Irtolainen 1 / 2018 by Irtolainen

Kannen kuva

Sisällys

Vuosi 1918 aiheuttaa vielä nykyäänkin tulista riitelyä suomalaisten välillä, kiistelyn kohteeksi joutuvat yleisimmin osapuolten motiivit, jakolinjat, odotettu lopputulema, toimien oikeutus ja vastapuolen demonisointi. Nimi ollaan saatu vihdoin vakiinnutettua, edes jossain määrin, ”sisällissodaksi”, joka itsessäänkin vaati lähes sata vuotta kiivasta väittelyä. Yhteinen sävel löydetään sentään tuon vuoden traagisuudesta. Sota on aina raakaa, mutta vielä raskaamman henkisen sisällön antaa omien kansalaisten, sukulaisten ja naapureiden tappaminen. Kannen kuvat on niiden raakuudesta huolimatta nähtävä, sillä ne pakottavat muistamaan, miksi tilanteesta riippumatta vihanpito on saatava ratkaistua millä tahansa muilla keinoin paitsi väkivallalla.

4 Päätoimittajilta 5 Yhmu-palsta 6 Hallitushaastattelussa

Minna Majaniemi

8 Kuiskauksia ja huutoja

Fiktio-ja tietokirjan esittelyt

10 Historian katveeseen jääneet Sotaa on lähdetty pakoon ennenkin 14 Joe-sedän kuolinpäivä Suomen ystävän uutisoitu kuolema 18 Vieraskynä Sosiaalitieteiden ainelehti Diskurssi 19 Henkilökunnan haastattelu Jari Eloranta 24 Veren tie Turkin opposition verisiä vaiheita 26 Muodonmuutos Reflektointia itsekkyydestä 30 Totuutta edeltävä aika Groteskin artikkeli sisällissodasta 32 Fantastinen nainen Elokuva ja seksuaalivähemmistöt 35 Real Torspo-kiima Mistä Torspossa on kyse? 38 Onnea Taso 50

Irtolainen 1/2018

Onnittelut ainejärjestölle

julkaisija Talous-ja sosiaalihistorian opiskelijat Taso Ry päätoimittajat Verne Nizovsky, Vilma-Lotta Pajala taitto Verne Nizovsky toimituksen yhteystiedot etunimi.sukunimi@helsinki.fi kirjoittajat Valpuri Alanen, Sini-Emilia Asikainen, Vilma Ikola, Onni Kari, Miia Martikainen, Verne Nizovsky, Vilma-Lotta Pajala, Aino Poroila kuvat ja kuvitus Sini-Emilia Asikainen, Teemu Heikkilä, Eemu Kaikkonen, Venla Karonen, Pekko Korvuo, Verne Nizovsky, Aimi Paasu, Vilma-Lotta Pajala painos Picaset Py, 110 kpl kannen kuva Kansallismuseon kuvakokoelmat kiitokset Salla Hokkanen, Antti Häkkinen, Vilma Ikola, Aleksi Järvinen, Maria Simula Irtolainen saa HYY:n järjestötukea

Pääkirjoittajilta Teksti: Verne Nizovsky

Kuvat: Aimi Paasu

Irtolainen on taas täällä! Mikä maksoi?

Niin, juurikin tätä kysymystä olen pyöritellyt mielessäni. Matka ensimmäisen lehden suunnittelusta valmiiseen nivaskaan muistuttaa varsan laukkaa: epävarmaa, epävakaata, kompuroivaa, mutta lopulta perille päästään. Vuosi 2018 on toistaiseksi opettanut jotain ihmisen rajoista; avoin paikka kalenterissa ei tarkoita pelkkää täyttämistään odottavaa aukkoa, yksin oleminen ei ole vain väliaika tapaamisten keskellä, eivätkä työt tekemällä lopu. Me pääkirjoittajat saimme huomata, että olemme äärellisiä, ja pelkkiä elämään opettelevia olentoja. Allekirjoittanut voi tunnustaa menneen puolivuotisen olleen yksi eletyn elämän työläimmistä, ilman epämääräisiä seikkailuja itänaapurissakin. Odotukset ja arvottaminen joutuvat usein vastatusten todellisuuden kanssa, joku joutuu taipumaan toisen edessä.

vieraskynä-palstalla ja pakkosyötämme sekä uskolliselle että uskottomalle lukijakunnallemme propagandaa muidenkin järjestöjen lehtiin tutustumisesta. Kehitimme monenlaisia vakiopalstoja, joilla tuomme tietoon niin kiinnostavaa luettavaa kuin yliopiston muutoksista koituneita hyötyjä ja haittoja. Lehti tulee keskittymään opiskelijoiden tekemiin juttuihin, jotka ulottuvat opiskeluelämän ulkopuolelle. Tällä on tarkoitus osoittaa, kuinka opiskelijatkin tietävät kaikenmoista erityistä ja uskomatonta historiasta, maailmasta ja elämästä. Samalla arvoonsa on yhä jätetty itse opiskelijaelämä, joka tulee yhä edelleenkin pysymään Irtolaisen irroittamattomana osasena. Vaikka kuinka asiaa pyörittelisi, mielestämme teemavuoden jättäminen pienelle huomiolle ei ole kunnioittavaa saati ymmärrettävää, etenkään historian opiskelijoilta. Suomen sisällissota tulee tänä vuonna tarrautumaan Irtolaiseen kuin vanha hävytön heila. Tämä tietysti näkyy kansikuvissa, mutta myös sisällössä. Irtolaisen ensimmäinen sisällissotaan liittyvä kirjoitus on jo julkaistu viestinnän ainejärjestölehden Groteskin numerossa 1/2018, jonka vastinkappale julkaistaan nyt Irtolaisessa. Irtolaisen toisesta numerosta lähtien tulemme osallistumaan sisällissota-diskurssiin tavalla, joka mielestämme on kunnioittava ja ”tasolainen”.

Irtolainen on kuitenkin päässyt jaloilleen. Jo kertaalleen romahtanut ensimmäinen numero on saatu paikattua, ja millä tavalla! Lehdestä tuli kuin sattumalta nelikymmen sivuinen, suuri kiitos tästä kuuluu kaikille kirjoittajille! Odotukset lehden ilmeestä kohosivat silmissä, tästä kumarrus kuvittajille, kuvaajille ja ideoiden ilmoille heittäjille! Kiitän myös Irtolaisen viime vuoden päätoimittajia avusta. Suurimman yksittäisen kiitoksen annan Poleemin päätoimittaja Maria Simulalle, jonka apu on ollut korvaamatonta.

Alku on aina vaikein. Sitä toistelen itselleni kirjoitushetkelläkin. Opimme varmasti vielä paljon ennen vuodenvaihdetta. Onhan sentään naivia olettaa, että nyt tietäisimme lehdenteon kuopista yhtään mitään.

Olemme tehneet uusia aloitteita, ryhdyimme koko vuoden kestävään juttusarjaan kolmen muun ainejärjestölehden kanssa, pidämme lehtienvälistä yhteyttä yllä joka numerossa

Vilma-Lotta on kainuulainen vastarannankiiski. Verne on stadilainen pahanilmanlintu. FiksaaHän vihaa kaikkea mitä rakastat. Odottaa hartaas- tioon asti kehittynyt kulttuuri-innostus harmittaa ti keski-ikää. miestä itseäänkin. Seikkailunjano ajaa hänet jatkuvasti ongelmiin.

YHMUpalsta

Yhmu-palsta on Irtolaisen vakituinen palsta, jossa yhteiskunnallisen muutoksen opiskelijat voivat kääntää sanoiksi harmin tunteita ja ilon aiheita, jota laaja Iso pyörä-uudistus on tuonut mukanaan. Kirjoitukset julkaistaan anonyymeinä.

Yhteiskunnallisen muutoksen uusi koulutusohjelma ei ole alkanut täysin ongelmitta ainakaan opiskelijan näkökulmasta. Opiskelijat ovat saaneet eteensä täysin eri tasoisia tenttikysymyksiä samasta kurssista. Lähes jokaisessa kurssissa vaikuttaa pakollisena elementtinä olevan ryhmätyö, joka usein on hyvin hyödyllinen, mutta toisinaan täysin turha. Jotkut kurssit ovat voineet edetä jo hyvin pitkälle ennen kuin esimerkiksi loppuesseen aiheet – tai edes palautuspäivämäärä – on saatu selville, jolloin opintojen suunnitteleminen ja aikatauluttaminen on ollut hankalaa. Läsnäolopakko luennoilla puolestaan aiheuttaa vaikeuksia etenkin perheellisille tai työssäkäyville opiskelijoille. Työssäkäynti on myös monelle opiskelijalle välttämätöntä toimeentulon kannalta etenkin, jos ei halua ottaa opintolainaa – mutta myös monille heille, jotka ottavat. Suuri osa ongelmista johtuu ennen kaikkea Helsingin yliopistossa tapahtuneista laajemmista muutoksista, jotka runnottiin liian nopeasti läpi. Monet näistä ongelmista varmasti väistyvätkin parin seuraavan vuoden aikana. Yhteiskunnallisen muutoksen ohjelmassa on kuitenkin eräs harmillinen piirre, joka ei välttämättä tule pian poistumaan: kilpailu. Olemme ensin kilpailleet opiskelupaikoista yliopistossa, mutta kisa ei vielä ole ohi, sillä meidän on vielä kilpailtava toisiamme vastaan opintosuunnista. Niin valitettavaa kuin se onkin, kiinnostus opintosuuntia kohtaan ei tällä hetkellä vaikuta tasapuoliselta eivätkä monet opiskelijat voi olla tyytyväisiä kuin nelosen tai vitosen arvosanoihin pelätessään joutuvansa opintosuuntaan, johon eivät halua. Ylimääräistä stressiä aiheuttaa myös opintosuuntien valintakriteerit, jotka eivät ole vieläkään kaikille selvät ja kenties pelko, että ne tulevat vielä muuttumaan ennen kuin teemme valintamme – jolloin voi olla liian myöhäistä alkaa tehdä asioita toisin.

Hallitushaastattelussa Minna Majaniemi Kevään kunniaksi Irtolaisen tentattavaksi saapui Taso ry:n taloudenhoitaja Minna Majaniemi.

Meneillään oleva hallituskausi on Majaniemen toinen laatuaan. Viime vuoden hallituksessa hän toimi ensimmäisenä opintovastaavana sekä HOL-vastaavana. Hallitustoiminnan jatkamiseen häntä innosti työn konkreettisuus. ”Kursseilta jää käteen paljon teoriaa, muttei niin paljoa käytännön osaamista. Järjestötoiminnassa opitut taidot ovat sellaista konkretiaa, jota itse kaipaan elämääni. Ainejärjestön hallituksessa näitä työelämätaitoja voi opetella rennolla otteella kivassa porukassa”, Majaniemi kommentoi. Ne opit, joita vastuu järjestön taloudesta tuo, ovat Majaniemen mukaan arvokkaita. Lisäksi hän halusi mukaan järjestämään Tason 50-vuotisjuhlia. Majaniemi onkin

Teksti: Vilma-Lotta Pajala

Kuva: Minna Majaniemi

tilanteessa missä hyvänsä. ”Teen asiat nohevasti, mutta pilke silmäkulmassa. Ymmärrän hallitsevani yhteisiä varoja, ja haluan jakaa Tason resurssit niin että ne tuottaisivat mahdollisimman suuren lisäarvon yhteisöllemme”, Majaniemi pohtii. Jos yliopistomaailma on mikroyhteiskunta, niin siinä tuotettu lisäarvokin otetaan jonkun selkänahasta. Vuosijuhlajärjestelyiden kuormittama taloudenhoitaja myöntääkin, että välillä tuntuu kuin lisäarvo revittäisiin hänen selkänahastaan. Hän toteaa kuitenkin lopulta, että ”Yhteisestä selkänahasta se otetaan. Näitä hommia on kiva tehdä.”

nähnyt juuri vuosijuhlien rahaliikenteen hoitamisen suurimpana haasteenaan taloudenhoitajana. Minna ei koe vallan juovuttaneen häntä ja haluaakin välttää valtaan liittyviä negatiivisia konnotaatioita. ”Valta on elämässä alati läsnä oleva asia, vallan lähteitä on monia”, hän tuumii. Majaniemi näkee yliopistomaailman mikroyhteiskuntana, jossa valtaa käytetään ja jaetaan kuten muuallakin yhteiskunnassa. Järjestötoiminnan voi siis mieltää ”harjoittelukierrokseksi” tulevaan työelämään nähden.

