Tutkain 3/2018 by Tutkain

Ammatina presidentin ärsyttäminen Toimittaja Lauri Nurmi

DNA-testit

Biologinen perintö pöydälle Ilmastonatiivit

Tulevaisuuden Vieraskynässä

Aura Salla Päheä päivänpoliittinen

PALINDROMI

toivot ?

P ääkirjoitus 5

L yhyesti 6 P alindromi L auri N urmi – P itää K ansaa

7 uskaltaa haukkua valtaa

kansantasavallassa

O ikeiston

juurilla

I lmastonatiivit –

toivontuojat

8 16 22

DNA- testillä

sukusairauksiin ja maailmalle

R uotsalainen

umpisolmu

O lettamisesta ( ja

miksi sitä tulisi välttää )

V ieraskynä : A ura S alla

M itä

nyt

T uleeko

K atalonia ?

minusta koskaan sosiologi ?

K aupallinen Y hteistyö : A ccenture

44 47

Toi m itus Päätoimittaja: Janne Suutarinen AD: Kaisa Pakarinen Toimitustiimi: Alvar Aalto-Setälä, Mari Isomäki, Paavo Jantunen, Sari Kivijärvi, Eevi Näsänen, Kaisa Pakarinen, Vilma Puttonen, Miikka Pynnönen, Kaarlo Somerto Taitto: Kaisa Pakarinen, Mari Isomäki Kirjoittajat: Alvar Aalto-Setälä, Ohto Airio, Marianna Heinonen, Mari Isomäki, Sari Kivijärvi, Katariina Koski, Julius Lehtinen, Olli Puumalainen, Miikka Pynnönen, Roosa Rantala, Aura Salla, Helmi Soininvaara, Janne Suutarinen 4

Kuvat ja kuvitukset: Niina Into, Ada Kangas, Olli Puumalainen, Vilma Puttonen Kannen kuva: Olli Puumalainen

Painotalo: Picaset Toimituksen sähköposti: tutkain@kannunvalajat.fi www.tutkainlehti.fi Instagram: @tutkain Twitter: @tutkain Facebook: Tutkain

Kuva: Niina Into

PÄÄ KIRJOI TUS EI NÄKÖÄ ILMAN

umeron lippulaivana Saaristomerta seilaa Miikka Pynnösen kirjoittama haastattelu toimittaja Lauri Nurmesta, joka ei epäröi heilutella taskuliinaansa matadorin elkein. Nurmi on sitä mieltä, että valtaa pitää uskaltaa haukkua ja presidentin mandaatin harmaalle alueelle on perusteltua langettaa valokeila. Presidentti lähestulkoon suositteli Nurmelle alanvaihtoa. Nobelin taloustieteen palkinnolla autorisoitu Bengt Holmström esitti Yhdysvaltain totuuslähettiläs Saarikoskelle heinäkuussa ilahduttavan lihaisan ajatuksen: "Se, että kansa seuraa koko ajan, kun makkaraa tehdään – ei siitä mitään tule. Pitäisi odottaa, että makkara on valmis, ja katsoa sitten, maistuuko se vai ei." Holmströmin mukaan politiikan läpinäkyvyys on aina ollut illuusio. Havainto on elitistinen ja täysin totta. Ehkä presidentti Niinistöä ärsyttää se, että niinkin ilmiselvästä illuusiosta jaksetaan vieläkin partoja pärisyttää. Tai ehkä ei edes pahemmin ärsytä, mutta muodon vuoksi pitää vähän näpäytellä. Reagoihan kansakin niin mukavasti. Politiikkaa tehdään puku päällä ja naama peruslukemilla. Ulkoasun asiallisuus ei ole estänyt valtionjohdon ja sirkushuvien entistä ilmeisempää lähentymistä. Holmström syytti tästä avoimuutta. Eihän väite ihan metsään mennyt, mutta totuuden nimissä on muistutettava, että toimittajat eivät rällää vastuuttomasti verovaroilla (no, ehkä osa), sysää valtiosihteereitä takakontteihin saati töppäile puoluekannatusta laskuun. Vai onko sittenkään näin? Ilman toimittajia

PISTETTÄ jäisivät toilailut ja ilmiselvät demokraattisen järjestelmän väärinkäytöt paljastumatta, mutta saattaisipa moni myönteinenkin kehitys käydä jouhevammin. Paradoksaalinen seuraus, jollaiseksi hankalasti ymmärrettävää kausaliteettia tavataan kutsua, on entistä kehittyneempien suhmuroinninsalausmekanismien ilmaantuminen. Jos ja kun hyväksytään väitteet, että tieto on valtaa ja valta tuo mukanaan vastuun, tiedon haltijan on harkittava, kuinka paljon – jos ollenkaan – on oikea määrä avoimuutta. Samaa harkintaa tekee media. Eikä pelkästään käytettävissä olevia resursseja, mediaseksikkyyttä vaan myös vastuullisuutta punniten. Aihevalintojen ja niiden toteutuksen näkökulmien vastuullisuutta punnitessa politiikan astumista peliin on mahdoton välttää. Syyskuussa Dalai Lama laukoi Ruotsissa sen verran tiukkaa tavaraa pakolaisuudesta, ettei siitä tohtinut kirjoittaa yksikään Suomen isoista lehdistä, vaikka aihe oli esillä sekä paikallisessa että kansainvälisessä mediassa. Uutisointi jätettiin puoluelehdille ja vaihtoehtomedioille. Kyseenalaiseksi kävi poliittisen tasapuolisuuden lisäksi juurikin se vastuullisuus. Mihinkäs poliittinen eläin karvoistaan pääsisi, voisi joku tästä esimerkistä todeta. Lehdistön pitäisikin olla toista maata, primus inter pares. Ei ole helppoa julkaista tietoa tai ajatuksia, jotka sotivat omia, työyhteisön tai jonkin viheliäisen Twitterin ylläpitämiä ihanteita vastaan. Mutta jos tätä epämukavuutta ei toimituksissa siedetä, sysätään jännite kasvamaan muualle.

Janne Suutarinen 5

lyhyesti

Teksti Janne Suutarinen

Tapio Puolimatka

Liina Veronica Isto

Kasvatustieteen professori

23-vuotias perussuomalaisten aktiivi

Kirjoitit elokuussa kohua herättäneen blogikirjoituksen "Kampanja pedofilian laillistamiseksi". Mitä ajatuksia jupakasta jäi? – Se oli hyödyllinen, sillä sain paljon yhteydenottoja ihmisiltä, jotka antoivat minulle informaatiota, jota tarvitsin argumenttini kehittämiseksi. Toisaalta kohu vahvisti uskoani siihen, että argumenttini pitää: minua vastaan esitetyissä kannanotoissa ei varsinaisesti puututtu varsinaiseen argumenttiin.

Aiemmin miesvaltaiset kansalliskonservatiiviset puolueet kasvattavat Euroopassa suosiotaan naisten keskuudessa. Miksi näin? – Monikulttuurisuuden ja haittamaahanmuuton mukanaan tuomat ongelmat ovat olleet laajalti esillä mediassa koko Euroopassa. Lieveilmiöitä ovat olleet esimerkiksi seksuaalirikosten lisääntyminen ja turvallisuuden heikkeneminen. Molemmat ilmiöt koskettavat naisia. Naiset – kuten ihmiset yleensäkin – haluavat mahdollisimman turvallisen yhteiskunnan itselleen ja muille, joten on loogista siirtyä kannattamaan sellaisia puolueita, jotka tekevät aidosti turvallisuutta lisäävää politiikkaa.

Jos koet, että sait eväitä perustelujesi kehittämiseen, koetko, että alkuperäisessä kirjoituksessa oli jotain vikaa? – En. Esimerkiksi saamastani informaatiosta voin mainita sen, että en ollut tutustunut Englannissa parin viime vuosikymmenen aikana tapahtuneeseen laajamittaiseen lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön, voisi sanoa epidemiaan. Tutkimuksissa on paljastunut esimerkiksi sellaisia asioita, että sosiaaliviranomaiset ovat olleet jossain määrin tietoisia ilmiöstä, mutta ovat suhtautuneet välinpitämättömästi varhaisnuorten seksuaalielämään.

Maria Ohisalo Vihreiden varapuheenjohtaja Yhä useammin kuulee vihreitä syytettävän populismista, ja onpa Facebookissakin jopa "Vihreä populismi" -niminen ryhmä. Onko vihreät populistinen puolue? Miksi on, miksi ei? *Ei vastausta*

Jari Niemelä Helsingin yliopiston uusi rehtori Mikä on Helsingin yliopiston kaikkein polttavin kehityskohde ja kuinka aiotte siihen puuttua? – Polttavin kehityskohde juuri nyt on yliopiston työ- ja opiskeluilmapiirin sekä yhteisöllisyyden edistäminen. Viime vuosien vaikeista ajoista johtuen ilmapiirissä on parantamisen varaa ja tähän aion puuttua erilaisia vuorovaikutus- ja yhteisöllisyystoimenpiteitä käyttäen. Esimerkiksi, koko rehtoraatti vierailee kaikilla kampuksilla keskustelemassa henkilökunnan ja opiskelijoiden kanssa lokakuun puolivälissä. Lisäksi tiedekuntien rooli on merkittävä. Toivon, että tiedekunnat edistävät aktiivisesti yhteisöllisyyttä omassa piirissään.

PALINDROMI Kuvat Ada Kangas

Sanni Laasosen Emmy-kokki Intiast: ”Lada sillä Sannil on alla; ruiskusi Mazda.” Rahamalli on ihanne: kiky. Kryptiseksi saata ajatus, Niikko: se taasko lienee Mussolinin (ellei vakio)? Puuro-Paavo! Kato, täti, mikä pötsi! Niin taas Sipilää: sai palkat tulona. Akalla valuviat, iskä. ”Si, si, calore!”

Teksti Ohto Airio

Ei enää työpaikka natsille – et sure. Päätti se oitis oppositio esittää perusteellista nakkia pöytään: ei Eerola cis-isäksi taivu lavallakaan olutta. Klapia!

Säälipissaat. ”Niinistöpä!” Kimitä tota kovaa poruu, poika. Viel Lenin-ilos sumee. Ne iloks aatesokkiin sut ajaa taas – iske sit. Pyrky Kiken nahinoilla maharadza-misuksi? Uralla, no, linnasälli, sadalt sait, Niikko, kymmenesosaa linnas.

Teksti Miikka Pynnönen Kuvat Olli Puumalainen

Pitää uskaltaa haukkua valtaa Muutama vuosi sitten Lauri Nurmi opetti vielä lukiossa yhteiskuntaoppia. Nyt hän ärsyttää Sauli Niinistöä.

auri Nurmi saapuu Alma-talon aulaan vartin myöhässä, suoraan kentältä. Aamulehden politiikan toimittajan päivä on alkanut aikaisin Airiston helmi -operaatioon liittyvän tutkinnan parissa: kommandopipopäiset asemiehet ratsasivat syyskuun puolivälissä Turun saaristossa sijaitsevia kiinteistöjä. Tyhjilleen jätettyjen mökkien raskaissa betonilaitureissa kellui muun muassa puolustusvoimien vanhoja panssariveneitä. Heitän jonkun vitsin ”talousrikoksista”, mikä saa tutkivan journalistin puuskahtamaan: ”Joo, en kyllä luottaisi viranomaisviestintään tässä kohtaa ollenkaan.” Nurmi esittelee kirjoittamaansa juttua. Hänen lähteidensä mukaan valtionjohto presidenttiä myöten on ollut kiinnostunut Airiston helmestä jo vuodesta 2011 lähtien. Hämärän yhtiön jäljet näyttävät johtavan Venäjälle. ”Meillä on tässä kaksi todellisuutta: politiikkojen haluttomuus puhua siitä, minkälaisen uhkan Venäjä meille muodostaa, ja toinen, jonka kansalaiset voivat tuntea, kokea, lukea ja nähdä omin silmin, kun tehdään tällainen näytösluontoinen operaatio kommandopipoineen ja rynnäkkökivääreineen”, Nurmi selittää.

Turun saariston suuroperaatiossa oli siis kyse näyttämisenhalusta? Kiinnostavaa. Palataan hetkeksi ajassa taaksepäin. Kesäkuussa 2017 Suomen politiikassa rytisi. Jussi Halla-aho nousi Jyväskylän puoluekokouksessa perussuomalaisten puheenjohtajaksi ja Juha Sipilän hallitus hoippui kaatumaisillaan. Lopulta perussuomalaisista loikanneet 20 kansanedustajaa perustivat oman eduskuntaryhmänsä nimeltään Uusi vaihtoehto, joka osoittautui hallituskelpoiseksi. Timo Soini riisui rinnastaan perussuomalaisten pinssin ja pääministeri poltti eroanomuksensa Kesärannan saunassa. Politiikan toimittajat seurasivat tapahtumia hengästyneinä. Kaikki paitsi yksi. Silloinen Lännen Median toimittaja Lauri Nurmi oli jo hyvissä ajoin ennen puoluekokousta ”ennustanut” kirjoituksessaan tapahtumien kulun. Hänen mukaansa hallituspuolueet tiesivät varautua Halla-ahon voittoon ja olivat yhdessä ”soinilaisten” perussuomalaisten kanssa laatineet tarkat askelmerkit, joita julkisuudessa seurattaisiin, kun aika koittaisi. Timo Soini kiisti jyrkästi jutussa esitetyt tiedot, mutta oli jo muutaman

päivän päästä esittänyt loppuun sen roolin, jonka Nurmi oli hänelle kirjoittanut. Myöhemmin Nurmi kirjoitti tapahtumista kirjan Perussuomalaisten hajoamisen historia. ”On meidän pienen maamme ongelma, että ajatellaan, että kun joku nyt on ministeri, niin kyllä hän varmaan puhuu totta.” Haastattelen Nurmea Alma-talon Lönnrot-neuvottelutilassa, jossa 38-vuotias, siistiin pikkutakkiin sonnustautunut toimittaja avautuu työstään. Perussuomalaisten hajoamisen jälkeen puolustusministeri Jussi Niinistö kertoi olevansa huolissaan, että “Nurmen versio tapahtumista” vakiintuu todeksi historiankirjoitukseen. Kumpi Suomessa kirjoittaa poliittista historiaa, politiikot vai toimittajat? “Suomessa poliitikot kirjoittavat itse itsestään. Virkakauden loppupuolella kynäillään niin sanottuja vaalikirjoja ja uran jälkeen sanellaan muistelmia. Ylimmässä vallankäytössä on kuitenkin paljon sellaista, mitä ei koskaan kirjoiteta paperille. Tehdään suullisia sopimuksia, joista ei tarkoituksella haluta jättää historiankirjoihin mitään jälkiä.”

k u k a? Lauri Nurmi (s.1980) on Aamulehden politiikan toimittaja. Opiskellut Helsingin valtiotieteellisessä tiedekunnassa poliittista historiaa. Palkittu Suomen Kuvalehden Vuoden journalisti-palkinnolla ja Aamulehden vuoden toimittajana. Kirjoittanut kirjat Perussuomalaisten hajoamisen historia ja Sauli Niinistö - Mäntyniemen herra.

