Tutkain 1 / 2023

Tutkain

TIMO PARVELA

TERVEISIÄ

TWITTERISTÄ

SUOMEN KIELEN

ASEMA

VIERAS, KÄRPÄNEN

JA OMENARAKKAUS

VALLAN

VAHTIKOIRA

ETNONATIONALISMI SUOMESSA

Valtiotieteellinen ylioppilaslehti 1/23

”IHMISOIKEUDET MENEVÄT KAIKEN EDELLE”

Tekijät

Päätoimittaja Joakim Kullas

AD Ali Isokangas

Taitto Ali Isokangas, Laura Perälä

Kirjoittajat Joakim Kullas, Mii Vuorensalmi, Ali Isokangas, Okko Aittoniemi, Okko Saastamoinen, Riina Piirilä, Amos Finell, Olli Puumalainen, Henry Laakkonen, Helmi Purhonen, Jolana Kapp, Rebekka Marttila

Kuvitus Reeta-Kaisla Behm, Solja Kumpula, Laura Perälä

Valokuvat Ali Isokangas

Sisällys

2 Pääkirjoitus

3 Gradukeilassa, Porthanian neljä vuodenaikaa

4 Pummipalsta, Tyhmä kysymys

5 Vallan vahtikoira

6 Terveisiä Twitteristä

9 Ilman muiden oikeuksia ei ole sun oikeuksia

15 Timo Parvela - näkymätön kirjailija

22 Etnonationalismi Suomessa

26 Kolumni: Kvantiti ei korvaa kvalitia

27 Runoja: Vieras, Kärpänen ja Omenarakkaus

29 Kannut Kaakkoon

Julkaisija Kannunvalajat ry

Paino Picaset Oy

ISSN: 0787-0035

Yhteystiedot Sosiaalinen media

Tutkain ottaa ilolla

vastaan palautetta ja juttuideoita.

Etsimme myös

jatkuvasti lisää

kirjoittajia, kuvaajia ja kuvittajia.

Facebook / Tutkain

Instagram / @tutkain

Twitter / @tutkainlehti

joakim.kullas@helsinki.fi

tutkainlehti.fi

Logo Kare Hyvämäki

Kuka muistaisi opiskelijaa?

Vaalikevät lähestyy ja poliitikot pääsevät taas kosiskelemaan kansalaisten sekä opiskelijoiden ääniä erilaisilla lupauksillaan. Tällä kertaa ilmassa on kuitenkin erilainen vire, kun Ukrainan sota ja siitä seurannut talousnäkymien synkistyminen ovat saaneet useat huolestumaan jokapäiväisen elämän rahoittamisesta.

Opiskelijoiden toimeentuloa muutettiin lainapainotteisemmaksi Juha Sipilän (kesk) hallituksen kaudella, minkä seurauksena yhä useampi opiskelija turvautuu opintolainaan pärjätäkseen arjen menoissaan. Opintolainaa on pitkään mainostettu edullisena, jopa ilmaisena rahana, jonka avulla opiskelija tilinsä saa muhkeaksi muutaman kerran vuodessa.

Viime vuoden kriiseistä kumpuavan inflaation seurauksena noussut korkotaso voi järkyttää lähes nollakorkotilanteen tottuneita opiskelijoita. Suosittelenkin laittamaan silmät kiinni ja viheltelemään iloisesti, kun opintolainojen korot nousevat keskustelun aiheeksi. Opiskelijoiden ollessa jo valmiiksi kuormittu-

neita, opintolainojen kohoavat korot saattavat nimittäin aiheuttaa merkittävää lisähuolta opinnoista ja arjesta selviämiseen.

Vaalien alla on hyvä muistaa, että mitä tiukempi taloustilanne, sitä useampi poliitikko piilottelee leikkurisaksia selkänsä takana, kunnes tulee valituksi. Vaaliohjelmissa toistuvat huolenpito, toimeentulosta huolehtiminen, mutta myös leikkaukset, joiden tosin väitetään kohdistuvan kaikkeen muuhun kuin koulutukseen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vaaliohjelmien lupausten unohtuessa ja hallitusneuvottelujen alkaessa opiskelijatkin saattavat joutua leikkurin napsittavaksi. Osa poliitikoista on myös väläytellyt asumistuen leikkaamista ja jopa ilmoittanut kannattavansa lukukausimaksuja suomalaisiin korkeakouluihin.

Opiskelijoiden toimeentulon lainapainotteisuuden lisääminen nykyisestä on taitavallekin argumentoijalle vaikeasti perusteltavissa korkojen kohotessa jatkuvasti. Mikäli poliitikot työntävät näppinsä korkeakoululaisten laihoihin kukkaroihin, tilanne johtanee työnteon lisääntymiseen opintojen ohella. Ja tämän soisi johtavan myös opintotukien tulorajojen muovaamiseen inhimillisempään suuntaan.

Nyt jos koskaan opiskelijoiden tulisi vaatia ehdokkailta selkeitä vastauksia siitä, millaisia päätöksiä he ovat opiskelijoiden tulevaisuuden kannalta valmiita tekemään. Ympäripyöreistä vaaliohjelmista ja arvohöpinästä tulee päästä konkretiaan, jotta jokainen pystyy tekemään itselleen mieluisan äänestyspäätöksen faktatietoon perustuen.

Opiskelijoiden ajattelutavat ja elämäntilanteet ovat erilaiset, joten yksi muotti ei sovi kaikille. On kuitenkin syytä muistaa, että opiskelijoihin kohdistettujen päätösten vaikutukset kestävät usein kauas tulevaisuuteen.

PS. Opiskelijoiden tulevaisuutta sivuaa myös Tutkaimen oma vallan vahtikoira, tosin perheystävällisestä labradorinnoutajasta poiketen ja hampaat terävinä räksyttäen.

Joakim Kullas

Tutkaimen päätoimittaja

Gradukeilassa

Venäjän vaikuttaminen vuoden 2016 Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin on perusteellisesti koluttu aihe, mutta 2020 venäläisten vaalihäirintä jäi pienemmälle huomiolle, kun ongelmia vaalien kanssa ilmeni kotikutoisestikin. Viime vuoden joulukuussa julkaistussa gradussaan ”Russia Todayn (RT) kehykset Yhdysvaltain presidentinvaaliehdokkaista demokraattien esivaaleissa 2020” Matias Tirroniemi käsittelee aihetta, vaikka painopiste ei olekaan pietarilaisissa trollitehtaissa. Tirroniemen gradu analysoi valtiorahoitteisen, kansainväliselle yleisölle suunnatun Russia Today -kanavan tapaa kehystää demokraattien presidentinvaaliehdokkaita vuoden 2020 esivaaleissa, ja pohtii julkisuusdiplomatian sekä propagandan käsitteitä suhteessa RT:n uutisointiin. Aineistona Tirroniemi on käyttänyt RT:n englanninkielisillä sivuilla esivaalien aikana julkaistuja artikkeleita, joita hän on luokitellut yleisimpien kehystystapojen mukaan. Tirroniemi nostaa aineistosta neljä yleiskehystä, jotka erottuivat

RT:n uutisoinnissa: Sorrettu Sanders, Miljardööri Bloombergin mustamaalaus, Trumpin herjaava ääni ja Ex-VP Biden mokailee. Senaattori Bernie Sandersin kehystäminen demokraattipuolueen eliitin uhrina ja kansan etujen puolustajana peilautuu muiden ehdokkaiden kehystämiseen osaksi kieroa demokraattipuolueen eliittiä. Tirroniemen analyysin keskeisin johtopäätös on, että RT pyrki edistämään Sandersin valintaa demokraattien presidentinvaaliehdokkaaksi. Narratiivi sopii hyvin Venäjän tavoitteisiin heikentää demokraattipuoluetta myös sisäisesti ja siten tukea Trumpia.

Vaikka Venäjän hyökkäyssodan myötä pääsyä useisiin venäläismedioihin - Russia Today mukaan lukien - on rajattu Euroopassa, ei Venäjän informaatiovaikuttaminen tietenkään ole ohi. Tirroniemen gradu antaa mielenkiintoisen katsauksen valtiojohtoisen median rakentamista narratiiveista ja strategisista päämääristä rajatun esimerkin kautta.

Ali Isokangas

Porthanian neljä vuodenaikaa

Valtsikan jodelissa kuhisee kuin McDonaldsin jonossa neljältä lauantaiyönä. Analyyttisen poliittisen keskustelun ja korkeatasoisen ajattelun Mekassa, @valtsika-jodelkanavalla, ollaan erityisen huolissaan kesätöiden ja harjoittelupaikkojen hakemisesta.

Harjoittelupaikat ja niiden haastatteluissa pärjääminen ovat valtsikalaisten ikuisuuskysymys, johon liittyvää tuskaa pyritään lievittämään kyselemällä vinkkejä samassa veneessä olevilta kohtalontovereilta. Hakijalle ehdotetaan vinkiksi muun muassa harjoittelupaikkansa ajankohtaisiin hankkeisiin ja toimintaan tutustumista, jolloin haastattelijan päähän jää kuva asiantuntevasta hakijasta. Esimerkiksi saadakseen jalkansa ulkoministeriön oven väliin hakijan tulisi olla perillä osaston alueen poliittisesta tilanteesta ja Suomen intresseistä alueella, Jodelissa vinkataan. Hiusten harmaantumista tuottaa myös palkkataso, joka on tunnetusti kehnompi kolmannella sektorilla. Järjestömaailmassa alan koulutusta vaativasta asiantuntijatehtävästä saatetaan maksaa vain 2500 euroa kuukaudessa, mikäli anonyymiä kanssavaltsikalaista on uskominen. Mikäli palo järjestömaailmaan ei roihua kuumana, kannattaisi työnantajaa harkita ehkä kahdesti. Samantasoisen palkan saa nimittäin myös Alepan kassalla, jossa asiantuntemus punaisen ja valkoisen Marlboron erosta on jo hyvä alku. Opiskelijoita puhuttavat luonnollisesti myös vaalit, joissa kokoomuksen ja perussuomalaisten muodostama porvarihallitus saattaa näyttää todennäköisel-

tä lopputulemalta. Valtsikan kanavalla pohditaankin taktisia äänestyspäätöksiä, joilla tällaisen hallituksen muodostumisen voisi estää. Muuan vasemmistoliiton uskollinen äänestäjä pohtii, kannattaisiko ääni sittenkin antaa demareille porvarihallinnon torjumisen todennäköisyyden parantamiseksi. Ajatusta tuntuu kannattavan suurin osa keskustelijoista. Paitsi yksi perussuomalaisten äänestämiseen taipuva, jonka vastaus äänestettiin pois. Vaalit hönkivät niskaan ja monipuolinen poliittinen debatti käy kuumana.

Lopuksi on nostettava esiin erään keskustelijan huoli luennoilla supattamisesta, joka häiritsee muiden keskittymistä ja aiheuttaa ajatusten karkailua. ”Voi ei anteeks”, kuuluu empaattisen valtiotieteilijän vastaus.

Joakim Kullas

Pummipalsta

Oi kanssapummi! Kesätyöhaun ja harjoitteluiden raadollinen kilpa huohottaa niskaan, ja onnistumisen suhdeluku hivelee 1/100. Lakkaamaton piina siitä, tarvitseeko opintolainasta alkaa nipistää tuettomien kesäkuukausien varalle, on tosi. Ahdingon keskellä ilmaistapahtumien määrä on alkanut kuitenkin kevätsäiden lailla lisääntymään Helsingissäkin. Sinitaivaat hämätkööt lompakon huokoisuudelta…

(1)Hustlinki

Let’s hustle? Hustlinki-kollektiivi houkuttelee tanssinhaluiset matalalla kynnyksellä hustle-tanssityylin vietäväksi. Jokaviikkoisen, kaksituntisen tanssitunnin ensimmäinen puolisko on lempeää opetusta ja toinen puolisko on pyhitetty yhteisjammailulle. Täällä jokainen pääsee viilaamaan liikeratojaan turvallisessa tilassa. Kaikentasoiset hustlaajat tervetuloa!

