Irtolainen 1 / 2022

talous- ja sosiaalihistoriallinen taidelehti

irto lai nen 01/2022

Toksinen isoveli idässä sivu 6

Teollisuuden raunioissa sivu 24

”välillä on kallista näyttää ikonilta” ”aktivismi – se on ehkä valtsikan sydämessä”

”kylpyläkapitalismi on mun lempikapitalismia”

”tää ei oo tällanen kalkkisjuttu ku tää on tällanen hauska lehti” ”en osaa mitään paremmin ku tuhlaa aikaa”

”kommunikaatio on vain turhaa ajantuhlausta”

”tää on isoin työmaa mitä mä oon koskaan tehny mun elämässä enkä mä oo vielä ees alottanu”

”ihminen ilman klikkiä on kuin kala ilman merta”

”tästä lähtien aion identifioitua perseilijäksi”

”eiku oikeesti joku vaa syntyy kalaks”

2

SISÄLLYS LUETTELO Pääkirjoitus 4

Hyvän ja pahan mielen palsta 5 Toksinen isoveli idässä 6

Suomalainen terroristi 11 Irtolaisen säkeet 16

“Ilmastonmuutosöyhötystä” 18 - ilmastokriisi ja toimittajan vastuu Vihreiden liikkeiden uusi aalto 20 Teollisuuden raunioissa 24

28 Vaihtokertomukset:

Irlanti - vaihtokokemus vihreällä saarella Getting New Insights: My Exchange Student Life in Helsinki

32 Kirjallisuus:

Sammetsdiktaturen Sinä olet suruni

36 Irtolaisen Ystävät

IRTOLAINEN 1/2022

Päätoimittajat: Benjamin Byholm & Jemina Kulju Taitto: Päätoimitus Kansi: Niina Tanni Kannen kuva: Tytti Ruusunen Kirjoittajat: Benjamin Byholm, Julius Heino, Jemina Kulju, Inari Lampinen, Anri Liikamaa, Sirke Roisko, Tytti Ruusunen, Armas Weselius, Hyunwoo Yang sekä lukijakunnan runosielut Kuvittajat: Oscar Arminen, Anni Koikkalainen, Hanna Lehmonen, Lotta Seppälä, Armas Weselius Painos: Eräsalon Kirjapaino, 80kpl Yhteystiedot: irtolainenlehti@gmail.com, instagram: @irtolainenlehti Julkaisija: Talous- ja sosiaalihistorian opiskelijat Taso ry Irtolainen saa HYY:n ainejärjestölehtitukea

3

PÄÄKIRJOITUS

Aurinko paistaa kirkkaana Helsingin taivaalla meidän päätoimittajien viimeistellessä vuoden ensimmäistä Irtolaista. Edellinen Irtolainen ilmestyi vuonna 2019, ja on hullua mitä kaikkea sen jälkeen on tapahtunut. Maailma on ollut melkoisessa myllerryksessä, mutta sapattivapaan pitänyt Irtolainen on kuitenkin onnistuneesti tullut jälleen valtaamaan tilaa yliopiston lehtihyllyistä.

Ilmassa on toivoa keväästä, mutta myös epävarmuutta. Epävarmuutta maailmantilanteesta, kesätöistä sekä noviisipäätoimittajien taittokyvyistä. Lehden kasaaminen tyhjästä ei ollut laisinkaan yksinkertaista ja vaati pitkää sinnikkyyttä fontteja, paperilaatuja ja painotaloja vertaillessa. Edellisen päätoimituksen metsästys kolmelta eri mantereelta oli yllättävä ja välillä epätoivoinen koitos, mutta tässäkin onnistuttiin ja siksi tätäkin Irtolaista voi lukea myös verkkolehtenä! Todettaneen, että Irtolaisen paluu järjestölehtikentälle parin vuoden tauolta on kuitenkin jo itsessään saavutus, josta olemme todella ylpeitä!

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kerännyt tummia pilviä Euroopan ja maailman taivaan ylle. Tapahtumat ovat epäilemättä vaikuttaneet kaikkien turvallisuudentunteeseen ja odotuksiin tulevasta.

Ukraina päätyi myös tämän lehden sivuille, vaikka lehteä suunniteltaessa ei vielä osattu kuvitella millaiseksi maailmantilanne muuttuisi. Lisäksi käsittelemme muun muassa äärioikeistolaisen terrorismin uhkaa Suomessa sekä ilmastoliikkeitä ja -journalismia.

Haluamme kuitenkin tarjota myös kevyttä lukemista ajoittain ahdistavan maailmantuskan vastapainoksi, sekä kunnioittaaksemme statustamme taidelehtenä. Lehtemme sivuilta löytyy siis niin ikään perinteisen tasolainen valokuvajuttu vanhasta tulitikkutehtaasta, seesteinen runoaukeama sekä – wait for it – ei kenenkään muun kuin Hanna Kuusen kaverikirja -haastattelu!

Toivotammekin teille mitä nautinnollisimpia ja kevätauringon lämmittämiä luku- ja taidehetkiä uuden, virkistäytyneen Irtolaisen parissa!

4

KUVA: ARMAS WESELIUS

BENKKU & JEMPPU

HYVÄN JA PAHAN MIELEN PALSTA Tasokkaita mietteitä elämän aallokosta

P

TEKSTI: INARI

KUVA: ANNI KOIKKALAINEN

äivät pitenevät, muuttolinnut tekevät paluuta pohjoiseen ja taas yksi lukuvuosi lähestyy uhkaavasti loppuaan. Tämä tulee minulle suurena järkytyksenä. Miten on mahdollista, että olen kuluttanut pian kaksi vuotta elämästäni Zoom-luentoja somen selailun taustamusiikkina käyttäen? Vastahan tässä aloitettiin, silloin kun ilmassa oli vielä odotuksia täysistä luentosaleista ja viikottaisista virkistäytymisistä. On syytä tehdä pieni tilannekatsaus siihen, mitä etätutkinnosta on tähän mennessä oikeastaan jäänyt käteen. Itse kukin on varmasti kuullut kyllästymiseen asti tuskailua poikkeusolojen opiskelusta, mutta tunteiden vuodatus on hyväksi sielulle ja ruumiille, joten koettakaa kestää.

Vajaan kahden lukuvuoden aikana olen onnistunut haalimaan hajanaista tietoa tekstintäyteisistä luentodioista ja lukuisista erinäisistä artikkeleista. Siinä sivussa olen kirjoittanut docsin täydeltä esseitä, reflektioita ja “oppimis”päiväkirjoja, jotka todellisuudessa ovat lähinnä osoitus huippuunsa hiotusta bullshittaamisen taidosta. Tuotoksista saatu kirjallinen palaute on pääsääntöisesti olematonta, mikä voimistaa tunnetta itsensä kehittämisen kaikukammiosta.

Etäopiskelun suhteen olen omaksunut eräänlaisen passiivisen osallistumisen muodon: kanssaopiskelija voi käydä kokonaisen kandillisen samoja kursseja ollen hädin tuskin tietoinen olemassaolostani. Tämän mahdollistaa taipumukseni karttaa pienryhmäkeskusteluja ja katsoa luennot tallenteena niille osallistumisen sijaan, mikäli suinkin mahdollista.

Luultavasti osittain yllämainituista taipumuksistani johtuen myös yleiskäsitykseni opiskelemastani tutkinnosta on hatara. En vieläkään osaa selittää sukulaisilleni, mitä oikeastaan opiskelen ja mitä tässä on tullut opittua – puhumattakaan siitä, mihin ammattiin näin generalistina valmistun. Vastausyritykseni herättävät vanhempaa ikäpolvea edustavissa sukulaisissani usein hämmennystä ja kiusaantuneisuutta, viimeisimpänä kehotuksen vaihtaa suosiolla lääkikseen.

Tilannekatsauksen perusteella on selvää, että opiskelu on aiheuttanut jonkinasteisia turhaumia, jotka pitäisi päästä jotenkin purkamaan. Erään vinkin olen oppinut yläkerran naapuriltani, jolla on tapana ruveta tiskaamaan ja kiroilemaan (samanaikaisesti) kesken riidan. Vihan voi ilmeisesti tiskata pois, sillä riitely on poikkeuksetta loppunut kuin seinään hanan kiinni sulkeutuessa. Mutta palatakseni vielä hetkeksi hanan vuodatuksesta opiskeluvuodatukseen, haluaisin antaa itselleni ja muille muutaman ohjenuoran.

On valitettava tosiasia, että opiskelusta olisi voinut saada moninkertaisesti enemmän irti suotuisimmissa olosuhteissa. Tämä tosiasia on väistämättä epäreilu. Katkeroituminen ei kuitenkaan ole hyväksi sielulle eikä ruumiille. Suosittelenkin kaikkia kokeilemaan raivotiskaamista, palstatekstin kirjoittamista tai jotakin itselle mieluisaa höyryjen päästelemisen tapaa, nyt kun Unisportkin on auki. Toiseksi suosittelen jonkin rentouttavan harrastuksen aloittamista, kuten vaikkapa kevään merkkien etsimistä. Esimerkiksi lapasorsat palaavat Suomeen maaliskuun puolivälissä.

5

TOKSINEN ISOVELI IDÄSSÄ

- Diskurssit ja kuvasto Ukrainasta ja ukrainalaisuudesta

TEKSI: JEMINA KULJU KUVAT: LOTTA SEPPÄLÄ & UNSPLASH

Venäjän ja Ukrainan väliset suhteet ovat erittäin monimutkaiset – ne rakentuvat osittain yhteisen historian, uskonnon, kielen ja kulttuurin ympärille, mutta myös hyvin erilaisten näkemysten ympärille siitä, mitä maat toisilleen ovat. Itsenäisen Ukrainan on kuvattu olevan Venäjän vaikutuspiirissä tai jopa osa sitä – toisaalta se on kuvattu myös osana Suur-Eurooppaa. Nämä diskurssit ovat rakentuneet rajan molemmin puolin ja näkyneet eri tavoin ja eri tasoilla molemmissa maissa.

6

V

ielä 2000-luvun alun Venäjällä luotiin kuvastoa, jossa Moskova keskittyi luomaan narratiivia itsestään osana suurempaa eurooppalaista sivilisaatiota ja pyrki luomaan itsestään kuvaa luotettavana talouskumppanina.

Ukrainan oranssin vallankumouksen tuodessa valtaan länsimielisen presidentin oli tämä maiden suhteessa tietynlainen käännekohta.1

diplomaattista toimintaansa Ukrainassa - se ei kuitenkaan pystynyt muuttamaan maiden suhdetta haluamansa laiseksi, sillä haluttu identiteetti oli yhteensopimaton yleisimmän ukrainalaisen identiteettidiskurssin kanssa eikä sopinut täysin muihinkaan maassa vallalla olleisiin diskursseihin.1 Venäjä rakensi omaa diskurssiaan neljän - välillä keskenään epäjohdonmukaisen - näkemyksen kautta.

