Tutkain 3/2012

TUTKAIN

Valtiotieteellinen ylioppilaslehti

3/2012

Valtsikalaisille yhteiset perusopinnot? »6

keitä ovat nuoret urbaanit kepulaiset? »8

Kampuksen paras lukupaikka »20 Valtsikalainen mustan marskin takana »28

Olkaamme opiskelijoita

O

lemme valtsikalaisia. Olemme paljon tekemisissä politiikkaan ja yhteiskuntaan liittyvien asioiden kanssa.

Olemme myös fiksuja, kypsiä ja akateemisia ihmisiä. Kaikilla meistä on mielipiteitä ja monella myös ylioppilaspoliittinen tai puoluepoliittinen kanta.

Jostain kumman syystä puheen siirtyessä erityisesti puoluepolitiikkaan, nousevat jännitteet ja ääniä korotetaan. Kuka on puolueellinen, ketä on syrjitty, ja kenen mielipidettä aliarvioidaan kulloinkin.

Muuten erinomaisesti keskenään toimeentulevat ihmiset ovat yhdessä silmänräpäyksessä rakentamassa isoa, mehevää riitaa, kun puoluekannat ovat sattumalta tulleet esiin. Monet eivät myöskään uskalla kertoa äänestyspäätöksiään, koska pelkäävät leimautumista, eikä se pelko ole turha.

Tässä lehdessä teemme tutkimusmatkan urbaaniin kepulaisuuteen (s. 8). Jutun teko on ollut pitkä prosessi, joka alkoi jo viime talvena. Sen oli tarkoitus tulla jo vuoden ensimmäiseen numeroon, mutta toisin kävi. Julkaisemme jutun nyt täysin tietoisina kuntavaaleista ja siitä, että joku voi pahoittaa mielensä sen takia. Juttu ei ole poliittinen kannanotto, vaikka sen varmasti voi halutessaan sellaisena myös nähdä. Sille me emme enää voi mitään.

Vaihtoehtoisesti voisimme olla tekemättä ollenkaan politiikkaa sivuavia juttuja. Ja silloinkin joku varmasti pahoittaisi mielensä.

Esitän täten toivomuksen. Olkaamme edes opiskeluaikamme ensisijaisesti opiskelijoita ja vasta toissijaisesti poliitikkoja.

”Ja silloinkin joku varmasti pahoittaisi mielensä.”

Tutkain-TV ja muuta mukavaa Valtsikalaisten luku- ja atk-tilat lähtivät kirjaston mukana Unioninkatu 35:stä. Tilalle tulee remontin jälkeen tutkijoiden työhuoneita (s. 7). Vaikka monet valtsikalaiset ovatkin jo löytäneet korvaa-

via tiloja muualta (gallup ­s.

34), halusimme toimia paimenina lopuille eksyneille lampaille. Testasimme juuri sinua varten keskustakampuksen parhaat lukupaikat; tulokset ja testivoittajan voit vilkaista sivuilta 20–21. Testivoittajan vessatkin testattiin (s. 33). Konttia (s. 7) taas emme testanneet, mutta sekin on kaiketi ihan hyvä lukupaikka.

Tänä vuonna Tutkain on pyrkinyt olemaan ajan hermoilla erityisesti verkkosivujen avulla.

Printtilehti yrittää omien rajoitustensa puitteissa toteuttaa samaa ajatusta. Siksi haastattelimme loppukesän kuumimman puheenaiheen käsikirjoituksesta vastannutta valtsikasta valmistunutta naista (s. 28). Inspehtori Leif Åberg oli meitäkin nopeampi, ja ennusti elokuvan juonen jo ennen sen julkaisua (s. 27).

Inspehtori oli myös läsnä, kun syksyllä lanseeratun Tutkain-TV:n ensimmäiset videolähetykset kuvattiin hänen pitämällään rastilla Kannun fuksisuunnistuksessa. Suunnistusta tai sitä edeltänyttä Kannu Gamesia voit fiilistellä sivuilta 39–40.

Fuksisuunnistuksessa ja syksyn fuksiristeilyssä tehtiin yhteistyötä Soc&Komin opiskelijoiden eli StudOrgin kanssa. Yhteistyö jatkuu myös tässä lehdessä, sillä sivulla 23 voit vetreyttää toisen kotimaisen taitoja StudOrgin lehden, Soc & Kompostenin, päätoimittajan kolumnin parissa.

Painotuotteita kerrakseen Tänä syksynä Tutkaimen rinnalle ilmestyi toinenkin yhteisvaltsikalainen painotuote nimeltään Valtsika Veisaa IV. Kyseessä on siis Kannunvalajien uusi laulukirja, jonka hankintaa voin vilpittömästi suositella kaikille. Laulukirjasta löytyy runsaasti täysin uusia varta vasten kirjaan tehtyjä lauluja esimerkiksi Kuppalasta, Alinasta-salista ja Marxin pyöreän pöydän ritareista.

Mikko Virta Päätoimittaja Tutkain 3/2012

3

kuva: Teemu Perhiö

Pääkirjoitus

TUTKAIN 3/2012

Julkaisija Kannunvalajat ry Päätoimittaja Mikko Virta Toimituspäällikkö Teemu Perhiö Toimitussihteerit Eevi Heikkinen Hanna-Kaisa Hämäläinen Laura Luoto Graafikko Vera Khryashcheva Ulkoasu ja taitto Mikko Virta

’’

Mnrhm-leffan ennaltatuomio hupaa. Jospa kyse kenialaisten mielikuvista kun nuotiolla puhe pohjolan marskista? Kiesuksellakin oli virsut...”

Professori Leif Åberg pärisee Tutkaimen kolumnistina sivulla 27.

Tekijät

Kirjoittajat Robert Eklund, Jarno Forssell, Anne Hietaharju, Timo Häivälä, Hanna-Kaisa Hämäläinen, Rosa Lampela, Laura Luoto, Vili Lähteenoja, Johanna Räty, Aino Salmi, Suvi Sillanpää, Aarni Suvitie, Taneli Urmas, Mikko Virta ja Leif Åberg

Taneli Urmas, 20-vuotias talous- ja sosiaalihistorian opiskelija, haastatteli Suomen marsalkka -elokuvan käsikirjoituksesta vastannutta Emma Tauloa. ”Ajatus tummaihoisesta Mannerheimista oli mielestäni oivaltava heti kun tieto elokuvasta tuli. Vahingossa menin lukemaan aiheeseen liittyviä keskusteluja nettifoorumeilta – en tiennyt itkeäkö vai nauraa.

Kannen kuva Mikko Virta Ilmoitusmyynti Elina Uutela elina.k.uutela@helsinki.fi Paino Whyprint Oy, Helsinki Painos 350 kpl ISSN 0787-0035 Palaute tutkain2012@gmail.com www.kannunvalajat.fi/tutkain Tutkain saa HYY:n järjestölehtitukea

Suvi Sillanpää, 27-vuotias sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija kirjoitti Intian keskiluokasta.

Rosa Lampela, 21-vuotias viestinnän opiskelija arvioi Sofi Oksasen uutuuskirjan Kun kyyhkyset katosivat.

”Valokuvaus tuntuu olevan suosittu harrastus Intiassakin tällä hetkellä, minkä takia oli mielenkiintoista saada juttuun lisää paikallista näkemystä intialaisten kuvaajien kautta. Omat turistikuvat saivat jäädä hyllylle.”

”Onneksi tenttikirjat olivat loppuneet kirjastosta, Oksasen uusinta luki paljon mieluummin!”

Sisällys

8

16

8

nuoret urbaanit keput

16

uusi intia

20

testissä klixin korvaajat

22

kapitalismista kriittisesti

23

kolumn på svenska

kansi

Teimme tutkimusmatkan nuorten akateemisten kepulaisten elämään kaupungissa.

Keskiluokkaistuvassa Intiassa saippuaoopperat ja järjestelmäkamerat ovat jo arkipäivää. kansi

Selvitimme sinua varten keskustakampuksen parhaan lukupaikan.

Taloustieteilijä Robin Hahnel esitelmöi Porthaniassa markkinatalouden ongelmista.

20

24

Mitä valmistumisen jälkeen?

25

merkillinen elämä

26

10 asiaa etelä-afrikasta

28

mustan marskin takana

Työelämälle on hyvä uhrata ajatuksia jo opiskeluaikana.

Miltä valtsikalaisen opiskelijaidentiteetin rakentaminen näyttää fuksin silmin.

Asioita joita et tiennyt etkä välttämättä edes halunnut tietää Etelä-Afrikasta. kansi

Valtsikasta valmistunut Emma Taulo vastasi Ylen Suomen marsalkan käsikirjoituksesta.

En jättekiva kolumn från våra svenskspråkiga kompis från Soc&Kom.

Vakiot

28

3 6 27 31 32 33 34

Pääkirjoitus Ajankohtaista kansi Inspehtorin pärinät Olipa kerran ura Edarista kajahtaa Vessan seinältä Gallup

35 35 36 37 38 38 40

Eetu ja Ilpo Laulukirjan helmiä Arviot Kannusta kaikuu Lukijakilpailu Luvut Kannukka

aukeaman kuvat: Mikko Virta, Swarnika singh

Tutkain 3/2012

5

Ajankohtaista

Valtsikaan suunniteltu yhteisiä perusopintoja • Laajojen kandien myötä valtsikaan on suunniteltu kaikille yhteisiä perusopintoja.

• Uusi tutkintorakenne astuu voimaan syksyllä 2014.

Teksti Mikko Virta

ensin rakenne uusiksi Uuden tutkintorakenteen suunnitteluprosessi alkoi jo viime lukuvuonna.

- Keväällä tehtiin ensimmäinen malli uudesta rakenteesta ja se lähetettiin oppiaineisiin kommentoitavaksi. Nyt syksyllä uutta kandidaatin tutkintoa varten perustettu pienempi ryhmä käsitteli pa-

6

Tutkain 3/2012

kuva: Mikko Virta

T

utkaimen saamien tietojen mukaan valtiotieteelliseen tiedekuntaan on suunniteltu tutkintorakenneuudistuksen myötä kaikille yhteisiä perusopintoja, jotka nimettäisiin yhteiskuntatieteiden perusteiksi. Uudet perusopinnot liittyvät tuleviin laajoihin kandeihin.

Kesällä Tuula Hakkolan tilalle siirtynyt uusi opintoasiainpäällikkö Mikko Vanhanen ei kiistä tietoja.

- Esillä on ollut kaikille yhteisestä opetuksesta koostuva 25 opintopisteen kokonaisuus.

Siitä on kuitenkin Vanhasen mukaan luovuttu oppiaineilta tulleen palautteen perusteella.

- Tämänhetkisen tilanteen mukaan uusi 25 opintopisteen kokonaisuus tulisi koostumaan viidestä opintojaksosta, joista osan sisältö voi vaihdella eri oppiaineissa.

Vanhanen ei haluaisi puhua uusista perusopinnoista, koska se on sanana liian voimakas.

- Kaikille opiskelijoille yhteisiä opintoja tullaan lisäämään. Laajempien kandien tavoitteena on tarjota kaikille valtsikasta valmistuville tietyt opinnot sen mukaan, mitä kaikkien täältä valmistuvien olisi hyvä tietää. Tarkoitus on myös pyrkiä lisäämään yhteistä opetusta ja oppiaineiden välistä yhteistyötä. Tällä hetkellä samoja asioita opetetaan monessa eri oppiaineessa.

Uusi opintoasiainpäällikkö Mikko Vanhanen kertoo, ettei näillä näkymin ole mitään ihan valtaisia mullistuksia odotettavissa, mutta jotain muutoksia on kuitenkin edessä.

lautteet ja niiden perusteella on muokattu esitys, joka lähetetään opiskelijoille ja oppiaineille kommentoitavaksi, Vanhanen kertoo.

Hän korostaa, että tällä hetkellä mietitään vasta tutkinnon rakennetta eikä sisältöä.

- Marraskuussa järjestetään keskustelutilaisuus, jossa käsitellään uudistusta ja tulevia opiskelijavalintoja.

Opintoasiainpäällikön mukaan tähän mennessä on lyöty lukkoon ainoastaan se, että tiedekunta tulee siirtymään entistä laaja-alaisempaan kandidaatintutkintoon.

- Haluan opiskelijoiden tietävän, että tällä hetkellä pääaineita ei olla poistamassa, tutkintoon tulee edelleen kuulumaan sivuaineopintoja ja reilusti pääai-

neopintoja. Mitään mullistavaa ei ole tapahtumassa, hän vakuuttelee.

Ylhäältä ohjattu UUDISTUS Ajatus laajoista kandeista on peräisin opetusministeriöstä. Vanhasen mukaan valtsika on lähes ainoa ellei peräti ainoa yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, joka ei ole vielä ottanut laajoja kandeja käyttöön. Laajat kandit on mainittu niin yliopiston strategiassa, kuin tiedekunnankin tavoiteohjelmassa.

- Kaukaisena ajatuksena on päällekkäisen opetuksen vähentäminen, mikä toisi säästöjä ja vapauttaisi resursseja muualle.

Valtsikan uusi tutkintorakenne päätetään lopulta tiedekuntaneuvostossa keväällä 2013 ja se astuu voimaan syksyllä 2014.

Opiskelija-asunto valtsikan pihalla • Uudenlainen opiskelijakoti hämmästyttää tiedekunnan pihalla.

Teksti Johanna Räty

V

kuva: Mikko Virta

altiotieteellisen tiedekunnan pihalla on lokakuun ajan esillä asumiskontti. Entiseen satamakonttiin rakennettu asunto on esimerkki vaihtoehtoisesta opiskelija-asunnosta. Poliittisen historian opiskelija Jussi Nuortimo asuu kontissa ja kirjoittaa kokemuksistaan blogia. Elämää kontissa voi seurata myös Facebookin ja Youtuben välityksellä. Lisäksi 23,5 neliömetrin kokoinen kontti on auki yleisölle arkisin kello 14–16.

