Cadillac Eldorado 1973 convertible

Yhteistä matkaa jo yksi vuosi… ja auto on tehty täysin uusiksi.

Indy 1973 pace car kuski Jim Rathmann.

Teksti ja kuvat: Juha Liljamo

Oulun näyttelystä.

}Elettiin kesän 2018 alkua. Olin jättäytynyt leipätyöstä makeassa maailmassa sivuun erinäisten syiden vuoksi. Oli aikaa suunnitella ja miettiä tulevaa. Vietin mökilläni Simossa rauhaiseloa. Vaeltelin luonnossa. Siinä eräänä iltana muutaman IPAn jälkeen avasin Nettiauton. Siellä tupsahti vastaan Kemissä myynnissä oleva Cadillac Eldorado 1973 convertible. Auto, josta olin jo monia vuosia haaveillut. Oma harrastetaustani on vahvasti GM-henkinen. Minun intohimoni ovat olleet 60-luvun puolenvälin jälkeiset Impalat. Tallissa on edelleen elämäni kaikkien aikojen toinen harrasteautohankintani. Chevrolet Impala 1965 2 d HT Super sport-Täysin läpikäyty auto, jossa on pikkulohkon tilalle pyöräytetty isompaa Lännenrautaa. Tässä yhteydessä täytyy muistuttaa lukijoita, että minun ikuinen haaveeni on 65 Impala farkku. Nyt olen päässyt jo aika lähelle, kun 5 vuotta sitten entisöin ja museokatsastin -66 Impala farkun, jonka möin sitten Saksanmaalle. Ja se olikin virheliikku. Vieläkin kaduttaa. Aito, matching number isolohko ja kolme penkkiriviä. Harrastukseni lähtökohdat ovat siis General Motors-juuret. Pienenä poikana näin oululaisen Savilaakson Ripen -65 Impalan takavalot. Siitä se kaikki alkoi. Tie on vienyt eteenpäin ja tänä päivänä teen autoni omassa Lilli’s Caragessa. Todellakin C-kirjaimella alkaa tämä tallisana. Juontuu Chevrolettiin ja nyt sitten myös Cadillaciin. 60 neliöisen tallin lattia on pinnoitettu syksyllä 2018 tehoste-epoxilla ja sitä kaverit puhuttelee nykyään Cadillac heaveniksi. Mennään takaisin asiaan. Pikapikaa pienessä nousutilassa laitoin viestiä myyjälle. Otatko vaihdossa hieman kalliimpaa autoa ja tarjosin hänelle silloista kauppakassiani- Corvette 2005 avo? Puoli tuntia myöhemmin sain myyjältä vastauksen ja hänellä ehdotti jo välirahaa. Päätä pahkaa seuraavana päivänä suuuntasin Corveten keula kohti syntymäkaupunkiani järkkärikamera mukanani. Aikanaan tuli tehtyä joitakin autoesittelyä V8-magazineen. Asiantuntevasti kiertelin autoa ja kuvasin noin 200 ruutua. Näin kannattaa aina menetellä. Sitten on hyvä rauhassa tutustua autoon tietokoneen ääressä. Tämän vinkin sain aikanaan Ameriikan ystävältäni Palosen Jarmolta, joka on tuottanut minulle autokalustoa Kaliforniasta. On muuten hyvä autojen ostaja ja kollaaja.

Kotona tutkistelin auton tietoja. Valmistenumerokoodi kertoi, että oli kyseessä aito vuoden 1973 Indy-ajojen Pace car-malli. Auton oli vuonna 2011 tuonut Suomeen nyt jo edesmennyt harrastaja/alan mies Mika Tikkala, sekä Kalifornian päässä häntä oli avustanut Peter Jenslund, joka on lähtöisin Suomesta ja erikoistunut kalliisiin Moparmuskeleihin. Pari viikkoa hieroimme kauppoja ja kesäkuun puolessa välin teimme kaupat. Tulipa kaupassa mukana myös liikuteltava saksinostin. Mainio vekotin pikkuaskareihin. Kesä 2018 tuli ajeltua autolla. Selvänä visiona minulla oli, että tästä autosta tehdään alkuperäinen Indy Pace Car replica. Kaivelin tietoja autosta ympäri internetin ihmeellistä maailmaa. Tiedossa olevan listauksen mukaan