“Putinin vuoden 2013 näkemyksen mukaan venäläiset ja ukrainalaiset ovat samaa kansaa - jaetun menneisyyden ja kulttuurin vuoksi.”

Lyhyesti: oranssi vallankumous tapahtui loppuvuodesta 2004, kun Ukrainan presidentinvaalien tuloksen uskottiin olevan vilpillinen.

Vladimir Putinin julkisesti tukema ja Ukrainan entisen presidentin Leonid Kutšman tukema ehdokas Viktor Janukovytš sai vaalivoiton - jonka jälkeen Kiovassa järjestettiin häntä vastustavia mielenosoituksia.

Mielenosoittajat saivat tuekseen Ukrainan puolueita, ja uusi äänestys toteutettiin lopulta joulukuussa. Uudeksi presindentiksi tuli Viktor Juštšenko joka ajoi Ukrainan lähentymistä Naton ja Euroopan Unionin kanssa.

2000-luvun lopulla ja 2010-luvun alussa Venäjän suhteet länteen rakoilivat ja Moskova aloitti politiikan, jolla tavoiteltiin naapurivaltioiden pitämistä kauempana Yhdysvalloista, Natosta ja EU:sta - lähempänä oman etunsa piiriä. Oranssin vallankumouksen jälkeen pelko Ukrainan lähentymisestä EU:n kanssa oli yhä enemmän läsnä Moskovassa. Ukrainaan ohjattiin Venäjän viranomaisten diplomaattinen kampanja, jonka pyrkimyksenä oli estää Ukrainan euroatlanttinen integraatio ja saada se osaksi yhtenäistä tullisopimusta ja Euraasian talousunionia - joista se oli aiemmin kieltäytynyt.1

Ennen Ukrainan kriisin syttymistä ja Krimin liittämistä Venäjään, Venäjä rakensi identiteettiään idealla venäläisestä maailmasta (Russkiy Mir) - eli tietynlaisesta kuvitellusta yhteisöstä, joka perustui venäjän kieleen, venäläiseen kulttuuriin ja yhteiseen kunniakkaaseen historiaan. Ajatus venäläisestä maailmasta oli keskeisessä osassa maan virallista diskurssia - ja näkyi myös sen ulkopolitiikassa.1 Tämän 2000-luvun lopun ja 2010-luvun alun diskurssin lisäksi Moskova lisäsi julkista

Narratiivi venäläisestä maailmasta keskittyi näiden näkemysten kautta niin Venäjään, kuin muuhun maailmaan. Ensinnäkin venäläinen maailma nähtiin luonnollisesti olemassa olevana sivilisaatioyhteisönä. Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja kuvasi vuonna 2009, että venäläisen maailman ydin on Venäjä, Ukraina sekä Valko-Venäjä. Myös Vladimir Putin puhui vuonna 2013 ortodoksisen kristillisyyden tärkeydestä yhdistää nämä maat vahvojen veljessiteiden kautta.1 Toiseksi tämä venäläisen maailman rakennettu identiteetti perustui usein yhteisen historian tulkitsemiseen. Taustalle rakentui kuvaus Kiovan Venäjästä (800–1100-luvuilla ollut valtakunta), joka olisi luonut perustan Venäjän valtion tulevaisuudelle, jossa venäläiset ja ukrainalaiset jakavat yhteiset perinteet, yhteisen mentaliteetin, yhteisen historian ja yhteisen kulttuurin. Putinin vuoden 2013 näkemyksen mukaan venäläiset ja ukrainalaiset ovat samaa kansaa - jaetun menneisyyden ja kulttuurin vuoksi. Myös Patriarkka Kirill kuvasi vuonna 2009, kuinka maiden kansalaiset ovat myös henkisesti yhtä kansaa.1 Tämä näkemys näkyi jälleen Putinin vuoden 2022 lausunnoissa.

7

Kolmanneksi tämä venäläinen maailma rakentui hierarkiseen suhteeseen Venäjän ja muiden yhteisön jäsenten välillä. Vuoden 2013 puheessaan Putin kuvasi Ukrainan kulttuuria ja kieltä osaksi suurempaa venäläistä maailmaa. Neljänneksi tämän kollektiivisen identiteetin nähtiin legitimisoivan tietynlaisen valtio-yhteiskunnan, korostamalla venäläisen maailman eroa länteen. Venäläinen maailma nähtiin erillisenä - ja parempana. Siinä ylläpidettiin niitä kristillisiä arvoja, jotka lännessä oli hylätty.1

taneena ja maata ja kansaa tyrannoineena.2

Tulee kuitenkin huomioida, että myös Euroopasta levitettiin Ukrainaan narratiiveja, muun muassa EU:n tasolta. Narratiivi “laajemmasta Euroopasta” vetosi ideaan Ukrainan historiallisesta kuulumisesta Eurooppaan ja korosti Eurooppaan liitettyjen demokraattisten arvojen normatiivista paremmuutta - ja toisaalta lupausta taloudellisesta vauraudesta.1

Osassa Ukrainalaisista diskursseista Ukraina nähtiinkin usein osana Eurooppaa - radikaalisti erilaisena Venäjästä. Keskiössä oli ukrainalaisuus - erityisesti ukrainan kieli ja historialliset narratiivit Venäjän oppressiosta ja Ukrainan luonnollisesta kuuluvuudesta Eurooppaan. Toisaalta myös näkemys Ukrainasta “alternatiivisena Eurooppana” loi kuvaa sen identifikaatiosta venäläisyyteen, yhteisen historian vaalimiseen sekä arvostukseen venäjän kieltä kohtaan. Kolmas ymmärrys oli Ukrainasta osana Suur-Eurooppaa jossa Ukraina rakennettiin kulttuurisesti lähelle Venäjää, mutta samalla siitä erilliseksi ja esimerkiksi venäjän kieli hyväksyttiin jokapäiväiseen käyttöön.

Tämä diskurssi vaali Ukrainan itsenäisyyttä Venäjästä ja keskittyi enemmän yhteiseen historiaan, kuin yhteiseen tulevaisuuteen.1

”Ajan myötä ukrainalainen kansallinen identiteetti kuitenkin kasvoi, ja esiin nousi poliittinen kansakunta.”

Venäläinen maailma on ollut erittäin tärkeä osa Putinin doktriinia, jonka mukaan venäjää puhuvat ortodoksit - riippumatta heidän kansalaisuudestaan tai etnisyydestään - jakavat yhteiset arvot ja luovat kulttuurisen yhteisön Venäjän ympärille.2 Venäjä ei suhtautunut Ukrainan menettämiseen hyvin, sillä maata pidettiin “pikkuveljenä”.

Venäjä piti Ukrainaa osana sen strategista aluetta(“orbit”), vaikka samalla monet ukrainalaiset halusivat vapauttaa itsensä Venäjän hegemoniasta ja saada läheisempää yhteistyötä Euroopan Unionin kanssa.2

8

Neuvostoliitosta eroamisen jälkeen Ukraina nuorena valtiona oli altis Venäjän vaikutukselle. Ajan myötä ukrainalainen kansallinen identiteetti kuitenkin kasvoi, ja esiin nousi poliittinen kansakunta. Venäjän neoimperialistisella sodalla Ukrainaa vastaan oli roolinsa kasvattamassa kansakunnan nousua. Kun Venäjä liitti Krimin osaksi itseään 2014 erotti se samalla Ukrainan ja Venäjän toisistaan. Yhteinen neuvostohistoria nähdään Ukrainassa yhä useammin ei toivottuna, toiminnan- ja valinnanvapautta rajoit-

Diskurssi venäläisestä maailmasta ja sen hierarkkisesta rakenteesta vahvisti useiden ukrainalaisten näkemystä Venäjästä alistajana. Arkkipiispa Evstratiy Zoryan mukaan jos Ukraina olisi hyväksynyt itsensä osaksi venäläistä maailmaa Ukraina hyväksyisi itsensä Venäjän siirtomaaksi.2 Mutta millainen näkemys Ukrainassa on lähiaikoina vallinnut? Ruslan Kyrpychnyk on jatko-opiskelija ja väitöskirjatutkija Kiovan Taras Schevenko National Universityn yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa ja vastasi kysymyksiin maan nationalismin rakentumisesta Idän ja Lännen välissä.

Huomiona: Haastattelu toteutettiin juuri muutamaa päivää ennen Venäjän täysmittaista hyökkäystä Ukrainaan helmikuussa 2022.

How do you see the building of the national identity of Ukraine? What is it and does it show?

The national identity of Ukraine is a long process of formation of Ukrainian statehood, the formation of these processes was a struggle for independence and the formation of special features that are inherent in Ukrainians. Due to the almost 300-year history of the country as part of various states, the process of identity formation is currently underway and is now largely aimed at correcting the existing complexes that were planted by the authorities of other states in which Ukraine was part. The most dynamic process of this development began after the events of the Revolution of Dignity in 2014, when a clear political demand for integration with the European Union and NATO was formed. It is the country’s European integration that has become a major factor in shap-

ing new views of Ukrainians on human rights, the fight against corruption, economic reform, the fight against the influence of the oligarchy, and the development of a competitive economy.

Do you feel more like part of the East or the West? How does it show?

Historically, Ukraine was divided along the Dnieper River into Right-Bank Ukraine and Left-Bank Ukraine. Right-bank Ukraine was part of the Austro-Hungarian Empire, and LeftBank Ukraine was part of the Russian Empire.

This gave rise to two political worlds in Ukraine, the pro-Western and the so-called ”Russian world”, the latter being the main means of instilling Russian policy in Ukraine, and the beginning of the occupation of Crimea and the war with Russia in eastern Ukraine. The events of the Revolution of Dignity 2014 and the war with Russia began the process of transformation of the Left Bank of Ukraine, the rejection of the orientation to Russia and the orientation to the West. According to opinion polls, 75% of Ukrainians currently support EU and NATO accessio

9

How do you see geopolitics in everyday life or for example in teaching at school?

After the adoption of amendments to the Constitution of Ukraine, which enshrined the European integration course, began state programs to reform in order to reform all socio-economic life and combat Russian disinformation, the educational process is dominated by the process of analysis and prospects. must be met by Ukraine for membership in the European Union. Education is being reformed on the European example, a lot of time is spent on combating bullying in schools.

What’s the common thoughts about Russia? How does that show? What about the USA and NATO?