Nuortimo päätyi kontin koeasukkaaksi nopealla aikataululla: - Alun perin kontti oli tarkoitus sijoittaa Kaivopihalle, mutta se ei onnistunutkaan. Olin jo aiemmin keskustellut asiasta hankkeen vetäjien kanssa, joten kun kontti piti saada nopeasti paikoilleen, minua pyydettiin asukkaaksi.

Apu asuntopulaan?

Polholainen Jussi Nuortimo eli Kontti-Jussi asuu kuukauden ajan valtsikan pihalla olevassa kontissa.

Helsinki Educational Research Arean, HYY:n ja STX Finland Cabins Oy:n yhteistyöhankkeen tarkoituksena on esitellä opiskelija-asumisen tulevaisuutta ja herättää keskustelua vaihtoehtoisista ratkaisuista.

Nuortimo uskoo, että konteista voisi olla apua opiskelijoiden asuntopulaan:

- Kontit voisivat olla osa ratkaisua, esimerkiksi tyhjillään olevilla alueilla joilla ei vielä rakenneta.

Konttiasumista on kokeiltu myös muualla maailmassa.

- Hollannissa on ollut konttitaloja jo pitkään ja niitä on tulossa myös Tukholmaan, Nuortimo kertoo.

Karusta ulkokuorestaan huolimatta asumiskontti on aivan normaali asunto.

- Kontti on pysynyt lämpimänä ja kaikki on muutenkin toiminut hyvin, Nuortimo kiteyttää asumiskokemuksiaan.

Jussin elämää kontissa voi seurata osoitteessa www.konttijussi.fi.

Opiskelijoille oma sosiaalitila U35:een • Remontin myötä vanhan valtsikan kirjaston luku- ja atk-tilat katoavat.

Teksti Mikko Virta Valtiotieteellisen tiedekunnan vanha kirjastorakennus Unioninkatu 35 menee Tutkaimen saamien tietojen mukaan remonttiin ensi vuoden maaliskuussa. Remontin yhteydessä häviävät opiskelijoilta lopullisesti kirjaston vanhat luku- ja atk-tilat. Nykyinen Synnärinä tunnettu tila jää kuitenkin opiskelijoiden käyttöön ja sitä on jopa suunniteltu laajennettavan.

- Opiskelijatilaa suurennetaan. Siitä tulee nykyisen käytävän sijaan kunnon tilava huone, jossa on vessa sekä vesi- ja sähköpisteet, kertoo dekaani Liisa Laakso.

Laajennukseen päädyttiin Kannunvalajat ry:n tekemän kannanoton myötä. Kannanotossa Kannu toivoi tulevasta sosiaalitilasta oppiaineeseen katsomatta

kaikille valtsikalaisille avoinna olevaa yhteistä kohtaamispaikkaa.

TILANKÄYTTÖÄ TEHOSTETAAN Aikaisemmin rakennuksen alakerrassa sijainneet opiskelijoiden luku- ja atk-tilat muutetaan lähinnä tutkijoiden työtiloiksi sekä seminaari- ja kokoustiloiksi.

- Meidän täytyy tehostaa tilankäyttöä.

Nyt kun tilat ovat vapautuneet kirjastolta, niin meidän on mielekästä ottaa niitä tutkijatiloiksi, koska ei ole muutakaan pihapiirissä. Emme voi rakentaa uutta tilaa, Laakso perustelee ratkaisua.

Taustalla on yliopiston linjaus tehostaa tilankäyttöä. Yliopisto luopuu Vuorikadulla ja Vironkadulla olleista tutkijati-

loista, joten tutkijat pitää sijoittaa jonnekin muualle.

- Tällä yritetään saada aikaan säästöjä sekä kohdentaa varoja opetukseen ja tutkimukseen, ettei niistä tarvitsisi niin paljon säästää, dekaani kertoo.

Nykyisestä Klixinä tunnetusta aulatilasta tulee remontin jälkeen nykyistä laajempi opiskelijoiden, tutkijoiden ja opettajien yhteinen kohtaamispaikka.

Sinne toivotaan myös telineitä ainejärjestölehdille.

- Sen sisustamisessa voi käyttää mielikuvitusta, Laakso sanoo ja lupaa, että myös opiskelijoilla on mahdollisuus vaikuttaa niin sosiaalitilan kuin laajennetun aulatilankin sisustukseen.

Tutkain 3/2012

7

Markus Saarinen • • • •

Ikä 23 vuotta Syntynyt Helsingissä Asuu Helsingissä Opiskelee Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa poliittista historiaa • Muistaa Keskustan vastustaneen EU-jäsenyyttä 90-luvun alkupuolella

8

Tutkain 3/2012

NUORET

URBAANIT

KEPUT Teksti

ja kuvat

Mikko Virta

Millainen on nuori urbaani ihminen, joka äänestää vaaleissa Suomen Keskustaa? Teimme tutkimusmatkan nuorten akateemisten kepulaisten elämään kaupungissa.

Tutkain 3/2012

9

S

uomen Keskusta on vuonna 1906 syntynyt suomalainen poliittinen puolue, joka vaihtoi vuonna 1965 nimensä Maalaisliitosta Keskustapuolueeksi. Se on puolue, jonka usein sanotaan samaan aikaan yrittävän irtautua maalaisliittolaisesta menneisyydestään, mutta kuitenkin yrittävän palata alkiolaisille juurilleen.

Helsingissä Keskusta ei ole kovin suosittu puolue. Viime eduskuntavaaleissa sitä äänesti Helsingin vaalipiirissä 15 672 ihmistä. Se on aika iso määrä ihmisiä, ellei sitä suhteuta Helsingissä kirjoilla olleiden äänioikeutettujen määrään (499 581). Helsingissä äänioikeutetuista siis peräti 3,1 sadasta äänesti Keskustaa. Annetuista äänistä Keskustalle meni 4,5 prosenttia. Se on vähemmän kuin viestinnän sisäänpääsyprosentti kesän 2012 yhteisvalinnassa.

Vertailun vuoksi samaan aikaan kaakkoissuomalaisessa Miehikkälän kunnassa Keskusta keräsi 52,0 prosenttia äänistä.

Tästä voisi päätellä, ettei Keskusta ole mikään kaupunkilaisten puolue. Päätelmän puolesta puhuu myös äänien jakautuminen Helsingin sisällä. Suhteessa vähiten Keskustaa äänestettiin Eirassa (1,9 %). Eniten se taas sai ääniä pääkaupungissa juuri siellä, missä kerrostalon ikkunasta voi ihailla laiduntavia lehmiä ja peltomaisemaa eli Viikissä (7,9 %).

Keitä sitten ovat ne yli 15 000 helsinkiläistä, jotka äänestivät viime eduskuntavaaleissa kepua?

Helppoa olisi veikata 1960-luvulla maalta kaupunkiin muuttaneita suuria ikäluokkia, joiden juuret – kuten Keskustalla – ovat edelleen maaseudulla.

Viikissä korkean äänestysprosentin taas selittäisivät opiskelua varten pääkaupunkiin muuttaneet yliopiston maatalous- ja metsätieteilijät, jotka valmistuttuaan palaavat takaisin kehäkolmosen toiselle puolelle.

Tutkaimessa emme kuitenkaan halunneet heti niellä helpointa selitystä. Päätimme työntää talikkomme höyryävään kasaan sitä itseään ja kaivaa esille keskusta-aatteen nimeen vannovat nuoret helsinkiläiset.

mesti kepulaisuudestaan, vaan suostuivat jopa valokuvattaviksi stereotyyppisiksi maalaisiksi puettuina Helsingin keskustassa.

Touko Väänänen, 21-vuotias teknillisen fysiikan ja matematiikan opiskelija Aalto-yliopistossa, syntyi Espoossa, mutta on asunut sen jälkeen koko elämänsä Helsingissä.

- Kepulaisuus tulee suvusta. Äiti on syntynyt Polvijärvellä Pohjois-Karjalassa maatilalle. Isän äiti taas oli keskustalainen ministeri Marjatta Väänänen.

Touko on syntynyt ja kasvanut keskustalaiseen arvomaailmaan.

- Se on aina ollut kiinteä osa elämää ja aihe pöytäkeskusteluissa. Suvussamme puhutaan hyvin paljon politiikasta ja sukukinkereillä vielä enemmän.

Hän ei kuitenkaan ole itse poliittisesti kovin aktiivinen.

- Jos puhe kulkee politiikkaan, niin olen mukana ja tuon näkemyksiäni esille. En ole kuitenkaan koskaan ollut poliittisissa nuorisojärjestöissä mukana enkä kuulu keskustan nuorisojärjestöön.

- En ole sellaista järjestötyyppiä. Harrastan partiota ja siinä on minulle aivan tarpeeksi järjestötoimintaa.

Puhe siirtyy keskustalaisiin arvoihin ja ajatuksiin. Toukon mielestä on arvokasta asuttaa tasaisesti koko maata, eikä vain suosia tiettyjä alueita.

- Pitää pyrkiä antamaan ihmisille mahdollisuus elää siellä, missä he haluavat.

Maaseutu tulee pitää elinvoimaisena. Toukolla itsellään on myös varsin vahva sidos maaseutuun.

- Meillä on sukutila Turun läänin Koskella.

Siellä on 30 hehtaaria maata, jota viljellään joka vuosi. Niin pieni määrä onnistuu viikonlopputyönä. Keväisin parina viikonloppuna viljellään ja syksyllä parina viikonloppuna korjataan vilja.

Naapureilta saadaan lainattua maatalouskoneita, niin ei ole tarvinnut tehdä suuria investointeja.

Maanviljely on Toukolla lähellä sydäntä ja traktorilla ajaminen aivan luontaista. Eikä kaupungissa asumisen ja keskustalaisuuden välillä ole ristiriitaa.

- Keskusta ajaa koko Suomen asiaa eli myös pääkaupunkiseudun asiaa. Ei ehkä samalla tavalla kuin Kokoomus, mutta ei Keskusta Helsinkiä alas ole ajamassa.

Kepulaiseksi kasvanut

Sisäisesti kepulainen

Pienen kaivamisen jälkeen löysimme neljä haastateltavaa. He eivät pelkästään kertoneet avoi-

Markus Saarinen on 23-vuotias ja opiskelee poliittista historiaa valtsikassa. Hän on syntynyt ja

10

Tutkain 3/2012

Touko Väänänen • • • •

Ikä 21 vuotta Syntynyt Espoossa Asuu Helsingissä Opiskelee Aalto-yliopistossa teknillistä fysiikkaa • Käy viikonloppuisin perheen kotitilalla maatöissä

Tutkain 3/2012

11

’’

Kaverit saattavat heittää läppää, että kai tiedän, miten viljaa puidaan.”

asunut koko elämänsä Helsingissä.

- Kovinkaan moni ei usko tätä, mutta muistan ajan kun Suomessa päätettiin EU-jäsenyydestä. Muistan Keskustan kannattajien enemmistön vastustaneen jäsenyyttä, vaikka Esko Aho puhuikin sen puolesta. Se on varhaisin muistoni Keskustasta.

Markus on epäpoliittisesta perheestä. Hän ei tiedä kenenkään sukulaisen edes äänestäneen Keskustaa. Keskustalaisuuteen hän ei koe saaneensa herätystä.

- Olen vain jotenkin ajan kanssa huomannut, että se on ollut minulla sisäisesti. Olen pienestä asti seurannut yhteiskunnallista keskustelua, ja Keskusta on aina ollut lähimpänä omaa aatemaailmaa.

Markus liittyi Keskustanuoriin vuonna 2008, mutta aktivoitui vasta aloitettuaan yliopistossa syksyllä 2010.

- Liityin silloin avajaiskarnevaaleissa Helsingin keskustaopiskelijoihin. Tiesin järjestön jo etukäteen, ja ajattelin sieltä löytyvän hyviä, akateemisia tyyppejä.

Markus koki luontevaksi, että yliopisto-opiskelijana hän liittyy juuri Keskustaopiskelijoihin.

Hän lähti saman tien aktiivisesti mukaan myös tapahtumiin.

- Järjestön syyskokouksessa 2010 minut valittiin varapuheenjohtajaksi ja sen jälkeen lähdinkin sitten liittokokoukseen.

Hänellä ei ole kummempia sidoksia maaseutuun.

- Suku on kotoisin Keski-Suomesta, siellä tulee käytyä noin parin vuoden välein. En ole mitään maanviljelijäsukua ainakaan tietääkseni.

Markus ei näe asiassa ongelmaa, vaikka historian opiskelijana liittääkin puolueen maaseutuun sen juurien takia.

- En näe, että minun pitäisi olla enemmän maalainen voidakseni olla keskustalainen.

Tärkeintä Markuksen mielestä ovat arvopohja ja mielipiteet, ei ihmisen tausta tai asuinpaikka.

Hän tosin myöntää kaupunkilaisuuden ja keskustalaisuuden ristiriidan nousevan joskus esiin.

- Kaverit saattavat heittää läppää, että kai tiedän, miten viljaa puidaan.

Entä mitkä ovat niitä tärkeitä keskustalaisia arvoja?

- Perinteiset suomalaiset arvot, isänmaallisuus,

12

Tutkain 3/2012

henkinen sivistys, sosiaalinen ja taloudellinen tasa-arvo, Markus luettelee.

Ei kokoomuslainen vaan kepulainen Esko Virri on 26-vuotias ja opiskelee Markuksen tavoin poliittista historiaa valtsikassa. Hän on syntynyt Nurmijärvellä ja käynyt peruskoulun Sastamalan kaupungissa Pirkanmaalla.

- Historiasta olen ollut kiinnostunut aina ja yhteiskunnallisia asioita olen seurannut pienestä pitäen.