Lopuksi syvennyimme pohtimaan ainaista kysymystä siitä, tuoko raha onnen. ”Tiettyyn pisteeseen asti raha tuo onnen. Raha on mahdollistaja, sillä se antaa vapautta ja kykyä toimia. Toimintakyky taas on valtaa, joten raha tuo valtaa, ainakin omaan itseen nähden. Ja sitä onni merkitsee itselleni - valtaa päättää omista asioistani”, Majaniemi päättää haastattelun tapansa mukaan - nohevasti.

Parhaiksi ominaisuuksikseen kassanvartijana Majaniemi mainitsee järjestelmällisyytensä ja sen, kuinka hänellä pysyvät langat käsissä 7

Kuiskaukset ja huudot

Fiktio Tiranan sydän -Pajtim Statovci

Kuiskaukset ja huudot on Irtolaisen vakituinen palsta, jossa esitellään yksi kaunokirjallinen teos ja yksi tietokirja, jotka ammentavat historiasta tavalla tai toisella, tai ovat itsessään menneisyyden ajankuvia. Palstan tarkoituksena ei ole toimia kirjaarvostelun alustana, vaan tehdä näkyväksi vaikuttavia teoksia ja auttaa niitä saamaan lisää yleisöä.

Teksti: Valpuri Alanen Pajtim Statovcin toinen romaani Tiranan sydän on kertomus menetyksestä, epätoivosta, irrallisuudesta ja identiteetin häilyvyydestä. Teoksen päähenkilö Bujar on nuori albanialainen, joka tärkeiden ihmisten menetysten myötä alkaa peitellä omia juuriaan ja olemustaan. Tekaistujen menneisyyksien avulla hän mukautuu kameleontin lailla erilaisiin tilanteisiin. Asetelma pohjautuu Balkanin 1990-luvun kriiseihin, jonka vuoksi Bujar pakenee ystävänsä Agimin kanssa kelmeästä ahdingon täyttämästä kodistaan Tiranan kylmille kaduille. Nuoret joutuvat kohtaamaan äärimmäistä epätoivoa, köyhyyttä ja hyväksikäyttöä selvitäkseen. Ystävyys ja rakkaus kuitenkin kannattelevat heitä läpi surkeuden – tiettyyn pisteeseen asti. Bujar pakenee Albaniasta ja muuttaa identiteettiään aina uuden asuinpaikkansa mukaan. Uusien elämien arkisiin tapahtumiin luovat kipeän kontrastin päähenkilön häilyvän sukupuolen aiheuttamat ongelmat. Albanian ulkopuolelle sijoittuvat luvut ovat kaukana uneliaisuudesta ja rakkaudesta tai toisaalta kärsimyksestä, joita elämä Tiranassa käsitti. Teos hyppii ajasta toiseen, minkä vuoksi lukija pysyy pitkään hämmentyneenä siitä, mikä muuttaa Bujarin persoonallisuutta niin ratkaisevasti, ettei hän enää juuri koskaan anna itsestään mitään omaa tai oikeaa irti. Teos asettaakin identiteetin ja ennen kaikkea sen pysyvyyden kyseenalaiseksi. Vihastuttava ja itkettävä lukukokemus herättää tärkeitä kysymyksiä sekä kirjan symboliikasta että sukupuolesta ja pakolaisuudesta. Määrittääkö sukupuoli tai kansallisuus perusluonteemme tai olemuksemme? Miksi on oltava kategorisesti joko – tai eikä sekä – että, ja olisiko mahdollista olla kaikkea siltä väliltä? Toisaalta tarinoissa esiintyvät rakkauden ja hyvyyden läikähdykset myös yllättävät ja valavat toivoa.

Kuvat: Wikimedia Commons

Tietokirja Työväenluokan asema englannissa -Friedrich Engels Teksti: Verne Nizovsky 24-vuotiaan Friedrich Engelsin tutkielma aikansa suurimman teollisuusmahdin Britannian alaluokan ahdingosta löysi tiensä Karl Marxin sydämeen ja osaltaan saattoi tämän legendaarisen parivaljakon yhteen. Ylistäessään Engelsiä Marx ei liioitellut, riippumatta kyseisiin herroihin liitetyistä näkemyksistä, vuonna 1845 valmistunut Työväenluokan asema Englannissa on hiljentävä saavutus. Noin kolmensadan sivun sisään mahtuu antropologista tutkimusta, lävistävää yhteiskunta-analyysiä, katkeraa raivoa, teorian luomista, dystopia- ja utopiakuvien esittämistä, paljon edellä aikaansa olevaa solidaarisuutta ja oman rajallisuuden tunnustamista. Teos ei ole etäinen, viileä ja ortodoksinen, Engels on kirjoittanut omalla äänellään, tulisesti ja lähellä aihettaan. Tulista esitystapaa ei ole vaivalloista ymmärtää. Engelsin dokumentoima työläisten elämänkulku teollistuvassa Englannissa on jotain, josta nähdään painajaisia. Kun uusi onneton lapsi syntyy työläisperheeseen ja vetää ensi kertaa keuhkoihinsa seisovaa kaupunki-ilmaa, hän on jo ehtinyt vajota ihmisen alapuolelle. Kivuliaasta elämästä sietämättömine, saastaisine elinolosuhteineen ja julmine loppuineen on muodostunut teollisen kehityksen kärkimaan alaluokille uusi normaali. Alemmista kansanosista on tullut luusta ja lihasta koostuvia työkaluja. He elävät ilman tulevaisuutta, ainoana moottorina pyrkimys pysyä pystyssä tämän päivän loppuun asti. Ihminen, ihmisluonto ja myös luonto itse ovat uhreja kehityksen päästessä kukoistamaan. Epäinhimillisen järjestelmän luonteeseen kuuluu surullisten jälkien peitteleminen niiden silmistä, jotka pystyvät nauttimaan kehityksen hedelmistä. Alaluokkien maan päällinen helvetti jää miljoonille parempaa elämää eläville täysin tuntemattomaksi. Kurjuuden täyttä todellisuutta ei näe promenaadeille tai kauppakaduille, se on siivottu tehtaisiin, kaivoksiin, työläiskort-

teleihin, siltojen alle ja epämääräisiin rantakaupunginosiin. Epätoivosta on tietysti nähtävillä välähdyksiä – täyttyviä orpokoteja ja kirppuisia kerjäläisiä – ja niihin reaktiona syntyy halua auttaa vähempiosaisia. Engels kuitenkin kertoo pessimistisenä, ettei kaikki maailman hyvä tahto ja filantropia riitä työläisiä auttamaan, mikäli oireiden syihin ei puututa. Engelsin huikean teoksen lukeminen on tärkeää tänä aikana, jolloin tulorajat ovat jälleen revähtämässä mielettömiksi ja vapaakaupan oikeudet nousemassa ihmisoikeuksien ylitse. Kiihkeän ja järkyttyneen Engelsin revanssihenkinen tilitys Englannin kansalaisten reaalisesta alennustilasta ja työväen tulevaisuudesta on paikoin erittäin pitkälle menevä ja äärimmäisyyksiin johtava, sekä ylempiä kansanosia kohtaan anteeksiantamaton. Todistusvoimaa siltä ei siltikään puutu ja kaduilta käsin tehty tutkimus työväen elosta on historiallisen vaikuttava. Engelsin esiintuomat, teollisen maailman rajusti kallistuneet valtasuhteet eivät olleet mielikuvituksen tuotetta 1840-luvulla eivätkä tänä päivänä. Työväenluokan asema Englannissa on pelottava esitys siitä, millainen paikka maailmasta muodostuu, kun ihminen ja tuotantoketjun kustannuserä sulautuvat yhdeksi. Kirja ei kerro vain historiasta vaan se heijastuu suoraan nykypäivään. Samat olosuhteet ovat todellisuutta tämän päivän globaalin etelän maissa. Meille globaalin pohjoisen ihmisille on käynyt kuten yläluokalle Englannissa, maailman köyhien epätoivo on näköesteen takana, voimme elää koko elämämme joutumatta kohtaamaan sitä rujoa maailmaa, jonka varassa nyt elämme. Etäisyys on suuri ja voimme olla ajattelematta asiaa, näemme todellisuudesta vain välähdyksiä. Maailmantuskaa tuntevat voivat lukiessaan samaistua siihen raivoon, jota Engels koki Manchesterissa 1840-luvulla.

Historian katveeseen jääneet Toisen maailmansodan aikana noin 80 000 lasta joutui jättämään vanhempansa ja sotaa käyvän kotimaansa. Osa heistä kutsuu itseään pakolaisiksi, toisten mielestä se ei ole sovelias termi. Syyt olivat monenlaisia: sodan aiheuttamat turvattomuus, pula, puutteellinen terveydenhuolto ja jälleenrakennustoimet, huonot kotiolot ekä orpous. Valtio halusi turvata uuden sukupolven hengen ja terveyden.

Teksti: Sini-Emilia Asikainen

Aloite lastensiirtoihin tuli naapurimaalta, ja koska naapurit tarjoutuivat maksumiehiksi, sotaa käyvä valtio suostui. Lasten siirtämisestä tuli valtion virallinen linja. Noin puolet lähteneistä oli alle kouluikäisiä. Enemmistö pääsi sijaisperheeseen, mutta osa joutui jäämään lastenkoteihin vieraassa maassa. Vanhemmat halusivat tietenkin lapsensa takaisin aina sotatilanteen rauhoituttua, mutta valtio viivytteli palauttamista. Lopulta tilanne kääntyi nurinpäin. Valtio määräsi lapset palautettavaksi kotimaahan, mutta osa lapsista ei halunnut enää palata, osa sijaisvanhemmista ei halunnut luopua heistä, eikä osa biologisista vanhemmista halunnut lapsiaan takaisin. Lapset olivat viettäneet sijaisperheessä toisessa maassa hyvin eripituisia aikoja muutamasta kuukaudesta

”Myönteinen suhtautuminen ja kiinnostus vieraita kulttuureja kohtaan sekä suvaitsevaisuus erilaisia ihmisiä kohtaan saattavat myös olla seurausta sotalapsikokemuksestani. Koen olleeni sotapakolainen, jota on suurenmoisesti autettu vaikeina aikoina − − Olisi aika kummallista, jos näistä kokemuksistani ei olisi aiheutunut mitään kielteisiä vaikutuksia henkiseen kehitykseeni. On varmaankin ollut melkoisesti mieltä järkyttävä kokemus, kun alle neljävuotiaana joutuu eroon äidistään ja sen lisäksi vielä vieraaseen maahan ja outoon ympäristöön. Vieraassa maassa kielestä alkaen kaikki on outoa ja pelottavaa. Melkein yhtä vaikeaan tilanteeseen jouduin taas, kun palasin takaisin − − Kaikesta kokemastani huolimatta en ole mielestäni havainnut itsessäni mitään mielenterveydellisiä häiriöitä, vaan koen olevani tasapainoinen äiti ja ihminen.” (4-vuotiaana 1½ vuodeksi lähtenyt)

useisiin vuosiin. Jotkut lapset olivat vieraantuneet vanhemmistaan ja vanhemmat lapsistaan. Monen isä oli kaatunut tai traumatisoitunut sodassa, eivätkä äidit siksi halunneet lapsia takaisin. Monelle lapselle tieto paluusta oli järkytys. Lapset tunsivat surua ja pelkoa. Osalle entinen kotimaa tuntui vieraalta. Etenkin pieninä lähteneiden lasten kohdalla voi hyvin kuvitella paluun vaikeuden pitkän toisessa perheessä ja maassa oleskelun jälkeen. Palaamaan pakotetut lapset karkailivat hallitsemattomasti takaisin uuteen kotimaahansa. Tuhannet lapset eivät palanneet koskaan. Jotkut vanhemmat eivät saaneet lapsiaan takaisin, vaikka olisivat halunneet.