The Russian Federation launched an armed aggression against Ukraine in 2014, although this war is 300 years old and continues in various forms. With the occupation of Crimea, and the participation of regular Russian troops in eastern Ukraine. Russia has waged a huge information war against Ukraine to convince the Western world that Ukraine is a state that has not happened, has no future, and in general, according to the Russian leadership, did not legally leave the Soviet Union. Russia’s policy is aimed at restoring the Soviet Union, and by and large, at restoring a new empire, where Ukraine has been given the place of a lawless territory completely subordinated to Russia. This goes completely against the mood of the majority of Ukrainians, their choice to be part of the Western world of civilization.

NATO is seen as the only alternative to Ukraine’s security situation.

Ukraine will never be able to be neutral, as historical experience shows, when we choose neutrality, we find ourselves in Russia’s sphere of influence.

At the moment, the alliance is our main ally.

Lähteet:

1Feklyunina, Valentina. “Soft Power and Identity: Russia, Ukraine and the ‘Russian World(S).’” European Journal of International Relations, vol.

22, no. 4, Dec. 2016, pp. 773–796 2 Stępniewski, Tomasz. “Russia–Ukraine War: Remembrance, Identity and Legacies of the Imperial Past.” Yearbook of Polish European Studies, no. 20, Centrum Europejskie Uniwersytetu Warszawskiego, 2017, pp.

169– 78.

10

Auringonkukka on Ukrainan kansalliskukka, sekä pitkäaikainen rauhan symboli Ukrainassa.

“In order to continue economic and social reforms, and a better life without post-imperial trauma, we will continue to fight and develop the country.”

- Ruslan Kyrpychnyk

SUOMALAINEN TERRORISTI Case Kankaanpää ja äärioikeiston vaiettu uhka

Joulukuun kolmantena päivänä vuonna 2021 Lounais-Suomen poliisilaitos järjesti poikkeuksellisen tiedotustilaisuuden. Porin poliisiaseman koruttomissa tiloissa rikosylikomisario Toni Sjöblom asteli tiedotusvälineiden mikrofonien eteen avatakseen aiemmin päivällä levinneitä uutisia. Poliisin antaman alustavan tiedotteen mukaan viisi noin 25-vuotiasta pohjoissatakuntalaista miestä oli vangittu epäiltynä terrorismirikoksesta. Pian kävi ilmi, että operaation taustalla oli ennenkuulumaton tapaus suomalaisessa rikoshistoriassa.

Teksti: Benjamin Byholm Kuvitus: Hanna Lehmonen

11

“

Poliisin käsityksen mukaan nämä miehet muodostavat radikaalin äärioikeistoryhmittymän, jonka epäillään suunnitelleen terroristista rikosta”

“Vangitsemisnimikkeinä ovat olleet terroristisessa tarkoituksessa tehty tahallinen räjähderikos sekä terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelu”

Näin Sjöblom tiivisti tapauksen Poliisin tiedotustilaisuudessa. Kyseessä oli Suomen ensimmäinen äärioikeistoon liittyvä terrorismirikosepäily. Kenellekään sisäisen turvallisuuden uutisia seuranneelle epäily ei luultavasti kuitenkaan tullut yllätyksenä. Viime vuosien kehityskulun valossa voidaan pitää jopa yllättävänä, että kesti näinkin pitkään ennen kuin poliisi on käyttänyt terrorismi-nimikettä tutkiessaan äärioikeistolaiseen ideologiaan liittyvää rikosepäilyä.

Suojelupoliisi on jo vuosia varoittanut äärioikeistolaisen terrorismin kasvavasta uhasta Suomessa. Vuoden 2020 Supon vuosikirjassa todettiin, että “äärioikeistolainen terrorismi

12

muodostaa merkittävän uhan länsimaissa”. Raportin mukaan suojelupoliisi oli myös “tunnistanut äärioikeistolaista terrorismia kannattavia tai sympatisoivia henkilöitä” ja, että “terrorismin torjunnan kohdehenkilöiden joukossa on äärioikeistolaisia toimijoita.” Poliisin mukaan keskeiset perusteet Kankaanpään terroriepäiltyjen vangitsemiselle ulottuivat vuoteen 2019 asti. Kankaanpään tapaus ei siis luultavasti ainakaan suojelupoliisille tullut yllätyksenä.

Onko äärioikeiston muodostamaa uhkaa kuitenkaan käsitelty riittävällä vakavuudella julkisessa keskustelussa viime vuosien aikana?

Terroriepäily nosti 12 000 asukkaan Kankaanpään yhtäkkiä ennenäkemättömän mediahuomion keskipisteeksi. Kaikki halusivat tietää, keitä epäillyt olivat, miten iskua oli suunniteltu niin huomaamattomasti ja mitä mieltä paikalliset ihmiset olivat tapahtuneesta. Olihan kyseessä vakava ja ennenkuulumaton rikosepäily, vielä pienellä paikkakunnalla. Kauhistelujen sijaan mediassa levisivät kuitenkin kankaanpääläisten hämmentyneet ja vähättelevätkin

lausunnot rikosepäilyyn liittyen. “Kaikkihan pommeja pienenä tekevät”, “Pojat on poikia”, “Poliisin vihreää siirtymää”. Mitä nämä lausunnot kertovat suomalaisesta terrorismikeskustelusta? Kuvaavatko ne yksittäisten ihmisten mielipiteitä vai voiko niiden perusteella tehdä laajempia tulkintoja äärioikeistolaiseen terrorismiin liitetyistä mielikuvista Suomessa?

Maaliskuussa 2019 valkoisen ylivallan kannattaja Brenton Tarrant hyökkäsi moskeijaan Uuden-Seelannin Christchurchissa tappaen 51 ihmistä. Tammikuun 6. päivänä vuonna 2021 Yhdysvaltain kongressitalon valtaukseen taas osallistui useita yhdysvaltalaisen äärioikeistolaisen liikkeen jäseniä. Lista jatkuu.

Mielenkiintoisen vertailukohteen nykyiselle äärioikestolaisen terrorismin ympärillä käytävälle keskustelulle muodostaa viime vuosikymmenen diskurssi radikaali-islamistisen terrorismin tiimoilta. Vuosina 2014–2016 tiheimmillään esiintyneet jihadistiset terrori-iskut herättivät voimakasta keskustelua ja pelkoa Euroopassa. Keskustelu vaikutti mielikuviin islamista sekä muslimeista aikana, jolloin miljoonat syyrialaiset ja irakilaiset pakenivat sotaa terroristijärjestö Isisin kylväessä tuhoa heidän kotimaissaan. Terrorismin pelko lietsoi voimakasta islamofobiaa sekä vihamielisyyttä pakolaisia kohtaan, jota moni populistinen äärioikeistoa sympatisoiva puolue käytti hyväkseen lisätäkseen kannatustaan. Radikaali-islamistisesta terrorismista maalattiin lähes eksistentiaalinen uhka länsimaalaiselle sivilisaatiolle, jonka vastainen taistelu nostettiin ympäri Eurooppaa politiikan kärkiteemojen joukkoon.

Terrorismirikosten aikajanaa tarkasteltaessa on selvää, että äärioikeistolaisella terrorismilla on pitkät juuret länsimaissa. Ainakin Suomen julkisessa keskustelussa äärioikeiston uhka tuntuu kuitenkin pitkään olleen voimakkaan aliedustettuna verrattuna radikaali-islamistisen terrorismin käsittelyyn. Vähättelevät reaktiot Kankaanpään terroriepäilyyn eivät ole pelkästään yksittäisten ihmisten harkitsemattomia möläytyksiä, vaan heijastavat laajempaa vaikenemisen kulttuuria, joka Suomessa vallitsee äärioikeiston uhasta.

”Vähättelevät reaktiot Kankaanpään terroriepäilyyn heijastavat laajempaa vaikenemisen kulttuuria, joka Suomessa vallitsee äärioikeiston uhasta.”

Tähän verrattuna nykyinen keskustelu äärioikeiston muodostaman terroriuhan ympärillä vaikuttaa vähintäänkin vaimealta. Tämä siitäkin huolimatta, että ilmiö ei suinkaan ole uusi länsimaissa. Heinäkuussa 2011 Anders Behring Breivik murhasi yhteensä 77 ihmistä pommi-iskussa Oslossa ja Utøyan saarella suorittamassaan joukkoampumisessa. Motiiveikseen Breivik nimesi “kristillisen Euroopan” puolustamisen islamilta ja “kulttuurimarxismilta”.

Terrorismintutkija ja Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen yliopistonlehtori Leena Malkki on perehtynyt äärioikeistolaiseen terrorismiin Suomessa sekä siihen liittyvään julkiseen keskusteluun. Malkin mukaan terrorismi-käsitteen käyttöä rikosnimikkeenä on Suomessa usein vältelty silloinkin kun sen käytölle on ollut perusteita, sillä termin on katsottu “lietsovan liikaa pelkoa”. Malkin mukaan viranomaisilla on toisinaan myös ollut vaikeuksia tunnistaa väkivallantekojen motiiveja äärioikeistolaisiksi. Esimerkkinä tällaisesta tapauksesta Malkki nostaa vuonna 2015 vastaanottokeskuksiin kohdistetut polttopulloiskut usealla suomalaisella paikkakunnalla.

Tuolloin moni oikeuskäsittely päättyi tulkintaan, jonka mukaan rikoksiin oli syyllistytty enemmän tai vähemmän “kännissä ja läpällä”.

13

Polttopulloiskuja ei siis tutkittu terrorismirikoksina, vaikka niiden motiivina on vaikea nähdä muuta kuin militanttia maahanmuutto- ja islaminvastaisuutta. Rasistisilla viha- ja väkivaltarikoksilla on kuitenkin pidemmät juuret Suomessa. Jo 1990-luvulla Joensuun uusnatsipiirit kohdistivat väkivallantekoja vastaanottokeskuksiin ja pakolaisiin. Suomessa lakkautetun Pohjoismaisen vastarintaliikkeen jäsenten tiedetään syyllistyneen lukuisiin rasistisiin väkivaltarikoksiin 2000-luvulla. Ehkä vakavimmat rikokset nähtiin kuitenkin vuonna 2015. Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Kimmo Nuotion tuolloin Aamulehdelle antaman lausunnon mukaan mukaan polttopulloiskut vastaanottokeskuksiin lähestyivät terrorismirikosten soveltamisalaa. Onkin aiheellista kysyä, miksi nämä teot eivät johtaneet terrorismirikossyytteisiin.

myöten saman tien terrorismiksi, kun taas lukuisat vähemmistöihin kohdistuneet rasistiset väkivaltarikokset Suomessa ja ulkomailla on viime vuosina laskettu yksilön pahoinvoinnin tai vastuuttoman “kännissä ja läpällä” -riehumisen piikkiin. On myös vaikea kuvitella tilannetta, jossa Kankaanpään terroriepäily olisi kohdannut samanlaista välinpitämättömyyttä mikäli epäiltyjen motiivina olisi ollut jihadistinen ideologia.