autollani on 12. pienin valmistenumero (lähde www.indy500pacecars.com/replicas). Auton oli aikanaan omistanut Dennis Thowy Kaliforniasta. Ennen auton tuloa Suomeen se oli seisonut kymmenkunta vuotta lentokonehangaarissa, mistä johtuen auton maalipinnat oli kaikista kulmista kuluneet. Auto oli ollut käärittynä kevytpeitteen sisälle. Tätä sinistä peitettä kyllä löytyi talven entisöinnin aikana melkoisia määriä. Paras paikka mistä sitä löytyi, oli bensalinjasto. Ilmeisesti pressu oli sullottu tankin korkin alle kiinni ja sitten vaan revitty pois.

Auton tekniikka tuntui laiskalta. Ajattelin, että onko nämä etuveto Eldot oikeasti näin laiskoja. No ei nyt sentään. Talvella selvisi, että jakaja oli jumissa sekä jakopään ketjua olisi voinut vaikka käsin siirtää pykälällä eteenpäin. Onneksi ei sattunut mitään isompaa. Muutaman kerran toki auto jätti taipaleelle. Tästä tuleekin mieleeni, että Purhosen Pauli Vihtavuorelta on melko velho näiden Rochester-kaasareiden kanssa. Pauli teki kaasariin huollon talven session aikana. Kiitos vinkistä Vilkunan Matille, joka oli kerran kyydissä, kun käyttis-Bemarini hinasi Eldon kotipihaan johtuen edellä mainituista kevytpeitteen aiheuttamista tukoksista.

Syksyllä muistaakseni 14.9.2018 alkoi sitten tapahtumaan. Tein heti päätöksen, että auto on saatava kutakuinkin valmiiksi Helsingin American Car Showhun. Autoon oli laitettu uusi rätti Jenkkipäässä. Homma levesi käsistä. Onneksi autossa oli vähäisiä peltitöitä, jotka teki harrasteystäväni Vesa Korkiakoski

Lähtötilanne. Huom. lokasuojassa Georg Barrisin nimikirjoitus.

Kempeleessä. Lattiahommien jälkeen keskityin alustassa takapäähän, jonka purin ja maalasin alkuperäistyylillä ml. museokatsastuksen mukainen alustan massaus. Tätä ennen olin jo purkanut sisustan ja osittain keulan. Osahankinnat tähän autoon onnistui aika kivuttomasti Rockautosta. Projektissa käytiin pääsääntöisesti kaikki tekniikkapuoli läpi. Moottorivelhona toimi Pasi Kekarainen, jonka kanssa nuorena teimme edellä mainittuja autoesittelyjä VKasiin ja Street&- Raceen. Pasin ammattitaito on korkealuokkaista. Koneelle riitti kevythuolto, hoonaus, männän rengastus sekä laakerointi. Sylinteriputket oli hyvässä kunnossa ja venttileille työstettiin kansiin uudet rotsaukset. Koneella oli mittarin mukaan ajettu noin 74 k mailia ja se oli nollakokoinen. Pasilla on meriittejä myös suditteluhommista varsinkin West Coast Cupista. Laatikon huolsi Piippolassa vaikuttava Mika Takalo, jolla on pitkä kokemus Turbohydramatic-laatikkojen kanssa. Kaikki moottorin osat ja apulaitteet maalattiin. Suurena apuna oli 10 litrainen ultrapesuri sekä Dinitrolin Annitrol, joka oli kätevä litku poistamaan ruosteita. Moottorista ja alustasta kävi keltapassivoinnissa Nivalassa Mecapinnalla 15,1 kiloa. Lisäksi itse mustapassivoin suuren määrän erilaisia pultteja ja pikkusälää. Suuret kiitokset tässä kohdassa Kemin seudulla vaikuttavalle Pepe Pitkolle (Moppemies-heh heh), joka on konsultoinut pinnoitepuolen asioissa. Rapatessa roiskuu. Tein pitkää päivää ja välillä tuntui, että homma kaatuu päälle. Onneksi kahden viikon loma Thaimaassa katkaisi touhua. Tein autoa päätyönäni. Paras tai pahin muisto talven ajalta oli, kun turbiinin pultit oli joku onneton unohtanut turbiiniin kiinni ja olisi pitänyt saada vetolevy kiinni. Konekin jo jökötti paikallaan. No sitten taas purettiin…Vain kolmen pikkupultin tähden!!!

