailemaan kivun ja vanhaa kirjasuomea puhuvan haamun kanssa. ***

Makkara killui nuotiolla. Antti oli onnistunut ostamaan makkarapaketin eläkkeellä olevalta suomen kielen opettajalta. Oli ilta, ja ystävämme olivat kodalla luontokeskuksen lähettyvillä. Heidän aikomuksenaan oli viettää viimeinen yö kodassa. ”Olipa se aikamoista ryskettä”, Jenni päivitteli. ”Oli, joo. Olin jo ihan varma, ettemme selviäisi hengissä. Onneksi haamu ei osaa muuntautua miksikään vaarallisemmaksi kuin paksuksi kärpäseksi.

Lauri sitten lätkäisi sen puolihuolimattomasti hengiltä”, Antti sanoi. ”Kipukin hellitti, kun onnistuimme ryömimään sisätiloihin Pallaksen luontokeskukseen. Sieltä sai vettäkin”, Lauri sanoi. ”Maksaisin silti mitä vain uusista pohkeista”, Jenni totesi. ”Uudet pohkeet eivät olisi kauhean hyvät. Ne olisivat todennäköisesti aika pienet”, valisti Antti. ”Uudet pohkeethan on vauvoilla.” ”Tot-ta”, Katri myönsi.∎

* Kiitos Tiina Mattaselle, joka ystävällisesti valisti kirjoittajaa porojen jalkojen nimityksistä.

50

Sumanismi

Sitaatteja ”Jos jonkin voi selittää omalla perseestäolollaan, selitys on todennäköisesti oikea.”

– Siirosen partaveitsi ”Se on niin teiniä. Joku alkoholimyrkytys.”

– fuksi

”Miten miehet voi kusta niin pahanhajuisesti?”

– kauhistunut naispuolinen syysrymyäjä kurkattuaan miestenvessaan ”Minäkin kaipaan koskettelua!”

– Henkka kalenterikuvauksissa

”Mieti nyt! Kahenkymmenenkahen euron kala kainalossa!”

– Laura oululaisen glamourin äärellä ”Ootko sää syöny naapurin koiraa?”

– Jalin käsitys poliittisesta korrektiudesta keskustellessa singaporelaisesta kulttuurista singaporelaisen ihmisen kanssa

”En osaa kuvitella Jukkaa rikkaana!”

– Yingxi, kun spekuloitiin sumalaisten tulevaisuudennäkymiä ”Lainaamiseen tarvitsette kirjastokortin.”

– Virkailija tekee asiat selviksi fukseille kirjastoinfossa

”Vaikka tässä lingvistejä ollaanki, niin ei sitä kieltä silti joka paikkaan tarvi tunkea.”

– Olli-Juhani – Mitä osallistujasuhteiden rikkomisesta tässä tilanteessa seuraa?

– Väärinkäsitys.

– Joo. Miten se siis käsitetään?

– Väärin.

– Koopee ja aukoton logiikka tekstiopin luennolla ”Täällähän on kenttää vaikka lampaat söis!”

– Katri ehti luulla, että tunturissa voi käyttää kännykkää

Sumanismi

51

HUMANISTINEN KILTA “46 vuotta imuri... messissä?”

OTiT on paras ja eccu :D:D:D

52

Sumanismi