”Sitä, että jokin teko tapahtuu Suomessa – varsinkin jos tekijänä on suomalainen – on pidetty miltei jo itsessään todisteena siitä, että kyse ei ole terrorismista” Näin Leena Malkki kuvaa Suomessa vallitsevaa käsitystä siitä mikä on, ja mikä ei ole terrorismia. Malkin lausunnon valossa reaktiot Kankaanpään terroriepäilyyn eivät näyttäydy kovin yllättävinä. Jos terrorismi on opittu Suomessa näkemään ulkomaisena ilmiönä, ei liene yllätys, jos moni ei katso Pohjois-Satakunnassa koko elämänsä eläneiden nuorten miesten vastaavan terroristin profiilia. Marokosta saapunut muslimiksi identifioituva ja terroristijärjestö Isisin nimeen vannova henkilö saanee Malkin teesin mukaan huomattavasti helpommin terroristin leiman kuin jokseenkin amatöörimäisiltä vaikuttavat satakuntalaismiehet.

”Terrorismin näkeminen “ulkomaisena” ilmiönä, joka liittyy vieraisiin uskontoihin, ideologioihin ja kulttuureihin jättää täysin huomioimatta suomalaisen äärioikeiston muodostaman terrorismiuhan.”

14

Turun vuoden 2017 terrori-isku kohtasi erilaisen vastaanoton kuin yksikään aiempi väkivaltarikos Suomessa. Marokkolainen Abderrahman Bouanane surmasi tuolloin kaksi ihmistä puukotuksessa Turun keskustassa. Rikos johti Suomen tähän mennessä ainoaan terrorismirikostuomioon; Varsinais-Suomen käräjäoikeus tuomitsi Bouananen elinkautiseen vankeuteen kahdesta terroristisessa tarkoituksessa tehdystä murhasta ja kahdeksasta terroristisessa tarkoituksessa tehdystä murhan yrityksestä. Bouanane oli ilmoittanut tekojensa motiiviksi jihadismin sekä marttyyrikuoleman tavoittelemisen, ja tekoa kutsuttiin mediassa jo ensipäivistä lähtien terrorismiksi. Terrorismirikossyytteen tekemättä jättäminen olisikin ollut Bouananen tapauksessa merkillistä. Herää kuitenkin kysymys, miksi Bouananen teko tulkittiin mediaa

Eriävän suhtautumisen taustalla vaikuttavat epäilemättä myös epäillyn etnisyyteen liittyvät oletukset. Terroristi on vieras, ulkomaalainen, ”toinen”; ei yksi meistä. Juuri tässä Malkinkin kuvaamassa ajattelussa piilee vaarallinen harha. Terrorismin näkeminen “ulkomaisena” ilmiönä, joka liittyy vieraisiin uskontoihin, ideologioihin ja kulttuureihin jättää täysin huomioimatta suomalaisen äärioikeiston muodostaman terrorismiuhan. Tällainen enemmän tai vähemmän tiedostettu kategorisointi rasistisine piirteineen on myös valtava uhka tasa-arvoisen ja syrjimättömän yhteiskunnan toteutumiselle. Suomalaisten käsitys mahdollisesta

terroristista ei voi eikä saa perustua kenenkään uskontoon, ulkonäköön tai kansalaisuuteen.

Äärioikeistolaisen ideologian kasvattaessa jalansijaansa väkivaltaisen iskun mahdollisuus nousee, mikäli viranomaiset ja kansalaisyhteiskunta eivät kykene suhtautumaan vakavasti sen muodostamaan uhkaan. Olisi suotavaa, että suojelupoliisin arviot äärioikeiston kasvavasta uhasta olisivat laajemmin kansalaisten sekä muidenkin kuin sisäistä turvallisuutta valvovien instituutioiden tiedossa. Muuten vaarana on, että seuraava terroriepäily ei jää epäilyn tasolle.

tamillaan puolueilla ei tiettävästi ole suoria yhteyksiä äärioikeistolaista terrorismia tukeviin tai suunnitteleviin henkilöihin. Parlamentaarisen äärioikeiston levittämä rasistinen vihapuhe ja äärioikeiston terroriuhan kieltävä retoriikka tulee kuitenkin nähdä osana laajempaa etnonationalistista jatkumoa, joka on Kankaanpään terroriepäilyn myötä saanut uusia, militantteja ulottuvuuksia. Äärioikeistolaiseen ideologiaan kytkeytyvien

”On hälyttävää, että äärioikeistoa sympatisoiva retoriikka normalisoituu Suomessa eduskunnan käytäviä myöten.”

Myös vallanpitäjien on aika ottaa äärioikeiston uhka tosissaan. Kyseessä ei ole ainoastaan syrjäytyneiden nuorten pahan olon ilmentymä, vaan yhä järjestäytyneempi ja verkostoituneempi uhka. On hälyttävää, että äärioikeistoa sympatisoiva retoriikka normalisoituu Suomessa eduskunnan käytäviä myöten. Ano Turtiainen on viime vuoden ulostuloissaan useaan otteeseen kehottanut suomalaisia tarttumaan aseisiin maailman eläessä “kolmannen maailmansodan aikaa”. On jäänyt varsin epäselväksi mihin Turtiainen tällä viittaa. Turtiaisen levittämät aseistautumiseen ja väkivaltaan kannustavat salaliittoteoriat esiintyvät myös äärioikeiston suosimilla internetin keskustelupalstoilla. Viharikoksista tuomittu ja avoimesti rasistista ajatusmaailmaansa julistanut kansanedustaja Jussi Halla-aho taas valittiin 16. helmikuuta eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajaksi.

Perussuomalaisten poliitikkojen kommentit Kankaanpään terroriepäilyn jälkimainingeissa herättävät niin ikään ihmetystä. Ehkä häkellyttävin lausunto kuultiin perussuomalaisten kankaanpääläiseltä kaupunginvaltuutetulta Teuvo Roskalalta, joka ehdotti “kansanjuhlaa” terroriepäiltyjen tutkintavankeudesta vapautumisen kunniaksi. Tämä siitäkin huolimatta, että poliisi epäilee edelleen henkilöitä terroristisessa tarkoituksessa tehdystä rikoksesta.

Halla-Aholla ja Turtiaisella sekä heidän edus-

rikosten yleistyessä yhteiskunnan on tärkeää pysyä valppaana ilmiön turvallisuusvaikutuksista. Suojelupoliisin verkkosivuilta löytyvän arvion mukaan suomalaisen äärioikeiston uhka näyttäytyy tällä hetkellä “pääasiassa väkivaltaisina mielenosoituksina, mellakointina, tuhotöinä ja pahoinpitelyinä”. Maailmalla viime vuosina tapahtuneet iskut osoittavat kuitenkin, että useita kuolonuhreja vaativan terroriteon uhka on todellinen. Suomessa ollaan onneksi säästytty Utøyan tai Christchurchin mittakaavan tragedialta. Kankaanpään terroriepäily osoittaa kuitenkin, että myös Suomessa on siirrytty aiempaa vaarallisempaan tilanteeseen. Samalla tapaus osoittaa, että viranomaiset ovat havahtuneet muuttuneeseen turvallisuusympäristöön.

Historia opettaa, että äärioikeistolaisella ideologialla on taipumus ujuttautua salakavalasti valtavirran keskusteluun. Tämän tunnistaminen ja pysäyttäminen taas vaatii jatkuvaa valppautta kansalaisyhteiskunnalta, tiedotusvälineiltä ja vallan instituutioilta.

Poliisin näkyvä ja selkeä tiedotus Kankaanpään tapauksesta voidaan nähdä toivottavana askeleena tämän tavoitteen kannalta.

Artikkelia on taustoitettu suojelupoliisin julkisilla aineistoilla sekä Helsingin Sanomien ja Yle Uutisten vuosina 2020–2022 julkaisemilla jutuilla.

15

KUVITUS: OSCAR ARMINEN

Kevään sielu, kaunis kukka - mitä ihminen lopulta kaipaa?

Alinassa, taas / Röökikopin ikkuna / Livet är härligt

Onko se keittoa vai lientä, vai missä lepää ihmisen sydän?

Leipää ja tyhmiä kysymyksiä, onko kumpaakaan olemassa!

- Liisi

join kahvia ja sain eksistentiaalisen kriisin maatalouden vallankumouksesta

- Irtonainen

neule armahtaa minut pehmeä kudelma elämä kevyt, painava asiat putoavat kohdilleen, luulen ja syksy on yhä kaunis

ei oo mikään butterfly effect että uuden ajan alussa jengi alko riistää ihan huolella ja siks nyt mun täytyy syödä masennuslääkkeitä alakulo onko se maailman olotila vai sen täyttämän pahuuden sivuvaikutus - neoLithiCC-revolution-baby!

16

-kalaämpäri

Sitsit online Pilalla, kiitos Kiina Lammaslaulukin -J

aluksi oli yksi ystävä nyt on kaksi irtolainen herätettiin henkiin kaikki muuttui hauskemmaksi

Ihanaa on olla yhdessä tiedekulman lehtihyllyssä sillä ainejärjestölehdissä näkyy opiskelijoiden hullunmylly taidelehteä ihailen kantesi kanssa flirttailen oi onneksi olet ilmainen etkä vain lehti rikkaitten

hallitusohjelmaan virkistysbudjetti? ehdotuksena minulla on aktiviteetti selvitetäänkö mikä on kapasiteetti, -P

21 välilehteä auki ei varmaan kulu minuuttiakaan ilman että mieleeni ei muistu tekemätöntä loputonta tehtävien virtaa milloin tämä kaikki tekeminen saavuttaa päätöspisteen milloin en enää elä dediksestä dedikseen pitää soittaa työpaikasta huomenna lisää, lisää vaan kyllä tähän huojuvaan torniin saa vielä yhden kerroksen rakentaa hei jos olisit minä, heräisitkö 3.30 lauantaiaamuna voidaksesi tienata viisikymmentäyhdeksän euroa ja kolmekymmentä senttiä äiti laittoi tänään viestin, että ethän ota liikaa hommaa vastasin että en en - tytti ruusunen

17

“Ilmastonmuutosöyhötystä” - ilmastokriisi ja toimittajan vastuu

TEKSTI: ANRI LIIKAMAA

KUVA: UNSPLASH

Vaikka ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät jo Euroopassa, kuten viime kesänä muun muassa Saksassa, pääsevät realiteetit ilmastonmuutoksen syistä yhä yllättämään. Suomalaisista valtaosa pitää edelleen nykyistä elämäntapaansa ympäristön kannalta kestävänä, vaikka keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on kaukana siitä. Sopiikin kysyä, miten tämä on mahdollista? Muiden – lukuisten – asiantilaan vaikuttavien osatekijöiden joukossa aivan syytön ei ole maamme mediakenttäkään.