Nurmi elehtii käsillään ja tuntuu innostuvan puhuessaan. ”Meillä on liikaa auktoriteettiuskoa. Ylimpien vallankäyttäjien ei pidä antaa itse määritellä sitä, miten he kokevat, vaan heidän toimintaansa pitää pystyä arvioimaan ja analysoimaan rakentavan kriittisesti, silloin kun he ovat vielä virassa. Siis so what! Ketä se kiinnostaa, jos joku tekee kaksikymmentä vuotta myöhemmin kirjan jostakin, mikä tapahtui 90-luvulla? Myyntilukujen perusteella vain kirjoittajia itseään.” Nurmi puhuu jatkuvasti ”ylimmistä vallankäyttäjistä”. ”Suomessa otetaan aivan liian helppoja maaleja, siis käydään läpi jonkun yksittäisen kansanedustajan taksikuitteja.” Omat tähtäimensä toimittaja on asettanut korkeammalle.

Niinistö-myyttiä purkamassa Elokuussa julkaistiin Nurmen yhdessä Matti Mörttisen kanssa kirjoittama kirja Sauli Niinistö - Mäntyniemen herra. Kirjassa toimittajakaksikko käy läpi presidentti Niinistön koko elämäntaipaleen, keskittyen tämän poliittiseen uraan ja presidenttiaikaan. Pääosassa on suurta kansansuosiota koko uransa ajan nauttinut juristi Salosta, josta tulee ensin kansanedustaja, sitten lama-ajan tiukka valtiovarainministeri, kokoomuksen puheenjohtaja, eduskunnan puhemies ja lopulta tasavallan presidentti. ”Kirjalla oli kaksi tarkoitusta. Ensinnäkin kansalaisten valtava kiinnostus Sauli Niinistön persoonaan, se tiedollinen intressi, johon meidän pitää ammattimme puolesta vastata. Toinen tarkoitus on demokratian itsesuojelu”, Nurmi kertoo nyt. Hänen ja Mörttisen kirjaa varten haastattelemien ihmisen lista on pitkä ja vaikuttava: Tarja Halonen, Alexander Stubb, Antti Rinne, Petteri Orpo ja Paavo Lipponen, sekä näiden lisäksi kymmeniä muita näkyviä ja näkymättömiä vallankäyttäjiä. “Tarkoitus oli tehdä kirja, jossa esitetään sekä vaaleanpunainen kuva suurmies Niinistöstä, jolla on maailmantähden katse, sekä harmaa, salaisia kokouksia junaileva taitava vallankäyttäjä. Lukijan tehtäväksi jää

Nurmi kertoo kirjassaan, miten muun muassa Alexander Stubbin ja Carl Haglundin näyttävät taskuliinat ärsyttivät presidentti Niinistöä.

sitten muodostaa oma kuvansa annettujen eväiden pohjalta.” Kirjaa tehdessään Nurmi ja Mörttinen kutsuivat itseään myytinpurkajiksi. Istuva presidentti voitti viime presidentinvaalit ensimmäisellä kierroksella ylivoimaisella 62,6 prosentin äänisaaliilla. Niinistön ilmiömäisen kansansuosion salaisuutta selvittämään palkattiin myös tutkimusavustaja Mari Rautiainen, joka samosi kirjaa varten Niinistöä koskevat lehtijutut, haastattelut ja Salon kaupunginarkiston kokouspöytäkirjat 1970-luvulta alkaen. Mittavaan aineistoon perustuvat tulokset on nyt julkaistu. Mäntyniemen herra maalaa kuvan Niinistöstä karismaattisena ja taitavana vallankäyttäjänä, joka pyrkii harkituilla ulostuloillaan maksimoimaan kansansuosionsa ja äänimääränsä. ”Tulimme siihen tulokseen, että Niinistö on populisti – joskin sivistynyt sellainen. Hän on 1970-luvulta lähtien järjestelmällisesti puheillaan pyrkinyt luomaan sellaista kuvaa, että hän on oikeamielinen tuomari Niinistö, joka pistää kuriin ja nuhteeseen turmeltuneet kuntapäättäjät ja pikkupolitiikot, joita kohtaan suomalaiset tuntevat epäluottamusta.” Nurmi piirtää sormellaan pöytään havainnollistaakseen puhettaan. ”Tämä on populistinen politiikanteon metodi: Niinistö saa suosionsa kansalta ja kurittaa herroja ja rouvia siinä välissä. Tästä on laaja todistusaineisto. Hänellä on politiikkona täysi oikeus toimia näin, mutta hänen suuri kansansuosionsa synnyttää myös ongelmia.” Esimerkiksi silloin, kun kansalaisilta unohtuu, että presidenttikin on politiikko.

Kun presidentti antaa ymmärtää ”Poistakaa vaan koko ajan valtaoikeuksia, sitten presidentistä tulee semmoinen kuninkaallinen”, lausuu Tarja Halonen Mäntyniemen herran takakansitekstissä. Presidentin valtaoikeuksia on Suomessa tuntuvasti karsittu viimeisen 30 vuoden aikana, viimeksi vuonna 2012. Paperilla Sauli Niinistö onkin Suomen historian vallattomin presidentti. Presidentti on kuitenkin huomattava arvovallan käyttäjä: toisin sanoen, Mänty-

niemen herran sana painaa. ”Tasavallan presidentti käyttää hyvin suurta valtaa, käyttää sitä ilman valtuuksiakin asioissa, jotka eivät muodollisesti hänelle kuulu. Hän tietää sen ja tahtoo toimia näin. Itse hän voi kyllä sanoa, että hän keskustelee”, Nurmi sanoo ja painottaa viimeistä sanaa. Hän kumartuu kaivamaan salkustaan vanhoja lehtileikkeitä ja ottaa esille kolumnin, joka on lähtöisin Niinistön kynästä vuoden 1994 presidentinvaalien alla. Kolumnissa silloinen kokoomuksen puoluejohtaja ihmettelee presidentin valtaoikeuksiin takertumista enteellisin sanoin: ”Karismaattinen presidentti pitää kyllä puolensa ja vaikuttaa ilman mahdollisia valtuuksiakin.” Nurmi ja Mörttinen väittävät kirjassaan, että presidenttinä Sauli Niinistö käyttää kaiken sen vallan, joka hänelle on annettu, eikä pysähdy siihen. Otsikoihin Mäntyniemen herran nosti etenkin sen kaksi lukua: ”Kiusallinen ydinvoimalahanke” ja ”Kiky-sovun salattu takuumies”. Pyhäjoen uuden ydinvoimalan rakennuttaja on venäläinen valtionyhtiö Rosatom, jonka näkyvin edunvalvoja ulkomailla on presidentti Vladimir Putin. Energiayhtiö Fortumilla, josta valtio omistaa hieman yli 50 prosenttia, taas on mittavat omistukset Venäjällä. Kiikkerä, mutta ulkosuhteille tärkeä ydinvoimalahanke oli kaatumaisillaan, kunnes Fortum yllättäen päättikin lähteä mukaan projektiin, josta se oli ensin kieltäytynyt. Päätös syntyi sen jälkeen kun presidentti oli keskustellut asiasta pääministerin ja Fortumin johdon kanssa. ”Ei ole väliä sillä, mitä sanoja siinä tilanteessa on käytetty. Fortum meni Suomen valtion määräyksestä mukaan Fennovoiman hankkeseen”, Nurmi alleviivaa. ”Fortumin nykyinen toimitusjohtaja sanoi suoraan, että kaikki energia on poliittista ja suhteet valtionjohtajiin ovat yhtiölle tärkeitä.” Vuonna 2015 Sipilän hallituksen kilpailukykysopimus taas oli umpikujassa, kunnes presidentti Niinistö kutsui neuvottelujen osapuolet aamiaiselle virka-asunnolleen Mäntyniemeen. Presidentillä ei ole valtaoikeuksiensa puolesta sanottavaa sisäpolitiikassa, ja tapaaminen pidettiin salassa. ”Palaverista ei kerrottu medialle eikä edes valtiovarainministeri Alexander Stubbille. Jos tämä olisi tullut jul-

”Jos haluaa harrastaa runoutta, voisi keskittyä omaan lyriikkaan, eikä lainata muita.

ki, meillä olisi ollut täysi perustuslaillinen hulabaloo: kuka tätä maata oikein johtaa?” Nurmi huudahtaa. Nurmen ja Mörttisen kirjassaan esittämät väitteet olivat sen verran vakavia, että presidentin oli jotenkin julkisuudessa vastattava niihin. Lopulta tämä kommentoi kirjan herättämää keskustelua yllättävällä tavalla: runolla. Presidentin Facebook-seinällään julkaisemassa runossa pojan pyytämä piskuinen kala paisuu siitä kerrotuissa tarinoissa suuremmaksi ja suuremmaksi. Nurmi on tähän mennessä asetellut sanansa tarkkaan, mutta kysyy nyt, eikö opiskelijalehdessä sallita räväkkäämpääkin ilmaisua. Vastaan myöntävästi. ”Jos haluaa harrastaa runoutta, voisi keskittyä omaan lyriikkaan, eikä lainata muita. Tässä näkyy klassinen politiikon yritys johtaa puhe jonnekin muualle, pois itse asiasta. Lehdistöhän nielaisi syötin täysin: voi kuinka hurmaavan runon meidän lukenut presidenttimme julkaisikaan! Runon viesti oli kuitenkin selvästi: ‘Älkää keskustelko minun vallankäytöstäni, minun salaisista tapaamisistani, koska minun mielestäni tässä ei ole mitään keskusteltavaa.’” Käymme yhdessä läpi tasavallan presidentin kanslian nettisivuilta löytyvää vastinetta Nurmen ja Mörttisen kirjaan. Blogipostauksessaan presidentti kommentoi ”kirjan pohjalta julkiseen keskusteluun levinneitä väitteitä” ja kieltää painostaneensa ketään ydinvoimalahankkeeseen. Nurmen ja Mörttisen kirjassa ei tosin puhuta painostuksesta. ”Niinistön lausunto on muotoiltu juristin tarkkuudella. Hän ei kiellä kirjan väitteitä, vaan kritisoi kirjan pohjalta käytyä julkista keskustelua. Tämä on tärkeää. Hän ei voinut kiistää kirjan väitteitä tai sen paikkansapitävyyttä, mutta häntä ärsytti kirjan pohjalta käyty julkinen keskustelu, se että hänen sisäpoliittiseen vallankäyttöönsä kiinnitettiin huomiota”, Nurmi selittää.

Kiky-kokouskaan ei presidentin mukaan ollut salainen, sillä hän oli ilmaissut toiveensa sovun löytämisestä kolme viikkoa myöhemmin myös uudenvuoden puheessaan. Tuossa puheessaan presidentti kannusti työmarkkinaosapuolia etsimään sovintoa ja lausui monitulkintaisesti: ”Ei ole hyvä kevättä riidellen kohdata”. ”Presidentti-instituutiolla on erityissuhde mediaan. Toisin kuin pääministeri, hän voi astua tiedotusvälineiden eteen silloin kun haluaa. Hänen julkisuuskuvansa on niin korkealla, ettei hän ole vapaasti haastateltavissa. Tiedotusvälineet lainaavat häntä usein sanasta sanaan, vaikka lausunnot olisivat monitulkintaisia”, Nurmi miettii. Jos näyttääkin siltä, että Mäntyniemessä istuu filosofikuningas, voi hän myös valita kenen kanssa keskustelee. Samalla viikolla Nurmen ja Mörttisen kirjan kanssa kanssa julkaistiin myös toinen presidentistä kertova kirja, jonka kirjoittaja on pitkän linjan tietokirjailija Risto Uimonen. Uimosen kirja Sauli Niinistö – Tasavallan presidentti käsittelee presidenttiä pelkästään positiivisessa valossa. Kun presidentti sitten ilmoitti osallistuvansa Turun kirjamessuilla paneeliin, joka käsittelee poliittisia elämänkertoja, hän valitsi keskustelukumppanikseen juuri Uimosen. Nurmea ja Mörttistä ei ensin mainittu lainkaan, mutta kun tapahtumasta uutisoitiin, heidät kutsuttiinkin yllättäen mukaan. Mistä tämä kertoo? ”Se kertoo enemmän kohdehenkilöstään kuin kirjan kirjoittajista. Kukapa ei olisi perso tällaiselle asialle? Suomen suurimpiin kuuluva kustantaja WSOY julkaisee tälläisen kritiikittömän rakkaudentunnustuksen, kukapa kansansuosiossa kylpevä politiikko ei olisi tällaisesta jotenkin otettu.” Onko sitten sattumaa, että kaksi presidentistä kertovaa kirjaa julkaistaan samaan aikaan elokuussa 2018?

”Niinistöstä kirjoitetuille kirjoille nyt on tilausta”, Nurmi aloittaa, kunnes keskeytän: ettäkö kaksi kirjaa julkaistaan vain päivän päässä toisistaan? Nurmi on hetken hiljaa. ”Niin. Elämässä on monenlaisia sattumia”, hän sanoo lopulta. ”Yhdenlainen sattuma sekin, että meidän kirjamme sattui olemaan se, joka julkaistiin päivää aikaisemmin.”