(2)Asbestos Art Space

Perinteisen gallerian sijasta osallistavaksi, inklusiiviseksi kaupunkitilaksi muovattu Asbestos Art Space on nimensä mukaisesti Asbestos-taitelijakollektiivin anti poikkitaiteelliselle toiminnalle ja kulttuuritapahtumille. Niin kollektiivi kuin tilakin ravistelee taidemaailman rakenteita ja kaupallisuutta. Pistä korvan taakse ainakin Heta Heikkalan aistikkaista teoksista koostuva näyttely, joka avautuu maaliskuun lopulla.

(3)Tokoinranta parkrun

Tokoinrannan rantaviivalta lähtevä viiden kilometrin happihyppely tuo joka viikko yhteen kaikenlenkkitossuiset kaupunkilaiset. Kävele, hölkkää, juokse tai jää seuraamaan maireasti sivusta! Yhdessä selätetyn viisitonnisen jälkeen siirytään yhteisöllisille jälkilöylyille lähikahvilaan. Muista rekisteröityä osallistujaksi ennen mukaanmenoa.

Keskiviikkoisin, kello 17–18.50

Vapaakaupungin Olohuone Redi

Hermannin rantatie 5, 00580 Helsinki

Myös sunnuntaisin kello 15–17

Kisahallilla, sisäänpääsymaksun hintaan, Instagramissa @hustlinki

Pummailun parsi kasaan Mii Vuorensalmi

Vaihtuva näyttely noin kahden viikon välein

Asbestos Art Space

Kristianinkatu 16, 00170 Helsinki

Tyhmä kysymys

Joka lauantai, kello 9.30 Tokoinranta

Säästöpankinranta 3, 00530 Helsinki Rekisteröityminen osoitteessa www. parkrun-fi/tokoinranta

(+1)Ajattelin itsekseni, miten huhtikuiset eduskuntavaalit ovat rysäyksellä iskostuneet Helsingin katukuvaan. Ehdokkaat tarjoilevat perinteisiä vaalikahvitteluja niin torien laidoilla kuin kauppakeskusten puristuksissakin. Siispä oiva ajankohta lähteä puoluepoliittisesti sitoutuneiden, ilmaisten, kahvien kytikselle!

Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen: Miksi Turkki on vihainen Suomelle?

Kirjoitan tätä Turkista, jossa en ole kohdannut vihaa. Siispä ainakaan kaikki turkkilaiset eivät ole ainakaan kaikille suomalaisille vihaisia. Voi toki olla, että he osaavat piilottaa vihansa erityisen hyvin.

Ehkäpä kyse on presidentistä. Turkkilainen professori korosti juuri minulle, että presidentti Erdogan on luonteeltaan tiuskivan kiukkuinen. Itse uumoilen, ettei Erdogankaan vihaa Suomea ainutlaatuisen syvällisesti.

Voisiko Turkista löytyä yleisempiä syitä vihaan? Esimerkiksi että Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys merkitsee Itämeren muuttumista eräänlaiseksi Naton sisämereksi ja sikäli Venäjälle hankalammaksi kulkureitiksi, minkä vuoksi Turkin salmet muuttuvat Venäjälle tärkeämmäksi reitiksi, mikä taas voi aiheuttaa Turkille lisää paineita Venäjän taholta, mistä turkkilaiset eivät ehkä juurikaan pidä, minkä vuoksi nihkeys Suomen Nato-jäsenyyttä kohtaan saattaa olla laajempaa kuin vain Erdoganin vaalipoliittinen kiukuttelu. Ei tämäkään nihkeys silti vihaa liene.

Jonkun mielestä voi olla hassua, että Suomessa jumalanpilkka on rikoslaissa kielletty suoremmin kuin Turkissa. Tämän vuoksi joku turkkilainen saattaa olla kateellinen Suomelle tai kummastella Suomea, mutta enpä usko siitäkään vihaa viriävän.

Tyhmän kysymyksen esitti Joakim Kullas

Vallan Vahtikoira

Hau! Vallan Vahtikoira vahtii, haukkuu ja vainoaa vallanpitäjiä. Vallan Vahtikoira on neljännen valtiomahdin keskeisintä tehtävää ylläpitävä anonyymi palsta.

Oi vaalikevät! Kirkkaudessaan kaunis, joskin stressaava aika valtiotieteen opiskelijalle. Helmikuun aurinko on saanut myös vahtikoiran heräämään talviuniltaan. Tuomiokirkon portailla päivää paistattelevan hurtan seesteisyys on kuitenkin silmänlumetta. Suloiset tassut ovat aina valmiina paljastamaan vallankäyttäjän sivistyneen ulkokuoren alle kätkeytyvän korruptoituneen, mustan sydämen.

Tupakansavun kyllästämä kirsu haistaa kampuksella palaneen käryä, eikä kyseessä ole valitettavasti homeinen Kuppala, eikä edes siellä elämäntyönsä tehnyt hiiri. Kuka barbaari hävittää rakastetun alivuokralaisen kalmon hylkäämällä sen lokkien raatelemaksi? Vahtikoira vaatii kunnialliset hautajaiset limaisella lattialla kuukausia selvinneelle sankarille. En halua tietää, mitä tilavastaava tekisi minulle, jos en enää kuppaiselta sohvalta nousisi.

Eläinsuojelurikoksen lisäksi Kannunvalajia kuormittaa vakava kavalluskohu, joka liittyy runebergintorttuihin. Myös ylioppilastalon siivous on paljastanut hävitetyksi luultuja, äärimmäisen arkaluontoisia asiakirjoja – salakapakkaan verrattavia. Nimeltä ketään mainitsematta, vahtikoira ei haluaisi olla VOOn merimiespöksyissä.

Polvilla ei ilmeisesti ole tulevaisuutta ja ongelman ratkaisemiseksi on perustettu toimikunta. Ainejärjestöaktiivien käsityksen mukaan tulevaisuus ei koita ilman heidän myötävaikutustaan. Vahtikoira tahtoisi suositella polvin hallituksille – sekä erityisesti opintojensa loppupuolella oleville, keski-ikää lähestyville “vaikuttajille” – hengitysharjoituksia ja yhteisen mittasuhdetoimikunnan perustamista. Opiskelijabileiden alussa salkoon vedettävä lippu ei lopulta liene elämän tärkein asia: ainakaan tavalliselle kuolevaiselle, jolle hallituskaveriporukka ja heidän kissatappelunsa ovat kaukaisempia, kuin viestintä ja valtio-oppi toisistaan.

Polvin rinnalla vahtikoira kummastelee kovin muiden koulutusohjelmien draamattomuutta. Ottakaa polvista mallia ja kaveria kunnolla kurkusta kiinni! Sisarjärjestöt eivät ole rikkaus: kyseessä on kilpailija.

HYY on ollut epäilyttävän hiljaa. Mitä tapahtui ansioitaan korostavalle itsekeskeiselle pöhinäköörille? Vahtikoira ei keksi muuta selitystä, kuin ansioiden absoluuttisen puuttumisen. Maailmanpyörälle tiedoksi: ansioksi ei voida lukea kehitysyhteistyön leikkausten vastustamista, jos esitys hyväksytään ja ekotuhoa ruokkiva toiminta jatkuu.

Vahtikoiran vitsi: Mikä on HYY:n ja Nestleen ero? Nestle esittää olevansa jotain muuta, kuin itsekäs, epäeettinen, rikastumaan pyrkivä ekokatastrofia rahoittava piiskuri.

Alkuperiodin aurinkoa varjostavat HYY:n päästöjen lisäksi taivaanrannassa siintävät sinimustat pilvet. Vaikuttaa todennäköiseltä, että kokoomus loikkaa – vaalilupauksinaan asumistuen leikkaaminen ja yleinen köyhien rääkkäys – pääministerin pallille; sitoutumattomuuden oodin kestosuosikin (ps) hallitusvastuun mahdollisuudesta puhumattakaan. Koulutuslupauksien kaiku märissä korvissa soiden jopa itseriittoisen kannunvalajan usko tulevaisuuteen alkaa ymmärrettävästi horjua. Voisiko joku edes esittää olevansa YTHS:n jonossa itkevän, velkaantuneen ja mahdollisuuksien puutostilan murtaman opiskelijan puolella?

Vuh vuh!

Terveisiä Twitteristä: Pyhät kolminaisuudet

Teksti Okko Aittoniemi & Okko Saastamoinen

Twitteriä on kuvattu antisosiaaliseksi kidutuskammioksi, joka tuo käyttäjissään esille sisäiset sadistinsa. Toiset taas pitävät sitä suomalaisen poliittisen keskustelun pyhättönä. Me kuulumme jälkimmäisiin. Siispä tarjoamme teille rationaalisen, objektiivisen ja tolkkua täynnä olevan katsauksen viimeaikaisen Twitterkeskustelun saloihin. Seuraa lyhyt ketju aiheesta:

Presidenttikisan musta hevonen Mika Aaltola on ankaralla Twitter-laukalla. Tämä uljas ori on kunnostautunut niin runoilijana, mielenosoitusten tukahduttamisen kannattajana kuin vaalivihjailijanakin. Okko & Okko arvioi Aaltolan suorittamista näillä kolmella raviradalla:

Runoilija-Mika: 

Aaltolan suorittaminen on tasalaatuista. Hän ei pelkää ottaa kantaa tulenarkoihin asioihin, ja ”Miksu” ryydittääkin sielunpurkauksiaan usein syvällisillä kynttiläkuvilla. Ei pidä unohtaa raikasta, hienovaraisen evankelisluterilaista sävyä.

”Maailman mielettömyyden ja politiikan mielenkuohumyllyjen tuoksinassa kynttilä on yllätysvieras. Se rauhoittaa, muistuttaa ja valaisee. Kutsumaton mutta tärkeä.” Aaltola kirjoittaa.

Mielenilmaus-Mika: 

tai , jos olet kommunisti

On hyvä, että valtakunnan virallinen Nato-tuuliviiri pitää jämptisti huolta meidän ja rakkaan naapurimaamme jäsenhakemuksista. Tämä alun perin ulkopoliittisen instituutin Toni Alarannan kirjoittama, Aaltolan retwiittaama näkemys ei lisäyksiä kaipaa: ”Allowing the Quran-burning episode at this point was a clear mistake by the Swedish government. Last thing we needed now. The Swedish-Turkish relation has embarked a very poisonous cycle.”

Vihje-Mika: 

Aaltolan sekavat vihjailut presidenttiehdokkuudesta ovat saavuttaneet Twitterissä uusia ulottuvuuksia. Kansakunnan isähahmo muun muassa totesi, että hänen ensimmäinen määräyksensä tasavallan presidenttinä olisi pakollinen siesta-aika. Ainoana hashtagina twiitissä oli sopivasti #unenpöpperö. Sauli Niinistökö työväen presidentti – pojasta polvi paranee!

Aaltola on presidenttivihjailunsa myötä raahannut julkisuuteen myös perheenjäseniään. Monikaan ei ole onnistunut selvittämään, kuka on hänen äitinsä, vaimonsa tai siskonsa. Tutkaimen huipputasoinen tutkivan journalismin osasto sai nämä kuitenkin selville. Elisa-siskon käsikassaraksi ryhtynyt Mika vihjasi Elisan oman eduskuntavaalikampanjan olevan ”perheen pilotti”. Tästäkin pressavihjeestä saimme kuulla tietenkin Twitteristä! Okko & Okko odottaa poliittista perheenlisäystä vesi kielellä!

Vaalien lähestymisen huomaa viimeistään, jos on seurannut perussuomalaisten touhuja twitterissä. Tämän, “älyllistä EU-kritiikkiä” esittävän, “modernin eurooppalaisen oikeistopuolueen” johto on viime viikkoina laukonut tiuhaan tahtiin alustalla niin sakeaa sisältöä, että perässä pysyminen on ollut vaikeaa. Tässä muutama makupala mutusteltavaksi:

Pyhä perussuomalainen kolminaisuus:  ja papukaijamerkki

Mikä on perussuomalaisten resepti Suomen pelastamiseen? Puolueen virallisella Twitter-tilillä esiteltiin seuraavanlainen vastaus: jatkuva valehtelu kaikesta, julkisen rahan käyttöä ei priorisoida ja matelu Brysselin suuntaan. Tämä perussuomalainen pyhä kolminaisuus havainnollistettiin Venn-diagrammin muodossa.

