Sumanismi 4/2012

4/2012

Suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestÜlehti

Kirjoittajat: Cheng Yingxi Sanna Häyrynen Jaana Isohätälä Jukka Mettovaara Noora Vaarala Jussi Virpiranta Katja 2 Virpiranta

Valokuvaajat: Cheng Yingxi Noora Vaarala Jussi Virpiranta lostandtaken.com sxc.hu

Graafikot: Katja Virpiranta

Sumanismi

Taitto: Katja Virpiranta

Päätoimittajat: Mikko Memonen Katja Virpiranta

Kansikuva: Essi Petäjäniemi Sisällys: Cheng Yingxi Painettu Yliopistopainossa; painos 45 kpl

PÄÄKIRJOITUS Vuoden viimeinen lehti valmistui aikataulun mukaisesti huolimatta siitä, miten opiskelukiireet vainosivat suurinta osaa toimituksesta. Näin se ympyrä sulkeutuu: tosin tällä kertaa meillä molemmilla on kaasunaamarit. Miksi? Koska vuoden neljännen Sumanismin teemana on maailmanloppu!

Maailmanloppu voi tarkoittaa monia asioita: Ehkä se on jotakin, mitä tapahtuu väistämättä, kun universumi on elänyt aikansa. Kenties se on jotakin, mitä uskonnot ennustavat tapahtuvaksi. Tai ehkä kyse onkin vain ihmiskunnan lopusta joko luonnonvarojen ehtymisen, sotien tai kulkutautien seurauksena.

Maailmanloppuja voi kokea myös kuvaannollisesti jokainen omassa elämässään.

Tämänkertaisella provokatiivisella kansikuvalla haimme vihan, väkivallan ja sotien aiheuttamaa ihmiskunnan tuhoa. Vakuutamme, että kuvauksissa ei vahingoitettu kauhistuneita sumalaisia, kaktuksia kaasunaamareissa tai muitakaan statisteja, eikä Kerhiksen seiniltä jouduttu kaapimaan irti fanaatikonkappaleita.

Sumanismin toimitus tarkasteli maailmanloppuja muutamista eri näkökulmista. Lukijat saivat jakaa omia näkemyksiään maailmanloppukyselyn kautta, ja sen kooste on luettavissa nyt. Tutkimme mayakalenteria, kävimme haastattelemassa naista, joka toi zombiapokalypsin Ouluun ja pohdimme, mitä herkullista säilykeruuasta voi kokata postapokalyptisessä maailmassa.

Maailmanloppuisten teemojen ohella tämänkertaiseen numeroon mahtuu toki myös yleistä ja ajankohtaistakin sisältöä. Meidän kaikkien kaipaama Noora Vaarala lähettää terveisiä Tampereelta. Sumanismitoimari Cheng Yingxi aloittaa uuden Käytetään kieltä -palstansa, jossa hän käsittelee vieraiden kielten opiskelua. Päätoimittajisto tutustui muiden ainejärjestöjen lehtiin ja kirjoitti kaikenkattavan koosteen näistä opiskelijakulttuurin äänenkannattajista.

Tämän lehden myötä Mikko Memonen jättää hyvästit Sumanismi-toiminnalle ja jatkaa hallituksessa toisenlaisissa tehtävissä. Uudeksi päätoimittajaksi Katjan toiseksi puolikkaaksi siirtyy jo aikaisemminkin Sumanismissa vaikuttanut Jukka Mettovaara. Näytetään kieltä -palsta siis todennäköisesti jatkuu vielä ensi lehdessäkin.

Oikein mukavaa ja stressitöntä joulunodotusta sekä leppoisaa uutta vuotta kaikille ihanille sumalaisille!

Terveisin päätoimittajat maailmanlopun profeetta Katja Virpiranta ja ydintalven selviytyjä Mikko Memonen

Sumanismi

3

Maailmanlopun monet kasvot Katja Virpiranta Useimmat uskonnot ottavat jollakin tavalla kantaa maailmanloppuun. Joskus maailmanloppu on seurausta jumalten keskinäisestä välienselvittelystä, jonka keskelle ihmiset vain sattuivat osumaan, toisinaan taas ihmisillä ja heidän moraalisilla valinnoillaan on hyvinkin keskeinen rooli maailmanlopussa.

Ehkäpä ihmisillä on kautta aikain ollut sisäinen aavistus siitä, että olevaisuus ei ole ikuista, ja siksi moisia maailmanloppumyyttejä on ollut tarpeen kehitellä.

Vaikka tieteen ja uskonnon näkemykset asioista usein eroavatkin suuresti, myös tiede hyväksyy ajatuksen siitä, että joskus maailmaa ja maailmankaikkeutta ei enää ole.

Todennäköisesti maailman-

4

loppu ei seuraa siitä, kun jättimäinen susi hotkaisee auringon, mutta maapallon väistämätön loppu tulee silloin, kun Aurinko kuolee ja vie lähiplaneetat mennessään.

Apokalypsin neljä ratsumiestä eivät luultavasti vie ihmiskuntaa tuomiolle, mutta on hyvin mahdollista, että sodat, nälänhädät ja muut katastrofit sen tekevät.

Muinaiset maailmanlopun profeetat ovat siis olleet oikeilla jäljillä – ainakin, jos heidän ennustuksiaan haluaa tulkita kuvaannollisesti. Maailmanloppua odottelevia enemmän tai vähemmän sekopäisiä kansalaisia on ollut maailman sivu, eikä heistä varmaan tulevaisuudessakaan päästä. Ikävä kyllä he eivät usein tyydy tulkitsemaan ennustuksia metaforisesti, vaan uskovat tietävänsä jopa päivälleen, milloin maailmanloppu tapahtuu.

Sinänsä surullisia ovat uskonnot, jotka kokonaan pohjautuvat maailmanlopun odottelulle. Muistan kerran, kun kotiovellamme kävi muuan mummeli, joka kertoi, kuinka häntä harmittaa, että lapset ja lapsenlapset eivät enää nykyään käy juuri koskaan kylässä.

Lähes samaan hengenvetoon hän kuitenkin jatkoi, että kohtahan se onneksi tulee uusi valtakunta, ja sitten olemme kaikki taas yhdessä.

Ehkä tuollainen ajattelu antaa jonkinlaista lohtua yksinäiselle mummolle. Toisaalta kuitenkin kannattaisi myös yrittää elää tätä elämää niin kauan kuin se on mah-

Sumanismi

dollista.

Todennäköisiä syitä ihmiskunnan tuholle ovat epidemiat, luonnonkatastrofit, ilmaston lämpeneminen, luonnonvarojen ehtyminen ja talouskasvun romahdus.

Ne ovat kuitenkin kaikki asioita, joihin ihmiset voisivat toiminnallaan vaikuttaa ja joiden tapahtumista voitaisiin hillitä ellei jopa kokonaan estää. Ihmiskunnan loppu kuitenkaan ei missään nimessä tarkoita maailmanloppua – maailmaan mahtuu paljon muutakin kuin ihminen. En tiedä, miten tätä voi sanoa kuulostamatta äärilinkolalaiselta, mutta voi olla, että maailma pärjäisi jopa paremmin ilman ihmistä.

Maailmanlopusta voidaan toki puhua metaforisesssa mielessä silloinkin, kun omassa elämässä tapahtuu jotakin traumaattista.

Yhtä lailla järisyttäviä kokemuksia seuraa postapokalyptisen maailman jälleenrakennus, ja ehkä uusi maailma on aikaisempaa parempi.∎

PÄÄLLIKÖN PUHEENVUORO

Kiitos ja anteeksi Aivan aluksi haluaisin kiittää kaikkia niitä, jotka ovat tukeneet minua tässä raskaassa prosessissa. Suman puheenjohtajauus on ollut henkilökohtaisesti erittäin inspiroiva mutta rankka koulu. Oli varmasti kaikkien sumalaisten yhteinen tahtotila, että tämä vuoden sujuvuus on kokonaisvaltaisesti katsottuna ollut pitkässä juoksussa menestyksekäs ottaen huomioon kaikki kohtaamamme haasteet.

Eli toisin sanottuna kuluva vuosi on ollut tosi mielenkiintoinen. Puheenjohtajana toimiminen on opettanut minulle paljon. On ollut antoisaa pitää lankoja käsissään. Toisaalta tässä hommassa eräs tärkeimmistä asioista on välillä osata jaella niitä lankoja muidenkin pideltäviksi. Kaikesta ei tarvitse olla itse vastuussa eikä hommia kannata kasata selkäänsä kohtuuttomasti.

Sitä varten on muu hallitus, joka on tänä vuonna, kuten yleensäkin, ollut mahtava. Suuri kiitos kaikille tämän vuoden toimijoille siitä, että hommat ovat pyörineet! Kiitos myös muille Suman jäsenille! Teidän vuoksenne me olemme tämän kaiken tehneet.

Olemme vuonna 2012 järjestäneet niin vuosijuhlat, Osman kuin alkaneet puuhata Unkarin-ekskursiota. Näiden väliin on tietysti mahtunut paljon muuta pienempää muttei yhtään vähemmän tärkeää hanketta. Suma muun muassa perustin NISO:n kanssa yhdessä Suomi-kerhon nimellä kulkevan keskustelukerhon ulkomaalaisille vaihtareille ja tutkinto-opiskelijoille. Kerho on alkanut menestyksellä ja toivottavasti saa jatkoa myös ensi vuonna. Tietysti myös kaikki perinteiset tapahtumat ovat mahtuneet kalenteriin.

Tuntuu vähän haikealta jättää nämä hommat juuri nyt, kun niistä tuntee päässeensä jyvälle. Virheistä oppii, ja kaikki pienet kapulat rattaissa ovat tuoreessa muistissa ja niistä on otettu opiksi. Luovutan kuitenkin ilomielin paikkani Liisalle, jonka tiedän olevan enemmän kuin pätevä hoitamaan pj:n pestiä. Hallitustyöskentelystä en pääse vielä eroon vaan jatkan tämän samaisen lehden päätoimittajana. Sumanismi on hieno, ja edellistä vuodentakaista päätoimittajakautta muistelen yhä kaiholla kaikista niistä myöhäisistä mikrohallissa silmät ristissä vietetyistä illoista huolimatta. Kunhan saamme Kerhikselle uudet (paremmat) koneet, voinen kuluttaa iltani ensi vuonna sitten siellä.

Vielä kerran kiitos ja kumarrus tämän vuoden hallitukselle, ja onnea uudelle ensi vuoteen! Hoidetaan taas hommat ja muistetaan pitää hauskaa.

Ai niin, joulu. No hyvää joulua sitten vielä kaikille.

Terveisin Jukka

Sumanismi

5

KOPONEN Tällä palstalla Suman koulutuspoliittinen vastaava kirjoittelee suomen kielen käytävän koulutuspoliittisista tuulista sekä muusta opiskeluun liittyvästä.

Muutoksen tuulia Syksyn aikana kopo-vastaavanne on taas nuuskinut koulutuspolitiikan uusia tuulia. Kaikenlaista mielenkiintoista on tapahtunut sekä oppiaineessa että yliopistossa.

Tärkein uutinen oppiaineessamme on vuosien 2013–2015 opintosuunnitelman muutokset. Uudessa opinto-oppaassa Viestintäosaaminen ja -ohjaaminen ja etäsukukieli eli unkari tai saame muuttuvat kaikille pakollisiksi kursseiksi.

Unkarin kurssin laajuus nousee viiteen pisteeseen. Lisäksi lopputentin opintopistemäärä laskee kymmenestä kuuteen, ja tentin kirjallisuuslista uudistuu.

Opinnot voi edelleen tehdä vanhan opetussuunnitelman mukaan, jos syventäviä opintoja on suorittanut ennen uutta opinto-opasta.

Ensi vuonna lanseerataan myös uusia tietojärjestelmiä. Opiskelijat saavat käyttöönsä uuden opintoinfoportaalin, Nopan. Pakollisesta gradunpainatuksesta puolestaan luovutaan ja kansitetuista julkaisuista siirrytään e-graduihin.

Suomen kielen palautepäivä pidetään 17. tammikuuta 2013. Silloin suomen kielen opiskelijat tulevat sankoin joukoin kertomaan syksyn opintokokemuksista. Toivottavasti palautepäivässä saataisiin lisää tietoa tulevista muutoksista oppiaineessa. Esimerkiksi henkilökunta muuttunee joiltain osin ensi vuonna, ja myös opiskelijavalintaa saatetaan taas rukata.

Syksyn puhutuimpia kopo-aiheita OYY:ssä ovat olleet tenttiakvaario ja tiedekuntarajat myllertävä rakennekehitys. OYY sai kerrankin julkaista positiivisen kannanoton, jossa kiiteltiin yliopistoa lupauksesta selvittää tenttiakvaarion perustamista. Hallinnon suunnittelema rakennemuutos on sen sijaan saanut kirjavaa palautetta varsinkin teekkareilta ja luonnontieteilijöiltä. Muutos tuskin koskettaa humanisteja kovinkaan paljon, mutta suomen kielen vaalijoina voisimme kuitenkin nousta barrikadeille, jos tiedekunta-nimitys aiotaan vaihtaa ”schooliksi”.

Lopuksi haluan toivottaa onnea Tiia-Maria Juusolle, joka aloittaa ensi vuonna Suman kopo-vastaavana. Minun puolestani lämpimät kiitokset antoisasta koposyksystä!

Jaana Isohätälä

6

Sumanismi

KOLUMNI

Opiskelijasta työläiseksi

Noora Vaarala Syyskuussa siirryin opiskelijakesätyöntekijästä ihan oikeaksi työntekijäksi. Gradu jäi odottamaan aloittamistaan, kun sain määräaikaisen sopimuksen lehdestä, jossa olin viettänyt tyytyväisenä jo kaksi kesää. Olin onnesta soikeana, vaikka tarjous muuttikin aiempia suunnitelmiani ja vaati luopumista toisesta kiinnostavasta projektista. Työpaikka yt-neuvottelut juuri päättäneessä lehdessä tuntui lottovoitolta.

Muut kesätoimittajat lähtivät, minä jäin. Toimitus tyhjeni ja hiljeni hetkeksi, eikä lounasseuraa

ollut tarjolla entiseen tapaan. Järjestelin työpöytääni ja pyysin vahtimestaria nimikoimaan minulle oman postilokeron. Vähän ylpeänä kävin ihailemassa sukunimeäni lokeron alareunassa.

Olen jotakuinkin unelmaammatissani, mutta silti kaipaan toisinaan yliopistoa. En viime hetken tenttiinlukupaniikkia tai ahdistusta lähestyvästä esseedeadlinesta vaan sumalaisia, Kerhistä, kiinnostavia luentoja.

Kandin tekeminenkin oli niin kivaa, että suorastaan odotan, että pääsen käynnistämään graduprosessin. (Eiköhän innostus siitä sitten pian laannu.)

Työelämä aiheutti pienen kulttuurishokin. Kokopäivätöissä oleminen vie yllättävän paljon aikaa, vaikkei edes tekisi ylitöitä. Lyhyet arki-illat humahtavat ohi huomaamatta, viikonloput kuluvat kaupassa käymiseen ja asioiden hoitamiseen. Luentotauot Humuksessa, höpöttely Kerhiksellä ja pitkät lounaat Juliniassa ovat kaukaista luksusta. (Unirestan ruokia ei tosin ole tullut ikävä.) Vapaapäiviä on viikossa tasan kaksi. Välillä ajan katoaminen jonnekin pelottaa.

Sumanismi

Toimittajan työssä ei ole juuri mitään mekaanista, vaan koko ajan on AJATELTAVA. Kun viideltä kömpii kotiin, aivotoiminta tuntuu pysähtyneen. Aluksi en jaksanut lukea tai kirjoittaa mitään työpäivän jälkeen, koska toimituksessa tekstiä sai katsella riittämiin.

Silti toimittajuus on ihan parasta, loputonta oppimiskokemusta ja jännien tyyppien tapaamista.

Moni media-alalle päätynyt jättää opinnot kesken, jos töitä riittää. Palkka ei maisteripapereista juuri nouse. Ala on niin kilpailtu, että työpaikasta kannattaa pitää kiinni kynsin hampain. Ei opintotuki minuakaan houkuttele, mutta tutkinnon haluan, ja ehkä toisenkin. Pitemmän työpätkän saaminen on onneksi sen verran epätodennäköistä, että eiköhän paluu Kerhikselle mahdollistu jossain vaiheessa.

Siihen asti, kamut: yrittäkää olla valmistumatta! En ala, jos kaikki tutut naamat ovat kadonneet, kun tulen takaisin.∎ Kirjoittaja on Aamulehden kulttuuritoimittaja.

7

NÄYTETÄÄN KIELTÄ

Hurwohheneš ōmīnneš* Vuoden 2012 viimeisen Sumanismin teemana on maailmanloppu.

Tämän vuoksi esittelyssä on tässä numerossa kieli, joka on käytännössä jo kokenut oman maailmanloppunsa. Kelaamme aikaa yli 3000 vuotta taaksepäin Mesopotamiaan Kaksoisvirtain maahan, jossa kukoistivat maailman ensimmäiset korkeakulttuurit. Täällä puhuttiin aikoinaan hurrin kieltä, jolla ei kuitenkaan liene nykyisten suomenruotsalaisten kanssa mitään tekemistä.

Jukka Mettovaara Hurrin kieli oli muinaisen hurrilaisten kansan kieli n. vuosina 2300–1000 eaa. Hurrin kielen alkuperä on ilmeisesti jossain nykyisen Armenian vuoristoseuduilla. Hurrilaiset saapuivat Eufratin sivuhaaran Khabur-joen laaksoon, joka muodostui heidän sydänmaakseen vuosituhannen ajaksi. Ensimmäinen hurrilaisten perustama kuningaskunta syntyi Urkeš-nimisen kaupungin ympärille nykyiseen Pohjois-Syyriaan joskus 2000-luvulla eaa. Kuningaskunta oli ilmeisesti liitossa Akkadian imperiumin kanssa. Jossain vaiheessa kuitenkin etelästä tulleet valloittajat ottivat valtion haltuunsa, ja hurrilaiset pakenivat.

Seuraavat loiston päivät olivat edessä 1000-luvulla eaa. Heetit kukistivat Babylonian, mikä puo-

8

lestaan antoi hurrilaisillekin tilaa hengittää. Myyttinen kuningas Mirta perusti hurrilaisen Mitannin kuningaskunnan vuoden 1500 eaa. tienoilla. Kansa puhui hurrin kieltä, mutta yläluokka ja sotilasjohto koostui indoiranilaisista.

Valtio laajeni vähitellen, ja siitä tuli Lähi-idän suurvalta parinsadan vuoden ajaksi.

Kuitenkin 1200-luvulla eaa. pronssikausi päättyi. Aika oli levotonta: merikansat ryöstelivät Välimeren ympäristöä ja kuivuus aiheutti nälänhätää ja kapinoita.

Ajan mullistukset veivät mennessään niin hurrilaiset kuin kreikkalaisen Mykenen ja heettien valtakunnan Turkissa. Tämän jälkeen hurrilaisten kansa katoaa maailmanhistorian lehdiltä.

Hurrin kieli on käytännössä isolaatti. Sille on löydetty vain yksi sukulaiskieli, urartu, jota puhuttiin vielä hurrin kielen katoa-

Sumanismi

misen jälkeen 800–500-luvulla eaa. Yhdessä nämä muodostavat oletetun hurrilaisen (engl. HurroUrartian) kielikunnan. Jotkin kielitieteilijät olettavat näiden olevan sukua pohjoiskaukasialaisille kielille, mutta he eivät edusta valtavirran näkemystä. Äänteitä hurrin kielessä on varsin vähän. Konsonanteilla ei erotella soinnittomia tai soinnillisia, eli tässä suhteessa kieli muistuttaa suomea. Vokaaleja on viisi: a, e, i, o ja u. Sekä konsonantit että vokaalit voivat olla jälleen suomen tapaan lyhyitä tai pitkiä.

Hurria kirjoitettiin alun perin sumerin kirjoittamiseen tarkoitetulla nuolenpääkirjoituksella.

Pienen pulman aiheutti se, että sumerilaisilta puuttui joitakin hurrissa esiintyviä äänteitä.