Kekkosen paluu? Yksi tekijä selittää Sauli Niinistön suosiota presidenttinä ehkä enemmän kuin mikään muu: ulkopoliittisen tilanteen muutos. Lännen ja Venäjän välit vajosivat jäihin viimeistään vuonna 2014 Krimin miehityksen jälkeen. Samaan aikaan Niinistö otti aktiivisen ja itsenäisen roolin idänsuhteiden hoitamisessa. Niinistön realpolitik koostuu siitä, että Suomi lähestyy länttä, mutta vaalii kahdenvälistä suhdettaan Venäjään, jonka toimintaa ei arvostella räväkästi. Suomessa poliitikot arastelevat taas Venäjästä puhumista, ja Airiston Helmen tapaus on tästä yksi esimerkki. ”Meidän keskustelukulttuurissamme on trauma, joka alkoi syksystä 1944 ja kesti aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Tuolloin Suomessa ei ollut vapaata lehdistöä eikä vapaata keskustelua, ja se on edelleen monelle tuon ajan lapselle kipeä paikka. Kun Sauli Niinistö nyt rakentaa julkisuuskuvaansa Putinin vieressä poseeraamisen kautta, se aktivoi niitä muistijälkiä ajalta, kun Urho Kekkonen oli idänsuhteiden takuumies”, Nurmi analysoi. 70 prosenttia suomalaisista on tyytyväisiä siihen, miten ulkopolitiikkaa on Niinistön kaudella hoidettu. Presidentin toimintaan tyytyväisiä oli vuonna 2014, eli Krimin miehityksen aikaan 80 prosenttia kansalaisista. Nurmi ymmärtää ilmiötä. “Kaikkihan pohjaa turvattomuuden tunteeseen. Olisihan helpottavaa, jos meillä olisi yksi vahva johtaja, jonka selän taakse voisimme kaikki juosta ja tuntea olevamme turvassa.” Kirjassaan Nurmi ja Mörttinen käyttävät sanaa ”valtioviisaus” kuvatessaan Niinistön toimintaa. Mitä se on?

”Se voi olla valtioviisautta, että presidentti on diplomaattisen varovainen sanoissaan silloin, kun Vladimir Putin seisoo kahden metrin päässä salissa, joka on täynnä Kremlin talutusnuorassa olevia toimittajia. Kotimaan sisäisessä keskustelussa asioista pitäisi kuitenkin pystyä puhumaan niiden oikeilla nimillä. Niin ei saisi käydä, että 2030-luvulla kirjoitetaan, kuinka 2010-luvulla Suomessa alkoi uusi suomettumisen aikakausi.” Nurmi lainaa kirjaa varten haastateltua Helsingin sanomien Kaius Niemeä, joka kirjan julkaisun jälkeen kysyi kolumnissaan, onko suositun presidentin ympärille muodostumassa ”hiljaisuuden kehä”, ja laski vastuun demokratialle tärkeän julkisen keskustelun ylläpitämisestä lehdistön ja politiikkojen harteille. ”Ongelma on se, että poliitikot eivät uskalla sanoa mitään suositun presidentin linjasta poikkeavaa, koska pelkäävät joutuvansa tämän runojen kohteeksi.” Entä onko Suomessa journalisteja, jotka tietävät ajatella omaa parastaan ja jättävät vaikka haastattelujen toivossa käyttämättä ne paikat, joissa presidenttiä pitäisi kritisoida? ”Voi on, vaikka kuinka paljon! Haastatteluista käydään kauppaa. Kirjaa tehdessämme kävimme läpi Niinistön mediasuhteita ja puhuimme paljon myös media-alan työntekijöiden kanssa. Olen nähnyt sähköposteja, joissa sovitaan että tasavallan presidentistä jätetään julkaisematta asioita ja näkökulmia siinä toivossa, että saataisiin häneltä haastattelu. Siis ihan suurissa suomalaisissa tiedotusvälineissä.” Nurmen vastaus yllättää, vaikka sen ei ehkä pitäisi. Hänen työnantajalleen Aamulehdelle tasavallan presidentin kansliasta ei ole löytynyt haastatteluaikaa koko syksynä. ”Mutta ei toimittaja voi ajatella sellaista. Jos journalistina alkaa ajatella sellaista, että jos minä en jutun kirjoitettuani saakaan haastattelua tai kutsua Linnan juhliin tai Kultaranta-keskusteluihin, on jo astunut itsesensuurin tielle. Tämä on vain Niinistöstä puhuvien ihmisten omaa hampaattomuutta, eihän presidentti pakota ketään itsesensuuriin.”

”Meidän keskustelukulttuurissamme on trauma, joka alkoi syksystä 1944 ja kesti aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti.

Tämäkin ilmiö saa Nurmelta ymmärrystä. ”Tämä on sellainen klassinen juttu, että se lumo ja karisma vallanpitäjien ympärillä vetää puoleensa. Ihmiset tuntevat halua paistatella heidän loistossaan. Kun sitten on siellä Kultaranta-keskusteluissa presidentin kutsuvieraana, on hienoa laittaa sieltä kuva että täällä sitä ollaan, hieno puku päällä. Pahin ammatillinen pelko minulla on se, että muuttuuko sitä itsekin joskus tälläiseksi hajuttomaksi, värittömäksi ja hampaattomaksi…” Hovijournalistiksi.

Entä sitten? Enemmistö suomalaisista on sitä mieltä, että presidentillä tulisi olla enemmän valtaa. Sauli Niinistö on kansakunnan leppoinen isähahmo ja sivistynyt valtiomies, jonka puolison Jenni Haukion toimittama kokoelma suomalaisia runoja oli viime vuoden toiseksi myydyin kirja. Viimeistään Aaro-pojan syntymän jälkeen monet tunsivat, että Suomi oli saanut ikioman kuningasperheen. Miksi siis arvostella suomalaisten rakastamaa presidenttiä?

Lauri Nurmi on toiselta ammatiltaan historian ja yhteiskuntatiedon opettaja. Nyt hänen puheeseensa tulee opettajamainen sävy: ”On täysin luonnollista, että ihmiset viehtyvät vahvoihin johtajiin. Se ei ole mikään suomalaisten erityispiirre, vaan ihmismielen sisäinen ominaisuus, joka löytyy kaikkina aikoina kaikista yhteiskunnista. Pitäisi kuitenkin kyetä erottamaan se, että vaikka kuinka pitäisi jostain poliitikkopersoonasta, sitä enemmän tämän henkilön toimintaa on pystyttävä arvioimaan. Kuuden vuoden päästä Mäntyniemessä istuu joku toinen, ja silloin arvioimme rakentavan kriittisesti häntä.” Kuluneen vertauskuvan mukaan toimittajat ovat vallan vahtikoiria, joiden tehtävänä on arvioida vallanpitäjien toimintaa. Avoin julkinen keskustelu on kuin ilmaa, jota demokratia hengittää. Hiljaisuuden kehät pitää rikkoa silloinkin, kun tuntuu että presidentinlinnaan mahtuu vain yksi koira, joka sekin viihtyy Sauli Niinistön sylissä.

KANSAA KAN SAN TASAVAL LASSA Teksti

ja kuvat

Kiina

on maskuliinisten miesten yh-

teiskunta.

Olli Puumalainen

Jopa

niin, että vuosikausien

yhden lapsen politiikka ja poikia suosiva kulttuuri johtivat sukupuolijakauman vääristymiseen.

Tästä

seurasi

Kiinan

hallituksen masinoimia mittavia kampanjoita tilanteen paikkaamiseksi.

Myös

yhden lapsen politiikasta luovuttiin vuonna

2016. Tilanne

ei tietenkään

korjaudu yhdessä yössä:

Kiinassa

edelleen kymmeniä miljoonia miehiä naisia enemmän.

Kiinalaisen yhteiskunnan kaikkia lokeroita, kieliä ja kulttuureita edustavia miehiä on tietenkin mahdotonta rutistaa yhteen muottiin. Varsinkin, kun noin joka kymmenes maailman ihmisistä on

“kiinalainen

mies”.

Rukousnauhaa hypistelevä herra lamalaisen temppelin portailla. Kangding, Garzên tiibetiläisten autonominen prefektuuri.

Moottoripyörälähetti Tagongin keskiaikaisen luostarin portilla 3900 metrin korkeudessa. Tagong, Garzên tiibetiläisten autonominen prefektuuri.

Työmiehiä aggregaatin parissa. Peking.

Markkinamies sytytt채채 sikarin. Chengdu, Sichuan.

Tavallinen n채ky kiinalaisen kaupungin kadulla. Miehet pelaamassa ikivanhaa shakin kaltaista peli채 Xiangqita. Yangshuo, Guangx.

Zenbuddhalaiset munkit pelaamassa pingistĂ¤ temppelin pihamaalla. Chengdu, Sichuan.

OIKEISTON JUURILLA Teksti Julius Lehtinen Kuvat Vilma Puttonen

oliittiset määritelmät herättävät aina vahvoja tunteita, etenkin kun on kyse siitä, mikä on poliittista oikeistoa ja mikä vasemmistoa. Vähintään yhtä vahvoja ovat niihin liitetyt määritelmät; modernissa maailmassa on oikeiston kohdalla muodostunut tavaksi vetää suoraviivaisesti linja markkinaliberalismista poliittiseen oikeistoon. Että markkinaliberalismi tarkoittaa oikeistoa ja oikeisto tarkoittaa markkinaliberalismia, se riittää. Tämän yksinkertaistetun käsityksen käyttäminen on toisaalta ymmärrettävää hektisessä ja sirpaloituneessa julkisessa keskustelussa: se on helppo, yksinkertainen, nopea ja lyhyesti ajateltuna suhteellisen tarkka kuvaamaan sitä merkityssisältöä, jota keskustelussa halutaan välittää oikeistosta puhuttaessa. Yhdysvaltalaisen keskustelukulttuurin valtavirtaistuminen ja sieltä opitut argumentit näkyvät toki täälläkin. Kaksipuoluejärjestelmän vastakkainasettelua kiihdyttävät tiukat mustavalkoisuudet harvoin kuitenkaan sopivat Euroopan monipuoluejärjestelmiin, joissa poliittista oikeistolaisuutta on montaa erilaista.

Kun sama nopeasti oikeansuuntaisia mielikuvia herättävä nyrkkisääntö eksyy perusteluksi poliittisen oikeistolaisuuden rajoista ja sisällöstä, ollaan jo hakoteillä. Käytettäessä markkinaliberalismin ja taloudellisen vapauden ajamista synonyyminä oikeistolaisuuden kanssa ja sen riittävänä tekijänä, rajautuu ulkopuolelle oikeiston muotoja, jotka eivät markkinaliberalismia allekirjoita. Tilannetta ei ainakaan helpota se, että klassinen ja lähes kaikille tuttu poliittinen kompassinelikenttä usein typistetään mediassa muotoon, jossa oikeistolaisuuden ja vasemmistolaisuuden määrittää vain ja ainoastaan taloudellinen kanta. Sekamelskassa hämärtyy oikeiston määritelmien ohella myös vasemmisto. Tuloksena yleisessä keskustelussa viljellään surutta termejä kommunistista sosialistiin, rasistiin, fasistiin, natsiin ja äärioikeistoon – mitä erilaisimpia ryhmiä kohtaan. Ajatuskulkua radikaalisti ajavien mukaan esimerkiksi kokoomus ei ole aito oikeistopuolue, sillä sen väitetään harrastavan korporatismia ja “maan tavaksi” kutsuttua kaverille etujen ajamista. Itse asiassa se onkin siis sosialisti-

puolue, koska se ei ole markkinaoikeistoa. Ja näin ollen oikeasti vasemmistopuolue. Samoin poliittisen oikeiston puutteellinen määritys johtaa pahimmillaan tilanteeseen, jossa kaikki oikeistolaiset nähdään samanlaisen linssin läpi: Francisco Francon ideologia on yhtä kuin Elina Lepomäen ideologia. Todellisuudessa Francolla on tietenkin suunnilleen yhtä paljon yhteistä Lepomäen kanssa kuin Mahatma Gandhilla on Josif Stalinin kanssa, molemmat vasemmistolaisia.

Klassisempi mutta kauempaa historiasta yhä esiin pulpahteleva esimerkki on sotien välisen Saksan kansallissosialistisen puolueen määrittely vasemmistolaiseksi – ylivoimaisen akateemisen konsensuksen vastaisesti. Kansallissosialismin aatteeseen kuuluu paitsi perinteisen oikeistolaiseksi luokiteltuja teemoja, myös modernin markkinaliberalismin oikeistoon rinnastavan käsityksen ulkopolisia elementtejä. Vasemmistoon mielletään viittaavan kirkkovastaisuus sekä jonkinasteinen kollektivismi ja valtionjohtoisuus taloudessa. Varsinkin jälkimmäinen

istuu kovin huonosti moderniin oikeistomääritelmään, mikä osaltaan selittää hiljattain nousseen tavan liittää kansallissosialismi vasemmistoon. Kun kaikkea oikeistolaisuutta käsitellään modernisti yhden muotin kautta syntyneenä, on vaarana assosioida kaikki oikeistolaiset identtisesti oikeistolaisiksi. Lepomäki yhdistyy nyt myös Adolf Hitleriin, vain koska oikeiston määritelmä on modernissa keskustelussa harhaanjohtava. Etäännyttääkseen oma ideologia natsismin kauheuksista on sitten väitettävä kansallissosialismin todellisuudessa olleen “näiden toisten” synti: natsit olivat oikeasti vasemmistolaisia, etenkin kun eivät sovi markkinaliberaalin muottiin. Keskustelu hämärtyy absurdeihin mittoihin asti ja moukaroi historiankirjoitusta. Jos oikeiston määritelmä ei nojaisi epähistorialliseen vaatimukseen taloudellisesta liberalismista vaan tunnistaisi erilaisia poliittisen oikeiston muotoja, yllä kuvattua ongelmaa ei olisi. Poliittisen oikeiston parempi määrittely näyttää siis olevan kaikkien intresseissä: se vähentää sekavaa leimakirvesvyyhtiä, jossa keskustelijat harvoin puhuvat samasta asiasta samoilla määrityksillä, sekä poistaa tarpeen mukiloida poliittista historiaa oman ideologian pönkittämiseksi. Miksi taloudellinen liberalismi ei sitten ole riittävä ehto ja kattava määritelmä poliittiselle oikeistolle? Jo alustava historiakatsaus antaa osviittaa yksinkertaistuksen ongelmista. Termi oikeisto sai alkunsa vallankumouksellisessa Ranskassa. Piakkoin vuoden 1789 jälkeen muodostetussa parlamentissa monarkistiset ainekset, jotka kannattivat tiukkaa feodaalihierarkiaa, traditionaalista järjestystä, absoluuttista monarkiaa sekä pappisvaltaisuutta, istuivat parlamentin presidentistä katsottuna oikealla puolella. Tästä juontuu muutaman vuosikymmenen päästä vakiintunut nimitys la droite, oikeisto. Alkuperäinen poliittinen oikeisto ei ollut moksiskaan samoihin aikoihin virittyvästä taloudellisesta liberalismista. Adam Smithin vuonna 1776 julkaiseman Kansojen varallisuuden edustama vapaan talouden ajatusmaailma sekä sitä ajava vaurastuva kauppiasluokka koettiin alkuperäisen oikeiston piirissä, päinvastoin, uhaksi aatelissäädyn ja monarkian traditionaalisille sekä jumalallisille etuoikeuksille. Vastaavasti Smithin kutsuminen oikeistolaiseksi olisi vähintään anakronistista eikä hän moista määrettä olisi tunnistanut, niin paljon kuin herra tuntuisikin mo-

