Sumanismi 4/2013 by Sumanismi

4/2013

Suomen kielen opiskelijain ainejĂ¤rjestĂślehti

Kirjoittajat: Cheng Yingxi Marko Heikkinen Tiia-Maria Juuso Katri Kiurujoki Antti Koivusaari Maria Laakkonen Jukka Mettovaara Liisa Pekkala Olli-Juhani Piri Johanna Rytkönen Lauri Siniluoto Katja 2 Virpiranta

Valokuvaajat: Cheng Yingxi Johanna Rytkönen Lauri Siniluoto Katja Virpiranta lostandtaken.com sxc.hu

Graafikot: Katja Virpiranta

Sumanismi

Taitto: Lauri Siniluoto Katja Virpiranta

Päätoimittajat: Lauri Siniluoto Katja Virpiranta

Kansikuva: Lauri Siniluoto

Painettu Juvenes Printissä; painos 30 kpl

PÄÄKIRJOITUS Sumanismi on taas tullut tuomaan valoa vuoden pimeimpään aikaan!

Vai onko sittenkään? Tämän numeron teemaksi valikoitui nimittäin ahistus. Kyselemme sumalaisten mietteitä joulustressistä, kahlaamme Olli-Juhani Pirin kanssa läpi yliopistoarjen ankean odysseian ja Katri Kiurujoki tarjoaa huikeassa novellissaan nähtäväksemme sangen ahistavia kauhukuvia. Pelkkää raskasmielisyyttä lehti ei sentään sisällä: sumalaiset pääsivät hehkuttamaan fandomejaan, Lauri aloittaa uuden vakiopalstansa Kummallisten kirjojen kerhon ja Suma osallistui jälleen Osmaan, joka järjestettiin tällä kertaa Turussa. Sumanismissa nähdään pitkästä aikaa myös runoutta, jota onkin ehditty kaivata lehteemme jo kauan. Toimitus ehti jo hieman ahistua, kun työläät kurssit ja moninaiset muut kiireet pitivät heitä poissa Sumanismin ääreltä. Onneksi toimituksen ulkopuoliset kirjoittajat ovat toden teolla innostuneet lähettelemään juttuja lehteemme (ja onneksi oli Täppä-kurssi, jonka antimia saimme surutta ryövätä). Toivomme koko sydämestämme, että sumalaisten kirjoitusinnostus säilyy ensi vuonnakin, sillä se on Sumanismin elinehto. Tämä lehti on Katja Virpirannan kaksivuotisen päätoimittajuusrupeaman viimeinen. Ensi vuonna hän siirtyy Suman hallituksen sihteerin pestiin, ja toiseksi päätoimittajaksi Laurin rinnalle astuu tämänsyksyinen fuksi Johanna Rytkönen. Katjan kynä tulee epäilemättä silti sivaltelemaan Sumanismin sivuilla jatkossakin, sillä Änkyräfeministileirillä tai Mitä paskaa? -palstalla ruodittaviksi kelpaavat aiheet tuskin loppuvat ihan heti. Levollista ja kaunista joulunaikaa sekä vähemmän ahistavaa uutta vuotta rakkaille sumalaisille! Terveisin päätoimittajat Lauri Siniluoto ja Katja Virpiranta

Jouluahistus-Katja

Sumanismi Lauri a v a t s Ahi

KOPONEN Tällä palstalla Suman koulutuspoliittinen vastaava kirjoittelee suomen kielen käytävän koulutuspoliittisista tuulista sekä muusta opiskeluun liittyvästä.

Joulukuun kopoterveiset Joulukuu on ehtinyt jo pitkälle ja vuosi on kohta taputeltu kasaan. Sitä ennen on kuitenkin paikallaan pieni katsaus loppusyksyn kopoasioihin. Marraskuun lopulla Suma ry järjesti kopokahvit, joilla kerättiin palautetta syksyn opinnoista. Kyselyssä vastaajilta kartoitettiin mielipiteitä esimerkiksi kursseista, oppiaineen viestinnästä ja opinto-ohjauksesta. Palautetta oli mahdollista antaa kahvien lisäksi myös netissä. Tälläkin kertaa lähestulkoon kaikki kyselyyn vastanneet kokivat olevansa motivoituneita suomen kielen opiskeluun. Eikä ihme, sillä oppiaineen kurssien saama keskiarvo osoitti sen, että opiskelijat voivat kokonaisuudessaan olla hyvin tyytyväisiä saamaansa suomen kielen opetukseen. Myös oppiaineen tiedottaminen sai kyselyssä paljon hyvää palautetta vastaajilta. Kerättyä palautetta ruodittiin oppiaineen palautepäivässä joulukuun 10. päivä. Erityinen kiitos vielä kaikille palautta antaneille sekä palautepäivään osallistuneille! Päivän ohjelmassa oli lisäksi leikkimielistä kampussuunnistusta, jossa selvisi muun muassa se, että yliopiston taideaarteisiin on mahdollista tutustua myös diskurssianalyysin keinoin. Suunnistuksen lomassa summattiin myös kulunutta syksyä ja keskusteltiin ajankohtaisista opiskelua koskevista asioista jouluisten herkkujen syömistä unohtamatta. Suomen kielen OKTR:n eli opiskelujen kehittämisen työryhmään valittiin syksyllä myös uudet opiskelijajäsenet. Uusiksi jäseniksi valittiin Henna Paananen ja Heidi Niemelä. Perinteisesti OKTR:ssä jäseninä ovat toimineet myös Suma ry:n puheenjohtaja ja kopovastaava. Oppiaineemme OKTR:ssä käsitellään siis suomen kielen opintoihin liittyviä ajankohtaisia asioita yhdessä oppiaineen henkilökunnan kanssa. OKTR:n jäseniin kannattaakin olla ehdottomasti yhteydessä, mikäli jokin asia suomen kielen opinnoissa kaipaisi esimerkiksi kehittämistä. Marraskuussa yliopistolla vietettiin tenttiakvaarion avajaisia. Pitkään toivottu akvaario on suuri askel eteenpäin joustavan tenttimisen mahdollistamisessa. Pilotointivaiheessa olevassa akvaariossa voi toistaiseksi tenttiä vain muutamien aineiden yksittäisiä tenttejä. Toivottavasti tulevaisuudessa tenttiakvaarion tarjonta kasvaa, kunhan vain eri aineiden opettajat vievät kurssiensa tenttejä tehtäväksi akvaarioon. Ensi vuoden alusta yliopistolla astuu voimaan uusi tiedekuntajako. Tällöin tiedekuntien määrä kasvaa nykyisestä kuudesta yhdeksään. Eniten muutos tulee koskettamaan nykyistä Teknillistä tiedekuntaa ja Luonnontieteellistä tiedekuntaa. Humanistisen tiedekunnan toiminta säilyy uudessa tiedekuntajaossa nykyisellään. Tämä onkin viimeinen kopopalstani ja haikeus alkaa tässä kohden vallata mielen. Mennyt vuosi on ollut antoisa, ja kopovastaavana olen päässyt osalliseksi moneen mielenkiintoiseen asiaan. Ensi vuonna Suman uutena kopo- ja sopo-vastaavana aloittaa Tiia Kokko. Toivottavasti uudenkin kopon tuleva vuosi on täynnä innostavia hetkiä kopoasioiden parissa! Tiia-Maria

Sumanismi

PÄÄLLIKÖN PUHEENVUORO

Viimeinen rakkauskirje Sanovat, että jokainen ihmiselämän vuosi tuntuu edellistä lyhemmältä. Pakko kai se on uskoa. Silti olen aika varma, että joku on varastanut tämän vuoden kalenteristani muutamia kuukausia (minä en ainakaan ehtinyt huomata, että tänä vuonna olisi eletty esimerkiksi toukokuuta tai lokakuuta). Vuosi Suman puheenjohtajana on kulunut hurjaa vauhtia, mutta silti sen aikana on ehtinyt tapahtua valtavan paljon. Sitä tuntee itsensä jotenkin äärettömän etuoikeutetuksi, kun saa puheenjohtaa sellaista hallitusta kuin minä olen tänä vuonna saanut. Hallitusta, joka paitsi heittelee ilmaan hulluja, ihania ja kunnianhimoisia ideoita, myös toteuttaa ne. Kevään viimeisessä halkossa esimerkiksi lisättiin asialistaan kohta standaarin hankkimisesta. Olin pitänyt ajatusta siihen asti lähinnä hallituksellemme tyypillisenä vitsinä. Kun asiaa alettiin käsitellä tehtiin naurunsekaisia suunnitelmia siitä, missä kaikkialla standaaria voisi kantaa. Epäilevään kysymykseen ”No niin, mutta mistä me sellainen sitten hankittais?” Suman hallituksella oli vain yksi vastaus: ”Tehdään se”. Parhaillaan standaari on Kerhiksellä toipumassa edustusreissustaan Turkuun. Suman puheenjohtajuus on antanut vielä paljon enemmän kuin osasin odottaakaan. Puheenjohtajuus on lihaskipua, kun heikoilla käsivoimillaan on aloittanut aamun kantamalla laatikollisen murrekalentereita Juvenes Printiltä Kerhikselle. Toisaalta puheenjohtajuus on maljan kohottelua ja tervehdyspuheenvuoroja, kun on ykköset yllä edustamassa Sumaa vuosijuhlilla. Puheenjohtajuus on toisinaan myös pelottavaa vallan tunnetta, kun istuu kokouspöydän ääressä päättämässä proffien kanssa oppiaineen virkojen täyttämisestä. Ennen kaikkea puheenjohtajuus on onnea ja ylpeyttä (esimerkiksi silloin, kun Vuoden murre mainitaan Itä-Suomen alueuutisissa). Vuosi 2014 tuo minulle aivan uudenlaisia haasteita, enkä malttaisi millään odottaa sen alkamista. Syyskokous valitsi myös jälleen Sumalle aivan upean uuden hallituksen, ja luovutan nuijan eteenpäin luottavaisena, sillä Antti jos kuka kyllä hoitaa hommansa. Silti olo on kummallinen ja loputtoman haikea. Mutta vaikka tekisi mitä ja menisi minne, sumalaisuus onneksi pysyy. Erikoistykkään teistä. Kiittäen Liisa

Sumanismi

NÄYTETÄÄN KIELTÄ

Tørcya nyenecy°h ngulyiq tyanyo* Tämän numeron kieli voi muistua joillekuille mieleen ehkä jo suomen kielen peruskursseilta tai kielihistorian kurssilta. Vaikka samojedikielet kuuluvatkin uralilaiseen kielikuntaan ja ovat näin ollen myös suomelle sukua, ne ovat aina jääneet ainakin omasta mielestäni hieman hämäriksi. Tämä puute korjaantuu toivottavasti tämän artikkelin myötä edes vähän, sillä esittelyssä on Venäjän kaukaisten tundrien kieli, nenetsi. Nenetsin kieliä on itse asiassa kaksi, metsänenetsi ja tundranenetsi, joista jälkimmäiseen nyt pureudumme. Jukka Mettovaara Tundranenetsiä (omakielinen nimitys nyenecya°h wada; aiemmin tunnettu myös jurakkina) puhutaan Venäjällä Nenetsian autonomisessa piirikunnassa Jäämeren rannalla, Mezeńin maakunnassa Arkangelin alueella, Komin tasavallan pohjoisosissa ja muutamilla muillakin lähialueilla. Kielenpuhujat ovat olleet kautta historian kosketuksissa mm. komin, mansin, hantin, metsänenetsin ja evenkin kielen kanssa, joita on puhuttu viereisillä seuduilla. Erityisen suuri on ollut komin ja pohjoishantin vaikutus, vaikkakin kaikkein suurin vaikuttajakieli on tällä hetkellä kiistatta venäjä. Tundranenetsin puhujia on ilmeisesti vajaat 30 000. Lukumäärä on koko historiallisena aikana ollut kasvussa, mutta nyttemmin se on tasaantunut kielellisen assimilaation vuoksi.

Puhuma-alue on laajentunut idän suuntaan mutta lännessä vetäytynyt, kun alueelle on muuttanut venäläisiä ja komeja. Novaja Zemlja -saaren ydinkokeet 1950-luvulla aiheuttivat sen, että alueen väestö siirrettiin mantereen kaupunkeihin. Tämä hävitti nenetsin kielen saarelta. Siperian puoleisella alueella nenetsin kielen tilanne näyttää kuitenkin suhteellisen myönteiseltä. Ennen neuvostoaikaa alueella oli vahva monikielisyyden pohja, ja ihmiset puhuivat venäjän lisäksi niin nenetsiä, hantia kuin komiakin. Vaikka Neuvostoliiton venäläistämistoimenpiteet ja väestön uudelleenasutus lähes tuhosivat paikallisen monikielisyyden, ainakin vielä vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan jopa 94 % nenetseistä Jamalin Nenetsian alueella oli säilyttänyt äidinkielensä. Nykyään haasteena ovat mm. öljy- ja kaasuyhtiöt, jotka

Sumanismi

uhkaavat nenetsien perinteistä, porotalouteen perustuvaa elämäntapaa. Tundranenetsiä kirjoitetaan virallisesti kyrillisillä aakkosilla, mutta kielentutkijat käyttävät useimmiten latinalaiseen aakkostoon perustuvaa merkintätapaa. Kyrillinen ortografia ei näet merkitse kaikkia äännejärjestelmän piirteitä, joten se on latinalaista epätarkempi. Nenetsin äännejärjestelmä on vokaalien osalta yksinkertaisehko. Tavallisten vokaalien /a/, /e/, /i/, /o/ ja /u/ lisäksi vokaalistoon kuuluu vielä kaksi redusoitunutta vokaalia, jotka merkitään latinalaisessa kirjoituksessa merkeillä ø ja °. Nämä vokaalit reagoivat joskus edeltävän tavun vokaalin laatuun ja muuttuvat sen kaltaiseksi. /i/:stä ja /u/:sta on olemassa myös pitkävokaaliset variantit, ja /a/:n pitkänä vastineena esiintyy /æ/. Konsonantisto onkin taas

sitten hieman monimutkaisempi. Melko tavallisten konsonanttien ohella tundranenetsissä on myös fonemaattinen glottaaliklusiiliäänne, jota merkitään q-kirjaimella. Lähes joka konsonantilla on lisäksi olemassa sekä liudentunut että liudentumaton variantti. Liudennusta merkitään latinalaisessa kirjoituksessa y-kirjaimella, esim. sanassa myaq [mʲaʔ] ʼtelttaʼ. Tundranenetsin nomineilla on kolme lukua, yksikkö, kaksikko ja monikko. Näistä vain yksiköllä ja monikolla on olemassa täydellinen sijaparadigma. Duaalissa esiintyvät vain kolme sijaa: nominatiivi, genetiivi ja akkusatiivi. Muut sijat ovat datiivi, lokatiivi, ablatiivi ja prosekutiivi. Absoluuttisen taivutuksen lisäksi nomineita taivutetaan myös possessiivisessa taivutuksessa (vrt. suomen omistusliitteet) ja predestinatiivisessa taivutuksessa. Viimeksi mainittu lisää sananmuodon merkitykseen sen, kenelle asia on tarkoitettu. Predestinatiivisessa taivutuksessa on kolme lukua ja kolme persoonaa, esim: xør° ʼveitsiʼ > xør°døda : xør°dømta : xør°dønta jne. ʼhänelle tarkoitettu veitsi : hänelle tarkoitettua veistä : hänelle tarkoitetun veitsenʼ. Verbintaivutuksessa on kolme lukua ja persoonaa: yksikön, kaksikon ja monikon 1., 2. ja 3. persoona. Taivutustyyppejä on neljä: subjektiivinen, yksikön objektiivinen, kaksikon ja moni-

kon objektiivinen sekä refleksiivinen taivutus. Objektiivisessa taivutuksessa verbin persoonapäätteistä käy ilmi subjektin lisäksi myös objektin luku, esim. yemp°qŋaw° ʼminä puin hänetʼ, yemp°qŋax°yun° ʼminä puin heidät kaksiʼ, yemp°qÿøn° ʼminä puin heidät (3+)ʼ. Refleksiivinen taivutus tarkoittaa sitä, että verbin toiminta kohdistuu tekijään itseensä: yemp°qÿøw°q ʼminä puin itseni (= pukeuduin)ʼ. Aikamuotoja on eroteltavissa vain kaksi, preteriti ja aoristi. Verbit jakautuvat kahteen eri aspektiluokkaan sen mukaan, kuinka kauan verbin osoittama tekeminen kestää: 1) perfektiiviset eli hetkellistä tekemistä tai toimintaa ilmaisevat verbit ja 2) imperfektiiviset eli jatkuvaluonteista tekemistä tai toimintaa ilmaisevat verbit. Aikamuotojen tulkinta riippuu verbin aspektista. Modusten määrässä tundranenetsi on erityisen kunnostautunut. Joidenkin tutkijoiden (mm. Tapani Salminen) laskujen mukaan nenetsissä on jopa 16 modusta. Tavallisen indikatiivin ja imperatiivin lisäksi kielestä löytyvät mm. nesessitatiivi (núbcu ʼhänen täytyy seistäʼ), probabilitatiivi (núnaki° ʼhän saattaa seistäʼ), obligatiivi (núbcaki° ʼhänen tulisi seistäʼ), futuurinen approksimatiivi (núw°ntar°xa ʼhän näyttää aikovan seistäʼ) ja reputatiivi (núw°na ʼhän kuulemma seisooʼ).

Infiniittisiä verbimuotojakin löytyy, ei kuitenkaan niin montaa kuin esim. suomessa. Toisaalta nenetsissä on olemassa myös futuurin partisiippi. Kaiken kaikkiaan nenetsin muoto-opillinen järjestelmä on hyvin rikas ja monimuotoinen. Nenetsiksi kirjoitettua kirjallisuutta on vähän. Kuitenkin jo 1830-luvulla julkaistiin uskonnollisia tekstejä, vaikka kirjakieli vakiintui vasta 1930-luvulla. Nenetsiksi on julkaistu lähinnä koulujen oppikirjoja, mm. lukemistoja alakoululaisille, sekä arkielämästä kertovia tekstejä. Tärkeimpiin nenetsikirjailijoihin kuuluu mm. Tyko Vylka (1886–1960), joka kirjoittamisen lisäksi teki maisemamaalauksia arktisten alueiden luonnosta. Hän toimi myös politiikassa.∎

Sukulaissanoja suomen ja nenetsin välillä: tuli tu vesi yiq kala xalya silmä sæw° luu li lumi yom(cyah) ʼheikko lumisadeʼ pime(ä) pæwø° ʼolla pimeäʼ mennä myincy° ajaa ngæda- ʼpäästää irtiʼ elää yilye° kuolla xasy°

Lähteitä ja lisätietoa:

Aholainen, Atte et. al 2011: Tundranenetsi-suomi-perussanasto. Opintomoniste. Helsingin yliopisto, suomalai-ugrilaiset kielet ja kulttuurit (www.helsinki.fi/~tasalmin/TN-suomi_2011.pdf). Aikio, Ante: Lexical reconstruction of Proto-Uralic. Näyte (cc.oulu.fi/~anaikio/uraliclex.htm).

Salminen, Tapani 1998: Nenets. – Daniel Abondolo (toim.) The Uralic Languages s. 516–547. London/ New York: Routledge. ––––– 2003: Tundra Nenets. Internet-sivusto (www.helsinki.fi/~tasalmin/tn.html). The Red Book (www.eki.ee/books/redbook/nenets.shtml).

*otsikon merkitys: ”Sellaisia ihmisiä on hyvin vähän”

Sumanismi

”Мне не нравится душ!” Katja Virpiranta Suman perinteikästä jouluolutiltaa vietettiin pitkästä aikaa. Viime vuonnahan tämä ylevän juomakulttuurin multihuipentuma peruuntui aikataulutusvaikeuksien vuoksi. Jouluolutilta järjestettiin keskiviikkona 4.12. Syynimaan kerhohuoneella – sillä ankeammalla kerhohuoneella. Oluen juojia selvisi paikalle vain viisi kappaletta, mutta arvostelijoiden vähyyden raati korvasi rautaisella ammattitaidollaan. Kunnianarvoisassa

raadissa toimivat Antti Koivusaari, Jussi Virpiranta, Marko Översti, Mikko Memonen ja Lucie Hradecka. Arvostelijoiden vähyyden (ja heidän mukanaan tuomansa kaljanhankitarahaston) vuoksi raadin tuomiolle päätyi aikaisemmasta poiketen vain neljä olutta: Neuzeller Pilsner Winter 13/14 eli tuttavallisemmin Lumitähti-pilsner, Criminally Bad Elf, Kapuziner Winter-Weissbier sekä Ayinger Winter Bock. Raati pisteytti oluet skaalalla -13–27. Iltaa vietettiin sen verran

slaavilaisissa tunnelmissa, että olutkin juotiin lähes kyykyssä. Kerhohuoneelta löytyi valtaisa kasa venäläistä poppia ja iskelmää. Suurimman osan aikaa taustamusiikkina soi aivan mahtavan legendaarinen poppikokoelmalevy Фабрина Звезд 4, jonka yhdessä kappaleessa aika varmasti laulettiin Мне не нравится душ. Oluista parhaaksi äänestettiin Ayinger Winter Bock, joka keräsi yhteensä peräti 91 pistettä. Ohessa vielä raadin yksityiskohtaisemmat lausunnot. Спашипа!

Kapuziner Winter-Weissbier – 5,4 % • • • • • • •

No ei tää hirveän hyvää oo Tämä kaipaa sitruunaa Kuin väljähtänyt limsa Aika hyvä, aika hyvä Vaahdosta tulee jotain mieleen Tuo oli kyllä oikeasti pahaa Ei tää oikein ees maistu kaljalta

Raadin tuomio: -½

Sumanismi

Neuzeller Pilsner Winter 13/14 – 4,8 % • Maistuu avaimenreiästä tirkistelevälle, tietokoneen nielleelle, punastelevalle nahkiaiselle • Viimeisen päälle vaahtoavaa paskaa • Melkein hyvää • Tulee mieleen liima tai jeesusleikki (toim. huom. näissä muistiinpanoissa lukee ihan selvästi ”jeesusleikki” eikä jeesusteippi) • Ei maistu miltään • Mieto pils, joka ei maistu siltä • Tää on tunkkaista ja pahaa, eikä haise miltään Raadin tuomio: -9

Ayinger Winter Bock – 6,7 % • • • • •

Naamaolut on naamat Miks meijän elämä on tämmöstä? Mukavan paksu Tää on hyvää, tällasta sen pitää olla Hyvää

Raadin tuomio: 91

Criminally Bad Elf – 10,5 % • • • •

Kukkaketoisa Syvällinen ja jouluinen Tässähän on humalaa! Mngääh... äkästä!

Raadin tuomio: 74

Sumanismi

Päätön ruumis, trimmattu vartalo ja puhdistettu keho Sanat keho, ruumis ja vartalo tarkoittavat kaikki 'ihmisen elimistöä', mutta ne eivät kuitenkaan ole merkitykseltään täysin identtisiä. Samankaltaisten sanojen käytössä voi olla yllättiviäkin eroja.

Maria Laakkonen

Ihan samahan se on, onko tuo nyt ruumis vai keho – vai onko sittenkään? Miksi kieleen syntyy samaa tarkoittavia sanoja? Kuvittelisi yhden sanan riittävän yksittäiselle asialle. Synonymia eli samanmerkityksisten sanojen olemassaolo on mielenkiintoinen ilmiö, vaikka täydellistä synonymiaa ei olekaan olemassa. Synonyymisina pidetyillä sanoilla on vivahde-eroja ja sivumerkityksiä. Yksikin erilainen käyttöyhteys riittää kertomaan, etteivät sanat ole täysin synonyymisia. Se, puhutaanko lätystä vai letusta, riippuu puhujan murteesta ja mieltymyksistä mutta taas se, puhutaanko poliisista vai kytästä muuttaa jo tekstin tyyliä siinä määrin, ettei sanoja voida pitää samanarvoisina tyylinsä puolesta. Entäpä, jos joku on karu tyyppi,

voiko häntä kuvata myös karun synonyymilla askeettinen? Tässäkään eivät sanojen merkitykset lankea yhteen, vaan sanalla karu on hienovaraisia merkityseroja, jotka erottavat sen sanasta askeettinen. Karu ihminen on ennemminkin 'juro' tai 'iloton', kun taas karu paikka on 'askeettinen', 'paljas' tai 'köyhä'. Käyttöyhteys luo sanalle karu sellaisia merkityksiä, joita ei sen synonyymeilla ei ole. Joskus sanalle joudutaan sepittämään tarkoituksella uusia synonyymejä. Tällainen sana on ruumis, joka voi tarkoittaa sekä 'elävää että kuollutta ruumista'. Tämä tekee ruumiista hankalan sanan, jonka merkitys pitää päätellä sen käyttöyhteydestä. 1940-luvulla sille kehitettiin vastine sanasta kehä. Näin syntyi sana keho, joka alun perin palveli lääketieteellistä sanastoa merkityksessä 'elävä ruumis'. Sittemmin kehon merkitykset ovat tästä levinneet, vaikka sillä on edelleen paikkansa lääketieteellisessä kielessä ruumiin vastakohtana.