”Pitänee ajatella, että sota muutti niin minun, kuin ikäisteni muidenkin lasten elämää joko onnelliseksi tai vähemmän onnelliseksi. Ainakaan minulle ei jäänyt minkäänlaisia traumoja sen johdosta, että ÄITI lähetti minut pois kotoa! Siitä olen ollut hänelle kiitollinen koko tähänastisen elämäni ajan.” (9-vuotiaana vuodeksi lähtenyt)

Takaisin vanhaan kotimaahan sopeutuminen oli vaikeaa. Paluun jälkeinen huolenpito jäi akuutimpien ongelmien jalkoihin. Niitä olivat jälleenrakennus, sotakorvausten maksaminen, kaikenlainen pula sekä yleinen arjesta selviytyminen. Sota jätti jälkeensä monia traumatisoituneita ryhmiä, kuten sotainvalidit, evakot ja rintamalla kaatuneiden perheenjäsenet. Täten palanneet lapset jäivät muiden ryhmien varjoon. Palanneet lapset kohtasivat monenlaisia ongelmia. Yleisin niistä oli äidinkielen unohtaminen, mistä seurasi muun muassa koulunkäyntivaikeuksia. Sodan runtelema entinen kotimaa kärsi pulasta ja puutteesta, mikä tuntui ikävältä hyviin oloihin tottuneelle lapselle. Vaikka suurelle osalle perheen jälleennäkeminen oli iloinen asia, ikävä takaisin sijaisperheen luo oli kova. Eritoten pienemmät lapset muodostavat

”Nuoruudessani kärsin pitkäänkin kaikista pommituksista, paosta maaseudulle, pelosta, eroon joutuminen isästä ja äidistä, syyllisyydestä ja huonosta itsetunnosta, jonka saa helposti kun ei osaa sitä mitä vaaditaan (vieras kieli). Vasta myöhemmin saatuani kokea että Jumala rakastaa minua ja on aina ollut kanssani, muutti minut että olen voinut antaa anteeksi kaikille. Sain parantua kaikista näistä lapsuuden traumoista ja voin vain ilolla muistella lapsuuttani.” (7-vuotiaana vuodeksi lähtenyt)

kiintymyssuhteen heistä huolehtiviin uusiin aikuisiin, ja entisenlainen side biologisiin vanhempiin on vaikeaa säilyttää.

kaana kokemuksena, josta on ollut myös hyötyä myöhemmässä elämässä. Esimerkiksi vieraan kielen oppiminen ja oman empatiakyvyn kasvaminen on koettu myönteisiksi seurauksiksi.

Onneksi moni saattoi pitää yhteyttä sijaisperheeseensä ja sai heiltä mukavia lahjoja ruokaja tavarapulaa helpottamaan. Osa pääsi myös vierailemaan sijaisperheensä luona, tai toisin päin. Lasten muistoissa näkyy lämmin suhtautuminen uudessa, väliaikaisessa kotimaassa vietettyyn aikaan ja sijaisperheeseen. Vaikka paluu oli monelle järkytys ja sopeutuminen kotimaahan vaikeaa, moni kokee tuon ajan rik-

Lasten lähettämisestä naapurimaahan tai paluiden ongelmista ei pitkään saanut puhua. Kotimaassa vallitsi vaikenemisen kulttuuri ja suorastaan valtiollinen sensuuri. Sitä, oliko valtio kenties tehnyt virheen, ei saanut pohtia julkisesti. Pienessä valtiossa tuhannet menetety lapset tuntuvat jo kansantaloudessakin, puhumattakaan kymmenien tuhansien lasten mahdollisten traumojen yhteiskunnallisista vaikutuksista. Kritiikkiä alettiin esittää vasta 1970-luvulta lähtien.

”On vaikea arvioida miten lapsuusvuodet − − ovat vaikuttaneet ihmismieleeni. − − Voisi väittää, että käsitSuomen sodista puhuttaessa muistellaan talviteeni perusturvallisuudesta on hyvin sodan henkeä, rintamalla olleiden sankaruutkeskeinen ajattelulleni. Niinpä asiat ta ja traumoja, sotakorvauksia ja taloudellisia pitää moneen kertaan varmistaa ja seurauksia, sekä aluemenetyksiä ja Karjalan luoda vahvat perusteet elämän ratevakoita, mutta näiden 80 000 suomalaisen sokaisuille. Suvaitsevuutta olen optalapsen kokemus jää yhä merkittävyydestään pinut varmasti keskimääräistä pahuolimatta taka-alalle yhteiskunnassamme. remmin ja onkin helppoa suhtautua Tuntuu, että kansakunnan muisti on unohtamyönteisesti esim ulkomaalaisiin ja nut heidät. pakolaiskysymykseen. − − Kun sitä on ollut itse pienenä muukalaisena Onneksi 1990-luvulta peräisin olevat sotalapsivieraassa maassa saaden osakseen yhdistykset elävät vahvoina ja aiheesta tehdään hyvän kohtelun,W niin lopputulos on edellinen. koko ajan lisää tutkimusta. Sotalasten kokeOlisikin tärkeätä muistaa, että komuksista on koottu muistelmateoksia, kuten tiväkemme on aikoinaan joutunut Matkalla kodista kotiin: sotalapset muistelevat tekemään vaikeita ratkaisuja lähet(1996) sekä Erkki Kokon Me, sotalapset. Neljän täessään lapsensa Ruotsiin ”sotalapveljeksen tarina. (2009). seksi.” Minusta tuntuu, että Suomen historiassa ”sotalapsi-ratkaisu” on kansakunnan kannalta merkittä- Kuvat: Lainaukset: vämpi tapahtuma kuin yksittäisen Kansallisarkisto ja Suomen Kirjallisuuden seuran lapsen elämänkaarta tarkasteltaes- Ruotsin rautatiemuseo Kansanrunousarkiston muistisa aikuisikään kehittyen.” tietoaineisto (2-vuotiaana 1½ vuodeksi lähtenyt)

Kuvat: Vasemmalla: seanmunger.com Seuraavalla aukeamalla: wikiart.org

Huomautus! Kaikki yhteneväisyydet samaa aihetta käsittelevien artikkeleiden kanssa ovat puhdasta sattumaa.

Maaliskuun viidentenä tuli kuluneeksi 65 vuotta siitä, kun 1900-luvun kulkuun kenties eniten vaikuttanut yksittäinen henkilö Josif Vissarianovitš Stalinin kuoli datšalleen oltuaan päiviä koomassa. Osa vaipui tiedon saatuaan äärimmäiseen suruun, mutta suuri osa aikalaisista huokaisi helpotuksesta. Harvoin on kukaan saanut käsiinsä niin absoluuttista valtaa ja aiheuttanut päätöksillään sellaisia uhrilukuja, pelkoa ja hävitystä, kuin Stalin ennätti miltei 30 vuotisella johtajakaudellaan. Entisten Neuvostoliittoon kuuluneiden valtioiden muistinpolitiikassa Stalin aiheuttaa yhä harmaita hiuksia. Useimmille tämä edustaa hirmuvaltiasta, valloittajaa ja sortoa, toisille yhä pelottavammassa määrin sankaria, suurta johtajaa ja tehokasta edistystä. Venäjällä tämän mainetta ollaan pyritty puhdistamaan jo hyvän aikaa, moni korostaa Neuvostoliiton supervalta-asemaa lopputuloksena, joilla uhrit ja ”paikoittaiset ylilyönnit” voidaan oikeuttaa. Muutosta maassa on kuitenkin tapahtunut vuoteen 1953 nähden runsaasti, jolloin ainut tapa suhtautua diktaattoriin oli syvällä rakkaudella tai sen palkitsemisen arvoisella esittämisellä. Luonnollisesti Stalinin kuolema uutisoitiin itäblokissa mitä suurimmissa surun merkeissä. Tämä ei yllätä varmasti ketään. Paljon kiinnostavampaa onkin, miten tapahtumaa uutisoitiin sodan jälkeisessä Suomessa. Kuinka pitkälle lehdet olivat valmiita menemään entisen vihollismaan johtajan kuolemaa uutisoidessa, jotta suomettunut ilmapiiri ei purisi näil-

Joe-sedän kuolinpäivä Teksti: Verne Nizovsky

tä päätä poikki? Kuinka surullinen tapahtuma Stalininin kuolema oli virallisessa puheenparressa? Millaisena miehenä Stalinia oikeastaan muisteltiin? Tämän selvittämiseksi valitsin kahdeksan sanomalehteä ja yhden aikakausilehden: valtakunnan luetuimman päivälehden Helsingin Sanomat, vasemmistolaisen Suomen Sosiaalidemokraatin, ruotsinkielisen Hufvudstadsbladetin, oikeistolaisemman Uuden Suomen, iltapäivälehti Ilta-Sanomat, paikallislehdet Kainuun Sanomat ja Lapin Kansa, talousuutisointiin keskittyvän Kauppalehden ja aikakausijulkaisuksi Suomen kuvalehden.

yleensä, vallitsi konsensus siitä, että seuraajaksi tulisi nousemaan Georgi Malenkov, jonka uraa kaluttiin läpi useissa lehdissä. Itse miehen käsittelyyn päästiin pääasiassa 7. maaliskuuta. Paasikiven-Kekkosenlinjan henki oli, kuten tiedetään, 1950-luvun Suomessa kirjoittamaton sopimus ja kaikenlainen Neuvostoliittoa kritisoiva näpertely johti helposti sanktioihin ja muihin toimenpiteisiin. Tästä tiedosta huolimatta se, mitä lehdistä pystyi lukemaan, oli hieman odottamatonta. Surunvalittelut eivät todellakaan jääneet vähäisiksi, kun työläisten suuri sankari Josif Stalin laskettiin kotimaisessa lehdistössä haudan pimeään rauhaisuuteen.

Alkureaktio

Ystävä ja viisas mies

Stalinin kuolema tapahtui myöhään torstai-iltana 5. maaliskuuta, mutta ilmoitus seurasi vasta aamuyöstä. Koko viikon keskisenä uutisoinnin aiheena oli ollut generalissimuksen heikentynyt terveydentila. Ei kovinkaan yllättäen Stalinin kuolema oli loppuviikon pääuutinen sanomalehdestä riippumatta ja jatkui seuraavalle viikolle asti. Stalinin viimeisiä päiviä käytiin läpi mitä tarkimmin; lääkärinlausunto ja virallinen kuolinsyy (aivoverenvuoto), Politbyron kokoonpanon analysointi, spekulointi mahdollisesta seuraajasta, valtion viralliset surutoimet ja poliittisten auktoriteettien lausunnot saivat ensimmäisten kuolemaa seuranneiden päivien uutisissa paljon palstatilaa. Lehdissä, ja selvästikin läntisessä maailmassa

Aikalaislehdissä Stalin tuotiin kerta toisensa jälkeen esiin Suomen ystävänä ja laupiaana samarialaisena, jonka kuolema oli suuri suru koko kansalle kalevalaiselle. Stalinin meriitit suurena johtajana eivät olleet epäilyn alaisena, päinvastoin Stalin oli todellakin mies, joka mitataan paitsi sanoissa myös teoissa. Kulakkien kohtalo, 1930- luvun puhdistukset, Neuvostoliiton sodan aikana tekemä ekspansoituminen, Trotskin salamurha ja Puolan jakaminen, Katýnin joukkomurhasta puhumattakaan, jätettiin joko täysin mainitsematta tai esitettiin osana tämän etevää poliittista ajattelua. Niin isomman levikin lehdet kuin paikallislehdet lauloivat samaa virttä: Stalin oli hieno johtaja, jonka

menetys tulee iskemään kovaa koko maailmaan. Edes Uusi Suomi (entinen Uusi Suometar) ei poikennut tästä linjasta vähääkään. Entäs sitten vuosikymmenen takaiset sodat? Talvisota esitettiin, jos yleensä esitettiin, ainoastaan Neuvostoliiton turvatoimenpiteenä Saksan mahdollista hyökkäystä vastaan. Jatkosodasta ei mainittu sanallakaan, luonnollisesti saman kohtelun sai Lapin sota. Sen sijaan Stalinin lempeyttä Suomea kohtaan kylläkin muistetaan, alkaen jo tämän Suomen itsenäistymiselle antamastaan verrattomasta tuesta (!) vuonna 1917 aina toisen maailmansodan päättymistä seuranneeseen laupeuteen. YYA-sopimus oli parasta mitä kotimaalle on tapahtunut ja Suomen ja Stalinin erityissuhdetta pyrittiin, etenkin HBL:ssa, nostamaan jalustalle joka käänteessä. Kauppalehdessä muistellaan Stalinin akateemista puolta. Tämä toimi marxilaisen teorian sisäisten kiistojen ratkaisijana, loi omaa merkittävää tuotantoaan ja oli bolševistisen ajattelun eturivissä. Tieteentekijä Stalin tituleerataan ”suureksi ajattelijaksi” ja ”tyyliniekaksi”. Myös suhdetta Vladimir Leniniin muisteltiin innostavasti: harvoin ovat kaksi ihmistä täydentäneet toisiaan niin saumattomasti, kuin