N

18

iin sanotussa ilmastojournalismissa on viime vuosina eittämättä tapahtunut kehitystä, kuten vaikkapa ilmastokirjeenvaihtajien nimittäminen osoittaa. Pääsääntö kuitenkin on, että ilmastonmuutos jätetään erilliseksi uutisoinnin kategoriaksi ja täysin huomiotta niistä lukuisista arkipäivän aiheista, joita journalismin saralla käsitellään. Media vaikuttaa tämän myötä olevan edelleen auttamattomasti sisäisessä kehityksessään myöhässä, kun sitä verrataan tiedeyhteisön ennusteisiin ilmastokriisin etenemisestä ja sen kauaskantoisista seurauksista. Kiihtymään päästessään ennemmin tai myöhemmin ilmastonmuutos on vaarassa vaikuttaa kaikkiin elämän osa-alueisiin sellaisina kuin olemme ne tunteneet: valtioiden välisiin suhteisiin, raaka-aineiden ja teknologian saatavuuteen, uuden infrastruktuurin rakentamiseen, uusien pandemioiden syntymiseen sekä tulevien sukupolvien terveyteen. Toisaalta ilmaston-

muutokseen liittyviä kysymyksiä ei myöskään tule esittää ratkaisemattomina vain siksi, että ratkaisut ovat vaikeita tai kalliita – journalistien pitää uskaltaa katsoa pintaa syvemmälle.

Journalistisen työn ydin on lähestyä käsiteltäviä aiheita kriittisesti ja nähdä se, mitä piilee näennäisesti tutun aiheen alla.

Mediakentällä onnistutaankin tässä usein esimerkiksi päivän poliittisessa uutisoinnissa.

Voisi toivoa, että sama kriittinen ote ulottuisi yhteiskunnassamme jyllääviin tarjontajärjestelmiin, eli tietynlaista toimintaa tuottavaan fyysiseen ja sosiaaliseen infrastruktuuriin, kuten kulutuskulttuuriin. On mielestäni selviö, että kriittisen otteen unohtuminen uutisoitaessa vain muutaman viikon käyttöä varten rakennetuista urheilustadioneista, julkimoiden luksuslomista yksityiskoneilla tai loputtomasta virrasta must have-materiaa, on nykyaikana sekä haitallista että kestämä-

töntä. Ylikulutuksen ja päästöjen kannalta tuhlailevan elämäntavan ollessa kyseessä – ottaen huomioon myös näihin yhdistyvän inhimillisen kärsimyksen ja hyväksikäytön jo tässä hetkessä – tuiki tavanomainen kritiikitön journalistinen ote ei suinkaan ole arvovapaata ja neutraalia, vaan päinvastoin.

Mikäli vakiintuneet elämäntavat suurella todennäköisyydellä tulevat muuttumaan, ellei sanahelinän kelkan suuntaa käännetä, on tuskin järkevää tai totuudenmukaista käsitellä tuttuja aiheita samoilla journalistisilla standardeilla kuin ’aina ennenkin’. Journalisti on vastuussa yleisölleen totuudenmukaisesta tiedonvälityksestä. ei nähdäkse“Ylikulutuksen ja päästöjen kannalta tuhlailevan Rooliin ni enää tulisi sisältyä elämäntavan ollessa kyseessä – tuiki tavanomain- lukijan harhaanjohsivuuttamalla en kritiikitön journalistinen ote ei suinkaan ole tamista täysin kullekin aiheelle arvovapaata ja neutraalia, vaan päinvastoin.” relevantit ympäristöja näin ollen ihmisoikeuskysymykset. IlJournalistisessa työssä, jos jossakin, mastojournalismin sulautuminen realistisesti tulisi kyetä ottamaan huomioon yhteiskunja ymmärrettävästi osaksi kaikkia journalistakriittisesti sosiaalisetkin infrastruktuurit. min kategorioita, joihin ilmiö tosielämässäVastikään julkaistussa Ylen artikkelissa Suhkin kietoutuu, antaisi yleisölle monipuolitautumisemme lomalentelyyn saattaa muuttua semman ymmärryksen aiheista ja osoittaisi tulevaisuudessa (17.2.2022) huomioidaan esimerkiksi päätösten ja ilmastonmuutoksen ansiokkaasti, kuinka esimerkiksi se, miten kiihtymisen syy-seuraussuhteita. Lisäksi se matkustamisesta puhutaan julkisesti, luo auttaisi myös pitämään aiheet niiden aidoisihmisille voimakastakin sosiaalista painetsa mittasuhteissa ihmisten mielissä: käsitelta elää elämäänsä tietyn näköisesti. Haaslen aihepiirejä ilman, että lukijaa aliarvioitateltu Compensaten vastuullisuusjohtaja daan sivuuttamalla ympäristövaikutusten Niklas Kaskeala kommentoi: ”Yksi kaukoraportoiminen, ja toisaalta myös lipumatta matka lentäen aiheuttaa enemmän päästöjä tietyntyyppiselle journalismigenrelle haitalkuin mitä yksittäinen ihmisen koko vuoden lisiin doomistisiin klikkiotsikoihin. Näin olpäästöt saavat kestävästi olla.” Jos sosiaaliset len pystyttäisiin myös torjumaan narratiivia rakenteet lukitsevat osaltaan ihmiset ilmassiitä, että ilmastonmuutos olisi vääjäämätön tollisesti kestämättömiin käytösmalleihin ja näin ollen sen vastaisiin toimiin ei kanilman kokemusta vaihtoehtoisista toiminnattaisi ryhtyä – sen sijaan ehkä jopa voitatavoista, nähdäkseni kritiikitön ote näitä taisiin vauhdittaa ilmastonmuutoksen hiljärjestelmiä kohtaan kertoo arvovalinnasta litsemistä vielä kun siihen on mahdollisuus. ylläpitää status quota. Kaskeala arvelee, että toimittajien keskiluokkaisuus on yhtenä Parhaimmillaan yhteiskunsyynä siihen, että esimerkiksi matkustanallisten kysymysten käsittely ilmasmisesta puhutaan edelleen niin kritiikittokriisin perspektiivistä niin journatömästi. Mielestäni luovimisen hankaluus lismissa kuin yleisemminkin voi olla kulutusihanteessa, jota toimittaja itsekin monipuolista, kauas katsovaa ja ennen kaiktoteuttaa, ei kuitenkaan saisi enää jatkossa kea niin aiheille itselleen kuin myös yleisölnousta journalismille ominaisen ammatillile rehellistä. Tämän pisteen saavuttaminen sen suhtautumisen ja vastuun tielle. Myös laajamittaisesti on yksi nykypäivän ja tulesilmien sulkeminen sisältää arvolatauksen, joka edesauttaa jonkun toimijan agendaa. vaisuuden journalismin suurista haasteista.

19

VIHREIDEN LIIKKEIDEN UUSI AALTO TEKSTI: JULIUS HEINO

KUVITUS: OSCAR ARMINEN

Kansalaistottelemattomuus on noussut Suomessa viimeisen muutaman vuoden aikana otsikoihin. Varsinkin Elokapina on ollut otsikoissa, ja lähiaikoina myös Convoy -mielenosoitus. Nämä liikkeet edustavat kansalaisyhteiskunnan uutta aaltoa, jotka ovat popularisoineet uusina ominaisuuksina suoran toiminnan ja kansalaistottelemattomuuden, keskustelupalstojen tärkeyden organisoimisessa ja matalan kynnyksen osallistumisen.

20

Kansalaistottelemattomuuden pinnalle nousu on saanut myös aikaan ristiriitaista vastaanottoa. Miksi kansalaistottelemattomuus on nyt noussut esiin ja miksi se on tärkeää? Minkälaisessa muutoksessa yhteiskunnalliset liikkeet, varsinkin vihreät liikkeet juuri nyt ovat? Miten kansalaistottelemattomuuteen suhtautuminen on muuttunut muutamassa vuodessa?

V

äkivallaton suoran toiminnan aktivismi, johon kansalaistottelemattomuus voidaan lukea, ei ole uusi ilmiö Suomessa.

Väkivallatonta suoraa toimintaa Suomessa käytti keinona jo 1970-luvun lopulla Koijärvi-liike, kun sen jäsenet protestoivat vuonna 1979 Koijärven kuivaamista sitomalla itsensä kaivinkoneisiin. Samaten vuonna 1971 perustettu Greenpeace on kuuluisa väkivallattomasta suorasta toiminnastaan ja kansalaistottelemattomuudestaan. Voidaan kuitenkin todeta, ettei se ole ollut niin keskeisesti esillä suomalaisen kansalaisyhteiskunnan keinovalikoimassa ennen lähivuosia.

muut intialaiset itsenäisyysaktiivit pyrkivät tuomaan esiin, ettei Isolla-Britannialla ollut oikeutta hallita ja päättää intialaisten puolesta heidän elämistään, haluaisin tottelemattomuudellani tuoda esiin, ettei Suomella ja laajemmin globaalilla pohjoisella ole oikeutta päättää meidän demokraattisen prosessimme ulkopuolelle suljettujen ihmisten puolesta heidän oikeudestaan elää.

Pyrin siis ympäristökysymysten esille tuomisen lisäksi herättelemään ihmisten oikeudenmukaisuuden tajua sekä keskustelua vallankäytön oikeutuksesta, avaa Loikkanen Loikkanen kertoo, että kansalaistottelematto-

Hauska fakta muuten, termi puunhalaaja tulee ”chipko” liikkeestä, jonka jäsenet sitoivat vuonna 1973 itsensä puihin Intiassa estääkseen metsähakkuita. Chipko-liikkeen sanotaan inspiroineen monia muita ympäristöliikkeitä

Keskeistä kansalaistottelemattomuudessa on vallankäytön legitimiteetin kritiikki. Myös sen seurauksena syntyvä julkisuus on tärkeää, sillä julkisuuden kautta saadaan asioita poliittiselle agendalistalle.

Elokapinassa vuodesta 2020 toiminut Helsingin yliopiston opiskelija Tellu Loikkanen avaa, että samalla tavalla kuin Gandhi protestoi sitä, ettei Ison-Britannian kolonialistit saaneet hallita intialaisten asioita, voidaan kansalaistottelemattomuudella protestoida sitä, ettei valtiolla ole oikeutta jatkaa luonnon tuhoamista.

Kansalaistottelemattomuus ei ole vain julkisuuden saamisen strategia, vaan kyse on laajemmasta kritiikistä vallankäytön legitimiteetille: samaan tapaan kuin Gandhi ja

muus on avainasemassa tuomassa esille vallanpitäjien toimimattomuutta ympäristökriisissä.