Sumanismi

Keho ja ruumis kuin myös niiden synonyymi vartalo esiintyvät kaikki sanomalehtien uutisissa ja artikkeleissa, joista niiden käytön eroja kielenkäytössä on helppo tarkastella. Tämän artikkelin esimerkit on poimittu 1990-luvun sanomalehdissä esiintyneistä esimerkeistä.

Kehon ja ruumiin kamppailu

Ruumis on sanana varsinkin sanomalehtikielessä yleensä merkityksessä 'kuollut ruumis', ja sellaiseksi useimmat meistä ruumiin mieltävät. Sillä on kuitenkin paikkansa' elävänä ruumiina' sellaisessa kiteytyneessä ilmauksessa kuin sielu ja ruumis. Tosin keho on myös vallannut ruumiilta käyttöalaa tässäkin tapauksessa, eikä ole epätavallista puhua kehosta poistuneesta sielusta tai psyyken ja kehon yhteydestä tai kehosta ja mielestä, vaikka alkuperäinen ilmaisu pitää vielä paikaansa: terve sielu sijaitsee ter-

veessä ruumissa ja vielä sitä ollaan kaikissa sielun ja ruumiin voimissa eikä suinkaan kaikissa kehon voimissa. Ruumista voi edelleen ravita, rääkätä tai vaikka myydä, joten merkitys 'elävästä ruumista' ei ole mihinkään kadonnut. Keho ei ole sitä sanana täysin pystynyt korvaamaan, vaikka se on tähän tarkoitukseen luotu. Kukapa myisi kehoaan? Sana keho ei ole jämähtänyt vain viemään ruumiilta sen merkitystä, vaan se on muodostanut omia merkityksiään, joita sen synonyymeillä ei ole. Keho on kokemisen sana; se havaitsee, aistii, ja sitä voi kuunnella. Kehon osia voi hahmottaa ja kehon voi tuntea. Kehon kielellä voi välittää viestejä. Keho myös ilmaisee asioita. Se ilmentää liikkeellä ja tunteilla. Kehosta voi puhua myös insturumenttina, kun sitä käyttää esimerkiksi tanssija, soittaja tai urheilija. Keho taipuu ja vääntyy erilaisiin asentoihin siinä missä myös sen synonyymi vartalo, joka on peräisin sanasta varsi.

Aktivoidusta kehosta vartalonmuokkaukseen

Vartalo on monesti kuvauksen kohteena. Se voi olla laiha, tanakka, pyöreä, urheilullinen, veistoksellinen tai sopusuhtainen. Harvoin puhutaan muodokkaasta ruumiista tai hoikasta kehosta. Arvio vartalosta ja sanan saamat adjektiivimääritteet ovat katsojasta riippuvaisia: se, onko vartalo tanakka vai normaali on suhteellista, eikä sille ole olemassa ehdotonta määritelmää. Sen sijaan ruumiin kanssa esiintyvät adjektiivit ovat usein luonteeltaan sentyyppisiä, ettei niistä voi keskustella, vaan ne ovat absoluuttisia. Ruumis-sanan kanssa esiintyy

sellaisia adjektiiveja kuin eloton ja päätön. Sen sijaan ei puhuta raajattomasta kehosta tai kuolleesta vartalosta. Vartalo, jonka kauneus on katsojasta kiinni, käy läpi myös pitkäkestoisia prosesseja. Sitä voidaan muokata, trimmata ja treenata. Toisaalta sen voi myös pilata ja sille voi sitten tehdä korjaustöitä. Keho on samalla tavalla muokattavissa, mutta sitä voi käsitellä myös hellävaraisemmin prosesseilla, jotka ovat lyhytkestoisia ja joiden vaikutus on ennemminkin hetkellinen kuin pysyvä. Kehon voi antaa palautua tai sen voi puhdistaa tai aktivoida. Miten antaa vartalon palautua? Tarkoittaako se, että laihduttamisen jälkeen eletään niin kuin ennen ja annetaan kilojen tulla takaisin? Entä ruumiin puhdistaminen? Nämä kuulostavat jo heti pitempiaikaisilta toimenpiteiltä kuin vastaavat keholle tehtävät. Tämän päivän ulkonäkökeskeinen kulttuuri viljelee vartalonmuokkausta ja kehonrakennusta, mutta ruumista voi myös harjoittaa siinä missä kehoa ja vartaloa puhumattakaan ruumiillisesta työstä, joka varmasti jättää jälkensä tekijäänsä.

Elävästä kuolleeksi – yksilöstä yksiköksi, eli monesti asiat riippuvat kontekstistaan

Ruumilla ei kuolleena tosin ole kovin mukavat oltavat, ainakaan jos niitä käsittelevään uutisointiin on luottaminen. Ruumiit tunnetusti mätänevät tai lahoavat, mutta niitä voidaan myös silpoa, häpäistä, polttaa tai paloitella. Ruumista voidaan käyttää myös kappalemäärän ilmaisemiseen, jolloin se menettää yksilöllisyytensä, joka on vartalolle ja keholle

Sumanismi

tyypillinen piirre. Varsinkin nykyään kehoa ja vartaloa hoidetaan ja huolletaan jatkuvasti ellei suoranaisesti palvota. Ruumis taas yksiköksi muuttuessaan menettää loputkin persoonallisuudestaan ja muuttuu numeroiksi. Kuolleiden määrä sodissa ja tapaturmissa lasketaan ruumiina: Pommin jäljiltä löydettiin 15 ruumista. 534 ruumista on vielä tunnistamatta. Eipä sen sijaan kuule puhuttavan 2344 kehosta ja 565 vartalosta. Sanoilla keho, ruumis ja vartalo ei ole täysin identtisiä merkityksiä. Niiden käyttö ei ole siis täysin mielivaltaista, vaan sidoksissa tiettyihin käyttöyhteyksiin, vaikka toki sanoilla on myös yhtäläisyyksiä. Kehon, ruumiin tai vartalon käyttö niille sopimattomissa yhteyksissä särähtää korvaan, mikä kertoo siitä, että sanoilla on omat juuri niille ominaiset ympäristönsä. Sanojen saamat määritteet ja kontekstit eivät kuitenkaan ole täysin ehdottomia, sillä vartaloa voidaan silpoa, mutta siitä syntyvä mielikuva on heti hieman eri kuin ruumista silvottaessa. Vartalon silpominen esimerkiksi plastiikkakirurgiassa on erilaista kuin ruumiin silpominen, josta syntyy jo voimakkaampi ja väkivaltaisempi mielikuva. Myöskään absoluuttiset adjektiivit eivät kuulu yksistään ruumiille, sillä alaston voi olla sekä keho, ruumis että vartalo. Keho, vartalo ja ruumis kuvaavat kaikki yhtä kohdetta, maallista majaamme. Kehotankin pitämään huolta uniikista vartalostanne, kokevasta kehostanne ja ravitkaa ruumistanne sielua unohtamatta!∎ Teksti perustuu kirjoittajan kandidaatintyöhön ja hajanaisiin havaintoihin, jotka eivät kandidaatintyöhön vielä mahtuneet.

Dublin

kolmessa päivässä Johanna Rytkönen Lokakuun perioditauolla päätin ahkeran opiskelun sijasta lähteä piristävälle lomareissulle. Kohteeksi valikoitui Dublin, sillä ystäväni oli äskettäin aloittanut siellä vaihto-opiskeluvuotensa. Tuumasta toimeen. Tripadvisorin ja ystävän vinkkien avulla kohtuuhintainen hotelli löytyi Dublinin keskustan liepeiltä melko helposti. Edestakaiset lennot sekä kolme yötä hotellissa maksoivat yhteensä suunnilleen kolmesataa euroa, mikä ei mielestäni ole ihan päätä huimaava summa.

Matkaan!

Temple Barin Temple Bar -pub on suosittu sekä turistien että paikallisten keskuudessa. Siellä saa nauttia autenttisesta irkkumusiikista – ilmaiseksi.

Matkustaminen vähän jännitti, sillä lähdin ensi kertaa ulkomaanreissulle ihan yksin. Onneksi lentokentällä sompailu on kuitenkin minulle tuttua, eikä oikean portin löytäminen ajoissa aiheuttanut ongelmia. Menomatkalla vaihdoin konetta Oslossa ja paluumatkalla Tukholmassa. Vaihdot olivatkin reissuni ainoat ikävät puolet: mennessä vaihtoaikaa oli kolme tuntia ja palatessa viisi, joten yksin matkustavalla aika voi käydä välillä vähän pitkäksi. Siksi suosittelen suoria lentoja, jos siihen vain on mahdollisuus. Olin jo ennen lähtöäni selvittänyt, että Dublinin lentokentältä pääsee kaupungin keskustaan vaivattomasti lentokenttäbussilla,

Sumanismi

jossa kertalippu maksoi kuusi euroa. Meno-paluulippu samaisella bussilla kustansi 12 euroa, joten bussilla matkustaminen sopi budjettiini huomattavasti paremmin kuin taksireissu, jonka hinnaksi useat eri lähteet arvioivat noin 30 euroa. Lentokenttäbussien pysäkki on heti saapuvien terminaalin oven vieressä, joten sen löysi hyvin helposti. Bussien pysäkit on listattu Dublinin lentoaseman verkkosivuille. Sieltä voi siis kätevästi selvittää, millä pysäkillä pitää jäädä pois. Lisäksi bussissa näkyi selkeä ilmoitus siitä, mille pysäkille se on saapumassa seuraavaksi. Tästä huolimatta oma epävarmuuteni taisi paistaa melko kirkkaasti läpi, kun eräs paikallinen nainen tiedusteli ystävällisesti, missä olen jäämässä pois, ja lupasi kertoa minulle, kun oikea pysäkki on kohdallamme. Erittäin mukava alku reissulle! Ystäväni tuli minua pysäkille vastaan ja etsimme yhdessä hotellini, joka sijaitsi lyhyen kävelymatkan päässä ydinkeskustasta. Suosittelen muutenkin kulkemaan kaupungissa kävellen, sillä useimmat tutustumisen arvoiset paikat sijaitsevat melko lähellä toisiaan.

Shoppailu, ruoka, juoma ja illanvietto

Saapumispäivänä ystäväni kierrätti minua pikaisesti Dublinin

t i l a i s e n paljon erilaisia vaate- ja kenkäa a m i a i s e n kauppoja, mutta yksi ylitse muiden voi tilata oli Penneys, joka kuuluu brittiläilähes mistä seen Primark-ketjuun. Penneysin tahansa pai- hinnat eivät päätä huimaa, sillä k a l l i s e s t a valikoiman kalleimpiin tuotteisiin k a h v i l a s t a kuuluivat noin viidenkymmenen tai pubista, euron talvitakit. Edullisimmillaan ja siihen valikoimasta saattaa löytää vaikk u u l u u kapa kolmen euron t-paitoja ja 10 y l e e n s ä euron farkkuja. paahtoleiShoppailla voi toki myös paipää, makka- kallisissa turistiputiikeissa, joista raa, papuja saa mitä tahansa Irlanti-aiheista ja paistettu krääsää. Jos tahtoo ilahduttaa kananmuna. kotiväkeä esimerkiksi apilansieJuomaksi saa menillä tai kelttikoruilla, kannatvalita kahvin taa vierailla tällaisessa kaupassa. tai tuoremehun. HalNähtävyydet vimmillaan a a m i a i s e n Koska minä en ole viskin tai Dublinissa voi ihailla hengästyttävän kaunista arkitehtuuria. voi saada vii- tumman oluen ystävä, jätimme dellä eurolla. väliin Jamesonin ja Guinneskeskustassa, minkä jälkeen suunSeuraavan päivän pyhitimme sin tehtailla vierailut. Sen sijaan tasimme Temple Bariin syömään. shoppailulle. Dublinista löytyy kävimme tutustumassa Dublinin Kuuluisalla Temple Barin alueella on monenlaisia pubeja ja ravintoloita, joissa saa taatusti aikansa kulumaan vaikka viikon jokaisena päivänä. Pubisokkelosta voi olla vaikea löytää se itselle mieluinen, mutta suosittelen ehdottomasti Dublinissa sataa usein. Sadekuurot voivat kestää käymään alueen nimikkopubissa, vain pienen hetken mutta olla sitäkin rankemTemple Barissa, jossa ainakin pia. Kannattaa siis pakata mukaan sateenvarjo minun vierailuni aikana soi livenä tai sadetakki. autenttinen ja riehakas irkkumu-

JÄNNÄN ÄÄRELLÄ

siikki. Myös monissa muissa pubeissa oli jokaisena ilta liveesiintyjiä, eikä elävän musiikin nauttimisesta joutunut maksamaan senttiäkään. Dublinin ravintoloiden ja baarien hintataso on melko sama kuin Suomessa. Tuopin kuivaa omenasiideriä sai noin kuudella eurolla, ja burgeriateria maksoi suunnilleen 13 euroa. Kokeilemisen arvoinen on myös irlantilainen aamiainen, joka – kuulemma – on hiukan terveellisempi kuin englantilainen vastineensa. Irlan-

Koska kaupungista saa eniten irti kävellen, suosittelen ottamaan mukaan mukavat kävelykengät. Itse palasin reissusta elämäni suurimman rakon kanssa, ja voin vakuuttaa, ettei se ollut miellyttävä kokemus. Kaikissa paikoissa ei pysty maksamaan kortilla, joten kannattaa varata mukaan käteistä.

Paikalliset puhuvat usein käsittämätöntä englantia. Mutta ei hätää, sillä he eivät hermostu, vaikka pyytäisit toistamaan asian useampaankin kertaan.

Sumanismi

vahamuseoon ja eläintarhaan. En ole koskaan käynyt Lontoon Madame Tussaudsin vahamuseossa, joten en osaa sanoa, millainen Dublinin museo on siihen verrattuna. Sen voin kuitenkin kertoa, että osa Dublinin museon vahanukeista oli tehty taidokkaasti, kun taas osa ei muistuttanut esikuvaansa lainkaan. Esimerkiksi kuuluisten henkilöiden salissa esillä ollut David Bowie oli kuin ilmetty itsensä, mutta Madonnan piirteissä olisi ollut parantamisen varaa. Mielenkiintoisen – ja karmivan – lisän kierrokseen antoi kauhukammio, jossa pääsi tutustumaan esimerkiksi Hannibal Lecterin kanssa. Vahamuseo on myös mielenkiintoinen keino tutustua Irlannin historiaan, sillä siellä on esitelty yksityiskohtaisesti maan vaiheita erilaisista myyteistä nälänhätään. Dublinin eläintarha sijaitsee valtavassa Phoenix Parkin puistossa, jonne kannattaa kulkea keskustasta bussilla. Opiskelijalippu eläintarhaan maksaa 12 euroa. Tarhassa asustaa jos jonkinlaista karvaturria ja suomuolentoa, joten vierailuun kannattaa varata useampi tunti. Minua henkilökohtaisesti ihastuttivat eniten pikkuruiset apinat sekä aina yhtä valloittavat mangustit. Koska ehdin vierailla Dublinissa vain muutaman päivän, paljon jäi näkemättä. Esittelyni onkin vain pintaraapaisu siitä, mitä kaikkea tuolla upealla vanhalla kaupungilla on tarjottavanaan. Aion ehdottomasti palata Dubliniin, mutta se onkin jo toisen tarinan paikka.∎

Dublinin vahamuseossa saattaa törmätä esimerkiksi Klonkkuun... ja David Bowieen.

Dublinin eläintarhassa asustaa muun muassa sarvikuonoja... ... ja tiikereitä.

Kirjoittaja aloittaa Sumanismin uutena päätoimittajana tammikuussa 2014.

Sumanismi

Osmaattinen metamorfoosi Sumanismi

Antti Koivusaari Kun aamukasteen viimeinen pisara härmistyi kuuraksi rauduskoivun kellastuneeseen lehteen ja sai lehden viimein luovuttamaan epätoivoisen roikuntansa emäpuusta ja liitelemään hiljalleen kohti jo niin lukuisia kumppaneitaan, silloin sitä mietin. Tuumailin ja pohdiskelin, mitä Osmassa tapahtuu. Kunpa voisin todistaa tuon fennistifuusion. Nähdä nuo bakkanaalit kaikessa loistossaan ja vain tarkkailla, kuin kärpänen katossa. Se oli kiihottanut mieltäni hyvän tovin, saanut ajatukseni liitelemään tuon syksyn viimeisen lehden lailla pois isäntänsä luota. En enää tiennyt missä olin tai kuka olin. Olin vain ajatus. Vai onko ajatus? Silloin avasin valtavat verkkosilmäni ja ymmärsin pystyväni käsittelemään visuaalisia ärsykkeitä kahdeksan kertaa aiempaa nopeammin. Valtava lihaksikas käsi syöksyi minua kohti, kuin meteoriitti taivaista. Hyppäsin vaivatta lentoon ja liihottelin pois. Nyt oli oltava varuillaan, sillä elämäni ei ollut enää turvattua. Kärpäsenä minulla ei ollut ihmisoikeuksia, vapautta harjoittaa vapaasti o m a a uskontoani tai edes opintotukea. Kärpäsenä minulla oli vain yksi tehtävä: tarkkailla katosta, mitä Osmassa tapahtuu. Olin autossa. Alku oli helppoa, sillä autossa oli vain kuski, tuo äimistyttävän komea kiharapäinen uros, joka yritti minut jo kertaalleen tappaa. Kun pysyttelin auton takaosassa, saatoin totutella

uuteen kehooni. Pian autoon kuitenkin pakkautui mitä omituisinta väkeä. Ensin tuli toinen pullisteleva ilmestys, tämä ja ensimmäinen kutsuivat toisiaan Anteiksi. Pian sen jälkeen pari partajehua, joista toinen oli sonnustautunut uhkaavan pitkään mustaan takkiin ja kolme naista, joista huokui rovaniemeläisyys, kemiläisyys ja singaporelaisuus, kuin vesi

näinkin tilaisuuteni tulleen! Pujahdin kitaran kaikukopan aukosta sisälle ja päätin lymytä siellä matkani Turkuun täyttämään tehtävääni. Olihan siinä matkassa kestämistä. Kaikki alkoi Kavinskyllä, jota seurasi SebastiAn. Partapunkin sekä Infected Mushroomin kautta matka eteni kohti turunpolttomusiikkia ja sen saatanallisia säkeitä. Kaikki tuli ulos radiosta tuhannen desibelin voimakkuudella, kuin taivaalta satavat sotamoukarit. Kuunneltuani yhdeksän tuntia suunnitelmia siitä, kuinka Turku poltetaan uudelleen kansanperinteen ylläpitämiseksi, en ollut varma haluanko sittenkään kohdata tätä Osmaa. Turussa seurasin, kuinka osmadelegaatio löysi tiensä ravintolaan nimeltä Koulu kierrettyään saman korttelin kahdesti ympäri. Tässä vaiheessa olin jo tottunut uuteen olomuotooni ja olin sen verran vikkelä kärpänen, ettei minun juurikaan tarvinnut pelätä liiskatuksi tulemista. Ravintolassa oli kaiken lisäksi suomenruotsalaiseen tapaan hienostuneen korkea

Olin taas päästä hengestäni, kun takaovesta alettiin tunkea sisään valtavaa koko auton mittaista standaaria.

koskesta kevätpäivinä. Auto tungettiin täyteen tavaraa, ja olin taas päästä hengestäni, kun t a k a ovesta alettiin tunkea sisään valtavaa koko auton mittaista standaaria. Se oli violetti ja siinä oli kuvana pieni delta, joka fennougristien parissa tunnetaan dentaalispiranttina. Sitä kuitenkin pian seurasi viinilaatikosta tehty kitara, ja tässä

Sumanismi

katto ja hinnat, jotka olivat omiaan aiheuttamaan luokkasotaa. Kärpäsenä en kauhistunut tuotteiden hinnoista, vaan lensin vain litkimään valtakunnan fennistien pöydälle läikyttämiä paikallisia panimotuotteita aina tilaisuuden tullessa. En tiedä, vaikuttiko aivojeni senhetkinen pienuus asiaan, vai annettiinko Turussa vaikeaselkoisia ajo-ohjeita. En kuitenkaan olisi osannut perille näiden kuulemieni sanojen avulla: "Ajakaa Helsinkiin päin niin pitkään, että näette possuankan, kääntykää siitä vasemmalle ja kiertäkää piparkakkua, kunnes olette ötökän luona. Ötökän takana on hissi. Älkää menkö luteiden luokse!" Illan muututtua yöksi ja kielitieteilijöiden verkostoiduttua, alkoivat osmakot eri kaupungeista vetäytyä yöksi paikallisten isäntiensä, tai useimmiten emäntiensä, hoteisiin. Päätin seurata sitä iloisen nauravaista oululaista, joka oli koko seurueen Turkuun ajanutkin. Se osoittautui erittäin huonoksi ideaksi. Se paikkahan kuhisi kissoja! En saanut hetken rauhaa, sillä Jorma-niminen kissa oli hyvin iltavilli ja jahtasi minua ympäri asuntoa lähes aamuun asti. Se otti vauhtia oululaisten vieraiden naamalta ja sinkosi terävät kyntensä läpi pimeän olohuoneen päin minun vaatimattoman pientä, mutta ilmeisesti oikeinkin oivanmakuista, vartaloani. Aamuyöstä, kun luulin saavani rauhan, hiipi jostain esiin hiljaisen tappava kissa. Tämä oli nimetty vuorokausirytminsä mukaan Morkkikseksi.

Seuraavana aamuna leijailin museon katossa ja pyrin tarkkailemaan, mikä on tämä sivistävä osuus Osmassa, mutta nukahdin varmastikin, sillä en muista, kuin muut a m a n palaneen talonraunion. Tässä vaiheessa sain myös tietää, että edellisenä päivänä olisi ollut mielenkiintoisia luentoja Turun murteesta kansanlingvistiikan näkökulmasta sekä alueen nimistöhistoriasta, mutta oululaiset olivat onnettomasti vasta matkalla paikan päälle tuolloin. Olisi pitänyt pujahtaa vaikka junan kyytiin. Puolenpäi vän aikoihin pääsinkin tarkkailemaan jännittäviä hetkiä. Tiirailin lampun reunalta Osman hallituksen kokousta! Sen jälkeen syyskokouksessa valittiin seuraavan vuoden Osman hallitus. Voi kunpa olisin voinut muuttua takaisin fennistiksi, olisin pyr-

Oululaiset lauloivat kuin enkelkuoro, eikä se loppunut edes eteläsuomalaisten outojen taukojen aikana.

Sumanismi

kinyt mukaan keskelle kaikkea. Sinne, missä tapahtuu! Ensi vuonna Oulua kuitenkin edustavat Antti Koivusaari ja Katri Kiurujoki. Osma-turnauksessa eri kaupunkien edustajat kiersivät Turun kampusaluetta fuksisuunnistusmaiseen tapaan. Tässä pääsinkin vasta hyödyntämään uusia ominaisuuksiani. Lensin aluetta ristiin rastiin ja käsittämättömän nopealla näköelimistölläni keräsin kaiken olennaisen tiedon eri joukkueiden suorituksista omaa arviointiani varten. Joukkueen kilpailivat muun muassa siitä, ketkä esittävät onnistuineimmin Kalevalaa, kielitieteellisiä termejä sekä Disneyleffoja pantomiimin keinoin, ketkä osoittavat suurimman suosion Agricolalle ja millä joukkueella on paras sukukielituntemus. En voisi kylliksi ylistää Oulun suoriutumista, mitä heittäytymistä, liukastumista ja potkun ottamista haaroihin sen joukkueen toiminnassa ilmeni k ä ä n !