Tämän vuoksi esim. /f/-äännettä merkittiin joko p-, b- tai w-äänteen merkillä.

Ydinsijojen järjestelmältään hurrin kieli on ergatiiviabsolutiivikieli ja typologiselta rakenteeltaan agglutinoiva. Perussanajärjestys on SOV. Lukuisat suffiksit ja kliitit muodostavat pitkiä morfeemiketjuja sananmuodoissa.

Sijoja on jopa 13–14. Hurrissa on suomen tapaan paikallissijajärjestelmä, johon kuuluvat essiivi, ablatiivi ja allatiivi. Verbimorfologia on nominejakin monimutkaisempaa: kantaan liitetään tunnuksia ja kliittejä, jotka muokkaavat mm. verbin valenssia (esim. kausatiivi ja applikatiivi). Myös (in)transitiivisuudelle on oma tunnuksensa.

Glossattuja esimerkkejä: kepānol-lefa=tta=ān lähettää-pot=1sg.abs=ja ’ja minä ehkä lähetän’

pa-ilia-ne-š šuhni-ne-š rakentaa-pcpl-art.sg-erg.sg muuri-art.sg-erg.sg ’rakentamani muuri (transitiivilauseen subjektina)’

Vanhimmat hurrinkieliset tekstit ovat jo Urkeš-valtakunnan ajoilta, ja ne on kirjoitettu kuparisten leijonaveistosten jalustoihin.

Myöhemmät hurrilaiset tekstit koostuvat pääosin kirjeistä, loitsuista ja ennustuksista, jotka on kirjoitettu savitauluihin. Hurrin kielen tutkimukselle tärkein virstanpylväs oli ns. Mitanni-kirjeen löytyminen Egyptin Amarnasta vuonna 1887. Kirjeen on kirjoittanut hurrilaisten kuningas Tušratta Egyptin Uuden valtakunnan aikaiselle faaraolle Amenhotep III:lle.

Tämä kirje muodosti lähes sadan vuoden ajan perustan hurrin tutkimukselle, kunnes Hattušasta nykyisen Turkin alueelta löytyi usean savitaulun kirjallisuustekstikokoelma heetinkielisine käännöksineen vuonna 1983.

Kielen muistomerkkejä on löytynyt useista eri paikoista, ja niiden kielessä on jonkin verran eroa. Tämän vuoksi on oletettu, että kielellä on ollut useita murteita. Esim. Mitanni-kirjeen kie-

Numerot: 1 šukki 2 šin(i) 3 kig(e) 4 tumn(i) 5 nari(ja)

lessä vokaaliparien i–e ja u–o ero on distinktiivinen, kun taas Hattušan murteessa nämä parit ovat yhdistyneet i:ksi ja u:ksi.

Eroja on myös mm. sijapäätteissä.

Hurrilaisilta ovat muuten peräisin maailman vanhimmat muistiin merkityt musiikkikappaleet. Noin vuonna 1400 eaa. kaiverretut savitaulut sisältävät nuolenpääkirjoituksella muistiinkirjattua musiikkia, eli kyseessä on ikään kuin muinainen nuottivihko. Yksi kappaleista, Hymni Nikkalille tai h.6, on säilynyt lähes täydellisenä. Nikkal oli muinainen ugaritilainen puutarhojen jumalatar. Yhteensä savitauluille kaiverrettuja hymnejä on olemassa 36 kappaletta, ja ne löydettiin 1950-luvulla muinaisen Ugaritin kaupungin raunioista. Hurrilaisten käyttämä nuottijärjestelmä on sittemmin saatu avatuksi ja esim.

Nikkalin hymnin pystyy itse asiassa soittamaan ja laulamaan.∎

Persoonapronominit: 6 šeše 7 šind(i) 8 kiri/kira 9 tamr(i) 10 ēmani

ište – ’minä’ fe – ’sinä’ mane, manni – ’hän’

šattil, šattitil(la) – ’me’ fella – ’te’ manella – ’he’

Lähteet ja lisätietoa: Hymni Nikkalille Youtubessa: http://www.youtube.com/watch?v=7ZatnTPhYWc Lyhyt annotoitu swadesh-sanalista. http://starling.rinet.ru/new100/hur.pdf Speiser, E. A. 1941: Introduction to Hurrian.

Wegner, Ilse 2000: Introduction to the Hurrian language. http://astro.cornell. edu/~mmhedman/translation/Hurrian_122608_2.pdf Wikipedia. http://en.wikipedia.org/wiki/Hurrian_language

*Otsikon merkitys on 'hurrilaisten maa'.

Sumanismi

9

!

Kuka varasti

Valenssin

9

Katja Virpiranta Kerhiksen syyssiivouksen yhteydessä ulos kannettiin sylin täydeltä tarpeetonta rojua, jota ilmeisesti oli vuosikausien ajan säilötty kaappeihin ja hyllyille siltä varalta, että sille joskus tulisi jotakin käyttöä. Kuka nyt ei tarvitsisi rumia, aniliininpunaisia kynttiläkippoja tai epämääräisen värisiä pöytäliinoja, joille on kaatunut jotakin tarkemmin määrittelemätöntä kellertävää nestettä?

Rojun ohella siivouspartio paikansi kiinnostavia löytöjäkin: kovia kokeneen näköiset kaapinhyllyt oli pönkätty pysymään kasassa vanhojen kansioiden varaan. Kansioita löytyi laatikkotolkulla, ja lähempi tarkastelu paljasti, että ne kätkivät sisäänsä Suma ry:n pöytäkirjoja ja kirjanpitoa aivan ainejärjestömme alkuajoista asti.

Löytö suorastaan vaati talkooväkeä keskeyttämään kaikki hommansa siihen paikkaan ja sivistämään itseään pienellä his-

.

10

pokaalin?

toriatuokiolla. Vanhat asiakirjat paljastivat, että Suma on aikoinaan tehnyt yhteistyötä Suomi– Neuvostoliitto-seuran kanssa, että vielä 90-luvun alussa Sumassa on ollut tiukka jako asiallisen hallitusporukan sekä pöytäkirjan ulkopuolella operoivan örvellys- ja rellestysjaoston välillä, ja että ennenvanhaan laitos sponsoroi Sumanismia irtokirjainten muodossa – mitä ikinä ne sitten ovatkaan.

Seuraava kiinnostava löytö bongattiin Kerhiksen peränurkasta näytelmärekvisiittakaapin päältä: keskellä muuta kaapin päälle kasattua roinaa pönötti iso pokaali. Se on ollut siellä kaikkien nähtävillä niin kauan kuin kukaan pystyy muistamaan, mutta koskaan kenellekään ei ole tullut mieleen ottaa sitä alas tutkiakseen sitä tarkemmin.

Kuolemaa uhmaavat siivousninjat tekivät sen. Pokaalin kylkeen oli kaiverrettu teksti Valenssin olutsuunnistus. 1992 Valenssi I. Valenssihan on termi, joka tarkoittaa, kuinka monta argumenttia verbi voi itselleen ottaa.

Lisäksi se on Oulun yliopiston kemianopiskelijoiden kilta (sillä valenssi tarkoittaa myös sitä, kuinka monta sidosta atomi voi ympärilleen muodostaa).

Mitä Valenssi ry:n järjestämän tapahtuman palkintopysti, jonka heidän oma joukkueensa oli voittanut, oikeastaan teki Suman Kerhiksellä?

Tilanteeseen ei nähty muutakaan ratkaisua kuin spontaani miniekskursio Valenssin kiltahuoneelle yliopiston toiselle laidalle. Ei-niin-kovin-juhlallisessa seremoniassa Suman delegaatio luovutti pystin takaisin kotiinsa

Vielä 90-luvun alussa Sumassa on ollut tiukka jako asiallisen hallitusporukan sekä pöytäkirjan ulkopuolella operoivan örvellys- ja rellestysjaoston välillä.

Sumanismi

ja samalla tiedusteli, onko valenssilaisilla minkäänlaista käsitystä siitä, mikä pytyn tarina oikeastaan oli. Ei heillä ollut, mutta he lupasivat ottaa siitä selvän. Joku tarjosi delegaatiolle pahaa unkarilaista luumuviinaa (heidän sanojaan, ei meidän), ja pyysi Sumaa palaamaan asiaan ensi viikolla.

Suma palasi. Valenssilaiset olivat tehneet ankaraa tutkimustyötä lehtiarkistossaan ja osasivat kertoa tämän: Valenssin olutsuunnistus oli vastaavanlainen tapahtuma kuin Prosessikillan järjestämä Mallasappro.

Tiettävästi olutsuunnistus järjestettiin vain kerran – vuonna 1992 – sillä Mallasappro debytoi jo seuraavana vuonna, eikä ollut järkevää järjestää kahta niin samankaltaista tapahtumaa.

Suman joukkue oli osallistunut suunnistukseen vuonna 1992 ja Valenssin lehtiarkiston mukaan tullut kisassa toiseksi.

Se selitti jotakin, mutta ei tarpeeksi. Yhä oli mysteeri, kuinka pokaali oli päätynyt kahdeksikymmeneksi vuodeksi pölyttymään Suman Kerhikselle.

Oliko jatkobileissä kenties tapahtunut jotakin hämäräperäistä?

Sumalaiset päättivät ottaa riskin ja kaivautua omaan pöytäkirja-arkistoonsa. Odotukset eivät olleet korkeat, sillä aikaisempi pöytäkirjojen selailu oli osoittanut kiistattomasti, että örvellys- ja rellestysjaoston tekemiset pidettiin visusti pöytä-

kirjojen ulkopuolella, ja ikävä kyllä Valenssin olutsuunnistus kuulosti kovasti jaoston työsaralta.

Kymmenet kansiot eivät olleet missään järjestyksessä, mutta onneksi sentään suurimpaan osaan niistä oli raapustettu vuosiluku selkämykseen. Lopulta oikea kansio kuitenkin paikantui. Sumalaiset olivat jo luopua toivosta, kunnes yhtäkkiä Liisa Pekkala löysi sen, mitä kaikki olivat odottaneet: virallisen kutsukirjeen Valenssin olutsuunnistukseen vuosimallia 1993 sekä hallituksen kokouspöytäkirjan, jossa kerrottiin, miten Suman joukkue oli rökittänyt mennen tullen kaikki olutsuunnistajat.

Ilmeisesti vuosi 1993 oli se ratkaiseva käännekohta, jolloin Suman dekadentit sielut hyväksyttiin osaksi sivistynyttä yhteiskuntaa.

Onneksi niin, sillä muuten pokaalin mysteeri ei välttämättä olisi koskaan ratkennut. Nyt voimme huokaista helpotuksesta, sillä tiedämme, että 90-luvun rellestäjäsumalaiset eivät ole huonoja häviäjiä tai pokaalivarkaita, vaan ansaitsivat pystin rehellisesti juomalla kanssakisaajat pöydän alle. Kaksikymmentä vuotta on kuitenkin tarpeeksi pitkä aika pitää hallussaan vuodeksi ansaittua kiertopalkintoa. Pokaali on nyt siellä, minne se kuuluukin: kotonaan Valenssin kopilla.∎

-

3

0

Sumanismin toimitus onnittelee Suman joukkueen jäseniä Satu Vesalaa, Maarit Rauhalaa ja Hanna Moilasta voitostaan Valenssin olutsuunnistuksessa vuonna 1993.

Sumanismi

11

Sumanismin suuri

kiltalehtivertailu Kiltahuonekierrokselta tarttui mukaan läjäpäin muiden ainejärjestöjen julkaisuja. Sumanismin arvovaltainen päätoimittajisto päätti silmäillä ja kommentoida lehtiä, jotta sumalaiset voisivat tutustua ulkosumalaiseen julkaisutoimintaan turvallisesti ennakkokäsitysten läpi. Kiltahuonekierrokselta kerätyt lehdet löytyvät Kerhiksen pöydältä ja ovat vapaasti kaikkien kiinnostuneiden luettavissa.

Relevanssi Indexin lehti, numero 2/2012 Tavallista Word-taittoa.

Sisältöä on vähäisesti, mutta se on asiapitoista.

Kultisti Kultun lehti, numero 3/2012

Hienoja kuvia Sarekin kansallispuistosta: esim. kettuotus.

Tämähän on ihan tyylikäs, joskin borderline-levottoman näköinen – positiivisella tavalla kuitenkin.

Ekskujutussa kerrottiin Celia-kirjastosta, joka on hieno asia esimerkiksi äänikirjoista tykkääville mummoille.

(Tämä ei ole sarkasmia, vaan päätoimittajisto aidosti arvostaa seniorikansalaisia.)

Hassuja lehtikansia takasivulla.

Oulun siltojen top 5!

Melko omaperäinen lehti niin sisällöltään kuin ulkoasultaakin.

Praavda Tiiman lehti, numero 1/2012 Värikäs kansi lupaa liikoja: sisäpuolelta lehti on kuitenkin XL-Wordlehti.

Sisältöä kuitenkin on, mikä on aina hyvä, ja itse asiassa sisältö kaiken kaikkiaan laadukasta.

12

Putero Communican lehti, numerot 2/2011 ja 1/2012 Perinteinen Wordilla taitettu kiltalehti.

Kuvat ovat liian pieniä ja suttuisia.

Jutut ovat kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja. Houkuttelevampi ulkoasu saisi lukijan kiinnostumaan sisällöstä enemmän.

Sumanismi

Terminaali (ja Sperminaali-edition Hästler) OTiTin lehti, numerot 1/2012 ja 2/2012

Sinssi Sähköinsinöörikillan lehti, numero 2/2012 Lehti on värillinen, mutta värejä ei ole hyödynnetty juurikaan.

Jotenkin noloa, että OTiTin lehti on taitettu Word-tasoisesti.

Ulkoasu on lähes perus-Wordia.

Kuvat ovat pikselimössöä.

Onko kansikuva otettu perunalla vai porkkanalla?

Perusterminaali on melko sisällötön, mutta Sperminaali on huomattavasti parempi.

Sisältö on kuitenkin kiinnostavaa: lehdestä löytyy niin vappuopasta kuin kiljuohjettakin.

Nakertaja Jr. Ympäristörakentajakillan lehti, fuksinumero 2012

Supernatantti Histonin lehti, numero 4/2011

Lehti on läpi asti värillinen, ja värejä on osattu käyttää hyödyksi.

Lehti näyttää kivalta, mutta jutut ovat asiapitoisia.

Lehti näyttää kivalta, mutta sisältöä on vähän: lähinnä yleistä killasta ja hallituksen ja pienryhmäohjaajien esittelyä.

Enemmän kaksimielisyyksiä nuorisohuumoria!

Harmillista, ettei käsiimme sattunut Nakertaja senioria.

Kampiakseli Konekillan lehti, numerot 2/2012 ja 3/2012 Lehti on värillinen, ja värillisyyttä on osattu käyttää hyväksi.

“Hyvä Prosessikilta, pidättäytykää käyttämästä sanaa purppuravaltikka enää koskaan.”

Jutut ovat taattua teekkarilaatua hyvässä ja pahassa.

Bodysushijuttu on yksi hienoimmista asioista, mitä koskaan olen ainejärjestölehdistä lukenut

Taitto on tyylikäs, eikä lehdestä löydy pikselöityneitä tissejä.

Osa kuvista on ankean harmaita, mikä korjautuisi luultavasti paremmalla kuvankäsittelyllä.

Miksi eroottisen novellin loppu on tehty lukukelvottomaksi liian sekavalla taustakuvalla?

Sisällöstä näkee kyllä, että tämä on teekkarilehti.

on

Yksinkertaisen tyylikkäät kannet.

Porle Prosessikillan lehti,wappunumero 2012 Tarina kertoo, että lehti oli aiemmin nimeltään Prole, “prosessilehti”. Nykyisin nimi on Porle, “pornolehti”. Tarina ei paljastunut itse lehdestä vaan sen kertoi muuan Prosessikillan jäsen.

Tissejä. Missä perseet?

Uudemmassa numerossa vähemmän kikkeleitä.

ja

Sumanismi

Takakannessa on hyvä, värikoodattu wappuohjelma.

13

Egonomi Finanssin lehti, numero 2/2012

Laatta Optiemin lehti, wappunumero 2012 Sama taustakuva joka sivulla on itse asiassa aika toimiva idea.

Tällä lehdellä lienee suurempi budjetti kuin kaikilla muilla lehdillä yhteensä.

Vaikea sanoa, olisiko lehteen voinut yrittää löytää vielä mustempia ja epäselvempiä valokuvia – yritys ainakin on ollut kova.

Pääsisivätkö sumalaisetkin nauttimaan “Violetti vyöhyke”jäseneduista?

Kivasti sekaisin asiaa ja örvellystä.

Reunat olisi voinut leikata (huolellisemmin?) – nyt valkoisia kaistaleita on ylälaidoissa.

Kivan näköinen ja ammattimaisesti taitettu – korreloiko kenties haalarien värin kanssa?

Kysy blondilta -palsta on malliesimerkki huonosta teekkarihuumorista.

Valenssi Valenssin lehti, numero 2/2011

Vappusudoku!

Teekkari on yrittänyt kirjoittaa fraktuuralla, mutta ei ole onnistunut: sananloppuista s:ää on käytetty sanansisäisesti.

Tämäkin lehti menee ankeiden Word-lehtien joukkoon.

Ainakaan sitä ei enää tehdä kopiokoneella, niin kuin silloin, kun minä opiskelin kemiaa. – Katja Miksi näilläkin on varaa värikansiin?

Kovatasoinen vappusimatutkimus – ihailtavaa vaivannäköä.

Mantsa Atlaksen lehti, talvinumero 2012 Puhdasta Wordia tämäkin.

Sisältö on vähäistä: se koostuu lähinnä hallitusesittelyistä.

Vastenmielisen oranssit kannet.

∑-inf Sigma-killan lehti, numero 1/2011 Lehti on värillinen, mutta on hieman kyseenalaista, että miksi.

Mitä lisäarvoa värillisyys lehdelle tuo, kun värillisiä kuvia on harvassa, ja nekin vähät ovat postimerkin kokoisia?

Blankki Blankon lehti, numero 2/2012 Tämähän on jopa taitettu.

IRC-quotet ovat hauska yksityiskohta (mutta niitä on ehkä liikaa?

– Mikko)

Tässä numerossa on aivan liian vähän juttua Kiuruvedestä.

Ulkoasullinen tyyli on jokseenkin yhteneväinen, mutta mielenkiintoa herättämätön.

Sisältöä löytyy (muutakin kuin sitä pakollista), ja se on kiinnostavaa ja jopa kohtalaisen hyvin kirjoitettua.

Iso plussa sumalaisten kirjoittamasta jutusta!

14

Älä alistu -juttu on hauska.

Sumanismi

Kannessa on Rebecca Black. Emme ole varmoja, onko se hyvä asia.

Mayakalenteri numeroi päivämme

Mayat ovat sekalainen joukko Meksikossa ja Keski-Amerikassa eläviä alkuperäiskansoja. Aikoinaan mayojen korkeakulttuuri oli hyvin pitkälle kehittynyttä: vaikka kansat elivät vielä kivikautta, heillä oli edistynyt kirjoitusjärjestelmä, he harjoittivat astronomiaa ja laativat kalentereita. Mayakalenteri on viime aikoina ollut kuuma puheenaihe, sillä sen uskotaan vaikuttavan elämäämme lähiaikoina hyvinkin radikaalilla tavalla.

Sumanismi

15

Katja Virpiranta Mayojen käyttämä ajanlaskujärjestelmä koostuu kolmesta sisäkkäisestä kalenterista: haab’ista, tzolk’inista ja pitkälaskusta. Haab’kalenteri on 365 päivän mittainen, tzolk’in puolestaan 260 päivän mittainen. Pitkälasku sen sijaan ei pääty – kunnes se päättyy. Eräiden enemmän tai vähemmän vakavasti otettavien tutkijoiden mielestä se tapahtuu 21.12.2012, päivänä, jolloin pitkälaskun 13. b’ak’tun-jakso tulee täyteen.