Sastamala kuuluu Kokoomuksen valta-alueeseen. Keskusta ja sosialidemokraatit tulevat siellä vasta perässä, ja nykyään Perussuomalaisetkin ovat samoissa lukemissa.

- Varsinaisesti kiinnostus politiikkaan on tullut yläasteelta. Puolueeseen liityin vasta lukiossa.

Ennen puolueeseen liittymistä peruskoulun yhdeksännellä luokalla Esko oli jopa kaupungin nuorisovaltuustossa.

- Arvostan itsenäistä ajattelua, toisin kuin ryhmäsielut, jotka liittyivät Kokoomusnuoriin, hän perustelee puoluevalintaansa.

- Kun on nähnyt Kokoomuksen virheet sekä maakunnissa että Helsingissä, niin ymmärtää.

Muut puolueet tekevät vastakkaista politiikkaa kasvukeskuksissa ja kaupungeissa.

Esko ottaa esimerkiksi Helsingin Kokoomuksen Harry Bogomoloffin lausunnot Lapin yliopistosta valmistuneiden lakimiesten kelvollisuudesta edes lumitöihin.

- Keskustalaisuus on ajaton aate.

Eskon isoveli äänestää Vihreitä ja äiti on vanha SMP:läinen.

- Muut puolueet ovat talouspuolueita tai yhdellä asialla lätkijöitä, Keskusta on aidosti yleispuolue.

Sastamalassa Kokoomus oli Eskolle kakkosvaihtoehto poliittiseksi puolueeksi. Siksi hänen keskustalaisuutensa tulee esiin vastakohtana Kokoomukselle.

- Liityin puolueeseen 2003. Sen jälkeen olen ollut Helsingin keskustanuorten johtokunnassa.

Eikä hän ole koskaan asunut maaseudulla.

- Vaikka joskus mummolassa onkin vietetty pidempään aikaa, hän lisää.

Esko ei koe maalaisuuden puutetta tai pääkaupungissa asumista mitenkään ongelmana.

- Keskustalla on huomattavan laaja kannatus

Esko Virri • • • •

Ikä 26 vuotta Syntynyt Nurmijärvellä Asuu Helsingissä Opiskelee Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa poliittista historiaa • Lähti puoluepolitiikkaan mukaan jo lukiossa

Tutkain 3/2012

13

’’

Tietty puoluekokouksessa voi olla vähän typerä olo, kun en voi osallistua yli 70-vuotiaiden mummojen keskusteluun siitä, miten lehmiä lypsetään.”

eri ihmisryhmissä. Se ei ole enää vain maaseudun puolue, vaikka ennen kannattajat maalta tulivatkin.

Pian puhe kääntyy siihen, miksi kaupunkilaisen kannattaisi äänestää kepua.

- Keskusta on ainoa todellinen vastavoima valtapuolueille eli sinipunavihreille, jotka haluavat nostaa asumisen hintaa, heikentää julkisia palveluita ja tuhota lähidemokratian.

Tämä tuskin lienee puolueen virallinen kannanotto.

Vahingossa kepulainen Neljäs nuori kaupunkikepulainen on Alena Santalainen. Hän on 24-vuotias henkilöstöjohtamiseen erikoistunut tradenomi ja töissä Accenturella.

Alena syntyi Venäjällä Sosnovyi Borin teollisuuskaupungissa, jonka ydinvoimalassa tuotetaan lähes kolmannes Luoteis-Venäjän sähköstä. Suomeen ja Helsinkiin Alena muutti vuonna 2003.

- Koko ajan olen asunut Helsingissä ja tulen varmaan asumaan jatkossakin.

Kepulainen hänestä tuli sattumalta.

- Viime kunnallisvaalien alla järjestettiin silloisessa Lux-yökerhossa Keskustan vaalitilaisuus, jossa esiintyi Jenni Vartiainen. Kaverini oli saanut lippuja sinne ja tulin mukaan aveciksi. Aamulla heräsin sitten erään ehdokkaan vaalikampanjapäällikkönä.

Hän kertoo tärkeimmän syyn kepulaisuudelleen olevan yhteisöllisyydessä.

- Se on käsittämätöntä, että ensimmäisestä hetkestä lähtien on tuntenut kuuluvansa joukkoon.

Alena valittiin vuonna 2010 Helsingin keskustanuorten puheenjohtajaksi.

- Minulla on samat arvot kuin Keskustalla. Desentralisaatio on mielestäni ainoa malli Suomen kehittämiseen. Energiapolitiikassa olen erityisesti keskustanuorten kanssa samaa mieltä. Vastustan ydinvoimaa.

Ydinvoiman vastustaminen on Alenalle henkilökohtaisesti erittäin tärkeää.

- Olen syntynyt suljetussa kaupungissa, jossa päätyöllistäjä on ollut ydinvoimala. Tiedän riskit.

Ala-asteelta lähtien harjoittelimme kerran kuussa toimintaa ydinvoimalaonnettomuuden sattu-

14

Tutkain 3/2012

essa. Monella sukulaisella ja kaverilla on ollut syöpä. Liian monella, jotta sillä ei olisi tekemistä asuinpaikan kanssa.

Sitten se tulee taas. Keskusta on yleispuolue.

- Keskusta on ainoa puolue, jolla on ihmisyyspolitiikka sellaisenaan esillä. Tarkoitan inhimillistä politiikkaa. Keskusta lähtee yksilöstä ja yksilön oikeudesta olla sellainen kun on. Siksi tähän puolueeseen mahtuu niin paljon. On äärimmäisen konservatiivisia, uskonnollisia ihmisiä sekä äärimmäisen liberaaleja, jotka vaativat viinaa maitokauppoihin. Ja kaikki voivat olla samassa porukassa. Ei tarvitse olla tietyn tyyppinen ollakseen keskustalainen.

Ainakaan ei tarvitse olla maalainen. Alenallakaan ei ole sidosta maaseutuun.

- En omista edes kumisaappaita. Olen asunut aina kaupungissa.

Eikä siinä ole mitään outoa, ellei kysy suomalaisilta.

- Maahanmuuttajataustaiset kaverit ovat usein hyvinkin iloisia keskustalaisuudestani, koska heillä ei ole mielikuvaa Maalaisliitosta. Suomalaiset taas ovat aika yllättyneitä valinnastani. Sanoisin, ettei elämäntyylini ole samaistettavissa Maalaisliiton tyyliin. Mutta jos puhumme asiasta syvemmällä tasolla, he ymmärtävät valintani aika hyvin.

Alena ei ole kokenut maalaisen taustan puutetta ongelmana.

- Tietty puoluekokouksessa voi olla vähän typerä olo, kun en voi osallistua yli 70-vuotiaiden mummojen keskusteluun siitä, miten lehmiä lypsetään.

Hän näkee, että Keskustasta yritetään väkisin tehdä maaseudun puolue, vaikkei se sitä olekaan.

- En haluaisi Keskustan olevan kytköksissä maaseutuun, vaan muihin asioihin. Esimerkiksi puhdas lähiruoka ja tulevaisuuden energiantuotanto ovat tärkeitä. Monet eivät uskalla myöntää, että ovat kepulaisia. Se on kuin myöntäisi olevansa juntti muiden silmissä. Se on ”out of fashion”.

Se on kuitenkin hiljalleen tulossa takaisin. Hipsterityyppinen maalaisromantiikka on nyt muodissa.

Niin. Kukapa sen tietäisi. Luomuruoka, ironiset viikset, ruutupaidat, henkselit, fiksit, juhannustanssit, downshiftaus, Flow-festarit, paksusankaiset silmälasit, kepulaisuus.

Alena Santalainen • Ikä 24 vuotta • Syntynyt Sosnovyi Borissa • Asuu Helsingissä • Töissä Accenturella projektitehtävissä • Helsingin Keskustanuorten puheenjohtaja tuli sattumalta kepulaiseksi

Tutkain 3/2012

15

uusi intia Teksti Suvi Sillanpää Kuvat Ankon Ray & Swarnika Singh

Toimittajamme asui uudessa, keskiluokkaistuvassa Intiassa, jossa saippuaoopperat ja järjestelmäkamerat ovat monille jo arkipäivää. Samaan aikaan rinnalla elää perinteinen intialainen kulttuuri.

Intia on vastakohtien maa. Usein maa esitetään kasvavana talousmahtina ja lupaavien insinöörien kasvualustana, mutta toisaalta otsikoissa ovat myös äärimmäinen köyhyys ja aliravitsemus. Kasvava Intian keskiluokka on myös saanut osansa huomiosta. Talouskasvussakin intialaiset arvot pitävät pintansa mutta globalisaatio tuo keskiluokalle myös uusia mahdollisuuksia.

Liberalisoituva Intia Kylissä ihmiset asuvat savesta ja lannasta rakennetuissa taloissa yhdessä vuohiensa ja kanojensa kanssa. Suurimmalla osalla ei ole sähköä. Lämpötila lähestyy 45 astetta. Työpäivän ajan näitä kyliä kierreltyäni hiekka narskuu vielä hampaissa kun palaan kotiin ja avaan television klo 19.

16

Tutkain 3/2012

Kuten joka ilta pyörivät ruudussa tutut hahmot Frendit, Rillit huurussa ja Miehen puolikkaat -sarjoista. Helsingin yksiöni sijaan olen vain keskellä Intian köyhintä maaseutua.

Muuttaessani Intiaan en olisi uskonut, että Charlie Sheenin tuntemuksesta tulisi linkki, joka yhdistää minua ja intialaisia ystäviäni – meitä globaalin keskiluokan jäseniä. Kämppäkaverini vastaanotinkin on samanlainen Sony, jota katselin paria kuukautta aikaisemmin helsinkiläisessä elektroniikkamyymälässä. Ainoastaan yleiset sähkökatkot erottavat intialaisen tv-illan suomalaisesta vastaavasta.

Amerikkalaiset tv-sarjat muodostavat kuitenkin vain murto-osan intialaisen tv-viihteen tarjonnasta, eikä Bollywoodista tunnetun maailman

suurimman elokuvatuottajamaan mediaa voikaan kutsua länsimaalaistuneeksi. Tv-kanavien perusantia ovat intialaista perhe-elämää käsittelevät saippuasarjat ja elokuvat.

Vaikka tanssi- ja laulukohtauksistaan tunnetut Bollywood-elokuvat edelleen liikkuvat perinteisissä intialaisissa teemoissa, on myös muutoksia tapahtunut. Uusissa elokuvissa, jotka on usein kuvattu Yhdysvalloissa tai Euroopassa, nuoret päähenkilöt viettävät alkoholin ja irtosuhteiden täyteistä sinkkuelämää. Suutelu elokuvassa on edelleen harvinaisuus, mutta tänä vuonna ensi-iltansa sai ensimmäinen intialaisen aikuisviihdenäyttelijän tähdittämä Bollywood-elokuva, Jism 2.

Toiset näkevät seksuaalisuuden esittämisessä uuden liberaalin Intian, toiset taas länsimaisten vaikutteiden mädättämät arvot.

Liberaalia Intiaa edusti paneelikeskustelu, jota olin seuraamassa delhiläisessä Engenderedtaidegalleriassa. Paneelissa oli mukana kuuluisa Bollywood-näyttelijätär ja erotica-kirjalija. Naisten seksuaalisuutta koskevassa keskustelussa nousi esiin muun muassa hyvän lesboaikuisviihteen vähäinen tarjonta.

Intiassa keskustelua naisten oikeuksista käydään monella tasolla. Toisaalla on keskustelu köyhien naisten oikeudesta synnyttää sairaalassa ja toisaalla keskustelu lesbopornografiasta. Matka maaseudun kylästä yläluokan taidegalleriaan on kuin matka toiseen maailmaan.

Perheen rooli Vaikka keskiluokan kulutus lisääntyy ja yhä enemmän länsimaisia tuotteita tulee markkinoille, ohjaa intialaisten kulutusta valinnanva-

pauden lisäksi myös perhe. Isossa pankissa noususuuntaista uraa tekevä tuttavani kertoi, että hän oli ennen avioliittoaan tottunut pukeutumaan farkkuihin ja minihameisiin. Häiden jälkeen hän muutti intialaiseen tapaan miehensä vanhempien luokse asumaan, jolloin hän alkoi käyttää perinteistä salwar kameez -pukua osoittaakseen kunnioitusta aviomiehen perhettä kohtaan.

Toimittaja Anumeha Yadav on perehtynyt työssään laajasti intialaisen yhteiskunnan eri puoliin. Hänen mielestään on tärkeää, että intialaiset pukeutumisen perinteet säilyvät mutta samalla hän korostaa vapaan valinnan merkitystä.

- Itse esimerkiksi haluan osata sariin pukeutumisen tekniikat. Silti ihmisillä pitäisi olla oikeus valita. Ei ole hyvä, jos esimerkiksi perhe pakottaa pukeutumaan tietyllä tavalla, Yadav muotoilee.

Intia on tunnettu järjestetyistä avioliitoista.

Totuus ei kuitenkaan ole mustavalkoinen, sillä monet nuoret itse toivovat vanhemmilta apua puolison etsintään. Nuoren keskiluokan keskuudessa seurustelu yli kasti- ja uskontorajojen ei ole tavatonta, mutta monet parit luopuvat avioliittoaikeista, jotta perhesopu säilyy. Toisaalta rakkausavioliittoja solmitaan myös. Perhe on intialaisten arvojen keskiössä ja monet keskiluokan perheet ihmettelevätkin länsimaisten näennäisen löyhiä perhesiteitä.

Avioliittojen lisäksi perheet panostavat lasten koulutukseen. Päiväkodit mainostavat aivokapasiteettia kasvattavilla menetelmillä, ja jo kaksivuotiaat lapset osallistuvat koulumaisille oppitunneille.

