Lepakot – Lentävät nisäkkäät Helsingin yössä

TEKSTI | Kati Saarinen

Lentävät nisäkkäät Helsingin yössä

LEPAKOT OVAT ainoita lentäviä nisäkkäitä. Niiden lennossa voimme nähdä häivähdyksen evoluution aikaisemmista vaiheista esihistorian aikakaudelta, jolloin lentoliskot eli siipisaurukset, pterosaurukset ja pterosaurit (Pterosauria) elivät. Lentoliskot olivat ensimmäisiä selkärankaisia, jotka kykenivät lentämään. Niiden nahkaiset siivet muistuttivat nykylepakon siipiä.

Suomessa yleisimpiä lajeja ovat muun muassa pohjanlepakko (Eptesicus nilssonii), vesisiippa (Myotis daubentonii), viiksisiippa (Myotis mystacinus), isoviiksisiippa (Myotis brandtii) ja korvayökkö (Plecotus auritus). Nämä kaikki lajit talvehtivat Suomessa. Maassamme elävistä lajeista harvinaisimmat ovat kimolepakko (Vespertilio murinus), isolepakko (Nyctalus noctula) ja pikkulepakko (Pipistrellus nathusii). Ne ovat muuttavia lajeja.

Erityiskyvyt ja omaperäinen elintapa

Lepakoiden erityiskyvyt mahdollistavat niiden omaperäisen elintavan lentävinä nisäkkäinä. Lento-ominaisuutensa ansiosta lepakot voivat saalistaa ja etsiä päiväpiiloja. Ankarissa olosuhteissa lentotaito tarjoaa lepakolle keinon etsiä parempia oleskelualueita laajalla säteellä.

Lepakoilla on toinenkin erityiskyky: ne hahmottavat ympäristöään aistimalla esineistä kimpoavia ultraääniä. Lepakko muodostaa ultraäänen äänihuulillaan samalla tavoin kuin ihminen muodostaa puheen. Lepakot päästävät korkeita äänipulsseja selvittääkseen, mitä ilmassa on. Äänen törmättyä johonkin esteeseen se palaa takaisin lepakon luo. Näin lepakko pystyy arvioimaan esteen etäisyyden siitä, kuinka pitkään äänipulssin palaaminen kestää.

Lepakot kaikuluotaavat normaalisti 20–100 kHz:n taajuudella. Ihminen pystyy kuulemaan korkeintaan 20 kilohertsin korkuisia ääniä. Tämän vuoksi voimme kuulla ilman apuvälineitä ainoastaan nuo 20 kilohertsin taajuudella kuuluvat äänet. Hyväkuuloiset – esimerkiksi lapset – voivat kuulla isolepakon (Nyctalus noctula) kaikuluotaus ääneen, koska se on melko matalataajuista. Itse asiassa kyvyttömyytemme kuulla kaikkia lepakoiden tuottamia ääniä suojaa meitä niiden korkeimmilta ultraääniltä. Joidenkin ulkomaisten lajien tiedetään nimittäin ääntelevän jopa 140 desibelin voimakkuudella, mikä ylittää reippaasti ihmisen kipukynnyksen.

Onneksi nykyään lepakkoharrastajille on tarjolla keinoja, joiden avulla voidaan kuulla myös yli 20 kilohertsin taajuisia ääniä. Markkinoille on viime vuosien aikana tullut muun muassa useita erilaisia detektoreita eli yliäänilaitteita, joilla voi kuulla esimerkiksi taajuusalueella 18–130 kHz. Malleja on saatavilla erikseen lapsillekin, joten lepakkobongaus soveltuu hyvin koko perheen harrastukseksi. Harrastuskäyttöön soveltuvien laitteiden hinnat ovat kohtuullisia ja alkavat vähän alle sadasta eurosta.