Ihmisiän mittainen kalenterikierros

Ennen kuin menemme maailmanloppua puoltaviin argumentteihin, tarkastelkaamme mayakalenterin rakennetta. Tzolk’in-kalenterilla yksilöidään päiviä. Eri nimisiä päiviä on kaksikymmentä, jotka kukin voivat saada numeron yhdestä kolmeentoista. Näin kalenteri pystyy siis pullauttamaan itsestään ulos kaikkiaan 260 yksilöllisesti nimettyä päivää. Päivien nimiä kuvaa kaksikymmentä erilaista symbolia. (Katso kuva vasemmalla.)

Haab’-kalenteri puolestaan koostuu kahdeksastatoista kuukaudesta, joiden kunkin kesto on 20 päivää, sekä ylimääräisestä viiden nimeämättömän päivän jaksosta. Kukin kuukausi on nimetty, ja päivät puolestaan numeroitu. Tuloksena on luonnollisesti 365 uniikkia päivää.

Kutakin kuukautta merkitään piirrossymbolilla. (Katso kuva seuraavalla sivulla.)

Haab’-kierroksen päättävän viiden päivän jaksoa kutsutaan nimellä wayeb', ja tuota aikaa pidettiin vaarallisena. Wayeb’in aikana kuolevaisten maailman ja henkimaailman välisten rajojen uskottiin haihtuvan pois, ja

16

Sumanismi

pahoilta hengiltä tuli suojautua erilaisten rituaalien avulla.

Tzolk’in- ja haab’-kalentereita luetaan rinnakkain. Koko kalenterikierrokseksi katsotaan se ajanjakso, mikä kuluu, kun jokainen tzolk’in-päivä ehtii kerran yhdistyä jokaiseen haab’-päivään.

Kalenterikierroksen kesto on noin 52 vuotta, mikä vastaa suurin piirtein sen ajan keskimääräistä elinikää. Näin mayat pystyivät yksilöimään jokaisen päivän ihmisen elinajalta.

Se ei kuitenkaan riitä. Ihmisen on tarpeen pystyä käsittelemään yhtä elinikää pidempiäkin aikakäsitteitä. Siihen ratkaisuksi kehittyi toinen, rinnakkainen ajanlaskujärjestelmä, jota kutsutaan pitkälaskuksi. Haab’- ja tzolk’in-kalenterikierrokset ovat syklisiä, eli ne alkavat alusta aina, kun päästään kalenterikierroksen loppuun. Pitkälasku sen sijaan on lineaarinen: se alkaa tietystä nollapisteestä, joka on mayojen mytologian mukainen maailman luomishetki ja jatkuu aina maailmanloppuun asti.

Lineaarista ajanlaskua

Pitkälaskun perusyksikkö on on vuorokausi, k’in, jonka merkintätapa on 0.0.0.0.1. Kahdestakymmenestä k’inistä muodostuu kuukausi, winal, merkinnältään 0.0.0.1.0. Vuosi, tun, koostuu kahdeksastatoista winalista, 0.0.1.0.0. (kahdeksastatoista siksi, koska vuosi nyt ei valitettavasti vain ole jaollinen kahdellakymmenellä).

Seuraava yksikkö on kahdenkymmenen vuoden jakso k’atun, 0.1.0.0.0. ja sitä seuraa kahdenkymmenen k’atunin jakso b’ak’tun, 1.0.0.0.0.

Pitkälaskujärjestelmän ansiosta on mahdollista yksilöidä mikä tahansa päivä ajanlaskun alusta

Lopun aikojako?

Mistä sitten puheet maailmanlopusta ovat peräisin? Mayat itse eivät ennustaneet nykyisen maailman loppumista. Heidän kirjoituksistaan on löydetty mainintoja maailmanlopusta, mutta tarkkaa päivää noille tuhon hetkille ei ole ilmoitettu. Sen sijaan mayat uskoivat kyllä peräkkäisiin maailmoi-

Lähteet: http://www.mayacalendar.com/f-components.html http://en.wikipedia.org/wiki/Maya_calendar#Tzolk.27in http://en.wikipedia.org/wiki/Mesoamerican_Long_Count_calendar http://en.wikipedia.org/wiki/Haab%27 http://en.wikipedia.org/wiki/Tzolk%27in http://fi.wikipedia.org/wiki/Mayakalenteri http://fi.wikipedia.org/wiki/Mayojen_korkeakulttuuri

Sumanismi

17

) 1 2 3 4 5 6 7 8 9 0 ! @ # $ % ^ & * (

sen loppuun listaamalla peräkkäin b’ak’tunin, k’atunin, tunin, winalin ja k’inin järjestysluvut. Esimerkiksi Kalevalanpäivä vuonna 2012, 28. helmikuuta, on mayakalenterin päiväykseksi käännettynä pitkälaskulla 12.19.19.3.2: 12. b’ak’tun, 19. k’atun, 19. tun, kolmas winal ja toinen k’in. Vastaava tzolk’in– haab’-päiväys puolestaan on 5 Ik’ 10 K’ayab. Internetistä löytyy konverttereita, joilla päivämääriä voi muuntaa mayakalenterin yksiköihin.

Periaatteessa mikään ei estä jatkamasta kalenteria taas seuraavalla kahdenkymmenen b’ak’tunin jaksolla – sille ei vain ole toistaiseksi ollut tarvetta, koska olemme tällä hetkellä menossa vasta kolmannentoista b’ak’tunin viimeisissä päivissä. Mayatutkijat ovat kehittäneet nimet noille suuremmille kalenteriyksiköille, ja ne ovat järjestyksessä piktun, kalabtun, k’inchiltun ja alautun.

hin: ennen tätä nykyistä maailmaa on ollut toisia maailmoja, jotka ovat tuhoutuneet seuraavan tieltä, ja luultavasti nykyistäkin maailmaa seuraa uusi sitten joskus, kun nykyinen tulee tiensä päähän.

Mayojen mytologian mukaan edellinen maailmanloppu tuli silloisen 13:nnen b’ak’tunin tullessa täyteen. Jostakin täysin käsittämättömästä syystä toiset uskovat, että historia toistaa itseään ja nykyinenkin maailma on tuomittu päättymään tuona samana hetkenä. Hypoteesi on vähintäänkin huteralla pohjalla: kalenteri itsessään – kuten mayojen laskujärjestelmäkin – pohjautuu kahteenkymmeneen. Kolmetoista ei ole minkään valtakunnan maaginen luku eikä mikään erityinen käännekohta.

Vakavasti otettavat tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että puheet maailmanlopusta joulukuun 21:ntenä päivänä ovat niin sanottua totaalista tuubaa. Uuden b’ak’tun-jakson alku on riemuitsemisen arvoinen hetki siinä missä vaikkapa uusivuosi. Ihmiskunnan tuhoutumista se ei enteile, elleivät sitten b’ak’tuninvaihteen kunniaksi järjestetyt juhlallisuudet riistäydy ihan kunnolla lapasesta.

Siitäkin kuitenkin selvittäneen krapulalla.∎

Monta

maailmanloppua Maailmanlopusta on tunnetusti liikkeellä monenlaisia käsityksiä. Sumanismin teettämän kyselyn mukaan sumalaisilla on lähes yhtä monta käsitystä maailmanlopusta kuin on sumalaistakin. Kyselyyn vastanneet fennistinalut saivat kertoa maailmanloppuun liittyviä näkemyksiään, toiveitaan ja pelkojaan. Otos jäi luotettavuuden kannalta hieman suppeaksi, mutta leikitään, että tutkimus on erittäin pätevä.

Sanna Häyrynen Kyselyyn vastasi yhteensä 12 henkilöä, joista vain yksi oli sitä mieltä, että maailmanloppu on silkkaa potaskaa. Kyseinen henkilö silti toivoo, että maailmanloppu tulee vielä. Voidaan siis olettaa, että suurin osa sumalaisista uskoo maailmanlopun tulevan ennemmin tai myöhemmin. Yksi vastaajista oli vahvasti Gambinan vaikutuksen alaisena ja hänen käsityksensä maailmanlopusta pyöri vain Gambinan ympärillä.

Ihminen vs. luonto

Jotkut maailmanloppuun uskovat olivat havainneet joitakin maailmanlopun merkkejä. Enemmistö liitti merkit luontoon, osa taas ihmisen toimintaan. Loput uskoivat maailmanloppuun, mutta eivät olleet vielä nähneet siitä merkkejä.

Voiko yhtenä merkkinä pitää outoja sääilmiöitä tai sitä, että talvi tulee aina vain myöhemmin?

Varmaan jokaisena maailman aikana voi havaita moraalin rapistuvan ja maailman menevän huonompaan suuntaan.

Maailma on mennyt vain hullummaksi. Sairaita asioita tapahtuu koko ajan vain enemmän (sodat, murhat jne.)

Monena maailmanloppu mielissä Suosituimmat maailmanloppuuskomukset olivat kristinuskon maailmanloppukäsitys, auringon

18

Sumanismi

sammuminen tai räjähtäminen sekä planeettamme tuhoutuminen. Myös asteroidit ja Gambinan sataminen taivaalta mainittiin.

Aurinko räjähtää supernovaksi ja nielaisee maapallon.

No, jossain vaiheessa aurinko sammuu joka tapauksessa, jos nykytietojen varassa mennään.

Maailmanlopussa universumi katoaa palamalla ja uusi maailma syntyy toiseen ulottuvuuteen.

Tulee lievästi sanottuna kauhea katastrofi koko maapallolle. Ja no, sitten taivas ja helvetti, you know.

Jumala hävittää kaiken pahuuden maan päältä ja luo uudet taivaat ja uuden maan, jossa ei ole enää syntiä.

Kauhuskenaariot Painajaismainen maailmanloppu olisi monen mielestä sellainen, jossa jäisi aivan yksin maapallolle tai loppu olisi pitkä ja tuskallinen.

Ihmisen aiheuttama maailmanloppu, jonka joutuisi omana elinaikanaan kokemaan, olisi myös kauhujen täyttymys. Karmaisevin maailmanloppu on sumalaisten kuvailujen mukaan seuraavanlainen: Se, jonka joutuisi itse kokemaan!

Olisi kamalinta, jos Ilmestyskirjan maailmanloppu tapahtuisi sellaisena, niin kuin se Raamatussa kuvataan, ja jos se vielä tapahtuisi jonkun sekopäisen maailmanlopunprofeetan ennustamana hetkenä.

No joku Risto Isomäki -skenaario, että jäätikkö sulahtaa mereen ja merenpinta äkkiä nousee ja kaikki rannikkojen ydinvoimalat posahtaa. Ei ois kamalan kiva kuolla säteilyyn.

Liian pitkään kestävä. Tai sellainen, että kaikki muut ihmiset katoavat maan päältä ensin ja itse jää vaeltelemaan yksin ja ymmällään.

No juurikin se kauhea katastrofi: kaikki syttyy tuleen, ihmiset paniikissa, tuttuja ei lähellä jne.

Maailmanlopun kätyrit Jos sumalaiset itse pääsisivät toteuttamaan maailmanloppua, jokainen olisi erilainen päätös.

Kolme vastaajaa jättäisi myös tuhon toteuttamatta, mikäli se olisi mahdollista. Suurimman osan sisällä kuitenkin piilee pieni hirmuvaltias, mutta onneksi vaihtoehtoisiakin toteutustapoja keksittiin: Kuoltaisiin äkkiä eikä kärsittäisi.

Zombiapokalypsi voisi olla aika vänkä kokemus, ainakin näin ajatuksen tasolla.

Varmaan kuitenkin kallistun tuon epidemian puolelle. Itelle ja läheisille tietty pitäis olla joku hyvä piilopaikka ja paljon ruokaa ja vettä että selviää. Öö... En minkäänlaista!

Kaikki sais pienen varotusajan, että ehtii vähän kertoa kaikille mukaville, kuinka mukavia ne kaikki on ollu. Sitten kaikki vaan häviäis joko ihan hiljaa tai kauheen pamauksen mukana.

Kalja ei lopu. Taivaalta sataa viileähköä Gambinaa.

Semmoisen, että kaikista tulisi yhtäkkiä ystäviä ja onnellisia ja alkaisi jonkinlainen uusi elämä.

No, mulle kelpaa tuo kristinuskon versio mainiosti niin kauan kun itse olen uskossa. :D

Uusi elämä Sumalaisilla on hyvin vahva usko siihen, että maailmanlopusta huolimatta elämä jatkuu jossakin muodossa. Lohdullista.

Uskon siihen, että maailmanlopun jälkeen tulee viimeinen tuomio ja siitä sitten tie iankaikkiseen elä-

Sumanismi

mään. Ei hullumpaa!

Jotkut teoreetikot uskovat, että alkuräjähdystä seurannut maailmankaikkeuden laajeneminen loppuisi joskus ja lopulta maailmankaikkeus alkaisi kutistua, kunnes se olisi enää äärettömän tiheä piste. Sen jälkeen seuraisi uusi alkuräjähdys, ja uusimaailmankaikkeus syntyisi. Se olisi luultavasti erilainen.

Toivon, että kyynisyys ja ahneus eivät tämän maailmanlopun jälkeen vallitse, vaan että saataisiin luontoyhteys ja rakkaus takaisin.

Ehkä jotkin torakat saattavat kömpiä ulos koloistaan ja vallata maailman. Nehän on selvinneet ilmeisesti kaikenlaisesta paskasta, mitä maailma on kaatanut niiden niskaan.

Mullassa maataan kunnes ei enää maata.

Alkaa elämä, jossa maailma ja ihmiset ovat täydellisen hyviä, kaikki on hyvin eikä ole kärsimystä eikä mitään pahaa enää.

Naatitaan!

Koska maailmanlopun ajatteleminen tuntuu ahdistavalta, sumalaiset ovat sitä mieltä, että niin kauan kuin elämää maapallolla on, siitä pitää nauttia.

Maailmanlopun bileitä odotellessa...

Maailmanlopusta on kyllä nyt puhuttu enemmän kuin koskaan.

Todella ahdistavaa!

Turhaa hössötystä! Se tulee, kun on tullakseen. Nautitaan elämästä siihen saakka! :) Jos maailmanloppua seuraa uusi ja parempi maailma, toivon, että siellä ei ole infinitiivin instruktiiveja.

Yritetään elää silleesti että ei harmita sitte jos se tulee yhtäkkiä vaan.∎

19

Zombit

valtasivat Oulun Syyskuun 29:ntenä päivänä Rotuaari täyttyi sadoista mätänevistä, verisistä epäkuolleista. Nytkö se tapahtuu? Onko maailmanloppu tulossa muutaman kuukauden etuajassa? Joukossa näkyy paljon sotilaallisen näköisiä zombeja – ilmeisesti taistelussa kaatuneita vastarintaliikkeen jäseniä. Mutta milloin kamppailu eläviä kuolleita vastaan käytiin, ja miksi kuulemme siitä vasta nyt? Onko media peitellyt totuutta?

20

Sumanismi

Suomen toinen zombikaupunki

Katja Virpiranta Ei syytä paniikkiin! Rotuaarin vallanneet elävät kuolleet ovat vain zombeiksi pukeutuneita ihmisiä täysissä ruumiin ja sielun voimissaan. Meneillään on Oulun Zombie Walk. Tänä syksynä tapahtuma järjestettiin jo seitsemättä kertaa.

Zombie Walk on tapahtuma, johon kuka tahansa halukas voi osallistua. Ennalta sovittuna päivänä osallistujat maskeerautuvat zombeiksi ja kokoontuvat sovittuun paikkaan: tavallisesti se on ollut Rotuaarin pallon ympäristö.

Sieltä koko zombilauma lähtee liikkeelle ja öristen ja laahustaen kulkee läpi etukäteen suunnitellun reitin.

Taustalla ei ole mitään ideologiaa tai poliittisia päämääriä, vaan tarkoitus on vain pitää hauskaa porukalla. Tapahtuma yhdistää zombeista ja kauhukulttuurista kiinnostuneita ihmisiä sekä tietysti tarjoaa proppaamisesta ja maskeerauksesta innostuneille tekosyyn olla hetken ajan jotakin muuta kuin oma itsensä.

Alun perin Zombie Walk on lähtöisin Yhdysvalloista, josta se sittemmin on levinnyt ympäri maailman.

Suomen ensimmäinen Zombie Walk järjestettiin vuonna 2006 Helsingissä. Sen jälkeen zombikävelyitä on nähty muun muassa Mikkelissä, Joensuussa, Tampereella, Kokkolassa ja Oulussa.

Oulu oli itse asiassa järjestyksessä toinen kaupunki Suomessa, joka sai elävien kuolleiden kulkueen katukuvaansa.

Kiitos Oulun epäkuolleiden kulttuurin edistämisestä kuuluu Oulun yliopistossa tietojenkäsittelytieteitä opiskelevalle Karoliina Kemppaiselle. Kemppainen kuuli Helsingin Zombie Walkista ensimmäisen kerran vielä asuessaan Kemissä. “Tuli mieleen, että tuollainen olisi hauskaa, mutta Kemi on niin pieni paikka, ettei siellä kannata sellaista järjestää”, Kemppainen kertoo. Muutettuaan Ouluun hän kaivoi zombikävelysuunnitelmat taas naftaliinista, kun tuttavapiiristä löytyi muistakin kiinnostuneita.

Kemppaisen ohella tapahtuman taustavoimina hyörii Mikko Heikura, joka hänkin on ollut mukana kuvioissa Oulun ensimmäisestä Zombie Walkista asti.

Oulun Interaktiiviset Eläytyjät ry sponsoroi tapahtumaa kotisivutilan ja mainosjulisteiden painatuksen verran, ja Studio Kuutio tukee tapahtumaa ottamalla mainoskuvia.

Tapahtuma järjestyy tavallisesti melko pienellä vaivannäöllä.

Kun päivämäärä on lyöty lukkoon, on aika tehdä mainokset ja jakaa niitä ympäri kaupunkia. “Nykyään on helppo levittää sanaa Facebookissa”, Kemppainen lisää. Byrokraattiset koukerotkaan eivät

Sumanismi

työllistä järjestäjiä liiallisesti: koska epäkuolleet laahustavat pitkin kevyen liikenteen väyliä eivätkä häiritse autoliikennettä, varsinaista lupaa tapahtumalle ei tarvitse anoa, vaan pelkkä ilmoitus poliisille riittää.

Syksy on zombien aikaa

Tavallisesti zombikävely järjestetään kalseana, syksyisenä iltana syys–lokakuun vaihteessa. Yhtenä vuonna Zombie Walkia kokeiltiin järjestää myös kesällä, mutta se ei ollut menestys. “Kesällä ei vain ollut sitä samanlaista tunnelmaa kuin syksyn hämärissä”, Kemppainen selittää. Lisäksi seuraavan syksyn walkissa näkyi selvä notkahdus osallistujamäärässä. Kaksi

21

kertaa samana vuonna saattoi olla liian usein, ja siksipä järjestäjät päättivät pitää tapahtuman jatkossa vain kerran vuodessa.”Sen jälkeen osallistujamäärät ovat olleet kasvussa”, Kemppainen toteaa.

Oulun toisesta Zombie Walkista asti kullakin tapahtumalla on ollut etukäteen ilmoitettu teema, jota osallistujat voivat hyödyntää pukeutumisensa suunnittelussa.

“Tarkoitus on lähinnä antaa osallistujille pohja, jolle rakentaa asua”, Kemppainen kertoo. Osallistujilla on vapaus tulkita teemaa, miten tahtovat, eikä teemaa noudattava pukeutuminenkaan ole välttämätöntä. Tämän syksyisen Zombie Walkin teemana oli ajankohtaisesti zombien maailmanloppu.

Kylmä ilma toki rajoittaa pukeutumista jonkin verran: käveltävä reitti on melko pitkä, joten kovin vähäisessä varustuksessa ei kannata liikkeelle lähteä.

“Siinä mielessä on ollut hyvä tuuri, että yhtenäkään vuonna ei ole sinä päivänä satanut vettä, vaikka tapahtuma aina onkin loppusyksystä”, Kemppainen miettii.

Aivoja zombikansalle

Järjestäjien Zombie Walkista saama palaute on pääosin ollut positiivista ja kannustavaa. Tietenkään kaikkia ei silti voi miellyttää. “Jos haluaa, voihan sitä mennä lukemaan keskustelupalstoja, joilla valitetaan siitä, miten aikuiset ihmiset viitsivät käyttää aikaansa tällaiseen turhaan”, Kemppainen pohtii. Enemmistö tapahtumaa kommentoineista kuitenkin onneksi ajattelee, että on mukavaa, kun joku jaksaa järjestää tällaista, ja kiva, että nuoret

22

tekevät muutakin kuin vain pyörivät kaupungilla ryyppäämässä.