derniin talousliberalismin oikeistomuottiin sopivan. 1800-luvun edetessä maanosan yhteiskuntien sosiaalinen rakenne alkoi muuttua, teollistumisen myötä väestö urbanisoitui ja ensimmäinen koneellistumisen aalto laski köyhän ja reilusti kasvaneen työväestön palkkoja. Samalla kohosivat teollistumisesta hyötyneiden kauppiaiden ja tehtailijoiden tuotot sekä vaikutusvalta. Myös poliittiset jakolinjat hakivat uusia asemia. Alkaen vuoden 1848 “Euroopan hullusta vuodesta” nationalismin, liberalismin ja demokratian sävyttämine vallankumouspyrkimyksineen, osa poliittisesta oikeistosta asemoitui markkinatalouden puolustajaksi. Vuosisadan mittaan aateliston asema surkastui muiden luokkien laajetessa, mutta radikaalin demokratian ja arvoliberalismin vastustuksen tavoite ei juuri ollut muuttunut. Uudeksi tekijäksi 1800-luvun lopulla muodostui marxismi, jota vastaan vaurastuneen kauppiasluokan luonnollisesti kannatti taistella. Havainnollistuksena siirtymästä toimii hyvin Yhdistyneiden kuningaskuntien konservatiivipuolue, joka 1800-luvun puolivälissä ryhtyi laajentamaan kannatuspohjaansa ja alkoi hitaasti ottaa vapaata markkinataloutta ajaakseen. Kuitenkin vielä 1900-luvun alkupuolella puoluetta jakoi rajusti suhtautuminen vapaakauppaan, mikä kertoo muutoksen vaikeudesta. Rinnalla säilyi koko kyseisen ajanjakson ajan kristillinen oikeisto, joka suhtautui vihamielisesti kaikkea liberalismia kohtaan, myös taloudellista sellaista, ja kannatti sen sijaan paternalistista hierarkiaa sekä luokkaharmoniaa. Samoin monarkistiset Karlistit Espanjassa sekä erilaiset nationalistit Saksassa, Ranskassa ja Venäjällä pitäytyivät antikapitalistisessa ja teollistumisvastaisessa ideologiassa. Onpa tähänkin päivään asti säilynyt markkinavastaisia oikeistoryhmittymiä Ranskan Nouvelle droitesta Yhdysvaltain paleokonservatismiin.

HISTORIASTA MÄÄRITELMÄÄN Sen sijaan, että vapaiden markkinoiden ajaminen toimisi välttämättömänä ehtona poliittiselle oikeistolaisuudelle, oikeistolaisuuden määrittelemiseen tarkemmin on käytetty suhtautumista tiettyjen sosiaalisten hierarkioiden väistämättömyyteen, luonnollisuuteen, normaaliuteen ja haluttavuuteen.

Haluttavaa ja tarpeellista hierarkiaa on historian aikana puolustettu ja johdettu monelta perustalta. Alkuperäinen Ranskan vallankumouksen ultrarojalistinen oikeisto perusteli aristokratian sekä kuninkaanvallan tarpeellisuutta perinteellä ja jumalallisella oikeutuksella. Myöhemmät monarkistit ja nationalistit 1800-luvulla veistivät ideologiansa pitkälti samasta puusta. 1900-luvulla nousseet fasistiset ja natsistiset liikkeet perustelivat yhteiskunnan hierarkiaa erityisesti etnisyyksiä arvottamalla: rotubiologian kautta saatiin oikeutettu, luonnollinen ja haluttava hierarkia yhteiskuntaan. Tietyillä etnisillä piirteillä ansaitsi luonnollisesti olla ylempänä hierarkiassa. Modernisti eriarvoisuutta ja yhteiskunnan hierarkkisuutta perustellaan pääosin taloudellisen vapauden kautta: objektiivisten markkinoiden luoma hierarkia on sen kannattajille ehdottoman luonnollinen, normaali ja haluttava, jopa väistämätön, kun talous vapautetaan. Vaikka kyseinen ajatuslinja oikeiston piirissä sai alkunsa jo 1800-luvun puolella, saavutti se hegemonian vasta Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin uusliberalismin myötä 1900-luvun toisella puoliskolla. Tämän monopolin voikin katsoa olevan yksi avaintekijöistä nykyistä diskurssia ja määrittelyä sekoittamassa. Taloudellinen oikeistolaisuus ja vapaiden markkinoiden kannatus näyttäytyy tältä pohjalta vain yhtenä oikeutuksena yhteiskunnan sosiaaliselle hierarkialle muiden joukossa. Käsitys havainnollistuu helpoiten ymmärtämällä poliittisen oikeistolaisuuden kattoterminä, jonka sisällä on oikeutus tietynlaiselle sosiaaliselle hierarkialle johdettu eriävin tavoin historiassa – jumalallisesta traditiosta rotubiologiaan ja vapaisiin markkinoihin. Oikeiston määrittely hierarkioiden oikeuttamisen kautta on paitsi keskustelua selkiyttävää, myös hyödyksi poliittisen kentän molemmille päädyille, sekä holistinen näkemys aina kiihkeästä poliittisesta aiheesta. Jos ja kun ymmärretään poliittisen oikeiston käsitteen muodostuminen sekä nyanssit, poistuu peruste käsittää se yhtenäisenä ja homogeenisenä kollektiivina. Hierarkian ajaminen rotubiologialla on yhtä kaukana markkinaliberalismista kuin tasa-arvon ajaminen neuvostososialismilla väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden sijaan. Silti ensimmäinen pari lukeutuu poliittiseen oikeistoon ja jälkimmäinen pari poliittiseen vasemmistoon.

“ Poliittisen oikeiston

parempi määrittely näyttää siis olevan kaikkien intresseissä.

Samalla poistuu tarve pahoinpidellä historiaa. Kun markkinaliberalismi ei yhdistä kannattajaansa holokaustiin, ei tarvitse kummankin alalajin oikeistolaisuudesta huolimatta väittää natsismin olleen vasemmistolainen ideologia. Aivan yhtä lailla kun kansalaistottelemattomuus ei yhdistä toteuttajaansa vankileirien saaristoon, ei tarvitse kummankin alalajin vasemmistolaisuudesta huolimatta väittää neuvostototalitarismin olleen oikeistolainen ideologia. Antikapitalistinen oikeisto on lähes koko termin olemassaolon ajan elänyt markkinamyönteisen oikeiston rinnalla. Vasta viimeisen 50 vuoden aikana talousliberalismi on ottanut poliittisen oikeiston määrittelystä niskalenkin, mutta sen ei voi antaa hämärtää poliittisten kysymysten määrittelyä. Erityisesti, kun markkinoihin skeptisesti suhtautuva uusoikeisto on nostanut päätään viimeisten vuosien aikana, on määritelmien tarkkuus jälleen tuoreesti tarpeen.

ILMASTO NATIIVIT TOIVONLUOJAT

Teksti Roosa Rantala Vuosikymmeniä kestäneen ilmastonmuutoskeskustelun ja tieteellisen tutkimuksen jälkeen ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ei tehdä vieläkään tarpeeksi. Toivo elää ilmastonatiiveissa, joiden yhteiskunta on rakennettu kestävällä pohjalle niin, että ilmastokestävien valintojen tekeminen on itsestäänselvyys eikä riipu tietotai tulotasosta.

eitsemän vuotta sitten kävin Bernissä valokuvanäyttelyssä, jonka jättämä jälki seurasi mielessäni pitkään. Näyttelykuvat oli aseteltu kahden sarjoihin: toinen kuva oli samasta paikasta jäätiköltä vuosikymmenten takaa ja toinen 2000-luvulta. Sen jälkeenkin olen masokistisesti klikkaillut jäätiköiden sulamiskuvia auki, kun niitä on ilmastonmuutosta käsitteleviin juttuihin liitetty, mutta näyttely palasi elävästi mieleen vasta viime heinäkuussa hiihtäessäni Itävallassa jäätiköllä toinen mono vesilammikossa. Isoja valkoisia peitteitä oli levitelty suojaamaan jäätikköreppanaa auringonpaisteelta. Puolisoni oli hiihtänyt samalla jäätiköllä 21 vuotta aiemmin, jolloin väliasemalle pystyi laskemaan valkoisia kinoksia pitkin. Nyt rinne koostui harmaasta jäästä, vedestä ja niistä valkoisista peitteistä. Mukana olleelle 4-vuotiaalle pojalleni jouduin sanomaan, että todennäköisesti muutaman vuosikymmenen kuluttua jäätiköllä ei enää lasketa, koska vanhemmat ja sukupolvet ennen heitä mokasivat peruuttamattomasti. Ilmastonmuutoksesta kirjoittaminen on vaikeaa, koska väistämättä alkaa miettiä omia valintojaan, mistä seuraa pääsääntöisesti syyllisyydentuskaa ja peiliin

“EHKÄ TULEVAISUUDEN ILMASTONATIIVIT OVAT OMAKSUNEET ELÄMISEN MALLIN, JOSSA ILMASTONMUUTOKSEN HUOMIOIMINEN ON KUIN HENGITTÄMINEN.

katsomisen vaikeutta. Esimerkiksi jäätikölle kesällä matkatessani syyllistyin perisyntiin: lomalentämiseen. Usein ilmastonmuutosta liippaavia artikkeleita vaivaakin synnintunnustustauti: aihepiiri tuntuu vaativan hyvin usein omien ilmastonmuutosta kiihdyttävien tekojensa listaamista ja tunnustamista, sekä sen rinnalla jonkinlaista hyvittelyä. Synnit sovitetaan kierrättämällä, kasvissyyskuulla, vegaanipäivällä ja autottomalla tammikuulla. Vähän kuin lukijalle haluttaisiin viestiä, että ei tässä mitään ekojeesuksia olla, mutta asioita on tiedostettu. Keskustelun harhautuminen sivuraiteille palvelee myös poliittisesti. Niklas Kaskeala (Vihreä Lanka 3.9.2018) toi esiin, kuinka ilmastonmuutoksesta kysyttäessä poliitikot usein kertovat omista henkilökohtaisista vihreistä valinnoistaan sen sijaan, että käytäisiin vakavaa ilmastopoliittista keskustelua yhteiskuntamme ja maapallomme tulevaisuudesta. Elämme yhteiskunnassa, jossa puolustusministeri voi sanoa YLE:n ohjelmassa, että häntä ärsyttää kasvissyöntiin liittyvä ideologisuus, kun samaan aikaan hänen omaa lihansyöntiä perustelevaa argumenttiansa ei palvele mikään järkisyy vaan puhdas lihansyönti-ideologia. Elämme myös maailmassa, jossa Yhdysvallat päätti irtautua Pariisin ilmastosopi27

muksesta, kun sopimuksen muste oli ehtinyt juuri ja juuri kuivua. Kuitenkin keskustelua ilmaston lämpenemisestä on käyty jo nelisen vuosikymmentä. 11 vuotta aiemmin on tunnustettu ilmastotyön tärkeys rauhankin näkökulmasta myöntämällä Nobelin rauhanpalkinto Al Gorelle ja YK:n hallitustenväliselle ilmastopaneelille IPCC:lle. Ilmastonmuutoksen on ennustettu aiheuttavan yhä enemmän konflikteja, pakolaisuutta ja nälänhätää – siis rauhaa horjuttavia riskejä. Vallan ytimessä olisi toivottavaa ajateltavan yhteistä hyvää, sillä yksilötasolla laaja-alaisten yhteiskunnallisten päätösten tekeminen on mahdotonta. Martin Lukacs toisti the Guardianissa (17.7.2017) ajatuksen ihmisten kuluttajuudesta ja yksilöllisyydestä: olemme sisäistäneet ajatuksen, että olemme riippumattomia yksilöitä, minkä vuoksi pyrimme ratkomaan systeemistä ongelmaa, kuten ilmastonmuutosta, yksilöllisillä vihreillä valinnoilla. Ihminen on epäonnistunut yksilötasolla, jos hän on työtön, velkaantunut, stressaantunut tai tekee töitä liikaa nähdäkseen ystäviä. Lukacs toteaa sarkastisesti, että nyt yksilö on vastuussa myös ekokatastrofista. Vaikka yksilön ilmastovalinnoilla on ehdottomasti sijansa, olisi ennen kaikkea käytettävä poliittista valtaa ja ohjausta niin, että vihreät valinnat ovat kaikkien saatavilla – ei vain niiden, joilla on varaa, aikaa tai tietoa. Vuoden 2018 nuorisobarometrin ennakkotietojen mukaan 15–29-vuotiaat nuoret joutuvat usein elämään epäekologisempaa elämää kuin he itse haluaisivat (YLE 13.8.2018). Nuorilla olisi kuitenkin halua vaikuttaa asioihin ostopäätösten kautta, ja huoli ilmastonmuutoksesta on kasvanut voimakkaasti viimeisen kymmenen vuoden aikana: vuonna 2008 noin 40 prosenttia nuorista oli melko tai erittäin huolissaan ilmastonmuutoksesta, kun kuluvana vuonna luku on noussut 70 prosenttiin. Kasvissyönti on lisääntynyt, yhä harvempi ajaa ajokortin, ja nuoret välttävät lentämistä. Jos arki ja ennen kaikkea rahan vähyys pakottaa epäekologisempaan elämäntyyliin kuin haluaisi, on suomalaisilla parannettavaa myös tietämyksessä ja tiedostamisessa. Pekka Torvinen kirjoitti Ylioppilaslehdessä (6.9.2018) fossiilisten polttoaineiden tarinan: kuinka etääntynyt hyvinvoiva suomalainen on energialähteen alkuperästä ja poliittisista kytköksistä ja kuinka fossiilisista energialähteistä riippuvaista kuluttajakansaa olemme. YouGov Finland -tutkimusyhtiön Pöyrylle elokuussa 2018 teettämän tutkimukseen vastanneiden mukaan (uutisoitu HS 19.9.2018) kyselyn perusteella