Suomen olosuhteet ovat lepakoille erityisen haastavat, sillä talvet ovat pitkiä ja kesät valoisia. Lepakot ovat pimeällä aktiivisia ja saalistavat hyönteisiä ravinnokseen. Valoisat kesät lyhentävät yön saalistusaikaa. Olosuhteista aiheutuvat haasteet vaikuttavat siihen, että maassamme on tunnistettu vain 13 lepakkolajia ja muualla Euroopassa jopa 52 eri lajia. Kaikista sitkein sissi lepakkolajeista on pohjanlepakko (Eptesicus nilssonii), joka pystyy elämään kaikista maailman arviolta noin 1200 lepakkolajista pohjoisimmissa olosuhteissa. Se myös viihtyy ainoana lajeista sekä kivikaupungeissa että tunturipurojen varrella. Maassamme elävät muut lajit viihtyvät metsissä ja kulttuuriympäristöissä sekä vesistöjen lähellä. Peltoja ja hakkuuaukeita lepakot yleensä välttelevät.

Lepakot tutuiksi kursseilla

Sari Hartonen lukeutuu Suomen lepakkokonkareihin. Hän on aktiivinen lepakkoharrastaja ja lepakkotietäjä ja toimii Suomen luonnonsuojeluliiton Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen lepakkokerhon puheenjohtajana ja retkien vetäjänä. Hän on myös yksi ryhmän alkuperäisistä perustajajäsenistä.

Hartonen on järjestänyt useana vuonna Helsingin työväenopistolla lepakkokurssin, jossa tutustutaan ensin luokkahuoneessa erilaisiin lepakkolajeihin ja niiden havainnoimiseen liittyviin seikkoihin. Kurssin lopuksi oppilaat tekevät yhteisen lepakkoretken luontoon yön hämärässä.

Tällaiset kurssit ovat aloitteleville lepakkoharrastajille todella monipuolinen tapa tutustua nahkasiivekkäiden elämään. Lepakkoharrastuksen voi aloittaa osallistumalla myös Helsyn eli Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen lepakkokerhon järjestämiin lepakkoretkiin. Retkillä on usein mukana myös detektoreja, joiden avulla lajeja pystyy erottamaan toisistaan kaikuluotausäänien perusteella.

Hartosen mukaan otollisin ajankohta lepakkojen havainnointiin alkaa juhannuksesta ja kestää syyskuun puolelle. Mikäli ilma on kovin sateinen, lepakoita on vähemmän liikenteessä, koska sade häiritsee liikaa niiden kaikuluotausta eikä ravinnon saalistaminen onnistu.

Erilaisia lepakkobongausretkiä järjestetään jo toukokuun loppupuolella, mutta vasta juhannuksen tienoilla naaraat synnyttävät ja lentelevät paljon öisin saalistamassa hyönteisiä poikasilleen. Kylmät kesät viivästyttävät lepakoiden lisääntymistä. Silloin naaraat joutuvat olemaan paljon päiväpiiloissa ja vaipuvat ravinnonpuutteessa jopa lievään horrokseen säästääkseen energiaa.

Helsingin alueella on monia hyviä paikkoja lepakkojen bongaukseen, joista paras on ehkä Seurasaari. Muita hyviä bongauspaikkoja ovat Vuosaaren Uutela, Vartiokylänlahti, Kivinokka, Santahamina, Lammassaari, Vartiosaari ja Hopeasalmi. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisusta Helsingin lepakkolajisto ja tärkeät lepakkoalueet vuonna 2014 löytyy lisää tietoa alueista, joilla lepakot viihtyvät, ja siitä, mitä lajeja kyseisillä alueilla on havaittu. Tärkeät lepakkoalueet on merkitty myös Helsingin kaupungin karttapalveluun, joka löytyy internetosoitteesta: kartta.hel.fi .

Maassa olevaan lepakkoon ei saa koskea paljain käsin tai ilman asianmukaisia suojavarusteita, koska se on silloin loukkaantunut tai sairas. Virukset ja bakteerit voivat tarttua lepakosta ihmiseen, joten lepakkoa koskettaessa on aina käytettävä käsineitä ja oltava varovainen. Suomessa on kuitenkin tavattu vain yksi, vuonna 2009 lepakosta ihmiseen tarttunut vesikauhutapaus.