Mikä zombeissa sitten kiehtoo? Miksi ihmiset haluavat pukeutua zombeiksi? “Varmasti mukana on paljon sitä porukkaa, joka yleensäkin tykkää pukeutua ja maskeerautua vappuna ja halloweenina”, Kemppainen arvelee.

Toisaalta hänen mielestään zombikulttuurissa kiehtoo ihmisiä ajatus jonkinlaisesta kuolemanjälkeisestä elämästä sekä se, miten yhtäkkiä rakas ihminen voikin olla vihollinen.

Kemppaisen mukaan zombin kuuluu olla hidas, laahustava, aivoja syövä olento, joka ei ajattele tai tiedosta. “Olen vanhan koulukunnan zombikannattajia”, Kemppainen kommentoi. Elokuvissa esiteltyjä vaihtoehtoisia tulkintoja juoksevista ja jopa jollakin tasolla älyllisistä zombeista Kemppainen ei oikeastaan halua ajatella zombeina ollenkaan. “Ne ovat jotakin muuta: mutantteja, joilla on zombimaisia piirteitä”, Kemppainen pohtii.

Kemppainen tunnustautuu salaliittoteorioiden ystäväksi ja kertoo haluavansa ajatella, että zombiapokalypsi voi olla lähempänä kuin uskommekaan. Zombiapokalypsin puolesta hänen mielestään todistavat ne Amerikasta uutisoidut muutamat ihmissyöntitapaukset, jotka kuitenkin kuitattiin uuden huumeen sivuvaikutuksiksi. “Media yrittää peitellä totuutta siitä, että zombit ovat hitaasti levittäytymässä ja valtaamassa alaa”, Kemppainen naurahtaa.

Varmuuden vuoksi kannattaa siis varautua pahimpaan. Kemppainen arvelee, että hänen asevalintansa zombiapokalypsin varalle olisi luultavasti kirves. Mikä onkaan sinun?∎

↢ Karoliina Kemppaisen zombityyliä vuosien varrelta Sumanismi

SUMANISMI KOKKAA

En itse tavallisesti kokkaa liha- ja kalasäilykkeistä, koska yritän välttää BPA-jäämiä ruuassani. Maailmanlopun kunniaksi kuitenkin päätin jakaa pari kelvollista kalasäilykeohjetta teidän kanssanne, sillä ikävä kyllä postapokalyptisessä maailmassa ei ole varaa nirsoilla muovimyrkkyjen suhteen. Ohjeet ovat peräisin ajalta, jolloin en ollut niin tarkka ruuastani (lue: varoissani).

Pippurinen tonnikalakeitto

Tarvitset...

Eihän tämä mitään gourmet’ta ole, mutta tällaista ruokaa söin joskus, kun olin aloitteleva opiskelija.

Ohje on itse asiassa peräisin ystävältäni Juhalta, joka hänkin oli vasta aloittanut yliopistoopintonsa ja opetteli ruokkimaan itsensä opiskelijabudjetilla.

vettä

Säilykelohipasteijat

4 standardikokoista perunaa tölkki tonnikalaa öljyssä kalaliemikuutio

reilusti pippurisekoitusta tilliä

suolaa

Pese, kuori ja paloittele perunat, ja laita ne kiehuvaan veteen. Laita sekaan kalaliemikuutio ja mausteet. Kun perunat ovat viittä vaille kypsiä, lisää joukkoon tonnikalatölkin sisältö nesteineen. Anna kiehua hetki. Kun keitto näyttää valmiilta, tarjoile se oitis. Pottukeitot eivät parane odottelusta.

Näitä pasteijoita tarjoilin muistaakseni ylioppilasjuhlissani. Täytteeksi voi laittaa mitä tahansa muutakin. Silloin osa taisi olla tonnikalatäytteisiä ja osa säilykelohitäytteisiä. Missään tapauksessa säilykekala ei ole vaatimus, vaan esimerkiksi jauheliha-, kananmuna- tai vaikka paputäytekin toimii.

Minusta yksi tölkki säilykelohta kuulostaa epäilyttävän pieneltä määrältä uunipellilliseen pasteijoita. Voi olla, että kannattaa varmuuden vuoksi ostaa varatölkki tai sitten täyttää loput pasteijat jollakin muulla.

Tarvitset...

250 g voita

4 dl vehnäjauhoja 1 tl leivinjauhetta ½ tl suolaa

purkki rahkaa

tölkki säilykelohta tilliä

kananmuna

Sekoita pehmennyt voi, jauhot, suola ja leivinjauhe käsin taikinaksi. Lisää rahka ja sekoita taikina tasaiseksi. Laita taikina toviksi jääkaappiin kylmenemään, jotta sen käsitteleminen on helpompaa. Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen.

Ota taikina kylmästä ja jaa se kahteen osaan. Kaulitse molemmat uunipellin kokoisiksi levyiksi.

Siirrä toinen levy uunipellille

Sumanismi

ja leikkaa levy noin 4x4 sentin palasiksi. Laita kunkin neliön keskelle nökäre säilykelohta ja ripottele päälle tilliä.

Leikkaa toinen taikinalevy samankokoisiksi paloiksi ja askartele niistä uunipellillä odottaville pasteijoille kannet. Puristele reunat kiinni kunnolla.

Voitele pasteijat munalla ja paista uunissa 15–20 minuuttia.

23

Maailmanlopun ei tarvitse aina olla konreettinen, tulikivenkatkuinen apokalypsi, jossa elävät ja kuolleet viedään tuomiolle ja tunnettu maailma tuhoutuu. Henkilökohtaisen maailmanlopun voi kuvaannollisessa mielessä kohdata silloin, kun oma mieli heittäytyy itseä vastaan – tai kun koko maailma pitää sinua hulluna, vaikka itse tiedät, ettet ole. Vai tiedätkö? Mitä paskaa silmäilee maailmanloppua tästä näkökulmasta ja ottaa tällä kertaa hampaisiinsa erään elokuvateollisuuden helmen.

Käy taistoon pöksyt vilkkuen!

Katja Virpiranta Jättiäismäisiä samuraihirviöitä, lohikäärmeitä, kellopelinatseja ja junalastillinen tappajarobotteja.

Häikäiseviä taistelukohtauksia, energistä musiikkia ja nuoria, viehättäviä näyttelijöitä. Voiko näistä elementeistä saada aikaan mitään muuta kuin aivan mahtavan elokuvan?

Kyllä voi! Nimittäin aivan uskomattoman paskan elokuvan. Se elokuva on Zack Snyderin ohjaama Sucker Punch. Samainen mies on ohjannut myös Watchmenin ja 300:n, jotka molemmat ovat enemmän tai vähemmän nerokkaita tuotoksia. Ilmeisesti muutama onnistuminen ei kuitenkaan anna elinikäistä immuniteettia totaalista failaamista vastaan.

Päähenkilö on 20-vuotias nuori nainen, jonka isäpuoli tel-

24

keää hänet mielisairaalaan väärin perustein. Miehellä on siihen selkeä motiivi: hänen vaimonsa kuoli hiljattain, ja testamentista paljastuikin, että edunsaajia olivat pelkästään naisen kaksi tytärtä.

Siksipä tyttäret oli raivattava pois tieltä.

Tarinaa kerrotaan kaikkiaan kolmessa kerroksessa, mutta siitä huolimatta kokonaisuus jää latteaksi. On todellisuus: mielisairaala, jossa päähenkilö asuu muiden nuorten naisten kanssa. Hän kuitenkin luo itselleen vaihtoehtoisen, päänsisäisen utopian, joka kylläkin on kaukana kenenkään utopiakäsityksistä; paikka kun on bordelli, jossa nämä naiset ovat ilmeisestikin laittoman ihmiskaupan uhreina. Kolmantena ulottuvuutena ovat metaforiset taistelukohtaukset, jotka sijoittuvat joka kerta täysin erilaiseen

Sumanismi

maailmaan, joka ei millään tavalla liity bordelliuniversumiin sen enempää kuin todellisuuteenkaan.

Juoni kaikessa kompleksisuudessaan kuuluu näin: Isäpuoli halusi, että tytölle tehdään lobotomia, jotta tämä ei muistaisi todellisuutta. Sen on määrä tapahtua muutaman päivän kuluttua. Tai kuten bordelliuniversumi asian esittää, tyttö ollaan myymässä jollekin isolle, rikkaalle padulle muutaman päivän kuluttua, ja sitä ennen hänen täytyy onnistua pakenemaan bordellista. Ensimmäisessä taistelukohtausuniversumissa itämainen viisas mies kertoo tytölle, että päästäkseen pakoon tämän tulee kerätä viisi esinettä: kartta, tuli, veitsi, avain ja jokin viides asia, jonka tarkempi luonne paljastuu vasta myöhemmin.

Kokonaisuus on täynnä aukkoja, joita ei edes yritetä paikata

katsojalle. Jos kerran päähenkilö ei oikeasti ollut mielisairas, miksi hän sitten elelee koko elokuvan ajan toinen toistaan kummallisemmissa fantasiamaailmoissaan? On mahdollista, että hän loi bordelliuniversumin paetakseen todellisuutta, mutta epäselväksi jää, miksi kenenkään mielestä olisi parempi kuvitella olevansa seksiorja kuin mielisairaalan vanki. Mitä jos seuraavalla kerralla pakenisit todellisuutta jonnekin oikeasti kivaan paikkaan?

Bordelliuniversumin yhteyttä todelliseen maailmaan ei sivuta ollenkaan ennen kuin vasta ihan elokuvan viimeisillä minuuteilla.

Siihen asti katsoja elää epätietoisuudessa siitä, heijastuvatko bordelliuniversumin tapahtumat mitenkään todellisuuteen, vai tapahtuuko kaikki vain sankarittaren pään sisällä. Entä miksi päähenkilöt fantasiauniversumeissa ollessaan ovat pukeutuneet 2010-lukuisesti, vaikka elokuvan tapahtumat ilmeisesti kuitenkin sijoittuvat ajalle, jolloin oli ihan hyväksyttävää hakata jääpiikkejä ihmisten aivoihin?

Ei kuitenkaan tarvitse olla elokuvatutkimuksen tohtori ymmärtääkseen, että juoni ja faktat eivät ole tässä elokuvassa järin keskeisessä roolissa. Päähenkilöt näyttävät huonosta pornoelokuvasta karanneilta. Heidän nimensä houkuttelevat kämmenen ottamaan kontaktia ylänaamaan: Babydoll, Sweet Pea, Rocket, Blondie ja Amber. Hyvä on, Amber sentään on nimi. Taistelukohtausmaailmoissa he ovat pukeutuneet tavalla, josta tulee mieleen lähinnä Dead or Alive tai muu vastaavanlainen

tappelupeli, jossa yläasteikäisen räkänokan seksifantasiasta peräisin olevan näköiset bimbot huitovat ylimitoitetuilla teräaseilla: korkokengät, kaula-aukko napaan asti ja hame, joka pituutensa puolesta menisi vyöstä. Elokuva on siis teini-ikäiselle heteromieskatsojalle suunnattua silmänruokaa. Katsoja voi muna pystyssä bongailla vilahduksia alushousuista Babydollin loikkiessa ja kirmatessa taistelukentällä vastassaan kaikkea mahdollista lohikäärmeistä steam punk -natseihin.

Hahmot ovat tyhjiä.

Sweet Pea eroaa muista sen verran, että hän huolehtii sisarestaan ja asettaa tämän hyvinvoinnin omansa edelle. Muilta osin kaikki hahmot ovat täysin identtisiä. Blondie pettää toverinsa jossakin siellä elokuvan loppuvaiheilla, mutta sitä ei taustoiteta tai perustella mitenkään. Muutamat hahmoista kuolevat, mutta sillä ei ole merkitystä, ketkä heistä, koska kenessäkään heistä ei ole mitään sellaista, mitä joku muu näistä barbeista tekoripsissä ei voisi korvata.

Taistelukohtaukset kattavat suurimman osan elokuvasta.

Ensin taistellaan itämaisessa ympäristössä samuraijättiläisiä vastaan, sitten sotatantereella steam punk -henkisiä kellopelinatsisotilaita vastaan. Kolmas taistelu käydään lohikäärmeitä vastaan pseudokeskiaikaisessa linnassa (jonne toki

päästään toisen maailmansodan aikaisella hävittäjälentokoneella) ja neljäs taistelu sijoittuu junaan, joka on täynnä tappajarobotteja tulevaisuudesta. Surullista sinänsä on se, että taistelukohtaukset eivät tuo tarinaan kerta kaikkiaan mitään uutta: ne ovat pelkkiä metaforia sille, miten päähenkilöt harhauttavat muita ihmisiä ja pihistävät heiltä esineitä, joita tarvitsevat pakonsa järjetämiseen.

Jos taistelukohtauksen poistaisi välistä, juoni ei kärsisi siitä millään tavalla, koska sama lopputulos käsitellään taistelukohtauksen päätyttyä myös metaforan ulkopuolella bordelliuniversumissa.

Tällaisen laaduttoman elokuvan tekeminen ei sinänsä ole tuomittavaa. Ei tämä ole ensimmäinen teinipoikien märkien unien polttoaineeksi tehty taidepläjäys eikä aivan varmasti viimeinen. Tavallisesti vain näin räikeää fanserviceä heteromiesyleisölle näkee lähinnä tietokonepeleissä – elokuvissa se on yleensä edes yritetty kätkeä jonkinlaisen vakavasti otettavan juonen sisälle. Jokaisella onneksi on vapaus itse valita, millaisen sonnan toljottamiseen vapaa-aikansa haaskaa.

M u t t a .

Kunpa se olisikin rehellisesti naisia seksiobjekteina käsittelevää visuaalista pornoa.

Syy siihen, miksi Sucker Punch ansaitsi Mitä paskaa -palstan tuomion, löytyy ohjaajan itsensä näkemyksestä hengentuotteestaan. Ohjaajan mukaan elokuva nimittäin ylistää naisten voimaantumista. Siis hetkinen?

Ohjaajan mukaan elokuva ylistää naisten voimaantumista.

Siis hetkinen?

Sumanismi

25

Onko hänellä eri painos sanakirjasta kuin minulla tai koko muulla maailmalla? Vähäpukeiset, täysin persoonattomina kuvatut bimbot eivät vastaa kenenkään feminististä naiskuvaa – kenenkään vakavasti otettavan feministin ainakaan. Tilanne ei muutu mihinkään, vaikka bimbolle annetaan iso ase.

Kaunis ja seksikäs nainen voi olla feministinen – ne eivät ole toisensa poissulkevia asioita – mutta siihen tarvitaan muutakin: esimerkiksi jonkinlaista syvyyttä hahmoon, mielipiteitä ja tekoja, joilla on tarkoitus.

Ah, mutta olihan Sucker Punchissa sitäkin. Elokuvan lopussa on dramaattinen kohtaus, jossa Babydoll (nyt oikeasti: pelkästään tuon nimen kirjoittaminen saa minut haluamaan oksentaa, mutta en pysty loputtomiin kiertämäänkään sitä) päättää uhrata itsensä pelastaakseen toverinsa. Se on – olisi – juuri sitä peräänkuuluttamaani syvyyttä, mutta sekin epäonnistuu komeasti. Se ei nimittäin lainkaan käy järkeen juonen kannalta. Ihan alusta tuohon hetkeen asti koko ajan on ollut kyse nimenomaan Babydollin pakenemisesta: Häntä odottaa kauhistuttava kohtalo joko rikkaan ja vaikutusvaltaisen porhon seksiorjana tai vihanneksena, jonka aivot on varrastettu. Hänen on vältyttävä siltä keinolla millä hyvänsä, ja hän lupasi ottaa muut tytöt mukaansa, koska suunnitelman toteuttaminen ei olisi onnistunut yksin. Loppumetreillä kuitenkin Babydoll äkkiä onkin sitä mieltä, ettei hän olekaan millään tavalla tärkeä, ja kriittisintä on, että nimenomaan Sweet Pea pelastuu

26

– Sweet Pea, joka alun perinkään ei halunnut mukaan koko suunnitelmaan ja osallistui vain, koska hänen sisarensa käytännössä pakotti hänet. Sweet Pea, joka todennäköisesti oli mielisairaalassa aivan syystä. Näin ainakin katsoja voi olettaa, koska muutakaan ei kerrottu.

Kaiken kaikkiaan Sucker Punchissa on paljon elementtejä, joista olisi voinut saada aikaiseksi hyvän elokuvan.

Taistelukohtaukset olivat näyttäviä. Siitä ei pääse mihinkään. Erikoistehosteet olivat hienoja, ja suurimmaksi osaksi elokuva oli mahtavaa visuaalista

ilotulitusta. Terveen ihmisen telkeäminen mielisairaalaan on aivan hyvä joskin hieman kliseinen lähtökohta elokuvalle.

Kellopelinatsit, lohikäärmeet, tappajarobotit ja kuolemaa uhmaavat sotilasoperaatiot olisivat kaikki voineet toimia jossakin. Toimiakseen ne olisivat kuitenkin tarvinneet ympärilleen juonen ja syvällisiä hahmoja, joihin katsoja voi samaistua.

Traagisinta Sucker Punchissa on se, että se ei ole niin huono, että se on melkein hyvä. Se on vain pelkästään huono – niin huono, että toivot, ettet olisi kuluttanut tuntia ja viittäkymmentä minuuttia elämästäsi sen katsomiseen.∎

Mitä paskaa siis?

Mikä?

Zack Snyder: Sucker Punch

Miksi?

Koska ohjaaja sanoi sitä feministiseksi.

Kuinka reilua elokuva oli haukkua pystyyn?

Melko. Tiedän, että Snyder pystyy parempaankin.

Hänen ohjaamansa 300 on aivan mahtava. Jos hän siis suoltaa paskaa, hän kestää kyllä kuulla sen.

Oletko tyytyväinen itseesi?

En saa koskaan takaisin niitä kahta tuntia elämästäni.

Kuinka huono siis?

1: Tästä voi tykätä tilapäisessä mielenhäiriössä.

2: Menettelee – jos olet morfiinin vaikutuksen alaisena.

3: Usko ihmiskuntaan rapistuu.

4: Voiko facepalmaamiseen kuolla?

5: Toivottavasti facepalmaamiseen voi kuolla.

Sumanismi

Opettavainen

mukitarina Noora Vaarala

Olipa kerran muki, ja on vieläkin.

Se tuotiin monia vuosia sitten Englannin Birminghamista, Cadbury Chocolate World -huvipuistosta.

Siellä sen sai kaupanpäällisenä, jos osti tarpeeksi suuren määrän suklaata. Mukilla ei siis ole juurikaan rahallista arvoa, mutta käyttö- ja tunnearvoa kyllä.

Kun suomen kielen opiskelijain kerhohuoneella päätettiin vähentää kertakäyttökuppien käyttöä, muki muutti Kerhiksen ikkunan alle, vedenkeittimen lähelle. Mukin haltija käytti ja tiskasi sitä ahkerasti.

Eräänä päivänä mukin haltija saapui Kerhikselle aikomuksenaan nauttia rauhoittava mukillinen teetä. Mutta voih: muki löytyi pesemättömänä ja hylättynä nurkkapöydästä. Sen pohjaa peitti paksu kerros kuivunutta kahvia.

Mukin haltija kirjoitti Kerhiksen kirjaan ja seinälle vihaisehkot viestit siitä, että toisten mukeja ei saa käyttää ilman lupaa varsinkaan, jos aikoo jättää ne tiskaamatta. Viesteissä oli varmuuden vuoksi muutama ylimääräinen huutomerkki, jotta tyhmempikin ymmärtäisi noudattaa niitä.

Mukin haltija ei tiennyt, kuka mukin oli sotkenut. Se saattoi olla vaikka joku hänen parhaista opiskelukavereistaan. Epäluulo koh-

Hometäpläinen muki distui jokaiseen Kerhis-kävijään ja kurjisti Suman muuten niin miellyttävää ilmapiiriä. Oli kuin Kerhiksestä olisi tullut villi länsi, jossa keneenkään ei voinut enää luottaa.