Aivan kyynel vierähti verkkosilmän kulmasta, kun Jussi kiipesi Mikon olkapäille laulamaan fennistin prokrastinaatiolaulua Agricolan patsaalle Turun tuomiokirkon edustalla muiden oululaisten säestäessä kirkkokuoron helein äänin tätä kaunista kappaletta. Illalla sitseillä tätä hunajaa valui lisää korviini, kun Oulu valtasi sitsit vahvistuksenaan Jukka, joka oli tullut Tartosta tätä nimenomaista tapahtumaa varten. Oi sitä kauniin pohjoisen puhtaan äänen loistoa! Oululaiset lauloivat kuin enkelkuoro, eikä se loppunut edes eteläsuomalaisten outojen taukojen aikana. Mandariinimiehen aikana olin jo niin ekstaattiseen transsiin vaipuneena, että melkein irtauduin tästä uudesta vartalostani, ja palasin lapsuuden kesiin läpi ajan ja paikan, kuin vain ajatus voi. Mutta en voinut antaa sen käydä uudelleen. Nyt minun oli p y s y t -

tävä tässä ruumiissani ja seurattava Osma loppuun. Se on kärpäsen merkitys. Sillä hetkellä minua humautettiinkin jäisellä nuijalla päin kasvoja: Oulu tuli toiseksi Osmaturnauksessa. Sen täytyi olla laskuvirhe tahi lahjonta. Niin ei voinut käydä. Ei kaiken sen jälkeen, mitä olin nähnyt tämän joukkueen antavan itsestään. En turmiolliselta pettymykseltäni havahtunut huomaamaan, että vaelsin jälleen niiden murhanhimoisten kattien luo yöksi. Ja sama kuolonralli toistui myös tänä yönä: Jorma jahtasi minua aamuyöhön, kunnes Morkkis vaani tiensä huoneeseen hiljaa kuin aamun ensisäteet. Sunnuntaiaamuna kaikki paha kuitenkin unohtui maailmasta,

Jorma jahtasi minua aamuyöhön, kunnes Morkkis vaani tiensä huoneeseen hiljaa kuin aamun ensisäteet.

Sumanismi

sillä seurasin delegaatiotamme Blankoon brunssille. He maksoivat taas yläluokkaisen hinnan sapuskastaan, mutta kärpäsenä minulla oli aivan omat vapauteni. Täällä pääsinkin hyödyntämään niitä parhaalla mahdollisella tavalla. Kun kaikki olivat ottaneet ruokansa, heittäydyin kanansiipien joukkoon ja uin siinä rasvaisenihanassa kastikkeessa. Kaadoin sitä päälleni ja mässäilin sydämeni kyllyydestä. Siitä siirryin grillikylkien sekaan ja elin unelmaa. Sitten joku hieno ruotsia puhuva rouva huomasi minut ja rääkyi korvia repivästi. Ymmärsin, etten ole ihmisille kovin iloinen yllätys ruuassa. Lensin siis salaattien ohi, maistoin pöydälle pyörähtänyttä palaa ilmakuivattua kinkkua ja iskin silmäni pitkään, pitkään jälkiruokapöytään, jossa oli jäätelöä, hedelmiä, juustoja, suklaakakkua, tuulihattuja ja.. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Liekit valtasivat ravintolan. Roihuavaa paistorasvaa hyökyi aaltoina joka puolelta. Olin vain puolimatkassa jäätelöön turvaan, kun tunsin tulen tarttuvan hentoihin siipiini. Pudotessani avuttomana kohti räiskyvää persialaismattoa, näin vilaukselta oululaiset melomassa autollaan pitkin Aurajokea. Standaari liehui kuumassa tuulessa kuin julistaen Osman päättyneeksi.∎

Suma + OTiT + Communica = pikkujoulut Suman hallitus kävi voittamassa pikkujoulut. Ohessa ovat hallituksen huikaisevan ohjelmanumeron kaikki hulvattoman hauskat ja jouluiset vitsit. Jatkossa OTiT ja Communica viettänevät pikkujouluja kaksin. Mitä löytyy varustelekalaisenn joulupuurosta? – Mantteli. Mitä löytyy sumalaisen joulupuurosta? – Mantila. Mitä löytyy pyykkärin joulupuurosta? – Mankeli. Mitä löytyy Väinämöisen joulupuurosta? – Kantele. Mitä löytyy Oulun joulupuurosta? – Kempele. Mitä löytyy metsurin joulupuurosta? – Sirkkeli. Mitä löytyy Setan joulupuurosta? – Homppeli. Mitä löytyy Katrin joulupuurosta? – Murmeli. Mitä löytyy muurarin joulupuurosta? – Kaakeli. Mitä löytyy vaeltajan joulupuurosta? – Kuukkeli. Mitä löytyy taloustieteilijän joulupuurosta? – Vekseli. Mitä löytyy Jeesus-lapsen joulupuurosta? – Enkeli. Mitä löytyy Johanna Tukiaisen joulupuurosta? – Pakkeli. Mitä löytyy aasialaisen joulupuurosta? – Puudeli. Mitä löytyy köyhän opiskelijan joulupuurosta? – Nuudeli. Mitä löytyy H&M:n joulupuurosta? – Paituli. Mitä löytyy kielitieteilijän joulupuurosta? – Santeri. Mitä löytyy numismaatikon joulupuurosta? – Taaleri. Mitä löytyy Teekkaritalon joulupuurosta? – Teekkari. Mitä löytyy saksalaisen joulupuurosta? – Hitleri. Mitä löytyy Hitlerin joulupuurosta? – Himmleri. Mitä löytyy Mengelin joulupuurosta? – Führeri. Mitä löytyy mökkiläisen joulupuurosta? – Laituri. Mitä löytyy Dickensin joulupuurosta? – Saituri. Mitä löytyy puolustusvoimain joulupuurosta? – Majuri. Mitä löytyy Neutral Milk Hotelin joulupuurosta? – Hipsteri. Mitä löytyy porvarin joulupuurosta? – Duunari. Mitä löytyy duunarin joulupuurosta? – Porvari. Mitä löytyy teekkarin joulupuurosta? – Nettipeli. Mitä löytyy otittilaisen joulupuurosta? – Hakkeri. Mitä löytyy logopedin joulupuurosta? – Tlemulantti. Mitä löytyy graafikon joulupuurosta? – Pikseli. Mitä löytyy fotarin joulupuurosta? – Layeri. Mitä löytyy emon joulupuurosta? – Kajali. Mitä löytyy Muumipapan joulupuurosta? – Hemuli. Mitä löytyy Hemulin joulupuurosta? – Haisuli. Mitä löytyy Haisulin joulupuurosta? – Taikuri. Mitä löytyy Taikurin joulupuurosta? – Smaragdi. Mitä löytyy afrikkalaisten lasten joulupuurosta? – Ei niillä oo. Mitä löytyy delfoilaisen joulupuurosta? – Oraakkeli.

Mitä löytyy fuksin joulupuurosta? – Huppeli. Mitä löytyy vanhainkodin joulupuurosta? – Mummeli. Mitä löytyy tampereilaisen joulupuurosta? – Kummeli. Mitä löytyy Kummelin joulupuurosta? – Tonnin seteli. Mitä löytyy George R. R. Martinin joulupuurosta? – Valtaistuinpeli. Mitä löytyy sukeltajan joulupuurosta? – Snorkkeli. Mitä löytyy tappelupukarin joulupuurosta? – Ranttali. Mitä löytyy pubiruusun joulupuurosta? – Kake Randelini. Mitä löytyy jääkiekkoilijan joulupuurosta? – Ettani. Mitä löytyy seinäkellon joulupuurosta? – Heiluri. Mitä löytyy Volgan joulupuurosta? – Lautturi. Mitä löytyy tsaarin joulupuurosta? – Kommari. Mitä löytyy ysärilasten joulupuurosta? – Kauluri. Mitä löytyy kiuruvetisen joulupuurosta? – Vesuri. Mitä löytyy rokkistaran joulupuurosta? – Bändäri. Mitä löytyy Payday 2:n pelaajan joulupuurosta? – Naamari. Mitä löytyy japanilaisen joulupuurosta? – Manteri. Mitä löytyy pissiksen joulupuurosta? – Siideri. Mitä löytyy neuvostohotellin joulupuurosta? – Mikrofoni. Mitä löytyy Finanssin joulupuurosta? – Kylteri. Mitä on tulossa Starkin joulupuuroon? – Wintteri. Mitä löytyy hevostytön joulupuurosta? – Pinteli. Mitä löytyy Ljudmilan joulupuurosta? – Tippuri. Mitä löytyy elinkautisvangin joulupuurosta? – Kalteri. Mitä löytyy patologisen valehtelijan joulupuurosta? – Palturi. Mitä löytyy jazzmuusikon joulupuurosta? – Flyygeli. Mitä löytyy Mannerheimin joulupuurosta? – Lahtari. Mitä löytyy Sedun joulupuurosta? – Portsari. Mitä löytyy rikkalapion joulupuurosta? – Kihveli. Mitä löytyy savolaisen joulupuurosta? – Kahveli. Mitä löytyy keksijän joulupuurosta? – Härveli. Mitä löytyy viidakon joulupuurosta? – Pantteri. Mitä löytyy Saksan joulupuurosta? – Hampuri. Mitä löytyy teiniangstisen joulupuurosta? – Itsari. Mitä löytyy vankilan joulupuurosta? – Karkuri. Mitä löytyy suomenruotsalaisen joulupuurosta? – Hankkeni. Mitä löytyy nirson joulupuurosta? – Ronkeli. Mitä löytyy firman joulupuurosta? – Palaveri. Mitä löytyy Unirestan joulupuurosta? – Porkkana.

Sumanismi

KUMMALLISTEN

kirjojen kerho Ainoa tässä artikkelisarjassa esiteltyjä teoksia yhdistävä tekijä on se, että niihin ei ole olemassa yhtä oikeaa lähestymistapaa.

G. K. Chesterton:

Mies joka oli Torstaina Tervetuloa hankkimaan harmaita hiuksia vaikeasti lähestyttävien kirjojen parissa. Kummallisten kirjojen kerhossa eteemme läväytetään sekä hyvällä tavalla hämmentäviä kirjallisia tuotoksia että kaikin puolin ohiampuvia kummajaisia, joita lukiessaan ei voi kuin ihmetellä, mitä kirjoittaja on ajatellut — ja kaikkea tältä väliltä. Artikkelisarjan aloittaa kenties hieman unholaan jäänyt, mutta sitäkin absurdimpi klassikkoteos. Lauri Siniluoto

Monelle meistä kovin rakas sivuaine kirjallisuus on ollut häviävän vähän edustettuna Sumanismissa. Tämä uusi artikkelisarja kirmaa siivet hulmuten paikkaamaan tuota aukkoa. Vaikka saatammekin ajoittain epähuomioossa tulla nivoneeksi teoksia osaksi historian pitkää juoksujännettä (kielikuva napattu radiosta, älä käytä), pääpaino on teoksella lukukokemuksena, ei niinkään kirjallisuudentutkimuksellisella teorisoinnilla. Mutta kokeillaanpa vihdoin asiaan siirtymistä. Miten käy, kun konservatiivinen, uskonnonfilosofi-

nen älykkö kirjoittaa jännärin? Tuloksena saattaa syntyä täyttä sekasortoa tai sitten jotain hyvin kiinnostavalla tavalla vinksahtanutta. Gilbert Keith Chestertonin (1874—1936) romaani Mies joka oli Torstaina: Painajainen (The Man Who Was Thursday. A Nightmare, 1908) kallistuu ilman muuta jälkimmäiseen vaihtoehtoon, mutta mukana on kieltämättä ripaus ensiksi mainittuakin. G. K. Chesterton oli aikanaan Britanniassa sangen merkittävä intellektuelli ja tuottelias kirjoittaja. Hänen tunnetuinta(?) antiaan lienevät Isä Brown -salapoliisiromaanit, mutta ne ovat vain kevyt pintasipaisu hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Hän kirjoitti paljon

Sumanismi

kristillisestä teologiasta, oli ajattelijana jokseenkin vanhoillinen ja vastusti modernistista kehitystä. Hänen aikanaan modernismi ei ollut vielä ehtinyt kehittyä sellaiseksi kuin siitä on kerrottu meille kirjallisuushistorian luennoilla (eri asia on, olemmeko kuunnelleet). Chesterton itse enteili sitä vanhoillisten kirjoittajien leiriä, jossa olisi myöhemmin syntyvä sellaisiakin teoksia kuin J. R. R. Tolkienin ja C. S. Lewisin elämäntyöt. Tämän asetelman pinnallepullauttamiseen tarvittiin vain pari maailmansotaa. Mies joka oli Torstaina ei kuitenkaan tuo ensimmäisenä mieleen Tolkienia. Se on paradokseilla

kyllästetty, painajaisen omainen jännitysromaani. Päähenkilö on runoilija (aivan, tässä dekkarissa ei pahemmin seikkaile sänkipartaisia karpaaseja eivätkä neitokaiset ole ahdingossa) ja Scotland Yardin anarkisminvastaisen yksikön salainen agentti Gabriel Syme. Hän ajautuu runoutta koskevaan sanaharkkaan anarkistirunoilija Lucien Gregoryn kanssa. Tämän seurassa Syme päätyy anarkistien toimintaa maailmanlaajuisesti ohjaavan neuvoston salaiseen kokoukseen. Kokouksen käänteet ovat omituisia, ja lopulta Syme onnistuu melkein kuin vahingossa soluttautumaan osaksi neuvoston johtajajäsenistöä. Jäsenet on salanimetty viikonpäivien mukaan, ja Symesta tulee Torstai. Neuvoston keskuudesta tulee kokouksessa paljastuneeksi toinen peitetehtävissä ollut poliisi, minkä seurauksena Syme huolestuu ja ajautuu hämilleen asemastaan järjestön hankkeissa. Tästä eteenpäin kertomus alkaa edetä hitaasti kiiruhtaen kohti kliimaksiaan. Syme jäljittää neuvoston johtajaa Sunnuntaita pitkin poikin Eurooppaa. Sunnuntai vaikuttaa täysin ylivoimaiselta haastajalta, sillä hänen koko olemuksessaan on jotain hirviömäistä ja ylimaallista. Siinä missä tavanomaisessa dekkarissa palapelin palasilla on tapana loksahdella paikoilleen. Miehessä joka oli Torstaina ne tuntuvat pikemminkin häviävän pöydältä yksi kerrallaan, niin että lopulta jäljellä on vain tyhjä pöytä. Lukukokemus on niin hämmentävä, että se voi aiheuttaa herkemmissä hengenahdistusta. Ennen pitkää lukijalle alkaa kuitenkin hahmottua logiikka kaiken tämän paradoksivyörytyksen ytimessä. Tässä dekkarissa on sittenkin jonkinlainen loppuratkaisu. Loppuratkaisu on raa-

matullinen ja paljastaa allegoriset merkitykset neuvoston johtohahmojen nimien taustalla. Siinä on jopa aistittavissa aikamoisen katarsiken makua.

Vaikka juonireferaatti saattoikin kuulostaa sekavalta, Mies joka oli Torstaina on kevytlukuinen, humoristinen ja erittäin viihdyttävä romaani. Suomenkielisiä painoksia siitä ei ole otettu aikapäiviin, mutta teos tulee luettua varsin ketterästi myös englanninkielisenä. Chestertonin kieli on konstailematonta ja paikoin jopa hieman kankeaa, mutta sellaiset puutteet korvautuvat hänen virtuoosimaisella kyvyllään luoda mutkikkaita juonikuvioita ja kiehtovia henkilöhahmoja. Hän on myös taitava antamaan hahmoille merkityksellisiä ja merkillisiä nimiä. Mies joka oli Torstaina on ennen kaikkea pesunkestävä jännitysromaani. Symen ja anarkistijohtajien välisten suhteiden

kehittyminen on kutkuttavaa seurattavaa. Hän päätyy yhä ahdistavampiin ja pelottavampiin tilanteisiin, mutta hänen itsevarmuutensa ja tyyneytensä tuntuvat samalla vain kasvavan. Romaanin tunnelma on täysin ainutlaatuinen. Se on kauttaaltaan painostava ja uhkaava ja salakavalasti enteilee lähestyvää sotaa kuin maailmanloppua. Silti sitä leimaa myös omituinen juhlavuus ja kauneus. Mies joka oli Torstaina on helppoa luettavaa, mutta samalla myös haastaa ajattelemaan. Sen pohdinnat anarkismista (olkoonkin, että Chestertonin näkemys tuosta ilmiöstä ei vastaa kovin hyvin nykykuvaa) ovat ajankohtaisia nytkin, kun itsenäisyyspäivän mellakoinnit ovat lietsoneet aina yhtä hedelmällistä kansalaiskeskustelua. Chesterton vihjaa, että järjestelmä tarvitsee horjuttajia ja anarkistitkin ovat lopulta vain järjestelmän olennainen osa.∎

G. K. Chesterton: Mies, joka oli Torstaina Lue tämä kirja, jos 1. sinua ei haittaa, että dekkarin päähenkilö on taantumuksellinen runoilija ja loppuratkaisu on uskonnollis-filosofinen 2. luulit, että ainoastaan modernistit osaavat pirstoa mielesi levottomilla romaaneilla 3. haluat lukea jännittävän viihderomaanin, joka myös pistää ajattelemaan.

Älä lue tätä kirjaa, jos

1. et pidä paradokseista 2. dekkarissa tulee mielestäsi seikkailla sänkipartainen korsto, jolla pysyy kädessä mutka ja kainalossa... viehättävä nuori nainen 3. dekkareita lukiessa tulee mielestäsi voida jättää aivot narikkaan.

Sumanismi

”Ristuksen paljon hommaa” Fuksivuoden jälkeen Emmi Alakoski jätti Oulun taakseen ja lähti opiskelemaan suomea Tampereelle. Koko syksyn vuosikurssini on joutunut totuttelemaan elämään ilman Emmin valloittavaa naurua ja ilkikuriseen sävyyn lausuttuja Facebook-aforismeja. Sumanismi kilautti Emmille ja selvitti, miten elämä ja opiskelut ovat Tampereen päässä sujuneet. Lauri Siniluoto Haloo! Täällä Sumanismi. Kuka siellä? Hei haloo haloo, Pinde tääl! Mikä sai sinut siirtymään kokonaan Tampereelle? Tykkäsin kyllä Oulussa ihimisistä ja yliopistolla notkumisesta aivan täysillä, mutta en oikeen kotiutunu sinne, koska pimeys, kylmyys ja Koskilinjat. Oon liian laiska ja läski pyöräilemään, ja etelän harakkana tottunu siihen, että paikkoihin meneminen on vaivatonta. Myös parisuhde veti mua aika vahvasti takaisin tänne, ja ainainen reissaaminen rupes käymään hermoille. Lisäksi töiden ja opiskelujen yhteen sovittaminen on helpompaa, kun viettää suurimman osan ajastaan yhdessä kaupungissa. Miten opiskelut ovat Tampereella sujuneet? Yllättävän hyvin. Täällä joutuu perusopintojenkin kursseilla tekemään aiva ristuksen paljon enemmän hommia! Mulla on ollut aika semanttispainoinen syksy, ja se on kyllä ollut kivaa. Ovatko tulevaisuudensuunnitelmat jo selvillä? Ei yhtään!

Emmi kesällä viimeistä päivää Kaukovainion-asunnollaan. Miten suomen opiskelu Tampereella poikkeaa Oulusta? Jokaisella kurssilla on täys läsnäolopakko, ja kaikenlaista jatkuvaa pikkuhommaa on paljon enemmän. Voi olla, että mulla on vähä aika kullannut muistoja, mutta tuntuu, että siellä ei sillee oikiasti ollu jatkuvasti näin paljo

Sumanismi

deadlineja. Tai voi olla, että en vaan itte nipottanut siellä niin kovaa. Syöminen, kahvin juominen ja notkuminen ei ehkä suoraan liity suomen opiskeluun, mutta niilläkin on paljon väliä. Kyllä täälläkin kahavia saa, mutta meillä ei ole humanistikahvilaa ja ruoka on aika pahaa. Oon ikävöi-

nyt Humusta ja Unirestan herkkuruokia aivan maharottomasti!

Entä Tampere kaupunkina Ouluun verrattuna? Tampere on mun koto. Vaikka olisinkin jäänyt Ouluun opiskelemaan, en mitenkään näje, että olisin valmistumisen jälkeen jäänyt sinne asumaan. En oikein osaa sanoa mitään konkreettista syytä, miksi viihdyn täällä niin hyvin. Jos maailma olis sellainen niinku minä haluan, niin pystyis jollakin lailla asumaan Tampereella, mutta opiskelemaan Oulussa. Sillä lailla, ettei ikinä tarttisi käyttää julkisia. Jumalauta, en oo viime kevään jälkeen käynyt kertaakaan junalla missään. Kävelen tosi usein rautatieaseman läpi kaupungilta kotia, ja oon joka

kerta aivan hävyttömän onnellinen siitä, että mun ei tartte lähteä mihinkään. Onko Kopula läheskään yhtä siisti ja jaksava kuin Suma? Oon vähän jäävi sanomaan tähän mitään. Oon opiskelijaelänyt sillee väärin, että mulla on mennyt suurin osa vapaa-ajasta töissä, enkä oo kovin paljon osallistunut Kopulan tapahtumiin. En mä kyllä Oulussakaan mitenkään järjestöaktiivinen ollut, mutta musta tuntuu, että Suma on enemmän esillä tällaisille passiivisemmillekin opiskelijoille. Mikä on kivointa tällä hetkellä? Mikä ahistaa? Aharistaa, kun on niin ristuksen paljon hommaa. Toisaalta

se on myös kivointa, koska mun on vaikia olla, jos kalenteri ei oo täynnä.

Millaisia terveisiä lähetät Oulun opiskelukavereille? Mulla on hirviä ikävä teitä! ***

Tässä kohtaa päätoimittajan poljettava langaton yhteys Tampereelle katkesi, ja linjoilta alkoi raikata itävaltalaisia iskelmiä. Vaihdamme asemaa ja toivotamme Emmille menestystä opintoihin ja kaikkea hyvää.∎

Bonustehtävä: Päättele Emmin kotipitäjä murteen perusteella. Palkinnoksi saat hymyhuulet.