Tiedon jyväsiä lepakoista

Lepakot nukkuvat päivisin ja suosivat vanhoja linnunpönttöjä, puiden koloja, piharakennuksia ja ullakoita. Parhaiten lepakot ovat nähtävissä illan hämärtyessä, kun ne lähtevät saalistamaan. Aloittelijakin erottaa lepakot linnuista niiden erilaisen lentotavan vuoksi. Lepakko vaikuttaa lentäessään kauhovan siivillään ilmaa. Todellisuudessa lepakon lentotyyli on erittäin tarkasti hienosäädelty sekä tehokas tapa liikkua.

Paikallaan lentävä lepakko kuluttaa hyvin vähän energiaa samoin kuin ruokailevat kolibrit ja kiitäjäperhoset. Linnun ja lepakon siiven lentopinnat muodostuvat eri tavoin. Linnulla siiven lentopinnan muodostavat jäykät ja vastaavasti joustavat siipisulat sekä linnun lyhyen hännän kärjessä oleva suurentunut nikama, joka on kiinnittynyt lentoa ohjaileviin pyrstösulkiin. Lepakoilla sen sijaan siiven lentopinta rakentuu pidentyneiden, nivelistä taipuvien sormi- ja kämmenluiden väliin kiristyneestä pehmeästä, nahkaisesta lenninräpylästä, joka jatkuu takajalkojen kautta häntään asti.

Lepakkonaarailla on viivästynyt hedelmöittyminen. Ne parittelevat syksyllä ennen talvehtimista, ja siittiöt säilyvät naaraan ruumiissa yli talven ja horrostamisen aina kevääseen asti, jolloin hedelmöittyminen tapahtuu. Synnytyksen jälkeen emojen täytyy saalistaa paljon hyönteisiä ruokkiakseen poikaset. Noin kuukauden ikäisinä poikaset nousevat omille siivilleen ja itsenäistyvät noin kolmen kuukauden ikäisinä. Elo-syyskuussa lepakoilla on toistamiseen kova kiire saada kerättyä riittävästi ravintoa talvehtimista varten.

Lepakot voivat elää jopa 20 vuoden ikäisiksi. Syksyllä lepakoiden täytyy löytää hyvät talvehtimispaikat. Jos sellainen löytyy, lepakko voi talvehtia siellä useina vuosina. Hyviä talvehtimispiiloja ovat paikat, joissa lämpötila pysyy muutaman asteen nollan yläpuolella ja kosteutta on riittävästi.

Sen sijaan vetoisat tilat eivät lepakoille kelpaa, vaikka lepakot selviävät pienelläkin rasvakerroksella talven ylitse, jos olosuhteet ovat sopivat. Talvehtiva lepakko voi vaikuttaa kuolleelta: sen elintoiminnot ovat erittäin hitaita, jotta energiaa kuluu vähän. Horrostavan lepakon ruumiinlämpötila mukailee ympäristön lämpötilaa ja laskee sen mukana 2–3 asteeseen. Talven aikana lepakko heräilee joitain kertoja, jolloin se saattaa syödä tai paritella. Vaara uhkaa kuitenkin, jos horrostavaa lepakkoa häiritään. Ruumiinlämmön kohoaminen normaalilämpöön polttaa rasvaa kymmeniä kertoja nopeammin kuin hidastuneet elintoiminnot, joten lepakkoa ei pidä herättää turhaan. Lepakko kuolee, mikäli sen rasvavarasto loppuu ennen kesää.

Suomen lepakkotieteellinen yhdistys toivoo yhä useamman lähtevän mukaan lepakkolajien havainnointiin ja kartoittamiseen. Yhdistys edistää lepakoiden tutkimusta ja lepakkotuntemusta, joka on aikaisempina vuosikymmeninä ollut maassamme varsin vähäistä.

Lepakot nukkuvat päivisin ja suosivat vanhoja linnunpönttöjä, puiden koloja, piharakennuksia ja ullakoita.