Kun edustuksellisen demokratian instituutioiden kautta valitut vallanpitäjät edelleen vuosikymmeniä jatkuneesta tiedeyhteisön viestinnästä, lukuisista mielenosoituksista ja kiihtyvään tahtiin ylittyvistä luonnonjärjestelmien keikahduspisteistä huolimatta jatkavat ilmaston kuumentamista ja elinympäristöjen tuhoamista riskeeraten planeettamme elinkelpoisena säilymisen, väkivallaton kansalaistottelemattomuus on nähdäkseni perusteltua, sanoo Loikkanen.

Myös julkisuus on keskeistä kansalaistottelemattomuudessa. Vaikkei se olisikaan sen ensisijainen tarkoitus, se on varmasti sen näkyvin hyöty. Julkisuus oli tärkeää niin Koijärvi-liikkeessä kuin on nykyään Elokapinan toiminnassa. Koijärvi-liike inspiroi monia ympäristöprotesteja Suomessa sen saaman julkisuuden kautta, ja onnistui popularisoimaan ajatusta luonnon itseisarvosta. Se politisoi asian, joka ei ennen ollut poliittista.

“Se politisoi asian, joka ei ennen ollut poliittista.”

21

22

Julkisuuden tärkeys on nähty esimerkiksi Elokapinan toiminnassa. Kun Elokapina pääsee otsikoihin esimerkiksi tieblokilla, samaan aikaan pääsee sen ajamat asiat uutissivustojen etusivuille. Tätä kautta ympäristöasioista puhutaan ja ne saadaan poliittiselle agendalistalle. Kansalaistottelemattomuus siis toimii.

Hän avaa, että kansalaistottelemattomuus on tärkeää asioiden tuomisessa julkiseen keskusteluun.

Kansalaistottelemattomuudella pyrin pakottamaan julkisen keskustelun yhteiskuntamme aiheuttamaan ympäristötuhoon sekä luomaan päättäjille poliittista painetta tehdä tarvittavat muutokset, Loikkanen kertoo.

Kuuluisa tapaus lähivuosilta, joka mainittakoon sen aiheuttaman suuren mediajulkisuuden takia, oli Elokapinan syksyllä 2020 järjestämä tieblokki Kaisaniemessä, jossa poliisi ylilyöntinä suihkutti pippurisumutteella kadulla istuvia aktivisteja. Elokapina ja tapaus olivat sen jälkeen päiviä uutisten etusivuilla, Elokapinan aiheeseen liittyvässä Instagram postauksessa on yli 11 000 tykkäystä ja sisäministeri Maria Ohisalo Twiittasi kyseenalaistaakseen poliisien voimankäytön. Jukka Huusko kirjoitti Helsingin Sanomien artikkelissaan 10.10.2020 kuinka ”Helsingin poliisi teki Elokapina-liikkeelle palveluksen”, viitaten tapauksen saamaan mediahuomioon. Tapaus kertoo mediahuomion tärkeydestä nykyajan yhteiskunnallisille liikkeille. Epäkohdan muuttaminen ilman että siitä puhutaan julkisuudessa on vaikeaa.

Miksi kansalaistottelemattomuus on kuitenkin vasta nyt noussut otsikoihin?

Suuri syy miksi suomalaisessa järjestökentässä kansalaistottelemattomuus on niin harvinaista, on että suomalaisilla liikkeillä on ollut taipumus muotou-

tua yhdistysmuotoisiksi organisaatioiksi, tai puolueeksi Vihreän puolueen tapauksessa, joka syntyi, kun ympäristöaktivistit yhdistyivät ympäri Suomea Koijärven seurauksena.

”Formalisoituminen” järjestöksi antaa legitimiteettiä politiikassa, mutta toisaalta suomalaiseen järjestökentän perinteeseen kuuluu vahva yhteistyö valtion ja kunnan eli poliittisen kentän kanssa. Liikkeiden muuttuessa yhdistyksiksi ne niin ikään siis päätyvät lainkuuliaisiksi ja maltillisiksi.

Osana poliittista järjestelmää, formalisoituneina, niillä on ollut siihen motiivia, sillä se on antanut niille legitimiteettiä.

Elokapina on rikkonut tätä kaavaa ja avannut liikkeelle vapaammin mahdollisuutta kansalaistottelemattomuuteen ja ”maltillisuuden kahleista” eroon pääsemiseen. Elokapina ei sinänsä ole organisaatio perinteisessä muodossaan, vaan kutsuu itseään itseorganisoituvaksi kansanliikkeeksi / organismiksi. Elokapinalla ei ole johtoa tai muutenkaan hierarkista rakennetta, vaan liike koostuu eritasoisista ryhmistä – paikallisryhmistä, lähiryhmistä ja työryhmistä. Kunhan ryhmät kunnioittavat Elokapinan perusperiaatteita, ne voivat toimia itsenäisesti ilman kummoisempia lupia tai hierarkiaa. Tämä on tärkeä muutos verrattuna perinteisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin.

Toinen muutos Elokapinan ja muiden nykyajan kansalaistottelemattomuutta käyttävien liikkeiden, kuten juuri otsikoissa olleen Convoy

vaihtelevia, mutta Elokapinan toiminta on tullut ihmisille pikkuhiljaa tutummaksi.

Olen keskustellut paljon ohikulkijoiden kanssa mielenosoitusten yhteydessä, ja ihmiset ovat usein olleet uteliaita ja kiinnostuneita.

Monilla on myös tarve päästä keskustelemaan ympäristökriisistä. Paljon olen kuullut kannustusta ja tsemppausta. Sitten on toki myös heitä, jotka haukkuvat hipeiksi tai käskevät menemään töihin mielenosoittamisen sijaan.

Oma kokemukseni on, että julkisessa keskustelussa asenteet vaikuttavat hyvin kärjistyneiltä, kertoo Loikkanen.

Vaikka Loikkanen ilmaisee osallistuneensa väkivallattomaan suoraan toimintaan ja kansalaistottelemattomuuteen lyhyen aikaa, eikä hänellä ole pitkää aikaperspektiiviä asenteiden muutoksen, näkee hän, että asenteet eivät ole enää niin kummaksuvia.

Loikkanen kertoo, että Elokapinan toiminta on tullut ihmisille pikkuhiljaa tutummaksi, eikä esimerkiksi katujen blokkaamista nähdä enää niin radikaalina toimintana kuin aiemmin. Monet ovat julkisesti ilmaisseet tukensa Elokapinalle, liikkeeseen on tullut mukaan paljon ihmisiä eri taustoista, ja ympäristöministeriö on aloittanut Elokapinan vaatiman säännöllisen kriisitiedotuksen ympäristön tilasta ainakin satunnaisesti.

Koen, että minulla monella mittarilla erittäin etuoikeutettuna, korkeakoulutettuna rikkaan maan kansalaisena on velvollisuus yrittää saada aikaan muutosta. On oikeustajuni vastaista, että lainsäädäntömme sallii elinolosuhteiden tuhoamisen globaalissa etelässä eläviltä ihmisiltä, massasukupuuton myötä kuolevilta toislajisilta olennoilta sekä vielä syntymättömiltä lapsilta, jotka kaikki on automaattisesti suljettu päätöksenteon ulkopuolelle, sanoo Loikkanen.

“Elokapinan toiminta on tullut ihmisille pikkuhiljaa tutummaksi, eikä esimerkiksi katujen blokkaamista nähdä enää niin radikaalina toimintana kuin aiemmin.”

-mielenosoituksen, keskiössä on myös niiden toiminnan matalakynnyksisyys, organisoituminen internetissä ja viestintäkanavilla, sekä internetin ja somen yleinen hyödyntäminen.

Convoy -mielenosoitukseen osallistuminen tai Elokapinaan liittyminen ei vaadi minkäänlaista sitoutumista tai järjestöön hakemista. Liikkeiden toimintaan voi osallistua silloin kuin haluaa, ja niihin osallistua siinä määrin kuin haluaa. Sosiaalinen media ja digitaaliset viestimet ovat ympäristö, jossa organisoidaan tapahtumia.

Miten kansalaistottelemattomuuteen sitten suhtaudutaan ja onko suhtautuminen muuttunut? Loikkanen avaa, että asenteet kansalaistottelemattomuutta kohtaan ovat

23

TEOLISUUDEN RAUNIOISSA Yhteiskuntahistoriaa opiskellessa aivan lähihistoriasta löytää tuon tuosta ilmiöitä, jotka ovat ennen tuntuneet hyvinkin kaukaisilta. Tulitikkutehdas on ikkuna erääseen yllättävän lähellä olevaan ilmiöön. Nimittäin lapsityövoimaan.

TEKSTI JA KUVAT: ARMAS WESELIUS

Vanhan tulitikkutehtaan rakennuksen tiilet ovat pudota niskaan, kun astumme ikkunasta sisään jo pitkään tyhjillään olleeseen tehtaaseen. Helmikuisen Pohjois-Uudenmaan pakkaset ovat jäädyttäneet tehtaan lattiat, ja sisälle tuiskuttaneeseen lumeen on painautunut paikallisen kissan tassunjälkiä. On kuin koneiden ja lasten askelten äänen voisi vielä kuulla kaikuvan hallin seinien pinnoilla.

Mäntsälässä sijaitseva, alun perin tulitikkutehtaaksi rakennettu rakennus valmistui tasan sata vuotta sitten joen varrelle. Tehdas rakennettiin, kun vastarannalla ollut samaa tehtävää toteuttanut hirsirakennus tuhoutui tulipalossa vuonna 1918. Uudessa tehtaassa valmistettiin tulitikkuja 1929 asti, jolloin vuotta aiemmin tilukset ostanut ruotsalainen Ivan Kreuger pysäytti koneet oman tulitikkutuotantonsa eduksi.

Kissan tassunjälkiä lumessa

Tehdas oli osa alueen tulitikkutehtaiden kultakauden loppua.

Kaikkiaan seitsemän Mäntsälän tehdasta tuotti 1900-luvun alussa parhaimmillaan puolet Suomen tulitikuista ja työllisti Mäntsälän reilusta 8000:sta asukkaasta noin tuhat.

24

Tulitikkutuotanto oli 1900-luvun alussa yksi Suomen merkittävimmistä lapsia työllistävistä teollisuuden aloista.

Lapset tekivät usein töitä 1800-luvun alun Ison-Britannian vertaistensa tavoin koneiden ääressä, ja joidenkin tehtaan koneen käyttämiseen vaadittiinkin niin sanottu apulainen, joka oli usein lapsi. Kokonainen mäntsäläläinen perhe saattoi olla töissä tulitikkutehtaalla: isä hankki puuta tehtaalle, jossa äiti ja lapset valmistivat tulitikkuja ja tikkuaskeja.

