Kylterin kommentti

TEKSTI: JOONATAN HAATAJA

Tein testin. Tutun oikean takapoketin sijasta sujautin puhelimeni vasempaan etutaskuun, ja lähdin kävelemään kohti astioiden palautuspistettä. Mathildan ovista poistuttuani kiipesin ylös avaran aulan vaaleaa portaikkoa, ja käännyin oikealle kohti Levón-salia. Edessä avautuvaa yliopiston käytävää muutaman metrin kuljettuani sujahti oikea käteni takataskulle kuin itsestään vain huomatakseen sen olevan tyhjä. Rutiininomaisen liikkeen katkaiseva hämmennys kesti sekunnin murto-osan, mutta juuri tarpeeksi pitkään keskeyttääkseni jo alkaneen korjausliikkeen. Havahduin ajatukseen, ettei alkuperäisellä refleksillä ollut edes syytä kurottautua kohti luuria. Tervahovin satametrisen käytävän tylsyys yksinkertaisesti ajoi alitajuntani kohti jotain jännittävämpää.

Muistan ala-asteen loppumetreillä ladanneeni silloiseen älypuhelimeeni välitunnilla hehkutetun viestintäsovelluksen. Kirjautuessa ikä oli valehdeltava yli 13-vuotiaaksi, tai käyttökokemuksesta evättiin kameralla napattavien kuvien jakamisen mahdollisuus. Vaalealle taustalle ilmestyvät punaiset, violetit ja siniset laatikot saivat pian aisaparikseen tulenlieskan ja numeron, joiden katoamista vastaan käynnistyi globaali taistelu 2010-luvun teinien keskuudessa. Tuosta hetkestä lähtien oli Snapchatin aikataulu käyttäjän aikataulu, jonka pystyi mahduttamaan melkeinpä mihin tahansa väliin päivää ilman, että kaverille oli edes konkreettista asiaa. Jokaista lähetettyä kuvaa kohden odotti vastaanottavansa toisen, ja tätä yhteenkuuluvuutta symboloivaa ilmoitusta metsästäjä-keräilijä -aivomme vasta oppivatkin rakastamaan.

Nopean mielihyvän tavoittelu on aina ollut ihmiselle vaikeasti vastustettava houkutus. Ei ole mitenkään tavatonta todeta, että pitkäjänteisiin tuloksiin käytettävästä työstä on ajoittain vaikea saada kicksejä. Läpi historian ihmiset ovat sitkeästi toteuttaneet aikaa vieviä prosesseja, joissa palkinto on odottanut vasta lopussa. Kapitalismi onkin yhdestä näkökulmasta tarkasteltuna järjestelmä, jossa töissä käyminen mahdollistaa nautinnon vapaa-ajalla. Matka halusta nautintoon on kuitenkin vuosikymmen toisensa jälkeen lyhentynyt, ja esimerkiksi kirjan lukemiseen keskittyminen täyttää yhä harvemman niin aikuisen kuin nuoren käsityksen nautinnosta. Kahden tunnin elokuvakin saattaa ajaa aivot tylsistymiseen, kun jostain muualta voisi saada jotain kiinnostavampaa nopeammin ja enemmän. Siinä missä sydämet Instagramissa ja laatikot Snapchatissa luovat oman tarpeensa tarttua luuriin pienen dopamiinipiikin toivossa, on aivojen välittäjäaineiden uudeksi parhaaksi kaveriksi salakavalasti kivunnut loputtoman sarjan niitä tarjoava sovellus.

En lähtökohtaisesti koe tarvetta boikotoida TikTokkia. Vaikka useamman valtion viimeaikaiset päätökset kieltää Kiinan kommunistisen puolueen kanssa dataansa väitetysti jakavan sovelluksen käyttö virkamiestensä työpuhelimissa on aika todella järkevä ratkaisu, en kuluttajan näkökulmasta näe syytä sulkea sovelluksen tarjoamaa luovuuden spektriä kokonaan pois. Sosiaalinen media itsessään on kulttuurinmullistaja, joka tarjoaa yksilölle eksponentiaalisesti mahdollisuuksia olla osana yhteisöjä. Siinä missä alustojen käyttäjistä kumpuavat trendit ja oivallukset ovat erinomaista viihdettä, teknologiayritysten innovaatiot rakentavat tuota kenttää eteenpäin tahdilla, jonka hidastuminen tuntuisi luonnonlakien vastaiselta. Kärjistetysti on siis esimerkiksi tulevaisuudessa syntyvien työtehtävien kannalta tärkeää olla ummistamatta silmiään keksinnöiltä, jotka muokkaavat vuorovaikutuksen kenttää siinä missä lankapuhelin, tietokone ja sähköposti aikoinaan.

Tästä pullasta ei kuitenkaan ole helppoa noukkia vain rusinoita. Saatavuuden helppous kulkee lyhyen reitin läpi Face ID:n ja muutaman klikkauksen. Tämä muutaman sekunnin polku tuntuu aivoistamme varsin hyvältä idealta, kun turhautuneisuus Exceliin tottelemattomia kaavoja tai ryhmätyön tehtävänantoa kohtaan kihelmöi selkärangassa ensimmäistä kertaa. Tehtävään palaaminen voi tuntua vaikealta, kun nopea viihdetulva jättää jälkeensä aivosumun. Pohtiessa, onko sen itselleen aiheuttamisessa kyse päätöksestä vai reaktiosta, liikutaan harmaalla alueella. Katseet kääntyvätkin kohti heitä, joiden aivot eivät ole vielä kehittyneet ymmärtämään pitkäjänteisen keskittymisen palkitsevuutta. Tulevat warranttilaiset elävät lapsuutensa keskellä digitalisaation myllerryksen hiekkalaatikkoa, jossa leikkimisen seurauksista ovat vieressä samalla hiekalla seisovat aivan yhtä tietämättömiä. Vastuu ja pelko tasapainottelevat vanhemmuuden vaakakupissa yrittäessä asettaa lapsen älylaitteen käytölle rajoja samaan aikaan verkostoitumismahdollisuuksista huolehtien.

Keskittymiskyvyn heikkeneminen on ongelma, jota kiihdyttäneet tekijät eivät ole olleet osana yhteiskuntaa tarpeeksi kauan pitkän aikajänteen tutkimustiedon tuottamiseksi. Informaatiotulva ja jatkuvat keskeytykset itseohjautuvuudesta algoritmien johtamaan ympäristöön ovat henkilökohtaisia kokemuksia, jotka näkyvät kollektiivisesti. Tietokirjailija ja toimittaja Johann Hari vetääkin kehutussa teoksessaan Stolen Focus yhteyksiä keskittymiskyvyn surkastumisesta esimerkiksi demokratian vastaiseen liikehdintään Yhdysvalloissa.

Tasapainon etsiminen tässä inhimillisessä tragediassa jää jokaiselle itselleen. Kuinka säilyttää aivojen kyky tylsistyä ja tuntea epämukavuutta, jonka suurin osa meistä on lapsena (onneksi) joutunut omaksumaan odottaessaan illan lastenohjelmaa tai istuessaan junassa ikkunasta ohi kiitävät maisemat ainoana viihdykkeenään? Jokainen voi vain pyrkiä haluamaan odotuksen tuoman palkinnon makeutta, ja yrittää muistaa sen junaradan varrella kasvaneen metsän seisovan edelleen yhtä kauniina, vaikka silmäparit sitä kohden vähenevät ja kääntyvät alaspäin.