Twiitti poistettiin nopeasti, mutta se ei surkuhupaisaa tilannetta enää muuttanut. Perussuomalaisten puoluetoimisto ehti jo paljastaa kyvyttömyytensä ymmärtää edes yksinkertaisimpia diagrammeja. Episodi on suomalaisen Twitter-historian kaikkien aikojen parhaimmistoa, mikä toivottavasti muistetaan vielä pitkään. Kamala Harrisin sanoin: “I love Venn diagrams!”

Puheenjohtajan lukuvinkki: 

Perussuomalaisten puheenjohtaja

jatkaa hyväksi todetulla linjallaan ja pommittaa lähes päivittäin ihmisvihamielisiä twiittejään. Tästä virrasta Okko & Okko on onnistunut löytämään helmen, jonka kanssa on helppo olla samaa mieltä: “Ei vaaleja, ettei Halla-ahon kulttuuri- ja poliittishistoriallisestikin merkittävä Scripta ja sen 115 000 viestin vieraskirja nousisi esille. Ja taas. Toimittaja soitti. Hyvä se on, että luetaan. Vieläkin. Vielä kun penkojat oppisivat lukemastaan jotakin.” Purra kirjoittaa.

Okko & Okko antaa Purran tapaan täyden tukensa Scriptan lukemiselle. Olisi varsin toivottavaa, että kahden viimeisen perussuomalaisen puheenjohtajan äärioikeistolainen ja rasistinen poliittinen koti, Scripta, otetaan esiin aina kun mahdollista.

Maisterisjätkä-Tavio:

Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio esitteli Twitterissä Petteri Orpolle mahtavia älyllisiä aseitaan. Hän osoitti järkytyksensä Orpon lausuntoon tieteenalojen samanarvoisuudesta kysymällä, tulisiko perustaa horoskooppitieteellinen tiedekunta, jos kerran jo sukupuolentutkimustakin harjoitetaan. Okko & Okko ymmärtää, että olisi kohtuutonta vaatia Tavion käsittävän, mitä tiede on. Onhan kyseessä vain oikeustieteen maisteri.

Ilta-Sanomien päivän horoskooppi antaa Rapu-Taviolle ohjeen twiitin julkaisupäivältä, jota olisi kannattanut kuunnella: “Hidastaminen ja rauhoittuminen voisivat tehdä sinulle hyvää juuri nyt.”

Palstan kirjoittajat ovat aktiivisia Twitterin käyttäjiä jo kahdelta vuosikymmeneltä. Ensimmäisen Okon seuraajista 20 % on Suomen valtioneuvoston jäseniä, ja toista Okkoa perussuomalaisten puoluesihteeri on palvelussa luonnehtinut ”tuimailmeiseksi uustaistolaiseksi”.

Ihmisoikeusvaikuttaja Ujuni Ahmed tunnetaan silpomisen vastaisen työn asiantuntijana, Kriisivalmiusjärjestön

puheenjohtajana ja

esikoiskirjailijana. Itä-Helsingissä kahden kulttuurin odotusten

välissä kasvanut Ahmed kertoo, kuinka paikka yhteiskunnallisena

keskustelijana ja tyttöjen

puolustajana löytyi - sekä sen, miksi valkoisen feminismin ongelmista puhuminen on tärkeää.

Ujuni Ahmed on vastikään palannut helmikuiseen Helsinkiin Mogadishun lämmöstä ja hymyilee aurinkoisesti Munkkiniemen rannassa hyytävästä viimasta huolimatta. Takana on työ- ja perhematka Somalian pääkaupungissa, jossa Ahmed kertoo keskustelleensa eri kaupunginosien ja naistyön johtohahmojen kanssa muun muassa maan silpomislainsäädönnöstä ja naisten osuudesta parlamentissa.

Ilmapiiri poliittisesti epävakaassa Somaliassa on Ahmedin mukaan ”poikkeuksellisen toiveikas”. Vuonna 1988 syttyneen sisällissodan jälkeen levottomuudet ovat jatkuneet tähän päivään saakka. Islamistijärjestö al-Shabaabia vastaan käynnissä oleva taistelu on kuitenkin saanut uutta potkua uuden presidentin, kesällä 2022 rauhanomaisesti sujuneissa vaaleissa valitun Hassan Sheikh Mohamudin myötä.

Teksti Riina Piirilä Kuvat Ali Isokangas

”Ilman muiden oikeuksia ei ole sun oikeuksia”

Taistelu terroristijärjestöä vastaan varjosti myös tämänkertaista vierailua: kaupungintalo, jossa Ahmed vieraili lauantaina, joutui al-Shabaabin valtauksen kohteeksi seuraavana päivänä. Useita kuolonuhreja vaatineen aseellisen valtauksen jälkeen Ahmed kertoo puhuneensa talon naistyöntekijöiden kanssa. Heidän viestinsä oli selvä: työ jatkuu odotettavissa olleista vastaiskuista huolimatta.

Mogadishussa toiveikkuus näkyy erityisesti vahvasti verrattuna muuhun Somaliaan, Ahmed arvioi.

”Demokratia ja naisten oikeudet eivät ole uusia keksintöjä vaan olleet osa yhteiskuntaa jo 30 vuotta sitten ennen sisällissodan puhkeamista.”

Ahmed innostuu kuvailemaan tarinoita, joita somalialaiset kertovat elämästä 1970-luvun Mogadishussa. Vapaat pukeutumissäännöt, vilkas teatteri- ja musiikkielämä sekä rannalla aurinkoa ottavat naiset tuovat mieleen vastaavat kertomukset vuoden 1979 islamilaista vallankumousta edeltäneestä Iranista. Hän näkee Somalian historian merkittävänä voimavarana yhteiskunnan jälleenrakentamisessa.

”Somalian historia näkyy ja kuuluu ihmisten tarinoissa. Toivon, että sitä pystytään hyödyntämään rauhanprosesseissa ja yhteiskunnan jälleenrakentamisessa.”

Somalian tulevaisuudesta Ahmedilla on vielä paljon sanottavaa, mutta palataan ensin hetkeksi itse Ujuniin.

Kulttuurien välissä

Somalian sisällissodan seurauksena maasta pakeni miljoonia ihmisiä, heidän joukossaan tuolloin kolmevuotias Ujuni Ahmed. Mogadishussa asunut perhe päätyi Suomeen Neuvostoliitossa opiskelleen isän ja perheenyhdistämisen kautta. Lyhytaikaiseksi turvapaikaksi tarkoitetusta maasta tuli pysyvä asuinpaikka konfliktin pitkittyessä, kuten kävi monelle paluusta haaveilevalle somaliperheelle.

”Muistan lapsuudesta selkeän tunteen siitä että ollaan vieraassa maassa eikä kotona, varovaisen suhtautumisen ihmisiin.”

Oli kolme eri maailmaa, koti, koraanikoulu ja koulu, ja erilaisten odotusten ja roolien välillä tasapainottelu väritti Ahmedin lapsuutta. Muihin lapsiin samaistuminen itähelsinkiläisellä ala-asteella oli vaikeaa. Ero konkretisoitui esimerkiksi lasten viikonloppusuunnitelmissa: siinä missä muiden lasten puheessa toistuivat mummolan ja mökin kaltaiset asiat, Ahmed kävi koraanikoulua ja auttoi äitiään kotitöissä.

”Olen aina kyseenalaistanut asioita, mut-

ten ikinä uskaltanut kysyä ääneen. Oli helpompi pitää roolit ja maailmat erillään. Siksi opin jo tokalla luokalla väärentämään isäni allekirjoituksen”, Ahmed naurahtaa.

Ahmed kuvailee jossain vaiheessa alkaneensa kyseenalaistaa myös ääneen koraanikouluun liittyviä epäkohtia, uskonnon varjolla tapahtuvaa vallankäyttöä, kunniakulttuurilla perusteltua väkivaltaa ja hierarkioita. Käännekohta tapahtui Hakaniemen Tyttöjen talolla, jossa teini-ikäinen Ahmed puhui silpomisesta ensimmäistä kertaa: hän ymmärsi, että silpominen on väärin, eikä toimenpide kuulunut uskontoon, kuten oli annettu ymmärtää.

”Tuli sellainen olo, että tää ei käy”, hän toteaa painokkaasti. ”Otin sinisilmäisenä yhteyttä Voima-lehteen ja annoin haastattelun, sillä halusin tuoda silpomiskeskustelun julki. Ajattelin, että ehkä kukaan ei välitä, koska asiasta ei tiedetä.”

Vuonna 2007 tehty haastattelu ei Ahmedin pettymykseksi vielä aloittanut Suomessa julkista keskustelua silpomisesta, mutta halu muutoksen tekemiseen syttyi.

Sukellus järjestömaailmaan

Nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi vuonna 2016 valmistunut Ahmed työskenteli eri kieli- ja kulttuuritaustaisten vähemmistöihin kuuluvien tyttöjen, väkivallalla oireilevien nuorten sekä rikos- ja riita-asioiden sovittelun parissa ja tunnisti pian tarpeen maahanmuuttajataustaisille nuorille suunnatulle tuelle. Rankassa työssä oli surullista huomata, miten erilaisia yhteiskunnan tukitoimet olivat maahanmuuttajataustaisten nuorten ja perheiden kohdalla valtaväestöön verrattuna.

Tätä epäkohtaa paikkaamaan syntyi vuonna 2017 Fenix Helsinki ry, vapaaehtoisvoimin toimiva yhdistys, joka ajaa haavoittuvassa asemassa olevien oikeuksia. Ahmed painottaa, että maahanmuuttajataustaisten nuorten ja perheiden tarpeita ei voi määritellä ulkopuolelta kuulematta niitä heiltä itseltään.

”Nuorisotyössä huomasi, kuinka maahanmuuttajataustaisten nuorten oireilu selitetään herkästi maahanmuutolla ja kotoutumisongelmana syihin paneutumisen sijaan. Toisin sanoen koko lastensuojelun näkökulma jää pois heidän kohdallaan, kun taas valkoisten lasten kohdalla pyritään ymmärtämään lapsen oireilua monitahoisemmin ympäristön, perheen, lastensuojelun ja koulun tuen tarpeen kautta.”

Fenixin rooli on sittemmin jäänyt Ahmedin elämässä pienemmäksi, ja tällä hetkellä hän toimii vuonna 2021 perustetun Kriisivalmiusjärjestön puheenjohtajana ja strategisena johtajana.

Kriisivalmiusjärjestö tarjoaa humanitaarista tukea kansainvälisissä kriisi- ja konfliktiolosuhteissa ilman apua jääneille siviileille sekä maksutonta turvallisuusneuvontaa esimerkiksi ihmisoikeustoimijoille ja journalisteille.

Järjestön operatiivisesta puolesta Ahmed ei voi turvallisuussyystä puhua, mutta toimintalogiikka on samankaltainen kuin Fenixissä: apua tarvitsevat yksilöt määrittävät avun tarpeen ja luonteen.

”Me ei lähdetä pelastamaan ketään tai toteuttamaan apua yli tarpeen.”

Ahmed näkee, että Kriisivalmiusjärjestön kaltaiselle toiminnalle on Suomessa tilausta. Representaation kannalta on myös tärkeää, että toiminnassa on mukana maahanmuuttajataustaisia naisia.

”Suomessa kehitysyhteistyö on hyvin valkoista, vaikka se pohjautuu ei-valkoisten auttamiseen. Tämän sijaan pitäisi pohtia miksi näin on, mitä oma valkoisuus tarkoittaa historian, epätasa-arvon ja vallan näkökulmasta sekä kuulla autettavia.”

siin ratkaisuihin. Silpomisessa on kuitenkin kyse sukupuolittuneen väkivallan muodosta ja käytännöstä, joka ei ole sidoksissa tiettyyn kulttuuriin tai uskontoon.

”Naisiin kohdistuva väkivalta ei ole mikään ilmiö, sitä on kaikkialla kulttuurista ja taustasta riippumatta. Ei me puhuta muusta naisiin kohdistuvasta väkivallasta ilmiönä, kuinka pitkään aiotaan puhua silpomisesta?”