Tehtaan sisällä tehtävän työn lisäksi lapset tekivät usein töitä kotona. Tehtaat ulkoistivat tulitikkuaskien kokoamista kotitalouksiin, joissa lapset valmistivat askit tehtaan raaka-aineista, antoivat liisterin kuivua ja veivät valmiit tuotteet takaisin tehtaalle.

Alle 12-vuotiaiden lasten käyttö teollisuudessa kiellettiin lailla vuonna 1889, mutta teollisuushallituksella oli valtuudet myöntää poikkeuslupia lapsityövoiman hyödyntämiseen. Lupia annettiin kernaasti.

Oppivelvollisuuslaki säädettiin 1921, ja oppivelvollisuus koski aluksi 7-13-vuotiaita. Kansakoulun jälkeen 13-14-vuotiaat lapset hakeutuivat usein ammattikouluun, jonka ohessa tehtiin yleensä töitä. Lapset kävivät töissä koulun rinnalla ja kesälomilla, eikä maaseudulla ollut tavatonta, että lapset tekivät myös supistettua kansakoulututkintoa ehtiäkseen käydä enemmän töissä.

25

Tehtaan halleissa ei ole enää lapsia, työläisiä tai koneita. Tiilirakennus on kokenut vuosituhannen vaihteen jälkeen kolme tulipaloa, ja sen ylemmät kerrokset ovat tuhoutuneet lähes kokonaan. Emme uskalla kavuta toiseen kerrokseen huteran näköisiä kakkosnelosesta rakennettuja, tulipalosta selvinneitä portaita, joten suuntaamme takaisin irtoilevien tiilien reunustamaa ikkunaa kohti. Joidenkin kilometrien taksimatkan jälkeen syömme valmisruokaa juna-aseman K-kaupan ostoskärrykatoksessa, kunnes Helsingin juna saapuu.

26

27

IRLANTI

Vaihtokokemus vihreällä saarella TEKSTI JA KUVAT: SIRKE ROISKO

M

inulle oli aina ollut selvää, että haluan ehdottomasti lähteä yliopistovaihtoon opintojeni aikana – ja kuitenkin lähetin hakemukseni ihan viime tingassa. Oli kevät 2020, istuin rannalla Costa Ricassa, uinuvassa surffikaupungissa nimeltä Santa Teresa ja yritin epätoivoisesti saada puhelimen nettiä toimimaan sen verran hyvin, että saisin tyhmän Mobility Onlinen toimimaan ja hakemukseni lähetettyä. Ja onnistuihan se!

Vaihtokohteeksi valitsin Dublinin. Irlanti on aina kiehtonut minua maana (luontoa, bisseä ja hauska aksentti – mikä sen parempaa?) ja maan pääkaupungissa sijaitseva Trinity Col-

28

lege oli houkutteleva vaihtoehto. Olin käynyt Irlannissa kerran aikaisemminkin, mutta mitään suurta tuntemusta maasta minulla ei ollut. Tiesin kyllä, että vettä sataa paljon, ja että alkoholi virtaa. Tämä piti kyllä paikkansa.

Tammikuun 2021 alussa olikin aika pakata kimpsut ja kampsut ja suunnata kohti Irlantia. Paras ystäväni valtsikasta oli sattunut hakemaan samaan vaihtoyliopistoon kanssani, joten matkasimme Dubliniin yhdessä. Asuminen Dublinissa ei ole erityisen halpaa ja päädyimmekin asumaan melko kalliissa opiskelija-asuntolassa. Asuntolassa minulla oli oma makuuhuone ja kylpyhuone, mutta jaoin keittiön ja olohuoneen kolmen muun tytön kanssa.

Opiskelin Trinity Collegessa maailmanpolitiikan sivuainekokonaisuuden. Trinity Collegen kampus on jo itsessään nähtävyys kaikkine historiallisine rakennuksineen, joten siellä oli oikein mukava opiskella. Opiskelu oli aika samanlaista kuin Helsingin yliopistossa. Oli massaluentoja sekä pienryhmäkeskustelua.

Irlantilaiset olivat todella aktiivisia keskustelijoita, ja jotkut professorit painottivat, että kurssista pääsee läpi vain jos osallistuu keskusteluun. Palautuksia oli viikoittain ja läsnäoloa valvottiin. Vietin paljon enemmän aikaa opintojeni parissa Dublinissa kuin normaalisti Helsingissä – taso oli aika kova, ainakin maailmanpolitiikan opiskelijoiden keskuudessa.

Vaikka pääkaupungin voisi kuvitella olevan

ruuhkainen ja epämiellyttävä, on Dublinissa ihan omalaatuinen tunnelma. Pubit ovat irlantilaisille olohuoneen jatke. Niissä on lämmin ja kotoinen tunnelma, ruoka-annokset ovat runsaita ja täyttäviä ja ympärillä soljuu iloinen puheensorina. Ihmiset ovat rentoja ja mutkattomia ja osaavat todella pitää hauskaa. Vaikka Dublin onkin kooltaan aikalailla Helsinkiä vastaava, ei Dublin tunnu yhtään pääkaupungilta vaan on kaiken kaikkiaan todella kotoisa.

Paras yleinen neuvo jonka voin antaa on että matkustakaa ihmeessä Dublinin ulkopuolelle!

Irlanti on tunnettu upeista maisemistaan ja henkeäsalpaavista kansallispuistoistaan, kuten Wicklowista ja Glendaloughista. Dublinista pääsee kätevästi busseilla ja junilla tutkimaan muitakin paikkoja, ja hienoja nähtävyyksiä löytyy jo puolen tunnin junamatkan päästä, esimerkiksi Howthin kalastajakylä. Musiikkia raikuvien pubi-iltojen ja villin opiskelijaelämän jälkeen oli välillä hyvä jatkaa matkaa kohti luontoa ja mieltä rauhoittavia maisemia.

”Vaikka pääkaupungin voisi kuvitella olevan ruuhkainen ja epämiellyttävä, on Dublinissa ihan omalaatuinen tunnelma.”

Parasta vaihdossani olivat ehdottomasti päiväreissut pikkukyliin, beer pong -turnaukset asuntolan muiden opiskelijoiden kanssa ja aamukolmeen asti venyneet pubi-illat. Vaikka itse vaihtokokemukseni oli vain muutaman kuukauden pituinen (päädyin pandemian alussa matkustamaan takaisin Suomeen ja suorittamaan kurssit loppuun etänä) oli minulla järjettömän hauskaa. Sain tutustua mahtaviin tyyppeihin eri puolilta maailmaa, osallistua mielenkiintoisille kursseille ja juoda snadisti liikaa tequilaa ja Guinnessia – kaiken kaikkiaan 10/10 kokemus!

29

Getting New Insights:

My Exchange Student Life in Helsinki TEXT: HYUNWOO YANG

PICTURES: HYUNWOO YANG, PIXABAY

H

ello! I’m Hyunwoo Yang, who came to the University of Helsinki from Korea as an exchange student last autumn semester. You can call me Benjamin by my English or Finnish name! Finnish college life, which was a little different from the college routine that I was familiar with in Korea, became a valuable time for me that brought new insights. This is not just because of living away from the country where I originally lived, but it served as a link to experiences that could be obtained by adapting to everything new in education, language, culture, and environment. Now, I would like to share Finland’s student culture and the most impressive experiences in Finland that I felt during my exchange term in Finland.

30

Before I finally chose Finland, I had this place as one of the options with other Nordic

countries such as Norway, Sweden, and Denmark. I wanted to find areas where I could experience college life and everyday culture slightly different from Asia and North America. At first, I thought about going to Norway, where my friend already lives, but I noticed that the cost of living in Norway was too high, so I chose it as an alternative. This gave me a chance to study as an exchange student at the University of Helsinki. Of course, the COVID-19 pandemic, which suddenly began, caused my exchange student plan to change. Originally, I was supposed to come to Finland a year ago to study, but due to the prolonged pandemic situation, it was postponed until the autumn semester of 2021, after my vaccination. Even in the COVID-19 situation, there was a time when it was not possible to give up the opportunity to interact with students from other countries and experience the other’s culture. And I became more determined to go through the life of an exchange student with the meaning of reopening a road that others had not opened.

Now, I don’t regret this decision at all.

Campus life at the universities of Finland and Helsinki had several differences from college life in Korea. In Korea, professors usually give lectures in large classrooms, and students talk and share what they have studied in person only at limited times, such as during group presentations. In addition, most of the end-of-semester evaluations were conducted in the form of tests that required a set answer within a short time. However, the atmosphere of the lecture in Finland was a little different, and

if the professor’s lecture was one half of the time, the other half was based on reading materials, sharing insights as well as giving and receiving mutual feedback such as questions and evaluations. In Korea, the current trend is gradually expanding, but there were also many essays in Finland that required students to talk about what they thought while studying. On average, I spent more time in Korea writing an essay, but through those times, I was able to learn how to manage my time and organize what I studied. Therefore, compared to my college life in Korea, Finnish university classes came to me as a plot of a movie that left a relatively ”open ending” for students.

The process has some set framework through

person, and got closer. This applies to everyone living in other countries as a study abroad and exchange student, but it takes courage to get out of the group one feels familiar with.

The two-year pandemic not only limited individual opportunities, but also made people’s economic life difficult and caused emotional depression. Classes are still going on remotely, so there was also a doubt of whether there would be enough time to meet people and get close. Nevertheless, what I felt in Finland was that a new form of daily life became possible and that I came closer to the opportunity to access different possibilities than in the past. I felt that my college life in Finland, which gave me more time to think compared

activities such as lectures, discussions, and presentations, but in the end, the ending strongly showed that I had to make it myself.

It is never easy to get close to new people.

However, I could see that the opportunity came to me only when I faced it without being afraid. In fact, this was not the first time I came to Finland, but my first visit was as a traveler, so it was unfamiliar to spend half a year as a resident myself. It took me about two weeks after arriving in Finland to adapt to the new dormitory and get used to hanging out with friends who I met at the dorm and university. At first, there was a lot of time to spend with foreign exchange students living in the same student dormitory or with people from the tutor group tied up with exchange students. Then, from the start of the semester, I started to participate in events held by the student council of my major, where I met several Finnish students, talked to them in

to Korea, also gave me more opportunities for leisure. Finland’s weather, which suddenly became colder and shorter since November, has been a little difficult for me to adapt to, but I halved my difficulties through trips to Lapland and Christmas events where I could feel Mother Nature. My Finnish exchange period had the greatest meaning as a ’process of accepting a new collection of insights’, and on the other hand, it was an opportunity to create a systematic idea of what I will do in the future now that I have returned to Korea.

When you come to study in Korea or other Asian countries, the direction may be different, but I’m sure it will be a good opportunity to get new insights and learn how to communicate with people from different cultures.