Jonkin aikaa muki sai olla rauhassa, mutta sitten se tapahtui taas – ja tällä kertaa pahemmin.

Nyt mukin pohjassa oli kuivuneen juoman lisäksi täplikäs homekerros. Mukin haltija katsoi parhaaksi viedä mukin takaisin kotiin, jossa taitava kanssa-asukki puhdisti sen

Sumanismi

lukuisten pesuaineiden ja teräsvillan avulla.

Pian kahden sotkemisepisodin jälkeen mukin haltija muutti pois paikkakunnalta ja jätti opintonsa toistaiseksi kesken. Jää arvailujen varaan, kuinka suuri osuus mukin sotkijalla tai sotkijoilla oli tähän päätökseen. Se on kuitenkin selvää, että mukien sotkemisella on vakavia seurauksia.∎ HANKI OMA MUKISI, SOTTAPYTTY!!!

27

Tällä palstalla kirjoittelen kaikkea kielen opiskeluun liittyvää. Tarkoitus ei ole tarjota asiantuntevia neuvoja (sillä en ole asiantuntija), vaan jakaa sekalaisia juttupalasia harrastuksen hengessä.

Aloitan kertomalla omista kokemuksistani kielten opiskelussa, mutta tulevaisuudessa tänne tulee toivottavasti myös muidenkin kieliharrastajien tarinoita, vinkkejä ja haastatteluja.

Lapsi, joka puhui kirjakieltä Täytin pari kuukautta sitten seitsemän. Tai no, oikeastaan olen jo yli parikymppinen. Tarkoitin, että se suomenkielinen vauva, joka syntyi minussa yhtenä lokakuisena päivänä Singaporen hämärässä luokkahuoneessa, on nyt seitsemän vuotta vanha, sillä tuo oli varhaisin muistoni tämän kauniin kielen oppimistaipaleesta.

En ollut mikään mallivauva.

Kehityin hyvin hitaasti ensimmäisinä vuosinani, paljon hitaammin kuin ne onnekkaat suomalaiset vauvat, joiden ympäristössä pyöri valmiiksi kaikkea suomenkielistä koko ajan, joka päivä heti syntymästä lähtien. Olin hyvin laiska enkä jaksanut aina keskittyä vauvana olemiseen; huomioni veivät liian usein Koulu, Päättokokeet ja muut hassut Isojen Ihmisten Asiat.

Ja toisin kuin useammat samanikäiset, minulle oli jo kehittynyt kyky pelätä virheitä ja hävetä niitä.

Ei ollut ihme, että täyttäessäni kolme en osannut vielä kunnolla lukea enkä puhua – suomeksi siis.

Suomalainen varhaislapsuuteni oli myös tavallisesta lapsuudesta poikkeava: kun muut lukivat tyypillisia lasten kirjoja, kirjahyl-

28

lyssäni komeilivat Teach Yourself Finnish ja Finnish: An Essential Grammar. Ja kun muut katsoivat Pikku Kakkosta ja (huonosti) dubattuja lasten elokuvia, katsoin Frendejä ja Simpsoneita englanniksi, tosin suomenkielisten tekstitysten kera. (Opin niistä tasan yhden sanan: kelluva.) Sitä paitsi ensimmäiset repäisemäni lauseet olivat kirjakielestä.

Kehitykseni ensimmäinen käännekohta tapahtui, kun muutin Ouluun. Olin silloin vajaa kolme (fyysisesti 19) vuotta vanha.

Tavoitteeni oli kasvaa aikuiseksi – eli saavuttaa aikuisen kielitaso suomessa – hieman tavallisia lapsia nopeammin, tarkemmin sanottuna kolmessa vuodessa.

Pikakasvatuksen yritin toteuttaa käymällä lukion uudestaan suomeksi ja asumalla suomalaisen perheen kanssa, toisin sanoen kielikylvyn avulla.

Alussa olin hyvin ujo ja varovainen lapsi. Minulla kesti viisi kuukautta, ennen kuin uskalsin puhua suomea kodin ulkopuolella.

Puhuin kavereitteni ja luokkatovereitteni kanssa kokonaisen vuoden englantia, sillä suomen puhuminen tuntui oudolta ja nololta.

Puhekielen kanssa minulla oli hassu suhde: kesti kauan, ennen

Sumanismi

kuin mää-pronimini ei enää tuntunut vieraalta suussa.

Toinen ja tärkein käännekohta tapahtui lukion toisen vuoden alussa. Siihenastiseen suulliseen kielitaitooni tyytymättömänä havahduin vihdoin siihen, ettei se todellakaan parane, jos kieltä ei uskalla edes puhua. Vaihdoin englannin pois suomeen, ja siitä se lähti.

Ehkä tärkein oppimani asia tähän mennessä on, että jos haluaa oppia kieltä hyvin, täytyy olla jatkuvassa kosketuksessa sen kanssa. Vaikka kävin alussa päivälukion lisäksi aikuislukion S2-iltatunneilla, en usko, että tunnit yksin olisivat tehneet vauva-minästä aikuista. Tuntuu siltä, että opin suomea (tai totuin siihen) väkisin olemalla melkein koko ajan tekemisissä sen kanssa, koska minun oli yksinkertaisesti pakko tehdä niin.

Paluu vauvaikään

Nyt synnyn taas uudelleen, tällä kertaa japaninkielisenä. Japanin kielen oppiminen onkin ollut yksi ikuisuustavoitteistani, joka juontaa juurensa vielä varhaisemmalta ajalta kuin suomi-projektini. Olen käynyt viime vuodesta lähtien yli-

opiston japanin kielen kursseilla ja yrittänyt aikaisemminkin oppia kieltä muutaman kerran, mutta päätin vasta pari kuukautta sitten tehdä sen kunnolla ("kunnolla" ei tarkoita pelkästään tunnilla istumista kahdesti viikossa). Tilanne on hieman erilainen kuin suomen opiskeluni aikana, ja minulla on uusi haaste: en voi muuttaa Japaniin, joten minun pitää tuoda sen tänne.

Ensimmäinen tavoitteeni on 2200 yleisimmän kanji-merkin opetteleminen. Kun tämän hoitaa pois alta, suurin este japanin lukutaidon kehittymiselle on jo ylitetty.

Ja koska en ole tavallinen japanilainen lapsi, minun ei tarvitse käydä koulua 12:ta vuotta oppiakseni nämä merkit – voin tehdä sen muutamassa kuukaudessa ja vieläpä saada ne pysymään lujasti muistissa. Tämä saattaa kuulostaa hieman hurjalta ja mahdottomalta, mutta oikeastaan kuka tahansa pystyy siihen. Ei ole olemassa taikageeniä, joka auttaa aasialaisia sisäistämään helposti tuhansia kanji-merkkejä. Olen elävä todiste siitä. Opiskelin kymmenen vuotta mandariinikiinaa koulun pakollisilla äidinkielen tunneilla muistamatta sen kummemmin suurinta osaa oppimistani merkeistä.

Miksi? Koska minulla on surkea muisti, ja yritin väkisin päntätä merkkejä kokeita varten päättömällä ulkoa opettelulla. Arvaapas kuinka hyvin ne pysyivät päässä kokeiden jälkeen! Koko prosessi oli silkkaa tuskaa, eikä pakollisten äikäntuntien jälkeen oikein tehnyt mieli olla missään ylimääräisissä tekemisissä kielen kanssa. Jätin kirjallisen kielen lepäämään, ja olen nyt lähes lukutaidoton.

En aio toista samaa virhettä kanjien opettelussa. Onneksi minulla on nyt jotain, jollaista olisin kipeästi kaivannut kiinan opiskeluni aikana: James Heisigin

Remembering the Kanji (RTK). Sarjaan kuuluu kolme kirjaa. Niiden avulla kanjeja opetellaan käyttämällä muistisääntöjä (Heisigin ”mielikuvitusmuistia”) sekä systeemaattista menetelmää, joka on paljon tehokkaampi kuin satunnaisten merkkien ulkoa opettelu.

Idea on hyvin yksinkertainen: joka kanji koostuu yhdestä tai useammasta primitiivistä. Primitiivit (jotka ovat Heisigin keksimiä ja siis eri asia kuin radikaalit) toimivat tavallaan niin kuin aakkoset.

Joka kanjilla on oma englanninkielinen avainsanansa, joka liittyy yhteen kanjin merkitykseen. Joka primitiivilläkin on oma avainsana, mutta sen merkitys saattaa olla mielivaltainen. Jokaisen kanjin primitiivit muodostavat yhdessä tarinan, joka yhdistää avainsanan kanjin muotoon. Kanji siis hajotetaan pienempiin, useammin esiintyviin osiin, jotka on helpompi muistaa yksinään kuin merkki kokonaisuudessaan.

Vaikka kanjien muodot pystyy muistamaan paljon helpommin Heisigin menetelmän avulla, nekin unohtuvat, jos ne jätetään kertaamatta tarpeeksi pitkään. Siksi minulla on myös käytössäni tietokoneen flash-korttiohjelma, joka perustuu aikavälikertaukseen.

Jokainen flash-kortti esiintyy aina välillä, ja esiintymisen aikaväli kasvaa kertauksesta toiseen. Mitä helpommin flash-kortin sisältö unohtuu, sitä useammin flashkortti esiintyy. Lisätietoa tästä saat googlaamalla termiä spaced repetition ja sen lisäksi vaikkapa Anki-ohjelmaa. Flash-kortteja ei siis enää tarvitse tehdä kynällä ja paperilla, ja ne ovat vieläpä fiksuja!

Aloitin kanji-projektini pari kuukautta sitten, ja tavoitteeni on käydä läpi kaikki ensimmäisen kirjan 2200 kanjia sadassa päivässä. Ajatus olisi opetella 22 kanjia joka päivä, ja takarajani

Sumanismi

on 31.1.2013. Tähän menneessä takanani on 1364 kanjia. Minun ei tarvitse enää pelätä niiden unohtamista, sillä ohjelma hoitaa tuon puolen, kunhan vain jaksan uhrata joka päivä puolisen tuntia kertaukseen.

Kanjien opettelu on kuitenkin eri asia kuin sanaston oppiminen; se on pikemminkin hyvin suuren ja monimutkaisen aakkosjärjestelmän opettelu. Mutta vaikka sanoja ja niiden lausumistapoja täytyy opetella erikseen, prosessi sujuu paljon paremmin, kun osaa jo tunnistaa ja kirjoittaa kanjeja.

Kun olen käynyt ensimmäisen RTK-kirjan läpi, aion oppia sanoja, niiden lausumistapoja ja kielioppirakenteita erilaisista lauseista, jotka voivat olla ihan mistä vain: elokuvista, kirjoista, mangasta tai vaikkapa yliopiston kurssin oppikirjasta. Tärkeintä on, että jokainen lause on jollain tavalla mielenkiintoinen ja hauska, jotta sitä jaksaa lukea useamman kerran. Silloinhan se varsinainen opiskelu vasta alkaa! Olen myös tilannut kolmannen RTK-kirjan, joka sisältää 800 lisäkanjia lukutapoineen. Toinen kirja käsittelee pelkästään lukemistapoja, ja jätän sen toistaiseksi väliin.

Kanji-opiskeluni ohella olen yrittänyt tehdä ympäristöstäni mahdollisimman japaninkielistä.

Kuuntelen lähes koko ajan japaninkielisiä uutisia tai musiikkia: minulla on joko kaiuttimet päällä kotona tai napit korvissa kävellessäni. Päällystän pikku hiljaa huoneeni seiniä japaninkielisellä materiaalilla. Animesta, mangasta ja kirjoista en vielä saa paljoa selvää, mutta jos opin vain yhden lauseen kerrallaan, sehän on jo edistystä. Olen oppinut, että kieltä voi oppia myös suurimmaksi osaksi pitämällä hauskaa. Kaikki lasketaan opiskeluksi, kunhan kieli on japani.∎

29

Auringon kansan viisi

maailmanloppua Lienee yleisesti tunnettu tosiasia, että auringon sammuminen johtaa tavalla tai toisella vääjämättä maailmanloppuun. Mesoamerikassa tämä tiedettiin hämmästyttävästi jo kauan ennen kuin länsimainen sivistys sen oivalsi. Lähinnä kaakaosta ja kansanmurhasta tunnetuksi tulleessa asteekkiyhteiskunnassa auringon sammumisen ja maailmanlopun ehkäiseminen oli jokapäiväistä – ja sangen veristä – arkea.

Jussi Virpiranta Asteekit uskoivat maailman olevan luonteeltaan syklinen: kun maailma tuhoutui, jumalat loivat sen uudelleen. Yllättävästi monet nykyfyysikotkin uskovat maailmankaikkeuden syklisyyteen, joskaan sillä ei ole mitään tekemistä auringon kanssa.

Asteekkimytologiassa uuden maailman ei odotettu olevan millään tavalla edellistä parempi vaan enemmän tai vähemmän samankaltainen.

Maailmanloppuun johtavat syyt saattoivat olla varsin moninaisia ja jopa melko mielikuvituksellisia. Kuten polyteistisissä uskonnoissa usein on tapana, jumalat olivat ihmisen kaltaisia mutta kaikin tavoin voimakkaampia. Viisaita tai kärsivällisiä

30

he eivät sen sijaan aina olleet, ja niinpä maailmanloppu ei välttämättä ollut oikeamielinen rangaistus ihmisten käytöksestä. Joskus se saattoi jopa olla seurausta jumalten välisestä kamppailusta.

Maailman synnyistä ja tuhoutumisista kertoo niin kutsuttu myytti viidestä auringosta, joka oli hyvin keskeisessä osassa asteekkikulttuurissa. Käytännössä koko yhteiskunta rakentui kyseisen uskomuksen ympärille. Aurinkomyytin mukaan jumalat valitsivat jokaiseen maailmaan keskuudestaan yhden tuomaan valoa aurinkona. Jos aurinko syrjäytettiin, maailma tuhoutui. Näin kävi, kun ensimmäisen maailman auringoksi valittiin noituuden, yön, petoksen ja tuomion jumala Tezcatlipoca. Kuten ehkä arvata saat-

Sumanismi

taa, yön jumalana hänestä ei ollut auringoksi. Myytti kertoo Tezcatlipocan onnistuneen muuntua vain puolikkaaksi auringoksi. Puolikas aurinko ei ilmeisesti kuitenkaan riittänyt kaikille, sillä lopulta Tezcatlipocan veli, Quetzalcoatl iski tämän kivinuijalla alas taivaalta.

Tästä tuohtuneena viralta pantu aurinko syötti kaikki ensimmäisen – ja ilmeisesti sillä hetkellä pilkkopimeän – maailman ihmiset jaguaareille.

Jumalat loivat uuden ihmisen asuttamaan toista maailmaa, jonka aurinkona loisti aiemmin kivinuijan kanssa heilunut Quetzalcoatl. Vuosien saatossa kansakunnan sivistys rappeutui, eivätkä ihmiset enää kunnioittaneet jumalia. Quetzalcoatlia tämä ei suuremmin vaivannut, mutta katkera

Tezcatlipoca osoitti noituuden ja tuomion jumalan voimiaan muuttamalla mielestään eläimellisesti käyttäytyvän ihmisrodun apinoiksi. Harmistunut Quetzalcoatl puhalsi kaikki apinat valtavalla hurrikaanilla pois maan päältä ja luopui auringon virastaan.

Jälleen luotiin uusi ihmisrotu.

Auringoksi valittiin sateen ja hedelmällisyyden jumala Tlaloc.

Pian Tezcatlipoca kuitenkin vietteli tämän puolison, ja aurinko jäi rypemään itsesääliin eikä täyttänyt velvollisuuksiaan. Ankara kuivuus koetteli maata, ja ihmiset rukoilivat sadetta. Kansa ei kuitenkaan kuollut kuivuuteen, vaan todella kypsästi käyttäytyvänä jumalana Tlaloc vastasi rukouksiin lopulta suunnattomalla tulisateella, joka poltti koko kolmannen maailman tuhkaksi.

Jumalat rakensivat uuden maailman ja loivat taas uudet ihmiset. Neljänneksi auringoksi nousi Tlalocin uusi vaimo, veden jumalatar Chalchiuhtlicue. Hän rakasti kansaansa syvästi, mutta aiemmista maailmanlopuista tuttu Tezcatlipoca väitti, että tämä vain teeskentelee välittävänsä ihmisistä, jotta nämä ylistäisivät häntä.

Chalchiuhtlicuen mielestä se oli sen verran julmasti sanottu, että hän itki seuraavat 52 vuotta verta ja hukutti vahingossa koko maailman. Hups.

Aurinkomyytin mukaan nykyinen maailma on viides. Viidenteen maailmaan jumalat eivät enää luoneet täysin uutta ihmistä, vaan Quetzalcoatl matkasi kuolemanvaltakuntaan ja keräsi aiempien maailmojen ihmisten luut. Hän musersi luut tomuksi, ja herätti ihmisen henkiin kastelemalla luuntomun omalla verellään. Viimeisen maailman auringoksi pääsi sodan jumala Huitzilopochtli. Joka yö hänen nuoremmat, kateelliset sisarensa, Tzitzimitlit – jotka

asteekkimytologian ulkopuolella tunnetaan myös tähtinä – hyökkäsivät kirkkaampana loistavan veljensä kimppuun. Joka yö Huitzilopochtli melkein hävisi taistelun, ja luonnollisesti siksi yöllä oli pimeää.

Asteekit tiesivät, että jos aurinko häviäisi taistelun, koittaisi jälleen maailmanloppu. Siksi he uhrasivat Huitzilopochtlille ihmisiä ravinnoksi päivittäin. Olihan se kuitenkin varsin pieni hinta siitä, että aurinko nousisi vielä seuraavanakin päivänä. Lisäksi heidän oli uhrattava ihmisiä Tezcatlipocalle, jotta tämä pysyisi tyytyväisenä.

Tämä oli tietysti aika järkevä veto, kun ottaa huomioon, mitä kaikkea Tezcatlipoca oli tehnyt aiemmissa maailmoissa.

Ihmisuhrit olivat usein varta vasten hankittuja sotavankeja,

Sumanismi

mutta paremman puutteessa toki omakin kansa kelpasi. Omaa vertaan asteekit uhrasivat pääasiassa Quetzalcoatlille vastalahjana ihmiskunnan herättämisestä henkiin.

Nykyihmisen silmin asteekkien uhrimenot edustivat tietysti äärimmilleen vietyä kansanmurhaa, mutta se, joka viiden auringon myyttiin uskoi, saattoi olla varma, ettei kivipyramidien huipulla tapettu ainuttakaan ihmistä turhaan.

Asteekit ilmeisesti uskoivat varsin vakaasti. Heille maailmanloppu oli jokaöinen, hyvin konkreettinen ja todellinen uhka. 1500-luvulla espanjalaiset tosin osoittivat asteekkien olevan väärässä: vaikka konkistadorit tappoivat lähes koko kansan ilman asianmukaisia uhrimenoja, aurinko paistaa yhä.∎

31

Osma tuli Ouluun Katja Virpiranta Suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestöjen puolivuosittainen tapaaminen järjestettiin tänä syksynä Oulussa. Osma-ainejärjestöjä on kaikkiaan kuusi kappaletta, joten vuoro osuu kunkin kaupungin kohdalle kerran kolmessa vuodessa. ”Kyllä se oli yksi työmaa”, tilittää Suman Osma-työryhmässä toiminut Jussi Virpiranta.

Vaikka fennistikohtaamisen järjestäminen olikin kaikkien t y ö ry hmäläis ten mielestä varsin antoisa kokemus, työ oli myös stressaavaa välillä jopa hermoille käyvää.

Tapahtuma alkoi perjantaina 23.11. järjestetyllä Niina Kunnaksen ja Laura Arolan luennolla, jossa vierailevat fennistit pääsivät tutustumaan paitsi Oulun yliopiston suomen kielen tutkimusnäkökulmiin, myös suomen sukuisten vähemmistökielten tilanteeseen.

Luennon jälkeen vieraat pääsivät hetkeksi hengailemaan sumalaisten ikiomalle Kerhikselle.