Tutkain 3/2012

17

Kilpailu koulutuspaikoista on todella kovaa.

Esimerkiksi kun Indian Institute of Technology:n pääsykokeisiin osallistui 300 000 kokelasta, heistä 2000 eli alle prosentti, sai opiskelupaikan.¹ Lasten koulutus voi viedä keskiluokkaisen perheen kaikki säästöt mutta satsaus kannattaa, sillä koulutus saattaa mahdollistaa luokkanousun.

Länsimaalaistuuko Intia?

Uusia ostoskeskuksia länsimaisine kauppoineen ja ravintoloineen avataan suurissa kaupungeissa vuosittain. Paolo Faveron ja Angelo Fontanan FlyoverDelhi-dokumentissa nuorten mielestä länsimaalaisten pitäisi päivittää käsitystään

Intiasta.

- Turistien kuva Intiasta on Lonely Planetista tai National Geographysta. Nykyään ihmiset viettävät aikaa ostoskeskuksissa tai elokuvissa, paikoissa, joissa on tarjolla viihdettä, eräs nuori mies selittää.

Toimittaja Yadavin mielestä paine kuluttamiseen on kasvanut 1990-luvulta lähtien. Hän myös huomauttaa, että kiihtyvällä tahdilla lisääntyvät ostoskeskukset ja Delhin uusi kansainvälinen lentokenttä ovat aivan samanlaisia länsimaisten vastineidensa kanssa.

- Näin ei tarvitsisi olla, kaikesta on tulossa samannäköistä, Yadav jatkaa.

Intialaiset ovat toisaalta myös huomanneet

Intian keskiluokka 1990-luvulla vapautunut talouspolitiikka on vauhdittanut keskiluokan kasvua. Intian keskiluokan kasvun myötä myös globaali keskiluokka on saanut uusia jäseniä.

Intian keskiluokan voi määritellä useilla tavoilla. Erään arvion mukaan keskiluokkaan kuuluu 6 prosenttia (200-300 miljoonaa ihmistä) intialaisista.

Ylöspäin pyrkiviin kuuluu 22 prosenttia väestöstä.² Historioitsija Pavan K. Varman mukaan kuka tahansa, jolla on koti, varaa kolmeen ateriaan päivässä, mahdollisuus terveydenhuoltoon, koulutukseen sekä vähän ylimääräistä rahaa tuuletinta, rannekelloa tai polkupyörää varten ovat jo osa keskiluokkaa.¹ Keskiluokka on kuitenkin moninainen ryhmä, jonka luokittelu pelkän kulutuksen perusteella on hankalaa. Keskiluokan ylä- ja alareunojen välillä voi olla valtava ero.

18

Tutkain 3/2012

Varma kritisoi Intian keskiluokkaa materialistisesta oman edun tavoittelusta köyhien kustannuksella. Hänen mukaansa vaurastuva keskiluokka ei enää piittaa köyhyyden vähentämisestä. Toisaalta Varma myöntää, että keskiluokka on myös positiivisessa mielessä Intian yhteiskunnan liikuttaja, joka voi vaikuttaa politiikan, talouden ja modernin Intian rakenteisiin.

Kasvavan keskiluokan odotetaan ruokkivan talouskasvua ja yrityksiä kulutuksen ja koulutuksen kautta. Heidän ennustetaan jopa nostavan Intian tulevaisuudessa innovaatiomaiden kansainväliseen kärkeen.

Sosiaaliantropologi Sirpa Tenhunen arvioi kirjassa Muuttuva Intia Intian kulttuurisen länsimaalaistumisen olevan epätodennäköistä. Intialaiset luottavat omiin arvoihinsa.³

intialaisen estetiikan leviämisen länsimaiseen suunnitteluun. Esimerkiksi tunika ja legginsit ovat varsin intialainen yhdistelmä. FlyoverDelhidokumentissa nuoret puhuvatkin länsimaiden itämaalaistumisesta. Tosin viime aikoina keskustelua on myös sekoittanut Ethnicity-niminen intialainen vaateketju, joka markkinoi nimellään intialaisia vaatteita intialaisille etnisinä.

Joskus länsimaalaistuminen tuntuu jäävän vain sanojen tasolle. Ahmedabadin suurkaupungissa on juuri avattu Hitler-niminen moderni vaateliike hakaristi-logoineen. Intialainen omistaja väittää, että ei tiennyt Hitlerin historiallista taustaa, vaan nimesi kaupan edesmenneen sukulaisen lempinimen mukaan. Totta tai ei, uusi brändi on kirvoittanut kriittisiä kommentteja Intian juutalaisyhteisöltä.

Keskiluokan peili Uudet kulutustottumukset näkyvät myös ruokailussa. Pizzasta on tulossa arkipäivää ja lihansyönti kasvattaa suosiotaan kasvissyönnistä tunnettujen hindujen keskuudessa.

Tästä kertoo kahden ylemmälle keskiluokalle suunnatun ravintolan tarina. Ahmedabadissa avattiin vierekkäin kaksi länsimaalaisvaikutteista ravintolaa, kasvisruokaravintola Saltwater ja grillattua liharuokaa tarjoileva Barbeque Nation. Kun Barbeque Nationin ovella oli jatkuvasti kymmenien ihmisten jonot, Saltwaterissa pääsi suoraan pöytään. Vuoden päästä kasvisra-

vintola oli suljettu ja Barbeque Nationin jonot kasvaneet.

Osa ihmisistä ravintoloiden edessä ei kuitenkaan odota pääsyä sisään, vaan asiakkaita, jotka tulevat sieltä ulos. Saltwaterin edessä langan laiha uupunut mies likaisissa vaatteissaan lähestyy minua ja pyytää kädessäni olevaa sienirisottopakettia, illallisen tähteitä. Hetken epäröityäni annan miehelle risoton. Hän jää availemaan pakettia. Minä mietin, pitääköhän hän risotosta, kun ei varmaan ole ennen sitä maistanut.

Risotto ja köyhyys eivät tunnu sopivan samaan kuvaan. Luksusateriasta tuli hetkessä toisen ihmisen hengenpidin. Ostoskeskusten ja hienojen ravintoloiden sisällä on helppo joutua kuplaan, jossa köyhyyden todellisuutta ei näe.

Toisaalta keskiluokkaisten kulutusparatiisien todellisuus on osa intialaisuutta niin kuin katujen köyhyyskin.

Intialaisen keskiluokan nuoret neuvottelevat intialaisten arvojen, valinnanvapauden sekä uusien mahdollisuuksien välillä. Länsimaisten silmissä taas autenttinen intialaisuus ja moderni länsimaisuus asettuvat helposti vastakkain – Intia halutaan nähdä kehittyneen lännen vastakohtana, toisena.

Itse en odottanut Intiaan muuttaessani Charlie Sheenin, risoton tai ylenmääräisen pizzan syönnin tulevan osaksi Intian kokemustani. En ollut hahmottanut itseäni globaalin keskiluokan jäsenenä. Intialainen keskiluokka ei ollutkaan toinen, vaan myös peili.

¹ Tenhunen, Sirpa et al 2007: Muuttuva Intia, Edita, Helsinki ² NCAER (National Council of Applied National Economics) ³ Varma, Pavan K 1998: The Great Indian Middle Class, Pingvin Books India, New Delhi.

Tutkain 3/2012

19

Tutkain testasi

Teksti Tutkaimen työryhmä Kuvat Mikko Virta

KLIXIN KORVAAJAT

Valtsikan kirjasto suljettiin ja tulevassa remontissa lukutilat muutetaan tutkijoiden työhuoneiksi. Tutkain selvitti ja testasi valtsikalaiselle sopivimmat opiskelutilat post-U35-aikakaudelle.

Aleksandria

Yömyyrälle

Mikä: Oppimiskeskus Aleksandria Missä: Kaisa-talon vieressä Kaisaniemessä

Mikä: Kannunvalajien HYY:ltä saama järjestötila Missä: Uuden ylioppilastalon A-rapun kolmannessa kerroksessa Plussaa + Hyvä sijainti + Olet bileiden alkaessa jo valmiiksi paikalla + Iso ja tukeva pöytä sopivalla korkeudella + Monipuoliset käyttömahdollisuudet

Plussaa + Hyvä sijainti + Paljon tietokoneita + Kielikeskuksen itseopiskelutilat + Auki kellon ympäri yökäyttöavaimella

Järjestöaktiiville

Miinusta - Ei pääsyä ilman avainta muuten kuin tapahtumien yhteydessä - Vain yksi tietokone ja sekin huono - Vanhan viinan haju

Miinusta - Huono ilmastointi - Usein täynnä - Jutteluun sopiva hengailupaikka puuttuu - Tulostimet usein rikki

Kaisa-talo

Kannuklusteri

Testivoittaja!

Mikä: Kaisa-talo, yliopiston uusi kirjasto Missä: Kaisaniemessä Aleksandrian vieressä Plussaa + Tyylikäs + Siisti ja puhdas + K-Supermarket ja kahvila lähellä + Kahvilassa ja kaupassa alkoholitarjoilu + Hyvä sijainti + Poikkitieteellinen + Hyvät nojatuolit + Terassi Miinusta - Jutteluun sopiva hengailupaikka puuttuu - Hyvät nojatuolit yleensä varattuja - Lukuakvaariot ahdistavia

20

Tutkain 3/2012

Paras

Valtsikan kellari

Klixin edusta

Mikä: Valtsikan kellari Missä: Unioninkatu 37:n kellarissa

Mikä: Klixin ulkopuoli Yrjö-Koskisen kadulla Missä: Klixin ulkopuolella Yrjö-Koskisen kadulla

Plussaa + Valtsikan lähellä + Tietokoneita + Rauhallinen + Auki kellon ympäri

Miinusta - Vähän tietokoneita - Ahdistava - Vähän lukupaikkoja

Plussaa + Valtsikan lähellä + Raitis ulkoilma + Penkki + Auki kellon ympäri + Pussikaljamahdollisuus

Klixi forever

Tiedekunnan ystävälle

Kuppala

Tautinen paikka

Mikä: Kannunvalajien järjestötila Kuppala Missä: Snellmaninkatu 14, Yhteiskuntahistorian osaston kellarissa Plussaa + Tunnelmallinen + Rauhallinen + Olet bileiden alkaessa jo valmiiksi paikalla + Jääkaappi + Toimiva palohälytin (testattu) + Monipuoliset käyttömahdollisuudet

Miinusta - Vain harvoilla pääsy bileiden ulkopuolella - Ei tietokoneita - Nimensä mukainen - Hämärä - Välillä käyttökiellossa - Leivän paahtaminen saattaa aiheuttaa palohälytyksen

Harry's Bar

Café Portaali

Mikä: Anniskeluravintola Harry's Bar Missä: Liisankatu 27

Mikä: Café Portaali Missä: Porthanian ja Aleksandrian yhdyskäytävän puolivälissä

Plussaa + Alkoholitarjoilu + Auki myöhään + Valtsikan lähellä Miinusta - Vähän tilaa - Ei tietokoneita - Kanta-asiakkaat - Kallis - Iltaisin hämärä

Miinusta - Talvella kylmä - Ei sateensuojaa - Ei tietokoneita - Ohiajavien autojen melu häiritsee

Sosiaaliselle

Plussaa + Hyvä sijainti + Opiskelijahinnat kahvilassa

Deekun valinta

Miinusta - Vähän tilaa - Ei tietokoneita - Lyhyt aukioloaika - Hälinä

Tutkain 3/2012

21

Teksti Vili Lähteenoja Kuva Mikko Virta

Kapitalismista.

Kriittisesti.

Robin ”Hood” Hahnel

Professori Robin Hahnel puhui markkinataloudesta täpötäydelle Porthania II -salille 11.9.2012.

Tutkain oli paikalla, kun radikaalina taloustieteilijänä ja poliittisena aktiivina tunnettu professori Robin Hahnel esitteli ajatuksiaan markkinatalouden ongelmista Porthaniassa.

M

ikään ei tuki Porthanian kakkossalia niin kuin kapitalismikriittinen poptiede.

Amerikkalainen professori Robin Hahnel on saapunut Helsingin yliopiston ja Pareconin piikkiin puhumaan päivänpolttavista ongelmista kapitalistisen maailman taloudenhoidossa. Mies ei ole komea, karismaattinen eikä hauska, mikä tietää yleensä sisältörikasta luentoa.

Puhe alkaa epäilyttävän helpolla laissez faire -ajattelun junttisiiven kritiikillä, jonka kärjen muodostaa väite, että vapaat-markkinat-tuottavat-optimaalisen-lopputuloksen-mantra ei kaksiulotteisuudessaan huomioi moniulotteista todellisuutta, jossa kahden väliset sopimukset vaikkapa autokaupoissa vaikuttavat vaihdon osapuolien lisäksi kolman-

22

Tutkain 3/2012

siin tahoihin, joista kaikki eivät ole vielä edes syntyneet. Hyvä Robin.

Seuraava iskurepliikki on keynesiläinen: fiskaalinen stimulaatio. Sanapari on yliopistoa ja tarkoittaa kansantaloustaktista peliliikettä, jossa taantuman tullen valtio ryhtyy tekemään investointeja, joita yksityinen sektori ei epävarmoina aikoina tohdi tehdä. Valtion ottaessa sijoittajan roolia heikkoina aikoina ei talous pääse halvaantumaan. Liike kansantaloudessa on tärkeä säilyttää, koska on helpompi vauhdittaa liikkuvaa kuin pysähtynyttä biiliä.

Kolmas keskeinen ehdotus on järein: Hahnel kansallistaisi koko finanssibisneksen. Hui. Hahnelin mukaan regulaatio ei pitkällä aikavälillä riitä, koska finanssipankkiirit ovat a) tosi fiksuja ja b)

tosi ahneita, ja täten kirivät kiertämään ennen pitkää pykälän kuin pykälän.