nämä vanhan kaartin bolševikkisuuruudet. Suomen kuvalehdessä nostettiin esiin Stalinin ilmiömäistä todellisuudentajua. Suomen Sosiaalidemokraatin (myöhemmän Demarin) pääkirjoitus oltiin omistettu täysin Stalinin ansioille johtajana ja ihmisenä, jonka hallinto oli ”raudanluja, mutta viisas ja varovainen”. Kauppalehdessä Stalinia myös kerrotaan kuvailtaneen ”sangen huumorintajuiseksi.” Valtiollinen suru, kansainvälinen häkellys ja kritiikin kaiku Jos lehtien antama kuvaus ”Teräsmiehestä” on hämmentävä, niin yhtä kiinnostavaa luettavaa olivat Suomen poliittisen eliitin antamat surunvalittelut ja muistopuheet ”toveri Stalininsta”. Tasavallan presidentti Paasikivi sanoi kirjoituksessaan perjantaina Suomen kansan kätkevän Stalinista ”sydämeensä valoisan muiston” ja osallistui Messuhallissa Stalinin muistotilaisuuteensunnuntaina 8.10.1953; eduskunnan puhemies Fagerholm toimitti eduskunnassa puheen suurmiehen kuoleman johdosta, joka oli riipaiseva, jonka jälkeen eduskunta piti minuutteja kestävän hiljaisen hetken; puheessaan pääministeri Kekkonen kertoo Sta-

linin avokätisesti pidentäneen sotakorvausten toimitusaikaa; kaikissa Helsingin virallisissa rakennuksissa oli lippu nostettu puolisalkoon. Ulkomailta surunvalittelut olivat myös muistettavia. Skandinavian maiden johtajat muistivat naapurin menehtynyttä suurmiestä ja painottivat tämän panosta yhteisen vihollisen päihittämisessä sodassa. Ranskasta saapuivat varsin pateettisen yliampuvat surunvalittelut, Britanniasta harmittelut olivat hieman kyynisempiä. Yhdysvalloissa presidentti Truman vain totesi kolleegan menehtyneen ja varsinaiset surunvalitteluja ei lähettänytkään toisen supervallan valtiopäämies vaan Yhdysvaltojen suurlähetystö. Paavi Pius XII piti Vatikaanissa esirukouksen ”suurelle vainoojalle, joka on nyt kuollut”. Venäjän 1917 väliaikaisen hallituksen maanpakoon ajettu puhemies Aleksandr Kerenski kehui maanmiehensä taktisia ja sotilaallisia taitoja melko ylevään sävyyn. Ainut kriittisemmän ja realistisemman asenteen ottanut lehti oli Helsingin Sanomat. HS kuvasi Stalinin hallintoa despoottisena ja kritisoi tämän poliittista toimintaa, niin ulko- kuin sisäpoliittista. Se ei suinkaan ottanut uhmaavan kriittistä asennetta, mutta teki sel-

vän irtioton Paasikiven-Kekkosen- linjan mentaliteetista ja uskalsi kritisoida miestä, joka oli vuosikausia ollut de facto Suomen suvereniteetin suurin uhka. Viikonlopun numeroissa Helsingin Sanomissa käytiin läpi, miten muut läntisten maiden lehdet olivat uutisoineet aiheesta, eivätkä kaikki suinkaan olleet yhtä surevia kuin Ranskan virallinen valittelu. Maailmalla esitettiin jopa toiveita kommunismin kaatumisen puolesta. On tietysti muistettava, etteivät kirjoittajat mitä varmimmin uskoneet omiin kirjoituksiinsa. Jutuissa on häivähdys sarkasmia, liioittelu tuntuu välin olevan tahallisen yliampuvaa. Pieniä kyseenalaistuksia Stalinista tehdään useissa lehdissä siellä täällä, yleensä hyvin verhoiltuna. Stalinia tuskin tullaan uudestaan nimittämään suureksi Suomen ystäväksi, mutta 65 vuotta sitten sellaisena hänet, ainakin virallisesti, hyvästeltiin viimeiselle matkalleen viljaisampien kollektiivitilojen äärelle.

Taide ja tekijä Teksti: Aino Poroila Kulovalkean tavoin viime syksystä lähtien levinnyt #metoo-kampanja on ravistellut erityisen rankasti taide- ja viihdealaa. Viime kuukausina esiin nousseet lukuisat ahdistelutapaukset ovat herättäneet minussa feministinä, sosiaalitieteilijänä ja taiteentekijänä monenlaisia tunteita sekä väistämättä myös muuttaneet suhtautumistani useisiin aiempiin lempiteoksiini. En ole esimerkiksi pystynyt katsomaan House of Cards-sarjaa enää samalla tavalla Kevin Spaceyn tapauksen jälkeen.

Vieraskynä Tällä palstalla Irtolainen julkaisee toisten ainejärjestölehtien päätoimittajien vastauksia aihepiireihin, joita toimituksemme on heidän pohdittavakseen lähettänyt.

Päällimmäisenä tunteenani esimerkiksi naisnäyttelijöitä ahdistelleita elokuvaohjaajia ja -tuottajia kohtaan on turhautuminen ja halu boikotoida heidän teoksiaan. Kaikki tapaukset eivät kuitenkaan ole yhtä yksinkertaisia: miten pitäisi suhtautua esimerkiksi jo kuolleisiin taiteilijoihin, joiden töiden poistamista museoista on viime kuukausina vaadittu? Muun muassa Pablo Picasson maalauksilla on ollut minuun suuri vaikutus, ja minun on vaikea kieltää hänen teoksiensa arvoa riippumatta siitä, millainen ihminen hän oli eläessään. Haluaisin uskoa, että taide on enemmän kuin tekijänsä, että ihmisen eläessään tekemät pahuudet eivät tee hänen taiteestaan pahaa.

Tässä numerossa sosiaalitieteiden opiskelijalehden Diskurssin päätoimittaja Aino Poroila esittää mietintöjään taiteentekijän ja taideteoksen välisestä suhteesta. Voiko taideteosta erottaa tekijästään ja onko mahdollista hyvällä omallatunnolla arvostaa teosta, jonka tekijä on henkilöltään epäeettinen?

Tiedostan kuitenkin, että näissä ajatuksissa on osittain kyse henkilökohtaisista tunnesiteistäni tiettyihin taiteilijoihin ja taideteoksiin. Taide on loppujen lopuksi henkilökohtaisuudessaankin aina poliittista, etenkin kun kyse on seksuaalisen häirinnän kaltaisesta vakavasta ongelmasta. Monille naistaiteilijoille #metoo-kampanja on ollut ensimmäinen mahdollisuus avautua rehellisesti ja pelottomasti siitä rakenteellisesta epätasa-arvosta ja miesvoittoisesta kulttuurista, joka taidemaailmaa on riivannut jo kauan - ja jolta en täysin ole itsekään elämäni aikana välttynyt. Tuota kulttuuria voi kuitenkin onneksi kuitenkin pyrkiä muuttamaan, esimerkiksi tutustumalla kaikkeen siihen laajasti valtavirrassa sivuutettuun taiteeseen, jota naiset ja muut marginalisoitujen ryhmien jäsenet ovat tuottaneet niin historiassa kuin nykypäivänäkin.

Kiitokset sosiaalitieteiden opiskelijoiden ainelehti

diskurssi 18

HENKILĂ&#x2013;KUNNAN HAASTATTELU

Taloushistorian professori Jari Eloranta

Irtolainen haastatteli talousja sosiaalihistorian uutta professoria Jari Elorantaa. MitĂ¤ tarjottavaa kitaraa soittavalla, Yhdysvalloissa opettaneella professorilla on Helsingin yliopiston opiskelijoille?

Teksti ja kysymykset: Miia Martikainen Kuva: Appalachian State University

“

Olet luennoinut Suomessa ja Yhdysvalloissa. Millä tavoin Yhdysvaltojen yliopistokulttuuri ja opiskelijoiden habitus eroaa Suomesta? Minkälaisia vahvuuksia ja heikkouksia molemmilla on?

Usein hyvät tutkijat ovat myös hyviä opettajia.

Amerikkalaiset opiskelijat ovat tietyllä tavalla suomalaisia vaativampia. Luentojen pitää olla ainakin jossain määrin “viihdyttäviä”. Suomalaiset opiskelijat ovat mielestäni innokkaampia keskustelijoita, ja he lähestyvät asioita syvällisemmin. He arvostavat osaamista ja tietoa. Amerikkalaiset opiskelijat ovat kohteliaita erityisesti eteläisimmissä osavaltioissa, eivätkä he osaa haastaa luennoitsijaa kunnolliseen väittelyyn. Omasta kokemuksestani Suomessa luennot ovat vielä tyyliltään melko jäykkiä. Ilman keskustelua luennointi on mielestäni aika tehoton tapa oppia. Yhdysvalloissa yksi osa opetusta on erilaisten digitaalisten työkalujen käyttö. Moni nykyinen kollegani täällä ei salli ollenkaan kyseisiä laitteita luennoilla. Itse opetan monia luentokursseja käyttäen interaktiivista ohjelmaa, jolloin opiskelijat voivat osallistua sen kautta koko ajan luentoon sisältyviin materiaaleihin. Kuvani suomalaisista opiskelijoista on toki hieman rajattu, sillä olen opettanut kursseja vain silloin tällöin viimeisen kymmenen vuoden aikana.

tavallani yhdistämään Sakarin fokuksen ja osaamisen Suomen talouden osalta Riitan vertailevaan kansainväliseen otteeseen. Aika näyttää kuinka onnistun. Oma tutkimusprofiilini on jo aika lailla tämän suuntainen. En tiedä kuinka edeltäjäni ovat opettaneet. Itselleni opetus on erittäin tärkeä osa professorin tointa. Oma kokemukseni on, että usein hyvät tutkijat ovat myös hyviä opettajia. Hyvillä tutkijoilla on laaja alan tuntemus, ja he pystyvät siten innostamaan opiskelijoita. Opetuksessa on toki tärkeää myös se, miten sisältöä ja tietoa välittyy opiskelijoille. Itse painotan keskustelevaa opetustyyliä. Muistan omalta opiskeluajalta Jyväskylästä muutaman tosi puisevan luennoitsijan, jotka eivät innostaneet yhtään. Parhaat opettajat antoivat opiskelijoiden keskustella ja jopa haastaa opettajaa. Yksi hyvä esimerkki tästä on Jyväskylästä professori Petri Karonen, joka innosti minut panostamaan historiantutkimuksen opiskeluun. Peruskurssitasolla opetus keskittyy usein isompiin luentoihin, jolloin on tärkeää pyrkiä innostamaan opiskelijoita aihepiiristä ja välittää luennon sisältö tehokkaasti. Itse en aina ehdi käydä koko materiaalia läpi luennon aikana, mutta toimitan aina opiskelijoille luennon materiaalin muistiinpanoina tai PowerPointeina, sillä pikakirjoitus ei mielestäni auta oppimaan.

Sakari Heikkisen eläköidyttyä sinulla on suuret saappaat täytettävänä. Mitkä ominaisuudet luennointityylissäsi koet uniikeiksi ja opiskelijoihin vetoaviksi? Miten aiot täyttää edeltäjiesi saappaat? Sakari on ansioitunut taloushistorian tutkija, joten saappaat ovat tosiaan suuret. Hänen edeltäjänsä Riitta Hjerppe on ansioitunut kansainvälisillä areenoilla Suomen talouden tuntijana. Itse pyrin omalla

kanssa, kuka kyseinen henkilö olisi ja miksi valitsisit juuri hänet?

Ylemmällä tasolla historian ja sosiaalitieteiden opetus keskittyy seminaareihin, jolloin opiskelijat joutuvat tekemään yhä enemmän töitä omillaan ja hallitsemaan laajempia materiaaleja. Mitä ylemmälle tasolle mennään, sitä enemmän professorin rooli keskittyy mentorointiin ja ohjaukseen. Itse nautin erityisesti jatko-opiskelijoiden ohjaamisesta ja auttamisesta alkavalla tutkijanuralla.

Illallisseurakseni valitsisin Douglass C. Northin. Tapasin hänet kerran isommalla päivällisellä. Yksityispäivällinen olisi hieno mahdollisuus keskustella hänen kanssaan talousteorioista ja taloushistoriasta. North sai yhdessä Robert Fogelin kanssa taloustieteen Nobelin vuonna 1993. Hänen teoriansa yhteiskunnallisesta kehityksestä, etenkin instituutioiden merkityksestä, ovat mielestäni äärimmäisen mielenkiintoisia. North valitettavasti kuoli vuonna 2015.