asumisen päästöt aliarvioidaan ja autoilun yliarvioidaan, ja yhdeksän prosenttia kaikista vastaajista arvioi ydinvoiman tuottavan eniten hiilidioksidipäästöjä. Toisaalta kyselyyn vastanneiden mielestä päävastuu päästöjen vähentämisestä ei ole yksityishenkilöillä vaan poliittisilla päätöksentekijöillä, kansainvälisillä järjestöillä ja yrityksillä. Kolme neljästä vastaajasta oli huolissaan päästöistä. Masentavinta kuitenkin on, että alle puolet vastaajista luotti ihmiskunnan kykyyn löytää kestäviä ratkaisuja hiilidioksidipäästöjen hillitsemiseen. Toivottomuuden tunne on synnyttänyt 2010-luvulla myös oman tutkimuskohteen, ilmastoahdistuksen, joka voi aiheuttaa vihaa ja surua, joillakin paniikkia ja lamaantumista ja joillakin alakuloisuutta ja masentuneisuutta. Yksilön vaikuttamismahdollisuuksien rajallisuus voi saada aikaan toivottomuutta ja oma etuoikeutettu asema syyllisyyttä, kun ilmastonmuutoksen seuraukset tuntuvat useimmiten voimakkaimmin siellä, missä myös globaali eriarvoisuus ilmenee räikeimmin. Helleaallot vaarantavat ihmisten terveyttä ja taloutta erityisesti köyhissä ja keskituloisissa maissa. Vaikkakin erityisesti nuoret kärsivät ilmastoahdistuksesta, on lohdullinen ajatus kääntää myös toiveensa heihin – siihen 70 prosenttiin nuorisobarometriin vastanneista ja varmasti ylikin. Anna-Stina Nykänen esitti kolumnissaan (HS 26.8.2018) ajatuksen vegenatiiveista. Kirjoituksen mukaantuleville sukupolville kasvissyönti ei ole mitenkään erityistä – Nykäsen ajatusta mukaillen silkkaa ”lähetyssaarnaajaa”. Nykäsen hengessä esimerkeillä voi leikitellä loputtomiin: vegenatiivit ovat omaksuneet elämäntavan, jossa kasvisruoan syönti on rutiinia ja valinta tehdään, koska kasvisruoan syöminen on vain helpompaa, arkisempaa ja edullisempaa. Vegenatiivien ruokakauppojen valikoima on suunniteltu niin, että kauppakassin sisältö kestää nykyistä parempaa ilmastotarkastelua. Ravintoloissa on tusina erilaista kasvisruokaa ja yksi liha- ja kalavaihtoehto. Ruoantuotannon tukemisen rakenteet on muutettu niin, että keskustelu yksilön valinnoista on epäolennaisempaa kuin nykyään, koska yksilöt tekevät niitä valintoja mihin heitä ohjataan. Nykäsen myönteistä ennustetta voi viedä myös pidemmälle. Ehkä tulevaisuuden ilmastonatiivit ovat omaksuneet elämisen mallin, jossa ilmastonmuutoksen huomioiminen on kuin hengittäminen: se on niin sisäänrakennettu osa kaikkea elämistä, tekemistä ja olemista, ettei sitä tarvitse ajatella – mutta vähän niin kuin hengittämisen kanssa, ovat lopettamisen seuraukset kohtalokkaat. Ilmastonatiivien yhteiskun-

nalliset rakenteet ovat muutettu niin, että hyvinvointia ylläpidetään ilmastokestävästi. Vaikka teknologialla ja tieteellä päästään johonkin asti, on edessä väistämättä myös pakottavaa tarvetta muuttaa elämäntapoja ja kuluttamista. Ja muuttaminen tarkoittaa viime kädessä luopumista. Tämän vuoden elokuussa itävaltalaisen jäätikön webkamerat kertoivat ilouutisia. Yhden yön aikana oli satanut 30cm lunta. Väliaseman terassi oli täynnä lunta ja hiihtokeskuksen sivuilla mainostetaan kauden avajaisia. Kodeissa alkaa laskettelu- ja muiden talvireissujen suunnittelu, ja ne tehdään lentäen, tietenkin. Kun on kylmä ja pimeää, lämpötilan kohoaminen tuntuu kaukaiselta. Lisääntyneet rajut myrskyt muis-

tuttelevat silloin tällöin pysyvistä muutoksista, mutta D-vitamiinia, lämpöä ja lihaa kaipaavaa länsimaista hyvinvoivaa sielua tämä ei vielä huoleta tarpeeksi. Jos huolettaisi, keskustelisimme, kuinka monta kasvisruokapäivää on tarpeeksi emmekä siitä, voiko sellaisia olla asepalvelusta suorittaville. Ennen kaikkea keskustelisimme, miksi vieläkään ei ole tehty tarpeeksi ja koska yhteiskuntamme rakenteet ovat muuttuneet niin, että voimme kaikki elää ja hengittää kuin ilmastonatiivit riippumatta tulo- tai tietotasostamme. Sillä viime kädessä ilmastomuutoksen hillitseminen on aikamme suuria globaaleja yhdenvertaisuus- ja tasa-arvokysymyksiä.

TUTKAIN KYSYI SIEMENPUU-SÄÄTIÖN VIESTINTÄKOORDINAATTORILTA TIMO KUROSELTA VINKKEJÄ, MITÄ YKSILÖ VOI TEHDÄ ILMASTON HYVÄKSI. MITÄ VOIT TEHDÄ JO TÄNÄÄN?

Vaikka ilmastoahdistuminen voi lamaannuttaa, jokainen voi omilla teoillaan edesauttaa ilmastonatiivien tavoitteiden täyttymistä ja pienentää ilmastonmuutoksen aiheuttamia seurauksia.

1. Asu kestävämmin. Vaihda 4. Kuluta vähemmän. Osta vain 6. Vaikuta! Vaadi poliitikoilta ekosähköön, sammuta käyttämättömät sähkölaitteet, alenna huoneen lämpötilaa ja laita jalkaan villasukat.

2. Liiku lähempänä. Älä lennä,

jos pääset maita ja vesiä pitkin. Suosi julkisia liikennevälineitä. Jos tarvitset autoa, liity autorinkiin.

3. Syö lähiruokaa. Lähellä tuotetun ruoan hiilijalanjälki on tuontiruokaa pienempi. Suosi luomua, korvaa liha vaikka hyönteisillä.

kestäviä tuotteita ja todelliseen tarpeeseen, vältä maailmalta lennätettävää rihkamaa. Suosi naapuriapua ja tavaroiden yhteiskäyttöä, kaikkea ei tarvitse omistaa itse.

ilmastotekoja ja äänestä eduskuntaan ja europarlamenttiin ihminen, joka lupaa toimia ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Osallistu myös järjestöjen ilmastokampanjoihin.

5. Puutu kulutuksen rakentei- 7. Tue toimia kehitysmaiden siin. Ota kantaa mainontaan ja yhteyttä päättäjiin, jotta kulutusta ihannoivista malleista ja talouskasvupakosta päästäisiin irti. Suomessa toimii esim. kohtuustalousverkostoja, joihin voi liittyä.

ympäristöongelmien ratkaisemiseksi. Lahjoita puunistutukseen, sademetsien suojeluun tai alkuperäiskansojen kamppailujen tukemiseen. Älä kuitenkaan kompensoi lentopäästöjäsi puuplantaaseilla!

DNA-TESTILLÄ SUKUSAIRAUKSIIN JA MAAILMALLE Teksti Sari Kivijärvi

Kuvat Vilma Puttonen

ilasin netistä DNA-testin kiikaroidakseni juuriini. Kiinnostukseni DNA:n rikkaaseen maailmaan syveni ja päätin tonkia asiaa sen ydintä myöten. Kysyin lääketieteellisen tiedekunnan biometrian professori Samuli Ripatilta DNA-testeistä ja suomalaisten geeneistä. Haastattelun jälkeisenä aamuna olin tukehtua tanskalaisen perheenäidin viestitulvaan kulmakarvoja nostattavasta testituloksestani. Lähdetään alusta liikkeelle. Istun Ripatin kanssa Suomen molekyylilääketieteen instituutin puolella, jossa hänen tutkimusryhmänsä sijaitsee. Täällä kuulemma opetellaan sitä, miten suomalaisten genomiperimä yhdistää ja erottelee meitä, ja kuinka perimä vaikuttaa terveyteen. Keskustelemme netistä tilattavista DNA-testeistä. Niiden kautta voidaan viihteellisesti tutkia omaa etnisyyttään ja tarkastaa, onko sukua muinaisille merkkihenkilöille. Biometrian professori kertoo tehneensä 23andMe-nimisen nettitestin itsekin, noin seitsemän vuotta sitten. “Tekniikka, jolla noita tehdään, on aika yleisesti käytössä myös tutkimuksessa. Samoja mikrosiruja käytetään taustalla. Genomidatan kanssa touhunneet voivat käyttää dataa myös muihin asioihin.” Itse näytteen antaminen rapsuttamalla poskea tai keräämällä tuubillinen sylkeä on kohtuullisen suoraviivaista. Verinäytettä ei pyydetä. Kuinka näytteissä oleva soluihin pakattu elämänlankamme sitten muunnetaan dataksi? “Näyte muunnetaan DNA-dataksi eristämällä DNA-osa kaikesta muusta. Eristetty osa viedään laboratorioon, jossa sitä luetaan aika standardoiduilla laboratoriotestiprotokollilla. Ulos tulee erinäköisten tilastollisten ja laskennallisten menetelmien tuloksia – dataa”, Ripatti selittää. DNA:n raakadatan voi lisätä ilmaiseksi muille sivustoille, kuten DNA.Landiin, GEDmatchiin ja FamilyTreeDNA:han. Eri sivustot tarjoavat hieman eri asioita. Etnisyyteen liittyen eri sivustoilta voi saada hieman eri tuloksia. Tämä herättää epäilyksen testien luotettavuudesta. “Ei ole poikkeuksellista, että saa eri palveluista eri tuloksia. Vielä ei ole muodostunut tiukkoja standardeja tulosten tulkitsemiseen ja analysoimiseen. Se on myös osin heidän bisnemalliaankin, että kehitetään omia tapoja tulkita.” Perimänselvityspalvelut käyttävät hyödykseen “ankkureita”, jollainen muodostuu tietyltä maantieteelliseltä alueelta saatujen näytteiden ryhmästä. Ankkurit muodostavat ikään kuin geneettisen maailmankartan, josta voi löytää vertailukohtia omaan

perimäänsä. “On vaikkapa näytteitä jostain päin Italiaa, Etelä-Amerikkaa tai Meksikoa.Verrataan paljonko sinun näytteissä on samankaltaisia DNA-pätkiä kuin näissä ankkureissa ja siitä tulee tämä hajotelma”, Ripatti sanoo. Ankkuri kuvaa paikan lisäksi historiallista ajankohtaa.“Esimerkiksi Suomi on asutettu joitakin tuhansia vuosia sitten, eli jos ankkuri olisi 50 000 vuoden takaa, täällä ei olisi ketään, kehen ankkuroida suomalaisuutta. Riippuen siitä, kuinka kauas taakse katsomme, vastaus kysymykseen ‘kuinka paljon sinussa on sitä, tätä ja tota’ on erilainen. Siinä mielessä tämä on kaikki tulkinnallista”, Ripatti kertoo.

DNA-TESTIEN UHKAKUVAT Mutta mitä jos onkin itse tyrinyt näytteenottovaiheessa? MyHeritage kehottaa pyörittämään annettua vanupuikon kaltaista esinettä posken sisäpinnalla viimeistään puoli tuntia syömisestä tai tupakoimisesta. “Jos poskesta napataan näyte ja siellä on edellisen ateriankin DNA:ta mukana, niin ymmärtääkseni palvelut pystyvät kohtuullisen hyvin erottelemaan, mikä on ihmisen omaa. Näytteenottohetkeen liittyviä ikään kuin epäpuhtauksien vaikutusten en usko olevan suuria”, professori lohduttaa. Mitäpä jos lähettää esimerkiksi koiran DNA:ta? “Kyllä se on kummallista. Netistä löytyy esimerkkejä näistä sabotaasiyrityksistä. Mutta kyllä sen pitäisi sieltä näkyä. Tämä on yksi virhenäytteiden lähde. Virhenäytteitä syntyy toisinaan laboratorioissa myös inhimillisten erehdysten ja sekaannusten myötä. Kolmas mahdollinen kömmähdyksen kohta, joskin harvinainen, voi tulla vastaan DNA:n suurissa määrin esiintyvien datapisteiden luennassa.”

“Ei ole poikkeuksellista, että saa eri palveluista eri tuloksia. Vielä ei ole muodostunut tiukkoja standardeja tulosten tulkitsemiseen ja analysoimiseen.

Miten DNA-testejä voitaisiin kehittää? “Seuraava iso askel tulee olemaan DNA-testien integroiminen normaaliin terveydenhoitoon, olemassa olevien palveluiden ja terveystarkastusrutiinien rinnalle. Olemme aika jännässä tilanteessa siinä mielessä, että se varmasti tapahtuu seuraavien vuosien aikana. Vaikkapa YTHS:ssä tai työterveyshuollossa geneettinen altistuksen selvittäminen eri sairauksille tulee olemaan paketissa mukana.” Ihmiset kuitenkin haluavat varjella yksityisyyttään. Onko DNA:n tietojen väärinkäyttö uhkakuva? “DNA:ta käsitellessä on äärettömän tärkeää, että pidetään tietosuojasta ja -turvasta huolta. Ihan kuten kaiken terveystiedon kanssa. Se on siis sisäänrakennettu välttämättömyys, jotta DNA:ta voidaan analysoida ja käyttää. Meillä on biopankkijärjestelmä, joka on nimenomaan rakennettu huolehtimaan mahdollisimman hyvin yksityisyydestä.” KANSAKUNNAN GENOMILAKI Eduskunnassa on hiljattain käsitelty niin kutsuttua genomilakia, joka tulee säätelemään ja määrittelemään miten Suomessa genomeja tietoturvallisesti säilötään. Laissa ilmenee halu kerätä suomalaiset genomit Suomeen perustettavaan genomikeskukseen, joka huolehtisi niiden säilömisestä. Keskuksen toiminta alkaisi 1.1.2019 ja kattaisi koko Suomen maantieteellisen alueen. Mitä hyötyä on geenien keskitetystä säilyttämisestä? “Genomikeskus palvelisi esimerkiksi tilanteessa, jossa haetaan syytä vakavan taudin puhkeamiseen. Tietoa löytyisi heidän tietokannastaan. Tavallisesti Suomessa esiintyvästä genomivariaatiosta voidaan erotella poikkeamia, jotka ovat mahdollisia taudin aiheuttajia”, Ripatti pohtii. “Mielestäni kantapalvelun tapainen paikka olisi hyvä. Perimätestejä tekevät suomalaiset voisivat halutessaan säilöä datansa sinne, ettei se olisi jossain muistitikulla tai kovalevyn nurkalla. Sen ei tarvitsisi olla bisnes.” Suomalaiset varmastikin haluavat oppia itsestään myös kansana. Moni yhteiskuntatietelijä on kyseenalaistanut ajatuksen, jossa kansakunnat yhteisöinä perustuisivat sellaisiin kansalaisten luonnollisiin ominaisuuksiin, kuten kieleen tai rotuun. Ripatti avaa geenien suhdetta kieleen. “Katsoimme joskus, pystyttäisiinkö perimästä tunnistamaan, että ketkä ihmiset puhuvat suomensukuisia kieliä. Huomattiin, että geneettisellä kartalla ih