Teleportaatio Marko Heikkinen

Pysyn hiljaa vaikeista asioista, kun istut vierelläni ja saat minut ylittämään itseni Mega Man X:ssä. Vihreä kameleontti tuhoaa minut kerta toisensa jälkeen, mutta jatkan yrittämistä. Voittaminen tuntuu hyvältä vain häviämisen jälkeen. Haluan, että saat minut häviämään. Harmaa peliohjain jäisi vain ilmaan leijumaan, ja katsoisit sitä hämmästyneenä. Sitten veisit kätesi ensin sen päälle, ja sitten sen alle. Sitten kiertäisit käsiäsi ohjaimen ympärillä paniikissa. Ei naruja, ei peilejä. Toivot, että ilmestyn kohta vaatekomerosta ja sanon jotakin aiheeseen sopivaa, kuten "hemmetti, miten teit tuon?". Olen kuitenkin hajonnut materiaksi ja kadonnut. Tieteellisestihän prosessi ei ole kovinkaan monimut-

kainen, sillä tyhjät objektit eivät vaadi paljoa energiaa muuttaakseen muotoaan. Älä kyseenalaista minua, sillä se veisi pohjan koko tältä jutulta. Ensin hajoan materiaksi ja sitten muutun uudestaan kiinteäksi, riot grrrl -tyttöbändin jäsenen omistamaksi bassoksi. Makaan kaikki illat kauniin naisen sylissä, hakattavana. Eikä kyse ole mistään viihteestä, vaan taidemusiikista. Eikä tämäkään tee minua onnelliseksi. Sillä jos kyse olisi ollut vain yksinäisyydestä, olisin voinut pyytää sinua lyömään minua milloin vain. Vaikka kahlitsisit minut sänkyyn pyyhkeellä ja iskisit minua sukkasaippualla, en olisi tyytyväinen. Iho voi murentua pieniksi hiutaleiksi, se voi muodostaa laivueita jotka uivat karkuun, mutta kyse on vain siitä, että ei mikään voi kellua tyhjän päällä.∎

Sumanismi

Pahanilmanlinnut Marko Heikkinen

Kävelin puistotiellä, kun linnut alkoivat tippua taivaalta. Ne putosivat yksitellen, niin että ensimmäisen linnun nähdessäni ihmettelin, mistä oli kysymys. Linnun tumma keho oli vääntynyt, ja sen keltaisen nokan päältä minua katsoivat tyhjät, tummat silmät. Kun kävelin puistotietä eteenpäin, niin huomasin, että lintuja alkoi tippua nopeammin. Niitä tippui vierekkäin, niin että ne osuivat toisiinsa muodostaen pieniä kasoja. Kävelin edelleen eteenpäin ja näin, kuinka ihmiset kasasivat niitä lumikolilla ja työnsivät pois tieltä. Mustia, vaaleita, värillisiä, niin monia erilaisia lintuja vääntyneinä, ja niiden tyhjät silmät katsoivat minua parittomina lintukasoista. Käänsin katseeni pois ja ajattelin, että kaikkeen en minäkään pysty vaikuttamaan. Raskaasti putoavat linnut pommittivat rakennuksia ja rikkoivat ikkunoita. Ne olivat riesa, joiden alle kuoli ensin kukkia ja kasveja, ja myöhemmin pieni lapsi. Siitä oli uutisissa, ja katselin televisiota samalla kun linnut paukuttelivat kehoillaan kattopeltejäni. Enää kukaan ei saanut mennä ulos ilman kypärää. Kuljin kypärä päässä ulkona ja katselin, kun linnut tippuivat vierelleni ja tuhosivat kaiken mekaanisen, kaiken ihmisen rakentaman ja kokoaman. Mikään ei paennut linnuilta, sillä niitä matkusti muualta tähän kaupunkiin kuolemaan. Katsoin taas televisiota, ja siinä kerrottiin lintujen muuttoaallosta, linnut kaikkialta maailmasta lensivät ja lensivät tänne, vain tippuakseen tyhjinä ja elottomina maan pinnalle. Tiedemiehet ja tiedenaiset yrittivät selvittää, mikä ilmassamme on vikana, miksi oli kyse juuri meidän kaupungistamme, miksi meidän rutiinimme pilataan. Minulla ei ollut rutiineja, vaan kuljin haaksirikkoisena paikasta paikkaan ja katselin lintujen tippuvan. Ajan myötä aloin tottumaan siihen ja jäin kaupunkiin,

Sumanismi

vaikka kaikki tuntemani ihmiset olivat jo muuttaneet aikoja sitten pois. Istuin monia päiviä puistossa ja katselin, kun linnut tippuivat. Murtauduin ruokakauppaan ja varastin kaikkea, mitä tarvitsin. Vietin yöt kotonani ja kuuntelin, kun linnut putosivat katolleni. Päivät kuljin autiolla kaupungilla ja kasasin linnuista pieniä kasoja. Toisinaan hautasin muutaman linnun, ihan vain muistaakseni, miltä tuntui olla inhimillinen. Jonakin päivänä, kun ei ole nähnyt pitkään aikaan ihmisiä tai jutellut kenellekään, eikä tuntenut kosketusta eikä kenenkään hengitystä kaulallaan, niin sitä vain unohtaa ihmisyytensä, sitä peilaa kaikkea vain itseensä eikä mihinkään sosiaaliseen. Kaikki vääristyy, ja aistihavainnoista tulee vähän omituisia. Sitä on vaikea uskoa mihinkään, mikään ei tunnu todelliselta ja se kuva, minkä näet peilistä, tuntuu niin vieraalta, niin vaikealta käsittää omaksi itsekseen. Siltä minusta tuntui, kun ensimmäiset höyhenet ilmestyivät käsiini. Nypin höyhenet pois ja annoin asian olla. Seuraavana päivänä ne kasvoivat takaisin. Höyheniä oli myös enemmän ja uusissa paikoissa, selässä, mahassa ja jaloissa. Nypin uudet hyöhenet pois ja aloin huolestua. Seuraavana päivänä olin kokonaan höyhenten peitossa. Minua heikotti ja pyörryin, vaikka olin juuri herännyt. Näin unta, että lensin lintujen joukossa ja olin eläimellinen. Halusin vain ravintoa. Toivoin, että joku oksentaisi kurkkuuni ja parittelisi kanssani. Halusin syödä oksennusta ja uida mudassa. Halusin tahria itseni toisen eläimen sisälmyksiin. Näin unta siitä, että putosin. Kuka tahansa voi nähdä unta putoamisesta, mutta tiesin, että tästä unesta en heräisi, sillä olin nähnyt tapahtuman tuloksen jo aikaisemmin, näin sen sinä päivänä kun kävelin puistotiellä ja näin taivaalta tipahtaneen linnun tyhjät silmät, joiden värin olin oppinut tuntemaan peilistä.∎

Ystävän runoja Nämä ovat lauluja ikuisesta kesästä Sisareni, jokainen veljeni lukivat minulle runoja paratiisista Minä olin peipponen hyräillen onnea alla maailman lempeän siiven Siihen minä jäin kotipesäni ikkunaan kuuntelemaan kultasäveliä, vartioimaan nukkuvia kuiskien kuvia kodista, lauluja ikuisesta kesästä

Sumanismi

Ehkä mie näin sinussa vähäsen kotia Niitä kituliaita jänkiä, tyyniä lakkeuksia, sysimettiä ja kylymiä kesänpuolikkaita Erämaa laitoja vailla sie minulle olit Semmonen juro umpimettä, jonka sylliin ois voinu kaivautua, sormenpäillä kaarnaa paijata, kiertyä lukoksi runkoon kiini ja ihimetellä samalla, että mistä sie olet oikein tehty miten olet sie nuin kaunis Nyt mie käyn tähän asfalttiaukiolle makkaamaan, ja taas on minun maailmalla laijat Eikä ennää vastaa minun kuolinhuutoon tuo viiminen villi erämaa Runot kirjoitti nimimerkki Ystävä.

Sumanismi

Raiteiden takana kerran Siellä missä arki lakkaa olemasta

Katri Kiurujoki Sinä päivänä kaikki oli harmaata.

Kaduilla oli jo pimeää, taivas oli kelmeän valkoinen, ja harmaa räntä kasteli halkeillutta asvalttia. Joka puolella oli mustaa betonia, ruskeaa betonia, harmaata betonia, eikä ketään näyttänyt kiinnostavan. Linja-auto kulki eteenpäin kuin auton alle jäänyt koira, ontuen ja keinahdellen. Kaduilla oli ihmisiä, mutta he katsoivat toistensa ohitse, eivät pysähtyneet tervehtimään tai edes etsimään taskuistaan sytytintä. He vain juoksivat, eikä heillä ollut suuntaa. Oli vain katu ja räntä ja väritön taivas, lantteja nyhtävät kerjäläiset ja asteittain tummeneva pimeys. Vaelsin kaupungin lävitse, ja jokaisella askeleella se tuntui muuttuvan hiljaisemmaksi, kaukaisemmaksi. Aivan kuin tahtoisi huutaa, mutta ei saisi henkeä. Väistin ihmisiä vain siksi, etteivät he tuntuneet näkevän minua. Heidän olisi helppo kävellä ylitseni, astua minut littaan kuin seinän raosta mönkineen muurahaisen, koska minä olin vain savua ja harmaata lasia. Minut voisi rikkoa, eikä silläkään olisi mitään väliä. Suljin raskaan metallioven takanani ja avasin postilokeroni parhaat päivänsä nähneellä avaimella. Kirjekuoret olivat vastenmielisen ruskeita, aivan kuin niille olisi kaatunut kahvia, jota kukaan ei jaksanut pyyhkiä pois. Kumarruin hieman alemmas ja otin postit myös lokerosta, joka kuului alakerran kutojamummolle. Hän ei koskaan lakannut kutomasta, vaikka hänen sormensa olivat reumaattiset ja kammottavasti käpristyneet. Jos olisin vielä jaksanut uhrata ajatuksiani jonkun toisen elämälle, olisin saattanut miettiä, miksi kutominen oli hänelle sellainen pakkomielle. En kuitenkaan jaksanut, sillä kenenkään elämä tuskin voisi olla sen merkityksellisempää, miltä minusta tuntui. Kaikki oli yhtä samaa, kylmää ja helposti hajoavaa massaa. Painoin postilaatikon kiinni ja kiipesin portaat yläkertaan. Joku oli tiputtanut käytävään kirjavan lapasen. Sekin näytti siltä kuin tahtoisi paeta.

Vastapäätä asuntoni ovea istui pieni tyttö, jonka hiukset olivat takussa ja jonka paitaan oli sotkeentunut purkkaa. Hänen vierellään makasi suuri, harmaa koira. En minä pelännyt koiraa, vaan tytön harmaita silmiä, jotka eivät edes itkeneet. Ne vain olivat, niiden katse oli tyhjä ja musta ja sumuinen. En sanonut tytölle mitään. Asunnosta kuului korotettuja ääniä, huutoa ja loputonta mekastusta. Olin iloinen siitä, etteivät he tällä kertaa riidelleet yöllä. Tyttö pärjäisi kyllä käytävässä, minä taas en selviäisi ilman unta. Sujahdin sisään asuntooni ja tipautin avaimet eteisen pöydälle. Jätin takkini naulaan, kenkäni vierekkäin ovelle, katsoin itseäni peilistä niin kuin aina. Otin muutaman askeleen keittiöön, kaadoin itselleni vettä, tiskasin, tein ruokaa. Kaikki oli niin kuin aina ennenkin, mutta päivä päivältä tiskit muuttuivat likaisemmiksi, vesi harmaammaksi ja askeleet vaivalloisemmiksi. Aivan kuin olisi tarponut juoksuhiekassa, joka ei koskaan imenyt minua kokonaan. Se vain pitkitti kärsimystäni, pakotti ottamaan askeleen toisensa perään. Suljin silmäni ja kuulin, kun naapurin taiteilija hyräili käytävässä soinnutonta, ivallisesti nauravaa sävelmää. ***

Linja-auto oli täynnä ihmisiä, jotka eivät välittäneet. Edessäni istui vanha nainen tyttärensä kanssa. Nainen puhui tauotta, hänen sanansa puuroutuivat innosta raskaiksi kimpuiksi. Tytär näytti väsyneeltä, siltä kuin tahtoisi päästä äidistään eroon. Työntää hänet ulos autosta ja vain juosta. ”Siittä mie kuulin setävainaalta, siis siittä junasta joka tullee sinne vanahalle ratapihalle. Siinä on kaikkia kauniita värejä ja siihen voi noussa vaan sillon, jos oikiasti tarttee sitä. Että jos tylsää on niin sillon vaan noussa siihen junnaan.” ”Älä nyt, äiti, nuo on vaan nuita mettämiesten jut-

Sumanismi

tuja.” ”Kyllä mie ittekkin sen junan olen nähänyt, ja ihan totta se on.” Nainen sanoi vielä jotain, mutta en enää kuunnellut. Sisimmässäni oli herännyt jotain, mitä en ollut tuntenut pitkiin aikoihin. Jotkut saattaisivat sanoa sitä toivoksi, mutta minulle se oli viimeinen mahdollisuus päästä irti juoksuhiekasta. Sydämeni lepatti kuin piikkilankaan juuttunut varpunen, enkä saanut ajatuksiani irti junasta. Junasta, jossa oli kauniita värejä. Sen oli pakko olla minulle tarkoitettu. Katsoin, kun vanha nainen ja hänen tyttärensä nousivat autosta. Tytär näytti nololta, vilkuili ympärilleen ja käski äitiänsä kävelemään nopeammin. Hän ei uskonut mahdollisuuksiin. Nousin linja-autosta seuraavalla pysäkillä ja avasin kädet täristen kotitaloni oven. Naapurista kuului taas riitelyä, mutta tyttöä ei näkynyt. Joku oli sotkenut käytävän harmaaseen kuraan. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että juoksuhiekka oli napannut jalkani hieman syvemmälle. ***

Yö oli musta ja armoton, kun kävelin hiljaisen kaupungin läpi. Vanha ratapiha sijaitsi aivan kaupungin laidalla, enkä ollut koskaan pitänyt paikasta. Siellä asui tukahduttava hylätyn tuntu, kaikki oli rikottua ja ruosteista, naulat törröttivät seinistä kuin valmiina lävistämään jonkun varomattoman kulkijan. Pakkanenkin tuntui satuttavan siellä pahemmin kuin muualla. Tiesin kuitenkin, että ratapiha olisi minun ainoa mahdollisuuteni. Se pelotti minua, koska yö oli siellä mustempi, taivas tähdettömämpi kuin muualla. Silti minä menin, sillä heikosti lepattava sydämeni ei kestänyt enää sementtitalojen harmautta. En tiennyt, olisiko siellä junaa, mutta jollakin typerällä tavalla tahdoin uskoa niin. Minun olisi päästävä kirkkaanvärisen junan kyytiin, koska tarvitsin sitä. Ja se tarvitsi minua. Ratapiha hohkasi värähtelevää, tummaa valoa. Sen rakennukset seisoivat tyhjinä, eikä niissä ollut yhtäkään ehjää ikkunaa. Jotkin niistä oli rikottu vastikään, lasinsirpaleet hohtivat lumella viattomina ja runneltuina. Seisahduin raiteiden vierelle odottamaan. Juna tuli pian, hitaasti ja pehmeästi se pysähtyi raiteiden vierelle. En ollut koskaan elämässäni nähnyt niin montaa väriä, niin montaa kaunista sävyä ja tanssivaa spektriä. Juna valaisi koko ratapihan, sen värit heijastuivat hangella makaavista sirpaleista ja tuntuivat herättävän rakennukset eloon. Kuitenkin siinä oli myös jotain pelottavaa. Lasista

Sumanismi

heijastuvissa väreissä oli jotakin väärää ja tuntui, etteivät ne pitäneet minusta. Niiden valo poltti selkääni talvitakista huolimatta, mutta en uskaltanut empiä. Astuin junaan, ja valo oli poissa.

*** Kun avasin silmäni, en ensin nähnyt mitään. Lattia allani oli kylmä ja rosoinen, eikä missään näkynyt niitä värejä, joista olin niin syvästi lumoutunut. Nousin istumaan ja etsin ympäriltäni jotakin merkkiä siitä, että olin edelleen olemassa. Junavaunu oli musta ja hiiltynyt, penkit olivat lahonneet väsyneiksi hahmoiksi halkeilleelle lattialle. En pystynyt löytämään yhtäkään väriä: kaikki oli vain mustaa, harmaata, hiiltynyttä ja kuollutta. Katsomatta taakseni kiipesin pois junasta. Metsä ympärilläni oli liikkumaton kuin maalaus, en pystynyt näkemään kuuta, en ainuttakaan tähteä taivaalla, joka ympäröi minut kuin ansaan. Junan viereltä löysin polun, jota lähdin seuraamaan. En tiennyt miksi, mutta minusta tuntui kuin metsä olisi kuiskannut nimeäni. Polun päässä avautuva kaupunki ei ollut enää harmaa, sementtiseinäinen loukko, vaan jotain aivan muuta. Se oli pikemminkin sininen, yhtä vähän paikalla kuin aamunkoiton harmaja valo. Kaduilla ei näkynyt ainuttakaan ihmistä, mutta tyhjiä ne eivät olleet. Joka puolella makasi ruostuneita autoja, ojissa polkupyöriä, joiden renkaat oli puhkottu. Kaikki näytti hylätyltä ja yksinäiseltä, kaupunki kuolintuskissaan huutavalta eläimeltä. Kiirehdin askeliani, en tahtonut katsoa hävitystä ympärilläni. Vasta kotiovella uskalsin seisahtua. Kerrostalo oli harmaa kuten aina, ja uskoin, ettei kaaos yltäisi sen seinien sisäpuolelle. Siellä minua odottaisi se uusi, värikäs, kaunis elämä, jonka junan seinissä kiiltelevät spektrit olivat minulle luvanneet. Astuin sisään ja huomasin yllätyksekseni hymyileväni. Hymy vaipui kasvoiltani, kun jalkani tapasivat kylmän betonilattian. Jokin oli sittenkin väärin, kammottavan väärin. Kiirehdin portaat ylös ja pimeiden käytävien läpi, mustien ovien ohitse. Ovet eivät tuntuneet enää siltä, että tahtoisin avata niistä yhtäkään. Eivät kodilta, vaan joltain muulta. Ne olivat tuhansia tummia silmiä, jotka seurasivat minua. Käytävät hengittivät minun nimeäni aivan kuin maistellen, hitaasti ja tahdissa. Ne valmistautuvat syömään minut. Ajatus oli järjetön, mutta selkeä. Paniikki raapi selkääni terotetuilla kynsillään, kun betoni veti henkeä ja valmistautui repimään minut kappaleiksi. Tahdoin pois. Minä pelkäsin. Työnsin avaimen lukkoon. Se katkesi naksahtaen. Joka puolella seinät kurottautuivat koskettamaan

minua. Niillä ei ollut käsiä, vaan kammottavat tyhjät suut, jotka olivat täynnä harmaata hiekkaa. Lattia vajosi. Se tahtoi minut, enkä voinut muuta kuin odottaa. Katkennut avain putosi kilahtaen lattialle, joka oli muuttunut oikeaksi, tahmeaksi juoksuhiekaksi. Sitten talo nielaisi minut.

*** Ympärilläni tuoksui myski. Seisoin alakerrassa, vanhan ompelijanaisen asunnossa. Kaikki oli ennallaan lukuun ottamatta pöydällä olevaa liinaa. Siinä ei ollut enää keltaisia leinikkejä. Kuviot olivat kadonneet, peittyneet punertaviin tahroihin. Vanha nainen istui pöydän ääressä, hänen kalpeat kyntensä olivat venyneet pitkiksi, teräviksi sirpeiksi. Hän yritti neuloa, mutta kynnet tunkeutuivat ompeluksen lävitse ja repivät siihen ammottavia reikiä. Nainen oli viiltänyt itseään kasvoihin, naarmut hohtivat mustina aamunkoiton kalpeassa valossa. "Auta tyttö, tämä pittäis saaha valmiiksi.” Nainen nosti neulostaan. Se oli täynnä mustia muurahaisia, jotka söivät lankaa. Niistä lähti vastenmielinen, sähisevä ääni. Peruutin tiskipöydän luokse ja hapuilin käteeni sakset. Ne sulivat käsiini, metalli poltti sormiini leimuavia rakkkoja ja valui lattialle kelmeiksi lammikoiksi. Vanha nainen alkoi kirkua. Hän nousi seisomaan niin äkkinäisesti, että puinen tuoli kaatui kolahtaen. Hän kirkui ja kirkui, kirkui niin että huone tuntui olevan täynnä raapivaa ääntä. Hän horjahteli lähemmäs reumaattisilla jaloillaan ja huitoi minua kynsillään. En päässyt pakoon. Kynsi viilsi kuin viikate, teki käsivarteeni mustan juovan. Muurahaiset rapisivat lattialle. Tunsin niiden olemattoman painon jaloillani, kunnes huone katosi. Olin jälleen käytävällä, joka sykki ja hengitti kiivaammin kuin vielä hetki sitten. Sen ääni oli kaikkialla: vinkuva, kimeä ja kaikin tavoin väärä. Ompelijamummon kirkuna kaikui vieläkin korvissani, ja kaikkialla leijaileva hiekka sai silmäni vettymään. Otin pari haparoivaa juoksuaskelta siihen suuntaan, missä luulin ulko-oven olevan. Joka puolella todellisuus oli muuttunut harmaaksi, sykkiväksi massaksi, enkä tiennyt, oliko oikeaa suuntaa enää edes olemassa. Hetken kompasteltuani näin kuitenkin ihmisen. Paniikin haavauttama mieleni täyttyi hetkeksi helpotuksella, ja lähempänä huomasin, että hahmo oli naapurissani asuva taiteilija. En ollut varma hänen nimestään, mutta olin usein kuullut hänen hyräilevän käytävässä. Olimme vaihtaneet turhia, merkityksettömiä latteuksia säästä ja hänen tauluistaan. ”Auta mua, ole kiltti.” Sanat livahtivat huuliltani

ennen kuin ehdin harkita niitä, ja ääneni kuulosti vieraalta ja oudolta. Taiteilija kääntyi puoleeni. Hänen silmänsä olivat vain tyhjät, valkoiset aukot kalpeissa kasvoissa, joita reunusti viikkojen parransänki. Astuin askeleen taaksepäin, mutta en voinut lakata katsomasta miehen kasvoja, jotka eivät olleet kasvot ollenkaan. Ne vain olivat. ”En löytäny mistään punasta maalia”, taiteilija sanoi ja kohotti käsissään olevaa ämpäriä näyttääkseen minulle sen sisällön. Harmaa metalliämpäri oli täynnä punaista nestettä, johon taiteilijan kädet olivat sotkeentuneet kyynärpäitä myöten. Seinä oli täynnä kirjoitusta, horjuvat kirjaimet näyttivät lapsen piirtelemiltä. (VaaraVAARAvaaraVAARAvaara)

Käännyin ympäri ja juoksin kovempaa kuin olin koskaan ennen juossut. Lattia tuntui pettävän allani. Ryntäsin takaisin ovelleni, vaikka tiesin, ettei sitä enää olisi. Toisella puolella käytävää istui pikkutyttö harmaan koiran kanssa. Hän katsoi minua suurin, valkoisin silmin. Maassa tytön vieressä oli pieni paperiveitsi. Sellainen, jolla kirjekuoret viilletään auki. Veitsi oli tumma kuivuneesta verestä. ”Siellä ei enää riidellä yhtään”, tyttö sanoi ja hymyili kammottavaa irvokasta hymyä, joka levitti suupielet silmiin asti. Asunnon ovi oli raollaan. En tahtonut astua siitä, mutta tytön hymy pakotti minut. Ovi aukesi narahtaen. Sisällä oli pilkkopimeää, vain käytävän kelmeä valo lepäsi sen nurkissa. Syvemmältä asunnosta kuului kumeaa murinaa ja ääniä, jotka toivat mieleen petolauman taistelemassa saalistaan. Keittiön lattialla makasi runneltu hahmo. Se oli varmasti joskus ollut mies, mutta nyt vain revittyä lihaa, päivällistä. Koirat nostivat katseensa, kun astuin huoneeseen. Valo tanssi niiden valkeissa silmissä. Painoin selkäni seinää vasten ja toivoin, että se jälleen vetäisi minut sisäänsä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Koirat katsoivat minua, ja niiden kuonot kiilsivät verestä. Vedin värisevin käsin puhelimen taskustani ja soitin ensimmäiseen numeroon, jonka vain saatoin löytää. Puhelin ei hälyttänyt. Sen sijaan alkoi kuulua etäinen sävelmä, laulu, Bobby McFerrinin vanha kappale. Musiikki lainehti sävelestä toiseen, ja laulaja toisti samoja säkeitä uudestaan ja uudestaan. (Don't worry, be happy/cos when you worry, your face will frown/ and that will bring everybody down/so don't worry, be happy)

Sumanismi

En saisi apua, tiesin sen nyt. Tämä outo uusi maailma söisi minut, enkä voisi sille mitään. Ryntäsin takaisin käytävään, jonka ilma oli sakea hiekasta. Portaiden yläpäässä seisoi musta koira, joka raahasi postinkantajaa jalasta syvemmälle käytävään. Lattia oli punainen verestä, ja sitä mukaa, kun pääsin lähemmäs portaita, taakseni ilmestyi ihmisiä. Heidän luomettomat silmänsä seurasivat, kun vihdoin saavutin portaat. Veri oli tehnyt ne liukkaiksi, enkä muistanut varoa askeliani. Kaaduin päistikkää portaat alas, suoraan läpipääsemättömään hämärään. *** Kipu leikkasi lävitseni hallitsemattomina aaltoina. Se tuntui silmäluomissa asti, kuristi kurkkuani ja pakotti ajatukseni toistensa ympärillä tanssiviksi kaariksi. Raahauduin lattian poikki kohti ovea, joka vuoroin kasvoi ja pieneni, vääristyi ja muuttui jälleen normaaliksi. Käänsin päätäni ja näin silmäkulmastani hahmot, jotka olivat ryhmittyneet portaisiin vieri viereen. Alimmalla portaalla seisoi pikkutyttö, jonka kasvoilla oli edelleen se sama, vääntynyt hymy. Vain vaivoin sain vedettyä itseni pystyyn ovea vasten ja kompastelin ulos talviseen pimeyteen. Uusi, vastasatanut lumi sotkeentui vereen askeleideni jäljessä, enkä tiennyt, oliko veri minun vai käytävään raadellun postinkantajan. Maailma heittelehti puolelta toiselle, ja sen ennakoimaton liike kaatoi minut. Käperryin mustilla graffiteilla kirjaillun bussikatoksen seinää vasten ja suljin silmäni. En edes huomannut, kun nyrkkiin pusertuneet sormeni aukesivat, ja puhelimeni putosi niiden välistä pyörteilevään lumeen. Viimeiseksi kuulin, kuinka hahmot lähestyivät pimeässä.