Timo Pyhälahti osallistui lepakkoretkelle. SARI HARTONEN

SARI HARTONEN

Detektorilla voi erottaa toisistaan eri lepakkolajeja niiden kaikuluotausäänien perusteella.

Jokainen voi suojella lepakoita

Tiukat määräykset suojelevat Suomessa lepakoita. Kaikki lepakkolajimme ovat rauhoitettuja ja kuuluvat EU:n luontodirektiiviin, joka suojaa lajien lisääntymis- ja levähdyspaikat kaikenlaiselta häirinnältä. Eurobats eli Euroopan lepakoiden suojelusopimus asettaa lisäksi omat vaatimukset jäsenmaille. Sen tavoitteena on kannustaa jäsenmaita esimerkiksi ottamaan huomioon lepakoiden tärkeimmät muuttoreitit sekä saalistusalueet maankäytön ja tuulivoimaloiden suunnittelussa.

Syyskuussa 1999 Suomi liittyi Euroopan lepakoiden suojelusopimukseen, joka velvoittaa meitä suojelemaan lepakoita entistä paremmin ja ottamaan huomioon lepakon rooli osana ihmisen toimintaympäristöä. Lepakoiden pyydystäminen ja tappaminen ilman viranomaisen lupaa on kiellettyä. Lepakoille tärkeitä talvehtimis- ja lisääntymispaikkoja sekä päiväpiiloja pyritään suojelemaan ja ravinnonsaannin kannalta tärkeät alueet otetaan huomioon suojelupäätöksiä tehtäessä.

Sopimuksen mukaisesti viranomaisten tulee neuvoa kansalaisia lepakoiden suojelua koskevissa kysymyksissä. Suojelua koskevissa kohdissa mainitaan erityisesti rakennuksissa olevat lepakot ja se, että kansalaisia tulee neuvoa erityisen hyvin siitä, miten näiden lepakoiden kanssa tulee toimia. Lisäksi valtioita kehotetaan kiinnittämään huomioita torjunta-aineisiin, jotta lepakoille myrkylliset puunkäsittelyaineet voitaisiin korvata vaarattomilla vaihtoehdoilla.

Hartonen muistuttaa, että lepakot viihtyvät hyvin samoilla upeilla ranta- ja metsäalueilla kuin ihminenkin ja sen vuoksi alueiden suojelu on ajoittain haastavaa. Lepakon kaksi suurinta uhkaa tällä hetkellä ovat ihmisen toimet ja kissat. Kissanomistajilla on mahdollisuus olla merkittävässä roolissa lepakoiden suojelussa varmistamalla, että kissat eivät liiku vapaina. Kissat pääsevät käsiksi lepakoihin ja ovat saalistajista suurin uhka niille ja myös monille muille luonnossa eläville eläimille.

Mikäli rakennuksessa – esimerkiksi vintillä – havaitsee lepakoita, niitä ei lain mukaan saa häätää pois, koska lepakot ovat suojeltuja eläimiä. Mikäli tällaisessa tilanteessa kuitenkin haluaa päästä lepakoista eroon, kannattaa ottaa yhteyttä ympäristönsuojeluviranomaisiin ja pyytää lisäohjeita. Ullakolla tai ulkorakennuksessa majailevien lepakoiden elämää ei pidä häiritä. Tarjoaahan niiden iltaöisen lentoonlähdön tarkkailu myös hienoja luontoelämyksiä. Metsänomistaja taas voi suosia lepakoita ja monia muitakin lajeja välttämällä suurten hakkuuaukkojen tekemistä metsään. Lepakoille voi rakentaa myös pöntön päiväpiiloksi. Rakennusohjeet löytyvät muun muassa Suomen luonnonsuojeluliiton sivuilta osoitteesta sll.fi . n

LÄHTEET Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen

lepakkokerhot https://www.sll.fi / uusimaa/helsy/tulemukaan/lepakkokerho

Suomen lepakkotieteellinen yhdistys

http://www.lepakko.fi /

Luonnontieteellinen keskusmuseo

https://www.luomus.fi /fi /suomen-lepakot Yle https://yle.fi /uutiset/3-9057485