Hahnelin mukaan ”tyhmät” virkamiehet osaavat arvioida ihmisten luottokelpoisuutta siinä missä yksityiset pankitkin. Valtiolla vain ei ole mitään intressiä myöntää sellaisia paskalainoja, jotka johtivat vuoden 2008 finanssifiaskoon.

Hahnel popularisoi tärkeitä teemoja.

Occupy-liike kaipaa yhä omaa Al Goreaan, joka runttaisi suuren yleisön kalloon, että vaihtoehtoja on. Tällä hetkellä täysjärkisiä reformipuheenvuoroja kuullaan lähinnä Hahnelin kaltaisilta kuivanlaisilta akateemikoilta ja munamiehen skitsoilta Zeitgeist-kamuilta.

Kuka tietää, ehkä Porthaniassa näpytteli tänään muistiinpanojaan 2000-luvun talousreformismin kohupappi tai -papitar.

Kolumn

Leva i presens intill en krutdurk

D

är står man sen, omgiven av den uppfriskande luften i bergen på en utsiktsplatå och blickar ut till väst. Det är vackert. I ändan av den anspråkslösa serpentinvägen, som förutom utsikten inte tycks ge impulser av något uppseendeväckande, finns något jag sent kommer att glömma.

Det lilla samhället som måste passeras för att komma till den nya vallfärdsorten har sett sin del av kriget. Det ser magert ut, det är knappast så att investeringar landar hit. De far istället en bit uppåt.

Gudfadern ser till att fyrken hittar rätt.

Det är jättebilligt att komma in i den välplanerade och graciösa labyrinten – vi tar taxichauffören med oss. Ganska snabbt säger han att han ändå väntar i bilen. Här är det lugnt, barnfamiljer är på utflykt och det råder överlag en vänlig atmosfär. Drivkraften bakom det nyss uppriggade och kolossala verket är att visa grannarnas fejd ur den enas synvinkel. Den andras syn är inte mycket värd i dessa trakter. I en stor konstgjord krater finns att beskåda beslagtagna pansarvagnar som ligger upp och ner samt ett splittrat Davids stjärna omringat av hundratals soldathjälmar från andra sidan. En överväldigande syn. Ändå tvingas grannarna koexistera och bo bredvid varandra.

Den tredje grannen som har större tomtmark och som gillar att agera storebror, brukar ofta vilja säga sitt. Nu är han för besatt av sina egna angelägenheter som ingen ska ha något att säga om. Men han behöver hjälp. Det far till döva öron.

Fan vad de har god mat. Plockmat i olika former och färgkonstellationer som smälter i kulinaristens mun. Så många tallrikar, så många munsbitar – exotiska namn som säger mig absolut ingenting.

Men det spelar ingen roll vad man pekar på i menyn, man vinner alltid. Trots att dessa människor inbördes inte alla gånger är ense så är maten det som förenar. Nästan som när man var liten och slogs i sandlådan med en vän tills man hörde plingeliplån-

”Vid gatuhörnen står män klädda i olika färgers baretter och kamouflageuniformer med automatkarbiner över axeln.”

get som fick båda att avsluta och rusa in till ett dukat bord.

De är också mycket trevliga människor, som inte jämt vill bli ställda mot varandra men politiken är gjord för att man ska välja sidor.

Bort med öst-väst axeltänkandet. Det finns både goda och dåliga sidor i allting och det här landet är en smältdegel av olika rådande principer. Trafiken är förfärlig och infrastrukturen är ställvis som en djungel. Bilisterna kör som det passar, perrongen är en tredje körfil, övergångsställen är en parkeringsplats vid behov och det eviga tutandet går i intervaller på 2,5 sekund. Men det känns som om människorna är mer vid liv än oss, kanske för att de aldrig riktigt vet vad som väntar bakom hörnet.

Vid gatuhörnen står män klädda i olika färgers baretter och kamouflageuniformer med automatkarbiner över axeln. De verkar uttråkade. Luften är kvav. De är här för att visa auktoritet och upprätthålla det utanför maktens korridorer. Jag känner mig väldigt trygg dock, kanske är jag blåögd eller kanske är det bara lugnt i den stora staden? På kvällen sitter vi på en restaurang som är byggd på en klippbrant och ser solnedgången över Medelhavet medan vi röker shisha. Skönhet.

Det här är ett fantastiskt land. Ungefär lika stort som Nyland. Det är konstigt att tänka att den här regionen också utanför landsgränserna är en skör skepnad av fred. Vardagen är väldigt olik än vad vi tar in via medier. José, som vi träffar på baren, är halvt spansk och halvt libanes. Han säger att han inte skulle vilja bo på något annat ställe i världen.

Han älskar landet och staden. När bombplanen flög över nattskyn i juli 2006 avbröts inte festandet. Människorna for till bergen och musiken fortsatta att dunka. Verkligheten befinner sig i nuet. Det är något som dessa människor vet väldigt bra.

I maj 2012 besökte en grupp Soc & Kom-studerande Libanon. Denna text är en skildring av resan.

Robert Eklund Skribent är Chefredaktör för Soc & Komposten, StudOrgs tidning.

Tutkain 3/2012

23

Teksti Timo Häivälä

Mikä sinusta tulee

valmistumisen jälkeen?

Opintojen jälkeen seuraa väistämättä työelämään siirtyminen itse kullakin.

Mutta missä vaiheessa opintoja omaa työuraa kannattaa alkaa suunnitella?

K

ukapa meistä ei olisi saanut vastata otsikon kysymykseen lukuisia kertoja? Perinteinen vastaus on tietysti, että valtsikasta valmistuu valtion virkamieheksi tai poliitikoksi, mikä ei kuitenkaan kerro kuin yhden puolen asiasta.

Ammattiliitto Yhteiskunta-alan Korkeakoulutetut ry:n vuosittain laatimista työmarkkinatutkimuksista saa jotain selvennystä kysymykseen: esimerkiksi joka kolmannen vuonna 2011 tutkimukseen osallistuneen työllistäjä oli valtio, yli puolet oli töissä pääkaupunkiseudulla ja keskipalkka oli 4360 euroa. Yleisiä toimenkuvia ovat erilaiset asiantuntija- ja johtotehtävät.

Harvalla on tietenkään näin selkeää vastausta mielessä varsinkaan ensimmäisinä opiskeluvuosina. Usein kuuleekin sanottavan, ettei työelämäasioita tarvitse miettiä vielä opintojen alussa. Niitähän voi pohtia sitten jossain vaiheessa työelämäharjoittelun ja gradun kirjoittamisen välillä.

Haastavaksihan uravalinnan tekee koulutuksen yleisluontoisuus, joka ei useimmiten anna suoraa pätevyttä mihinkään ammattiin. Monilla työuran suunnittelu tapahtuukin useiden sattumankauppojen, epämieluisten kohteiden hylkäämisen ja lukuisten pätkätöiden tekemisen jälkeen.

Kenen SYY? Valtsikalaisen korvaamattomana tukena työelämäasioissa on ammattiliittomme opiskelijajärjestö Suomen Yhteiskunta-alan Ylioppilaat.

SYY toimii kahdeksalla paikkakunnalla edistäen opiskelijoiden työelämätietoutta sekä auttaen työelämän ongelmissa lähtien työnhausta aina ilmaiseen oikeusapuun asti. Helsingin paikallis-

24

Tutkain 3/2012

yhdistys SYY-Hyn ohella myös ainejärjestöillä ja tiedekuntajärjestö Kannunvalajilla on tärkeä rooli työelämätietouden lisäämisessä.

Viime keväänä toteuttamassamme työelämäkyselyssä havaitsimme, että jokaisella näistä tahoista on kuitenkin vielä paljon kehitettävää omassa työssään. Oma kehotukseni kaikille ainejärjestöille onkin tämä: järjestäkää ainakin kaksi excua sekä muutama alumnitapaaminen vuoden aikana.

Erityisen hienoa olisi nähdä järjestöjen tekevän yhteistyötä työelämätapahtumien järjestämisessä, koska usean pääaineen kohdalla tulevat työnantajat ovat pitkälti samoja.

Jo fuksina aktiiviksi!

Fukseja kehoitan lähtemään aktiivisesti mukaan ainejärjestötoimintaan luomaan yhteisvaltiskalaista ilmapiiriä. Olkaa ylpeitä opinalastanne samoin kuin pykälistit ja kylterit ovat omistaan! Yhteisen vahvan identiteetin puuttuminen on suuri ongelma, koska monet työnantajat eivät tiedä, mitä valtiotietelijät osaavat tehdä, tai miksi heitä kannattaa ottaa töihin.

Olkaa myös aktiivisia heti alusta alkaen työelämäasioissa: ottakaa esimerkiksi selville omasta pääaineestanne valmistuneiden yleisimpiä ammattinimikkeitä, ja tutustukaa oman pääaineenne alumneihin. Suorittakaa myös tiedekunnan tarjoamia työelämäopintoja ja vaatikaa niiltä yhä parempaa laatua!

Näin luultavasti omakin urapolku alkaa saada lisää valaistusta varrelleen, eikä maisterin paperit kourassa tarvitse alkaa hätääntyä työllistymisestä tai omasta osaamisesta.

Näkökulma

S

uunnaton innostus valtasi minut kuullessani, että yliopistossa keräillään haalarimerkkejä, sillä tunnollisena koulutyttönä olen tottunut keräilemään erilaisia ansiomerkkejä läpi elämäni.

Kaikki alkoi jo ala-asteella värikkäistä kimalletusseista, joiden määrä toimi selkeänä arvoasteikkona ja ilmaisi, kuka on luokan kingi ja kuka hylkiö. Tusseja vaihtamalla ja ansaitsemalla saattoi osoittaa kuuluvansa joukkoon ja saada arvostusta ja hyväksyntää.

Ikäkausien vaihtuessa kimalletussit muuttivat useaan kertaan muotoaan, mutta aina oli poikkeuksetta jotain, millä saattoi osoittaa kelpaavansa muille.

En olisi ikinä uskonut, että kaikkien näiden kouluvuosien jälkeen vielä yliopistossakin olisin niin epävarma, että innostuisin keräilemään minkäänlaisia merkkejä. Vaikken konkreettisesti omista vielä yhden yhtäkään noita virallisen opiskelijastatuksen tuovia haalarimerkkejä, henkisesti olen aloittanut yliopistomerkkien keräilyn jo aikoja sitten.

Ensimmäisten yliopistolehtien ja tiedotteiden saavuttua vietin useita tunteja niiden parissa yrittäen hahmottaa uutta yliopistomaailmaa ja fuksi-identiteettiäni. Samalla hartaudella kuin yläasteella luettiin demi.fi-sivustoa, selailin lehtiä läpi yhä uudelleen tuntien epämääräistä ahdistusta niistä luonteenpiirteistäni ja asenteistani, joiden en katsonut sopivan hahmottelemaani yliopistoopiskelijan muottiin.

Yliopiston alettua haihdutin epäilykseni kuitenkin nopeasti osallistumalla kaikkiin mahdol-

”Halusin vain varmasti olla aina paikalla, kun jotain tapahtuu.”

Kuva: mikko virta

Merkillinen elämä lisiin tapahtumiin sitseistä suunnistukseen ja speksistä sivuaineinfoon.

Harkitsin jopa hakemista fuksitoimikuntaan tai muuhun hallitustoimintaan, vaik­ken oikeasti ollut kiinnostunut yhteisten asioiden hoitamisesta.

Halusin vain varmasti olla aina paikalla, kun jotain tapahtuu.

Osa tapahtumista osoittautuikin aivan loistaviksi ja kokemisen arvoisiksi, mutta vika oli osallistumiseni motiiveissa. Tuntui kuin oman identiteettini päälle olisi painettu kaiken peittävä fuksileima, joka ajoi minua haalimaan merkkejä yliopistoon kuulumisesta.

Alun säntäilyn jälkeen olen onneksi kokenut jo helpottavia oivalluksia siitä, että ketään ei oikeasti kiinnosta, kuulunko juuri minä tänne yliopistoon vai en. Vuosien myötä on varmasti helppoa ymmärtää, että täälläkin jokainen on kiinnostunut lähinnä omista ansiomerkeistään ja on siten myös oikeutettu määrittelemään, mitä nuo merkit ovat.

Varmasti opiskelijamaailmassakaan ei todellisuudessa ole yhtä yhtenäistä merkkijärjestelmää, jolla opiskelijat leimataan hyväksytyksi tai hylätyksi. Opiskelujen alkaessa ja yliopistomaailman vyöryessä päälle on kuitenkin vaikea nähdä yksilöitä kaiken hohdokkaan opiskelijaelämän keskellä.

Haalarimerkkiasiassa odotankin vielä sitä suurta oivalluksen tunnetta, jonka koin ensi kertaa ala-asteella tajutessani, että ne kimalletussitkin ovat oikeasti vain kyniä, ja se siitä.

Aino Salmi Kirjoittaja on suoraan lukiosta tullut ensimmäisen vuoden kehitysmaatutkimuksen opiskelija.

Tutkain 3/2012

25

asiaa 10 Teksti Anne Hietaharju Kuvitus Teemu Perhiö

Etelä-Afrikasta,

joita et tiennyt tai et ainakaan olisi halunnut tietää.

1.

2.

Etelä-afrikkalaisten ruokailutottumukset eivät ole sieltä terveellisimmästä päästä. Valkoistakin valkoisemman paahtoleivän päällä näkee aika usein sipsejä tai ranskalaisia.

3.

4.

Vaikka villieläimiä ei keskustan kaduilla juurikaan juoksentele, saattaa matkailija törmätä suuriin apinoihin, valaisiin, pingviineihin tai haihin Kapkaupungin sisäpuolellakin.

5.