Joulupukki

Sumanismi

Epilogi ”Kato, joku on hukannu kännykkänsä.” Kaksi juuri ja juuri teini-iän saavuttanutta poikaa pysähtyi sotketun bussipysäkin vierelle. Toinen heistä kumartui ja nosti puhelimen maasta. ”Ei se toimi, tuommonen vanha paska muutenkin.” ”Katotaan”, poika totesi ja huomasi pian ihmeekseen, että puhelimen näyttöön syttyi kuin syttyikin väsynyt, vihreä valo. Hän vilkaisi ystäväänsä voitonriemuisesti. ”Onko siellä mitään numero, johon vois soittaa? Joku tyyppi varmaan haluu kapulansa takasin.” Poika etsi numerovalikon, mutta hänen kasvoilleen nousi hämmentynyt ilme. Valikossa oli vain yksi nimi, joka toistui kerta toisensa jälkeen. ”Vaara? Mikä vitun nimi se on?” Toinen poika kurkki ystävänsä olan yli. ”Soita siihe.” ”Emmä tiiä, pitäiskö vaan viiä tää johonki.” ”Soita nyt, pelkuri!” Poika kohautti olkiaan ja painoi vihreää luuria. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Sitten puhelimesta alkoi kuulua särkynyt, vääristynyt musiikki. Samat säkeet aina vain uudestaan. Jokin niissä pelotti poikaa, mutta hän ei silti laskenut puhelinta korvaltaan. Hetken kuluttua musiikki lakkasi, ja puhelin alkoi kirkua. Ääni ei muistuttanut vähääkään ihmisen ääntä, ei oikeastaan mitään olemassa olevaa ääntä. Poika pudotti pelästyksissään puhelimen, ja se kopsahti ontosti pysäkin pleksiä vasten. Kirkuna ei silti loppunut, ja hetken aikaa toinen pojista oli näkevinään pysäkin varjossa hahmon, jolla oli veriset vaatteet ja jäätynyttä lunta hiuksissa.∎

Waroitus! Seuraavat sivut saattavat sisältää

juonipaljastuksia näistä fandomeista:

Harry Potter, Doctor Who, Uusi Sherlock, V niin kuin verikosto, Tulen ja jään laulu / Game of Thrones -sarja ja My Little Pony: Ystävyyden taikaa.

Sumanismi

Fandom-sanastoa vasta-alkajille Fani: tämä lienee jo selvä, mutta fani on henkilö, joka ihailee tai arvostaa tiettyä aihetta tavallista innokkaammin. Fanituksen kohde voi olla mikä tahansa aihe. Fandom: faniyhteisö, joka muodostuu tietyn aiheen faneista.

Con: lyhenne sanasta convention. Suuri tapahtuma, johon tietyn fandomin fanit kerääntyvät. Tarjolla on yleensä luentoja, työpajoja, näytöksiä, fanituotteita jne. Cosplay: lyhenne sanoista costume play. Harrastus, jossa ihmiset pukeutuvat tietyksi fandominsa hahmoksi.

LARP: Live Action Role Play (suom. larppaus tai larppi). Live-roolipeli, jossa pelaajat pukeutuvat ja käyttäytyvät valitsemiensa roolihahmojen mukaisesti. Fanifiktio: fanien kirjoittamaa fiktiivistä tekstiä, joka pohjautuu jonkin fandomin alkuperäismaailmaan. Fanitaide on vastaavasti fanien piirtämää taidetta.

Canon: tosiasiana hyväksyttyä tietoa, joka esiintyy "virallisessa" lähteessä eli siinä mediassa, johon koko fandom pohjautuu. Esimerkiksi tietty tapahtuma on canon, jos sen pystyy paikantamaan kirjasta.

Fanon: laajasti hyväksyttyjä fanien oletuksia ja teorioita, jotka eivät esiinny selvästi canonissa mutteivät ole ristiriidassa sen kanssa. Headcanon: yksittäisen fanin omia ideoita ja tulkintoja canonin pohjalta. Esimerkiksi jokaisella saattaa olla oma mielipide tietyn hahmon hiusväristä, jos sitä ei mainita kirjassa.

AU: Alternate Universe eli laajimmassa merkityksessään tilanne, joka poikkeaa merkittävästi canonista. Esimerkiksi tarinan juonen voi muuttaa toisenlaiseksi tai hahmot voi sijoittaa alkuperäismaailmasta poikkeavaan ympäristöön. Crossover: kun yhdessä esiintyy hahmoja, tapahtumia jne. useista fandomeista.

RPF: Real Person Fiction eli (fani)fiktiota henkilöistä, jotka ovat oikeasti olemassa.

Het: kahden tai useamman hahmon heteroseksuaalinen suhde fanifiktiossa tai -taiteessa.

Slash: kahden tai useamman hahmon homoseksuaalinen suhde, joka koskee lähinnä miespareja. Termi tulee /-merkin englanninkielisestä nimestä. Mangan ja animen fandomeissa törmätään myös termiin yaoi. Lesbosuhteista käytetään termiä fem(me)slash (mangan ja animen fandomeissa myös yuri). Mpreg: Male Pregnancy eli tilanne, jossa mies on raskaana.

Ship: Lyhenne sanasta relationship. Kahden tai useamman hahmon välinen romanttinen suhde tai hahmojen laittaminen romanttiseen suhteeseen. OTP: One True Pairing, fanin kaikkein rakkain pari tietyssä fandomissa. Yleensä mielletään ainoaksi mahdolliseksi pariksi tiettyjen hahmojen joukosta. OT3 on sitten One True Threesome. Mary-Sue: fanifiktiokirjoittajan luoma naishahmo, joka muistuttaa epäilyttävän paljon kirjoittajaa itseään. Yleensä epärealistisen kaunis, taitava ja muuten vain täydellinen. Usein myös päähenkilön rakkauden kohde. Vastaava mieshahmo on nimeltään Gary Stu tai Marty Stu.

Meta: ei-fiktiivisiä kirjoitelmia jostain canonin tai fandomin aiheesta. Toisin sanoen esseitä, joita kirjoitetaan huvikseen eikä koulua varten! Tumblr: blogipalvelu ja virtuaaliyhteisä, jonne käyttäjät voivat lähettää blogikirjoituksia, videoita, linkkejä, kuvia, musiikkia jne. Reblog on muiden käyttäjien postauksen uudelleen lähettäminen omalle blogisivulle. NSFW: Not Safe For Work. Et todennäköisesti halua pomosi näkevän tai lukevan sitä olkasi yli.

Sumanismi

Kiinnostuksen

tuolla puolen:

kahden fanin tarina Cheng Yingxi Meitä on moneen junaan. Osa jää asemalle Laiturilla 9¾. Toisten junassa lepää anarkistin ruumis. Muiden junasta taas työnnetään nainen jokeen. Tai sitten juna ei olekaan juna vaan tähtialus, tähtiportti tai TARDIS. Joissakin maailmoissa tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen junia. Matkat kuljetaan jalan, ratsain tai hätätapauksessa kotkan kynsistä roikkuen. Ja jos oikein kunnolla tuijottaa, saattaa myös huomata tajuttoman arkkimaagin lohikäärmeen selässä. Kaikki nämä tilanteet esiintyvät jossain populaarikulttuurissa, ja ne ovat tuttuja kyseisen fandomin faneille. Mutta mikä on fandomi? Millaista on fanin elämä? Sumanismi yrittää selvittää asiaa kahden fanin avulla.

Kurkistus fanin elämään: Jenna Vikman

Jennan äidin mukaan hänen fanituksensa alkoi jo lapsena, kun hänellä oli tapana laulaa Jari Sillanpään lauluja. – En kyllä itse muista mitään siitä, Jenna nauraa. Hän fanittaa ylipäätään monia artisteja, bändejä, näyttelijöitä, sarjoja ja elokuvia, mutta tällä hetkellä hänen keskeisimmät fandominsa ovat BBC:n televisiosarjat Doctor Who ja Uusi Sherlock, ani-

maatiosarja My Little Pony: Ystävyyden taikaa, Marvel Cinematic Universen Avengers-supersankarielokuvat sekä draama- ja kauhusarja Supernatural. – Doctor Whossa esiintyy yli 900-vuotias avaruusolento Tohtori, joka matkustaa ajassa ja avaruudessa TARDIS-aikakoneella ja pelastaa päivän aina mihin meneekin. Uusi Sherlock on moderni versio Sir Arthur Conan Doylen salapoliisitarinoista. Sarjassa on ihan liian vähän jaksoja, ja fandom on sen takia hullu. Supernaturalissa kaksi veljestä metsästää kaikenlaisia demoneja ja henkiä. My Little Pony: Ystävyyden taikaa vaikuttaa alussa lasten sarjalta, mutta siinä on reilusti seikkailua, jännitystä ja vakavampiakin teemoja välillä. Sitä voi katsoa minkä ikäisenä tahansa, ja itse asiassa sarjalla on paljon miesfaneja. Ja Avengers... no, siinä on supersankareita, Jenna tiivistää.

alalle, mutta sitten siihen rakastuu uudestaan, hän sanoo. – Yläasteella mulla oli bändifanitusvaihe, jolloin fanitin muun muassa japanilaisia bändejä kuten Dir En Grey. Olin myös pari vuotta kauhea Jedward (irlantilainen muusikkoduo, joka on myös esiintynyt Euroviisuissa) -fani: mulla oli seinät täynnä julisteita, katsoin haastatteluja, kävin keikoilla ja kuuntelin levyjä 24/7. Tumblrin ja Twitterin kautta musta tuli suuri fani, koska siellä oli helppoa tavata muita faneja. – Lukion aikana alkoi TV-

Fanituksen pitkä historia

Ensimmäinen Jennan muistama fanituskohde oli japanilainen animaatiosarja Dragon Ball alaasteella. – Se oli ensimmäinen juttu, josta oikeasti obsessoin. Luin ficcejä, kirjoitin niitä ja katsoin myös niitä elokuvia. Fanitus jäi sikseen moneksi vuodeksi, ja nyt olen taas hulluna siihen. Näin käy joskus, että joku aihe jää taka-

Sumanismi

Kuva: Milla Raudasoja

sarjojen kausi. Ekana taisi tulla Sherlock, kun katsoin sitä TV:ssä ja rakastuin. Vähän myöhemmin lukiokaveri suositteli My Little Ponya ja Doctor Whota, koska se arveli, että varmasti tykkäisin siitä. Myös Avengers tuli kaverin kautta. Supernaturaliin tutustuin Tumblrissa. Rakastan myös �� crossovereita, koska ne on hauskoja ja niissä on monta asiaa mistä tykkään yhdessä paketissa. Niistä on tehty ficcejä, sarjakuvia, videoita – aivan kaikkea. Olen nähnyt sellaisia crossovereita kuin SuperWhoLock ja jopa SuperWhoAvengePotterLock, vieläpä Nälkäpelien tyyliin, jossa hahmot pistetään tappelemaan keskenään! Jennan mielestä uuteen fandomiin eksyy helpoimmin kavereiden kautta. – Ensin tarvitaan joku suosittelija. Aika harvoin näkee joku sarjan nimen jossain ja miettii itsekseen, että tuo pitää katsoa. Tai sitten jotain näkee Tumblrissa tarpeeksi paljon ja sen myötä jaksaa kiinnostua, hän päättää.

Tunteellisuus ratkaisee

Jennan fandomien yhdistävät tekijät ovat tunteellisuus, toiminta, hyvät näyttelijät ja mielenkiintoinen juoni. – Ensinnäkin vaaditaan joitain tunteita. Ei tarvitse olla tunteellinen nyyhkyleffa, mutta niitä tunteita täytyy ilmaista kunnolla. Pitää olla myös hyvät näyttelijät, ja kirjoissa hahmoista pitää olla tarpeeksi syvällisesti kerrottu. Tylsiä hetkiä ei saa olla liian paljon. Myös musiikilla on väliä. Ei ole pakko aina itkeä, kun katsoo jotain, mutta jos se ei herätä mitään tunteita, on se ihan yhtä tyhjän kanssa, hän summaa. Doctor Whossa Jennaan vetoaa muun muassa aikamatkustus. – Mikään sarja ei voi olla niin laaja kuin Doctor Who. Ensinnäkin se

on jatkunut noin 50 vuotta, ja kun miettii aikamatkustusta, siinä on niin tuhottomasti vaihtoehtoja! Yleensä Tohtori saa uuden matkakumppanin kauden alussa, ne seikkailee ja hahmot kehittyy, ja sitten viimeisissä jaksoissa juoni räjähtää, ikään kuin katsokaa mitä me (tekijät) ollaan vihjattu teille koko kauden aikana, kun te ette ole huomanneet! Doctor Who on tunnettu siitä, että porukkaa kuolee. Ei ole varmaan mitään jaksoja, joiden loppu ei ole itkettänyt tai muuten ollut tosi tunteellinen. – Sherlockia aloin periaatteessa katsoa, koska näyttelijät oli niin hyviä. Rakastuin ensin Johniin, ja Martin Freeman on ihan loistava näyttelijä. Tässäkin sarjassa on niin paljon jännittävää, eikä tunteistakaan jää paitsi. Olen kauhea sadisti: jos joku hahmo kärsii, tykkään siitä, Jenna hekottaa. – Ei tiedä mitä itkemisessä on

Sumanismi

niin ihanaa, että pitää katsoa kaikkia surullisia kohtauksia. Myös vertaisfanitus auttaa pitämään innostusta yllä. – Tumblrissa aina löytyy muita faneja, mutta parasta on, kun on joku ihminen, jolle voi höpistä fandomeista oikeassa elämässä. Spekulaatio on ihanaa. En itse tee kauheita analyyseja, mutta voin mennä mukaan jos muut tekee niitä. On kiva katsoa videoita ja giffejä, mutta kun ihmiset alkaa spekuloida ja mennä syvemmälle sarjaan kuin jopa kirjoittajat, tulee sellainen olo, että rakastan elämää. Kaikesta paras on lukea muiden fanien headcanoneja esimerkiksi Sherlock-blogeissa.

Syvyyttä ja kemia

Jennan lempihahmo Doctor Whossa on itse Tohtori, koska hahmo on niin moniulotteinen.

– Se on samaan aikaan onnellinen, söpö ja lapsenomainen, mutta silti pelastaa maailman ja välillä osaa olla julma ja tappaa esimerkiksi avaruusolentoja. Se voi olla ihan mitä vaan ja mennä ihan mihin vaan; sille tulee koko ajan uusia piirteitä ja sitä näyttelee useat näyttelijät, jotka kaikki tuovat hahmolle vaihtelevuutta ja jotain omaperäistä. Kaikista versioista ei tykkää yhtä paljon, mutta Tohtori on silti se sama hahmo. On myös kiva, että hahmossa on jotain salaperäistä. Esimerkiksi kukaan katsojista ei tiedä Tohtorin oikeaa nimeä. Mun lempinaishahmo on sitten Rose Tyler, yhdeksännen ja kymmenennen Tohtorin matkakumppani. – Mun lempihahmot Sherlockissa ovat Sherlock ja John. Molemmat ovat niin hyvin näyteltyjä ja kirjoitettuja. John on toisaalta söpö ja lyhyt ja pukeutuu söpöihin jumppereihin, mutta sitten seuraavassa kohtauksessa se saattaa olla uhkaamassa ase kädessään, että jos et päästä Sherlockista irti niin tapan sut. Sherlock on taas yleensä kylmä, fiksu ja tarkkaavainen, mutta vaikka se on valinnut itselleen kovan ulkokuoren, sille tulee välillä niitä romahdushetkiä, jotka parantaa sen hahmoa ja tekee siitä inhimillisempi. Myös Benedict Cumberbatch tekee hahmosta niin hyvän. Näyttelijän ei tarvitse olla komea tai kaunis ollakseen hyvä (vaikka Benedict onkin mun mielestä komea), vaan sen täytyy pystyä tuomaan hahmolle syvyyttä. Sitä on onneksi kaikissa niissä hahmoissa, mitä olen maininnut. Jennalla on joka fandomissaan omia suosimansa pareja, mutta hänen OTP on John ja Sherlock (eli Johnlock). – Tämä on se ykköspari, josta jaksaa aina lukea vaikka mitä. Tiedän, että se ei ole canonia eikä Doylella ollut tarkoitusta laittaa

niitä yhteen, mutta sarjassa Johnin ja Sherlockin kemia on niin täydellinen ja ilmiselvä, varsinkin kun he tuijottaa toisiaan monta sekuntia. Kun John ja Sherlock tapasi sarjan alussa, sydämeni räjähti ja aloin heti mieltää ne pariksi. On liikuttavaa nähdä kaikkea sitä, mitä ne tekee toisensa vuoksi. Esimerkiksi John tappoi miehen Sherlockin vuoksi ja Sherlock feikkasi itsemurhansa, jotta John olisi turvassa. – Mun OTP Doctor Whossa on Doctor ja Rose. Vaikka ne ei kerennyt seurustella perinteisessä mielessä (koska käsikirjoittajat on julmia paskiaisia), kyllä niissä huomaa, että ne oli ihan oikeasti canonia.

Ne parhaat hetket

Parhaat kohtaukset joka sarjassa ovat Jennan mielestä yleensä niitä tunteellisia, vaikka yksittäiset hauskat hetket ovat myös kivoja. – Yksi mun lempikohtauksista Doctor Whossa on erään jakson loppu. Siinä käytiin valtava, eeppinen lopputaistelu, jonka seurauksena Rose jäi jumiin rinnakkaisuniversumiin. Mun suosikkijuonenkaari taitaa olla kolmoskauden viimeiset jaksot, koska siinä tuodaan takaisin yksi mun lempihahmoista, Jack Harkness, joka oli lähtenyt ykköskauden lopussa. Loppuratkaisu oli ehkä vähän hölmö, mutta kokonaisuus oli niin ihana ja eeppinen, että melkein tuli itkukohtaus. – Sherlockissa on vaikea sanoa yhtä lempihetkeä, mutta lempijakso on ehkä The Great Game eli ykköskauden viimeinen jakso,

koska Moriarty tulee siinä. Oikeastaan siitä voi sanoa sen allaskohtauksen, missä tulee Moriarty, koska se on vaan niin loistava: se ei ole sellainen herrasmiesrikollinen niin kuin kirjoissa, vaan mielipuolinen sekopää, joka huutaa miten sattuu ja jolla on parhaat ilmeet. – Mun lempihetkeni Harry Potterissa on silloin, kun Severus kuolee, varsinkin kirjassa. Itkin niin paljon; koko kohtaus oli aivan täydellinen. Ei voi edes selittää kuinka ihanalta se oli, kun selvisi, että Severus ei ollutkaan oikeasti paha vaan hyvä ihminen pahojen puolella. Tämmöistä se fanittajan elämä on: kaikki kuolee, ja sitten on paljon tunteita, Jenna toteaa. – My Little Ponyssa lempparijakso on ehkä se, jossa kerrottiin miten kaikki kuusi päähahmoa sai oman Cutie Markin (merkki, joka ilmestyy ponin takamukseen, kun hän löytää oman erikoistaitonsa). Sinä selvisi, että kaikki niiden Cutie Markit johtuu samasta syystä ja tapahtumasta, ja se oli tosi ihana hetki, kun ne oli yhdistetty toisiinsa, vaikka ne ei silloin edes tuntenut toisiaan. Doctor Whossa, Sherlockissa ja Harry Potterissa on paljon surullisia hetkiä, mikä aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita. Siksi tykkään My Little Ponysta, kun siinä vallitsee lähinnä onnellisia ja hellyttäviä hetkiä.

Tämmöistä se fanittajan elämä on: kaikki kuolee, ja sitten on paljon tunteita.

Sumanismi

Sarjojen ja elokuvien ulkopuolella

Jennan ykkösharrastus fandomissa on fanifiktio, jonka lukeminen saattaa usein venyä

aamuyöhön asti. Hän alkoi itse kirjoittaa fanifiktiota joskus neljännellä tai viidennellä luokalla. – Kirjoitin alussa huonoja huumorificcejä muutamista mangasarjoista, mutta niitä julkaisin harvoin. Luin myös paljon Harry Potter -ficcejä suomeksi, vaikka niitä en itse kirjoittanut. Tykkään pitkistä ficeistä, joissa on esim. yli 30 lukua, ja luen mieluummin canonin mukaisia kuin AU-ficcejä. Viime aikoina olen siirtynyt Sherlock-ficceihin, koska fandomissa on paljon hyviä kirjoittajia. Tykkään siitä dynamiikasta, mikä aikuisella Sherlockilla ja Johnilla on. En oikeastaan lue Doctor Who -fanifiktiota vaikka siinä onkin monta hyvää paria. Ficcit ei vaan ole niin jänniä kuin sarja itse. Fanifiktion lisäksi Jenna pitää myös coneista. – Olen käynyt Desuconissa varmaan kolme kertaa ja Traconissa kaksi kertaa, ja itkin verta kun mulla jäi väliin Fanfest. Vaikka en ole enää niin anime- tai mangafani, tunnelmasta innostuu helposti, ja on kiva käydä ihastelemassa cossaajien pukuja. En itse cossaa ihan siitä syystä, että mulla ei ole aikaa, rahaa eikä taitoja, mutta aloitin syksyllä larppausta. Kaveri suunnittelee parhaillaan Doctor Who -larppia, ja siihen ehdottomasti haluan! Jenna on myös hyödyntänyt fandomeitaan koulutöissä. Lukiossa hän piti esitelmiä fanittamista aiheista eri kielillä ja kirjoitti Sherlock- ja Doctor Whofanifiktiota englannin kurssikokeessa. – Kerran aineen piti loppua lauseeseen I stood there alone with a flower in my hand. Kirjoitin yhdestä kohtauksesta Sherlockissa, ja kun sanarajoitus tuli täyteen, jatkoin sitä itselleni kotona. Fanitukseen kuuluu myös fanituotteiden keräileminen. – Mulla on kotona Sievissä seinät aivan

täynnä julisteita. Täällä Oulussa niitä on vain muutama, mutta huoneessa on semmoinen pieni alttari, jossa on pehmoleluja ja figuureja esim. My Little Ponysta ja Avengersista. Sen lisäksi mulla on kolme fanipaitaa ja useampia avaimenperiä ja kirjanmerkkejä.

Tumblr edistää fanitusta

Jenna kuuntelee myös paljon soundtrackeja ja fanien tekemää fandom-musiikkia. – Varsinkin Doctor Whon soundtrackit on loistavia. Niitä on kiva kuunnella kun opiskelee, koska niissä ei ole sanoja, jotka häiritsisi keskittymistä. Jos on sanoja, monesti käy niin, että alan laulaa itse! Mulla on myös puhelimen soitto- ja herätysäänenä jotain Doctor Whon musiikkia. Musiikin lisäksi fanit tuottavat muun muassa kuvia, videoita ja blogipostauksia, jotka he lähettävät sellaisiin virtuaaliyhteisöihin kuin Tumblriin. Jenna on itse ahkera Tumblrin käyttäjä: hänen Tumblr-uransa lähti käyntiin Jedwardista, jonka tilalle tuli vähitellen Doctor Who, Sherlock, Supernatural, Avengers, Hobitti, Star Trek ja niin edelleen. – Se, mitä näkee tiettynä päivänä riippuu siitä, mitä ihmiset rebloggaa. Esimerkiksi Doctor Whon 50-vuotisjuhlan jakson päivänä mun Tumblriin tuli koko ajan Doctor Who -päivityksiä. Samana päivänä alkoi My Little Ponyn neljäs tuotantokausi. Olin niin onnellinen koko päivän! Jenna hehkuttaa. Fandomeissa on usein tapana käydä kiivaita keskusteluja, jotka saattavat kiihtyä nopeasti sanasodiksi, mutta Jennalla on ollut lähinnä hyviä kokemuksia seuraamistaan fandomeista. – Päällisin puolin niistä on tullut tosi hyvä fiilis, enkä ole koskaan kokenut

Sumanismi

mitään anonyymivihaa. Ärsyttää lähinnä elitistifanit ja se, kun näkee että joku sai vihapostia, koska hän fanittaa muka "väärin". En siedä sitä, jos jollekin sanotaan, että se ei ole oikea fani. Kaikille fanitus on niin erilaista ja se ilmenee eri tavoin. On naurettava sanoa, että et ole oikea fani, koska et ole niin fanityttö kuin minä. Ei kaikki ole semmosia hehkuttajia ja itkijöitä, ja olisi tylsää, jos kaikkien pitää mahtua samaan fanitusmuottiin.