Mitä puuhaat vapaa-ajalla? Vapaa-ajallani vietän aikaa perheeni kanssa. Lapseni ovat tosin jo yliopistoikäisiä, joten he eivät hirveästi enää kotona halua hengailla. Meillä on kolme koiraa, joita ulkoilutamme mielellämme vaimoni kanssa. Soitan kitaraa useissa eri bändeissä, ja minulla on kotonani studio. Äänittelen omaa musiikkia, jonka lisäksi olen soittanut kitarasooloja ja muita pätkiä muille bändeille. Kitaraa olen soittanut puoliammattimaisesti nyt 30 vuotta. Käyn mielelläni myös kuuntelemassa musiikkia livenä.

Millaisia odotuksia ja/tai toiveita sinulla on Helsingin yliopistosta? Helsingin yliopisto on Suomen ykkösyliopisto, joten haasteita tässä työssä riittää. Olen tehnyt pitkän uran ulkomailla vuodesta 1999 lähtien, joten on mukavaa palata pysyvästi Suomeen. Helsingin yliopistossa on lahjakkaita opiskelijoita, mikä mahdollistaa talousja sosiaalihistorian kehittämisen oppiaineena. Odotan mahdollisuutta laajentaa oppiaineen vaikutusta ainakin oman tiedekunnan sisällä sekä korostaa aineen roolia poikkitieteellisenä sillanrakentajana. Kehitteillä on uusi yhteiskuntahistorian kansainvälinen konferenssi yliopistolla. Ensimmäinen konferenssi järjestetään jo keväällä 2019, ja se tulee olemaan yhteistyöhanke Jyväskylän yliopiston kanssa. Pyrin myös nostamaan oman oppiaineen tutkimuksellista profiilia esimerkiksi tuomalla lisää hankerahoitusta ulkopuolelta. Minulla on suunnitteilla ainakin kaksi isompaa hanketta: yksi pohjoismaisen valtiontalouksien kehityksestä viimeisen neljänsadan vuoden ajalta ja toinen pienten valtioiden kehittymisestä poliittisina ja taloudellisina toimijoina 1700-luvulta lähtien.

Jos saisit syödä illallista jonkun teoreetikon

“

Pyrin myös nostamaan oman oppiaineen tutkimuksellista profiilia esimerkiksi tuomalla lisää hankerahoitusta ulkopuolelta. 21

Helsingin yliopisto on laajemmassa perspektiivissä mielenkiintoisessa tilanteessa uudistusten ja leikkausten jäljiltä. Yliopisto pyrkii nyt selvästi panostamaan uusien toimien täyttöön kansainvälisesti profiloituneilla tutkijoilla, joten yliopisto tarjoaa minun kaltaiselle tutkijalle hyvät olosuhteet. Aion profiloitua digitaalisten oppimateriaalien ja oppiympäristöjen tuottamisessa. Haluan myös edistää englanninkielisten kurssien tuottamista esimerkiksi nettikurssien muodossa, sillä olen havainnut, että Suomessa englanninkielistä opetusta on etenkin kandivaiheessa tarjolla yllättävän vähän. Tämä on huono asia vaihto-oppilaiden ja maahanmuuttajien kannalta. Helsingin yliopisto voisi olla suunnannäyttäjä tässä suhteessa.

lusta myös muista tieteeseen liittyvistä asioista. Mikä on elämänfilosofiasi/mottosi? Kaikki, mikä tulee vastaan kannattaa tehdä kunnolla. Koskaan ei tiedä, mihin se voi johtaa. Toinen mottoni on “Love is all you need”. Ehkä jälkimmäinen on vähän syvällisempi. Mitkä ovat mielestäsi maailmanrauhan suurimmat uhkat ja miksi? Hankala kysymys. Jos ajatellaan asiaa makrotasolla eli koko maapallon ja pitkän aikavalin perspektiivistä, niin ainakin nämä: 1) ilmastonmuutos; 2) pula vedestä; 3) hillitsemätön väestönkasvu; 4) tautien evoluutio; 5) kilpailu energianlähteistä. Ihmisen on hankalaa vaikuttaa näihin, ja ratkaisuun tarvitaan kollektiivista yhteistyötä. Ihmisillä ja valtioilla ei ole valmiuksia näiden ratkaisemiseen. Mikrotason eli valtioiden tai alueiden sekä lyhyemmän aikavälin perspektiivistä uhkia ovat: 1) populismin nousu; 2) globalisaation hidastuminen; 3) sotilaallinen kilpailu; 4) tuloerojen kärjistyminen; 5) alueista Lähi-Itä, Afrikka, Kaakkois-Aasia ja arktiset alueet. Globalisaation hidastuminen tai jopa loppu on viimeisen kahden vuosisadan aikana korreloinut periodien kanssa, jolloin kansainvälinen yhteistyö on ollut hankalaa. Väestönkasvu on

Mikä on ikimuistoisin kokemuksesi omilta opiskeluajoiltasi? Mitä neuvoja antaisit opiskelijoille nyt? Itse olen saanut eniten kaikkein vaativimmilta professoreilta ja opettajilta. Kannattaa katsoa pintaa syvemmälle, sillä joskus hyvin esiintyvät opettajat eivät ole kaikkein syvällisimpiä. Mainitusta professori Karosesta muistan, kuinka hänen proseminaarissaan menin sieltä missä aita on matalin. Yhtenä päivänä hän otti minut puhutteluun ja haastoi minut tekemään oikeasti töitä, eikä hukkaamaan molempien aikaa. Tämä “potku takamukseen” meni perille ja sen jälkeen huomasin pitäväni historian opiskelusta ja tutkimuksesta. Mainitusta proseminaarista tuli monta nykyistä historiantutkijaa, mikä osoittaa kyseisen opettajan tyylin tehokkuuden. Kannattaa rohkeasti hakeutua professorien puheille. Opiskelijat käyttävät tätä mahdollisuutta liian harvoin hyväksi. En tunne yhtään professoria, joka ei (mahdollisuuksiensa mukaan) haluaisi keskustella opiskelijoiden kanssa paitsi opiske-

“

Kannattaa rohkeasti hakeutua professorien puheille. Opiskelijat käyttävät tätä mahdollisuutta liian harvoin hyväksi.

keskittynyt erityisesti kehittyville alueille, kuten Afrikkaan. Tämä johtaa vääjäämättä ihmisten massaliikehdintään Euroopassa seuraavien vuosikymmenten aikana. Levottomudet tietyillä alueilla tulevat johtumaan sekä historiallisista että nykyisyyteen liittyvistä syistä.

teenalojen yli on varsin tavallista. Mikä on parasta Tasossa? Tasossa laitoksena ja osana yhteiskunnallisen muutoksen opinto-ohjelmaa on paljon monitieteistä osaamista. Laitoksella opettavat ja tutkijat ovat oman alansa huippuja, joten joukkoon on mukava tulla. Tarjoamme tulevaisuudessa yhä enemmän oman alan erikoisosaamista, kuten vaikkapa kvantitatiivisten ja kvalitatiivisten menetelmien soveltamista poikkitieteellisesti. Tasossa ja oppiaineessa ollaan kansainvälisesti aktiivisia, ja pyrimme jatkuvasti tuomaan ulkomaisia asiantuntijoita vierailemaan ja rikastuttamaan opetusta ja tutkimusta. Meillä on vahvat kontaktit ja verkostot maailmalla, mikä näkyy varmasti syventävässä jatko-opetuksessa. Porukka Tasossa on innostunutta ja motivoitunutta, sillä tiimi on jossain määrin uusi. Pienellä aineella on aina paineita näyttää osaamistaan, mutta Taso tulee näkymaan yliopiston tasolla. Itse pidän erittäin paljon työstäni, ja uskoisin kollegojeni olevan samoilla linjoilla. Tämä välittyy kaikesta tekemisestä.

Mikä on kaikkien aikojen lempielokuvasi? Varmaan joko Blues Brothers tai Pink Floydin The Wall. Molemmissa on huikeaa musiikkia hienon tarinan lomassa! Millaisia tulevaisuudennäkymiä talousja sosiaalihistorian tutkimuksella on? Tulevaisuudennäkymät ovat hyvät, ja työmahdollisuuksia on paljon eri aloilla keskuspankeista tutkimuslaitoksiin ja opetukseen. Tällä alalla on paljon mahdollisuuksia kansainväliseen uraan, ja töitä saattaa hyvinkin löytyä ulkomailta. Talousja sosiaalihistorian etu on sen monipuolisuus ja monitieteisyys. Siitä valmistuneilta löytyy valmiudet sekä kvalitatiiviseen että kvantitatiiviseen tutkimukseen, mikä on melko harvinaista. Tutkijoilla yhteistyö tie-

“

Pyrimme jatkuvasti tuomaan ulkomaisia asiantuntijoita vierailemaan ja rikastuttamaan opetusta ja tutkimusta.

Veren tie Teksti: Onni Kari

- Turkin valtio ja vallankumoukselliset Kuvitus: liikkeet Eemu Kaikkonen

Turkin valtio, kuten kaikki nationalistiset valtioprojektit, perustuu vähemmistöidentiteettien kieltämiseen, marginalisoimiseen, jopa vähemmistöjen tuhoamiseen. Yhden kansan, yhden kielen ja yhden valtion malli oli niin jyrkässä ristiriidassa esimodernin maailman moninaisuuden kanssa, että nationalistisen modernisaatioprojektin toteuttaminen on vaatinut miljoonia kuolonuhreja, miljoonia pakkosiirtoja ja miljoonien ihmisten identiteetin, kielen ja kulttuurin kieltämisen.

Vallankumouksellinen taistelu Legendaarisimpana näistä nuorista kommunistijohtajista voidaan mainita Deniz Gezmiş, jonka juntta hirtti kahden toverinsa kanssa 6. toukokuuta 1972. Alevi-enemmistöisessä Dersimissä taas aloitti taistelunsa Ibrahim Kaypakkayan johtama Turkin kommunistinen puolue/ marxisti-leninistinen (TKP/ML), joka oli irtaantunut aiemmasta maolaisryhmästä. Kaypakkaya julisti kemalistisen Turkin olevan perusluonteeltaan fasistinen. Kaypakkaya myös vaati kurdeille kansallista itsemääräämisoikeutta. Esimerkkinä hän käytti Leniniä, joka oli myöntänyt Suomelle itsenäisyyden. Valtion joukot hyökkäsivät keväällä 1973 TKP/ML:n sissien kimppuun Dersimin

Vallankaappausten aika Turkin valtiokoneiston sisällä on käyty aikojen saatossa kamppailua, joka näkyy hallitsevien puolueiden vaihdoksina ja ajoittaisena sotilasvaltana. Valtion perusluonne on kuitenkin säilynyt autoritaarisena ja nationalistisena. Vuonna 1960 joukko äärioikeistolaisia upseereita kaappasi vallan, johtajanaan Alparslan Türkeş. Puhdistusten jälkeen välitön poliittinen valta annettiin takaisin poliitikoille. Meno ei kuitenkaan hiljennyt, vaan 1960-lukua leimasi massiivinen maaltamuutto sekä Turkin kaupunkeihin että Saksaan. Turkki oli murroksen kynnyksellä ja vallankumouksellinen ajattelu levisi ympäri yhteiskuntaa, seuraten yleismaailmallista kuohuntaa 1960-luvun lopussa. Tilanne johti vuoden 1971 maaliskuussa uuteen sotilasvallankaappaukseen. Sotilasvalta kiristi otetta vallankumouksellisesta vasemmistosta, mutta ei silti onnistunut hillitsemään vastarintaa. Erilaisia marxisti-leninistisiä ryhmiä syntyi eri puolilla Turkkia. Monet hakivat inspiraatiota Maosta.

Näennäinen vastakkainasettelu

vuoristossa, haavoittaen Kaypakkayaa. Hän jäi myöhemmin kiinni ja joutui kävelemään Diyarbakirin pahamaineiseen vankilaan. Kaypakkaya tapettiin lopulta neljä kuukautta kestäneen kidutuksen jälkeen. Tämäkään ei katkaissut vallankumouksellista toimintaa, vaan 1970- ja 1980-luvut olivat jatkuvan kamppailun aikaa yhteiskunnassa. Ibrahim Kaypakkaya on edelleen Turkin marginaaliin jääneen, mutta sitkeän marxisti-leninistisen liikkeen esikuva. Marxisti-leninistien taistelu sotilasjunttaa ja sen kätyreitä, fasistisia ”harmaasusia”, vastaan loi pohjan myös kurdien vastarinnalle tulevina vuosikymmeninä. Abdullah Öcalan tovereineen inspiroituivat marttyyrien esimerkistä. Vallankumouksellisen toiminnan painopiste siirtyikin 1980-luvun lopulta lähtien kaakkoon, kurdien asuinsijoille, Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) aloitettua edelleen jatkuvan taistelunsa. Viime vuosina Öcalanin seuraajat ovat rakentaneet omaa yhteiskuntaansa Pohjois-Syyriassa. Kurdien rinnalla on taistellut myös turkkilaisia kommunisteja, jotka kuuluvat Ibrahim Kaypakkayan ja muiden marttyyrien lippua kantaviin järjestöihin.