Nopein tapa saada turpaansa etelä-afrikkalaisittain on “ma se pous” -solvauksen ylimääräinen viljely. Kyseisen lausahduksen käyttöä kannattaa välttää viimeiseen asti, jos haluaa pysyä hengissä.

Hieman köyhimmillä alueilla saattaa turisti suureksi järkytyksekseen törmätä ihmisiin (lähinnä nuoriin miehiin), joilta puuttuu kaksi etuhammasta ja kaksi alahammasta. Kyseessä on omituinen muoti-ilmiö; ikenet kuuluu tällä hetkellä jättää paljaaksi.

Albinot eivät valitettavasti voi tuntea oloaan kovin turvalliseksi Etelä-Afrikassa, sillä heidän ruumiinosistaan käydään pimeää kauppaa etenkin maaseudulla. Ruumiinosilla uskotaan olevan parantava vaikutus aidsiin.

6.

7.

Kaikissa ikkunoissa on kalterit Etelä-Afrikassa.

Erikoisiin turvallisuusjärjestelyihin törmää väistämättä muutenkin: pankin edessä saattaa esimerkiksi seistä vartija kivääri tanassa.

8.

9.

Uskonto on olennainen osa etelä-afrikkalaisten arkea. Rukoiluhetki saatetaan pitää muun muassa ennen ruokailua, koulun aamunavauksessa tai ennen auton liikkeelle lähtöä.

10.

Luonnostaan vaaleat tyttölapset ovat erityisessä vaarassa joutua raiskatuksi. Jotkut taikauskoiset nimittäin ajattelevat seksin harrastamisen vaaleahiuksisen neitsyen kanssa parantavan aidsin.

Talojen julkisivut ovat usein Etelä-Afrikassa varsin värikkäitä. Apartheidin aikana jopa oven maalaamiseen tarvittiin virallinen lupa rotusortoa harjoittavilta virkamiehiltä. Apartheidin päättymisen jälkeen ihmiset tarttuivat joukoittain pensseleihin.

Etelä-Afrikassa sijaitsevat maailman parhaat surffauspaikat ja maailman korkein benjihyppysilta. Extreme-urheilua on muutenkin tarjolla: kokeiltavaa löytyy hiekkasurffauksesta haisukellukseen.

Tiedot perustuvat suurimmaksi osaksi kirjoittajan omiin kokemuksiin, havaintoihin ja huhupuheisiin.

26

Tutkain 3/2012

Inspehtorin pärinät

Musta Mannerheim ja Muhammedin traileri

N

akoula Basseley Nakoula tuskin saa seuraavaa Oscaria, mutta hänen halvan budjetin elokuvansa on jo vaikuttanut enemmän kuin James Cameronin Titanic.

Meillä Suomessa on jo jonkin aikaa päivitelty ihmisten typeryyttä ja helppoa manipuloitavuutta. Miten ihmeessä runsaan kolmentoista minuutin traileri Nakoulan elokuvasta Innocence of Muslims on ympäri maailmaa saanut satojatuhansia ihmisiä liikkeelle, veren maku suussa, vaikka harva on edes trailerin nähnyt, puhumattakaan itse elokuvasta (muutama ihminen kuulemma oli Los Angelesin ensiillassa loppukesästä).

Ei tosin kannattaisi osoittaa kovin suurta ylemmyyttä… Meillähän kävi ihan samalla tavalla.

Yleisradio kertoi elokuussa 2012 tehneensä Mannerheim-elokuvan Keniassa, pienellä budjetilla. Marsalkkaa näyttelee musta kenialainen Telly Savalas Otieno.

Julkistuksessa 16.8. näytetään pätkiä mustasta marsalkasta naisineen, Kenian maisemista ja Finlandiaa laulavista kenialaislapsista. Jo muutamaa päivää aiemmin, 14.8. Iltalehti skuuppasi:” Ylen Mannerheim-elokuvan pääosaa esittää afrikkalaissyntyinen, englantia puhuva mies”.

Kohu oli korviahuumaava. Verovaroja tuhlataan, kansallista idolia loataan. Tekijöitä uhkailtiin.

Tuossa vaiheessa aprikoin, että jotain on vialla. En

”Verovaroja tuhlataan, kansallista idolia loataan.”

Kiesuksella oli virsut! Albert Edelfelt: Kristus ja Mataleena, 1890.

Johannes Kastaja oli mayaintiaani! Kirkon ovi Belizessä Keski-Amerikassa.

oikein jaksanut uskoa, että Yle lähtisi ehdoin tahdoin mustaamaan marsalkan mainetta. Pienen fundeerauksen jälkeen arvelin löytäneeni ratkaisun. Twiittasin 18.8.: @leifaberg: Mnrhm-leffan ennaltatuomio hupaa. Jospa kyse kenialaisten mielikuvista kun nuotiolla puhe pohjolan marskista? Kiesuksellakin oli virsut...

On hauska olla oikeassa! Pertti Avola kirjoitti HS:ssa 26.9.: ” Se on pienellä budjetilla vaikeissa tuotanto-olosuhteissa tehty 50-minuuttinen lyhytelokuva, jonka ajatus on siinä, että kenialainen isoisä kertoo lapsenlapsilleen tarinaa kaukaisen maan miehestä nimeltä Carl Gustaf Mannerheim. Lapset sitten näkevät tarinan oman kulttuurinsa kautta. On kiehtova ajatus nähdä meidän historiamme hahmo nähtynä toisen kulttuurin kerrontaperinteen kautta. Samalla siinä on jotain yleismaailmallista ja yleisinhimillistä: tarinan pääkohdat eivät muutu, vaikka ne onkin sijoitettu toiselle mantereelle ja afrikkalaiseen kulttuuriin.”

Ja näin koko kohu kääntyi päälaelleen.

Surullista tässä on havaita, kuinka pienin vihjein ihmiset saadaan pyhän vihan valtaan, olivatpa he jäyhiä suomalaisia tai vilkkaita muslimeja. Professori Pekka Aula ja allekirjoittanut rykäisimme viime vuonna DJK-teorian (Dynaamisten julkisuuskenttien teorian), johon voit perehtyä lukemalla artikkelimme Matikaisen ja Karppisen toimittamasta kirjasta Julkisuus ja demokratia tai osoitteesta http://blogs. helsinki.fi/aberg/files/2011/10/vj11syksy-eka.pdf Teoriamme mukaan asioilla on taipumus leimahtaa, jos itse asia koetaan itselle tärkeäksi (marsalkka Mannerheimin muisto) tai jos koetaan, että asialle voi ja pitääkin tehdä jotain (”Nyt riittää: lupamaksuja en tästedes maksa!”).

Tätä kirjoittaessani (maanantai-iltana 1.10.) Suomen marsalkka oli Yle Areenan viikon katsotuin tallenne (129 000 starttia). Siihen liittyvä keskustelu (#mannerheim) on mielestäni ollut – ymmärrettävästi - melko vaisua.

Leif Åberg Kirjoittaja on Kannunvalajien inspehtori, tiedekunnan yvv-varadekaani ja organisaatioviestinnän professori.

Tutkain 3/2012

27

Kuva: Valtiotieteellinen tdk, kuva manipuloitu

Palstalla Kannunvalajien inspehtori, professori Leif Åberg analysoi ajankohtaisia teemoja kulttimaineessa olevan energiajuoman voimalla.

Teksti Taneli Urmas Kuvat Mikko Virta

Nainen mustan marsalkan takana Valtsikasta valmistunut Emma Taulo vastasi Ylen Suomen marsalkka -elokuvan käsikirjoituksesta. Se ei ollut helppo homma.

K

äsikirjoittaja Emma Tauloa ei häiritse, että kuvaaja räpsii samalla kun hän lounastaa Ylen Isossa Pajassa Pasilassa. Suomen marsalkka -elokuvan script editor, elokuvan tekoa kuvaavan dokumenttisarjan käsikirjoittaja ja koko Marsalkka-monimediahankkeen mediakäsikirjoittaja on kokenut kaikenlaista.

- Castingissa oli 500 ihmistä ja siellä syntyi mellakka. Oltiin mutavyöryssä.

Masai-kylässä meidät uhattiin tappaa...

Oli se leffan tekeminen aika hc-kamaa.

Taulo, entinen medialainen, opiskeli valtsikassa vuosina 2003–2008. Nyt hän on Yleisradiolla töissä käsikirjoittajana ja toimii myös freelancer-tiedottajana.

Ja tärkeimpänä: hän on ollut tekemässä viime aikojen eniten keskustelua herättänyttä elokuvaa.

- Elokuvan tuottaja Erkko Lyytinen soitti mulle kerran ja kysyi, että tavataanko. Hänellä oli paperi, jonka halusi mun lukevan. Se oli Suomen marsalkan synopsis, Taulo kertoo.

Puolitoista vuotta sitten Lyytinen pyysi Tauloa "vähän kirjoittamaan" – mikä on sittemmin osoittautunut vähän isommaksikin jutuksi.

Uusi isänmaallisuus Niille jotka eivät tiedä, mistä on kyse: Suomen marsalkka on Ylen tuottama

28

Tutkain 3/2012

elokuva, jossa kerrotaan tarinaa Mannerheimista. Ja se sijoittuu Keniaan, missä se on myös kuvattu. Mannerheimia esittää kenialainen Telley Savalas Otieno.

Emma Taulon script editorin työhön kuului kenialaisen käsikirjoitustiimin ohjaaminen.

- He kirjoittivat usein samaan aikaan ja mä kokosin materiaalit yhteen, ja katsoin, että kaikki faktat ja muut pysyvät oikein.

Sanomattakin on selvää, että ajatus kenialaisesta Mannerheimista järkytti tai ainakin epäilytti monia suomalaisia. Miksi viedä marsalkan tarina kuvattavaksi Afrikkaan?

Taulo kertoo tuottaja Erkko Lyytisen miettineen kysymystä isänmaallisuuden osoittamisesta.

- Kansalliset symbolit ovat muodostuneet tiettyjen tahojen käyttöön. Minäkään en voisi laittaa leijonakorua kaulaan, vaikka jotenkin haluaisin, Taulo pohtii.

Suomen marsalkan virolainen tuottaja Ken Saan oli aiemmin kuvannut elokuvan Keniassa. Lyytinen näki palasten loksahtavan paikalleen. Afrikkalaisen

tarinankerronnan keinoin voisi katsoa omaa kulttuuria eri näkökulmasta.

Epävaltsikalainen valtsikalainen Emma Taulo on entisenä valtsikalaisena onnekkaassa asemassa. Juuri halu kirjoittaa sai hänet hakemaan viestintään.

- Isä oli opiskellut valtsikassa ja ylioppilaskirjoitusten aikana yhtenä päivänä pöydällä oli viestinnän pääsykoekirja. Varmaan sekin vaikutti, Emma hymyilee.

Sivuaineina Taulo sanoo lukeneensa epävaltsikalaisia aineita, Taikissa visuaalista journalismia ja elokuva- ja tv-tutkimusta.

Opiskelujen loppuvaiheessa Taulo haki Stadiaan opiskelemaan käsikirjoittajaksi. Hänestä tuntui, että hän ei halua tehdä pelkkää organisaatioviestintää.

Taulo ei tosin suosittele tekemään gradua ja opiskelemaan samaan aikaan muuta.

- Oli vähän raskasta. Mun gradu käsittelee kotimaisia elokuvajulisteita, niiden visuaalista kielioppia. Gradun kirjoittaminen oli tosi kivaa, lukuunottamatta ihan viimeisiä viikkoja kun tuli vähän kiire.

- En ole kertonut tätä aiemmin, ja

”Minäkään en voi laittaa kaulaani leijonakorua, vaikka jotenkin haluaisin.”

Suomen marsalkka -elokuvan käsikirjoituksesta vastannut Emma Taulo toimi opiskeluaikanaan muun muassa Media ry:n puheenjohtajana.

varmaan viestinnän laitoksellakin tätä luetaan, mutta viimeisenä iltana kirjoitin vielä kymmenen sivua. Tämän jälkeen mua ei varmaan pyydetä sinne enää mihinkään, hän nauraa.

Syytettyjen penkillä Opinnot eivät valmistaneet Emma Tauloa välttämättä kaikkeen, mitä Mannerheim-projekti toi tullessaan. Taulon käsikirjoittamassa Suomen marsalkan tekoprosessia kuvaavassa dokumenttisarjassa paljastetaan, mitä kaikkea hankkeen aikana ehti sattua.

- Kyllä siinä tapahtumia riittää.

Se on ehkä enemmän reality-sarja kuin varsinaisesti dokumentaarinen sarja. Totta kai meillä on ollut kaikki mahdolliset elokuvanteon hankaluudet, mutta omituisimmat käänteet liittyy siihen, että Afrikassa koskaan käymättömät ihmiset lähtevät sinne kuvaamaan elokuvaa Mannerheimista, Taulo kuvailee.

Ei ole yllätys, että tieto projektista herätti kansan syvät rivit kommentoimaan

elokuvaa välittömästi kun paljastui Mannerheimin olevan tummaihoinen.

- Totta kai me tiedettiin, että keskustelua tulee. Mannerheim herättää aina keskustelua, ja aina kun Yle tekee jotain, se herättää keskustelua. Mut yllätti ainoastaan se vihan määrä. Me oltiin jo käyty niin pitkä matka kun tultiin julkisuuteen, että meidän mielestä siinä ei ollut enää mitään ihmeellistä.

Iltapäivälehdet ruokkivat kohua nopeasti. Otsikoiden mukaan monet veteraanit järkyttyivät, vaikkei kukaan varsinaisesti kysynyt heidän mielipidettään.

- Se tiedotustilaisuus, mistä kaikki sai alkunsa, oli kuin Lahti 2001 -dopingoikeudenkäynti. Me ajateltiin, että ollaan vain tehty elokuva, mutta olo oli kuin olisi syytettynä isänmaan pettämisestä, Taulo kuvailee.