Mieluummin fanikamat kuin merkkivaatteet

Jenna arvelee, että hänen fanitukseensa on mennyt paljon enemmän rahaa ja aikaa kuin uskaltaa laskea yhteen. – Pelkästään junaliput coniin maksaa vähintään 50 euroa, ja pääsylippu itse maksaa vielä noin parikymppiä. Myös fanituotteisiin on mennyt aika lailla rahaa: My Little Ponyn iso figuuri maksaa noin viisitoista euroa, pienempi figuuri kolmisen euroa. Mangapokkaritkaan ei ole halpoja, kun yksi maksaa noin kuusi euroa. Niihin mulla on mennyt ainakin satanen. Onneksi saan aika paljon tavaraa lahjaksi. Toisaalta fanikamoja hankitaan tosi pitkällä aikavälillä. Käytän rahaani mieluummin fanikamoihin kuin vaikkapa merkkivaatteisiin, siksi näytän tältä, Jenna nauraa. Aikaakin on mennyt reilusti fanitukseen. – Jos ajatellaan pelkästään Doctor Whota, uusimmassa sarjassa on seitsemän kautta ja joka kaudella on 13 jaksoa ja jouluspesiaali. Yksi jakso taas kestää 45 minuuttia, ja olen katsonut kaikki niin monesti. Käytän paljon enemmän aikaa fanitukseen kuin koulutöihin, mikä tosiaan hieman hävettää. Ajattelen, että pitää olla järkevä ja fiksu, mutta sitten päädynkin

Tuulen nimi. – Tulen ja jään laulun kirjoja aloin lukea joskus vuonna 2010. Siihen vaikutti se, että TV-sarja oli tulossa televisioon seuraavana vuonna, ja siitä puhuttiin jo pitkään silloin. Katsoin yhden jakson ja päätin, että tämä on niin hyvä, että mun pitää lopettaa katsomisen ja lukea kirjat ensin. Palasin sarjan ekaan kauteen vasta kun olin lukenut kirjat jotkut viisi kuukautta myöhemmin.

Karkumatka oikeasta maailmasta

lukemaan ficcejä kännykästä yöllä, kun pitäisi olla nukkumassa. Kaikkien näiden fandomien lisäksi Jennalla on pitkä katselulista. – Siellä on Game of Thrones, Merlin, vanhat Doctor Whon jaksot, paljon animea ja vaikka mitä! Ja Torchwoodkin pitää katsoa loppuun.

Kurkistus fanin elämään: Harri Holappa

Fantasia on jo pitkään ollut iso osa Harrin elämää. – Fanitan fantasiakirjoja ylipäätään ja nykyään erityisesti George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaa. Olen siihen niin hurahtanut, että kirjoitin siitä jopa kandin, tosin vähän heikolla menestyksellä, hän myöntää. Tulen ja jään laulu koostuu tällä hetkellä viidestä kirjasta, jotka

Tylypahkasta Westerosiin

Aluksi Harriin vetosi Harry Potterin koko maailma ja sen arkimaailmastamme poikkeava seikkailullisuus. – Halusin itse olla Tylypahkassa enkä halunnut elää oikeassa maailmassa. Kirjoissa elämä oli paljon mielenkiintoisempaa ja ihmiset jännempiä kuin Ylikiimingissä, hän toteaa. Aikuistuessaan Harria kiinnostivat enemmän ihmisten traagiset kohtalot ja kirjojen narratiivinen eleganssi Tulen ja jään laulussa. – George R. R. Martinin tyyli on aika lailla perinteinen fantasiatyyli. Hänen kirjoissaan toteutuu fantasian kaikki parhaat puolet: kaikki on suurta, kirjamaailman taustahistoria kattaa tuhansia vuosia, koko tarina on eeppinen ja siinä on myös eeppiset kohtalot.

Harrin fanitus ehti alkaa jo alaasteen lopulla, kun hän sai lahjaksi toisen Harry Potter -kirjan. – Olin silloin 11-vuotias, ja kirja sopi jotenkin hyvin, kun siinä oli samanikäinen päähenkilö. Samalla kun itse vanheni, päähenkilökin vanheni kivasti siinä mukana. Kun Harry Potter loppui vuonna 2007, siirryin vähän aikuisempaan fantasiaan kuten Patrick Rothfussin

Yksi Harrin lempikohtauksista Tulen ja jään laulussa on eräs odottamaton käänne ensimmäisen kirjan juonessa. – Siinä päähenkilöltä katkaistiin pää, ja lukijoiden odotukset käännettiin mullin mallin. Yleensä oletus on, että päähenkilö pelastuu vaikeasta tilanteesta onnen tai deus ex machinan

ovat kukin noin tuhat sivua pitkiä. Kirjojen perusteella on tehty myös televisiosarja, joka sai ensimmäisen kirjan mukaan nimen Game of Thrones. – Se on tavallaan keskiaikaisen historian uudelleenkertomista fantasiamaailman puitteissa ja fantasian trooppien avulla. Niin laajaa teosta on hankala tiivistää, Harri tuskailee.

Sumanismi

Piristävän erilainen juonenkäänne

avulla, mutta tällä kertaa näin ei käynyt. Sen sijaan päähenkilöiksi nousi kyseisen henkilön lapset, ja niiden kohtalo yhtäkkiä muuttuikin kiinnostavammaksi. Tykkäsin kohtauksesta, koska siinä fantasiakirjallisuuden konventioita käännettiin päälaelleen, ja genre on Martinin myötä vähän kasvanut ja kehittynyt esimerkiksi Tolkienin asettamasta perinteestä, hän selittää. Sarjan dramaattisten ja arvaamattomien taistelujen lisäksi Harri tykkää myös sen keskiaikaisesta menosta. – Ei ollut silloin ampuma-aseita vaan kaikki oli fyysistä, ja siellä oli kaikkea siistiä, mitä nykyajan ihminen ei välttämättä tule edes ajatelleeksi. Millaista oli esimerkiksi ratsastaa hevosella täydessä sotisovassa tai ajaa laiva pahki toiseen laivaan? Vaikka historiassa on oikeasti tapahtunut sellaisia asioita, se on nykyihmiselle aivan toisenlainen maailma. Mulle pelkästään keskiaikainen historiakin saattaa tuntua fantasiakirjallisuudelta, koska sen ajan ihmisten mielet ja ajatukset ovat aivan erilaisia kuin nykyihmisen. Esimerkiksi kaikki metalli oli arvokasta, ja pelkkä kirjakin saattoi olla vuoden palkan arvoinen. – Mun lempihahmo sarjassa voisi olla Tyrion Lannister, koska sille on kirjoitettu sarjan parhaat repliikit. Tyrion on hyvin fiksu, nopeaälyinen ja sarkastinen hahmo, joka on noussut sarjan päähahmoksi ihan sen fanisuosion takia. Luulen, että Martin on vähän kasvattanut Tyrionin osaa tuosta syystä, Harri arvelee.

Cosplay, conit ja kirjoittaminen

Harri ei tyydy pelkästään lukemaan kirjoja ja katsomaan sarjoja, vaan hän on myös innostunut

kirjoittamaan ensin fanifiktiota ja myöhemmin omaperäisiä tarinoita. – Suunnittelin lukion aikana eeppistä Harry Potter 8 -tarinaa, jossa Voldemort palaa takaisin. Päätin, että taikaministeriössä sijaitseva holvikaari (jossa Sirius kuoli) olisikin sellainen ulkoinen dimensio, jossa ihmiset jääkin eloon jos ne päätyy sinne. Ajattelin, että jos Voldemortin ruumis nakataan sinne, se heräisi henkiin ja pääsisi sieltä pois. Se oli oikeastaan tosi kunnianhimoinen ajatus. Nykyään fanifiktio on jäänyt Harrilla vähemmälle. Hän kirjoittelee mieluummin omia tarinoita ja käy luovan kirjoittamisen kursseja siinä toivossa, että hänestä voi tulevaisuudesta kehittyä ammattilaiskirjailija. Tarinoitaan hän on alusta asti aina kirjoittanut englanniksi, sillä hän tuntee fantasiakirjallisuuden sanastoa paremmin "toisella kotimaisella" kuin suomen kielellä. – Fanikulttuuri toimii englanniksi aika pitkälle, ja markkinat ovat kehittyneet sillä tavalla, että englanninkielisyys hallitsee, hän pohtii. Kirjoittamisen lisäksi Harri on myös harrastanut cosplayta. – Se oli animealan cosplay, ja mulla oli ystäviä siellä, mutta sielläkin cossamisessa kiinnostuin vähän aikuisemmista ja fantasia-aiheisista sarjoista. Cossaisin mielellään niitä, jos mulla riittäisi rahaa siihen. Pyrin vielä käymään coneissa ainakin kerran vuodessa, koska tykkään käydä luennoilla ja kuunnella konsertteja siellä. Harri vinkkaa, että conit halpenevat pikkuisen, jos niihin osallistuu luennoitsijana. – Yhtenä vuonna pidin luentoa kolmessa conissa ja sain siitä sen pääsylippurahan, joten parikymppiä säästin. Puhuin Hayao Miyazakista ja miten animelle käy sen jälkeen, kun hän jää pois alalta. Katsastin vähän animen ja Studio Ghib-

Sumanismi

lin historiaa ja näytin muutamia videopätkiä. Sain hyvän palautteen luennosta, mutta olin hirveässä paineessa sen kanssa, että en sitä enää mielelläni tee.

Miellyttävää ajantuhlausta

Harrille on jäänyt lähinnä positiivisia muistoja fanituksestaan. – Toissa jouluna taisin lukea ekaa kertaa Tulen ja jään laulun kolmatta osaa kotona vanhempien luona. Mun mielestä kolmas osa on koko tarinan huipentuma tai sen paras osa. Kun luin sitä kulminaatiopistettä siinä kirjassa, tuli jotenkin sellainen olo, että on niin siistiä ja harmi, kun en voi puhua siitä kenellekään, hän muistelee. Harri nauttii myös Game of Thrones -televisiosarjan katsomisesta tyttöystävänsä kanssa. – Tyttöystäväni ei ole lukenut kirjoja, joten kun sarjassa tulee jotain kirjasta poikkeavaa, joskus se tulee molemille yllätyksenä. Se on aika hieno hetki. Samoin kivoja ovat myös Game

of Thronesiin liittyvät fanituotokset YouTubessa, esimerkiksi fanireaktiot viimeisimmästä tuotantokaudesta, parodiat ja Conan O'Brienin haastattelut. – Kaikki kovimmat fanit saattaa teorisoida jostain tietystä asiasta sivutolkulla, ja niitä on mukava lukea, kun on aikaa. Fanituksen ikävänä puolena Harri pitää lähinnä sitä, että koulujutut joskus myöhästyvät eivätkä asiat tahdo tulla tehtyä, kun pitää sen sijaan lukea tai katsoa jotain turhaa. Hänellä menee myös paljon aikaa omiin faniprojekteihinsa. – Mun fanifiktiosuunnitelmat saattoi joskus mennä niin pitkälle, että piirtelin monimutkaisia kaavoja juonesta. Viimeisin Potter-leffa tuli Eurooppaan vähän aikaisemmin kuin Yhdysvaltoihin ja halusin tuoda amerikkalaisille tuoreen mielipiteen, joten kirjoitin foorumille varmaan kolme tuntia semmosta hyvin seikkaperäistä arvostelua siitä, mikä kaikki meni väärin siinä leffassa. Tulen ja jään laulun fanituksen myötä Harri on alkanut keräillä sarjasta yksittäisiä sanoja ja fraaseja, joita voisi hänen mielestään hyödyntää omissa kirjoitusprojekteissaan. – Samalla kun luin kirjoja, kirjoitin ylös kaikki kivat sitaatit tekstikäsittelyohjelmaan. Niitä on tällä hetkellä noin kymmenen tuhatta, ja ne on aakkostettu ja luokiteltu aiheen mukaan. Mulla on oikein sellainen hardcore systeemi siinä, hän nauraa.

tama sataa euroa. – Cossaaminen vei varmaan yli tuhat euroa kun sitä harrastin, mutta se oli poikkeus. Olen muuten tosi pihi, hän naurahtaa. – Aika on sitten ihan toinen juttu. Luulen, että pelkästään fraasiprojektiin meni varmaan tuhat tuntia, kun luki kaikki ja naputteli Wordiin ja luokitteli ne. Kaikkeen Harry Potteriin liittyvään nettilukemiseen ja podcastien kuunteluun on varmaan mennyt se toiset tuhat tuntia. – Tykkään fanittaa sillä tavalla muiden asioiden ohella. Esimerkiksi silloin kun pyöräilen tai tiskaan, on yleensä joku podcast pyörimässä taustalla. Samalla mulla on yleensä YouTube-video auki, kun kirjoitan esseitä. Kuuntelen myös musiikkia samalla kun opiskelen, vaikka olenkin joskus kuullut, että sitten onnistunut tenttisuorituskin vaatisi samaa taustamusiikkia.

Tykkään fanittaa sillä tavalla muiden asioiden ohella.

Enemmän aikaa kuin rahaa

Harri arvelee käyttäneensä kirjoihin ja elokuviin korkeintaan muu-

Kirja voittaa aina

välitä. Harry Potterista kolmas kirja on mun lemppari, sitä ei voita edes hyvä leffa. – Game of Thronesissa on ihan hyvä onni, koska TV-sarjan tekijät on myös faneja. Sarja on oikeastaan niin hyvä kun televisiossa sellainen versio voi olla. Tietenkin siinä jää jotain puuttumaan, mutta kirjan sielu on siinä hyvin toteutettu, Harri arvioi.

Fanitutkielmien sudenkuoppa

Harry Potter oli osittain syy siihen, miksi Harri tuli opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta. – Halusin saada niitä taitoja, jotka ehkä tulevaisuuden kirjailija saisi, mutta sitten tosielämä tavallaan löi nilkoille: suomen kieli ei ole kokonaisuutena niin kuin lukion äikkä, eikä kirjallisuuden opiskelu ole luovaa kirjoittamista vaan tiedettä. Tahtoisin enemmän olla kirjailija kuin esimerkiksi informaatikko tai kääntäjä. Olen alkanut itse kirjoitella vapaa-ajalla omaa fantasiaa, ja haluankin suuntautua uralla kirjallisuuteen ja luovaan kirjoittamiseen. Omasta fanikandistaan Harrilla ei ole niin hyvää sanottavaa. – Älkää lukeko mun kandia! Olin itse tosi innostunut siitä, mutta se ei ollut mun mielestä niin hyvä tieteellisesti: metodit ei ollut hyvin perusteltuja, ja referoin lähinnä vain sitä kirjaa. Jos haluaa tehdä tieteellistä työtä jostain fanituksen kohteesta, siinä on aina sellainen ansa, että oma innostus ei välttämättä siirry laatuun, hän varoittaa.∎

Mun fanifiktiosuunnitelmat saattoi joskus mennä niin pitkälle, että piirtelin monimutkaisia kaavoja juonesta.

Harri valitsisi aina kirjan ennen muita medioita. – Toki ymmärrän, että kirjaa ei vaan yksinkertaisesti pysty soveltamaan sanasta sanaan elokuvaan tai TV-sarjaan. Mutta nuorempana saatoin hermostua huonommasta leffaversiosta niin paljon, että olin oikeasti vihainen ja valitin siitä kavereille tuntitolkulla, kunnes ne ikävystyi ja sanoi ole hiljaa ja ei kukaan muu

Sumanismi

Musiikissa on se hyvä puoli, että sitä on niin paljon, että ainakin osan siitä on pakko olla hyvää. Vastaavasti myös osan on oltava paskaa, ja paskaahan riittää. Tällä kertaa Mitä paskaa -toimittaja päätti vetää kukkahatun päähänsä ja arvioida nuorisomusiikkia siitä näkökulmasta, että se välittää vääränlaisia viestejä herkässä iässä oleville plebeijinuorille. Arvosteltavaksi kappaleeksi päätyi räppiteos, koska (Suomi-)räppihän tunnetusti on aikamoista kuraa.

“Liian vahva, liian bläkki” Katja Virpiranta Viime aikoina minun on tullut kuunneltua räppiä, mikä jo sinänsä on tavallaan aika huolestuttava kehityssuunta. Ei nyt sentään sitä yhtä nimeltä mainitsematonta poskisolistia, vaan lähinnä historian eeppisiä rap-taisteluja sekä erinäisiä satunnaisia pläjäyksiä, joihin olen internetissä sattunut törmäämään. Muuanna päivänä Youtube (joka kaiketi viimeaikaisten musiikkivalintojeni nojalla on ruvennut uskomaan, että diggailen räpätystä) ehdotti minulle kuunneltavaksi ilmeisesti Suomen rap-artististon kuuminta uutuutta, joka kantaa nimeä Musta Barbaari. Wikipedian mukaan Musta Barbaari, oikealta nimeltään James Nikander, on helsinkiläinen rap-artisti, joka on pullahtanut pinnalle nyt 2013 julkaistun

musiikkivideonsa Salil eka salil vika myötä. Suomen virallisella latauslistalla (en ota kantaa siihen, kuinka kunnioitettava meriitti on kyseessä, sillä kuulen koko instituutiosta nyt ensimmäistä kertaa) kappale on yltänyt parhaimmillaan kuudenneksi, ja tuntemattoman, lähdeviitteettömän Wikipedia-kirjoittajan mukaan kibale on jossakin vaiheessa ollut Spotifyn kuunnelluin kappale Suomessa. Siis mitä paskaa nyt oikeasti? Kappalehan on melkoista tuubaa, jos nyt aivan suoraan sanotaan. Toisaalta niinhän räppi ylipäätään on. Törmäsin muuten Facebookissa kaverin tilapäivitykseen, jossa hehkutettiin Cheekin tulevaa keikkaa. Meinasin jo heittää siihen

Sumanismi

jotain nasevaa läpänderiä, kunnes oivalsin, että hän olikin vissiin ihan oikeasti menossa sinne. Cheekin morkkaaminen tuntuu olevan tällä hetkellä suosiossa. Jopa siinä määrin suosiossa, että se alkaa tuntua melkoiselta mainstreamilta. Siksi keskityn tällä kertaa pilkkaamaan herra Barbaaria, joka ei muuten ole neekeri vaan Stadin revityin laku, kuten kappaleen nerokkaassa sanoituksessa kerrotaan. Revitty on bodarijargonia ja tarkoittaa sellaista ulkomuotoa, jossa lihakset erottuvat selvästi ja johon vaaditaan negatiivinen rasvaprosentti. En ihan oikeasti ymmärrä musiikista mitään, mutta siitäkin huolimatta osaan sanoa, ettei Salil eka salil vika ehkä suoranaisesti

loista musiikillisilla ansioillaan. Se on peräti hyvinkin keskinkertainen. Kokonaisuutena kappale voisi olla nerokas siinä tapauksessa, että se olisi ironinen. Suoraan sanottuna en ole varma, onko se – on hyvin mahdollista, että on, mutta toisaalta tämä saattaa olla yksi niitä tapauksia, jotka omalla aidolla, vilpittömällä typeryydellään tekevät satiirin tarpeettomaksi. (Muita esimerkkejä ilmiöstä ovat muun muassa muutamat entiset ja nykyiset perussuomalaiset.) Loppujen lopuksi sillä ei ole väliä, onko kappale tarkoitettu ironiseksi vai ei. Keskinkertaisen rap-musiikin kuulijakunta koostunee pääasiallisesti keskinkertaisista proletaarinuorista, joiden orastavat amisviikset värisevät hennosti tuulessa heidän kirmatessaan lippis vinossa salille paukuttamaan hauispainotteista treeniohjelmaa – ja jotka eivät ole varsinaisesti tunnettuja kyvystään erottaa nyansseja ja hienovaraisia piilomerkityksiä teksteistä. Salil eka salil vika on oodi ruumiinkulttuurille. Eikä siinä mitään. Jos lihasten treenaaminen ja painojen nostelu on niin tärkeää, että on “valmis salil yöpyy”, niin kai siitä saa laulaakin. Toisaalta kappale kuitenkin kertoo nykyaikaisesta treenatun ruumiin palvontakulttuurista, joka pahimmillaan tasapainoilee järkevän ja pakkomielteisen, terveellä tavalla itsekriittisen ja suoranaisen turhamaisuuden välillä. Toki treenaaminen on varmasti terveellisempää kuin sohvalla makaaminen ja suklaakeksien syöminen (mitä esim. itse harrastan), mutta ei enää

sitten, kun ollaan pisteessä “konttaaminen on hyväksyttävää, kipu on hyväksyttävää, oksentaminen on hyväksyttävää, luovuttaminen ei”. Nuo terveellisen elämän ohjeet eivät ole peräisin Mustan Barbaarin runosuonesta vaan ne ovat noita sosiaalisessa mediassa leviäviä ruumiinkulttuurin palvojien mantroja. Kappaleen edustama arvomaailma ei toki rajoitu pelkkään fysiikan ylistykseen, vaan siihen yhdistyy myös erinomaisia vinkkejä vaikutteille alttiille, kenties maahanmuuttajataustaiselle, nuorisolle. Niin, ja ylläpidetään typeriä stereotypioita. “Mä juoksen leijonii karkuun, tuu afrikkaa kattoo.” Älä nyt vittu oikeasti. Menisit itseesi. Musta Barbaari neuvoo kuuntelijoitaan hakemaan sossuta rahaa sen sijaan että menisivät töihin. Syynä moiseen on tietysti se, että mustana miehenä oleminen Suomessa käy kuulemma jo itsessään työstä – vai voisikohan olla niin, että herra Barbaarin elämästä tekee hankalaa se, että hän on päättänyt toimia nimenomaan kaikkien kohtaamiensa ennakkoluulojen mukaisesti eikä esimerkiksi osoittaa niitä vääriksi? Mitä minä aiemmin sanoinkaan

ruumiinkulttuurin pinnallisuudesta? Tämäkin liittyy siihen. Mitä järkeä on nähdä suunnattomasti vaivaa ja hankkia massiiviset lihakset, jos ei aio käyttää niitä muuhun kuin peilin edessä patsasteluun? Jos sossun rahat eivät riitä suurten suunnitelmien toteuttamiseen, aina on olemassa pikavippi. Nyt oikeasti, tuosta säkeistöstä Barbaari ansaitsee kyllä täydet pisteet papukaijamerkkeineen. Suomessa ei ollutkaan vielä tarpeeksi hädin tuskin täysi-ikäisiä, luottotietonsa menettäneitä ja korviaan myöten velkaantuneita, elämässään epäonnistuneita ressukoita. Ehkäpä Barbaarin oivallisten vinkkien myötä niitä saataisiin jokunen lisää. Ei sen puoleen, että rapmusiikki nyt muutenkaan välttämättä olisi koskaan kannustanut minkäänlaiseen vastuullisuuteen. Musiikkivideolla on paljon paidattomia mustia miehiä salilla. En vastusta – silläkin uhalla, että kuulostan irstaalta tädiltä. Ja onhan se nyt vaihtelua niihin ainaisiin isotissisiin ja -perseisiin bimboihin, joita tuollaisilla mu siik k ivideoilla normaalisti venkoilee. Lisäksi videon loppupuolella keskellä kaikkia niitä “revittyjä lakuja” poukkoilee eksyneen näköisenä pieni ja hintelä valkoinen nörtti, jonka

Kokonaisuutena kappale voisi olla nerokas siinä tapauksessa, että se olisi ironinen.

Älä nyt vittu oikeasti. Menisit itseesi.

Sumanismi

perimmäinen funktio jäi hieman avoimeksi ainakin minulle. Ehkä hänen oli tarkoitus korostaa mustan rodun ylivertaisuutta? Wikipedia osasi minulle kertoa, että nörtti nyrkkeilyhanskoissa oli räppäri nimeltä Aksim. Siis pakkohan tuon paskan on olla ironista. Ongelmaksi kuitenkin nousee se, että mikä osa siitä on ironiaa. Musta Barbaari itse on aivan selvästi intohimoinen salillakävijä. Kukaan ei rupea noin valtavaksi ihan vain voidakseen olla siitä ironinen. Tai sitten tämä kaveri on vetänyt hipsteriyden aivan uusiin sfääreihin. Ironiset viikset ja silmälasit ovat niin mainstreamia. Nämä ovat ironiset lihakset, mutta et luultavasti ole koskaan kuullut niistä. Jos se valkoinen hintelä Aksim olisi yksin ollut laulamassa salilla treenaavista mustista miehistä, sitten ironia olisi uponnut paremmin. Saattaahan Barbaari kuitenkin olla ironinen niistä tummaihoisiin liitetyistä ennakkoluuloista, mistä taas seuraa se pulma, että kuulijan pitää omatoimisesti osata tulkita, mitä kohdat ovat ironiaa ja mistä räpätetään vakavissaan. Oli miten oli, Salil eka salil vika -kibaleen perimmäiset sanomat ovat: 1) Jos et ole lihasvuori, sinua ei oteta vakavasti. 2) Lihasvuoreksi tuleminen on kovaa työtä. Ei riitä, että salilla käy kääntymässä silloin tällöin, vaan sinne pitää tulla ensimmäisenä ja sieltä lähteä

viimeisenä. 3) Älä tee työtä vaan elä sossun rahoilla. 4) Jos sossun rahat eivät riitä, ota pikavippejä. Kuulijan tulkittavaksi jää, kuinka vakavissaan Musta Barbaari viestiään julistaa. Kohta kaksi pitänee paikkansa, mutta muiden todenperäisyydestä tai ylipäätään järkevyydestä voi olla montaa mieltä. Sitäkin voi kysyä, että onko hieman poissa oikeasta, jos elämän ainoa

Keskellä kaikkia niitä “revittyjä lakuja” poukkoilee eksyneen näköisenä pieni ja hintelä valkoinen nörtti.

päämäärä on kasvattaa lihaksia. Koska jos olet salil eka, salil vika, niin ei siinä jääkään sitten aikaa enää juuri muulle kuin sossun paperien täyttämiselle. Kaiken kaikkiaan Salil eka salil vika on hauska renkutus, jota ei pitäisi ottaa liian vakavasti. Varmaan kuuntelen sitä vielä joskus. Varmaan myös katselen paidattomia lihaskimppuja musiikkivideolta. Huolestuisin kuitenkin, jos joku olisi ihan MPIP fanittamassa kappaleen sanomaa.∎ Tekstiin on lainattu jonkin verran Mikko Memosen esittämiä viisauksia ja läpänderiä. Kiitokset Mikkolle kaikesta. Et ole paskaa.