miset noudattivat paljon enemmän maantiedettä kuin kielialueita. Toisin sanoen olemme virolaisten kanssa geneettisesti aika samanlaisia, mutta jos verrataan unkarilaisiin, niin ei millään osattaisi genomista nähdä, että ollaan kielisukulaisia. Unkarilaiset ja suomalaiset ovat korkeintaan yhtä samanlaisia kuin vaikka hollantilaiset ja suomalaiset.” Suomalaiset maalataan joskus nettimeemeissä itä-aasialaisiksi väestössä esiintyvien silmäkulmien "mongolipoimujen" seurauksena. Onko suomalaisissa inuiittiverta tai vastaavaa, joka selittäisi silmät? “Se oli hyvin spesifi kysymys!”, Ripatti nauraa. “En osaa inuiiteista sanoa, mutta Suomessa kyllä näkyy saamelaisten vaikutusta. Saamelaiset eivät ole inuiitteja, mutta se on yksi reitti, jossa idempänä asuneet ihmiset ovat tänne saapuneet”. Tuleeko käsitys rodusta ja etnisyydestä muuttumaan entisestään näiden testien yleistyessä? “Geneettisesti on kyllä vaikea puhua roduista. Perinteinen rotukäsitys on muodostettu meidän ilmiasustamme. Ollaan kaikki jatkumolla erilaisilla ominaisuuksilla. Kun kysyit ‘inuiittisilmistä’, niin sehän on hyvin satunnainen komponentti suomalaisten ominaisuuksiin.” “Etnisyys ei myöskään ole geneetikolle kovin mielenkiintoinen, mutta yhteiskuntatieteilijöille harvinaisenkin käyttökelpoinen asia”, professori lisää.

“Geneettisesti on kyllä vaikea puhua roduista. Perinteinen rotukäsitys on muodostettu meidän ilmiasustamme.

BISNESMALLI YHDISTÄÄ SUOMALAISET Mitä voidaan sanoa nyky-Suomen väestöaineksen yhtenäisyydestä? “Itäsuomalaistaustaiset ihmiset ovat hyvin erilaisia kuin länsisuomalaiset, ja pohjois-etelä-erot ovat geneettisesti aika isoja. Suomen sisäiset pienet kylien eroavaisuudethan eivät ole kuitenkaan erityisen kiinnostavia suuren amerikkalaisen yrityksen näkökulmasta.” Professorin oma testitulos oli yllätyksetön. “Testien bisnesmallit ovat viritetty paljon enemmän ihmisille, joilla on moninainen tausta ja joille se on paljon jännempää kuin vaikka minulle. Minun tulokseni oli suoraan sanottuna tylsä: sanottiin, että olen 99-prosenttisesti suomalainen”, Ripatti muistelee. DNA-testin perusteella Ripatti löysi sukulaisuutta myös Atlantin takaa. “Sukulaisuus on tietysti paljon muutakin kuin yhteistä DNA:ta, mutta se tuo yhden ulottuvuuden siihen. Minulla on jokin Amerikkaan lähtenyt sukuhaara, sieltä löytyy enemmän kuin mitä sattuma antaisi myöten, kolmansia, neljänsiä, viidensiä serkkuja.” “En koe, että se minun sukulaisuutta kauheasti muuttaa. Se on ihan hauska pieni detalji. Ehkä joskus, kun olen eläkkeellä, voin sitten ihmetellä, että kukas sinne lähtikään ja miksi”, Ripatti vastaa kepeästi. KANSAINVÄLISTÄ SUKULAISUUTTA JÄLJITTÄMÄSSÄ Oman nettitestin tulos taas toi minut tanskalaisen perheen yhteyteen. Olen sukua tanskalaisvanhempien adoptoimalle tyttärelle. Perheen tavoitteena on jäljittää tyttären biologisista vanhemmista informaatiota. Tyttärellä on FamilyTreeDNA -sivuston mukaan ainoastaan kolme jonkin sortin sukulaiseksi laskettua ihmistä. Olen yksi heistä. Kiehtova sukutarinani jatkuukin nyt oman äitini näytteen matkatessa amerikkalaiseen laboratorioon ja sen tilastollisten ja laskennallisten menetelmien kautta vertailtavaksi dataksi. Ehkä oma matkailuni myös tehostuu tulosten myötä.

RUOTSALAINEN UMPISOLMU Teksti Mari Isomäki

Ruotsissa käytiin syyskuun alussa monella tavalla poikkeukselliset vaalit. Jo pitkän aikaa suosiota keränneelle oikeistopopulistiselle Ruotsidemokraateille povattiin todellista ”jytkyä” ja sen mukana tulivat kuumeiset pohdinnat siitä, murtuuko ruotsalainen blokkipolitiikka ja miten pitkään muut puolueet voivat jättää ruotsidemokraatit omaan arvoonsa, niin kuin ne tähän asti ovat tehneet. Vaalien jälkeen mielessä on yksi kysymys ylitse muiden: mikä muuttuu vai muuttuuko mikään?

Kuka

lopulta voitti vaalit?

Vasemmistoblokki ”voitti” vaalit niukasti yhdellä paikalla. Suurin puolue oli sosiaalidemokraatit 28,3 prosentin äänisaalilla, maltillisen kokoomuksen seuratessa perässä 19,8 prosentilla. Ruotsidemokraatit, joka nosti kannatustaan edellisistä vaaleista, sai 17,5 prosenttia äänistä. Ruotsidemokraatit ei kuitenkaan kuulu mihinkään allianssiin, mikä jättää sen yksin seuraamaan hallituksen muodostusta ja neuvotteluita. Vaalien ehkä kaikkein jännittävin hetki onkin vielä edessä: miten erittäin hankalaksi uumoiltu hallituksen muodostus etenee, ja miten paljon ruotsidemokraattien menestys tulee siinä näkymään? Jo alku oli jännittävä, kun pääministerin ehdottamisesta vastuussa olevan

Blokkipolitiikan

puhemiehen valinnassa heitettiin romukoppaan vanha perinne, jonka mukaan paikan saa suurin puolue tai puolueblokki. Puhemieheksi äänestettiin – ruotsidemokraattien tuella – porvareiden Andreas Norlén, mikä sai sosiaalidemokraattien veren kiehumaan. Norlén antoi puolestaan hallitustunnustelijan roolin kokoomuksen Ulf Kristerssonille, joka yrittää nyt muodostaa oikeistohallitusta vanha allianssiblokki pohjanaan. Oikeistoallianssin sisälläkin on kuitenkin erimielisyyksiä siitä, tulisiko hallituksen toimia ruotsidemokraattien tuen varassa. Asetelma hallituksenmuodostukselle on lievästi sanottuna hankala.

loppu?

Jo ennen vaaleja oli käynyt selväksi, että ruotsalainen puoluekenttä ja siihen olennaisena osana kuulunut blokkipolitiikka on murrostilassa. Kummallakaan blokilla ei ole enemmistöä, mutta sen saamiseksi kumpikaan allianssi ei ole halukas tekemään yhteistyötä uusnatsitaustaisten ruotsidemokraattien kanssa. Blokkien ulkopuolisten ruotsidemokraattien rooli on tästäkin huolimatta avainasemassa, kun uudesta hallituksesta äänestetään, sillä pääministeriehdokas tarvitsee edes passiivista tukea parlamentin enemmistöltä. Vähemmistöhallituksia – millainen Ruotsiinkin nyt luultavasti tulee – ei tosin Ruotsissa kammoksuta samalla tavalla kuin Suomessa, mutta saadakseen mitään aikaan se tarvitsee epäsuoraa tukea oppositiosta, eli toisin sanoen ruotsidemokraateilta. Olisikin varsin erikoista, mikäli ruotsidemokraatit

eivät yrittäisi hyötyä vaa’ankieliasemastaan ilmapiirissä, joka on jo muutenkin otollinen heidän edustamilleen ajatuksille. Mielenkiintoista olisi, jos blokit hajoaisivat ja alkaisivat tehdä yhteistyötä entisten jakolinjojen yli, mutta tämä näyttää vielä hyvin epätodennäköiseltä näinkin hankalassa kontekstissa. Oikeisto- ja vasemmistoblokit ovat tälläkin kertaa kategorisesti kieltäytyneet muodostamasta yhteishallitusta, joten jopa uudet vaalit saattaisivat olla niille mieluisampi vaihtoehto. Oikeistoblokki puolestaan saattaa jopa hajota ruotsidemokraattien tukea koskevaan kiistaan. Kävi miten kävi, Ruotsin lähihistorian politiikalle tyypillisen alliansseihin perustuvan systeemin toimintakykyä testataan toden teolla.

Ruotsalaisen

humanismin loppu?

Mikä hyvänsä ruotsidemokraattien virallinen tai epävirallinen rooli seuraavan hallituksen linjanmuodostuksessa tuleekaan olemaan, on maahanmuuttovastaisen ja oikeistopopulistisen puolueen suosio jo vaikuttanut muiden puolueiden politiikkaan, eikä paluuta entiseen välttämättä ole. Vaikka sekä oikeistoallianssissa että vasemmistossa on puolueita, jotka ovat vannoneet pysyvänsä kaukana hallituksesta, joka toimisi edes epäsuorasti ruotsidemokraattien tuella, on Ruotsin maahanmuuttopolitiikka viime vuosien aikana tiukentunut selvästi, eikä ruotsidemokraattien nauttimaa suosiota voi siitä poissulkea. Muun muassa mahtipuolue sosiaalidemokraatit ajaa nyt pakolaispolitiikan tiukentamista pitämällä voimassa pakolaiskriisin aikana tehdyt muutokset ja

on lisäksi ehdottanut muun muassa pakolaisten asumispaikan valinnan rajoittamista. Nämä linjaukset ovat varsin kaukana Ruotsin humanitäärisen suurvallan maineesta, vaikka poliitikot julkisesti puhuvatkin nationalistipuoluetta vastaan. Tilannetta mutkistaa edelleen myös se, että ruotsidemokraateilla on nyt entistä enemmän äänestäjiä, jotka kokevat, että heidän äänensä jää täysin kuulematta poliittisessa prosessissa, mikäli valtablokit kieltäytyvät ottamasta ruotsidemokraatteja millään tavalla leikkiin mukaan. Tilanteessa, jossa vanhat puolueet jo valmiiksi vuotavat äänestäjiä populistien suuntaan tämä strategia saattaa entisestään suututtaa ruotsidemokraattien äänestäjiä ja siten kääntyä blokkeja itseään vastaan.

“Mahtipuolue sosiaalidemokraatit ajaa nyt pakolaispolitiikan tiukentamista jättämällä v oimaan pakolaiskriisin a ika na tehd yt muutokset.”

Ruotsidemokraatit -

voittajia vai häviäjiä?

Tarina ruotsidemokraattien menestyksen nousun taustalla on muodostunut jo niin klassiseksi, että sitä on turha edes kerrata. Turvallisuuden ja maahanmuuton linkitseminen yhteen kuuluu useimpien oikeistopopulistien strategiaan, eivätkä ruotsidemokraatit ole tässä poikkeus. Siksi voidaankin pitää yllättävänä, että vaalien alla tapahtuneet autojen poltot useissa eri kaupungeissa sekä jengiväkivallan, erityisesti ampumisien, lisääntyminen viime vuosina eivät onnistuneet kasvattamaan ruotsidemokraattien äänisaalista yli 20 prosenttiin, kuten ennen vaaleja uumoiltiin. Erinäiset gallupit vaalien alla povasivat puolueelle enimmillään jopa 25 prosentin kannatusta. Johtuuko puolueen alisuoriutuminen mahdollisesti siitä, että natsien

perustama puolue ei kuitenkaan ole onnistunut - yrityksistä huolimatta - kiillottamaan kuvaansa, vaikka yhteiskunnallinen tilanne ja vallalla olevat ajatukset ovatkin heille suotuisia? Poikkeuksellista ruotsidemokraattien noususta kuitenkin tekee se, että puolue tuntuu ravistelleen Ruotsin itseymmärrystä humaania, suvaitsevaa ja maahanmuuttomyönteistä politiikkaa harjoittava maana. Tätä perinnettä on rakennettu viimeisten seitsemän vuosikymmenen aikana tietoisesti ja suurta konsensusta nauttien. Muuttuuko Ruotsin politiikkaa tulevina vuosina vielä radikaalimmin? Mihin kaikkiin politiikan osa-alueisiin marginaalista nousseen ruotsidemokraattien vaikutus ulottuu? Tulevaisuus, ja ehkä jopa uudet vaalit, sen näyttävät.