Kevättä kohden alkoi auto valmistumaan. Auton sisustan teki oululainen Anton Mustonen. Hänkin on alan miehiä ja ajelee -69 Impalalla. Maalaushommat hoidin yhdessä Lehtosen Oton kanssa, jonka kanssa olen työstänyt monta autoani. Minä harjoittelin pohjien kanssa ja Otto hoiti kammiohommat. Otto on myös entinen Impala-ukko. Omisti aikaan hienon 65 avo-Impalan, joka laivattiin aikanaan Saksaan.

Auto valmistui viime hetkillä ajokuntoon, että saimme sen junalla Hesan näyttelyyn. Auto oli ajokuntoinen noin 15 minuuttia ennen junaan ajoa. No siinä sitten jäi koeajot tekemättä ja ohjaustehostaja ruutasikin sisältönsä menomatkan aikana. Miehellä oli hermo aika pinnalla. Takana oli noin 1700 työtuntia puolessa vuodessa. Vielä on paljon tehtävää. Cadillacin haastellisuudeksi minulle osoittautui mieletön määrä sähköhommia, joista maadotusongelmat vieläkin vaivaavat. Alipaineletkua autossa kulkee myös kymmeniä metrejä. Pitäneekö siirtyä takaisin näihin yksinkertaisiin Chevroletteihin? Se selviää aikanaan, kun saan kaikki Käkkylän lisävarusteet toimimaan.

Tämän tekstin loppurivit saa arvoisensa lopun. Äitienpäiväviikonloppuna Lilli’s Carage ja Jim Rathmann-klooni esiintyi Oulun American

Car Showssa, josta pokkaisimme 70-luvun luokan kakkospalkinnon. Tätä kunnianosoitus taisi olla minulle kaikkiaan neljäs Oulun näyttelyn 40-vuotisen historian aikana.

57TH INDY 500 RACE 1973, 28TH MAY

Vuoden 1973 Cadillac Eldorado valittiin saman vuoden Indy 500 -ajojen turva-autoksi. Cadillac valmisti 564 kappaleen erikoiserän ”Indy 500 Pace car” -avomalleja, joista kuusi toimitettiin kisaorganisaatiolle ja 511 yleiseen myyntiin, lisäksi yksi jokaiselle Yhdysvaltain Cadillac-diilerille. Eldorado-mallien kokonaismyyntimäärä kohosi 51 451 myytyyn autoon ja tällä lukemalla niiden osuus Cadillacin kokonaismyynnistä oli noin 15 %. Cadillac valittiin tuona vuonna viidennen kerran Indyajojen johtoautoksi. Pace Caria Indyssä ajoi Jim Rathmann, joka oli vuoden 1960 Indy ajojen voittaja. Tässä sadekelin kisassa tapahtui paljon. Kisaa ajettiin kolmena päivänä. Kisaviikkojen aikana kuoli 2 kilpailijaa sekä yksi varikkomies. Lisäksi yksi kuljettaja loukkaantui vakavasti. Mainittakoon, että kisassa myös riistäytyi yksi kilpa-auto yleisön joukkoon ja tämän seurauksena kuljetettiin sairaalaan kymmeniä katsojia. Lopulta kisa keskeytettiin 133 kierroksen jälkeen (332,5 miles) ja voittajaksi julistettiin Gordon Johncock. Kohtalokkaan kilpailun jälkeen kisojen järjestäjät havahtuivat parantamaan turvamääräyksiä, joista on valtaosa vielä tänäkin päivänä käytössä maailmalla käytävissä moottoriurheilukilpailuissa. 