Kun tavarat oli viety majoituspaikkoihin, kaupassa oli käyty ja alkoholijuomavarannot täydennetty, koko fennistilauma siirtyi illanviettoon Syynimaan kerhohuoneelle. Jossakin vaiheessa iltaa

vieraat saivat oppia Syynimaalaulunkin.

Syynimaa-iltaan sisältyi hupaisia tutustumisleikkejä, vinkeää ja innovatiivista pizzaa (erityisesti se papupizza oli jännittävää) sekä tietysti perinteistä istuskelua, jutustelua ja juomalaulamista.

Hyvin nukutun yön jälkeen lauantai alkoi Osman kokouksilla.

Sillä aikaa, kun viralliset edustajat ja muutkin kiinnostuneet pönöttivät kokoustamassa, Suman työryhmä juoksi hoitamassa viimeisiä järjestelyjä. Kokousten jälkeen olisi nimittäin vuorossa Osmaturnaus, jossa kisataan huikaisevasta Osma-pokaalista. ”Pieniä mutkia tuli matkaan, sillä yksi rastivahdeista joutui perumaan aivan viime hetkellä.

Ongelmallista siinä oli se, että hän oli ainoa, joka tiesi mitään sen rastin sisällöstä”, Virpiranta kertoo. Korvaava rastinpitäjä kuitenkin onneksi löytyi, ja Suma sai edustusjoukkueenkin kokoon.

Turnauksessa käännettiin nurinpäin säkkiä, jonka päällä koko joukkue seisoa törötti, selitettiin kolmiosaisia yhdyssanoja, kuten säälipilluralli tai kultasuihkukone, muodostettiin sanoja annetuista kirjaimista ja esitettiin improvisaatioteatteria. Rastivah-

Pieniä mutkia tuli matkaan, sillä yksi rastivahdeista joutui perumaan aivan viime hetkellä.

32

Sumanismi

dit toki olivat lahjottavissa, jos taidot eivät riittäneet täysien pisteiden haalimiseen.

Lauantaipäivä huipentui ällistyttävän mahtaviin haalarisitseihin Koneen saunalla. Ruokana oli härkää punaviinikastikkeessa, mikä on vähintäänkin hienosteleva valinta sitseille. Se ei ollut erityisen maukasta, mutta onneksi sentään kylmää. Ruuan asianmukaisen kylmettymisen takasi Osma-työryhmän laatima, varsin muhkea laululärpäke, josta löytyivät kaikki klassikot aina Minnetistä Rapolan lauluun.

Siellä juotiin, laulettiin ja juotiin. Asiansa osaava henkilökunta piti huolen siitä, ettei alkoholittomillakaan sitsaajilla ehtinyt tulla jano missään vaiheessa. Henkilökuntaa ei tällä kertaa rikkonut ennätyksiä, vaikkakin ylsi kunnioitettavaan kolmenkymmenenkahden minuutin kestoon.

Noin viiden tunnin mittaisten sitsien aikana ehdittiin veisata läpi lauluvihkosen kaikki kaksikymmentäkahdeksan kappaletta sekä kiitettävä määrä lärpäkkeen ulkopuolistakin settiä. Muutamalle osmalaiselle nämä olivat ensimmäiset sitsit, ja toivottavasti kokemus oli heille yhtä mieluisa kuin tapahtumaa kovasti kehuneille kokeneemmille rellestäjille.

Osma-viikonloppu päättyi sunnuntain jäähyväisbrunssiin ravintola Rauhalassa, jonne krapulaiset ja huonovointiset osmaajat raahautuivat – tai ne heistä, jotka ylipäätään jaksoivat nousta.∎

Sumanismin palautekatsaus Katja Virpiranta Kansan mielipidettä oli edustamassa kaikkiaan yhdeksän vastaajaa. Haluamme ottaa kantaa palautteeseen ja kertoa, miten aiomme jatkossa vastata paremmin lukijoiden toiveisiin.

Suurin osa vastaajista piti nykyistä kolmen euron hintaa sopivana. Kaksi oli sitä mieltä, että se on liikaa. Ikävä kyllä hintaan emme voi juurikaan vaikuttaa: jos haluamme pudottaa hintaa, se automaattisesti tarkoittaa vähemmän sisältöä. Nykyinen myyntihinta kattaa noin 60 prosenttia painokustannuksista.

Kartoitimme myös lukijoiden halukkuutta nähdä tulevissa Sumanismeissa värillisiä kansia, mutta suurin osa vastanneista ei pidä muutosta tarpeellisena.

Lehden visuaalista ilmettä kaikki vastaajat pitävät tärkeänä ainakin jossain määrin. Suurimman osan mielestä Sumanismi on nykyisellään kaunis, mutta pari vastaajaa toivoi yhtenäisempää taittolinjaa: käytännössä se tarkoittaisi luultavasti enemmän yksiväriselle, valkoiselle pohjalle taitettuja juttuja ja vähemmän jänniä kikkailuja otsikoilla ja kuvituksella. En näe sitä todennäköisenä vaihtoehtona.

Suurin osa vastaajista on varsin tyytyväisiä sisältöön. Yllättävästi kukaan vastaajista ei toivonut tuleviin lehtiin runoja, vaikka runot ovat kivoja. Kaunokirjalliset tekstitkään eivät saavuttaneet järin suurta suosiota. Sen sijaan lukijakyselypohjaisia juttuja toivottiin paljon. Vakiopalstoista jatkuviksi toivottiin erityisesti Sumanismi testaa -palstaa, Suma-

nismi tutkii -palstaa, Näytetään kieltä -juttusarjaa sekä Rakasta esinettä.

Näytetään kieltä jatkuu näillä näkymin. Testauksia ja tutkimuksia tehdään aina, kun jotakin sopivaa aihetta löytyy. (Vinkkejä tutkittavista ja testattavista kohteista voi jättää toimitukselle koska tahansa.) Rakas esine -sarja lopetettiin, koska sekä kirjoittajien että haastateltavien löytäminen oli joka kerta samanlainen työmaa. Voimme kuitenkin kuulostella sen jatkomahdollisuuksia.

Yhden vastaajan mielestä Sumanismissa on liikaa mautonta ja asiatonta sisältöä. Pahoittelemme sisällöstä aiheutunutta mielipahaa, mutta ikävä kyllä menemme sillä linjalla, mitä enemmistö toivoo.

Me toimituksessa emme ole täysin varmoja, mitä palautteen antaja tarkoittaa friikkeilyllä ja nörttihuumorilla, koska mielestämme emme ole painottaneet sellaista liiaksi. Viime vuonna meillä oli nörttiteemalehti ja tänä vuonna friikkiteemalehti.Huolimme kuitenkin mukaan kaikkiin lehtiin myös yleisemmistä aiheista kirjoitettuja juttuja, ja teemaakin käsittelemme niin monesta eri näkökulmasta, että sieltä pitäisi löytyä kaikille jotakin.

Mitä tulee juttujen sisäpiirisyyteen, no, voi olla, että me itse olemme liian syvällä siellä sisäpiirissä, jotta edes osaisimme hahmottaa ongelmaa. Haluamme kuitenkin muistuttaa, että Sumanismissa ei ole ennakkosensuuria.

Jokainen halukas voi kirjoittaa lehteen täsmälleen sellaista materiaalia, mitä siellä tahtoo nähdä.

Jos aika ja innostus ei riitä kirjoit-

Sumanismi

tamiseen, juttuvinkkejä voi antaa toimitukselle. Haluamme myös mielellämme haastatella sumalaisia lehteen, mutta toivoisimme, että joku vinkkaisi meille, ketä kannattaisi haastatella. Jos siis joku tuttusi on tai sinä itse olet saavuttanut jotakin huikaisevaa ja haluat maailman kuulevan siitä, kerro meille, niin me kirjoitamme!

Päätoimittajat kuulemma näkyvät liikaa lehdessä niin kansikuvissa, juttujen aiheissa kuin kirjoittajinakin. Kansikuva-asioissa alun perin Jussi ja Jukka rikkoivat monivuotisen perinteen stokkikuvakansista ja siirtyivät tekemään kansikuvamateriaalin itse. Minä ja Mikko seurasimme heidän jalanjäljissään. Voi olla, että olemme laiskoja vötkylöitä ja menemme siitä, missä aita on matalin. Nykyiselläänkin kansikuvan kuvaussessio on yleensä useamman tunnin prosessi. Kauhistuttaa ajatellakin, kuinka paljon enemmän siihen pitäisi uhrata aikaa, jos vielä lisäksi meidän pitäisi metsästää pönöttäjät muualta.

Väite siitä, että kirjoitamme lähinnä itsestämme, ei ole mielesätni perusteltu. Kirjoitamme asioista, joissa olemme olleet mukana. Kirjoitamme omasta näkökulmastamme. Kokeilemme jatkossa kuitenkin vähentää näkyvyyttämme.

Kirjoittajakommentti on aiheellinen. On totta, että valtaosa Sumanismien 2011 ja 2012 jutuista on minun kirjoittamiani. Minulla ei ole mitään sisäistä tarvetta pitää Sumanismia yksityisenä julkaisualustanani, vaan varsin mielelläni luovutan tilaa muillekin kirjoittajille. Heitä vain ei ole toistaiseksi juurikaan näkynyt.∎

33

Sumanismin 2013 päätoimittajat Sumanismin päätoimittajat kaudella 2013 eivät varmastikaan ole lukijoille täysin tuntemattomia. Vuoden 2012 toinen päätoimittaja Katja Virpiranta jatkaa samassa pestissä, ja uudeksi päätoimittajaksi Mikon tilalle tulee Jukka Mettovaara, joka hänkin on näissä tehtävissä jo toistamiseen.

Katja Virpiranta

* hakenut päätoimittajaksi vuodelle 2010 – ei tul ut valituksi * toiminut Sumanismi-toimihenkilönä kaudella 2011 * ollut päätoimittajana kauden 2012 * kirjoittanut huolestut avan paljon Sumanismiin vuodesta 2011 lähtien * pitää itseään varsin hyvänä taittajana

Jukka Mettovaara

* aloitti Sumanismi-uransa päätoimittajana kaudella 2011 * toimi Suman hallituksen puheenjohtajana kaudella 2012 * on pitänyt kahta vakiopalstaa Sumanismissa vuonna 2012 * muut pitävät Jukkaa yleisnerona ja renessanssimiehenä * hallitsee sekä graafisen että sisällöl isen puolen

34

Sumanismi

Surma

K. Virpiranta

Edellisessä osassa tapahtunutta: Surujenkartanon juhlavieraille on vähitellen selvinnyt emännän katala suunnitelma: tarinan sankarit kohdannut paikallinen zombiapokalypsi puhui sen puolesta, että Misaria saattoikin tahtoa heille pahaa.

Osa 4: Ratsuväki Elävien kuolleiden vaikerointia kuului joka puolelta.

Vaikka käveleviä raatoja ei näkynytkään missään enempää, ääni enteili niiden olevan lähellä. Enaran johdolla seurue ryntäsi kohti käytävää, joka johti palvelusväen tiloihin. Pitkälle he eivät kuitenkaan ehtineet, kun toinen zombilauma pysäytti heidän kulkunsa. ”Minun olisi pitänyt kuunnella vaimoani”, Lezome huokaisi ja livisti muiden kannoilla takaisin eteisaulaan. ”Hän ei halunnut minun ollenkaan tulevan näihin typeriin juhliin.” ”Olen varma, että vaimosi toivoisi sinun kuuntelevan mielipidettään muissakin asioissa”, Ratnam totesi. ”Hänen täytyy tietää, että sinä et osaa pitää mulkkuasi housuissasi, kun lähistöllä on mitään, mikä muistuttaa etäisestikään naista.” ”Lauma verenhimoisia hirviöitä jahtaa meitä, ja sinusta tuntuu, että tämä on sovelias hetki arvostella minun moraalisia valintojani”, Lezome sanoi samanaikaisesti huvittuneena ja närkästyneenä. ”Sinä jos joku osaat laittaa asiat perspektiiviin. Kyllä. Vaimoni tietää, mutta se ei häiritse häntä lainkaan niin paljon kuin sinua.” ”Niin – koska hän on jumalaton, rappiollinen huora niin kuin sinäkin”, Ratnam virkkoi.

Lezome seisahtui äkisti ja tarrasi Ratnamia käsivarresta. ”Sinä voit loukata minua niin paljon tahdot.

Minä en välitä”, mies sanoi epätavallisen jäätävästi. ”Mutta jos sinä pikkusieluinen puritanisti vielä kerran sanot mitään epäkunnioittavalta haiskahtavaakaan vaimostani, minä väännän sinun niskasi nurin. Se nainen on minun päivänpaisteeni, minun kuningattareni ja elämäni rakkaus. Sinulla tai kenelläkään muullakaan ei ole oikeutta solvata häntä.”

Hetken Ratnam näytti säikähtäneeltä, ja tyytyväinen virnistys oli jo leviämässä Lezomen kasvoille.

Samassa Ratnam kuitenkin sysäsi hänet kohti zombilaumaa, joka oli laahustanut ruokasalin ovesta aulan puolelle. Lezome sai oppia kantapään kautta, että Ratnamin reaktio olikin suunnattu hirviöille hänen takanaan – ja että herra tuomarille toiset ihmiset olivat ilmeisesti vain hirviönsyötin arvoisia. Olioiden tahmaista, mätänevää lihaa ja teräviä kynsiä oli yhtäkkiä joka puolella.

Naiset olivat sillä välin ehtineet yläkerran portaille. Vain Juniki katsoi taakseen ja näki, kuinka Ratnam katalasti uhrasi toverinsa varmistaakseen oman pakonsa. Epäröimättä nuori nainen loikkasi porraskaiteen ylitse ja syöksyi elävien kuolleiden piirittämän miehen avuksi.

Muutamalla hyvin tähdätyllä potkulla tyttö sai häädettyä hirviöistä kolme loitomalle niin, että pääsi Lezomen luokse. Maahan kyyristynyt mies koetti parhaansa mukaan suojata itseään zombeilta, jotka purivat ja raapivat. ”Juokse!” Juniki komensi ja potkaisi kasvoille hirviötä, joka näytti olevan aikeissa iskeä hampaansa Lezomen niskaan. Raato lennähti kauemmaksi eikä enää liikkunut.

Lezome kömpi jaloilleen. Suureksi yllätyksekseen Juniki huomasi, ettei mies ollutkaan kyyhöttänyt lattialla suojellakseen itseään olennoilta – hänellä oli sylissään Natħithran vauva, jonka oli onnistunut sieppaamaan zombeilta, kun nämä olivat käyneet hänen kimppuunsa. Mies kiirehti portaille muiden luokse, eikä Junikikaan jäänyt enää koettelemaan onneaan hirviöiden kanssa.

Natħithra otti lapsensa Lezomen käsistä ja rutisti pienokaisen syleilyynsä. ”Kiitos”, hän sanoi lyhyesti – Natħithra ei koskaan turhia tunteillut – mutta vilkaisu hänen silmiinsä paljasti, että hänen sydämensä itki ilosta. Nainen loi silmäyksen lapsensa pelastajaan,

Sumanismi Sumanismi

35 35

joka oli rähjääntynyt kohtaamisessaan elävien raatojen kanssa. Tällä oli poskessaan syvä kynsien jättämä nirhauma, joka vuosi verta vuolaasti. Natħithra painoi vapaan kätensä haavan päälle, ja kun hän veti kämmenensä pois, haava oli tiessään. Vain veritarhat olivat muistuttamassa siitä.

Lezome kosketti kasvojaan. ”Mitä...?” ”Jumalattareni on siunannut minua parantamisen lahjalla”, Natħithra sanoi. ”Harvoin vaivaudun pahaisten naarmujen vuoksi.” ”Me olemme ansassa!” Enara huudahti portaiden yläpäästä ja herätti Natħithran ja Lezomen välistä sananvaihtoa seuranneet takaisin todellisuuteen.

Yläkertakaan ei ollut säästynyt haudasta nousseiden kauhistusten invaasiolta.

Perääntyminen ei enää ollut mahdollista. Aulassa Junikin hyökkäyksestä toipuvat zombit laahustivat hiljalleen kohti portaita, ja käytäviltä tuli lisää. ”Natħithra, sattuisiko sinulla olemaan mitään aseita laukussasi?” Friða kysäisi. Natħithran olalla roikkui laukku, jota hän oli kanniskellut mukanaan koko ajan. Normaalit ihmiset luultavasti eivät tuoneet aseita mukanaan, kun tulivat vieraiksi juhliin, mutta aznolit eivät olleetkaan normaaleja ihmisiä. ”Enimmäkseen vauvanvaippoja”, haltia vastasi mutta penkoi laukkua vapaalla kädellään. ”Minulla myös oli teleportaatiokivi, mutta minua ei oikeastaan yllätä, että se näyttäisi mystisesti kadonneen laukustani. Joku ei halua meidän pakenevan.” Puhuessaan hän kaivoi härkäruoskan laukustaan. ”On minulla tämä.” ”Mahtavaa. Anna se minulle”, Friða pyysi, eikä edes pysähtynyt miettimään, miksi naisella oli härkäruoska mukanaan. ”Niin paljon kuin minua huvittaisikin nähdä, kun lyöt sillä itseäsi naamaan, en oikein usko, että se auttaa meitä tässä tilanteessa mitenkään”, Natħithra tokaisi ylenkatseellisesti. ”Sinä olet nimitellyt minua orjapiiskuriksi koko tämän ajan, kun olemme tunteneet toisemme, ja nyt sinä sitten et yhtäkkiä uskokaan, että osaan käsitellä ruoskaa”, Friða sanoi. ”Yritä nyt jo päättää.” Hän nappasi ruoskan Natħithran kädestä ja viiletti alas portaita. ”Ehkä minä voin pelotella ne loitommalle”, hän sanoi ja paukautti ruoskaa ilmassa.

Toden totta: lähimmät zombit pysähtyivät ja yksi otti jopa varovaisen askeleen taaksepäin. Barbaarinainen toisti saman ja hymyili voitonriemuisena, kun lisää eläviä kuolleita vetäytyi kauemmaksi hänestä.

Hän eteni ja zombit perääntyivät. Muut uskaltautuivat laskeutumaan alas portaita. Vain Enara oli ylhäällä punnitsemassa mahdollisuuksia päihittää

36

Sumanismi

yläkerran hirviölauma. Niitä ei ollut siellä yhtä paljon kuin alhaalla, ja nekin vähät näyttivät pysyttelevän etäällä. ”Me emme kuolekaan tänne”, Friða huudahti riemastuneena – ja siinä samassa hän teki virheen. Hän oli ajanut zombeja loitommalle liian aggressiivisesti ja seisoi nyt liian lähellä niitä. Kun hän heilautti ruoskaansa, sen äärimmäinen häntäpää sivalsi lähimpänä seisovaa zombia poskeen.

Sitä hänen ei olisi pitänyt antaa tapahtua. Zombi ärjäisi suuttuneena. Sitten ne muutkin alkoivat karjua ja lähtivät laahustamaan kohti Friðaa vihaisempina ja verenhimoisempina kuin aikaisemmin. Ne eivät vieläkään liikkuneet järin nopeasti, mutta niitä oli paljon joka puolella.

Portaissa yhä seisova Lezome havahtui Enaran kiljaisuun. Porrastasanteella makaaberin sisustuselementin omaisesti töröttänyt luuranko oli napannut Enaran luisevaan syleilyynsä ja raahasi tuota nuorta naista poispäin tovereistaan. Lezome syöksyi hänen peräänsä.

Sillä välin alakerrassa muut olivat ajautuneet käsikähmätappeluun raatoarmeijan kanssa. Juniki pidätteli otuksia tehokkaimmin, mutta tehtävä näytti mahdottomalta hänellekin: aina kun hänen onnistui ajaa yksi zombi kauemmaksi, kaksi uutta tunkeutui tilalle. Vain kolme kaikista Junikia ahdistelleista zombeista makasi lamaantuneina maassa. Kaikki muut olivat oitis kömpineet jaloilleen ja palanneet asemapaikalleen jäämättä nuolemaan haavojaan. Tämä taistelu oli tuomittu hävittäväksi.