O L E T TA M I S E S TA

eillä Valtsikassa on aina pidetty tärkeänä, että jokainen on tervetullut ja yhteisömme on avoin jokaiselle, joka osaa kunnioittaa ja käyttäytyä. Sen ei pitäisi tarkoittaa vain avoimuutta paperilla, vaan aktiivista osallistamista. Tämä toteutuu niin, että pyritään aina huomioimaan kaikki ihmiset. Jokainen on erilainen, jokainen on samanarvoinen on toki klisee, mutta toimii hyvänä perustavana ajatuksena yhdenvertaisuustoiminnassa. Kun ymmärtää, että kunkin henkilön kokemus on yksilöllinen, tajuaa, että kategorisoiminen tai olettaminen on tarpeetonta ja pahimmillaan loukkaavaa. Ei ole niinkään, etteikö kategorioita voisi olla tai niihin saisi samaistua. Mielestäni se ei vaan saisi olla yhteiskunta, yhteisö tai kukaan muu ulkopuolinen, joka identifioi yksilön. Taustalla on ajatus vapaudesta siitä, että ihminen saa rakentaa oman persoonansa ilman keinotekoisia, ulkoisia rajoja ja rajoituksia. Kyse on ihmisen oikeudesta itsemäärittelyyn, omaan identiteettiin. Olettamuksilla toimimme epäkunnioittavasti tätä oikeutta kohtaan, kun emme anna tilaa toiselle. Ne, joiden mielestä tämä asia on turha tai merkityksetön, voivat miettiä, miten asia näyttäytyy jonkin vähemmistön edustajalle. Jatkuvat muistutukset siitä, ettei ole tunnustettu sellaisena kuin on, tuntuvat pahalta ja voivat pahimmillaan

aiheuttaa vakavaa sosiaalista ahdistusta. Tämä taas saattaa näyttäytyä eristäytymisenä, yksinäisyytenä, ulkopuolisuutena ja pahentuneina mielenterveysongelmina. En usko, että kukaan tahallaan haluaa satuttaa toista henkilöä. Kyse on tiedostamattomuudesta, johon ratkaisuna on itsereflektio ja omien ennakkoluulojen kohtaaminen ja ylittäminen. Itseään ei tarvitse sättiä loputtomiin tahattoman virheen takia, mutta niistä tulisi oppia. Älä päästä itseäsi aina helpoimmalla, vaan haasta itsesi. Miten sitten puhua ja olla ihmisten kanssa? Käytä sukupuolineutraaleja termejä. Vältä loukkaavien käsitteiden käyttöä. Löydä yhteinen kieli tai pyydä tulkkausapua. Tutustu ihmiseen avoimesti. Käytä hetki omasta ajattelustasi siihen, että pyrit ymmärtämään aidosti toista. Suhtaudu ihmisiin ensisijaisesti henkilöinä eikä jonkin ihmisryhmän edustajina. Yhdenvertaisuudesta ottavat suuren vastuun yhdenvertaisuusvastaavat, mutta todellisuudessa se on osa kaikkea toimintaa. Onnistuessaan toimintamme luo turvallisen ja hyvän ilmapiirin, mutta toki se voi myös epäonnistua. Toivonkin, että ihmiset kokisivat yhdenvertaisuusasiat omikseen ja ottaisivat rohkeasti yhteyttä, jos jokin mietityttää. Tehdään yhdessä Valtsikasta entistäkin yhdenvertaisempi yhteisö!

Marianna Heinonen K annunvalajien

yhdenvertaisuusvastaava

uhlapuheissa viitataan usein eurooppalaisiin ja Euroopan unionin arvoihin. Tänä päivänä meidän on tunnustettava tosiasia, että yksi näistä perusarvoista, demokratia, on kriisissä. Elämme ajassa, jossa polarisaatio ja poliittinen levottomuus sekä jatkuvasti muuttuvat turvallisuusuhat aiheuttavat epävakautta ja asettavat perusarvomme uudelleen punnittaviksi. Demokratia mekanismina yhteisen hyvän puolesta yhteiskunnan eri ryhmien välillä on paineen alla. Tämä herättää kysymään, kestääkö Eurooppa? Demokratian edut ovat kiistattomia. Tarkasteltaessa historiallisesti ihmisoikeuksien kehitystä, vähemmistöjen oikeuksia, tasa-arvoa ja rauhaa ovat demokraattiset valtiot onnistuneet näiden edistämisessä ja säilyttämisessä huomattavasti autokratioita paremmin. Demokratioissa köyhyys on vähäisempää, koulutustaso ja eliniänodote korkeampia. Demokraattinen 38

päätöksenteko on toki usein hitaampaa kuin autokraattisessa järjestelmässä, ja vaikka yhteiskunnalliseen päätöksentekoon osallistuminen ja vaikuttaminen ovat demokratian peruslähtökohtia, kokevat ihmiset omat vaikutusmahdollisuutensa usein vähäisiksi. Euroopan unionin möyriessä kriisistä toiseen ja uudistumisen tapahtuessa lähes ainoastaan niiden kautta, moni on alkanut epäröidä entisestään sen kykyä tuoda lisäarvoa kansallisen päätöksenteon ohelle. Kysymys on kiistämättä myös vallanjaosta kansallisvaltioiden ja EU-tason välillä, mutta niin ikään käymättä jääneestä keskustelusta siitä, mitä kansalaiset unionilta todellisuudessa haluavat. Miten unioni voisi vastata paremmin maailmanlaajuisiin haasteisiin? Ovatko euro- ja vapaan liikkuvuuden alueet rakennettu niin, että ne tuottavat jäsenmailleen lisäarvoa ja niihin kan-

M e eurooppalaiset olemme ainoita, jotka voivat ratkaista

tulevaisuuden länsimaisen demokratian hyväksi."

Vieraskynä

AURA SALLA

K Ä S I , J O K A D E M O K R AT I A N K E H TO A K E I N U T TA A nattaa liittyä jatkossakin mukaan? Miten EU:n budjetilla pystytään vastaamaan vaikuttavasti eri politiikka-alojen tarpeisiin ja miten valikoidaan ne alat, joihin unionin kansalaisten yhteisiä varoja halutaan käyttää? Entä miten vastaamme muuttuneisiin turvallisuusuhkiin ja samalla varmistamme vakauden rajoillamme? Ääriliikkeiden, populismin, protektionismin ja turvallisuuspoliittisen epävakauden varmin kylvöalusta taputellaan eriarvoistumisella ja epävarmuudella tulevaisuudesta. Euroopan on korkea aika katsoa peiliin ja palata niiden peruskysymysten äärelle, joiden pohjalle Euroopan unioni sotien jälkeen perustettiin. Suomessa tähän avautuu selkeä ikkuna ensi keväänä, kun maassamme käydään kahdet Euroopan unionin kannalta merkittävät vaalit: eduskunta- ja eurovaalit. Suomella on Eurooppa-neuvostossa yhtä monta ääntä kuin Ranskalla

ja Saksalla. Tätä ääntä käyttää pääministerimme niin kokouksien aikana kuin niiden välillä. Se ääni on sitä painavampi, mitä merkittävämmällä sisällöllä ja selkeämmällä suunnalla sitä käytetään. Eduskuntavaalit ovatkin mitä suurimmassa määrin myös EU-vaalit, europarlamenttivaaleista puhumattakaan. Demokratia on arvo, jota ei voi ottaa annettuna eikä pitää itsestäänselvyytenä. Erilaisista lähtökohdista ja näkemyksistä huolimatta yhtenäisyyden rakentaminen on aina ollut eurooppalaisen demokratian kulmakivi, jota meidän tulee puolustaa ja vahvistaa. Vakaan ja mahdollistavan huomisen rakentaminen vaatii vahvan perustan, jolta ammentaa sekä halua ymmärtää, kuunnella että käydä avointa keskustelua yhä pirstaloituvamman tiedon maailmassa. Me eurooppalaiset olemme ainoita, jotka voivat ratkaista tulevaisuuden länsimaisen demokratian hyväksi. 39

Lokakuussa 2017 Katalonia oli kaikkien huulilla: itsenäistymisäänestys, poliisiväkivalta, hajoava Espanja. Sittemmin kohu laantui ja tilanne tasaantui, Espanja sai sovittelevamman pääministerin, Carles Puigdemont menetti virkansa ja Eurooppa huokaisi helpotuksesta. Mutta mitä kriisistä jäi käteen?

MITÄ NYT, KATALONIA? Teksti Alvar Aalto-Setälä

okakuussa 2017 Katalonia oli kohutuin kolkka Euroopassa. Koillis-Espanjassa sijaitseva oman kielensä ja kulttuurinsa omaava itsehallintoalue järjesti näyttävästi lainvastaisen itsenäistymisäänestyksen ja julistautui yksipuolisesti itsenäiseksi Carles Puigdemontin johdolla. Espanjan keskushallinto ei tyytynyt sivustakatsojan rooliin, vaan päätti yrittää estää äänestämisen lähettämällä maakuntaan suuren joukon poliiseja muualta Espanjasta. Poliisien voimankäyttöä kaihtamaton toiminta järkytti eurooppalaista yhteisöä, mutta äänestyksen jälkeen kriisi katosi kansainvälisestä mediasta yhtä nopeasti kuin oli sen huomioon noussutkin. Ainoastaan Puigdemontia ja muiden viraltapantuja separistijohtajia vastaan nostetut syytteet tuntuivat olevan ainoa uutiskynnyksen ylittävä osa kriisin jälkipyykkiä. Espanjassa valtaan nousi sovittelevampi pääministeri ja alueen kuohunta väheni. Mutta mitä kriisistä todella jäi käteen, mikä on nykyinen tilanne ja millainen on Katalonian tulevaisuus? Haastattelimme Ulkopoliittisen instituutin vanhempaa tutkijaa Teemu Tammikkoa saadaksemme selvyyttä mieltämme askarruttaviin kysymyksiin.

Katalonian itsenäistymispyrkimykset ovat, muutamia lähinnä niin kutsuttuja poliittisia vankeja ja heidän oikeudenkäyntejään koskevia satunnaisia juttuja lukuun ottamatta, painuneet kansainvälisen median uutiskynnyksen alle ja kannanotot molemmilta osapuolilta ovat maltillistuneet huomattavasti. Onko separatistiliike onnistuttu lyömään hajalle vai olemmeko vain välitilassa kriisien välissä?

vankeina pitäminen antaa polttoainetta itsenäisyysmielisille. Vapauttaminen tutkintavankeudesta olisi merkittävä liennytyskeino keskushallinnolle.”

“Ei liike ole mihinkään kadonnut. Itsenäisyysjulistus syksyllä ja sen jälkeinen kansainvälinen hiljaisuus sai varmasti monet vähän suuntaamaan katsettaan pidemmälle tulevaisuuteen. Pohjatyön tulee olla perusteellisempi ja kannatuksen kiistaton ja suurempi kuin nyt. Tällä hetkellä kannatus itsenäiselle Katalonialle on jossain noin 40 prosentin hujakoilla. Eli kyllä tilanne jatkuu edelleen.”

“Juuret ristiriidoille ovat syvällä aina 1978 perustuslaissa ja toisaalta 2000-luvun alun epäonnistuneessa itsehallinnon lisäämisessä sekä 2008 alkaneessa talouskriisissä. On luonnollista, että kansallismielisyyteen liittyy voimakkaasti myös omien etujen itsekkäämpi ajaminen, ja turismin vastustaminen on osa samaa ilmiötä. Taustalla on myös muita syitä kansallismielisyydestä riippumatta: Barcelonan turismi on paisunut valtavaksi ja se on muuttanut alueita kaupungista kokonaan ulkoilmamuseoiksi. Lisäksi asuntojen hinnat ovat pilvissä ja vuokrakämppien löytäminen on vaikeaa, mikä lisää tyytymättömyyttä.”

Kesän alussa Espanjassa nousi välikysymyksen myötä valtaan uusi pääministeri Pedro Sanchez, joka on ottanut yhdeksi päätavoitteekseen ”normalisoida Katalonian ja Madridin keskushallinnon väliset institutionalistiset suhteet”. Uskotteko, että suhteet ovat palautettavissa kriisiä edeltäneeseen aikaan kaiken tapahtuneen jälkeen ja voidaanko luottamusta hallintojen välillä palauttaa? Ja oliko kriisissä todella kyse institutionalistisesta kriisistä?

“Sanchez on varmasti parempi hillitsemään tulehtuneita välejä, mutta tällä hetkellä hän on poliittisesti erittäin voimaton, koska hänellä on parlamentissa hyvin heikko tuki takanaan. Välit ovat ilman muuta palautettavissa. Suurin osa katalonialaisista ei halua itsenäisyyttä, ja monelle itsenäisyysmielisellekin riittäisi laajempi itsehallinto. Näiden muuttaminen kuitenkin vaatisi Espanjassa laajempaa keskustelua koko itsehallintojärjestelmän muuttamisesta. Katalonia ei suinkaan ole ainoa tyytymätön alue.” Kuinka tärkeänä näet niin sanottujen poliittisten vankien roolin kriisin jälkipyykissä?

“En itse kutsuisi heitä poliittisiksi vangeiksi, sillä he eivät ole vankeja mielipiteidensä vuoksi, vaan tekojensa. Itsenäisyysjulistus oli Espanjan lakien mukaisesti kapina ja heidän kontollaan on muun muassa julkisten varojen väärinkäyttöä, joka on tuomittava rikos mielipiteistä huolimatta. Espanjassa saa edelleen kannattaa ja ajaa parlamentaarisin keinoin itsenäisyyttä: se ei ole rikos, eikä siitä joudu kukaan vankilaan. Tästä huolimatta en katso aiheelliseksi pitää syytettyjä vankilassa. He eivät ole vaarallisia yhteiskunnalle, ja

Kataloniassa on kuohunut lähiaikoina myös muissa kahinoissa kuin itsenäistymiseen liittyvissä. Esimerkiksi kannanotot massaturismia vastaan ovat olleet hyvinkin jyrkkiä Barcelonassa. Miksi taloudellisesti hyvinvoiva Katalonia oireilee juuri nyt?

Mitä kriisistä jäi loppujen lopuksi käteen: Espanjan maine otti kolauksen ja epäluottamus kasvoi. Mutta ovatko katalaanit lähempänä itsenäistymistä?

“Historiaan jää lähinnä Puigdemontin itsenäisyysjulistus. Itsenäisyys ei kuitenkaan ole nyt yhtään lähempänä kuin aikaisemminkaan. Syntyneen polarisaation paraneminen voi kuitenkin viedä aikaa, ja tilanne voi esimerkiksi uuden talouskriisin myötä nousta kärkkäästi pintaan.” Onko Katalonian tilanteella yhtymäkohtia Baskimaan historiallisiin itsenäistymispyrkimyksiin, ja kuinka erilaisena näet baskien ja katalaanien tilanteet? Näetkö Katalonian ahdingon mahdollisena seurauksena poliittisen väkivallan tai terrorismin Baskimaan tapaan?