Osalla suomalaisista on hänen saamansa palautteen mukaan tarve nähdä epookkielokuva, joka kertoo "totuuden" Mannerheimista. Monet haluavat itse asiassa nähdä talvisodan, eivät niinkään Mannerheimia ihmisenä. Se selit-

”Mannerheim on suomalaisille vieläkin selkeä kipupiste.”

30

Tutkain 3/2012

Emma Taulo • Syntynyt 1984 • Tutkinto VTM, opiskeli viestintää 2003–08 • Järjestötoiminta Media ry:n varapuheenjohtaja ja kulttuurivastaava 2005, puheenjohtaja 2006 • Työ käsikirjoittaja ja freelance-tiedottaja

tää osan reaktioista.

- Vastaus kysymykseen, kuka Mannerheim oli, on tietyn ryhmän mielestä suuri sotasankari. Ei isä, ei poika. Meidän elokuvamme päättyy vuoteen 1921.

Se ei ole sotaelokuva. Mannerheimin elämä on ihan käsittämätön laajuudeltaan, me haluttiin keskittyä häneen ihmisenä, siihen millaisista asioista suuri sotasankari joutuu luopumaan.

Elokuvan ensi-ilta oli haastattelun jälkeen. Arvostelut eivät ole olleet mairittelevia, mutta ainakin yhdessä asiassa elokuva ja koko hanke on onnistunut erinomaisesti.

- Mannerheim on suomalaisille vieläkin selkeä kipupiste. Lincoln voidaan esittää vampyyrinmetsästäjänä, mutta Mannerheim ei saa olla mitään muuta kuin sotasankari. Äärireaktiot on mun mielestä hassuja, kun puhutaan ihmisestä, joka on kuollut 60 vuotta sitten. On hyvä, että asioista keskustellaan.

Olipa kerran ura

Kaikki entä jos -urani

P

arin vuoden takaisessa elokuvassa Mr. Nobody päähenkilö elää useita vaihtoehtoisia elämiä. Leffassa kuvataan, miten pienet asiat kuten solmimatta jäänyt kengännauha, sateiselle asfaltille lentänyt puun lehti tai sanomatta jäänyt sana voivat muuttaa elämän kokonaan toisenlaiseksi.

Millaisia työuria minulta on jäänyt kokematta sattuman tai omien valintojeni vuoksi? Hetki kontrafaktuaalista historiaa eli jossittelua.

Diplomaatti. ”Minua pyydetään diplomaatiksi Pariisiin.” Näin kertoi äitini minun sanoneen alle kouluikäisenä, kun joku sukulainen esitti klassisen mikä-sinusta-tulee-isona-kysymyksen. En tiedä, mistä olin moisen ajatuksen saanut päähäni.

Suunnitelma oli kuitenkin sitkeässä, sillä lukioikäisenä halusin opiskella diplomatian kieltä ranskaa. Lähikoulussani se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Hyvästi diplomatia.

Bitumieristäjä. Seuraava suunnitelma oli ryhtyä toimittajaksi. Luin Kari Huhdan Väli-Amerikan reportaaseja Helsingin Sanomista ja halusin tähtireportteriksi. Lukioaikani oli mennyt kuitenkin jonkun ihan muun kuin opiskelun parissa, ja sisäänpääsy yliopistoon osoittautui haastavaksi. Koulun ja intin jälkeen löysin itseni bitumieristäjän hommista Lemminkäiseltä. Vuodessa opin ammattimieheksi ja sain omat apupoikani. Kerran erehdyin kotona haukkumaan vanhemmilleni insinööriksi opiskellutta pomoani, ja äitini kuittasi: ”Olisit itse edes rakennusmestari”. Sisuunnuin ja päätin lukea itseni – en mestariksi, vaan maisteriksi.

Historiantutkija. Otin vauhtia Laajasalon Opiston tiedotusopin kurssilta, jossa Markku Henriksson sai minut rakastumaan poliittiseen historiaan.

Yliopistossa vaalin kolme vuotta haaveita historiantutkijan urasta. Valtioneuvoston kanslian hallintohistoriakomitean tutkimusapulaisena tutustuin autonomian ajan senaattorien ja virkamiesten elämäkertoihin, tulkitsin Valtionarkistossa käsikirjoituksia

”Toimituspäällikkö Erkki Sarkkinen lupasi kesän jälkeen jatkoa, mutta Usari otti ja kuoli samana syksynä.”

ja selasin Yliopiston kirjastossa mikrofilmejä. Mutta sitten tohtori Eino Ketola kertoi kahvipöydässä apurahatutkijan kapeasta leivästä. Päätin vielä harkita uravalintaa.

Yliopistotiedottaja. Palasin journalismiin ja sattumat heittivät minut ensin vantaalaiseen paikallislehteen, sitten Uuteen Suomeen sen viimeisenä kesänä 1991. Toimituspäällikkö Erkki Sarkkinen lupasi kesän jälkeen töille jatkoa, mutta Usari otti ja kuoli samana syksynä. Pääsin lamaa pakoon Yliopisto-lehteen, jota sanottiin silloin "polholaisten suojatyöpaikaksi". Vielä seuraavassa työssäni Ylioppilaslehden päätoimittajana pidin itseäni yliopistolaisena. Hain vuonna 1995 yliopiston tiedotuspäälliköksi, mutta kun valinta venyi, vedin hakemukseni pois ja menin Suomen Kuvalehteen toimituspäälliköksi. Yliopistomaailma jäi.

Rikas yrittäjä. Journalismi piti minua otteessaan parikymmentä vuotta, mutta tehtävät vaihtuivat. Otin myös riskejä, jotka alkuun saattoivat vaikuttaa tyhmiltä. Lähdin arvostetusta Suomen Kuvalehdestä vetämään miesten lifestylelehti MG:tä.

Lehti lakkautettiin reilun vuoden päästä. Sitten pestauduin Wellmedia Oy:n lehtien kehitysjohtajaksi, jossa ”kehittäminen” tarkoitti lehtibrändien pois myymistä ja lakkauttamista.

Lopulta päätin tehdä itselleni mieluisan työpaikan ja perustin oman firman, Mediatalo Reportterin. Huomasin, että pystyin omalla työlläni ja osaamisellani tuomaan asiakkaille arvoa, josta ne olivat valmiita maksamaan. Pärjäämiseen ei tarvittu arvostetun median selkänojaa. Mutta totta on, että Suomessa ei omalla työllä rikastu, yrittäjäkään.

Maineen rakentaja. Vuosi sitten aloitin johtavana konsulttina Pohjoisranta Burson-Marstellerissa, jonka tehtävänä on rakentaa ja suojella asiakasyhteisöjen mainetta viestinnän keinoin. Uskon, että lähes kaikki työurallani hankkimani taidot ovat nyt käytössä. Bitumieristäjän hommien hyöty taitaa jäädä kesämökin tuleviin kattoremontteihin.

Jarno Forssell Kirjoittaja opiskeli poliittista historiaa, valtio-oppia ja viestintää vuosina 1985–1993. Hän on director maineenhallintaan erikoistuneessa liikkeenjohdon konsulttiyrityksessä Pohjoisranta Burson-Marstellerissa.

Tutkain 3/2012

31

Kuva: petri artturi asikainen

Palstalla valtsikasta valmistuneet kertovat, mitä reittejä ovat päätyneet nykyisiin työpaikkoihinsa.

Edarista kajahtaa

Palstalla pureudutaan Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston toimintaan.

Teksti Aarni Suvitie

Edustajistovaalit. Nyt. Edustajistovaalien aika koittaa jälleen tänä syksynä. Tutkain antaa eväät äänestyspäätöksen punnitsemiseen.

N

e ovat täällä taas. Kampuksen nurkilla notkuvat innokkaat ylioppilaspoliitikon taimet mielipiteineen, flyereineen ja vaalikarkkeineen. Väriskaala vaihtelee sinisestä punaiseen, kuvastossa seikkailevat niin leijonat kuin ankatkin. Yhteistä on palava into parantaa ylioppilaskuntaa, maailmaa tai ainakin Unicafén ruokalistaa.

Sama kuvio toistuu vaaleista vaaleihin. Miksi mikään ei tunnu muuttuvan? Onko äänelläni mitään merkitystä? Kuka päättää?

Edustajistopoliittiset ryhmät ovat keskeinen osa vallankäyttöä. Kovin harva on yksin ehdolla, ja sitoutuminen johonkin ryhmittymään määrittää usein sen, mihin ja miten voi vaikuttaa. Edustajiston kohdalla asiaa monimutkaistaa entisestään tarjolla olevien vaihtoehtojen kirjo yleispoliittisesti sitoutuneine ja sitoutumattomine ryhmineen, joiden huomio kiinnittyy usein varsin erilaisiin asioihin.

Vaikka Helsingin yliopiston vihreiden kanta laajasti poliittisiin kysymyksiin on helposti miellettävissä, puoluekannan anti ylioppilaskunnan omaa toimintaa koskevaan keskusteluun on usein vähäinen. Ainejärjestöläisyyteen vetoavan ryhmän kohdalla tilanne on päinvastainen. Painopiste on HYY:n toiminnassa, ja anti yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle voi jäädä varsin opiskelijakeskeiseksi.

Kärjistyksenä vastakkainasettelu poliittisten ja sitoutumattomien ryhmien välillä kiteytyy asetelmaan, jossa toisessa vaakakupissa on mahdollisimman laajasti yhteiskunnallisesti toimiva ylioppilaskunta ja toisessa ylioppilaskunnan jäsenten mahdollisuudet toimia. Valinnan näiden välillä joutuu jokainen meistä tekemään itse.

Kenellä valta?

Ylioppilaskunnan päätösvaltaa käyttää edustajisto, samaan tapaan kuin eduskunta päättää val-

32

Tutkain 3/2012

kuvitus: vera khryashcheva

tion asioista. Valmistelu vain on ylioppilaskunnassakin vallankäyttöä, ja vieläpä usein varsin piilossa tapahtuvaa.

Merkittävän osan valmistelutyöstä tekevät ylioppilaskunnan hallituksen jäsenet.

Tässä hallintoja toimeenpanovaltaakin käyttävässä elimessä on mukana vain osa ryhmittymistä. Hallituksessa edustettuina olevat ryhmät ovatkin päätöksenteon kannalta etulyöntiasemassa.

Valmistelutyötä täydentää käytäntö, jossa merkittävistä asioista pyydetään edustajistoryhmien mielipiteitä. Vaikka ryhmien sisäinen toiminta on kokemukseni mukaan varsin demokraattista, käsittelee kukin edustajistoryhmä asiaa aina enemmän tai vähemmän omasta näkökulmastaan. Ja näkökulma tarttuu – ”groupthink” iskee helposti myös yliopisto-opiskelijaan.

Kaveri koville Valtsikalaisena kaveri- tai tuttavapiiristäsi löytyy varmasti erilaisia, lupaavia ehdokkaita. Laita heidät koville! Mitä he haluavat tehdä? Mitä mieltä heidän ryhmänsä ovat? Miksi he lähtivät ehdolle?

Hyvä tyyppi on usein hyvä valinta, mutta varmista se, että hän tietää mihin on ryhtymässä. Mitä haluat ylioppilaskuntasi tekevän, ja miten ehdokas voisi edistää sinulle tärkeitä asioita? Jos et halua olla vaalikarjaa, on sinun nähtävä iskulauseiden taakse. Caveat emptor!

Vessan seinältä

Palstalla tutkitaan yliopiston saniteettitiloihin tehtyjä kirjoituksia.

Osa 3: Kaisatalon vessa.

Teksti Hanna-Kaisa Hämäläinen

Puhtaat, valkeat seinät

kuvitus: vera khryashcheva

K

aisa-talo on ollut auki kaksi päivää, kun astelen taloon ensimmäistä kertaa. Tilojen avaruus ja valoisuus hämmästyttää vanhan opiskelijakirjaston jälkeen, joka ahdisti laitosmaisella tunnelmallaan ja tunkkaisuudellaan. Kun olen pyörinyt aulassa hetken kuin puolukka, huomaan kyltin jota etsinkin: vessat on sijoitettu oman käytäväsyvennyksensä uumeniin.

Näitä vessoja tullaan varmasti käyttämään enemmän, kuin entisen opiskelijakirjaston saniteettitiloja.

Ne on sisustettu pelkistetyn tyylikkäästi, kuten muukin Kaisa-talo. Vessakoppien ovet ovat oikeat ovet, eivät mitkään lastulevyn kappaleet, joiden alta voisi kurkistella. Seinät ovat harmaata ja mustaa kaakelia, valaistus himmeä mutta riittävä.

Seinillä ei lue mitään. Vessa on rauhan tyyssija – ainakin toistaiseksi.

Pysyvätkö Kaisa-talon vessat tällaisina? Voiko oppikirjoja päivän päntännyt opiskelija saada vessassa kaipaamansa tauon, jolloin ei tarvitse tuijottaa ainuttakaan kirjainta? Osaavatko opis-

kelijat kunnioittaa vessanseinien koskemattomuutta, vai patistaako opiskelustressi purkamaan aivojen syövereistä mitä kummallisempia kommentteja kaltaistensa nähtäville.

Kuukausi talon avajaisten jälkeen vessat ovat yhä hohtavan puhtaita. Vessakirjoittelijat ovat ilmeisesti lojaaleja seinäkirjoitusten aarreaitoille, päärakennukselle ja portsulle, tai sitten Kaisa-talossa ahkeroi erittäin tehokasta siivoushenkilökuntaa.

Epäilen kuitenkin, että uutuudenviehätys karsii töhryjen tuottamista. Muita kirjoitusten kaitsijoita tuntuvat olevan syrjäinen sijainti sekä vessakoppien ja humanistien vähäinen määrä. Vai miten selittyy se, ettei vessakirjoituksia juuri löydy esimerkiksi liikuntatiloista, yliopistorakennusten ylimmistä kerroksista tai Kumpulan kampukselta?