Mitä paskaa siis? Mikä? Musta Barbaari: Salil eka salil vika Miksi? Koska Youtube suositteli.

Kuinka reilua kappale oli haukkua pystyyn? En tiedä reilusta, mutta omaperäisempää kuin esimerkiksi Cheekin morkkaaminen. Vaikka ymmärrän minä senkin. Oikeistolainen räppäri. *facepalm* Oletko tyytyväinen itseesi? Still alive, nigga. Kuinka huono siis?

1: Tästä voi tykätä tilapäisessä mielenhäiriössä. 2: Menettelee – jos olet morfiinin vaikutuksen alaisena. 3: Usko ihmiskuntaan rapistuu. 4: Voiko facepalmaamiseen kuolla? 5: Toivottavasti facepalmaamiseen voi kuolla.

Sumanismi

KOLUMNI

Ahistuksen almanakka oppisi siellä mitään väsyneenä. Päätän jäädä kotiin nukkumaan ja opiskella illalla. Ahistaa.

Johanna Rytkönen Sunnuntai. Viikonloppuna on tullut juhlittua kavereiden kanssa, tuhlattua rahaa ja laiskoteltua. Opiskelujen tai töiden eteen en ole tehnyt mitään. Seuraavalla viikolla pitäisi opiskella ahkerasti moneen eri tenttiin, ettei niiden kanssa tule kiire. En kuitenkaan aloita vielä tänään, sillä onhan sunnuntai. Lepopäivä pitää pyhittää. Ahistaa. Maanantai. Koska edellisen yön hyvistä aikomuksista huolimatta menin nukkumaan vasta aamuyön tunteita, kellon pärähtäessä soimaan päästän muutaman huolella valitun kirosanan. Jään makaamaan selälleni petiin ja pohdin, onko minun ihan pakko mennä luennolle. Tarkistan lukkarin ja totean, että ei ole. En kuitenkaan

Tiistai. Unirytmin korjaamisprojektini ei ole edistynyt mainittavasti, mutta ainakin saan itseni ylös sängystä ja bussiin. Kun pääsen yliopistolle, yritän epätoivoisesti muistaa, missä seuraava luento nyt olikaan. Luennolla yritän parhaani mukaan keskittyä, mutta jostakin syystä rektiovirheiden opiskelu ei vangitsekaan mielenkiintoani, ja päädyn haaveilemaan päiväunista. Illalla totean, että opiskelijabileiden kutsu on voimakkaampi kuin töiden ja opiskeluhommien, joten tälläydyn parhaimpiini ja lähden pikkujouluihin. Lähtiessäni huomaan tenttikirjojen syyllistävän olemuksen sohvapöydällä. Ahistaa. Keskiviikko. Jes! Viikko on jo puolessa välissä. Ahistaa vähemmän. Ahistusta vähentää myös päivän ainoan luennon peruuntuminen. Nyt minulla on siis mahdollisuus saada paljon aikaan kotona. Teen töitä, luen tenttiin, siivoan, pesen pyykkiä... Todellisuudessa kampean itseni ylös sängystä kello kahdelta ja haahuilen yöpaidassani lopun päivää ympäri kämppää kuin päämäärätön haamu. Ahistaa. Torstai.

Tänään

ryhdistäy-

Sumanismi

dyn. Kurssin viimeinen luento on käsillä, joten sille kannattaa mennä. Ja muutenkin täytyy, kun kurssilla on läsnäolopakko. Yritän imeä itseeni viime hetken vinkit välimerkkisäännöistä ja predikatiiviadverbiaaleista ennen tenttiä. Tentistä ei mennäkään ihan heittämällä läpi, vaan asiat täytyisi ymmärtää ihan oikeasti. Ahistaa.

Perjantai. Hurraa! Fanfaarit soikoon! On viikonloppu! It’s Friday! Vapaapäivä. Viikko on ollut niin raskas, etten todellakaan aio koskea tenttikirjoihin. Teen vähän töitä, löhöilen sohvalla ja katson ohjelmia, joista olen jäänyt jälkeen. Olen tikkana pystyssä, kun kaveri ehdottaa baarireissua. Ajattelen, että huomenna on opiskelulle aikaa vaikka koko päivä. Ei ahista. Lauantai. Keskiviikolta tuttu haamu on palannut, ja sillä haamulla on vähän huono olo. Tenttikirjat saavat väistyä sohvapöydältä, kun ladon sille pitsaa ja sipsejä. Pitäähän kohmeloa lääkitä. Nukahdan sohvalle ja herään vasta illalla. Totean, että aivoni todennäköisesti kelluvat vielä edellisillan mansikkamargaritoissa, joten on aivan turha yrittää opiskella. Ahistaa vähän, mutta onhan sunnuntaina vielä aikaa... Sunnuntai. Palaa tekstin alkuun.∎

Mahtuuko sydämeen kaksi ämmää? Katja Virpiranta Tasa-arvoinen avioliittolaki on menossa eduskunnan käsittelyyn. Haluaisin luottaa ihmisten järkevyyteen, mutta toisaalta huolestuttaa kaikki ne viime vuosituhannelle jämähtäneet urpot, joita kansa suuressa viisaudessaan päättäviin asemiin äänestää kerta toisensa jälkeen. Avioliittolakimuutoksen vastustajien argumentit on varmasti kuultu jo moneen otteeseen. Kerrataanpa silti vielä: “Raamatussa sanotaan, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto.” Raamatussa sanotaan avioliitosta paljon muutakin. Kannattaa tutustua siihen ja miettiä, kuinka relevanttia mikään siitä on. “Sanakirjassa sanotaan, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto.” Sanakirjassa myös joskus sanottiin, että keksiä tarkoittaa keksi-nimisen työvälineen käyttelemistä ja ymmärtää ympäröimistä. (Ei oikeasti sanottu, koska silloin ei ollut sanakirjoja, mutta keskeistä tässä on nyt se, että sanojen merkitykset elävät.) “Seuraavaksi varmaan saa mennä naimisiin koiran kanssa.” Heti, kun koiran voidaan katsoa olevan pätevä tekemään juridisesti pitävä sopimus. “Jos sukupuolineutraali avio-

liittolaki hyväksytään, sitten pitää hyväksyä myös ikäneutraali avioliittolaki.” Ei pidä. Kyse on kahden suostuvaisen aikuisen välisestä sopimuksesta. Homot eivät myöskään ole automaattisesti pedofiileja eivätkä pedofiilit automaattisesti homoja – aivan kuten kaikilla taksikuskeilla ei ole viiksiä, eivätkä kaikki viiksekkäät ole taksikuskeja. “No jos sukupuolineutraali avioliittolaki hyväksytään, niin miksei sitten myös määräneutraalia?” Niinpä. Miksi ei? Ihmisen on mahdollista rakastaa yhtä aikaa useampaa kuin yhtä. On mahdollista myös olla tasapainoisessa parisuhteessa useamman kuin yhden ihmisen kanssa samanaikaisesti. Ilmiölle (tai elämäntavalle tai miksi ikinä sitä tahtookaan kutsua) on nimi: polyamoria. Toiset sanovat, että polyamoria on väärin, koska on väärin yhdistellä latinalais- ja kreikkalaisperäisiä juuria samaan sanaan. Toiset sanovat, että se on väärin ylipäätään moraalisista syistä. Miksi niin olisi, sitä minä en tiedä. Ylipäätään vastustus on pohjimmiltaan tyyppiä “Tämä on uusi ja pelottava asia minulle. Suhtaudun siihen varmuuden vuoksi vihamielisesti.” tai “En usko, että minä

Sumanismi

pystyisin tuohon. Siispä kenenkään muunkaan ei pitäisi edes yrittää.” Polyamoriaa ei ole se, että käy panemassa vieraita ihmisiä puolisonsa tietämättä. Ei myöskään se, että ylläpitää salaista kaksoiselämää. Polyamoriaa ei ole se, että mies keräilee itselleen haaremin, joka on rinnastettavissa omaisuuteen. Polyamoria on sitä, että ihminen on useammassa parisuhteessa yhtä aikaa siten, että kaikki osapuolet ovat tietoisia toisistaan eikä kenelläkään ole mitään tilannetta vastaan. Keskeinen ajatus on, että aviopuolisoa, seurustelukumppania tai rakastettua arvostetaan tasavertaisena ihmisenä ja kumppanina, jolla on samat oikeudet kuin itselläkin. Kaikilla osapuolilla on yhtäläinen mahdollisuus ryhtyä uusiin suhteisiin niin halutessaan. Käytännössä se ei välttämättä toteudu niin, koska kaikilla ihmisillä ei ole välttämättä tarvetta tai kykyä ylläpitää yhtä montaa suhdetta eivätkä kaikki edes löydä seurustelukumppaneita helposti. Tärkeintä on kuitenkin se, että kaikilla osapuolilla on mahdollisuus samaan vapauteen, jos sopiva tilanne tai ihminen osuu kohdalle. Islamilaisen lain sallima moniavioisuus ei ole polyamoriaa sanan varsinaisessa

merkityksessä, koska oikeus useampaan puolisoon koskee vain miehiä. Myöskään vapaa parisuhde, jossa parisuhteen ulkopuolinen irtoseksi on sallittua, ei ihan täysin täsmää määritelmään, koska polyamorialla tarkoitetaan nimenomaan yhtäaikaisia seurustelusuhteita. Rakkaus ei ole mikään ehtyvä luonnonvara, vaan sitä tulee lisää, jos sille on enemmän kysyntää. Ihmiset, joilla on enemmän rakastamisen kohteita elämässään, ovat onnellisempia. Lausuntoni ei perustu mihinkään tutkimukseen, mutta se on jotain, mitä moni polyamorinen ihminen on sanonut. On sinänsä erikoista, että polyamoriaa pidetään moraalittomana, kun taas sarjamonogamia on täysin hyväksyttävää. Sarjamonogamialla tarkoitetaan sitä, että aletaan seurustella yhden ihmisen kanssa, sitten myöhemmin löydetään uusi ja kiinnostavampi tapaus, jolloin entinen hylätään ja siirrytään uuteen. Parisuhde jatkuu taas, kunnes löytyy uusi. Kuvio on varmaankin tuttu jokaiselle. Polyamoria eroaa tuosta siinä, että poly ei hylkää edellistä kumppaniaan kuin vanhaa sukkaa. Toki aika voi tulla ongelmaksi siinä vaiheessa, kun seurustelukumppaneita alkaa olla joka sormelle. Harva seurusteleva pari kuitenkaan viettää kaikkea aikaansa toistensa kanssa muutenkaan – mitä nyt ehkä suhteen alkuvaiheessa. Aikataulutuskysymys se vain on. Sitä paitsi voi ajatella myös asian hyviä puolia: jos itse olet kiireinen muiden velvoitteiden vuoksi, on vain hyvä, jos kumppanillasi on muita muruja, joiden kanssa viettää aikaa. Usein kuulee kysyttävän, että miksi joku alun perinkään menee naimisiin sellaisen ihmisen kanssa, joka ei riitä hänelle, ja sitten joutuu haalimaan muita

parisuhteita siihen rinnalle. Yhtä hyvin voisi kysyä, että miksi pitäisi tyytyä vähempään, jos voi saada kaiken ilman, että siitä koituu mitään vahinkoa kenellekään. Eikä kyse ole riittämättömyydestä. Kaikki ihmiset ovat erilaisia eikä heitä voi asettaa paremmuustai riittävyysjärjestykseen. Ei se väärin ole, jos haluaa ympärilleen enemmän läheisiä ihmissuhteita. Eiväthän polyamoriset suhteet varmasti kaikille sovi, mutta ei sovi maitokaan. Onneksi kuitenkin elämme sen verran vapaassa yhteiskunnassa, että ketään ei pakoteta juomaan maitoa eikä elämään polyasuhteessa. Minusta on kuitenkin kohtuutonta kieltää tai paheksua toisten valintoja vain, koska ei itse haluaisi toimia samalla tavalla. “Valinta” tosin on hieman kyseenalainen käsite siinä mielessä, että uskon polyamorisuuden olevan synnynnäinen ominaisuus ihmisessä. Poly kuitenkin voinee valita monosuhteessa elämisen todennäköisesti helpommin kuin vaikkapa homo voisi valita heterosuhteessa elämisen. Polyamorian ainoa suurempi ongelma tällä hetkellä on siinä, että siitä on puhuttu julkisesti vasta niin vähän aikaa. Se on ihmisille vielä vieras, uusi ja uhkaava ilmiö. Omaan ystäväpiiriini on kuulunut polyamorisia ihmisiä jo aika pitkään, ja minulle polyamoria on lähempänä normia kuin poikkeusta. Juuri sen vuoksi toisinaan suorastaan tyrmistyn muiden ihmisten kielteisistä reaktioista, kun he kuulevat polyamoriasta ensimmäistä kertaa. Uskon kuitenkin, että ilmapiiri on muuttumassa, kunhan tietoisuus saavuttaa kaikki tynnyreissä asuvatkin. Ehkäpä jo muutamien seuraavien eduskuntavaalien jälkeen voidaan oikeasti keskustella siitä määräneutraalista avioliittolaistakin.∎

Sumanismi

Jouluyö, stressiyö Jouluna jotain saadaan, mutta onko se sittenkin lahja, hermoromahdus vai kenties molemmat? Kaksitoista sumalaista antaa vähän osviittaa jouluaikana vallitsevasta tunnelmasta. Talven sävel Joululaulut ovat olennainen osa useimpien suomalaisten joulua – ainakin lapsuudessa, kun itsellä ei ollut mitään sananvaltaa asiassa. Siksi se, millaiseen joululauluun kukin samastuu, kertonee jotain kunkin muistoista ja asenteista joulua kohtaan. Kyselyyn vastanneet saivat valita valmiista listasta sielunsa laulupätkän tai sitten esittää omaa vaihtoehtoa. Tulokset ovat seuraavia: Yhdeksi suosituimmista kohteista osoittautui seuraava katkelma laulusta Joulurauhaa: Minä muistan lapsuuden joulut, Muistan kaikki tuoksutkin sen. Peräti yksi neljäsosa vastaajista (kuulostaisiko vähemmän vaikuttavalta, jos sanoisi, että heitä on kolme?) sanoo samastuvansa siihen ja mainitsee syyksi sen, että katkelma herättää heissä lapsuuden joulun kaihoa tai nostalgiaa. – Haluaisin, että joulut olisivat samanlaisia kuin lapsuudessani. Minulla on ollut samoja rutiineja jouluna jo melkein 20 vuotta. – Jouluna sitä vain jotenkin palaa lapsuuteen ja siihen, millaisia joulut silloin olivat. Nykyisin pyrin ehkä jollain tavalla toisintamaan lapsuuteni jouluja: mieli tekee samoja

ruokia, kuuntelen samoja lauluja, kierrätän perinteitä. Seuraava Tonttu-laulun katkelma sai yhtä paljon suosiota: Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Vastaajien mukaan laulu on kaunis ja luo ihanan talvista tunnelmaa. – Tonttu on aivan paras joululaulu. Osaan myös viittoa sen. – Kiva laulu, jossa on hieno melodia. – Älyttömän kaunis joululaulu! Tontussa on tunnelmaa, tonttu tuo mieleen lapsuuden joulut mummolassa, kattojen päällä toden totta oli lunta ainakin metrin verran, samoin puiden oksilla. Mistään ei kuulunut ääntäkään, kynttilät vaan valaisi pimeää ja kaikki oli täy-del-lis-tä. Joidenkin mielestä joululauluissa sietää olla vähän alakuloisuutta. Siksi seuraavakin katkelma laulusta Varpunen jouluaamuna sai kolmasosan suosoista: Varpunen pienoinen syönyt kesäeinehen, järvenaalto jäätynyt talvipakkasessa. – Koska se on koskettava. – Riittävän melankolinen, sopii tähän suomalaiseen mentaliteettiin. – Varpunen jouluaamuna on yksi joululaulujen lyyrillisistä helmistä. Lisäksi se on melankolinen, kuten joululaulun kuuluu. Toinen suosikkipätkäni on "Kolme yötä jouluun on, / laskin aivan itse

Sumanismi

eilen". Se johdattaa aina paradoksien äärelle. Listan ulkopuolelta mainittiin myös nämä laulut: Maria Herran piikanen kyyrie eleisson (Maria, Herran piikanen) – En ehkä samaistu niinkään sen sanoihin, mutta melodiassa on jokin surumielisyys, joka saa aina kyyneleet silmiin. Kädessäin mä kannan neljää pientä kynttilää, jokaisen mä tahdon itse sytyttää, yllä niiden kultaisina kimmeltää nuo enkelit, käy kello pyörimään. (Enkelikello) – Enkelikello on koko ikäni ollut joulun aidoin symboli. Muistot tuon mukavasti helkkyvän esineen ympäriltä ovat kultaakin kalliimpia. Voi kuinka jännää se olikaan pienenä saada koota enkelikello ja sytyttää sen pienet kynttilät. Näiden vastauksien lisäksi yksi vastaaja sanoo inhoavansa joululauluja.

Kun stressi päälle pakkaa

Kaikista vastaajista vain kolme ei kärsi joulustressistä ollenkaan. Kuusi kärsii siitä lievästi, yksi kärsii siitä jonkin verran, toinen valtavasti ja viimeinen ei osaa sanoa. Useimmilla kärsijöillä stressi näyttää alkavan siitä, kun tulee kiire hankkia lahjoja. Se päättyy

vasta silloin, kun lahjat on ostettu, paketoitu tai avattu. Joillakin taas alkaa ahdistaa, kun kaupoissa ja asuinympäristöissä alkaa ilmestyä joulun merkkejä. – Jonkinlainen ahdistus saattaa alkaa jo marraskuun puolessavälissä, mutta yleensä se alkaa vasta joulukuun toisella viikolla. Yleisesti ottaen ahdistus johtuu vain siitä, että haluan valmistautua ja tehdä asiat hyvissä ajoin, ei niinkään itse joulusta. – Lahjojen hankkimisen lykkääminen viime tinkaan osoittautuu aina yhtä huonoksi ideaksi. Ahdistus päättyy, kun lahjat on avattu – tai todella alkaa vasta silloin, jos paketista paljastuukin Mamban joululevy. – Ahdistus alkaa yleensä siinä vaiheessa, kun kauppoihin alkaa puskea joulukrääsää (eli viimeistään heinäkuussa). Tuska laimenee uudenvuoden jälkeen. – Kärsin siinä mielessä, että poikakaverille pitäis keksiä vähän kehittävämpi lahja kuin joku vaate. Samoin leikki-iän jo saavuttanut kummityttö vaatii varmasti jotain muuta kuin pehmeän lahjan (toisaalta, mistäpä hän tietää kuka sen mekon tällä kertaa osti, Joulupukiltahan ne lahjat on!). Ahdistus hiipii mieleen joskus marraskuun puolivälissä, suunnilleen samoihin aikoihin kun marketeissa alkaa Kulkuset-biisi soida. Ahdistus päättyy vasta kun viimeinenkin lahja on ostettu. Eli valitettavan lähellä jouluaattoa.

Joulun ahdistavin... Pahinta joulusta on useamman mielestä lahjojen hankkiminen ja sen aiheuttama paine. Myös sukulaisten tapaaminen näyttää

aiheuttavan joillekin hankaluuksia. Eräs vastaaja ei innostu haudalla käymisestä kylmyyden takia, toinen ei pidä siitä, kun äiti stressaa turhaan kodin siivouksesta, ja kolmatta taas ärsyttävät joulun välipäivät, koska silloin ei ole mitään tekemistä. – Mielestäni joulua ei pitäisi stressata. Vähän harmittaa se, ettei ole olemassa mitään joulukoristeita kämpillä. Joulusta on tehty sellainen suoritusjuhla, vaikka m i e l e s t ä n i tärkeintä olisi sellainen kiireettömyys. Toki tässä pitäisi alkaa miettiä, mitä sitä keksisi sisaruksille ja vanhemmille pukin konttiin. Olen harkinnut tekeväni toffeeta, tai sitten teen jotain muuta. Sisaruksissa on vähän sellainen puoli näin joululahjan saajina, että niille ei oikein kannata mitään lähteä ostamaankaan: vanhemmat on kuitenkin hankkineet jotain, joka ihan varmasti "peittoaisi" kaikki yritykset. Yleensä teen itse jotain lahjaksi – siinä on sellaista omistautumista. – Joulupuuro sekä se, että joulu on vain kerran vuodessa. – Ennen se oli lahjat, mutta nykyisin olen hyvä keksimään lahjoja. Lahjominen on aina ollut hauskaa, mutta nyt se on vielä hauskempaa. Siitä lähtien kun muutin pois kotoa, ehdottoman ykkössijan on vienyt sukulaisten tapaaminen. Kenen luona vietetään joulu? Keiden luona ollaan aattona, missä voi käydä vasta joulupäivinä? Voiko jonkun jättää välipäiville? Kaikkia pitäisi nähdä ja joka paikkaan pitäisi revetä. Aina joku loukkaan-

Sumanismi

tuu tai tulen muuten vain tehneeksi väärin. Olen kyllä perhejoulun kannalla (aatto baarissa olisi ehdoton nounou) ja ovathan sukulaiset ainakin enimmäkseen mukavia, mutta kun. – Lahjat! Ne lahjat! Onko pakko jatkaa perinnettä? Kortteja en ole koskaan itse lähettänyt, äitikin on niistä kyllä jo luopunut, kaikki sukulaiset on varmaan unohtanut jo meidät... Myös jouluruoka on joulussa turn-off, vihaan kaikkia laatikkoruokia. Konvehdit on jees, luonnollisesti. – Räntäsateessa seisovaa tyhjäilmeistä muovipukkia ahdistavampaa näkyä saa hetken miettiä. – "Koko paska" on hyvä ja kattava vastaus. En ole kristin- enkä muussakaan uskossa, joten joululla ei ole minulle minkäänlaista ylevää merkitystä. Minun silmissäni joulu ei ole mikään lämminhenkinen ja rakkaudentäyteinen perhejuhla, vaan teennäinen ja kaupallistunut rasite. Velvollisuudentunnosta kuitenkin käyn sukulaisten luona, vaikka mieluiten viettäisin koko joulukuun kotona verhot kiinni. Joskus joulupaine pakottaa myös ostamaan huonoja ja tarpeettomia lahjoja, joihin ei oikeastaan olisi varaa. Parina jouluna olen tehnyt lahjoja itse, mutta siitä aiheutui historiallisiin mittoihin yltävä stressi, joten never again.

...ja paras asia: Vaikka lahjat ovat yksi pahimmista stressin aiheuttajista, ne – tai ainakin niiden saaminen – näyttävät tuovan myös paljon iloa vastaajille. Monet myös mainitsivat parhaaksi asiaksi ruuan, tunnelman, loman sekä läheisten seuran.