Ahmed korostaa, että silpomisen vastaista työtä ei saa jättää kolmannen sektorin harteille. Silpomiseen liittyvä tieto on juurrutettava terveys- ja sosiaalialan koulutukseen, jotta alan ammattilaisilla on taitoa kohdata ja kuunnella silpomiskulttuureista tulevia ihmisiä.

Vähemmistön edustajien asiantuntijuus ei myöskään saa tarpeeksi tunnustusta silpomisen ja muihin vähemmistöihin liittyvien asioiden kohdalla, Ahmed toteaa.

”Heitä kuullaan mielellään, mutta ääntä ei viedä niihin pöytiin, joissa päätökset tehdään. Me tarvitaan pöytiin ihmisiä, jotka tietävät, tuntevat ja ymmärtävät ongelman.”

”Ennen kaikkea tarvitaan ymmärrystä siitä, että silpominen on ihmisoikeuskysymys. Toissijaista on se, perustellaanko sitä uskonnolla tai kulttuurilla. Silpominen ei myöskään ole pelkästään maahanmuutto- tai kotoutumisongelma”, Ahmed sanoo painokkaasti.

Silpomista vastaan

Ahmed tunnetaan tänä päivänä julkisuudessa erityisesti tyttöjen sukuelinten silpomisen vastaisesta työstään. Vuosien vaikuttamistyö tuotti tulosta marraskuussa 2020, kun eduskunta äänesti silpomisen rikoslaissa nykyistä selkeämmin kieltävän lakimuutoksen puolesta. Silpominen on Suomessa rikos, mutta Suomi on ainoa Pohjoismaa, josta silpomista ei ole kielletty erillislailla.

Prosessin eteneminen on kuitenkin ollut Ahmedille suuri pettymys. Nykyinen hallitus epäonnistui tavoitteessaan valmistella lakiesitys ja tuoda se eduskunnan käsiteltäväksi hallituskauden aikana. Tämä kertoo paljon asenteesta aihetta kohtaan huolimatta siitä, että hallituskaudelle osuivat myös Ukrainan sota ja koronapandemia, Ahmed huomauttaa.

”Laki on Suomen ensimmäisiä vähemmistöjen oikeuksia edistäviä lakeja, joita olemme itse ajaneet oikeuksiemme parantamiseksi. Sen laiminlyöminen räikeästi on iso ongelma.”

Ahmed kuvailee törmäävänsä jatkuvasti silpomisen vähättelyyn: silpominen luokitellaan usein julkisessa keskustelussa ilmiöksi, mikä viittaa ohimenevään ongelmaan ja projektiluontoi-

Ahmed kertoo törmäävänsä siihen, että asioihin ei uskalleta ottaa kantaa, koska kulttuuria ei tunneta kunnolla. Hän korostaa, että tasa-arvoa eli naisten, lasten ja vähemmistöjen oikeuksia ajettaessa tietämys kulttuurista on merkityksetöntä.

“Ihmisoikeudet menevät kaiken edelle”, Ahmed painottaa.

”Ennen kaikkea tarvitaan ymmärrystä siitä, että silpominen on ihmisoikeuskysymys. Toissijaista on se, perustellaanko sitä uskonnolla tai kulttuurilla”

Vaikka silpomisen yleisyys on vähentynyt maailmanlaajuisesti, YK:n mukaan pelkästään vuonna 2023 noin 4,32 miljoonaa tyttöä on edelleen vaarassa joutua silpomisen uhriksi. Globaalilla tasolla silpomisen vastainen työ on ottanut viime vuosina takapakkia koronapandemian ja muiden humanitaaristen kriisien vuoksi.

Naisten oikeuksien tilanne herättää toivottomuutta myös silpomiskysymyksen ulko-

Valkoisesta feminismistä

”Suomessa kehitysyhteistyö on hyvin valkoista, vaikka se pohjautuu ei-valkoisten auttamiseen”

puolella. Iranissa hallintoa ja siveyspoliisia vastustavat, Mahsa Aminin murhan myötä syttyneet mielenosoitukset sekä Talibanin systemaattinen naisten oikeuksien rajoittaminen Afganistanissa ovat viime aikoina tuoneet kylmäävällä tavalla näkyväksi poliittisen islamin vaikutukset naisten oikeuksiin.

Yhtä lailla kylmäävää on ollut länsimaiden laimea reaktio ja tapahtumien suhteettoman pieneksi jäänyt näkyvyys mediassa. Ahmed on samaa mieltä: Iranin ja Afganistanin tapauksissa voitaisiin ehdottomasti tehdä enemmän länsimaista käsin. Hän kuvaa Venäjän hyökkäyksen romuttaneen oman käsityksensä ihmisoikeudet edellä tehtävästä rauhantyöstä.

”Venäjän hyökkäys Ukrainaan johti oikean puolen valitsemiseen ja lännen yhdistymiseen, mutta paljasti myös sen, kuinka paljon olisi ollut tehtävissä muiden maiden ihmisoikeusrikosten suhteen. Samat valtiot, jotka eivät uskoneet boikottiin esimerkiksi Kiinan uiguureihin kohdistuvien rikosten kohdalla, olivat heti valmiita boikotoimaan Venäjää.”

Ahmed on huolissaan siitä, että ihmisoikeudet ovat joidenkin maiden kohdalla toisia tärkeämpiä. Tähän kiteytyy myös valkoisen feminismin ongelma: solidaarisuus ei ylety valkoisten naisten oikeuksien edistämisen ulkopuolelle.

”Afganistanilaiset, iranilaiset, uiguurit tai

ketkään muutkaan naiset eivät saa joutua ajattelemaan, että he jäävät yksin asian kanssa, koska valkoiset eivät käytä heidän ääntään.”

Myös puhumatta jättäminen on valinta, joka ylläpitää sortavia rakenteita, ja siksi Ahmed korostaa valkoisesta feminismistä puhumisen tärkeyttä. Hän huomauttaa, että pahimmillaan valkoinen feminismi johtaa vähemmistöjen aseman heikkenemiseen. Samalla kuilu valkoisten ja ei-valkoisten naisten välillä kasvaa.

”Tiedän tosi paljon feministejä ja tasa-arvon puolustajia, jotka jättävät minun kaltaisteni naisten oikeudet ulkopuolelle. Silloin ei musta ole kohtuutonta sanoa, että edistää vain valkoisten naisten oikeuksia. Et voi ajaa omia oikeuksiasi, jos et aja muiden - ilman muiden oikeuksia ei ole sun oikeuksia.”

Ujuni Ahmed

• Somalialainen Helsingissä asuva ihmisoikeusvaikuttaja

• Palkittu Suomen PENin sananvapauspalkinnolla (2020) ja Suomipalkinnolla (2022)

• Kriisivalmiusjärjestön puheenjohtaja

• Kirjailija: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin (WSOY, 2022)

• Kansallisteatterin kotikirjailija

Ahmed toteaa, että valkoisessa feminismissä on loppupeleissä kyse omasta mukavuudesta.

”En halua, että kukaan sanoo olevansa hiljaa jotta antaa mulle tilaa. Ei, sä olet hiljaa sun oman mukavuutesi vuoksi. Et tee palvelusta mulle vaan itsellesi.”

”Kansa tarvitsee ennen kaikkea sitoutuneita johtajia, ja tämä ei voi tarkoittaa kaksoiskansalaisia, jotka pääsevät tarvittaessa helposti pois maasta passin turvin”, hän painottaa.

”Haluaisin auttaa paikallisia luomaan heille sopivan yhteiskunnan, tarjota omaa osaamistani ja edistää paikallisten roolia jälleenrakentamisessa. Vain he tietävät parhaiten, mitä maa eniten tarvitsee.”

Tulevaisuudessa Ahmed haaveilee jatkavansa ihmisoikeuksien parissa tekemäänsä työtä Somaliassa. Erityisesti hän toivoo pääsevänsä auttamaan paikallisia tyttöjä ja naisia löytämään äänensä ja ottamaan sen paikan, joka heille kuuluu.

Diasporan asema somalialaisessa yhteiskunnassa on kuitenkin erityislaatuinen ja eikä paikallisväestöön nähden lainkaan ongelmaton. Asema paluumuuttajana tuo valtaa, synnyttää herkästi epäluottamusta ja on pahimmillaan pois paikallisten oikeuksista ja työpaikoista. Somalian diasporan kohdalla puhutaan valtavasta, noin kahden miljoonan ihmisen joukosta, jonka rahalähetykset ja liiketoimet ovat maalle elintärkeitä.

Ongelmallista Ahmedin mukaan on erityisesti diasporan suuri osuus päättävissä asemissa: ministereistä, poliitikoista, parlamentin jäsenistä ja jopa presidenteistä huomattava osa on asunut suuren osan elämästään ulkomailla.

Somaliaan muutto saa kuitenkin vielä toistaiseksi odottaa, ja ihmisoikeuksien parissa työskentely jatkuu Helsingistä käsin. Alkavan vuoden kohokohtiin kuuluu debyytti Kansallisteatterin uutena kotikirjailijana: Elina Hirvosen kanssa kirjoitettu, 2022 ilmestynyt esikoisteos Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin nähdään loppuvuodesta näytelmänä Kansallisteatterin lavalla. Teos käsittelee silpomisen, rasismin, kunniakulttuurin ja valkoisen feminismin kaltaisia teemoja Ahmedin oman elämäntarinan kautta.

Ahmed uskoo, että taiteella voi olla todellista vaikutusta yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tulevien projektien teemojen osalta hän kertoo pysyvänsä samalla poliittisella linjalla.

”Niin kauan, kun yhteiskunnasta löytyy tällaisia aiheita ja tarinoita, en koe että niitä tarvitsee erikseen keksiä. Taiteen avulla voidaan oppia toisiltamme, tuoda erilaisia tarinoita ja ihmisiä näkyväksi.”

Kun kysyn, kokeeko Ahmed löytäneensä oman paikkansa, vastaus on arvoituksellinen: ”Mä en oikein koskaan ole kokenut olevani oikeassa tai väärässä paikassa, uskon enemmänkin siihen, että olen siinä paikassa mikä on tarkoitettu. Missä muualla mä olisin?”

Hetken mietittyään hän kuitenkin lisää hymyillen: ”Mutta kyllä musta tuntuu hyvältä olla juuri nyt tässä paikassa.”

Paluu Somaliaan

”Tiedän tosi paljon feministejä ja tasa-arvon puolustajia jotka jättävät minun kaltaisteni naisten oikeudet ulkopuolelle”

KOHTI TYÖELÄMÄÄ YKAN KANSSA

YKA on ammattiliittojen edelläkävijä ja mukana matkallasi työelämään.

Autamme löytämään uravaihtoehtoja ja kehittämään ammatti-identiteettiä

Valvomme yhteiskunta-alan opiskelijoiden etuja

Toimintamme on yhteisöllistä: ykalaiset kohtaavat tapahtumissa, opiskelijatoiminnassa, vertaisverkostoissa, paikallisyhdistyksissä ja mentoroinnissa

Lue lisää: yhteiskunta-ala.fi

Yhdessä yhteiskuntaa rakentamassa

TIMO PARVELANÄKYMÄTÖN KIRJAILIJA

On tammikuinen harmaa maanantaipäivä.

Loska lätisee kenkien alla ja kylmä mereltä

puhaltava tuuli saa hampaat kolisemaan

kylmyydestä. Seisomme laiturilla

Jätkäsaaressa ja katsomme hataralle

jäälle tehtyä reikää: minä ja kirjailija Timo

Parvela koiransa kanssa.

Muutamaa kuukautta aikaisemmin olin marssinut kirjastoon ja lapannut reppuuni kaikki hyllyssä olleet Ella-kirjat. Olin nimittäin päättänyt tehdä jutun Ella-kirjoista ja lastenkirjallisuuden poliittisuudesta. Pieni kirjallisuusanalyysini laajeni laajenemistaan, kunnes eräänä päivänä huomasin seisoskelevani Timo Parvelan vieressä keskustelemassa avantouinnista.