Tarvittaisiin myös keskustelunaloittaja, joka murtaa jään. Nyt Kaisa-talossa käyvät ihmiset ovat kuin toisilleen tuntemattomat opiskelijat läsnäoloa vaativalla massaluennolla: pakkohan siellä on käydä, mutta kenenkään kanssa ei kommunikoida.

Tutkain 3/2012

33

Gallup

Teksti Rosa Lampela Kuvat Mikko Virta

Kysyimme Voo:n avajaiskarnevaaleissa, missä valtsikalaiset hengailevat nyt, kun Klixi menee remonttiin.

Viivi, valtio-oppi

Ville, taloustiede

Anna, poliittinen historia

Jenna, valtio-oppi

”Kaisa-kirjastossa. Siellä yläkerroksissa, missä on ikkunan vieressä hyvät nojatuolit.”

”Arkussa! Eli Economicumilla Etu-Töölössä, meillä on siellä pieni kerhohuone.”

”Ehkä Kaisa-talon neljännessä kerroksessa, siellä on hyviä tuoleja ja lukupaikkoja.

Kokeilin toisen kerroksen hiljaista lukusalia, mutta se oli mielestäni ahdistava.”

”En oikeastaan hengaillut Klixilläkään! Kaisa-talo on hieno, olen käynyt siellä lukemassa.”

34

Tutkain 3/2012

Eetu ja Ilpo

Uusi sarjakuva Eetun ja Ilpon elämästä soluasunnossa julkaistaan joka perjantai osoitteessa www.kannunvalajat.fi/tutkain.

Sarjakuva Teemu Perhiö

Laulukirjan helmiä Palstalla julkaistaan satunnaisia, aamuyön pikkutunneilla raapustettuja kirjoituksia tai piirroksia valtsikan punaisen laulukirjan sivuilta. L ­ ähetä omasi meille: tutkain@kannunvalajat.fi

Haemme päätoimittajaa Kannunvalajat ry:n julkaisema valtiotieteellinen ylioppilaslehti Tutkain hakee uutta päätoimittajaa vuodelle 2013. Virka on avoinna 1.1.2013 alkaen, ja on voimassa vuoden loppuun saakka.

Tehtävään vaaditaan hyvää suomen kielen taitoa, kirjoitus- ja editointitaitoa, organisointikykyä, sosiaalisia vuorovaikutustaitoja ja sitoutumista tehtävään. Päätoimittaja vastaa printtilehden sisällöstä ja ilmestymisestä, verkkosivujen sisällöstä ja johtaa toimituskuntaa. Vuoden aikana tulee julkaista neljä lehteä.

Tehtävästä ei makseta rahallista korvausta, mutta se mahdollistaa arvokkaan toimitus-, projektinhallinta- ja johtamiskokemuksen hankkimisen.

Lähetä avoin, vaalikokouksessa lukemiseen soveltuva hakemus osoitteeseen tutkain2012@gmail.com otsikolla "Hakemus päätoimittajaksi" viimeistään 28.11.2012 klo 10.00 ja saavu vaalikokoukseen samana päivänä.

Lisätietoja antaa nykyinen päätoimittaja Mikko Virta, puh. 040 7750 345 tai mikko.a.virta@helsinki.fi.

Tutkain 3/2012

35

’’

Kekkonen olisi jo ratkaissut eurokriisin...”

Tutkija, VTT Joni Krekola kuvailee Tutkaimelle kirjaansa Maailma kylässä 1962.

Arviot Maailma kylässä 1962

Kun kyyhkyset katosivat

Joni Krekola Like 2012 kirja

Sofi Oksanen Like 2012 kirja

Joni Krekolan uutuuskirja Maailma kylässä 1962 kertoo Helsingin nuorisofestivaalista – Kekkosen Suomessa käydystä kulttuurisen kylmän sodan taistelusta.

Helsingissä vuonna 1962 järjestetty Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII rauhan ja ystävyyden festivaali oli yksi Suomen historian suurimpia kansainvälisiä tapahtumia ja verrattavissa vuoden 1952 olympialaisiin.

Nuorisofestivaalit olivat lähtöisin sosialistisista maista ja monet vastustivat niiden tuloa Helsinkiin.

Siitä huolimatta festivaali täytti Helsingin monipuolisella kulttuuritarjonnalla sekä CIA:n rahoittamalla vastafestivaalilla.

Krekola kuvaa kirjassaan seikkaperäisesti festivaalin valmistelut, niiden kulun ja jälkipyykin. Samalla hän liittää festivaalin laajempaan kansainväliseen kontekstiin yhtenä kulttuurisen kylmän sodan näyttämönä.

Teosta voi suositella lämpimästi kylmästä sodasta ja Suomen historiasta kiinnostuneille.

Sofi Oksasen tuore uutuus kuvaa Viron historiaa kahden miehittäjän alaisuudessa ja kertoo tarinan onnettomasta avioliitosta. Kommunistinen Neuvostoliitto ja fasistinen Saksa ovat helposti syytettäviä vihollisia, mutta monitasoiset henkilöhahmot osoittavat, että pahuuden ja totuuden käsitteet eivät ole yksinkertaisesti määriteltävissä.

Kun kyyhkyset katosivat etenee kahdessa eri aikatasossa. Romaanin alku on hidasta kuvailua, mutta tempon kiihtyessä teoksesta kehittyy vetävä jännitystarina.

Vaikka kyseessä on yhteiskunnallinen romaani, mieleeni vahvimman jäljen jätti hengästyttävä ihmissuhteiden ja tunteiden kuvaus. Oksanen maalaa ajan pysäyttäviä kohtauksia, jotka alkavat pyöriä elokuvana silmien edessä.

Oksasen tuotantoa ei voi missään mielessä pitää kevyenä, toisin kuin useiden muiden top-listojen kärkisijoilla vuodesta toiseen pysyttelevien kotimaisten kirjailijoiden.

Teksti Mikko Virta

Teksti Rosa Lampela

36

Tutkain 3/2012

Kannusta kaikuu Palstalla Kannunvalajien hallitus kertoo ajankohtaisia kuulumisia jäsenistölle.

V

altiotieteilijät kautta maailman ovat uteliaita ja kokemuksennälkäisiä. Suomeen tullaan kulttuurin takia, englannintaito ei riitä Britteihin, osataan kaikki Sonata Arctican biisit ulkoa tai koska Helsingin Yliopisto näyttää hyvältä CV:ssä. Joidenkin mielestä Suomi taas on niin eksoottinen, ettei sinne tulisi lähdettyä muutoin kuin turvallisesti vaihto-ohjelman avulla. Sanotaan, että Suomi on osa Eurooppaa mutta samalla varsin erilainen muihin Euroopan maihin verrattuna. Tiedekuntamme piti viime vuonnakin paikkansa Helsingin yliopiston suosituimpana vaihtokohteena.

Jossain vaiheessa kuitenkin se, jonka kielitaito ei riittänyt Britteihin varmasti toivookin kovasti, että olisi selvinnyt vain yhden kielen opettelulla. Olisi välttynyt pitkäveteisiltä sitseiltä, joilla ei ymmärrä miksi nauretaan, Facebook-tapahtumien käännöskukkasilta, joissa kutsutaan fresh-baked freshmen Kannunvalajat Governmentin tapahtumaan ja hämmennykseltä, jonka aiheutti se, että usein asuksi tapahtumiin mainitaan haalari. Siis mikä ihmeen haalari?!

Usein valitellaan, että suomalaiset eivät ole helpoiten lähestyttävää kansaa ja että vaihtoajalta jää vain vaihtarikavereita. Tietenkin on myös itse astuttava ulos Erasmus-kuplasta. Pelkästään vaihtaripiireissä pyöriminen on helppoa. Jos taas haluaa tavata suomalaisia opiskelijoita, on nähtävä vaivaa. Muissakin maissa, joissa englanti ei ole virallinen kieli, on sosiaalisen elämän helpottamiseksi opeteltava paikallista kieltä.

Englanninkielistä opetusta lisäämällä on pyritty parantamaan kansainvälistä mainetta ja näin tehty karhunpalvelus niin ulkomaalaisille kuin suomalaisillekin opiskelijoille. Suomi on tehnyt taas itselleen hallaa siinä mielessä, että hyvin harva ulkomaalainen opiskelija opettelee suomea ollenkaan, sillä se ei ole välttämättömyys opintoja suoritettaessa.

Kyllä, useimmat suomalaiset puhuvat sujuvaa englantia, mutta silti suomenkielen taito – tai

”Siis mikä ihmeen haalari?!”

sen puute – muodostaa ulkomaalaisten ja suomalaisten opiskelijoiden väliin kuilun: tietoa ei vain saa englanniksi niin hyvin kuin suomeksi, vitsit eivät käänny ja pieniäkin kulttuurieroja on tulkattava. Ei ihme, että harva on valmis näkemään vaivaa osallistuakseen suomalaiseen opiskelijaelämään, vaan tyytyy vaihtaribileisiin. Jaettu hämmennys yhdistää.

Kannunvalajien kansainvälisyystoimikunta, joka koostuu valtsikan ainejärjestöjen kansainvälisyysvastaavista, on tehnyt tammikuusta asti töitä sen eteen, että vaihtarien ja ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden olisi helpompi tulla mukaan suomalaiseen opiskelijaelämään. Olemme kääntäneet tapahtumakutsuja, pyytäneet fuksitapahtumista tiedotusta englanniksi ja kääntäneet kokouksien esityslistoja. Myös kv-tuutoreihin on pidetty tiiviisti yhteyttä.

Lisäksi olemme pitäneet kaksi menestyksekästä peli-iltaa Kuppalassa. Toimikunta on myös oppinut virheistään. Tänä syksynä tekeillä on vielä Sitsit for Dummies -opas, jonka innoitti keväiset käsistä riistäytyneet kv-sitsit. Tarkoituksena on, että vaihtarit voisivat helpommin lähteä mukaan ainejärjestöjen sitseille, vaikka ne eivät olisikaan nimenomaan kv-sitsit, ja että ainejärjestöjen olisi helpompi ottaa heidät huomioon.

Aina on myös niitä, jotka syöttävät tapahtumakutsujen tekstit Google-kääntäjään ja tulevat hämmennyksestä huolimatta paikalle, nauttivat sitseillä käsittämättömistä lauluista ja naurusta ja lähtevät saunomaan mökille tuntemattomien suomalaisten kanssa. Ja on niitä suomalaisia jotka kääntävät sitsipöydässä jokaisen sanan jonka kukin puhuja sammaltaa. On hetkiä jolloin kuilu katoaa. Silloin olemme kaikki vain uteliaita valtsikalaisia.

Laura Luoto Kirjoittaja on Kannunvalajien hallituksen kansainvälisyys- ja tasa-arvovastaava.

Tutkain 3/2012

37

Kuva: Mikko Virta

Kielestä ja kuiluista

Luvut

5174

Kuukauden kysymys Kysyimme verkossa, ovatko valtsikalaiset miettineet pääaineen vaihtamista. Kyselyyn vastasi 289 lukijaa. Tulokset ovat seuraavat:

Valtsikaan hakemuksen jättäneiden määrä kesän päävalinnassa 2012.

2267 Valtsikan pääsykokeisiin osallistuneiden määrä kesän päävalinnassa 2012.

Lukijakilpailu YLEISÖN PYYNNÖSTÄ KILPAILUAIKAA JATKETTU.

385 24 % Valtsikaan hyväksyttyjen määrä kesän päävalinnassa 2012.

Naisten osuus taloustieteen oppiaineeseen hyväksytyistä kesän päävalinnassa 2012.

38

Tutkain 3/2012

Piirteletkö luennoilla muistiinpanojen kirjoittamisen sijaan?

Tiedätkö jonkun kaapissa olevan sivunreunataiteilijan?

Lähetä meille omasi tai kaverisi parhaat luento­ muistiinpanopiirrustukset! Parhaat kuvat julkaistaan Tutkaimen numerossa 4/2012 ja lukijat voivat äänestää niistä voittajan. Lisäksi kaikkien piirrustuksia lähettäneiden kesken arvotaan yllätyspalkintoja.

Lähetä kuvat piirrustuksista osoitteeseen tutkain2012@gmail.com otsikolla ”Lukijakilpailu” viimeistään 19.11.2012.

Ei oikaisua

Tutkain on niin hyvä lehti, ettei sen viime numerossa julkaistu mitään oikaistavaa. Repikää siitä.

Kannukka

Kuvat Mikko Virta

Derbyssä hypittiin esteiden yli Kannun perinteisessä fuksitapahtumassa Kannu Gamesissa Suomenlinnassa 25.8.2012.

Fuksit pääsivät mittelemään kestävyydessä Kannu Gamesin perinteisessä voimaringissä, jossa tarkoitus on väistellä Kannun lippua piirin pysyessä rikkoutumattomana.

Statuksen Timo Häkli nautti Suomenlinnassa kuohuviiniä suoraan pullosta.

Kannukka

Kuvat Mikko Virta

Kannun tilavastaava Jaakko "Aito" Kalske kannatteli tiedekuntajärjestön lippua fuksisuunnistuksen alkua odotellessa 6.9.2012.

Lisää kuvia syksyn tapahtumista löytyy Tutkaimen verkkosivuilta: www.kannunvalajat.fi/tutkain.

Statuksen tytöt Emmi Lipponen, Elisa Saukkonen, Terhi Hyvönen, Pinja Kankare ja Emilia Vesa juhlivat fuksisuunnistuksen jatkoilla DOM Helsingissä.

Voolainen Hannele Tulkki vieraili Kannun rastilla fuksisuunnistuksessa.