– Tunnelma. Joulu katkaisee mukavasti pimeän talven, talvi ilman joulua olisi hirveä. – Ennen se oli varmaan joululoma – nythän sellaista ei tunneta, kun on sivutoimisesti töissä. Tykkään hirveästi joulukuusesta. – Seura ja ruoka. Kinkkua.. niin herkullista kinkkua. Ja niin, se seurakin. – Kyllä lahjojen paketointi on mahtavaa. Lisäksi myös suklaa ja tunnelma! Tunnelma t o d e n n ä k ö i s e s t i on parasta, sillä luulen, että paketointi ja suklaa ovat asioita, jotka luovat tunnelmaa. Myös perinteet luovat kivasti joulutunnelmaa. – Se, kun joulupäivänä saa lukea lahjakirjoja, mättää ruokaa ja rentoutua. Silloin sellainen ei jostain syystä hävetä läheskään niin paljon kuin minä tahansa muuna päivänä. – Ehkä sellainen yleinen fiilistely. Fiilistelykin toisaalta koostuu monista palasista: ruuista, koristeluista, seurasta. Se on ihan vaan sitä, kun saunotaan, syödään, ollaan vaan sohvannurkassa ja juodaan glögiä. Fiilistelyssä on tärkeää myös valmistelu. Esimerkiksi viime vuonna joulu ei tuntunut kunnolla joululta, koska siihen ei ollut ehtinyt valmistautua ja laskeutua siihen hissuksiin, vaan joulu vain tuli ja meni. – Joululaulujen sallittu laulaminen :)

Muita ajatuksia joulu(stressi)stA: – En suoraan sanottuna ymmärrä ihmisiä, joilla on joulustressiä. – Joulun kaupallistuminen

ällöttää, eikö missään ole ketään joka vois pistää tälle pikku hiljaa jotain rajoja? Joulun olis mun mielestä tarkoitus olla ensisijaisesti perheiden juhla, jossa toisia muistetaan ja ilahdutetaan läsnäololla ja hymyllä ja haleilla. Saattaa kuulostaa vähän lässyltä, mutta paremmalta silti mun mielestä kuin valtava rahantuhlaus. – Stressaaminen on kyllä syvältä perseestä. Jouluna stressaan jonkin verran, mutta tenttejä tulee kuitenkin ressattua enemmän. Joulu on loppujen lopuksi ihana perhejuhla, vaikka onkin kaupallistunut harmittavan paljon! – Aina puhutaan hirveästi joulun kaupallistamisesta. Sitä se nykyään kyllä onkin. Joulu on vähän sellainen lasten juhla: pentuna oli kaikenlaista härpäkettä ja möhkälettä, jonka olis halunnu. Nyt ei oikeastaan ole mitään toiveita. Jääkaapillinen ruokaa olis ihan jees. Vieroksun nykyään itse hiukkasen tätä kulutuksen riemuvoittoa. Meillä on sanaton sopimus monien ystävien kanssa, ettemme ostele toisillemme mitään. Joskus olen tehnyt jotain pientä heille ihan itse: pari vuotta sitten virkkasin kaikille sellaiset pikku p a l l e r o m ö r ö t . Sinä jouluna tein kaikille jotkut virkatut hahmot, ja täytyy sanoa, että kaikkien hattivattien, mörköjen, kiroilevien siilien, angry birdsien ja pikku palleroiden jälkeen en ole enää koskenut virkkuukoukkuun... Mutta ilahdutin kaikki aivan totaalisesti, siitä tuli hyvä mieli.

Sumanismi

– Inhoan syvästi joulukoristeita. – Olen niin jouluihminen, että vain ilahdun, kun kaupoissa aletaan soittamaan joululauluja ja postiluukusta kolahtavat kauppojen joulukatalogit ja muut mainosläpyskät. Kaupallisuus ei siis juurikaan haittaa. Enää en ajattele, että lahjoja hankitaan pakosta, vaan ihan vain lahjomisen ilosta. Ei ole väliä, vaikken itse saisikaan lahjoja. Turhaa krääsää en arvosta – jos joku ei keksi, mitä antaisi minulle lahjaksi, olen mieluummin ilman lahjaa kuin otan vastaan vaikka rumia koriste-esineitä. Olen huomannut, että haluaisin yhä enemmän viettää omaa joulua. Olla puolison kanssa kotona – tai missä nyt sillä hetkellä sattuu huvittamaan – ja tehdä mitä huvittaa. Jos ei huvita mennä haudoille palelemaan, ei ole pakko. Jos ei huvita katsoa koko sukua jouluaattona kännissä, ei ole pakko. Tuntuu, että oma joulu on mahdollinen vain perheellisille. Jos ei ole lapsia, omia jouluperinteitä ei oikein sallita, vaan pitäisi painella sukulaisille. Vaan eihän sitä tiedä, vaikka omat lapset toisivat vielä enemmän paineita viettää sukujoulua, kun kaikki haluaisivat natiaiset viettämään joulua luokseen. – Mitäs tuosta turhaa stressaamaan. Antaa mennä omalla painollaan. – Minusta on surullista, kuinka joulun merkitys on vähentynyt omalla kohdalla aina sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tulee. Lapsena joulua alkoi odottaa jo varmaan joskus lokakuussa, mutta nykyään ei ehdi oikein edes huomata, että kohta on jo jouluaatto. Olisi ihanaa, jos edes tässä asiassa onnistuisi säilyttämään sen lapsen innostuksen.∎

Lannistumaton etäahertaja

Noora Vaaralan opiskelukuviot ovat mutkikkaat: hän asuu ja työskentelee Tampereella, mutta opiskelee tiedeviestinnän maisteriohjelmassa ja työstää suomen kielen gradua Oulussa. Miten työelämän ja etäopiskelun yhteensommitteleminen on onnistunut? Kuva: Nooran kotialbumi Lauri Siniluoto

Tiedeviestintä on viestintää tieteestä. Käytännössä se on siis tieteen kansantajuistamista. Noora Vaarala haki opiskelemaan tiedeviestintää, sillä hän on kiinnostunut tieteen ja median parissa työskentelystä. ”Olen toimittaja ja huomasin, että juttuprojektit, jotka liittyvät jollain tapaa tieteeseen, ovat minusta kaikkein kiinnostavimpia ja palkitsevimpia”, Noora taustoittaa. Tiedeviestinnän maisteriohjelma alkaa vain joka toinen vuosi. Vastaavaa ohjelmaa ei ole missään muualla Suomessa. Noora ei halunnut lykätä siihen hakemista, vaikka asuukin edelleen Tampereella. ”Lopetin työt Aamulehden kulttuuritoimituksessa kesällä ja päätin siirtyä freelanceriksi, jotta opiskelu onnistuu. Puolisoni on töissä Tampereella, ja minullakin on ollut freelance-töitä tamperelaisissa lehdissä”, Noora kertoo. Vuodenvaihteessa Nooran avopuolison työsopimus Tampereella päättyy ja he pääsevät muuttamaan takaisin Ouluun. Noora tiesi siis alusta asti, että etäopiskeluratkaisu on vain väliaikainen. Etäopiskelu on monella tapaa hankalaa, mutta Noora keksii siitä jotain hyvääkin: ”Junassa on melko helppo keskittyä kurssitöihin. Kotia ja siellä vietettyä aikaa myös arvostaa ihan uudella tavalla, kun se ei ole itsestäänselvyys.”

Noora työskentelee freelancetoimittajana Osuuskunta Lilithin kautta. Hän siis hankkii itse asiakkaansa. ”Syksyn aikana olen kirjoittanut ja valokuvannut Aamulehteen ja muihin Alma Aluemedian maakuntalehtiin, Aviisiin ja Tampere-lehteen. Aviisia olen myös oikolukenut ja editoinut”, Noora kertoo. ”Alma Aluemedian maakuntalehtiin kirjoitan enimmäkseen kirjakritiikkejä ja muita kirjallisuusaiheisia juttuja.” Työ ja opiskelu eivät aina yhdisty mutkattomasti, mutta freelance-toimittajan työajat ovat sentään joustavat. Noora pyrkii kuitenkin pitämään suurimman osan illoista ja viikonlopuista vapaina.

Suomen kielen gradussaan Noora tutkii urheilujournalismin nais- ja mieskuvaa viime kesän yleisurheilun MM-kisoihin liittyvässä uutisoinnissa. ”Gradun kanssa olen hyvin alkuvaiheessa. Esittelin vast-

Sumanismi

ikään tutkimussuunnitelmani ja olen koonnut vähän lähteitä, mutta juuri muuta en ole vielä tehnyt. Suomen kielen maisterintutkinnostani puuttuu vielä joitakin syventäviä kursseja ja sivuaineopintoja gradun lisäksi.” Keväällä Noora suunnittelee tarttuvansa graduun toden teolla ja alkavansa suorittaa enemmän läsnäoloa vaativia kursseja. ”Nyt olen käynyt vain niillä kursseilla, joiden aloittamista ei ole voinut siirtää myöhemmäksi. Aion myös tehdä vähän enemmän töitä, kun matkustamiseen ei enää mene niin paljon aikaa.”

Lopuksi Noora listaa, mitä hän tästä kaikesta oppinut: ”Tilanteeni on opettanut minulle, että koti on paras paikka maailmassa ja että asiat yleensä järjestyvät, kun niitä ryhtyy järjestelemään ja uskaltaa pyytää apua. Että olen oikealla alalla molemmissa pääaineissani. Ja että VR:n opiskelijalippujen hinnat ovat nousseet tänä vuonna melkoisesti.”∎

V*tun arki Arki on kuten television järkyttävät mainosrallatukset sekä yliopisto-opettajan syyllistävä katse. Se on aina läsnä. Olli-Juhani Piri Joka ikinen arkipäivä minä herään. Usein kyllä toivon, että voisin nukahtaa sunnuntai-iltana ja herätä virkeänä seuraavana perjantai-iltana, mutta ilman ulkopuolisia substansseja tämä lienee mahdotonta. Arkeni on tylsä, ankea ja kaikkea muuta kuin luksusta. Epäluuloisena ja kyynisenä olentona toteankin lähes joka päivä ääneen, tai vähintäänkin sisäisellä äänelläni: v*tun arki.

”Huitasin itteä hammasharjalla silmään. Ei hyvä päivä tämä.”

Väistämättömän heräämisen jälkeen kurotan välittömästi älypuhelimeeni, sillä olenhan nykyihmisenä täysin addiktoitunut sosiaaliseen mediaan. Mahdollisesti rustaan uuden päivityksen kommelluksesta, jota ei oikeasti edes tapahtunut – ja tykkäyksiä satelee. Kerrankin tunnen olevani suosittu. Tarkastettuani yöllisen tykkäyssaldoni on aika käydä käsiksi päivän uutisotsikkoihin. Tämä toistuu jokaisena päivänä, sillä eihän päivä ole mikään, ellei ole onnistunut heti aamutuimaan pahoittamaan mieltään Iltalehden toimittajien kädenjälkien takia. Kuuliaisena ihmisenä olen myös erittäin tarkka siitä, että luen jokaisen artikkelin, jossa käsketään katsomaan kuvat. Käsky on käsky, oli sitten kyse niukoissa bikineissä hyppelehtivistä beibeistä tai Lady Gagan uusimmasta päähineestä. Jo tässä vaiheessani toivo päivän onnistumisesta alkaa rappeutua. Arkiaamuni kohokohtiin kuuluu tyhjään jääkaappiin kurkkaaminen. Joskus hyvällä tuurilla sinne on unohtunut vanhantunut viili tai pilalle mennyt mandariini. Kaapit ammottavat tyhjyyttään ja ylitse tulviva roskapussi on ollut viemättä jo useamman viikon – tuoksu onkin silloin tulevaa päivää kuvaava. Kuvitteellisen aamiaisen jälkeen kipaisen suihkuun, jossa saankin päiväni parhaat ideat, kuten tämän jutun otsikon, jonka Tekstilajit ja kirjoittaminen -kurssin opettaja todennäköisesti lynkkaa heti ensimmäisenä.

Sumanismi

”Hoksasin tänään, että fukseilla on vajaita ajatuksia.” Arkisin päiväni kuluvat pääasiassa luusutessani yliopistolla. Saapuessani tuohon sivistävään laitokseen rutiineihini kuuluu kasvatustieteellisen tiedekunnan läpi harppominen. Joka päivä joudun pitelemään ulkoovea auki jollekulle kasvatustieteilijäneitokaiselle, joka useimmiten hämmentyy ja luulee herrasmiesmäistä elettäni huonoksi iskuyritykseksi. Joskushan tuo saattaisi kyseisellä tavalla toimiakin, mutta aamuinen, hieman perverssiltä vaikuttava virneeni, karkottaa ympäriltäni viimeisetkin elon rippeet. Päivän ensimmäisiin tehtäviin kuuluu vierailu suomen kielen opiskelijain tyyssijassa, Kerhiksellä. Aina sinne saapuessani saan heti ovella vastaani joukon iloisia tervehdyksiä ja poskisuudelmia. Tuolloin heitän ilmoille jonkin erittäin hyvän vitsin, joka herättää naurua tulevina viikkoina myös viereisissä tiedekunnissa. Tai näin käy ainakin villeimmissä unissani. Todellisuudessa saan suomen kielen käytävällä vastaani opettajan, jonka edellisessä tentissä olen nolannut itseni täysin, ja saanut siitä hylätyn. Kiusallisen kohtaamisen ja vaisujen tervehdysten jälkeen pääsen kaartamaan suojaan Kerhikselle, joka on todennäköisimmin tyhjä. Toisena vaihtoehtona on se, että Kerhiksellä pyörii eksyneen näköinen fuksi, jonka pärstäkerroin ja hipsterivitsit tuhoavat aivosolujani humanistivappua enemmän.

”Inhoan yliopistoa. Miksi kaikki pittää aina jättää viime tinkaan?”

Yliopistoarkeani täyttävät useat suomen kielen ja kirjallisuuden kurssit. Istuessani puuduttavilla luennoilla pohdin usein, miten olen oikein päätynyt Oulun yliopistoon – tai ennemminkin, että miten he ovat minut tänne huolineet. Suuri osa luentojen ajasta menee pelätessä, että opettaja kysyy minulta jotain,

johon en osaa vastata. Oikeastaan kaikki kysymykset ovat sellaisia, joihin en osaa vastata häpäisemättä itseäni muiden luennolla olevien silmissä. Kirjallisuuden opiskelu saa minut vetäytymään syvälle maanrakoon, mutta pakostakin se on oleva osa minun arkea nyt ja tulevaisuudessa. Ainoa syy moisen kaaoksen opiskeluun on halu valmistua opettamaan äidinkieltä ja kirjallisuutta Suomen lupaavalle nuorisolle joskus hamassa tulevaisuudessa. Kirjallisuuden opettajat eivät jätä rauhaan edes yöllä, sillä he ennemmin tai myöhemmin tulevat uniin ja haukkuvat joko sinut tai asukokonaisuutesi p*skaksi. Kun hetkeksi saan nostettua ajatukseni arjen masennuksesta, pääni täyttävät opettajien kohtuuttomat vaatimukset. Liian monia sivuja tekstiä kirjoittamatta, liian monia tehtäviä tekemättä ja liian monia palautuspäivämääriä mennyt ohi. Yliopiston vaatimukset ovat onnistuneet herättämään minussa lähes supersankarimaisia kykyjä, kuten kuinka vältellä opettajia ja kuinka vastata heidän tivaaviin kysymyksiin oikeastaan sanomatta mitään – tunnen itseni kerrassaan voittamattomaksi. Tältä siis poliitikoista tuntuu. Piristävin hetki yliopistoarjessa on vierailu Snellmania-ravintolaan, joka tarjoilee opiskelijahintaista pöperöä. Tietysti aina silloin, kun minä yritän päästä sinne maistelemaan päivän herkkuja, jonot ylettyvät metreittäin ravintolan ulkopuolelle. Tuhlatessani elämäni masentavia minuutteja jonottamiseen voin turhautua henkilökunnan tekemistä yhdyssanavirheistä, jotka koristavat päivän ruokalistoja. Päästyäni ravintolaan sisälle ihmisiä sinkoilee joka suuntaan – näin vain ehdottomasti humanistin suunnittelmassa ravintolassa. Tosin ei Snellmanian meininki ole mitään verrattuna Julinia-ravintolan systeemiin, jonka on epäilemättä suunnitellut joku kirjallisuuden opiskelija opinnäytetyökseen.

”Päivän friikkiyskiintiö täytetty.” Ennen kuin pyyhällän yliopistolta takaisin kolkkoon yksiööni, on aika tehdä päivän viimeinen vierailu Kerhikselle. Usein saattaakin käydä niin, että perun päiväni olemattomat suunnitelmat ja jään kuuntelemaan tuntikausiksi muiden opiskelijoiden juttuja, jotka ylpeilevästi kertovat heidän elämiensä kohokohdista. Tuolloin tiedän, että itse en tule koskaan saavuttamaan mitään, mikä olisi edes hienoisesti ylpeiltävän arvoinen elämänsaavutus. Suomen kielen opiskelijoiden inside-piirin vihaisista katseista huomaan, että nyt minun on vihdoin aika lähteä lipettiin. Poistuessani jo lähes tyhjästä yliopistosta saan

huomata, että ulkona on taas pimeää. Arjen ja mielen synkkyys lienee siis kiteytynyt suomalaisille rakkaaksi vuodenajaksi, talveksi. Kylmän ja tuulisen sään armoilla tarvon lähikaupan kautta vaatimattomaan kotiini. Lähikaupan myyjätkin jo tuntuvat perheeltä, sillä heitä näkee ostoksilla käydessä lähes päivittäin. Humanistina en osaa hahmottaa tulevaisuutta, joten ostan köykäisellä opintotuellani vain viilin ja mandariineja. Tällaisille humanisteille onkin Oulun yliopistossa täysin oma oppiaine, jota kutsutaan tulevaisuudentutkimukseksi. Hyvä, että ehdin edes sisälle asti asuntooni, kun jo napsautan tietokoneeni päälle. Tuskin maltan odottaa, että pääsen vilkaisemaan Facebookia, Twitteriä ja muita sosiaalisia medioita, sillä siitä on jo huimat viitisen minuuttia, kun ne viimeksi vilkaisin älypuhelimellani. Mikäli päivä yliopistolla ei ole saanut minua menettämään toivoani maailman suhteen, teen tarkoin harkitun vierailun Vauva-lehden keskustelupalstalle.

”Hyvä jumala olkoon! Häätäkää nyt joku tuo Sarasvuo pois minun telkkarista!”

Arki-iltaisin pitäisi olla aikaa omalle kivalle, mutta näinhän se ei mene. Useimmiten illat menevät stressatessa seuraavaksi päiväksi tehtäväksi tulleita tehtäviä. Toisinaan illat menevät rustatessa tämänkaltaisia tekstejä, joita lukiessa ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Yleensä heitän pyyhkeen kehään viimeistään muutaman tunnin pakerruksen jälkeen ja keksin hyviä tekosyitä, miksi en ollut saanut tehtävää ajoissa valmiiksi. Kun en vietä aikaani miettien kouluhommia, saatan istahtaa pianon ääreen harjoittelemaan jotain uutta teosta. Tämäkin usein loppuu kuin seinään, kun ensimmäisen kymmenen minuutin aikana en saa kappaletta kuulostamaan samalta kuin ammattimuusikot. Vielä tuskaisempaa on, jos yritän kirjoittaa omaa musiikkia, mutta en saa siirrettyä ääniä päästäni paperille. Myönnän kyllä, että kuulen ääniä päässäni. Näiden äänien johdattelemana saatan myös luoda esimerkiksi tietokoneella jotain tekotaiteellista, joka todennäköisesti järkyttäisi suurimman osan tämän tekstin lukijoista. Aivan päiväni päätteeksi heitän kaikki neljä peittoani ja neljä tyynyäni sänkyyn, ja sukellan delfiinimäisesti niiden sekaan. Noina hämärinä ja pitkinä yön tunteina saatan katsella televisiosta jotain täysin uskomattoman järjetöntä tosi-TV-ohjelmaa tai sitten lukea hetken vaikkapa Raamattua. Ei ole päivää, jolloin en ajattelisi ennen nukahtamista: pian tämä kaikki alkaa alusta, huomenna se taas on: v*tun arki.∎

Sumanismi

Spontaaneja otoksia Olli-Juhanin arjesta

Juttu nyysitty ilman lupaa T채p채st채 4/2013.

Sumanismi

Sumanismin 2014 päätoimitus esittelee ahistuksen aiheensa Sumanismin kauden 2014 päätoimittajat ovat kumpainenkin varsin uusia nimiä lehtemme sivuilla. Johanna Rytkönen ehti hädin tuskin asettua Sumanismi-toimihenkilön hommiin, kun hänet jo lyötiin päätoimittajaksi Katjan tilalle. Lauri Siniluodon syksyn 2013 kestänyt komennus päätoimittajana pääsi nyt hieman venähtämään. Tässä ensi vuoden päätoimittajakaksikko esittelee viisi ahistavinta asiaa tulevassa pestissään.

Johanna Rytkönen

Lauri Siniluoto

1. Se, etten osaa olla päätoimittaja. Mihin olenkaan pääni työntänyt? 2. Aika. Onko minulla tosiaan aikaa olla päätoimittaja? Apua! 3. Taittaminen. InDesign ja minä emme tule toimeen keskenämme. 4. Vastuu. Entä jos pilaan kaiken? 5. Kaikki.

1. Toimittajana minun pitäisi kaiketi olla kiinnostunut asioista. Se ei ole vahvuuksiani. 2. Bussissa kuulin, että toimittajat joutuvat väistämättä jossain vaiheessa hyppäämään benjihypyn. En välttämättä haluaisi. 3. Entä jos koko laitoksen henkilökunta suuttuu sarjakuvistani? 4. Entä jos en osaakaan pitää yllä aiempien päätoimittajien vaalimaa sisällön tasoa ja tyylikästä ulkoasua? 5. Aika loppuu. Kandi mörisee jo ovella. Sumanismi

Katjan terveiset Sumanismin päätoimittajakauteni päättyy tämän lehden myötä, ja luovutan vastuun seuraajilleni hieman haikein mielin. Olen nyt ollut Sumanismin toimituksessa kolme vuotta: ensin toimittajana Jussin ja Jukan päätoimittajakaudella 2011, sitten päätoimittajana Mikkon kanssa 2012 ja päätoimittajana ensin Jukkan, sitten Laurin kanssa 2013. Näihin kolmeen vuoteen on mahtunut monenlaista. Lehden ideoiminen, suunnittelu ja toteutus ovat raskasta mutta palkitsevaa työtä. Lehtityö on mielessä koko ajan, vaikka varsinaista aktiivista työstentelyä ei välttämättä tarvitakaan kuin pari viikkoa per lehti. Suurimpia ylpeydenaiheitani kolmivuotisella lehtiurallani ovat Tottuus vai persseesseen -artikkeli numerossa 3/2012, hääjuttu numerossa 2/2013, numeron 1/2013 kansikuva, johon Mikko minut yllytti, ja promojuliste, jolla markkinoimme numeroa

3/2012. Niin, ja tietenkään ei sovi unohtaa Änkyräfeministileiri-palstan perustamista. Vakiopalstani jatkuvat vuonna 2014, ja saatan kirjoittaa muitakin juttuja. Vakaa aikomukseni on kuitenkin vähentää työmäärääni, mutta asian todellisen laidan näkee vasta sitten, kun se on ajankohtaista. Haluan kiittää kaikkia Sumanismin lukijoita ja sumalaisia, jotka valitsivat minut päätoimittajaksi kahdesti. Lämpimät kiitokset kuuluvat myös kaikille niille, joiden kanssa olen Sumanismin toimituksessa työskennellyt: Mikko, Jukka, Lauri, Jussi, Yingxi, Sanna, Maria ja Johanna, olette kaikki korvaamattomia, eikä Sumanismista olisi tullut yhtä täydellistä ilman teitä. Lauri ja Johanna, teille ei ehtinyt kertyä vielä kovin paljoa kokemusta lehtityöskentelystä, kun teidät jo paiskattiin päätoimittajan pallille. Luotan kuitenkin teihin ja uskon, että teidänkin käsissänne Sumanismin voittokulku jatkuu. Onnea tulevalle vuodelle!∎

^ Opiskelijalehti kaipaa mauttomuuksia ja alapääjuttuja, ja toisaalta humanistilukijat tarvitsevat myös iloista ja glamouristista luettavaa. Änkyräfeministinä haluan tietysti myös kritisoida tasa-arvo-ongelmia.

Hömppä ja huuhaa -numeron promojuliste > suunniteltiin erään tunnetun juorulehden mallin mukaan. Värillinen A3-juliste herätti hilpeyttä suomen kielen käytävällä. < Tämä oli Mikkon ajatus, ja kuten useimmat Mikkon ajatukset, se oli siisteintä ikinä. Eräs siisti elementti oli kuvaajan ilme, kun hän saapui paikalle ilman, että oli etukäteen kuullut, mitä oli tulossa kuvaamaan.

Sumanismi

Sitaatteja

”Mulle tulee jostain syystä teistä mieleen vaan kuollut vauva -vitsit.”

”Ei se ees ollu hirviän pahannäkönen pubiruusu.”

Sumanismi

– Pubiruusu Kuutiossa

– Joonas kommentoi edellistä

HUMANISTINEN KILTA “46 vuotta imuri... messissä?”

OTiT on paras ja eccu :D:D:D

Sumanismi