Suomen myydyimpiin kirjailijoihin lukeutuva Parvela on myynyt yli kolme miljoonaa kirjaa, ja hänen kirjoittamien kirjojen käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan. Parvela on useimmissa suomalaisissa lapsiperheissä tunnettu hahmo, jonka kirjoja suomalaiset ovat lukeneet jo kolmen vuosikymmenen ajan. Eroten monista muista suomalaisista menestyvistä kirjailijoista, Parvela näkyy harvoin julkisessa keskustelussa. Monille Timo Parvelan nimi typistyy helposti esimerkiksi suosittuihin Ella- tai Kepler62-kirjasarjoihin. Päätänkin potkaista haastattelun käyntiin kysymällä, kuka mahtaa olla Timo Parvela?

”Jaa, se on varmaan kysymys, joka tässä itsekin pitäisi ratkaista”, naurahtaa Parvela. Hieman vakavoituneemmalla äänellä hän jatkaa, ”Olenhan mä jollakin tavalla säilönyt itseni tuonne työhuoneen nurkkaan kolmekymmentä vuotta sitten, ja ollut aika tavalla omistautunut tälle työlle. Samallahan mä olen tietysti ollut perheenisä. Heppu on meidän kolmas koiramme, joten myös koiranlenkittäjä ja peurojen tarkkailija”

Lastenkirjat Siirrytään

kuitenkin saman tien päivän pihviin, nimittäin lastenkirjallisuuteen, sen yhteiskunnalliseen asemaan, merkitykseen, vaikutukseen ja koulutuspolitiikkaan. Lastenkirjallisuus on valtavan monipuolinen ja monipolvinen kirjallisuuden ala, jota yhdistää kuitenkin yksi seikka: sen näkyvyys yhteiskunnallisessa keskustelussa ja mediassa on lähes nolla.

Hyvin kuvaavaa Parvelan mielestä on, että viimeisimmän kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneen Iida Rauman kirja aiheutti suurta keskustelua mediassa koulukiusaamisesta. Aihe on kuitenkin hyvin läpikaluttu aihe lastenkirjallisuudessa. ”Koulukiusaamisesta on kirjoitettu kymmeniä vuosia lastenkirjoissa, joita on ilmestynyt kymmeniä, ellei satoja. Sekaan mahtuu todella taitavia kirjoittajia ja varmaan rankkoja käsittelyjä, mutta silti yksikään niistä ei ole noussut yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön”, tuhahtaa Parvela.

Parvela katsahtaa minua ja varmistaa, onhan minulle menneisyydestä kumpuava käsite “avainkaulalapsi” tuttu. Nyökkään, ja Parvela jatkaa, ”Tavallaan lastenkirjallisuus on meidän yhteiskunnassamme se avainkaulalapsi, että ajatellaan, että se hoitaa itsensä jossain siellä, että kuhan tulee kotiin ajoissa ja syö ruokansa, niin hyvä homma, mutta ei siihen tarvitse sen kummemmin kiinnittää huomiota.”

Aikuisten- ja lastenkirjojen välillä on selkeästi syvä juova. Parvela ei kuitenkaan itse näe, että aikuisten- ja lastenkirjojen välillä olisi kovin suuria konkreettisia eroja. ”Selkeimmät erot ovat toki ulkokirjallisia seikkoja. Ehkä se on enemmän lukijan päässä, jos niitä eroja löytyy”, toteaa Parvela. Hän itse kuvailee omiksi esikuvikseen Pikku Prinssin ja Muumien kaltaisia lastenkirjoja, joista voi olla hieman hankala sanoa, ovatko ne lapsille vai aikuisille kirjoitettuja. ”Kyllä mä koko ajan kirjoitan senhetkiselle itselleni, mikä tarkoittaa silloin myös sitä, että ne sisältävät elementtejä, jotka voivat viehättää aikuisiakin”.

Lastenkirjat eivät saa aikaan isoja otsikoita mediassa ja kaikessa julkisessa keskustelussakin ne seisovat suljettujen ovien ulkopuolella. Mikä on lastenkirjailijan ja -kirjojen rooli suomalaisessa yhteiskunnassa?

Teksti Amos Finell Kuvat Ali Isokangas

Parvela kertoo pohtineensa kyseistä kysymystä paljon noin parikymmentä vuotta sitten lastenkirjallisuuden kadottua julkisuudesta lähes kokonaan. Julkaistessaan ensimmäiset kirjansa hän muistelee saaneensa arvosteluja leikekirjasen verran. Nykyään ”missään ei ole enää mitään”.

”Mikäli lastenkirjoille tulisi yksi ylitse muiden menevä rooli tai tehtävä määrittää, niin se olisi todennäköisesti jokin lukutaitoon liittyvä”, Parvela pohtii, mutta huomauttaa myös, että lastenkirjallisuus on kirjallisuutta siinä, missä mikä tahansa muukin kirjallisuus, ja kirjallisuudella on monia tehtäviä. Kirjan tehtävä määräytyy sen mukaan, mikä kirjailijan oma missio on ollut. Parvela lisää, että lastenkirja voi toki olla myös viihdettä, jolloin sen tehtävä on, kuten minkä tahansa viihteen, viihdyttää.

Parvela tekee selkeän erottelun lukuharrastuksen ja lukemisen taidon välille. ”Lukemisen taito oikeastaan on meidän yhteiskunnassamme yhä enemmän sellainen asia, joka jakaa ja polarisoi tietenkin aikuisia mutta myöskin lapsia. On niitä, jotka lukevat ja joilla on hyvät eväät ja työkalut suunnata oikeastaan mihin suuntaan tahansa yhteiskunnassa ja koulutuksessa ja sitten on sellaisia, joilta nämä yhä enenevässä määrin puuttuvat.” Aikuisille tulisikin Parvelan mielestä aktiivisesti puhua lasten lukemisesta. ”Miksi me emme esimerkiksi kutsuisi vanhempainiltoihin kustantajia tai edes kirjaston edustajia puhumaan lastenkirjoista. Varsinkin nykytilanteessa, kun lastenkirjallisuus on täysin näkymätöntä jo mediassa, niin mistä ihmeestä ne vanhemmat, joiden tehtävä siinä alkutaipaleella on se kirja etsiä, voisivat sen mielenkiintoisen kirjan lapsellensa löytää.”

Parvela mukaan äänikirjasovellukset ovat lisänneet tähänkin vielä yhden tason, koska lapset seikkailevat niissä käytännössä itsekseen. Aikaisemmin kirjastonhoitaja tai sukulainen saattoi suositella hyvää kirjaa, mutta nykyään kenelläkään ei välttämättä ole mitään tietoa, mitä kirjoja lapsi kuuntelee. ”Nämä kirjat eivät myöskään näyttäydy enää kirjoina tai lastenkirjallisuutena, vaan se on jotain, mitä lapset omissa touhuissaan puuhailevat. Pääasia, että eivät häiritse aikuisia.” Ehkä lastenkirjoja vähätellään tai niiden maail-

maa ei ymmärretä, koska niiden nähdään kuvaavan lasten maailmaa, jonka usein ajatellaan olevan hieman naiivi ja lapsellinen?

”Eiväthän lapset missään kuplassa elä. Kyllä tämä reaalimaailmaa kaikkine raadollisuuksineen tunkee lasten elämään. Eihän sitä voi välttää, etteikö esimerkiksi tällä hetkellä oleva Ukrainan sota vaikuttaisi lasten elämään. Ne näkevät sen huolena tai tv-uutisissa tai aikuisten välisissä keskusteluissa ja tekevät niistä omia tulkintoja.”

Parvela antaa esimerkin omasta lapsuudestaan, joka koskee 70-luvun alussa käytyä keskustelua saastumisesta. ”Se oli todella pelottava möntti, kun siihen lapsena ei päässyt käsiksi. Matti Bergström kirjoitti aikoinaan siitä, millainen tämä reaalimaailma on lasten kehittymättömille aivoille. Kun on kypsymättömät aivot ja hankala käsitellä maailmaa, niin mielikuvitus on ikään kuin evoluutionkin tuottama keino paeta ja pehmentää sitä törmäystä. Samaahan ruokkii lastenkirjallisuus: sen ei tarvitse olla silkkaa eskapismia, mitä se toki voi olla, mutta parhaimmillaan se voi tuoda sellaisen kulman, joka tekee siitä asiasta lapsille erityisesti tunnetasolla ymmärrettävän.”

Koulutuspolitiikka

Muun muassa lukutaitoa mittaavat Pisa-tulokset ovat pitkän aikaan heikentyneet Suomessa. Mediassa Pisa-tulokset tavataan nähdä suomalaisen koulutusjärjestelmän toimivuuden mittana. Alaspäin vajoavat tulokset ovat jälleen nostaneet koulutuspoliittisen keskustelun tapetille. Parvelan mukaan Pisa-tulosten romahtaminen voi kertoa jotain suomalaisen koulutusjärjestelmän kehityksestä. On kuitenkin koulutusjärjestelmän ulkopuolisiakin seikkoja, jotka saattavat vaikuttaa oppimistuloksiin.

”Toki se, että me olemme vajonneet niissä pisteissä, kertoo monenlaisista yhteiskunnallisista muutoksista. Mä en ole edes varma, ovatko ne kaikki tapahtuneet meidän koulussamme. Sodan jälkeisinä vuosina koulutus on ollut meille aito mahdollisuus parantaa yhteiskunnallista asemaamme ja nousta luokkaportaita ylöspäin. Se mun ikäluokkani on saanut vielä ymmärryksen siitä, että tästä pidetään kiinni, että tämä koulutus on tosi arvokas asia. Mutta ei se tilanne varmasti ole samanlainen enää. Me alamme olemaan aika kylläisiä. Kylläinen kissa pyytää huonosti hiiriä. Ei ole enää sama motivaatio kouluttautua, eikä ole pelkästään paha asia, että on tullut uusia tapoja pärjätä. Mahdollisuus hyvään elämään ei ole enää korkeakoulutuksen saamisesta kiinni”.

”Tavallaan lastenkirjallisuus on meidän yhteiskunnassamme se avainkaulalapsi”

Parvela kuitenkin huomauttaa, että tässä on helppo tehdä pesäeroa kantasuomalaisten ja maahanmuuttajataustaisten perheiden välillä. Monilla maahanmuuttajataustaisilla koulutus nimittäin tarjoaa yhä mahdollisuuden nousta yhteiskunnassa ylöspäin, jolloin myös arvostus esimerkiksi lukemisen taitoa kohtaan on aivan eri tasolla kuin monissa kantasuomalaisissa perheissä.

Uusilla uudistuksilla ryyditettyä ideapakettia Parvela ei anna Pisa-tulosten korjaamiseksi – oikeastaan täysin päinvastoin. ”Suurin pelkoni on, että taas joku painaa paniikkinappulaa ja alkaa korjata asiaa, ja uusi opetusministeri haluaa taas lisätä uuden oppiaineen kouluun korjatakseen tilanteen. Virohan menestyy kai käsittääkseni sillä perinteellä, että niiden koululaitos muistuttaa sitä koululaitosta mikä meillä oli joskus 2000-luvun alussa. Siellä on opettaja, joka opettaa lapsia ja piste.”

Identiteettipolitiikka

Lastenkirjoilla on mahdollista vaikuttaa lasten arvomaailman kehittymiseen. Lastenkirjallisuus tapaa sisältää Parvelan sanojen mukaan “pehmeitä arvoja”. Lastenkirjallisuuden implisiittisestä arvomaailmasta ei kuitenkaan Parvelan mukaan juuri keskustella. ”Onhan meillä sellainen ääneen lausumaton konsensus, että lastenkirjojen arvot ovat aika pehmeitä vihervasemmistolaisia arvoja. Meillä on tämä suvaitsevaisuus ja kaikista huolehtiminen, erilaisuuden hyväksyminen. Nehän ovat vakiotermejä, jotka pyörivät lastenkirjoissa. Lastenkirjailijat varmaan edustavat keskimäärin sitä ajatusmaailmaa tai jos eivät edusta niin pitävät mölyt mahassaan. Kaipa oikeistolaisia arvoja kannattavan lastenkirjankin voisi kirjoittaa, mutta ei sille suurta kustantajaa saisi.”