Natħithra sohi lähelle päässeitä zombeja veitsellään lapsi toisella käsivarrellaan. Se ei vaikuttanut juuri muuta kuin sai zombit hiukan vihaisemmiksi ja mädäntynyttä lihaa tipahtelemaan lattialle. Ratnam yritti parhaansa mukaan mätkiä zombeja nyrkeillään, mutta jopa kädet täynnä vihamielisiä eläviä kuolleita muut panivat merkille miehen yritysten näyttävän melko säälittäviltä. Ilmeisesti tuomari harvoin joutui selvittelemään näin konkreettisia konflikteja.

Friða oli zombit suututettuaan luopunut Natħithran ruoskasta ja kokeili nyt toisenlaista lähestymistapaa. Hän oli napannut käsiinsä pienikokoisen kävelevän raadon ja käytti sitä aseenaan tämän tovereita vastaan. ”Kai te ymmärrätte, että me emme selviä tästä?”

Friða kysäisi ravisteltuaan niskastaan päälleen loikanneen, terävillä kynsillään ihoonsa kaivautuneen zombin.

Kukaan ei ehtinyt vielä kritisoimaan Friðan pessimismiä, kun yhtäkkiä keskelle zombilaumaa ilmestyi

kuin tyhjästä kaksi ihmistä. Kumpikin oli verhoutunut rengaspanssariin ja kypärään, jonka silmikko piilotti kantajansa kasvot. Molemmat pitelivät oikeassa kädessään piikkistä puunuijaa ja vasemmassa pienehköä, pyöreää metallikilpeä. Kaksikko loi nopean silmäyksen ympäristöönsä, asettui selät vastakkain keskelle zombilaumaa, joka nyt kiinnitti huomiota heihinkin, ja kuin yhteisestä sopimuksesta pamauttivat nuijillaan kahta lähimpänä olevaa raatoa kalloon. ”Tähdätkää päähän, saakelin toopet!” ärähti toinen heistä naisen äänellä zombien parissa kamppaileville illallisjuhlavieraille. Sanojensa vakuudeksi nainen kalautti seuraavalta onneaan koettavalta epäkuolleelta pään halki piikkinuijallaan niin, että verta ja mädäntynyttä lihaa roiskahti viereisten silmille.

Melkein samanaikaisesti hän pamautti kilvellään kasvoihin toista. ”Muuten ne vain nousevat uudestaan ylös, kunnes jäljellä ei ole enää muuta kuin niitä”, hänen miespuolinen toverinsa lisäsi.

Juniki teki oitis työtä käskettyä, ja kun raatoarmeijaa alkoi laota, muutkin noudattivat hänen esimerkkiään. Vaikka vain hetkeä aikaisemmin tilanne oli näyttänyt toivottomalta, taistelu oli ohitse tuossa tuokiossa. ”Ser, dawa... Te pelastitte meidän henkemme”, Ratnam huudahti helpottuneena siitä, että oli sittenkin pelastunut hirvittävältä kuolemalta. ”Alva kultaseni”, naissoturi sanoi toverilleen. ”Kutsuiko kunnianarvoisa ser Niek Ratnam juuri meitä ritareiksi?” ”Olin kuulevinani niin”, mies myönsi. ”Viime kerralla hän nimitti minua ’likaiseksi, rikolliseksi katurotaksi, jonka sietäisi nääntyä nälkään’.” Viime kohtaaminen oli sattunut melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Alva oli ollut pieni, kadulla elävä poika, joka varasti ruokansa pitääkseen itsensä hengissä.

Lopulta hän oli jäänyt kiinni, joutunut oikeuden eteen ja tullut tuomituksi orjuuteen – mikä oli itse asiassa se parempi vaihtoehto. Tuohon aikaan varkaita ei kohdeltu järin armollisesti. ”Mistä te tulitte, ja kuinka te tiedätte, miten noita zombeja vastaan taistellaan?” Friða puuttui keskusteluun.

Soturikaksikko käännähti häntä kohti. ”Ne eivät ole zombeja”, nainen kivahti. ”Ne ovat lihagolemeja, ja se on aivan eri asia. Eikö teitä ole enempää kuin te neljä ja pikkuhaltia? Luulin, että tulimme pelastamaan kuutta aikuista ja kahta penskaa.” ”Meitä oli kuusi vielä vähän aikaa sitten”, Friða vastasi. Hän, kuten toisetkin, oivalsi vasta nyt, että Enara ja Lezome olivat kadonneet kuin maan niele-

minä.

Eloon herännyt luuranko retuutti raivokkaasti vastaanpyristelevää Enaraa perässään kohti kauempana seisovaa raatorivistöä. Kun ne huomasivat luurankotoverinsa – tai kenties raadeltavaksi tulevat ihmiset – ne lähtivät laahustamaan vastaan. Perässä seuraava Lezome otti seinän vieressä pienellä pöydällä yksinäisenä nököttävän mustaksi maalatun saviruukun käteensä ja turhia aikailematta viskasi sen kohti luurankoa.

Kuten mies oli toivonutkin, ruukku osui suoraan keskelle luurangon pääkalloisaa takaraivoa, ja kallo putosi luurangon hartioilta. Samassa päättömäksi jäänyt luurankokin hajosi kasaksi pölyisiä luita.

Enara yritti pinkaista pakoon, mutta yksi zombeista oli jo saavuttanut hänet ja tarrasi häneen kiinni kaksin käsin.

Lezome otti soihdun seinällä olevasta telineestä ja juoksi sen kanssa Enaran avuksi. Hän ei tiennyt, miten raadot suhtautuisivat tuleen, mutta toivoi voivansa hätistää ne kauemmaksi. Hän sohi soihdulla kohti zombeja, tarrasi Enaraa kädestä ja kiskoi tämän mukaansa. ”Oletko sinä kunnossa?” mies kysäisi taaksensa vilkuillen. Ne eivät seuranneet. Seisoivat vain aloillaan uhkaavina ja örisivät. ”Täysin”, Enara vastasi. ”Se otus hädin tuskin koski minuun.” ”Sinun epänaisellinen karskiutesi ei koskaan lakkaa ällistyttämästä minua”, Lezome totesi virnistäen. Puhuessaan hän otti seinältä toisen soihdun ja ojensi sen Enaralle. Ennemmin tai myöhemmin ne tulisivat, ja heidän oli parasta olla valmiina puolustautumaan. ”Olkapäässäsi on neljä syvää viiltoa sen hirviön kynsien jäljiltä. Olet yltä päältä veressä.

Mutta ei! Sinulla ei ole hätäpäivää!” ”Niinpäs onkin”, Enara myönsi vilkaistuaan olkapäänsä ylitse. ”Siinä on tunnoton kohta. En huomannut kynsiä.” Se oli seurausta hänen elämänsä toiseksi pahimmasta kokemuksesta: rumia arpia ja siellä täällä kohtia, jotka eivät tunteneet ihan normaalisti. ”Se on vain pintanaarmu. Olisin tuntenut sen, jos se olisi mitään, mistä kannattaisi huolestua.” Hän lähti kohti portaikkoa. ”Meidän pitää palata muiden luokse. Ei ole turvallista hajaantua.”

Lezome seurasi Enaraa – ei hänkään tahtonut jäädä tänne kahdestaan Enaran kanssa kamppailemaan zombilaumaa vastaan. Friðan ja Junikin luona olisi turvallisempaa: noilla kahdella, jos jollakin, oli mahdollisuus selviytyä tästä koettelemuksesta, ja Lezomen mielestä kenellä tahansa heidän lähettyvil-

Sumanismi Sumanismi

37 37

lään pysyttelevällä oli toivoa. Kaksikko oli juuri astumassa portaikkoon, kun portaat roihahtivat miehen korkuisiin liekkeihin. ”Me kuolemme tänne!” Lezome kiljaisi. ”Talo on tulessa! Se nainen on sekaisin! Tule tänne, sinä pelkuri, ja kohtaa meidät niin kuin säädyllinen ihminen!” Enaralle jäi epäselväksi, mitä Lezome tarkkaan ottaen olisi tehnyt Misarialle, jos tämä olisi näyttäytynyt hänen pyynnöstään. ”Emmekä kuole”, Enara sanoi kiihtymättä laisinkaan tai välittämättä toverinsa mesoamisesta heidän vangitsijalleen. Hän katseli liekkejä mietteliäänä. ”Tuli ei leviä. Se on pelkkä taikatemppu, jonka tarkoituksena on estää meitä pääsemästä muiden luokse alakertaan.”

Enara ojensi kätensä kohti liekkejä koettaakseen, tuntuiko niiden lämpö samalta kuin oikean tulen.

Ehkä se oli vain illuusio. ”Älä koske niihin liekkeihin!” vieras naisääni rääkäisi jostakin Enaran selän takaa. ”Se polttaa, vaikka onkin vain taikatempputulta!” ”Sinä!” Lezome huudahti tulistuneena. ”Lezome. Se ei ole hän”, Enara sanoi ja tarttui miestä kädestä ennen kuin tämä hyökkäisi muukalaisen kimppuun. Nainen kyllä äkkivilkaisulta muistutti etäisesti Misariaa: hänkin oli kalpea, solakka ja mustahiuksinen. Toisin kuin Misaria, hän oli kuitenkin pukeutunut kirkkaanpunaiseen ja kalpeasta ihostaan huolimatta näytti elävältä. Hänellä oli kädessään puinen sauva ja kainalossaan vanha, paksu kirja. ”Lady Shacila Mortanum. Tietysti. Sinä olet se seitsemäs juhlavieras. Lefetia haastatteli sinuakin todistajana Junikin tapauksessa.”

Nainen virnisti ilahtuneena Enaran ripeästä päättelystä. ”Te olettekin jo keksineet, miksi olette täällä”, hän virkkoi. ”Me tulimme tänne heti, kun saimme tietää teidän olevan pulassa. Lähetin Alvan ja Shirin jo edeltä. Oletteko te nähneet heitä?” ”Arvaisin, että he ovat alakerrassa muiden kanssa”, Enara vastasi. ”Kuinka paljon te oikeastaan tiedätte siitä, miksi olette täällä?” nainen kysäisi. ”Päättelimme, että Junikin entinen omistaja Nogaer Avaloreth päätti saattaa meidät hengiltä epäkuolleen nekromanttisukulaisensa Misarian avulla, koska olemme kaikki kriittisiä todistajia hänen tulevassa murhayritysoikeudenkäynnissään”, Enara kertoi. ”Se on totta”, nainen vahvisti. ”Alun perin hän lähetti salamurhaajia meidän kaikkien perään, mutta sittemmin totesi sen liian hitaaksi ja epäluotettavaksi metodiksi. Niinpä hän päätti turvautua salatieteisiin

38

Sumanismi

ja pyytää apua Misarialta. Kuten varmaankin tiedätte, Misaria ei ole aivan tavallinen kuolevainen, ja voi olla, että selvitäksemme täältä joudumme tappamaan hänet. Miten te siihen suhtaudutte?” Nämä kaksi olivat filosofeja, ja heillä saattaisi olla vahva mielipide vihamiestenkin surmaamisesta. ”Hän yritti tappaa meidät!” Lezome kiljaisi kiihtyneenä. ”Meillä on ihmisinä luontainen tarve selviytyä!” ”Tappaminen on tietysti aina perimmältään väärin”, Enara sanoi mietteliäänä. ”Kenen tahansa tappaminen: myös sellaisten, jotka enemmän kuin ansaitsisivat sen. Voidaan toki keskustella siitä, miten elämä ylipäätään määritellään – –” ”Eikä voida! Hän yritti tappaa meidät!” Lezome rääkäisi. ”– – mutta kuten hän sanoi”, Enara jatkoi ja loi silmäyksen Lezomeen. ”Misaria yritti tappaa meidät, yrittää yhä ja voi vielä aivan hyvin onnistuakin.” ”Hienoa, että saavutimme yksimielisyyden siitä.”

Lady Shacila Mortanum kalautti sauvallaan kallon halki yhdeltä lähelle laahustaneelta epäkuolleelta. ”Täällä alkaa olla tungosta. Mennään tuohon huoneeseen miettimään, miten käytännössä teemme kuolemattomasta selvää”, hän sanoi ja osoitti ovea käytävän vastakkaisella puolella.

Se, mitä Sâfura etsi, oli vanhempi kuin ihmiskunta – ehkäpä vanhempi kuin tunnettu maailma. Siksipä häntä voisikin auttaa vain joku, joka itsekin oli muinainen. Yleensä sellaisessa tilanteessa oli luontevaa kääntyä haltioiden puoleen, joskin Sâfura etsi nyt jotakin, mikä oli vanhaa myös heidän mittapuullaan.

Varsin ymmärrettävistä syistä maan päällä ei kävellyt montakaan sielua, jotka olisivat vanhempia kuin taivas.

Sâfuralle kuitenkin riittäisi yksi, joka olisi nähnyt ihmiskunnan aamunkoiton, ja hän tiesi nimeltä tämän miehen. Professori Aron Silbainvair oli elänyt kymmeniä tuhansia vuosia sitten ja yhä oli osa kuolevaisten maailmaa. Tai pikemminkin taas; välissä hän oli viettänyt pienen iäisyyden paikassa, jossa aika ei ollut kuolevaisille yhtä ankara kuin mihin useimmat olivat tottuneet. ”Saatte puhua hänelle hetken”, sanoi nuori haltianainen professorin kotona, ”mutta minun on pyydettävä teitä poistumaan, jos professori kiihtyy vierailustanne liiaksi.”

Sâfura seurasi haltianaista professorin työhuoneeseen. Nainen kolkutti ovelle, ja vaikka ei saanutkaan vastausta, avasi oven silti ja astui peremmälle.

Huoneen kaikki seinät oli vuorattu kirjahyllyillä,

jotka notkuivat vanhoja opuksia. Auringonvaloa siivilöityi huoneeseen kahdesta ikkunasta, joista toisen eteen oli vedetty riekaleinen verho, joka ei peittänyt ikkunaa aivan kokonaan. Toiseen ikkunaan puolestaan oli raapusteltu outoja merkkejä punaisella maalilla. Kaikki pöytäpinta-ala oli peitetty tavaralla: aukinaisia kirjoja, irtopapereita täynnä merkillisiä kirjoituksia, piirroksia ja symboleja, kynttilöitä, pulloja ja purnukoita, joiden sisällöstä Sâfura ei halunnut esittää minkäänlaisia arvauksia. Lattiaan, kattoon sekä kaikille vähille paljaille seinille oli piirretty samankaltaisia outoja kuvioita, joita ikkunassa ja ympäriinsä lojuvissa muistiinpanoissakin näkyi.

Kaiken sen kaaoksen keskellä professori itse kyhjötti pöydän alla vapisevana ja kasvoillaan puhtaasta pakokauhusta kielivä ilme.

Professori Aron Silbainvair oli pohjoisen haltia, tai davvnirr, kuten heitä omalla kielellään kutsuttiin.

Ulkomuodollisesti he olivat lähinnä haltiavastine barbaareille: sirohkorakenteisia lihavuoria, joilla oli haltiakorvat. Tämä mies kuitenkin oli luisevan ja nälkiintyneen näköinen, ja hän näytti vanhalta. Kun professori oli viimeksi elänyt kuolevaisten maailmassa, hän oli ollut hieman yli 300-vuotias, eli ei vielä ihan keski-ikäinen. Tuon miespolon takkuinen, harmaantunut tukka sojotti joka suuntaan ja tummat silmänaluset kertoivat, ettei mies nukkunut öitään rauhassa. Rauhassa hän tuskin sai olla valveillakaan: hänen kasvonsa oli kynsitty naarmuille, ja vilkaisu miehen vapiseviin käsiin ja verisiin kynnenalusiin riitti paljastamaan, että tämä oli tehnyt sen itse. Niin, aika oli ollut ainoa, joka häntä oli koettelemuksensa aikana kohdellut lempeästi; se kaikki muu oli jättänyt lähtemättömät jälkensä ja pakotti hänet päivästä toiseen kamppailemaan demoneja vastaan – demoneja, jotka olivat olemassa vain hänen päänsä sisällä, ja juuri siksi olivat niitä pahimmanlaatuisia. ”Professori – kaikki on hyvin”, haltianainen, Suonja nimeltään, sanoi ja tarttui miestä hellästi kädestä. ”Sinä olet kotona. Mikään ei voi vahingoittaa sinua.” Hän itse asiassa puhui omaa äidinkieltään, jota Sâfura ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta naisen pehmeästä, rauhoittavasta äänensävystä oli helppo päätellä, mitä tämä sanoi. Niin kävi, että hänen lempeä äänensä sai professorin rauhoittumaan ja kömpimään pois pöydän alta. Suonja kietoi viltin miehen hartioille ja silitteli tämän verinaarmuista poskea. ”Mitä sinä tahdot, ihmistyttö?” mies kysyi sitten ja tuijotti tiukasti Sâfuraa. Nyt hän vaikutti huomattavasti selväjärkisemmältä kuin vielä hetki sitten. ”Minun nimeni on Sâfura Sinqir, ja minä – –” ”Profeetta Sâfura?” professori keskeytti. ”Sinä olet

vieläkin hullumpi kuin minä. Kyllä, minä olen kuullut sinusta. Sinä olet järjiltäsi sekaantuessasi jumalten asioihin. Sinä oli tuomittu sinä hetkenä, kun jumalasi puhui sinulle ensimmäisen kerran, ja jos sinulla olisi ollut lainkaan järkeä päässäsi, olisit lähtenyt tiehesi etkä olisi koskaan ottanut kuuleviin korviisi jumalasi kutsuja. Sinä olet tehnyt virheen. Toivo ja rukoile, että se on sen arvoista.” ”Tarkoitatteko te, professori, että se mitä te teitte, ei ollut?” Sâfura kysyi. Ei miestä siitä voisi tuomita; tämä oli raunio – pelkkä varjo siitä urheasta ja pelottomasta nerosta, joka tämän kerrottiin joskus olleen. ”Se täytyi tehdä”, mies vastasi ja tuijotti tyhjyyteen pitkän tovin. Sâfura saattoi aistia tuskan, joka miestä vainosi: kymmenettuhannet Helvetissä vietetyt vuodet eivät antaneet hänelle hetken rauhaa. Oli oikeastaan pieni ihme, että tuolla piinatulla raukalla oli edes ajoittaisia koherentteja hetkiä. ”Se täytyi tehdä, ja minä epäonnistuin.” Hänen palveluksensa Helvetin syövereissä oli ollut määrä kestää ikuisesti, mutta hänet olikin lähetetty kotiin etuajassa. ”Mene asiaan, tyttö.” ”Minä etsin loitsua, jonka sanotaan kadonneen historian hämäriin”, Sâfura sanoi. ”Loitsua, jolla kutsutaan esiin hänet, joka on ollut aina.”

Utelias ilme hiipi miehen kasvoille. ”Eikö se ole hiukan epäpyhää magiaa jumalan lähettiläälle?” ”Sinä olet velho. Miksi sinä et vain teleportoi meitä ulos täältä?” Lezome ihmetteli. ”Loitsija”, Shacila korjasi. ”Koska vangitsijanne on langettanut tämän paikan ylle suojausloitsun, joka estää maagisen teleportoinnin talon sisällä tai ulos talosta. Luulen, että teleportaatiokivellä pääsisimme pakoon, mutta annoin omani Shirille ja Alvalle.”

Enara selasi Shacilan loitsukirjaa. ”En löydä loitsua Viikatemiehen manaamiseen”, hän huomautti lehteillessään kirjaa. Vanhassa, kuluneessa opuksessa ei ollut sisällysluetteloa, eikä sisältö tuntunut muutenkaan olevan missään loogisessa järjestyksessä. ”Sitä ei ole”, Shacila vastasi. ”Se on kadonnut vuosituhansia sitten. Ei ole elossa enää ketään, joka muistaisi sen. Minäkin ajattelin sitä jo – Kuolema voi tappaa kuolemattomankin. Se vain ei ole nyt vaihtoehto.” ”Pahus”, Enara totesi. Sitten hänen silmäänsä osui aukeama, jolta saattoi löytyä hyvä hätäratkaisu tilanteeseen. Hän nosti kirjan Shacilan eteen. ”Osaatko tehdä tämän?”