Länsimaissa käydyssä keskustelussa toistuu ajatus siitä, että nyky-Turkissa keskeisintä on vastakkainasettelu ”modernien sekulaarien” ja ”konservatiivisten uskonnollisten” välillä. Recep Tayyip Erdoğanin katsotaan pilanneen Turkin ja demokratian. Tulkinta perustuu Turkin valtion olemuksen väärinymmärtämiseen. Turkin valtio on aina ollut nationalistinen, yhden kansan, kielen ja valtion oppiin perustuva projekti. ”Sekularismi-islamismi” -debatti asettaa keskustelun väärin. Turkki on aina ollut autoritaarinen valtio, Turkki ei ole koskaan suvainnut poikkeavia identiteettejä ja tasavallan alle satavuotista historiaa jaksottavat toistuvat sotilasvallankaappaukset ja kurdien joukkomurhat. Turkin hyökättyä tämän vuoden alussa Pohjois-Syyrian Afriniin, lähes koko yhteiskunta antoi hurraten tukensa Erdoğanin kansainvälisen oikeuden vastaiselle hankkeelle. ”Liberaalit” ja ”sekulaarit”, johtavat liikepankit, jalkapalloseurat ja viihdetaiteilijat osoittivat suosiotaan jihadistien kanssa liittoutuneelle islamistipresidentilleen, joka oli päättänyt tehdä lopun Afrinin kurdikaupungin vapaudesta.

Kuva: Phil Andre, Word Press

Mu Teksti: Verne Nizovsky Kuvitus: Venla Karonen

Maailmantuska on tunnetila, johon sairastumisesta on tulossa tavanomaista nykyihmisen elämässä. Yleensä tunteeseen sairastutaan nuoressa iässä, aikana jolloin vastuu kasvaa ja maailman tila ryhtyy puskemaan läpi tietämättömyyden avuliaasta suojamuurista. Ihminen haluaa ymmärtää sitä tilaa, jossa tämä on pakotettu pysymään koko maallisen taipaleensa (vai koko olemassaolonsa?) ajan. Tutkimushalu johtaa häiritseviin havaintoihin maailmantilasta. Maailmantuska ei ole pelkkää naivia häkeltymistä, epätoivolla on olemassa surullinen oikeutuksensa. Maailmaa ymmärtääkseen on hyväksyttävä, että sen toiminta perustuu jatkuvaan, välittömään, organisoituun pahan toimeenpanoon. Lakien ja savuverhojen suojissa harjoitetaan syövyttävää kaksinaamaisuutta, valta ja suurin mahdollinen yltäkylläisyys ovat ihmiskunnan kärkihuumeet. Niiden tavoittelu on kylmää ja sysää tieltään vaikka kokonaisia sukupolvia, mutta ei tapahdu vailla itseoikeutusta.

sivuuttaa moraaliset ongelmat - oma uniikkius muihin verrattuna on oikeutus pahan aiheuttamiselle. Toimintatapa tunnetaan yleisemmin itsekkyytenä. Itsensä näkeminen uniikkina voi johtaa ihmisen vähättelemään kyseenalaisia tekojaan. Halu pitää itseään erityisenä on peri-inhimillinen piirre, mitä sillä voidaan oikeuttaa on oma seikkansa. Itsekkyydellä tavoitellaan samaa kuin itsepetoksella, se sulkee näkökentästä tarpeeksi tekijöitä, jotta olisi helpompaa keskittyä tiettyihin horisontin pisteisiin. Omien tekojen kyseenalaistamiselta voidaan välttyä joko osittain tai täysin, henkilön kannattamien arvojen moraaliset ristiriidat katoavat rajatun ajattelun hämärään. Jotkut tarvitsevat pärjäämisensä tueksi uskoa maailman pahuudesta, joka auttaa kylmettämään omat epävarmuudet ja uskomaan ‘hyvään itsekyyteen.’ Pahan aiheuttaminen ei ole itseisarvo, ihminen tarvitsee sen tekemiseksi jonkin perusteen. Tässä niistä muutama. Ensimmäiseksi on itsepetos, jolla pystyy sivuuttamaan kaiken itseään koskevan. Sivuilleen näkemättömän ei tarvitse kyseenalaistaa käyttämäänsä polkua. Toimintatavan ongelmana on tosiasioiden pakoilusta syntyvä kupla – uskoakseen valheeseensa henkilön täytyy kehittää aina uusia tukivalheita. Lopulta rajoitetun katsannon uskottavuus voi ajautua umpikujaan ja kupla puhjeta. Toiseksi kaikki muut voi nimittää omiksi vastustajikseen, hyväksyä elävänsä absoluuttisessa luonnontilassa. Silloinhan kärsijät ansaitsevat alennetun tilansa, sillä vain selviämisellä on merkitystä. Viholliseksi nimittäminen itsessäänkin vaatii oikeuttamista, kaikkien jatkuva epäileminen on kuluttavaa ja vaatii tuekseen melko vakavasti otettavaa misantropiaa, joka ei luonnistu jokaiselta. Kolmas ja tavanomaisin keino oikeutuksen hankkimiselle on tapa asettaa omat näkemykset, tarpeet ja hyödyt toisten näkemyksiä, tarpeita ja hyötyjä ylempään asemaan, omaksua eräänlainen kompromissiratkaisu luonnontilan ja yhteisöllisyyden välillä. Oman itsensä tärkeyden osoittaminen itselleen tekee mahdolliseksi

Itsekyyden demonisointi moraalisilla mittareilla saa vastaansa hyökkäysaallon. Moraaliarvot ovat kuin hiekkadyyni, eri tuulten puhaltaessa ne muuttavat muotoaan. Ne ovat aika- ja paikkasidonnaisia, tilannekohtaisia, muutoksen alaisia. Kivikauden ihmiselle vaatimus eläinten oikeuksista olisi arvona mieletön, asteekeille ihmisuhraus oli yhteisen hyvän vuoksi toimitettu rituaali, myös inkvisiitio tähtäsi omalla tavallaan ihmissielujen pelastamiseen. Moraali ei ole löytänyt lopullista muotoaan, ei edes lähellekään, ja sen tähden aikamme moraaliarvojen kyseenalaistaminen on tärkeää. Tätä kyseenalaistamisen opinkappaletta käytetään kuitenkin kylmäävillä tavoilla: ihmisarvo ja elämän vähimmäisedellytykset pystytään asettamaan vaa’alle; humaaneja ja egalitaristisia näkemyksiä voidaan vaivatta väheksyä ja niiden kannattajille nauraa; yksinkertaistuksiin ja odotusarvoihin täydellisesti nojaavalle, kylmälle, tosimaailmasta vieraantuneelle rationalisoinnille kyetään antamaan virallisen totuuden murskavoima. Itsekyyden saadessa kannatusta siitä tehdään hyväksyttävää, suurille ihmismassoille syntyy käsitys hyvästä itsekyydestä. Maailmantuskaan heränneet: tervetuloa todellisuuteen! Olemme suuntaamassa kohti maailmaa, missä itsekyydestä voidaan kohottaa messiaaninen hyve. Vaalitut moraaliarvot ovat

muodonmuutoksessa.

kaupparatsu, joutuu elämässään estyneeksi herätessään eräänä aamuna hirmuisena hyönteismäisenä syöpäläisenä. Sinä päi-

Itsekkyys on halua varmistaa saavansa teoistaan aina korkoa. Itsekkyydessä takaisin saamista ei jätetä sattuman varaan. Sitä syleilevälle henkilölle jokainen ihminen, olkoon tämä lihaa ja verta tai luku taulukossa, on joko mahdollinen hyöty, mahdollinen uhka, tai mahdollinen taakka. Uhka pystyy vahingoittamaan ja vaatii puolustautumista. Taakka sen sijaan on lähinnä epämukavuus; taakka ei hyödytä vaan pikemminkin haittaa osingon saamista omista teoistaan. Asia on taakka, jos sillä ei tee mitään – ihminen on taakka, jos tämä ei anna varmuudella takaisin. Nykyajattelussa tällaisia ovat kaikki yhteiskuntaa hyödyttämättömät kansanosat, kuten pitkäaikaistyöttömät, kouluttamattomat vähemmistöt, vakavasti päihderiippuvaiset, katveessa sinnittelevät tuottamattomat pienviljelijät, työkykynsä menettäneet mielisairaat, omaa tietään etsivät nuoret aikuiset, yhä suuremmassa määrin myös lepovuosiaan viettävät eläkeläiset.

vänä pöydät kääntyvät, Gregor Samsasta muuttuu elättäjästä elätti. Rakastava sisko Grete alkaa vähitellen menettää kiinnostustaan syöpäläisveljeensä ja lopulta toteaa vanhemmilleen haluavansa päästä tästä eroon. Keskustelun kuullut Gregor päättää elämänsä yksin huoneessaan, jotta tämän perhe vapautuisi hänen olemassaolostaan johtuvasta taakasta. Siskosta on puolestaan tullut vanhempien silmissä kypsä ja pystyvä aikuinen, jonka voi nyt naittaa eteenpäin. Vapaasti teosta tulkitseva näytelmä tekee päähenkilöstä, Keijo Saastamoisesta, syöpäläisen ei ainoastaan perheelleen, vaan lisäksi suomalaiselle yhteiskunnalle ja uhan koko maailmalle. Keijolla ei ole kohtalokkaan päivän jälkeen enää paluuta hyödylliseksi kansalaiseksi, tästä tulee rasite maailman pyhimmälle arvolle, talouskasvulle.

Kaikkein pahimpia ”taakan” ruumiillistumia ovat syöpäläiset - elävät nopeusrajoitteet, hyödyttömät ja jopa vaaralliset painolastit. Syöpäläisistä koettu harmi korostuu etenkin yhteisöissä. Ei koskaan saa unohtaa, että itsekyys ei ole yksilöön sidottua. Se on yhtä lailla kollektiivista. Abstraktimmat subjektit kuten ”yritys”, ”kansakunta” tai ”yhteinen hyvä” pystyvät saamaan saman kyvyn oikeuttaa toimintaansa, hyväksymään pahantekonsa pyrkimystensä tärkeyden nimissä. Nykypuheessa yksilön ja yhteisön raja on muuttunut epäselvemmäksi, eroa niiden etujen välillä on yhä vaikeampi erottaa. “Yksilön etu on yhteisön etu” on mantra, jolla maailman vaikuttajat tuudittautuvat nukkumaan. Ehkä siksi syrjäytyneet ovat niin erottuva ryhmä, heidän antamansa hyöty aktiivisille yksilöille ja näiden ohjaamille yhteisöille on olematonta. Edistyneelle yhteisölle syöpäläiset ovat ratkaisua vaativa kysymys, eivät ihmisiä.

Protagonistit päätyvät syöpäläisiksi ilman omaa tahtoaan, heidän halunsa olla hyödyllisiä ei riitä kääntämään kelloa taaksepäin. Ympäristö kääntää takkia, itsekkyyden ollessa valttia muuttuvat Gregor Samsa ja Keijo Saastamoinen ihmisistä lisämaksuksi kirjanpitoon. Jos läheiset eivät hyödy heistä, miksi sitten yhteiskunta tai maailma? Grete Samsan rakkaus veljeään kohtaan joutuu uudelleen arvioiduksi, perustuiko välittäminen ennen syöpäläistymistä siis pelkkään hyötymissuhteeseen? Sisarusten välinen rakkaus haihtuu, inhimilliset tunteet ovat merkityksettömiä kylmässä ja kustannustehokkaassa maailmassa.