Nykyään tavataan taittaa peistä asiasta kuin asiasta, mutta koskeeko tämäkään lastenkirjoja. Esimerkiksi Ella-kirjoissa olisi paljon tarttumapintaa poliittiselle kädenväännölle, mutta lukevatko ihmiset kuitenkaan näitä kirjoja poliittisesta näkökannasta? Parvela toteaa, että näin ei tapahdu.

”Mahdollisuus hyvään elämään ei ole enää korkeakoulutuksen saamisesta kiinni”

”Sehän on myöskin niin, että sitten ne aikuiset, jotka sen lastenkirjan lukevat, joko itsekseen – sitäkin tapahtuu – tai lapsilleen, ovat usein aikuisia, jotka jakavat aikatavalla mun kokemuksen ja arvomaailman”.

Parvela kuitenkin muistelee, että vuoden 2006 alussa (aikana, jolloin kritiikkejä vielä lastenkirjoista ilmestyi) ilmestynyttä Ella ja Äf Yksi -kirjaa oli kutsuttu Turun Sanomien kritiikissä ”häkellyttävän yhteiskunnalliseksi”. Kirja kertoo kyläkoulujen kuolemasta ja koulutuspoliittisista leikkauksista. Kun Opettajalle selviää, että kunta on jälleen leikkaamassa koulutuksesta, hän ihmettelee, ”Mitä ne sillä säästyneellä rahalla tekevät? Laajentavat vankiloita?” Kirjassa myös kasa äitejä taistelee pienen kyläkoulunsa puolesta työkoneita vastaan repliikein, jotka ovat lainattu Tuntemattomasta sotilaasta.

Tärkeän eron Parvelan mukaan tekee Ellojen koominen tyylilaji. Jos hän sanoisi samat asiat täysin tosissaan, sitä ei ehkä katsottaisi yhtä suopeasti. ”Eihän sekään välttämättä olisi huono asia, että jokin lastenkirja nousisi esiin siltä kannalta, että onkohan tämä nyt täysin sopivaa sisältöä lastenkirjaan.”

Jos lastenkirjallisuudesta joskus keskustellaan mediassa, harvoin lähtökohtana on lastenkirjallisuuden poliittisuus. Toivoisitko Timo Parvela, että lastenkirjat otettaisiin vakavammin osaksi yhteiskunnallista poliittista keskustelua?

Parvela toteaa, että intuitiivisesti ajateltuna se olisi hyvä homma, koska tällöin kaikki lapsiin liittyvät asiat olisivat todennäköisesti enemmän tapetilla. Tuolloin keskusteltaisiin enemmän lapsista, koulutuspolitiikasta ja lasten kulttuurista. Toisaalta ”olisinkohan mä kauhean tyytyväinen istuessani A-studion penkissä kommentoimassa”, toteaa Parvela.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Parvela lisää, ”Mutta toivoisin, vilpittömästi toivoisin. Toisihan se omallekin ammatilleni arvostusta, foorumia ja pohjaa. Väittäisin, että jos se mahdollisuus edes olisi olemassa, niin loisihan se ihan erilaista lastenkirjallisuutta ja -kulttuuria. Miksi se ei voisi olla kantaaottavampaa?”

Vaalit

Pian edessämme on eduskuntavaalit. Viimeisten kuukausien mittaan vaaleille on pyritty etsimään jotain omaleimaista teemaa. Ovatko nämä ilmasto-, Nato- vai kuka-leikkaa-eniten-Yleltä-vaalit? Parvela toivoisi, että lukeminen ja lukutaito nousisivat näissä vaaleissa ehdokkaiden puheista esille. Koulutukseen panostaminen ja koulutuksen arvostaminen yleisesti ovat Parvelasta erittäin tärkeitä. “Eihän lukutaidon lisääminen toki mikään kovin seksikäs vaaliteema ole”, Parvela hymähtää.

2000-luvun alussa Euroopan Unionin teettämässä lukutaitoselvityksessä oli selvinnyt, että kaikkein parhaiten hyvään lukutaitoon korreloi lukeva yhteiskunta. Selvityksessä työryhmä oli vertaillut eri maita ja erilaisia lukutaitokampanjoita. Parvela viittaa kyseiseen tutkimukseen ja korostaa, miten tärkeätä tästä syystä olisi myös vaalien yhteydessä puhua lukutaidosta. ”Silloin, kun lapset näkevät lukemisen konkreettisena asiana, jota tapahtuu luokissa ja kotona, siihen voi tarttua ja ruokkia, ja sitä voi kasvattaa, mutta sitten kun se siivotaan jonnekin lastenkamareiden nurkkaan, niin sitten se kuihtuu ja niinhän tässä nyt sitten on pikkuhiljaa käymässä”, Parvela pohtii haikeasti.

Lopuksi

Palaan lopuksi jutun juurille: Ella-kirjoihin. Ellojen maailma on turvallinen, suvaitsevainen ja oikeudenmukainen. Vaikka Ellojen maailman voisi tulkita olevan jonkinlainen idealisoitu versio todellisuudestamme, Parvela ei sano pyrkivänsä siihen. Hän toteaa, että varsinkin näinä aikoina Ella-kirjojen kirjoittaminen on hänelle itselleenkin jonkinlaista eskapismia – edes yksi paikka, jossa kaikki on hyvin tai ainakin hänen kontrollissaan.

Maapallomme kokiessa valtavia pelottavia ja ahdistavia muutoksia voi lukija löytää pehmeää turvallisuuden tunnetta esimerkiksi Ellojen aurinkoisesta maailmasta. Julkisuuden kenties hieman ylimielinen suhtautuminen lastenkirjallisuuteen ja -kulttuuriin tekee kuitenkin tämänkaltaisten pienten auringonsäteiden löytämisestä hankalaa. Sen lisäksi, että laajempi keskustelu lastenkulttuurista voisi laajentaa kaikkea keskustelua, joka koskee lapsia, monet “lasten”-etuliitteellä varustetut kulttuurituotteet voivat olla myös aikuista viihdyttäviä. Turha ennakkoluuloisuus aikuisten osalta johtaa siihen, että heiltä jää kokematta monet naurut ja surut, joita he voisivat lastenkulttuurin äärellä kokea. “Aikuisten pitäisi lukea enemmän lastenkirjoja”, pohdin tyhjentäessäni repullisen Ella-kirjoja kirjaston palautusautomaattiin.

Accenture ja Pelastakaa Lapset rakentavat digitaalisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden oppimisalustan

Digihyvinvoinnin ja turvallisuuden taidot ovat lapsille tärkeitä taitoja. Digilaitteiden käyttö voi olla lapsille hauskaa ja hyödyllistä, mutta verkkoon liittyy myös uhkia. Kiusaaminen ja ahdistelu ovat osaksi siirtyneet verkkoon. Lapset voivat myös esimerkiksi olla huijausten uhreja tai törmätä ahdistaviin väkivaltaisiin sisältöihin.

Turvallisuuskysymysten lisäksi lähes kaikissa lapsiperheissä pohditaan, millainen digilaitteiden käyttö tukee lapsen hyvinvointia ja oppimista. Lapsen oikeuksien julistuksen mukaan lapsilla on oikeus suojeluun uhilta myös verkkoympäristössä sekä oikeus terveyteen ja hyvinvointiin. Digitaalisten turvataitojen ja –tietojen sekä hyvinvointiin liittyvien taitojen opettaminen on näiden oikeuksien edistämistä käytännössä.

Accenture, Pelastakaa Lapset ja useat kumppanit rakentavat yhdessä digitaalista oppimisalustaa, jonka avulla viidesluokkalaiset voivat oppia digitaitoja hauskalla tavalla osana koulutyötä vuodesta 2022 alkaen. Kouluissa toimimisen etuna on, että niiden kautta tavoitetaan kaikenlaisia lapsia, ei vain heitä, joiden kotona osataan jo valmiiksi huolestua liiallisesta ruudun ääressä oleilusta.

Oppimista ja dataa

Oppimisalustan sisällöt perustuvat Opetushallituksen Uudet lukutaidot -kehittämisohjelman digitaalista hyvinvointia ja turvallisuutta koskeviin teemoihin. Kehityksessä hyödynnetään myös Pelastakaa Lasten asiatuntijoiden osaamista ja ymmärrystä lasten digitaalisesta arjesta ja Accenturen asiantuntijoiden osaamista digitaalisten palvelujen suunnittelusta ja kehittämisestä.

Samalla kun lapset seikkailevat oppimisalustalla, heidän vastauksistaan kerätään dataa. Opettaja saa näin tietoa oman luokkansa osaamisesta sekä materiaaleja, joiden avulla oppilaiden kanssa voi tutustua aiheisiin syvemmin. Anonyymiä dataa käytetään myöhemmin myös viestinnän ja vaikuttamisen tukena. Jotta lasten digitaalinen elämä olisi jatkossa turvallisempaa ja onnellisempaan, tarvitaan mukaan laaja joukko erilaisia toimijoita.

Yhdessä paras lopputulos

Accenturen ja Pelastakaa Lasten yhteishanke on alusta alkaen noudattanut muotoiluajattelun periaatteita. Tämä tarkoittaa, että ratkaisut luodaan yhdessä palvelun käyttäjien kanssa ja ideoista kehitetään prototyyppejä, joita testataan käyttäjillä. Palautteen pohjalta iteroidaan ratkaisuja ja tehdään niistä yhdessä entistä parempia.

”Niitten pitää olla hauskoja, ei koko ajan tylsiä kysymyksiä” - kehitykseen osallistunut koululainen. Kun kehitetään palvelua, joka on suunnattu lapsille, tulee se suunnitella lasten ehdoilla. Tästä syystä lasten osallistaminen on erityisen tärkeää. Lasten avulla olemme yhdessä luoneet tylsän kyselyn sijaan hauskan ja mukaansa tempaavan palvelun, joka samalla tarjoaa aikuisille arvokasta tietoa lasten digitaalisesta hyvinvoinnista.

Mirja Hämäläinen

Digihyvinvoinnin asiantuntija, Pelastakaa Lapset

Palvelumuotoilija, Fjord

Pinnan alla kihisee –piilevällä etnonationalismilla on Suomesta luja ote

Suomalaisuutta käsittelevä ajattelu on sanalla sanoen epämääräistä. Yhteiskunnan murroksessa sille on kysyntää, mutta keskustelu loistaa poissaolollaan. Siksi aloite on laita-aineksilla, joiden avaukset tavataan ohittaa kategorisella paheksunnalla. Ratkaisua pikatuomiot eivät tuo, vaan ne sysäävät koko kysymyksen etnonationalistien yksinoikeudeksi.

Minua on askarruttanut, mitä tässä maassa oikein ajatellaan Suomesta ja suomalaisuudesta. Vain eräät oikeistoradikaalit ovat avoimesti julistautuneet kannattavansa etnonationalismia, jossa täysi kansalaisuus on tietyn etnisen ryhmän yksinoikeus. Sellaisesta ajattelusta ei tietenkään ole moninaisen Suomen rakentajaksi. Vaikka avoimia etnonationalisteja on vähän, epäilen ettei sen suuntainen ajattelu ole lainkaan yhtä harvinaisia.

Soitan Tommi Kotoselle, Jyväskylän yliopiston suomalaiseen äärioikeistoon erikoistuneelle tutkijatohtorille. Esitän hänelle kolme väitettä etnonationalismista Suomessa ja siitä, mikä sen voisi korvata.

1. Väite: Etnonationalistisella ajattelulla on Suomessa laaja kannatus. Se on huomattavasti yleisempää kuin avointen etnonationalistien marginaalisesta määrästä voisi päätellä.