Shacila lukaisi ohjeet läpi. ”Periaatteessa... mutta en osaa lukea noita harakanvarpaita, joilla loitsu on

Sumanismi Sumanismi

39

kirjoitettu”, hän vastasi. ”Tässä ei ole käännöstä eikä lausumisohjeita.” ”Minä osaan”, Enara vastasi. ”Se luetaan zod’ámáráná ódé zod’órágé báglé zod’írédó nókó ódé hó’átáhó.” Hän kirjoitti sanat kirjan marginaaliin Shacilaa varten. ”Jos sinua kiinnostaa, mitä se tarkoittaa, se kuuluu ihmisten kielellä suurin piirtein ’ilmesty esiin äläkä iske meitä littanaksi’, mikä aika lailla tiivistääkin sen, mitä tavoittelemme.” ”Sinä jaksat aina yllättää”, aatelisnainen totesi hämmästyneenä Enaran kielitaidosta ja ryhtyi piirtämään lattiaan rituaalin vaatimia sinettejä ja symboleja. ”Minä en koskaan jaksanut vaivautua opiskelemaan eenokiaania. Sillä on niin vähän käytännön sovellutuksia. Sitä tarvitsee vain muutamiin keskivertoa voimakkaampiin suojausloitsuihin, mihin samaan kyllä pystyy verimagiallakin, ja enkelien manaamiseen, mitä en kuvitellut koskaan tarvitsevani. Miksi sinä haluat kutsua enkelin, Enara?” ”Koska enkelit ovat yhtä vanhoja kuin maailmakin”, Enara vastasi. ”He saattavat tietää, miten Viikatemies kutsutaan.”

Pienen tovin kuluttua Shacila sai työnsä päätökseen ja ryhtyi lukemaan loitsua Enaran käännöksestä.

Hänellä ei ollut korkeita odotuksia loitsun onnistumisesta. Se ei ollut kenellekään tietylle enkelille suunnattu kutsu, vaan yleinen ”hätähuuto” kaikille kuolevaisten maailmassa asemapaikkaa pitäville enkeleille. Kuka tahansa heistä saattaisi vastata tai – todennäköisemmin – ei kukaan. Paljon tehokkaampaa olisi ollut manata joku tietty yksittäinen enkeli, mutta Shacila sen enempää kuin Enara tai Lezomekaan ei muistanut ulkoa yhdenkään tunnetun enkelin nimeä saati sinettiä.

Vastoin Shacilan odotuksia, kun hän oli lausunut viimeisen sanan, keskelle rituaaliympyrää ilmestyi erehdyttävästi ihmistä muistuttava olento. Se tapahtui hyvin nopeasti ja koruttomasti: ensin siinä ei ollut mitään, ja seuraavassa hetkessä oli. Hän on mies, kolmissakymmenissä ja verhoutunut mustaan viittaan, jonka huppu langetti varjon hänen kasvoilleen.

Ennen kuin kukaan muu ehti reagoida miehen olemassaoloon mitenkään, Enara lausui tälle tervehdyksen vieraalla kielellä, joka kuulosti samanlaiselta kuin loitsu, jonka Shacila oli hetki sitten lukenut.

Enaran puhe oli huomiota herättävän monotonista, ja kun mies vastasi hänelle, tämänkään sanoissa ei ollut juuri sen enempää tunnetta: ilmeisesti kieltä vain puhuttiin niin. ”Tuo saattaa hyvinkin olla rumin koskaan kuulemani kieli”, Lezome totesi kuunneltuaan tovin näiden kahden keskustelua. ”Sitä paitsi minusta tuo ei näytä

40

Sumanismi

enkeliltä, vaan joltain, joka saattaa mukiloida viattoman ohikulkijan pimeällä kujalla.” ”Lezome, Síátáel tässä ymmärtää falkaraa mainiosti – hän ei vain halua puhua sitä”, Enara vastasi. ”Pyytäisin sinua pidättäytymään loukkaamasta häntä yhtään sen enempää kuin sinun on välttämätöntä. Mitä tulee hänen ulkomuotoonsa, hän itse käyttää sanaa astia. Se tarkoittanee, että hän lainaa tarvittaessa jonkun vapaaehtoisen kuolevaisen ruumista. Hänen todellisen ulkomuotonsa näkeminen ilmeisesti polttaisi meidät kaikki käryäväksi kasaksi tuhkaa.”

Enkeli lausui muutaman sanan ja katosi. ”Toivottavasti minä en suututtanut häntä”, Lezome totesi hitusen huolestuneena. ”Mitä hän sanoi meidän auttamisestamme?” ”Hän sanoi, että se ei ole hänen ongelmansa, häntä ei kiinnosta ja tuhlaamme kaikkien aikaa”, Enara vastasi. ”Enkelit eivät vastoin yleistä luuloa ole järin mukavaa porukkaa. Kun yritin taivutella häntä muuttamaan mielensä, hän lopulta sanoi, että me emme tarvitse hänen apuaan.” ”Ja miksi se on hyvä?” Shacila ihmetteli. Enara vaikutti turhan tyytyväiseltä siihen nähden, että he eivät olleet saavuttaneet mitään. ”En minä tiedä, onko se”, Enara myönsi. ”Hän kuitenkin sai minut tuntemaan oloni luottavaiseksi.”

Hän rypisti otsaansa. ”Merkillistä. En minä tavallisesti luota tuntemattomien sanaan noin kevyin perustein.

Saattaa olla, että tulin juuri valehtelevan enkelin huijaamaksi. Lezome, ojenna se loitsukirja tänne. Yritän keksiä jotain muuta.” Hän huokaisi harmistuneena ja uppoutui taas kirjaan. Huoli hädässä olevasta lapsesta kalvoi häntä, mutta hän tukahdutti tarpeensa heittäytyä lattialle itkemään ja huutamaan. Enara tiesi voivansa parhaiten auttaa poikaansa pysymällä järjissään.

Azalethra, suurlähettiläs Natħithran turvapäällikkö ja ylimmäinen henkivartija, käveli määrätietoisena pitkin Aznoliana Dveran Isünthorin-suurlähetystön käytävää tylppäkärkinen puuseiväs kainalossaan.

Hänen askeltensa ääni kaikui aution käytävän seinistä. Samassa huomattavasti ripeämmät lähestyvät askeleet kiinnittivät hänen huomionsa. Nainen pysähtyi. ”Mitä helvettiä sinä olet tekemässä?” närkästynyt tulija huudahti saavutettuaan Azalethran. Hän oli Zdanizora, Natħithran pääinkvisiittori. Nämä kaksi naista eivät toistaiseksi olleet päässeet yksimielisyyteen siitä, kummalla heistä oli ylin määräysvalta henkilökuntaan – ja toisiinsa – silloin, kun Natħithra itse

ei ollut läsnä. ”Kuulin, että lopetit vangin kuulustelemisen”, Azalethra vastasi tyynesti. ”Oletin, että et tarvinnut häntä enää.” Azalethralla oli keskivertoa voimakkaampi tarve nähdä aika ajoin verta, kärsimystä ja kuolemaa. Siksipä hän katsoi oikeudekseen lopettaa tarpeettomiksi käyneet vangit mitä kauhistuttavimmilla tavoilla. Tänään hänen metodivalintansa oli seivästys, ja hän oli juuri matkalla vangin luokse panemaan täytäntöön tämän raakalaismaista teloitusta. ”En minä tarvitsekaan”, Zdanizora vastasi yhä kiihtyneenä, ”mutta se falkaralainen juristi tarvitsee!

Et sinä voi minulta kysymättä mennä tappamaan vankejani!” ”Rauhoitu”, Azalethra tyynnytteli. ”Tämä on tylppä seiväs. Hän luultavasti elää vielä päiviä.” Teroitettu seiväs mitä suurimmalla todennäköisyydellä lävistäisi sydämen ja tappaisi uhrin siihen paikkaan.

Tylppä puolestaan luiskahtaisi kriittisten sisäelinten ohitse ja pitkittäisi uhrin kärsimystä päivillä. ”Miten sinä tarkkaan ottaen ajattelit vangin vastailevan juristin kysymyksiin seiväs kurkussaan?”

Zdanizora tiukkasi. ”Hyvä on!” Azalethra huudahti harmistuneena. ”En ilmeisesti sitten tarvitse tätä.” Hän ojensi seipään Zdanizoralle ja jatkoi: ”Toimitan vangin sille juristille nyt heti ennen kuin unohdan, että hänet piti pitää elossa. Tuo minulle hänen paperinsa.”

Alakerta muistutti sotatannerta ankaran taistelun jälkeen. Kuolleet ruumiin peittivät lattiaa, ja taistelun voittajiksi selvinneet miehet ja naiset seisoivat kaiken sen keskellä. Kukaan ei ollut sääntynyt ruhjeilta ja haavoilta, mutta ainakaan kenenkään vammat eivät olleet vakavia. Näytti siltä, että pahin saattoi olla ohitse. ”Kuinka voin koskaan kiittää teitä tarpeeksi?”

Ratnam kääntyi Shirin ja Alvan puoleen. ”Pyytäkää, mitä ikinä tahdotte. Sankarillisuutenne ei saa jäädä palkkiotta.” ”Mitä tahansako?” Shir kysäisi kiinnostuneena ja kohotti katseensa käsissään pitelemästään talon pohjapiirroksesta, jota oli tarkastelemassa. ”Viitsitkö siinä tapauksessa mennä helvettiin valon edestä?

Yritän lukea tätä.”

Alvalla oli sylissään Enaran lapsi, jonka he olivat hetkeä aikaisemmin löytäneet keittiöstä ilmeisen vahingoittumattomana. Vauva kitisi sen oloisena, että kohta alkaisi kunnon huuto, ellei hän pian pääsisi äitinsä syliin. Alva yritti tyynnytellä lasta: hän

tunnisti merkit, sillä itsekin oli parivuotiaan lapsosen isä. ”Yläkertaan on vain yksi tie”, hän totesi ja osoitti pohjapiirrokseen merkittyä rappukäytävää, ”ja se on poikki. Meidän ei kai auta muu kuin teleportoida sinne sokkona ja toivoa, ettemme laskeudu keskelle valtaisaa laumaa vihamielisiä epäkuolleita.” ”Olet oike – –” Shir vaikeni kesken sanan, kun yhtäkkiä kirkkaan valonvälähdyksen saattelemana kaksi vierasta ihmistä tipahti heidän eteensä: turbaanipäinen, noin nelikymppinen mies käyräsapeli kädessään sekä tummahiuksinen nuori nainen mustassa, pitkähihaisessa mekossa ja musta huivi kiedottuna kaulaansa. ”Sâfura”, Natħithra henkäisi ja sai valmiustilaan heittäytyneet Shirin ja Alvan rentoutumaan. Hekin tiesivät naisen nimeltä, vaikkakaan eivät osanneet sanoa, mitä tämä oikeastaan teki täällä. ”Toivottavasti tämä toimii”, Sâfura sanoi, kääri toisen hihansa, leikkasi veitsellä pitkän viillon käsivarteensa ja lausui sanat: ”Veri vuolaana valuvi, hurme haavasta huljuvi. Kutsun luoksein Tuonen poikaa, Manalan joutsenta mustaa.”

Mies tämän rinnalla otti veitsen naisen kädestä ja riensi sitomaan haavaa heti. Ei hän sitä koskaan olisi sanonut ääneen, mutta mielessään hän mietti, että jos Sâfura kaikesta huolimatta ei olisikaan Jumalan sanansaattaja, he kaksi olisivat pulassa niin tässä maailmassa kuin seuraavassakin. Pelkästään tänään he olivat pelastaneet sodomiitteja kuolemantuomiolta, loukanneet uskonnollisia johtajia, pyytäneet apua demonien riivaamalta, Helvetin syövereistä ylös ryömineeltä haltialta ja käyttäneet verimagiaa auttaakseen sekalaista sakkia vääräuskoisia ulkomaalaisia. Hän rukoili, että profeetta tiesi, mitä teki. ”Azfal. Katso”, Sâfura sanoi lumoutuneena.

Kaikki huoneessaolijat tuijottivat näkyä hämmästyksissään. Suuri musta lintu materialisoitui huoneeseen. Ennen kuin se oli kunnolla tullut näkyviin, se muuntautui heidän silmiensä edessä ihmismäiseksi, mustaan hupulliseen viittaan pukeutuneeksi hahmoksi, joka piteli kädessään viikatetta.

Viikatemies napsautti luisevia sormiaan, ja Misaria ilmestyi huoneeseen. ”On aika”, Viikatemies sanoi melkeinpä surumielisesti ontolla, kylmiä väreitä nostattavalla äänellään.

Yksi viikatteen heilahdus, ja Misarian paikalla leijaili tomupilvi, joka hiljalleen laskeutui lattialle. Seuraavassa silmänräpäyksessä Viikatemieskin oli poissa. ”Eiköhän mennä etsimään teidät loputkin”, Sâfura sanoi. ”Suojelusenkelini mukaan yläkerrassa on kolme ihmistä ansassa.”

Sumanismi

41

Epilogi

42

”Luojain kiitos te olette kunnossa!” Lefetia Ževstrel huudahti ehkä hieman epäilyttävän teatraalisesti, kun koko Surujenkartanon seurue ilmestyi hänen kotipihalleen. ”Olin niin huolissani teistä, kun kuulin, mitä se sekopää oli tehnyt.” ”Minua jäi vaivaamaan yksi pieni seikka”, Enara sanoi. ”Oikeudenkäynti on vasta parin viikon kuluttua eikä todistajaluettelosi ole vielä julkinen. Miten Avaloreth osasikin ottaa meidät kaikki kohteekseen?”

Lefetia näytti hankalalta. ”Minä saatoin vuotaa todistajalistani hänelle etukäteen”, hän tunnusti sitten. ”Miksi?” Enara tiukkasi, vaikka aavistikin jo vastauksen. ”Jotta hänellä olisi aikaa yrittää tappaa teidät”, Lefetia vastasi hiukan puolustelevalla äänensävyllä. ”Minun täytyy saada hänet tuomiolle murhayrityksestä, ja en usko, että se onnistuu, ellen saa häntä näyttämään syyllisemmältä kuin hän tällä hetkellä näyttää. Minä tiedän, että hän ansaitsee päänsä pölkylle, mutta nykyinen yleinen ilmapiiri ei pidä orjan murhayritystä niin kovin tuomittavana. Jos kuitenkin pystyn todistamaan, että hän yritti listiä avaintodistajiani, hän saa itse itsensä näyttämään niin toivottomalta, ettei mahdollisia lopputuloksia ole kuin yksi.

En koskaan tahtonut teille mitään pahaa! En uskonut, että hän onnistuisi! Niin kuin ei onnistunutkaan – te olette elossa kaikki.”

Surujenkartanon seurueesta kukaan ei ollut järin ilahtunut kuullessaan, mistä kaikessa oli kyse. ”Odottakaa hetkinen!” Juniki huudahti. ”Ennen kuin lynkkaatte Lefetiaa, ottakaa huomioon se, että kaikki päättyi hyvin. Me olemme elossa. Uskon myös, että meistä suurin osa on sitä mieltä, että Avalorethin kaltaisten ihmisten saattaminen tuomiolle on askel kohti parempaa maailmaa. Mitä sitten, vaikka sen saavuttamiseen vaaditaan jokunen moraalisesti kyseenalainen teko? Tarkoitus pyhittää keinot.” ”Nimenomaan”, Lefetia sanoi nyt hiukan itsevarmempana, kun huomasi saaneensa kannatusta. ”Tämä ei ole sota, jonka voitamme tyylipisteillä.” ”Vihaan silti sinua – sitä mikään ei muuta”, Juniki huomautti. ”Toivokaamme, että tämä kaikki ei ollut turhaa ja saat sen mulkun tuomiolle.” ”Saan, kunhan vain löydän jotakin, mikä yhdistää hänet tapahtuneeseen”, Lefetia vakuutti. ”Minulla saattaa olla ratkaisu siihen”, vieras ääni sivummalta ilmoitti. Se oli musta haltia, joka retuutti mukanaan sidottua ihmistä. Toisessa kädessään hänellä oli teleportaatiokivi, mikä selitti sen, kuinka hän oli ilmestynyt siihen kuin tyhjästä. ”Tämä salamurhaaja napattiin suurlähetystön alueelta. Hän

Sumanismi

tunnusti oleskelleensa siellä Nogaer Avaloreth -nimisen favlinnilaisen miehen käskystä aikomuksenaan tappaa suurlähettiläs Natħithra Torghım.” ”Miten te saitte tunnustuksen?” Lefetia kysäisi.

Hän oli silminnähden innoissaan siitä, miten asiat näyttivät järjestyvän lähes itsekseen. ”Minulla on tässä yksityiskohtainen raportti kuulustelusta ja käytetyistä menetelmistä”, nainen – Azalethra – sanoi ja penkoi laukkuaan. ”En voi käyttää häntä todistajana, jos tunnustus on saatu kiduttamalla”, Lefetia sanoi kiireesti. ”Onpa typerä sääntö”, Azalethra totesi hölmistyneenä. Sitten hän läppäsi vankiaan takaraivoon kämmenselällään ja komensi: ”Kerro hänelle, että sinua ei ole kidutettu.” ”Minua kohdeltiin hyvin koko Aznoliana Dveran Isünthorin-suurlähetystössä oleskeluni ajan”, mies sanoi vapisevalla äänellä ulkoa opetellun kuuloisesti. ”Minua ei ole altistettu kidutukselle tai muullekaan epäinhimilliselle kohtelulle.” ”Kelpaa minulle”, Lefetia vastasi. ”Suokaa anteeksi, mutta minun on nyt mentävä luovuttamaan hänet kaupunginvartiostolle säilytettäväksi siksi aikaa, kunnes tarvitsen häntä oikeudenkäynnissä.

Me näemme sitten parin viikon kuluttua teidänkin kanssanne.” Hän lähti tiehensä helpottuneena siitä, että sai tekosyyn poistua paikalta kuuntelemasta todistajiensa raivoa. Oli ollut hitusen katalaa saattaa heidät kuolemanvaaraan, mutta se tapahtui suuremman hyvän vuoksi. Lefetia oli aina uskonut vahvasti siihen, että tarkoitus pyhitti keinot.

Azalethra silmäili viekottelevasti Lezomea. ”Minä pidän sinusta”, hän sanoi. ”Haluaisitko sinä kenties joskus... illallistaa kanssani?”

Ennen kuin Lezome ehti avata suutaan möläyttääkseen hätiköidyn myöntävän vastauksensa, Natħithra keskeytti hänet. ”Sinä pelastit minun tyttäreni hengen”, nainen sanoi vaivautumatta kuitenkaan edes kääntymään katsomaan miestä, ”joten olet ansainnut ilmaisen neuvon: kieltäydy kohteliaasti ja mene pois.” ”Mitä pahaa illallisessa tuon viehättävän neidon seurassa muka voisi olla?” Lezome ihmetteli. ”Hän aikoo pakkosyöttää sinulle ulosteitaan”, Natħithra vastasi. ”Tuo on melko vulgaari kielikuva”, Lezome totesi epäluuloisena. ”Mitä sinä tarkoitat sillä?”

Natħithra mulkaisi häntä ylenkatseellisesti. ”Se ei ollut kielikuva”, hän tokaisi. ”Azalethra, lakkaa häiriköimästä näitä ihmisiä vastenmielisillä perversioillasi ja vie minut kotiin.”

Sitaatteja ”Mää haluan humalaan.”

Iina Kopula ry:n vuosijuhlilla noin klo 22.00

”Tieteellisellä tyylillä rakkaus = erikoistykkääminen.”

”Ihmiset – joilla nyt siis viitataan muihin kuin fennisteihin – –”

Mikko

Mantila murteiden luennolla

”Oulussa on Alkon yhteydessä Prisma eikä toisinpäin.”

Erään osmalaisen kommentti kauppaan menemisestä keskusteltaessa

”Mulla ei oo minkäänlaista kriittistä lukutaitoa. Mää vaan uskon kaiken, minkä luen.”

Jukan tunnustus

Sumanismi

43

HUMANISTINEN KILTA “46 vuotta imuri... messissä?”

OTiT on paras ja eccu :D:D:D

44

Sumanismi