“Yhtymäkohtia on paljon, ovathan alueet kuuluneet vuosisatojen ajan samaan kuningaskuntaan. Espanjan on vuoristoinen maa, jossa ehtivät kehittyä voimakkaat alueidentiteetit ennen kansallisaatteen juurtumista 1800-luvulla. Näistä Katalonia ja Baskimaa ovat olleet kenties muusta Espanjasta voimakkaammin omalaatuisia kielen näkökulmasta. Baskimaa joutui kuitenkin Francon aikana erityiseksi silmätikuksi sen vuoksi, että alueen hallitus oli voimakkaasti Francon kapinaa vastaan. Baskiterrorismi syntyikin alun perin vastustamaan diktatuuria, minkä vuoksi sitä myös pyrittiin kitkemään väkivalloin. Väkivallan kierre kuitenkin syveni diktatuurin kaaduttua ja Espanjan

“NÄEN PUIGDEMONTIN PIKEMMINKIN DONQUIJOTEMAISENA HAHMONA KUIN SUURENA JOHTAJANA.

siirryttyä demokratiaan. Keskushallinto käytti hyvin poikkeuksellisia keinoja, kuten salamurhia ja kidutusta baskiterrorismin kitkemiseksi. Tällaista historiaa Kataloniassa ei ole. Nykypoliitikot Kataloniassa ovat hyvin selkeästi painottaneet, ettei itsenäisyyttä ajeta väkivalloin. Tämä on ollut tärkeää, sillä tulehtunut tilanne eskaloituisi nopeasti. Taustalla on myös Baskimaan esimerkki: väkivalta ei tuonut haluttua tulosta, vaan vei itsenäisyyspyrkimyksiltä moraalisen perustan. Niin kauan kuin liikkeen johtajat painottavat väkivallatonta toimintaa, ei baskiterrorismin kaltaista terrorismia ole Kataloniassa odotettavissa. He kuitenkin ovat rakentaneet espanjalaisista syvää viholliskuvaa, joka luo pohjaa myös väkivallalle. Ainekset väkivaltaan ovat siis olemassa, riittää, että joku saa ne liekkeihin.”

sena hahmona kuin suurena johtajana. Hän nousi karismaattisen Artur Masin taustalta puolivahingossa johtajaksi. Hänen vain kaksi vuotta kestäneen johtajuuden aikana hänen puolueensa hajosi ja merkittävät taustavoimat taloussektorilla katosivat. Hänen edustamansa suhteellisen pragmaattinen kansallismielisyys jäi pitkälti radikaalimpien separatistien jalkoihin. Puigdemont epäonnistui rajusti tavoitteessaan kiristää keskushallintoa neuvottelupöytään. Lopulta itsenäisyys oli pakko julistaa, vaikka hän varmasti tiesi sen jäävän ilman kansainvälistä vastakaikua. Viimeistään maanpako teki hänestä pelkän poliittisen symbolin, kansallismielisen liikkeen sivuhahmon, joka jäänee anekdoottina historiaan julistuksen vuoksi, mutta jo tällä hetkellä separatisteilla on uudet henkilöt liikettä vetämässä.”

Myös Katalonian ja Espanjan välejä kiristävän diktaattori Francon ruumiin siirtäminen pois suuresta sankarihautamonumentista Valle de los Caidosista on Sanchezin hallinnon yksi pyrkimys kohdata Espanjan historian synkkiä kohtia. Näetkö tällaisen poliittis-historiallisen lähestymistavan olevan hedelmällinen keino suhteiden parantamiseen?

Jääkö äänestys jälkipyykkeineen historian kirjoihin?

“Kysymys on Katalonian kriisiä laajempi, sillä poliittisen muistin herättäminen ja käsittely avaavat erityisesti haavoja konservatiivien ja vasemmiston välillä. Kivuttomasti prosessi ei käy, mutta pitkällä tähtäimellä se on ainoa tapa päästä traumaattisista tapahtumista yli. Täytyy muistaa, että 1936–39 sisällissodasta ei ole kovin pitkä aika, ja sitä seurasi todella pitkä pysähtyneisyyden ja tukahtuneisuuden aika, joka päättyi vasta 1978. Suuri osa espanjalaisista siis muistaa omakohtaisesti ainakin sisällissodan seuraukset ja tietää oman perheensä taustat.” Kansainvälisessä mediassa Carles Puigdemontin rooli äänestyksessä ja separistiliikehdinnän johtohahmona korostui. Kuinka tärkeänä lopulliselle tapahtumakululle näet Puigdemontin roolin ja poliittisen pääoman?

“Näen Puigdemontin pikemminkin donquijotemai42

“Äänestys tuskin jää kovin merkittäväksi, koska se ei täyttänyt mitään normaalin oikeusvaltion äänestyksen tunnusmerkkejä. Toki separatistit siihen vetoavat jatkossakin, koska sillä he pyrkivät vääristelemään liikkeen kannatusta ja osoittamaan keskushallinnon repressiota, mutta fakta on kuitenkin se, että kyseessä oli separatistiaktivistien oma mielipiteenilmaus eikä koko Kataloniaa liikkeelle pannut äänestys. Jo yksin tästä syystä olisi tärkeää, että keskushallinto suostuisi aitoon ja legitiimiin kansanäänestykseen Kataloniassa. Vain siten todellinen kannatus itsenäisyydelle voidaan mittauttaa. Se toki edellyttää perustuslain muutosta, mutta sitä varten politiikkaa tehdään, että lakeja voidaan säätää ja muuttaa. Nykyinen pääministeri Pedro Sanchez on vilautellut mahdollisuutta järjestää Kataloniassa sitova kansanäänestys itsenäisyydestä. Se olisi toivottavaa, mutta tällä parlamentaarisella kokoonpanolla sitä ei tulla järjestämään koska Sanchezin johtamalla sosialistipuolue PSOE:lla ei ole riittävästi tukea. Sanchez tietää toki sen, ja kyseessä on ensi vuoden vaaleja ajatellen yksi varsin merkittävä, joskin myös riskialtis, vaalilupaus.”

TULEEKO MINUSTA KOSKAAN SOSIOLOGI? Ison pyörän mullistamat kandiohjelmat ovat herättäneet närää monissa. Omasta koulutussuunnastaan varmalle opiskelijalle uudistus on toimimaton, eikä opetuksen rakenne vaikuta järkevältä tai edes suunnitellulta. Teksti Helmi Soininvaara

uin kesän aikana Ulrich Beckin Riskiyhteiskunnan. Ulrich Beck on yksi nykyajan keskeisimmistä sosiologeista, mutta fuksivuotenani hän tuli esiin harvakseltaan, sivumainintoina. Sosiaalitieteiden kandiohjelmassa nyt toista vuotta aloittavana sosiologiaintoilijana olen ollut usein turhautunut koulutusohjelmaamme ja etenkin sosiologian olemattomuuteen siinä. Kiinnostavan vertailukohdan kokemuksilleni olen saanut hyvältä ystävältäni, joka aloitti sosiologian opinnot englantilaisessa yliopistossa vastaavasti vuosi sitten. Omiin kokemuksiini peilaten ystäväni kertoma kuulostaa sosiologiselta ihmemaalta: sosiologisen teorian perusteet ja keskeiset nimet on käyty läpi johdanto

kursseilla, sitten on syvennytty tarkemmin muutamiin kiinnostaviin teemoihin, kirjoitettu esseitä ja väitelty seminaarikursseilla. Pääpaino on ollut makrososiologian laajoissa teorioissa, joista käsin on tarkasteltu mikrososiologisia arkielämän ilmiöitä. Muutamia tympeitä luennoitsijoita ja huonosti suunniteltuja aiheita on toki mahtunut mukaan – kyse on kuitenkin yliopistokursseista eikä vuoden kestävästä Ted Talkista. Oma ymmärrykseni sosiologiasta on sen sijaan jäänyt hajanaiseksi. Toistaiseksi opetus on tuntunut keskittyvän paljolti suomalaisen sosiaaliturvajärjestelmän puintiin eri näkökulmista ja mikrososiologiseen/ sosiaalipsykologiseen keskusteluanalyysiin. Laajempi yhteiskuntateoreettinen näkökulma, jonka perässä yli

“Kaiken kaikkiaan

sosiaalitieteiden opiskelu turhauttaa, koska en koe saavani siitä kunnollisia valmiuksia ymmärtää sosiologisia ilmiöitä. opistoon tulin, on jäänyt sosiologian johdantokurssin muutaman luennon jälkeen syrjemmälle. Englannissa opiskeleva ystäväni ihmettelikin, miten yhteiskunnan mikroilmiöitä voi edes ymmärtää ilman käsitystä laajemmasta makrotodellisuudesta. Ikään kuin kukaan ei olisi miettinyt ennalta, missä järjestyksessä ja miten ja mitä meille kannattaisi sosiaalitieteistä opettaa. Opetus on ollut silppua, joka ei ole muodostanut mitään kovin järkevää tai systemaattista kokonaisuutta. On rasittavaa ajatella, että jos vain koulutusohjelma olisi suunniteltu piirun verran paremmin, voisin kehittyä näiden kolmen vuoden aikana huomattavasti enemmän. Tässä välissä on hyvä huomauttaa, ettei koulutusohjelman jäsentymättömyys ole yksin sosiaalitieteiden tai edes valtsikan ongelma. Vastaavaa sadattelua kuulen useimmilta Helsingin yliopiston eri tiedekunnissa opiskelevilta ystäviltäni. Symppaan myös proffia ja koulutusohjelmamme suunnittelusta vastaavaa henkilökuntaa, sillä yleisessä tiedossa on yliopiston resurssipula. Fuksikurssien suunnittelu tuskin on kenenkään ykkösprioriteetti graduvalmennusten, julkaisupaineiden ja hallinnollisten velvoitteiden keskellä. Syiden ymmärtäminen ei kuitenkaan poista kokemusta siitä, että koulutusohjelmamme on tällaisenaan epäonnistunut. Resurssipula on jatkuvasti esillä myös kurssiemme käytännön järjestelyissä. Ei puhettakaan pienistä seminaarikursseista, kun edes esseiden tarkistukseen ja palautteenantoon ei tunnu riittävän henkilöstöä. Ovela idea ovatkin vertaisarvioitavat oppimispäiväkirjat, joilla säästetään opettajien työtaakkaa arviointien suhteen. Eräänä viikkona viime syksynä minulla oli arvioitavana yhteensä 11 oppimispäiväkirjaa (kylläkin eri kursseilla). Väistämättä mieleeni juolahti tekeväni tässä opetushenkilökunnan työtä, sillä minulta tuntui kuluvan enemmän aikaa muiden tekstien tarkastukseen kuin omaan oppimiseeni. Aina voi väittää muiden tekstien arvioimisen olevan itsessään hyödyllinen oppimisprosessi, mutta sitä oppimisen muotoa viljellään kyllä jo liikaakin.

Lisäksi on kyseenalaista, missä määrin vasta opintonsa aloittaneet fuksit edes osaavat luotettavasti arvioida toistensa tuotoksia. Kaiken kaikkiaan sosiaalitieteiden opiskelu turhauttaa, koska en koe saavani siitä kunnollisia valmiuksia ymmärtää sosiologisia ilmiöitä. Tiesin kyllä hakiessani, että joutuisin kandiohjelmassamme lukemaan myös kolmea muuta ainetta, mutta yllätyksenä tuli, että omaa opintosuuntaa pääsisimme opiskelemaan vasta toisen opintovuoden lopussa. Valintavaiheen pitkittäminen johdantokursseja pitemmälle tuntuukin täysin tarpeettomalta. Epäilen, ehdinkö todella viimeisen vuoden aikana syventyä sosiologiseen ajatteluun samassa määrin kuin ystäväni Englannissa kolmen vuoden aikana. Tähtäimessämme kandivaiheen jälkeen saattaa olla sama yliopisto, ja hakemuksessani joutunen paisuttelemaan meriittejäni näyttäytyäkseni pätevänä sosiologian kandina. Toivottavasti opintojeni edetessä minun ei tarvitse enää turvautua kesälomiin kehittyäkseni sosiologiksi.

“Opetus on ollut silppua, joka ei ole muodostanut mitään kovin järkevää tai systemaattista kokonaisuutta.

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: ACCENTURE

Teksti Katariina Koski

OLETKO VALMIS NOSTAMAAN OSAAMISESI SEURAAVALLE TASOLLE? Accenturella arvostetaan valtsikalaisten yhteiskunnallisten asioiden hallintaa.

altteri Koskinen valmistui valtiotieteellisen tiedekunnan hallinnon ja organisaation maisteriohjelmasta vuonna 2015 ja aloitti Accenturella teknologiakonsulttina jo seuraavana vuonna. Maisterintutkielmassaan terveydenhuollon yhteiskehittämistä tutkineelle Koskiselle työ Accenturen terveyden ja julkisen sektorin yksikössä oli luonteva jatke. ”Accenture on tällä alalla ehdottomasti Suomen huippua”, Koskinen sanoo omasta yksiköstään. Accenture on kansainvälinen konsultointiyritys, joka tarjoaa laaja-alaisia liikkeenjohdon ja informaatioteknologian asiantuntijapalveluita useille Suomen suurimmista yrityksistä ja organisaatioista. Accenture kehittää asiakkailleen uutta tutkimusta ja innovaatioita hyödyntäen teknologisia ratkaisuja. Accenturella Valtteri on päässyt soveltamaan valtiotieteellistä ymmärrystään sekä terveydenhuollon erityisosaamistaan laajalti mm. erinäisissä sosiaali- ja terveyspalvelujen digitalisaatiohankkeissa. ”On hienoa, että omalla työllä on merkitystä ja saa olla kehittämässä tätä osaa julkisesta sektorista toimivammaksi. Parasta työssäni onkin juuri sen mielekkyys ja ongelmien ratkominen”, Koskinen kertoo. Eri alojen osaajien joukossa valtsikalaisen vahvuus on laaja yhteiskunnallinen osaaminen,

josta on apua myös erilaisten tulokulmien yhteensovittamisessa. Valtsikalaisia löytyykin Koskisen mukaan Accenturelta monista eri tehtävistä. Accenture kantaa sosiaalista vastuuta tekemällä yhteistyötä hyväntekeväisyysjärjestöjen kanssa niin Suomessa kuin ulkomailla. Yrityksen eettiset arvot näkyvät käytännön toimissa muutenkin. Accenturella suositaan kestävän kehityksen mukaisia ratkaisuja ja toivotetaan tervetulleiksi kaikki hakijat taustaan katsomatta. Erilaisuus on rikkautta, mikä kuvastaa yrityksen toimintakulttuuria. ”Accenturelle voi tulla sellaisena kuin on”, Koskinen vakuuttaa. Kansainvälisen ja monimuotoisen työyhteisön hyvästä ilmapiiristä huolehditaan muun muassa jatkuvalla henkilöstön sisäisellä kouluttamisella. Accenturelle palkataan vuosittain harjoittelijoita ja vastavalmistuneita. Kesätyöhaun lisäksi myös ympärivuotisella avoimella haulla voi päästä työnsyrjään kiinni. Accenturella arvostetaan aloitteellisuutta ja intohimoista asennetta omaan alaan. Valtsikalaisten taitoa hallita laajoja kokonaisuuksia ja pohtia asioita kriittisesti usealta kannalta Koskinen pitää erityisenä etuna. Oman paikan löytämiseen Accenturen huippuasiantuntijoiden joukossa Koskinen antaa neuvoksi ratkaisukeskeisen asenteen. ”Kannattaa miettiä toimivia käytännön ratkaisuja omalle alalle. Kokonaiskuvan lisäksi myös se, miten päästään eteenpäin, on tärkeää.”