Äärioikeistolaisen Sinimustan liikkeen puolueohjelma edustaa jyrkkää etnonationalismia: ”Puolueemme määrittelee suomalaiset kansaksi, jonka perimästä suurin osa muodostuu niistä itämerensuomalaisista kantaheimoista, jotka ovat esihistoriallisena aikana muuttaneet nykyisen Suomen alueelle ja joka puhuu tälle kansalle ominaista äidinkieltä. -- Suomalaisuus on biologinen, historiallinen, kielellinen ja kulttuurinen kokonaisuus. Puolueemme politiikan tavoitteena on etnisesti yhdenmukainen Suomi --”

”Jos asiaa ei sen syvemmin mieti, suurelle osalle on

luontevaa lähteä siitä ajatuksesta, että suomalaisuus tarkoittaa täällä olevia juuria. Ajatus voi kuitenkin muuttua, kun kysytään minkälaisesta ihmisestä voi tulla suomalainen. Silti yleinen ymmärrys, ilman erityistä reflektointia, todennäköisesti palautuu hyvin lähelle etnonationalismia.

Ylipäätään suomalaisuuden ajatuksen synnystä 1800-luvulta asti suomalaisessa poliittisessa ajattelussa ja -filosofiassa voi nähdä kaksi nationalismin traditiota. Yksi on ajatus kansasta ikiaikaisena yksikkönä, jolla on yhteinen historia, yhteiset juuret ja jopa yhteinen geeniperimä.

Toisaalta meillä oli ajatus siitä, että kansa on jotain mikä pitää rakentaa poliittisena yksikkönä. Siinähän ei ole ilmiselvää, että olisi olemassaolostaan tietoinen ikiaikainen kansakunta, vaan se on poliittinen projekti.

Suomalaisen nationalismin historiassa on ajatuskulkuja, kuten ajatus homogeenisestä yhteisöstä, jotka vaikuttavat nykyiseenkin ajatteluun. Erityisesti 1920-, 30- ja 40-lukujen ajatuksissa on korostunut kansallisen yhtenäisyyden idea, minkä varjolla on tietysti sitten pyritty sivuuttamaan mahdollisia luokkakonflikteja ja ehkä myöhemmin myös etnisiä konflikteja.

Leimallisesti juuri kriisitilanteissa esiin tulevan kansallisen yhtenäisyyden ajatuksen voi ulottaa varsin helposti poliittisesta etnisen tai kulttuurisen yhtenäisyyden ajatuksiin. Kaikissahan näissä haetaan tietyssä mielessä kansallisen yhtenäisyyden ajatusta, mutta millä kriteereillä?

Teksti Olli Puumalainen Kuvitus Solja Kumpula

Kriisitilanteissa nousevat ennakkoluulot ovat ikään kuin latenttia etnonationalismia. Silloin kun kansa tai Suomi kohtaa kriisin tai ulkoisen uhkan, saatetaan helposti ruveta miettimään ulossulkevien kategorioiden kautta.

Tavallaan nämä viimeaikaiset keskustelut suhteessa Suomessa oleviin venäläisiin yhteisöihin voi peilata tätä teemaa vasten. Kyllä sieltä tuli aika nopeasti, että he ovat nyt vähintään joku viides kolonna, vaikka he olisi asuneet kymmeniä vuosia Suomessa.”

Yleiset käsitykset suomalaisuudesta ovat epämääräisiä, mutta jos niitä tislattaisiin, millaiseen muotoon ne asettuisivat?

”Ajatellaan nationalismin eri tyyppejä: etnonationalismi on lajeista yksi, kansalaisnationalismi korostaa yhteisiä arvoja ja kulttuurinen nationalismi taas korostaa esimerkiksi yhteistä kieltä ja kulttuuria alkuperän sijaan. Ehkä se keskiarvo jäisi jonnekin kansalaisnationalismin ja etnonationalismin välimaastoon. Useimmat korostaisivat kotimaisten kielten osaamista ja ymmärrystä suomalaisesta kulttuurista. Luultavasti se olisi jokin väljästi määritelty kulttuurinen nationalismi, mikä sieltä ehkä tislautuisi esiin pääosalla väestöä.”

Minkälaista poliittista potentiaalia etnonationalismilla on Suomessa?

”Sitä on hyvin vaikea suoralta kädeltä arvioida. Monesti ihmiset ovat lähtökohtaisesti konservatiivisempia, kuin mitä puoluekannatus tässä maassa antaa ymmärtää. Ihmisten ajattelumaailman konservatiivisuus ei tarkoita, että se suoraan jalostuisi poliittiseksi kannanotoksi. Ihmisillä on hyvin monia syitä äänestää tai tukea jotain poliittista ohjelmaa. Ajattelen, että etnonationalististen ajatusten kannatus on suurempaa, kuin niitä tukevien ryhmien gallup-kannatus. Ainakin kun sisällytetään ryhmien joukkoon sirpalepuolueiden ohella perussuomalaisetkin. Toinen asia on, muotoutuuko siitä keskeinen perusta heidän poliittiselle ajattelulleen. Tuskin.”

Perussuomalaisten tavoitteena näyttää olevan on suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristumisen pysäyttäminen. Mikä on perussuomalaisten suhde etnonationalismiin?

”Kannattajien ja puolueenjohdon tasolta tulee hyvin usein sen tyyppisiä ilmaisuja, joissa ulosrajaava nationalismi on hyvin vahvasti läsnä. Tietyntyyppiset ihmisryhmät eivät voi tulla suomalaisiksi tai he eivät sopeudu suomalaisiin taustansa, etnisyytensä

tai muun syyn takia. Ainakin puheen tasolla puolue on silti halunnut sanoutua irti puhtaasta genetiikkaan ja muuhun menevästä radikaalimmasta, etnonationalistisesta tulkinnasta. Perussuomalaiset puhuvat kuitenkin väestönvaihdosta yhtenä teemana, ihan nykyisen puoluejohdonkin tasolla. Jos ajatellaan, että väestön vaihtuessa suomalaisuus lakkaa ikään kuin olemasta, sehän tarkoittaa, että näistä ulkoa tulevista ei voi koskaan tulla suomalaisia. Tässä väittämässä on etnonationalistinen argumentti.”

2. Väite: Etnonationalismi rehottaa, sillä keskustelu suomalaisuudesta on kehittymätöntä.

Suomen valtion ja suomalaisuuden ajatus on 1800-luvun jälkipuolen ja 1900-luvun alkupuolen nationalismissa. Siinä kansa, eli etninen kategoria tai sellaisten liitto, muodostaa kansalaiset. Tälle vanhakantaiselle ajatukselle ei ole syntynyt todellista vastinetta.

”Julkiselle keskustelulle on ongelmallista, että jotkut tahot ovat ottaneet tämän kysymyksen suomalaisuudesta omalle poliittiselle agendalleen nimenomaan radikaalimmassa ja etnonationalistisemmassa merkityksessä. Sen sijaan moni ei ole kiinnostunut lähtemään näihin keskusteluihin ja määrittelykysymyksiin lainkaan. Ei Suomessa sellaista keskustelua juuri käydä. Muuta kuin ehkä Twitterin syövereissä tai jossain muualla somessa. Se on sitten laadultaan mitä lieneekään.”

”Etnonationalististen ajatusten kannatus on suurempaa, kuin niitä tukevien ryhmien gallupkannatus”

Monikulttuurisuuteen myönteisesti suhtautuvalla puolella poliittista kenttää, jota esimerkiksi vihreät edustaa, keskustelua suomalaisuudesta tai etnisyydestä ei vaikuteta olevan valmiita käymään. Varmaankin ajatellaan, että se voi helposti lipsua arveluttavaan suuntaan.

”Ylipäätään tyypillinen piirre kansallismielisten populististen ryhmien ajatuksille vastaamisessa on täysi kieltäytyminen keskustelusta. Vaihtoehtoisesti jotkin ryhmät omaksuvat näkemyksiä kansallismielisiltä populisteilta huomatessaan niille olevan vaalipotentiaalia.

Populististen ryhmien ulkopuolella harva puolue ryhtyy määrittämään selkeästi omaa kantaansa näihin kysymyksiin. Se saattaa osaltaan heijastua siihen, että meillä on ollut yllättävän paljon kysyntää populistisille ajatuksille. Selkeää vastamäärittelyä ei tunnu löytyvän.

Välillä tavat vastata populistiseen politiikkaan ovat aika kömpelöitä. Omaa positiota ei oikeastaan avata. Todetaan vain, että tämä on väärin eikä näin saa ajatella. Silloin populistit pääsevät uhriutumaan. Gallupienkin perusteella aika iso osa suomalaisia ajattelee silti mitä ilmeisimmin näin. Eikö valtapuolueiden pitäisi miettiä, miten saisimme oman asiamme taakse näitä ihmisiä?

Populismin perusajatus on, että on eliitti ja aito kansan ääni. Etnonationalistinen ajattelu on monen näkökulmassa täysin arkijärkistä. Sitten ikään kuin ulkoapäin heidät määritellään johonkin lokeroon. Hehän ovat kokevat olevansa täysin tavallisia ihmisiä ja hämmästelevät, että miksi, miksi näin?”

Mihin suomalainen etnonationalistisuus tai kansallismielisyys voi kehittyä seuraavien vuosikymmenten aikana? Kansainvälisen järjestelmän shokit ja kansakuntaa kohtaavat kriisit eivät varmasti jää historiaa.

”En ole ennustaja, mutta jos maailmanhistorian pitkiä syklejä katsoo nehän ovat aina olleet jonkinnäköistä avautumista ja uusien rajanvetojen vuorovaihtelua. Varmaan voi ajatella, että mennään joksikin aikaa suljetumpien yhteisöjen suuntaan. Vaikea sanoa milloin sykli kääntyy.

En nyt ennakoi, että Suomessa tapahtuisi mitään mullistavaa. Ehkä muutos on enemmän yleisessä mentaliteetissa. Eikä se välttämättä aina muokkaudu miksikään poliittiseksi toimintaohjelmaksi.

Tietysti riippuu paljon siitä, miten muut poliittiset ryhmät pyrkivät jäsentämään tilannetta. Yleisellä tasolla on merkkejä, että kyse voi olla Euroopan vahvistamisesta ja blokkipolitiikasta. Se ei siis välttämättä manifestoidu Suomen sisällä. Se riippuu siitä, miten kukakin poliittinen taho onnistuu muotoilemaan ohjelmansa ja saaman sille tukea.”

Usein suomalaisessa keskustelussa eurooppalaisuus edustaa kosmopoliittista maailmaa. Kuitenkin meillä voi olla Linnoitus Eurooppa -tyyppinen tulevaisuus. Siinähän olisi varmasti, jos nyt ei ihan asiakirjoissa ja julkisissa puheissa niin vähintään taustalla, jokin etnoulottuvuus.

”Kyllä, se on kohtuullisen selkeästi monen suulla sanottu, vaikkei välttämättä Suomessa. Puhutaan tietyn uskonnon, tietyn taustan omaavien ja tietyn kulttuurin ja traditioiden ylevöittämisestä. Tämän hetken kriisi koskettaa tietysti monella tavoin ajatusta siitä mitä on yhteinen Eurooppa. Samantyyppisiä rajanvetoja varmaan eurooppalaisessa keskustelussa käydään jatkossa.

Moni puhuu Euroopasta edelleen pelkkänä taloudellisena projektina. Muu on sellaista juhlapuhetekstiä. Liberaalipuolellakin saatetaan ajatella Euroopasta muutakin kuin taloutta, mutta aika ympäripyöreää on puhe eurooppalaisesta tai läntisestä arvoyhteisöstä. Sen konkretisointi tuntuu olevan huomattavasti puutteellisempaa kuin oikeistoradikaalimmalla tai populistisemmalla puolella.”

”Tämän hetken kriisi koskettaa tietysti monella tavoin ajatusta siitä mitä on yhteinen Eurooppa”

3. Väite: Vastaus ulossulkevaan etnonationalismiin ja suomalaisuuden epämääräisyyteen olisi hahmottaa kaksi erillistä suomalaisuuden luonnetta.

Ensimmäinen on suomalaisuus kansalaisuutena, yhteiskunnan jäsenenä, jolla on koko joukko oikeuksia ja velvollisuuksia. Siitä erotetun etnisen suomalaisuuden piirissä olevat ihmiset voivat määritellä, kuka heidän yhteisöihinsä kuuluu ja millä tavalla, yhteisön itsemääräämisoikeutta kunnioittaen.