Paras esitys tästä on Franz Kafkan romaani Muodonmuutos sekä Ryhmäteatterin kyseisestä teoksesta tekemä näyttämöadaptaatio. Kirjassa Gregor Samsa, perhettään elättävä

Syöpäläiset eivät täytä itsekkyyden vaatimia lainaehtoja, he ovat riskisijoitus. Itsensä tehneet ihmiset paheksuvat näiden vähäistä osallistumista, mikseivät laiskurit ota itseään kiinni niskasta ja tee jotain? Moni puoltaa keppiä, syöpäläiset on saatava ymmärtämään, että he ovat joko mukana tai ulkona. Järkevästi esitetyssä näkemyksessä on iso vika, eikö juuri osallistuminen vaadi yhteistä päämäärää ja samaa kieltä? Itsekkyys rajaa pois intersubjektiiviset, yksilöiden väliset, kokemukset, jolloin ainut tapa toisten ihmisten arviointiin on koettaa nähdä heidät oman elämänkulkunsa kautta. Oman ja toisen elämän rinnastaminen voi valitettavasti olla mahdotonta. Ulkopiiriin joutumiselta välttynyt ja vakavaa vieraantumista kokematon yksilö ei pysty vertaamaan omaa elämäänsä syrjäytyneen ihmisen elämään. Miten ihminen, joka kokee pitävänsä yhteiskuntaa pystyssä, voi onnistuneesti peilata aloitekykyään sellaisen ihmisen aloitekykyyn, jolle yhteiskunta tavoitteineen on kuin etäinen kuumailmapallo taivaalla? Yhteistä kieltä ei ole. Muodonmuutos-näytelmässä todetaan: ”Älä väheksy huono-osaista. Koskaan ei voi tietää, mitä elämässä tapahtuu.”

Itsekkyys on fokusoinnin moniosaaja, koska se jättää havaitsijan ja tämän asettaman kiintopisteen väliin vain ehdottomasti välttämättömimmän. Silloin ei voida enää puhua näköhorisontista, vaan käytävästä, ravihevosen näköalasta. Mitä hyväksytymmäksi ”hyvä itsekkyys” muuttuu, sitä enemmän ihmisten elämä ryhtyy muistuttamaan ravihevosen juoksua – ympäristön havainnoinnista kehkeytyy tarpeetonta. Silloin kukaan ei pysty estämään ylilyöntejä, tavoitteiden rajuja törmäyskursseja tai edes ennustamaan riskejä. Itsekkyyden glorifiointi on otettava vakavasti. Omat näkemykset siitä, mikä on hyödyllistä, täytyy laittaa kyseenalaisiksi. Kanssaihmisten arvo pitää mitata muussa kuin vedonlyöntisuhteessa. Ja on oltava rohkea myös hyväksymään omien päämäärien olevan vähemmän uniikkeja. Monelle se tulee olemaan epämieluisa prosessi; lohdutuksena voi vain sanoa, että kipu on välivaihe metamorfoosissa. Palaset löytävät itselleen uuden järjestyksen. Tavoitteena ei ole vain pään kääntäminen, vaan todellinen tavoite on horisonttia kaventavien lappujen tarpeesta luopuminen. Silmien avautuminen. Erilainen tapa havainnoida. Maailman toisenlainen vastaanottaminen. Itsensä monipuolisempi tunteminen. Muodonmuutos.

Usein omat kokemukset eivät riitä toisten ymmärtämiseen, sillä elämme satoja miljardeja erilaisia elämiä. Ne ovat liian erilaisia – se rajoittaa dialogia. Ihmisellä on kuitenkin olemassa korvaava työkalu, jolla ymmärrys on mahdollista saavuttaa. Tämä työkalu on empatia. Sen avulla kaikkien ei tarvitse kokea halveksuntaa ymmärtääkseen, miksi sitä kannattaa välttää. Empatiakyky joutuu ristiriitaan itsekkyyden kanssa, koska usein tunne ja hyöty sulkevat toisensa pois. Itsekkyys ja empatia eivät tue toisiaan, siksi meidän aikanamme empatia on, kaikesta “kehityksestä” ja “edistyksestä” huolimatta, jälleen kerran kaventumassa.

Teksti: Vilma Ikola Kuvitus: Teemu Heikkilä

Suomi 1918. Sekasotku. Saatanallinen sellainen. Jotain selkeyttä oli löydettävä, kansa oli saatava jaettua kahtia - mieluusti siten, että mahdollisimman suuri joukko jää omalle puolelle. Kategorisoinnin tarve kirvoitti osapuolet julistamaan omaa vapaata sanaansa, totuuttaan vastapuolella taistelevista elukoista.

Irtolainen ottaa tänä vuonna osaa neljän ainelehden väliseen projektiin, joka keskittyy Suomen sisällissotaan. Irtolainen, viestinnän ainelehti Groteski, sosiaalitieteiden ainelehti Diskurssi ja kansantaloustieteen ainelehti Kapitaali käsittelevät jokainen omasta tutkimuskulmastaan usein lausuttua teesiä Suomesta kahtiajakaantuneena maana vuonna 1918. Pyrkimyksemme on hajottaa kyseinen näkemys ja osoittaa, että Suomi oli kahtiajakaantumisen sijasta hajonnut paljon useampaan osaan. Groteski julkaisi Irtolaisen kirjoittaman jutun Sirpale-Suomi numerossaan 1/2018, nyt puolestaan Irtolainen julkaisee Groteskin päätoimittaja Vilma Ikolan artikkelin, joka käsittelee propagandan tekemää työtä viholliskuvan ja ”toisen” rakentamisesta, joka varmasti on jättänyt jälkensä näihin päiviin asti. Seuraavaksi Kapitaali tulee julkaisemaan Diskurssin kirjoittaman jutun ensimmäisessä syysnumerossaan. Jokaisen lehden numerossa 4/2018 tulee olemaan yhteenveto neljän jutun annista ja samalla todetaan, onko vaihtoehtoinen hypoteesimme onnistunut.

Sisällissota, vapaussota, veljessota, luokkasota, punakapina. Vuoden 1918 sodan nimestä kiisteleminen lienee jo hedelmätöntä. Sisällissota-termi näyttää vakiintuneen, vaikka valkomieliset kuinka huutelisivat vapaussotaa jääkärien muistoparaatiuutisista haaveillen. Riippumatta käytetystä termistä tai siitä, nähdäänkö punaisten muutoksenkaipuu ja valkoisten russofobia edes samaan sotaan kuuluvina, voidaan todeta tilanteen olleen kaoottinen. Mediakentän sekavuus peilaa hyvin muun yhteiskunnan tilaa. Lehtiä lakkautettiin ja perustettiin riippuen siitä, kuka kaupungin sattui valtaamaan. Lukuisissa lehdissä julkaistiin samoja kirjoituksia, käytännössä ilman muutoksia. Tämä konsernijournalismin esiaste yhtenäisti muutoin kirjavaa julkaisujoukkoa. Suomen sija Lehdistönvapaus-indeksissä on muuttunut synkäksi teknologian myötä. Ilman sähköposteja ja vasaroitavia kovalevyjä olisimme ehkä yhä vapaan journalismin mallimaa. Sanan- ja lehdistönvapautta on selvästi arvostettu aina, mikäli Vapaa Sana -nimeä kantavien julkaisujen määrästä voidaan päätellä jotain. Nimeä ovat kantaneet tai kantavat ainakin sosialistinen paikallislehti, valkoisten maanalainen lehtinen, Suomen Kansan Demokraattisen Liiton julkaisu, Ironwoodin suomalaissiirtolaisten viikkolehti,

kansalaisaktiivi Pekka Siikalan yritys luoda painettu keskustelufoorumi, kanadansuomalaisten viikkolehti ja “liberaaliksi järjen äänenkannattajaksi” itseään tituleeraava verkkojulkaisu.

suorittaa edes tavanomaisia hallinnollisia tehtäviä, saati sitten ”sosialistista uudistustyötä”, heiltä kun puuttui ”tietopuolisia edellytyksiä”, mutta myös “tavallista lahjakkuutta”. Fria Ord oli propagandaa, jonka äärellä Putinin Twitter-trolliarmeijan sietäisi riisua Make America Great Again -lippiksensä vaitonaisina.

Vuonna 1906 toimintansa aloittanut vaasalaisen työväestön Vapaa Sana vertautuu nykyajan paikallislehtiin: suuria uutisia pienistä, mutta lukijalle tärkeistä asioista. Isontalon Antin Pietarsaaren-retken puintia, paikkakunnan parhaassa metsässä tarjolla olevia hakkuutöitä ja keskustelua Härmän keisarikuntaan säädetystä pontikan rajahinnasta. Tammikuussa 1917 lahtari oli toimitukselle vielä eläinten, ei työväen, surmaaja. Vuoden vaihduttua tunnelma kiristyi. Tammikuussa 1918 lehti raportoi porvarien ostaneen Oravaisten apteekin tyhjäksi sidetarpeista, mikä toimii osoituksena siitä, “että porvareilla on todella tosi aikomus tapella”.

Punainen Vapaa Sana verhosi vihansa paremmin. Lehti kertoi vaarallisen rouva Huhun avulla valkoisten höynäytettävyydestä ja sanomalehti Ilkan kyvyttömyydestä mobilisoida joukkoja. Tarinan rouva on vaaraksi niin palvelijoilleen kuin toimeksiantajilleen, ja häneen on suhtauduttava varoen. Epäluotettavan naishenkilön edesottamus opetti lukijoille tiedon levittämisen vaarat. Herkkäuskoisilla valkoisilla oli myös muita mielenkiintoisia ominaisuuksia. Maidonjakelijoiden intuitio näki hakijoiden aatemaailman värikartan. “Miten he ulkonäön perusteella erottavat sosialistin porvarista, se on heidän salaisuutensa”, toimitus pohti. Valkoisten virheistä ja rikoksista raportoitiin paatoksella, mutta lehti ehdittiin lakkauttaa ennen kuin se ehti saavuttaa täyden propagointipotentiaalinsa.

Työväen Vapaa Sana lakkautettiin helmikuussa 1918. Onneksi tämä totuuden, sananvapauden ja oikeamielisyyden äänitorven jättämä aukko täyttyi pian. Valkoiset julkaisivat ensimmäisen Vapaa Sana – Fria Ord -lehtisensä jo saman viikon aikana. Todenmukainen viestintä oli siis turvattu. Siinä missä punaisten puolella lehdistö (mm. Työmies, Sosialisti, Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantaja) kuvaili kiihkeästi valkoisia huligaaneiksi, lahtareiksi ja humbuukiniekoiksi, valitsi porvarillinen Vapaa Sana alentuvamman asenteen. Punaisen lehdistön julkaistua jääkärin paheksuntakirjeen kaltaisilleen, se kuitattiin yksinkertaisella toteamuksella: kirjoittaja ei selkeästi ole jääkäri, eikä ikinä edes keskustellut jääkärin kanssa.

Olivat ihmiset sitten kummalla puolella tahansa, ovat he silti ihmisiä ja kaikessa inhimillisyydessään erehtyväisiä, naiiveja ja itsekkäitä ja pyrkivät tekemään maailmasta paremman paikan käyttäen niitä keinoja, joita heillä on. Työläiset tahtoivat inhimillisempiä työaikoja ja -oloja, porvarit säilyttää asemansa ja saada venäläiset takaisin rajan taakse. Molemmat kokivat toimivansa kodin, uskonnon ja isänmaan hyväksi. Osapuolten kantojen taustalla olivat siis inhimilliset syyt. Se, pyhittääkö tarkoitus aina keinot, on asia erikseen.

Vapaa Sana – Fria Ordin suhtautuminen punaisiin on osittain jopa säälivä, aivan kuin nämä ”punikit” olisivat kuin edistyksellistä ydinaseteknologiaansa vakuutteleva Kim Jong-un: olemattomista resursseistaan huolimatta kuvitelmissaan vaarallisia. Venäläiset, nuo ”vilkasmielikuvitukselliset slaavilaiset”, eivät valkoisten silmissä olleet yhtään suomalaisia aseveljiään parempia. Katajanokalta Harmajan edustalle tuhottaviksi viedyistä sukellusveneistä vain kaksi onnistuttiin upottamaan ensiyrittämällä, ”kolmannen sytytyslaitteet kun olivat tehdyt tavanmukaisella venäläisellä täsmällisyydellä eivätkä toimineet”. Punaisten komissaareilta taas puuttui totaalisesti kaikki edellytykset

Sotaa ei voiteta ”warowaisella taistelulla”, johon Työmies sosialisteja kehotti maaliskussa 1918, joten propaganda on välttämätöntä. Mikäli vastustajat nähdään ihmisinä, on pistimen läpilyönti huomattavasti vaikeampaa. Propagandalle on selkeät syynsä: joukot on pidettävä taistelutahtoisina ja sodalle myötämielisinä niin kotona kuin rintamallakin. Sisällissodan aikana tarve propagandalle oli erityisen suuri, sillä jopa se, sotivatko kaikki osapuolet samassa sodassa, oli epävarmaa. Sanonnan mukaan sota ei yhtä miestä kaipaa (eikä 1900-luvun alussa etenkään naista), mutta nukkuvien reserviin ei ollut varaa. Sana ei ollut vapaa, mutta pakollinen.

Fantastinen nainen Teksti: Verne Nizovsky Kuva: Wikimedia commons

Istun elokuvateatterin ylimukavilla penkeillä. Valkokankaalla keski-ikäinen mies saapuu Finlandia-nimisen saunakompleksista töiden kautta kattoravintolaan. Lavalla esiintyy pieni kokoonpano, laulaja on nuori kaunis nainen. Pieni silmäpeli paljastaa heidän tuntevan toisensa. Pian he istuvat samassa pöydässä, on laulajan syntymäpäivä. Yht’äkkiä ymmärrän jotain arkisesta poikkeavaa olevan näytteillä. Tiesin elokuvan aihepiirin ja osasin odottaa kyseistä hetkeä, mutta hienovarainen toteutus vei lopulta pidemmän korren. Kaunis nainen onkin toista kuin ensi kädessä odotin. Laulaja onkin mies. Tai siis miehenä syntynyt. Tai siis naiseksi muuttunut. Tai siis...otetaanpa koko juttu takaisin. Tosiasiassa laulaja on nainen, transsukupuolinen sellainen. Äskeinen takelteleva kategorisointi on osuva esitys tämän hetkisestä kielen ja ajattelun tilasta. Meidän maailmamme ei ole hyväksynyt seksuaalisten konventioiden ulkorajoilla kulkevia ihmisiä – transseksuaaliset, interseksuaaliset, queer-käsitteen alle kuuluvat, aseksuaaliset ja muut luokittelemattomat

eivät näyttäydy maailman silmissä perusjärjellä käsitettävinä yksilöitä, vaan poikkeuksina ja oikkuina muuten niin kauniin suoraviivaisessa sukupuolijärjestelmässä. Homojen, lesbojen ja biseksuaalisten kohdalla hyväksynnät portit ovat jo raollaan. Elokuva-alalla tästä on paljon arvostettua näyttöä vuosikymmenten varrelta, todisteena esimerkiksi Francon jälkeisen Espanjan ja etenkin Pedro Almodovarin elokuvat, Wong Kar-wain Happy Together ja Ang Leen Brokeback Mountain. Tuoreessa muistissa ovat parhaan elokuvan Oscar-palkinnon pokannut tunteiden turpajuhla Moonlight sekä korealaisen Park Chan-wookin Handmaiden ja Abdellatif Kechichen Adelen elämä osat 1 &2, jotka antoivat setämiehille vastauksen kysymykseen ”miten ‘se’ käy lesboilta?”¨

man kaukana toteutumisesta. Fantastinen nainen kuitenkin tuo ymmärrystä hieman lähemmäksi yleiseen tajuntaan. Se on säihkyvä ja klassisella toteutuksellaan hyvin ansiokas elokuva nuoresta, rakastamansa miehen kuolemaa surevasta Marinasta, sekä yhteiskunnasta, joka on jäänyt hänen olemuksensa ymmärtämisessä pahasti puolitiehen. Intensiivisyydestä huolimatta päähenkilölle annetaan oma tilansa, hänen erityislaatuista olemusta suhteessa ”normaaliin” ei kiusallisesti alleviivata – vähemmän tarkkaavaisella katsojalla saattaa kestää aikansa ymmärtää, ettei kyseessä ole tavanomainen nainen. Marina on todellakin ”fantastinen nainen”, sekä poikkeuksellinen että valloittava hahmo, mutta liioitteluun elokuva ei lankea. Hänestä ei alleviivata elokuvan muita hahmoja valaistuneempaa, järkevämpää tai parempaa. Hyvin yksinkertaisesti Marina on vain ihminen, samoine passioineen kuin muutkin. Tämän passiot ovat kuitenkin vastakkain rationaalisoivan yhteiskunnan kanssa. Ymmärryksen puute tekee hyvää tarkoittavista ihmisistä kiusaajia, laiminlyöjiä ja ymmärtämistä karttavia paholaisia. Ohjaaja Sebastian Lelio on jättänyt elokuvaan tilaa myös kryptisyydelle ja tulkinnanvapaudelle: mikä on aitoa ja mikä fabrikoitua, kuinka monella tavalla Marina onkaan ”fantastinen”? Taiteellisten päätösten avulla elokuva on viety pois synkän sosiaalirealismin kentältä, vaikeasta aiheesta huolimatta se ei tunnu tyrkyttävän viestiään ja julistava kiihko loistaa poissaolollaan. Oikeastaan elokuva on katsomiskokemuksena kuin

LGBTQI järjestelmän eri ryhmiä käsiteltäessä ymmärryksen raja kulkee kirjainyhdistelmän puolivälissä. Jos homot, lesbot ja biseksuaalit voidaan jo nähdä katujärjellä ihmisinä, niin marginaaliset ryhmät ovat yleisessä ajattelussa edelleen friikkejä, joita voidaan olla mieluummin ymmärtämättä. TQI-ryhmän yksilöiden määrittely ei suju luontevasti, enemmistöjen kielenkäyttö on heistä puhuttaessa hapuilevaa, tökeröä ja loukkaavaa. Suhtautuminen marginaalisiin seksuaaliryhmiin on suopeimmillaankin holhoavaa ja vanhanaikaista, ja koko laajennettua sukupuolijärjestelmää vastustavia löytyy laivalasteittain. TQI-ihmiset eivät myöskään voi edustaa mitään muuta kuin itseään, puoluepolittisissa liikkeissä he ovat persone non grate. Avoimesti transsukupuolinen valtiopäämieskandidaatti on valitettavasti tavatto-

taimen istutus, se antaa viestille mahdollisuuden kasvaa, mutta varttuakseen todelliseksi ymmärrykseksi katsojan täytyy itse hoitaa taimen kasteleminen.

neen Espanjassa, Ranskassa tai Saksassa, mutta rohkea taideteos onkin kotoisin Chilestä. Kehittynyt mutta kansalaisoikeuksiltaan pitkään taantumassa vellonut valtio machokulttuureineen oli elokuvan syntysijaksi hämmästyttävä, jopa latinalaisen Amerikan maissa mitattuna. Tämän ei pidä antaa siltikään sokaista. Chilellä on vielä runsaasti tehtävää tasa-arvon eteen ja sen myöntää jokainen, mutta Fantastinen nainen on sisimmältään elokuva, joka olisi voitu tehdä miltei missä tahansa. Transsukupuolisen ihmisen kohdistettu häpäiseminen, syrjään työntäminen ja väkivalta olisivat yhtä lailla mahdollisia vapautuneessa Berliinissä, monien elämäntapojen Roomassa, hyväksyvässä Amsterdamissa tai rauhallisessa Helsingissä.

Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon myöntäminen Fantastiselle naiselle on erävoitto heikommassa asemassa oleville seksuaali-identiteeteille. Voitolle on esitetty myös vastanäkemyksiä, pahat kielet ovat kutsuneet palkintoa pelkäksi osoitukseksi social justice warrior- toiminnan ylenmääräisestä vaikutuksesta elokuva-alalla. Tällä tarkoitetaan, että elokuvien innovatiivinen, esteettinen ja muu sisältö saatetaan alisteiseksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden julistamiselle. Vuosi sitten samat äänet puhuivat Moonlightin palkitsemisesta pelkkänä palkitsija-akatemian lammasteluna. Molempien elokuvien kohdalla nämä puheet ovat mielestäni tavanomaista pinnallista napinaa; sekä Moonlight että Fantastinen nainen olisivat elokuvina erinomaisia, vaikka ne eivät käsittelisi seksuaalivähemmistöjä lainkaan. Fantastinen nainen on vaikuttava sen hienovaraisen ja lämpimän toteutuksen, upeiden näyttelijäsuoritusten ja ajatusta puhkuvan käsikirjoituksen vuoksi, jotka lasketaan tärkeän mutta liian marginalisoidun teeman raameihin.

Vaikka meidän on myönnettävä, ettemme vielä ymmärrä marginaalisten seksuaalivähemmistöjen elämää, on todella tärkeää haluta ymmärtää sitä. Yrityksen ja epäonnistumisen kautta oikea tie tulee löytymään. Hyvää tahtovien ihmisten pitää muistaa trans- ja muunsukupuolisten poikkeuksellinen ahdinko. Meillä kaikilla on omat kamppailumme ja vaikeutemme elää omana itsenämme – epäilijät uskokaa, ilman lisättyä marttyyrismiäkin on usein aidosti vaikeaa olla cis heteromies – mutta myötätuntoa täytyisi aina herua tenkin niille, joiden aseman normalisoiminen arki-ilmiöksi on vielä monen ulapan takana.

Suurimman yllätyksen tuotti itse tuotantomaa. Aihepiin klassikon olisi odottanut valmistu-

-Kiima Teksti: Vilma-Lotta Pajala Kuvat: Verne Nizovsky & Sini-Emilia Asikainen

Real Torspon urheat edustajat Alec Neihum ja Markus Kivistö uskaltautuivat vihdoinkin myös Irtolaisen piinapenkkiin. Futiskentiltä tutuilta hikikarpaloilta ja päänpudistuksilta ei vältytty tälläkään kertaa.

Kertokaa tyhmälle, mikä on paitsio? M: (pitkän pohdinnan jälkeen) Se on kunnioitusta. A ja M: Paitsiolla estetään jalkapallossa tilanne, jossa joku hengailee vastustajan maalilla. Emme koe, että paitsiosääntöä tarvitaan yliopistotason peleihin.

Mikä on juuri tälläkin hetkellä kuumana käyvän Torspo-kiiman resepti? Miten te teitte sen?

Mitä edellytyksiä teillä on joukkueeseen pääsylle? Onko pelitaidolla mitään väliä?

A: Aluksi täytyy huomauttaa, ettemme me tehneet tätä yksin, vaan menestys on koko yhteisön ansiota. Torspolla on kuitenkin takanaan legendaaristen edeltäjien – isot kiitokset heille – luomat pitkät perinteet, ja tällaiselle toiminnalle on tilausta. Sopivanhenkisten ihmisten sataprosenttisen sitoutumisen kautta oli hyvä lähteä rakentamaan toimintaa.

A ja M: Pelitaidolla ei ole mitään väliä. Toiminnassamme tärkeää on yhdessäolo, hauskanpito ja yliopiston tarjoamista mahdollisuuksista nauttiminen. Emme vaadi sitoutumista, vaan osallistuminen lähtee omasta panoksesta mahdollisuuksien mukaan. Kaikki saavat peliaikaa, emme käytä mitään TASOjaottelua.

M: Ilmeni tarve muullekin opiskelijatoiminnalle juhlimisen oheen. Toiminnalle oli olemassa hyvä pohja ja oheistuotteilla ihmisiä tuotiin yhteen vielä enemmän.

Luonnonnurmi, tekonurmi vai Paavo Nurmi? A ja M: Luonnonnurmi!

Entäs sitten yliopistotason pelit? Kuinka luulette selviävänne niistä? Mihin peliryhmitykseen luotatte kevään matseissa? Onko se joulukuusi, juhannuskoivu vai ajopuu? A ja M: Suosimamme peliryhmitys on hyvin fleksiibeli vaivaiskoivu. M: Meillä on erittäin hyvät mahdollisuudet jatkopeleihin varsinkin Valtsikan sisällä. Kuulin huhua, että Real Torspo pelaa ensi vuonna Veikkausliigassa. Kuinka aiotte lunastaa tämän lupauksen?

A: Ja meillä on hauskempaa kuin muilla!

A ja M: (pitkä hiljaisuus) Ainutlaatuisella yhteisöllisyydellä. Toista vastaavaa ei ole. Mikä on pelikirjanne? Mein Kampf, Raamattu vai Jose Mourinhon kootut kokemukset? M: Raamattu. A: Raamattu, etuliite Sininen. Lyhyesti ja ytimekkäästi: mitä te aiotte? A: Aiomme pitää hauskaa urheilun parissa. M: Aiomme tuoda yliopistomaailmaan jotain sellaista, mikä on sieltä aiemmin puuttunut.

a e n n O Valokuvat: Pekko Korvuo

Vuosijuhlan tekivät mahdolliseksi:

Irtolainen tahtoo onnitella viisikymmentävuotiasta ainejärjestöään, tuota rakasta ja valloittavaa Taso Ry:tä! Ensimmäiset 50 vuotta ovat harjoittelua varten. Jaksahan vielä monta samanmoista! Sukellamme syvälle vuosijuhliin ja niiden kulisseihin numerossa 2/2018 38