Suomalaisuus jatkaa elämää yhtenä niistä kulttuureista tai etnisyyksistä, jotka jakavat tämän maan. Identiteetit ja etniset kategoriat eivät ole koskaan täysin selvärajaisia, vaan ne ovat joustavia, huokoisia ja alati liikkeessä.

Etnis-kulttuurisen suomalaisuuden erottaminen kansalaisuudesta vapauttaisi osan siitä paineesta, mistä ääriainekset ja populismi saavat virtaansa. Tämä voima syntyy uudelleenmäärittelyn ja sen tuoman uhkan kokemuksen poltteesta.

Erottamisen seurauksena Suomen poliittisen ja taloudellisen elämän ratkaiseva kategoria olisi suomalainen kansalaisena. Hänellä on ”Suomen passi” eli tämän valtion ja yhteiskunnan jäsenyys. Kansalaisena hän on osa yhteiskunnan arvojen ja tavoitteiden jatkuvaa demokraattista uudelleenmäärittelyä.

”Yleisellä tasolla voisin allekirjoittaa tuon ajatuksen. Voidaan ajatella, että meillä on toisaalta kulttuuri ja toisaalta tämä poliittinen projekti. Tietysti reaalimaailmaa ajatellen politiikkaa on vaikea tehdä irti kulttuurista ja luonnollisista käsityksistä – tai vaikka tunteista.

Tämäntapainen rationalistinen näkemys poliittisista linjanvedoista ja ratkaisuista ei välttämättä ole kauhean realistinen. Mikäs siinä, jos tämän erotuksen pystyisi toteuttamaan. Tietysti nämä tulevat jatkossakin kietoutumaan enemmän tai vähemmän yhteen.

Politiikan tekemisen kannalta on jossain määrin ongelmallista, jos siihen kietoutuu hyvin voimakkaita luonnollistettuja kategorioita ja tuntemuksia. Silloinhan poliittiseen ratkaisuun suhteessa esimerkiksi maahanmuuttoon on vaikea päästä.

Ehkä tärkeintä on tehdä näkyväksi niitä valintoja ja luonnollisiksi miellettyjä kategorioita. Siten päästään varsinaiseen poliittiseen keskusteluun. Se on nyt tunnepohjaista reagointia puolin ja toisin. Keskustelu on ollut ehkä liikaakin etnonationalismin vanki. Ei olla päästy purkamaan niitä kategorioita ajatuksen tai politiikan tasolla, koska toinen osapuoli ei ole juuri määritellyt, mitä nyt loppujen lopuksi halutaan.”

Kolumni: Kvantiti ei korvaa kvalitia

Henry Laakkonen

Suomen kielen rappiollinen tila ponnahtaa ajoittain lehtien palstoille. Janne Saarikivi (HS 3.2.2023) maalaa synk än kuvan kansalliskielen tulevaisuudesta; ilman tietoisia päätöksiä kieli taantuu nälk ävuosien tasolle ja yhteiskunta seuraa perässä. Tällä hetkellä keskustelua suomen kielen asemasta k äydään pääasiassa kielitieteilijöiden, äidinkielenopettajien ja muiden asiaan perehtyneiden auktoriteettien johdolla. Kielen elinvoimaisuuden ylläpidon kannalta olisi keskeistä, ett ä mahdollisimman moninainen kieltenk äytt äjien joukko saa äänensä kuuluviin.

Meille maailmansotaa ja ilmastoapokalypsia odottaville nuorille kaupunkilaisaikuisille kielellinen turmeltuneisuus on kuitenkin vain yksi dystopia muiden joukossa.

Vanhempieni ik äluokalle on vielä suhteellisen luontevaa siteerata vanhaa kansaa. Lapsuutensa he kuuntelivat lähiöolohuoneissa tarinoita kouluun hiiht ämisest ä, ja ovat siitä saakka velvollisuudentuntoisesti toistelleet vanhoja viisauksia universaaleina totuuksina. Näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että tämän nyt keski-iän ylittäneen ikäpolven ajatuksia ei tulla miniyksiöissä kertaamaan. Nykyinen sukupolvi nappaa vaikutteet isovanhempien maaseuturomanssin väritt ämien lapsuusmuistojen sijaan maailmanlaajuisesta viihdeverkostosta.

Luonnosta vieraantuneelle nykynuorisolle on turha todeta pyyn olevan parempi pivossa kuin kymmenen oksalla. Puolet viiteryhmä st ä ei pää se pivoa pitemmälle. Toinen puolikas taasen turhautuu jo ennen kuin ehtii googlata, mink ä värinen k äärme pyy olikaan.

Tämän vuosisadan loputtua valtakunnan oksilla hengailevat Tetrastes bonasiat voivat olla laskettavissa kahden k äden sormilla, eikä niin heikosti mennyt edes nälk ävuosina. Sanonta muistuttaa ajasta, jolloin metsää pidettiin loppumattomana resurssiaittana.

Nykyään tiedostamme paitsi elämäntapamme vaikutuksen ympäristöön, myös voimattomuutemme

Vaikka itsekin käytän anglismeja, low-key triggeröidyn kuullessani niitä muiden suusta.

muuttaa tilannetta. Avo- ja lajikadon välisessä ahdistuksessa varttuva sukupolvi ei toistelisi viestiä pyyn pivottamisesta edes influensserin nykysuomeksi tulkkaamana.

Staattiset sananlaskut eivät pysy ripeästi muuttuvan nyky-yhteiskunnan perässä. Meemit ja muu pikaviihde leviävät valokuituverkossa salamaakin nopeammin. Siksi nuoret sekoittavat vaivattomasti englannin kielt ä suomeen. Uudissanat tarjoavatkin loputtoman leikkikent än sanojen moniulotteisuudella leikkijöille. Tästä huolimatta soisin vivahteikkaan puhekielen ja asiallisen yleiskielen pysyvän erillä toisistaan.

Valtiotieteiden opiskelijana kuulun myös siihen joukkoon, jonka oletan ymmärt ävän kielenk äytön olevan myös vallank äyttöä. Arkiset ja viralliset sananvalinnat viestivät ympäristöön edustamiamme arvoja. Jokainen tieteilijä voi päätt ää, mit ä nimityst ä k äytt ää vaikkapa määrällisest ä tai laadullisesta tutkimuksesta.

OG-kansakin tiesi, ettei kvantiti korvaa kvalitia. Vaikka en pahimpien alarmistien tavoin näe red flageja kaikkialla, olen semisti huolestunut uudissanojen ja -rakenteiden lipsumisesta yleiskieleen. Vaikka itsekin k äyt än anglismeja, low-key triggeröidyn kuullessani niit ä muiden suusta. Bängerit trendisanat toki tuovat freshejä viboja läpänheittoon. Pitk ä ssä juoksussa ympäriinsä viljellyt vierasilmaisut integroituvat osaksi kielimaisemaa, kunnes lopulta vain kielitieteilijä osaa kertoa, mik ä ilmaus on legit suomea.

Nauttikaamme siis demografisen muutoksen tuomista mahdollisuuksista kielenk äyttöömme. Yleisen kansainvälisyyspöhinän keskellä on kuitenkin hyvä muistaa, ett ä englanti on ainoastaan maailman – ei Suomen – kieli.

Runoja

Teksti Helmi Purhonen

Kuvitus Solja Kumpula

Vieras

Sinä olit tunkeilija, tunkeutuja, tungettelija

Hän oli haamuasiakas, henki, häävieras. Arvovieras, kutsuvieras, messuvieras, yövieras.

Yöpyjä? Ulkoa tuleva, transalpiininen, maahantuotu kävijä?

Olen ehdottoman epämiellyttävä ei-alkuperäinen, laimentava ladonkasvatti.

Emme silti olleet yhteensopimattomia, outoja, sivullisia, luonteenvastaisia toisillemme, itsellemme.

Yhdessä olimme silminnäkijöitä, silmänkääntäjiä, sairaanhoitajia, hoivaavia, helmeileviä, hellittämättömiä helluntaijuhlijoita.

Sivunäytöksessä, sivukomerossa, sivukonttorissa istuin vieressänne, kupeessanne.

Lähellä, edessä, vasten, lähistöllänne

Tulit nätisti kylkeeni, siinä oltiin poikittain.

Omenarakkaus

Aurinko pomppii portaita pitkin kellariin

Kamelin rakkaus liituraitaa kohtaan on syvä

vuori

Haluan kynänmuotoisen omenarakkauden

K ärpänen

Betonit kirskahtaa

Porsaiden kynnet vinkuu

Pimeys kytee mustassa tähdessä

Sormet karisevat akseliltaan

Luurangon elämänrakkaus kuoli auto-onnettomuudessa

Omenapuusta putoaa kivipää

Joka murskaa auringon lapaluun

Ritariperhonen kiipeää ylösalaisin olevan portaikon sydämeen

Lakanahahmo haluaa tehdä kuolemantanssinsa

Aavikolla tököttää yksinäisyyden kylpylä jonne tullaan meditoimaan ja hukkumaan

Kristallimaljassa asustaa leijuva kala joka katsoo televisiota

Kärpänen pimputtaa pianoa ja vetäytyy kirjoituskoneensa ääreen

KANNUT KAAKKOON

Tervehdys kaikille Kannunvalajille ja vielä kerran - oikein hyvää alkanutta vuotta! Kannunvalajien hallituksessa vuosi 2023 on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. Viime vuosia latistaneet koronarajoitukset ovat pelkkä muisto, kun tapahtumakausi pääsi starttaamaan jo 1.2 järjestetyillä sitseillä AS-killan kanssa. Tulevan tapahtumavuoden suunnittelu on hallituksessa pitkällä. Keväällä pääsette mukaan niin perinteisiin, uusiin kuin myös vuosia tauolla olleisiin tapahtumiin! Sekä vappuna, että vuosijuhlilla on luvassa upeita juttuja ja yllätyksiä, joista myöhemmin lisää… Tuskin maltamme odottaa, että näemme taas pian tapahtumien merkeissä!

Kannunvalajien eräs viime vuosien keskeisimmistä tavoitteista on ollut päästä lähemmäksi valtsikan opiskelijoita. Historiansa aikana Kannunvalajat on kokonsa vuoksi jäänyt helposti opintosuuntakohtaisia järjestöjä etäisemmäksi. Hallitus tekee tänäkin vuonna töitä asian korjaamiseksi. Vaikka Kannunvalajat on iso ja muita järjestöjä ”virallisempi” taho, on toimijoina aina joukko tavallisia opiskelijoita. Kannunvalajien monimuotoista hallitusta yhdistää aito halu luoda turvallinen ja mielekäs opiskelija-arki jokaiselle valtsikan opiskelijalle. Emme tee tapahtumia itseämme varten, vaan kaikille teille: lopulta te mahdollistatte perinteikkään toimintamme. Eri koulutusohjelmiin jakautunut tiedekuntamme on ennen kaikkea vahvuus, mutta tuo mukanaan myös haasteita yhteisöllisyyden kannalta. Hallituksen vakaa toive ja tavoite on, että kaikilla jäsenillä on mahdollisuus kokea valtsikahenkeä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta: opintosuunnasta riippumatta.

Kannunvalajat on kokenut vuosien aikana paljon muutoksia, joista osa on tapahtunut aivan muutaman viime vuoden aikana. Olemme ottaneet isoja askeleita kehittääksemme järjestöä – ja sen myötä rakasta valtsikayhteisöämme – näkyvämmäksi, toimivammaksi ja merkityksellisemmäksi. Muutoksiin kuuluvat paitsi Kannunvalajien puhelimen käyttöönotto ja yhdistyksen oma MobilePay, kuin huippusuositut Sanna- merkit ja valtsikan oma vappu. Muutokset tehdään yksinomaan jäsenistön etua ajatellen. Kannunvalajat katsovat tulevaisuuteen, samalla perinteikkään järjestön historiaa kunnioittaen. Pysyminen ajan hermoilla mahdollistaa toimivan kanssakäynnin, aina jäsenistöstä muihin intressiryhmiin.

Paljon tsemppiä kevään opintoihin, nähdään tapahtumissa!

Jolana Kapp, puheenjohtaja & Rebekka Marttila, varapuheenjohtaja Kannunvalajat ry