“Compared to my college life in Korea, Finnish university classes came to me as a plot of a movie that left a relatively ”open ending” for students.”

Cheer up for all and I hope you can experience brand-new things through Erasmus and other student exchange programmes!

31

Sammetsdiktaturen

Ett porträtt av sanning, förändring och civilsamhället i dagens Ryssland

V

TEXT OCH BILD: BENJAMIN BYHOLM

ad är rysk demokrati? Den här frågan ställer Anna-Lena Laurén till sig själv och läsaren i sin nyaste bok Sammetsdiktaturen – motstånd och medlöpare i dagens Ryssland. Boken är en skildring av vardagsliv i Ryssland och av det ryska folkets förhållande till politiska makten. Ryssar utanför Putins maktapparat. Aktivister, journalister, forskare, oppositionspolitiker – alla agerar på ett sätt som ofta utmanar Kremls narrativ om hur saker och ting skall ordnas.

Laurén beskriver ett samhälle i förändring. Ett samhälle där allt fler ryssar tar ställning mot landets auktoritära styre. Tonåriga ryssar har nu levt hela sitt liv under Vladimir Putins, oligarkernas och ”silovikernas” (högt uppsatta politiker och tjänstemän inom ryska säkerhetsbyråkratin) välde. Många av dessa unga människor får sin information från utländska nyhetssajter eller via de få oberoende media som ännu är verksamma i Ryssland. De bildar en ny generation av mediekritiska medborgare som inte tar Putins propaganda för givet.

32

Samtidigt är det klart att en betydande del av det ryska folket lystrar till den officiella sanningen, vare sig den gällde orsakerna till kriget i Ukraina ell e r

“nödvändigheten” av att använda våld mot fridfulla demonstranter. Det här betyder inte att ryssarna är dumma. Många förstår att det politikerna och nyheterna säger är lögner. Men de har blivit vana. “Så här är det överallt” – en vanlig kommentar bland ryssar då makthavarna beter sig obefogat, enligt Laurén. Till exempel då Putin fängslar oppositionspolitiker och aktivister.

Laurén belyser även klyftan mellan makthavarna i Moskva och den ryska landsbygdsbefolkningen. Desto längre avståndet blir till Rysslands ekonomiska centra, desto mindre verkar politikerna bry sig om invånarnas åsikter om saker och ting. Därför har landsbygden blivit en grogrund för politisk aktivism. Då Moskvaeliten planerar att grunda en avstjälpningsplats i kärret i Sjies – en ort som för tjänstemännen är tillräckligt avlägsen och glest befolkad för att dumpa metropolens skräp i – mobiliserar sig lokala invånarna i trakten för att stoppa projektet.

I en av bokens mest intressanta delar beskriver Laurén ”sammetsdiktaturens” skörhet, trots dess hårda yta. Coronapandemin, ekonomiska svårigheter och en Potemkinkuliss av demokrati har ökat medborgarnas kritik mot Putin. Nu har han dessutom styrt Ryssland in i ett vansinnigt krig mot Ukraina. Rubeln störtdyker. Ryska ekonomin är lamslagen och isolerad. Ny lagstiftning gör objektiv journalism kring Rysslands krig omöjligt. Putins krig i Ukraina framstår dag efter dag som ett allt större fiasko. Detta kommer at ha betydande konsekvenser för sammetsdiktaturens framtid. Utvecklingens riktning återstår att se.

Sinä olet suruni

L

Ruotsinsuomalaisuuden haava – taiteen avulla perhehistoria näkyväksi

okakuussa 2021 istun Rauman pääkirjastossa kirjoittamassa Ympäristö ja politiikka -kurssin surullisenkuuluisaa loppuesseetä. Tapani mukaan kirjojen ympäröimänä en voi olla harhautumatta esseeni ääreltä tutkailemaan kirjaston romaanitarjontaa – mitä tahansa voidakseni hetken lepuuttaa mieltäni planeettaamme uhkaavan ekologisen kriisin ajattelusta. Olen juuri muutamaa viikkoa aiemmin ollut Kansallisarkistossa tutkailemassa Lastensiirtokomitean aineistoja, ja sattuman kaupalla hyllyjen välistä käteeni tarttuu tämä tarina – Anna Takasen omaelämäkerrallinen muistelmateos Sinä olet suruni: Kertomus sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta. Kun vihdoin kiireiltäni ja tiktokin-selailultani saan tartuttua kirjaan, se vie minut herkkävireisyydellään mukanaan eri tavalla kuin mikään muu kirja pitkään aikaan.

Anna Takanen on vuonna 1968 Ruotsin Kungsbackassa syntynyt näyttelijä, ohjaaja, teatterinjohtaja sekä kirjailija. Hänen isänsä Timo Takanen lähetettiin sotalapsena Ruotsiin vuonna 1942 ja oli yksi niistä noin 15 500 lapsesta, jotka eivät palanneet takaisin Suomeen sodan päätyttyä. Tästä ja sitä seuranneista elämäntarinoista Takanen kirjoittaa teoksessaan.

Sotaa ja sen jättämiä jälkiä on kuvattu aikaisemmin paljon miesten näkökulmasta, mutta tämä teos avaa myös äitien ja tyttärien todellisuutta – kokemuksia kotirintamalta, joka jatkoi olemassaoloaan myös sodan jälkeen, itse rintaman kadottua aktiivisesta konkretiasta.

Se kuvastaa, kuinka tuo kotirintaman haava kulkeutui myös toiseen, uuteen kotimaahan ja uuteen sukupolveen, jonka elinaikana elettiin jo rauhan aikaa. Kirjan tarina kuljettaa

TEKSTI JA KUVA: TYTTI RUUSUNEN

matkassaan ajatusta siitä, kuinka ”sota häviää perheestä neljän sukupolven aikana”. Trauma kulkeutuu käsittelemättömänä myös valtiorajojen ja sukupolvien ylitse lävistäen ihmismieliä tuskallaan, joka ei enää kolmannen sukupolven, Annan, tapauksessa ole samalla tavalla välittömän omakohtainen, mutta koskettaa hänen maailmaansa silti merkittävästi.

Kirja käsittelee sotalapsiteeman rinnalla suomalaisuutta, ruotsalaisuutta ja ruotsinsuomalaisuutta – se pohtii tarinan vaiheissa kansalaisuuden ja identiteetin välistä suhdetta. Esille nousee Timo Takasen tietynlainen isänmaallisuus kaipuun ja ylpeyden muodoissa kotimaataan kohtaan, kun puolestaan tytär Annalle Suomi ja suomalaisuus ovat varhaislapsuudessa jännittäviä, innostusta herättäviä asioita, mutta kouluun mennessään hän saa huomata, kuinka “finne” voikin olla haukkumasana, minkä myötä suhteesta suomalaisuuteen tulee mutkikas.

Suomalaisuus ja se, mitä t a r ko i t t a a olla suomalainen, nousee k i rjassa

33

paljon esille. Pidin siitä, kuinka teoksessa suomalaisuuteen liitetyt ideaalit vahvasta, sisukkaasta pärjäämisestä tuodaan esiin, mutta niihin ei myönnytä. Niitä ei tuoda esille kuin sanoakseen, että kun kärsimystä on, se on kestettävä kuin mies. Enemmänkin riveillä ja niiden väleissä pureudutaan siihen, miksi hammasta purren pärjääminen ilman traumojen käsittelyä jättää syvät haavat lopulta tulehtuneiksi. Teos on inhimillisempi kuvatessaan tunteita ja kokemuksellisuutta, kuin jotkin muut sotaa ja siihen liitettyä urheutta ja tragediaa glorifioivat romaanit.

34

listä. Koskettava tositarina on puettu kirjan kansien väliin sanoiksi mitä kauneimmalla, raastavimmalla tavalla. Herkkä emotionaalinen kuvailu ja varsinkin kirjassa kuvatut lasten näkökulmat ja kokemukset, Takasen sekä hänen isänsä, saavat herkistymään. Yllättävää kyllä, lainaus Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä kulminoituu kirjan tunteensyvyyden huippukohtaan – sitä lukiessani ja ääneen nyyhkyttäessäni pohdin, kuinka Kiven lukeminen ei aiemmin ole minua tällä tavoin koskettanut, mutta nyt intertekstuaalisesti se on samalla kauneinta ja kamalinta ikinä.

Todellisen yhteiskunnan ilmi”Enemmänkin riveillä ja niiden önä teoksesta havaittavissa on väleissä pureudutaan siihen, myös erilaiset ruotsinsuomalaisuudet ja eri sukupolvien miksi hammasta purren pärjääminen eri syyt lähteä Ruotsiin – ne ilmenevät ohimennen tavoil- ilman traumojen käsittelyä jättää syla, joita en ilman teosta olisi vät haavat lopulta tulehtuneiksi” tullut ajatelleeksi. 1940-luvulla maahan sotalapsina saapuneet olivat 1960–1980 -lukujen työperäisen Teos on kuvailussaan puhutteleva ja yhteismuuttoaallon huipun aikaan jo varttuneet kuntahistorian opiskelijalle hedelmällinen aikuisiksi ja saaneet lapsia Ruotsissa. Tällöin virike pohdinnalle. Kuten kaunokirjallisuus jossain määrin jo ruotsalaistuneiden sotalas- mielestäni aina, tämäkin antaa lukijalleen ten lapset saattoivat käydä koulua samaan ai- tilan harjoittaa empatiakykyään; kuinka onkaan, kun vasta Suomesta saapuneiden lapset, kaan maailmassa monenlaisia eri tavoin vaikuten teoksessa Annankin tapauksessa. Paet- keita ihmiskohtaloita, joissa jokin silti saa tiin Suomesta sitten sotaa tai työttömyyttä ja ihmiset rämpimään vastoinkäymisten läpi köyhyyttä, Ruotsiin lähdössä on molemmille – ja vaikka kuinka kaukainen kuvattu tilansukupolville kyse jollain tapaa selviämisestä. ne olisi lukijan omasta elämästä, inhimillistä samaistumispintaa on löydettävissä. Ehkä Kun kerron perheeni kanssa ruokapöydän se on palava rakkaus elämää kohtaan, mikä ääressä istuessani lainanneeni tällaisen kir- saa ihmiset jatkamaan eteenpäin kaikesta jan, isäni kertoo, että hänen isänsä sisko: huolimatta, kuten tästäkin teoksesta välittyy. minun jo vuosia sitten edesmennyt isotäti- Kaiken kaikkiaan voin siis antaa vahni – sattumoisin myöskin nimeltään Anna van lukusuosituksen tälle teokselle.

– oli myös sotalapsena Ruotsissa. Silloin, tuon keskustelun noustessa esiin, en osan- Post Scriptum: nut esittää kysymyksiä – nyt tämän kirjan Olkaa onnellisia, että ehdin saada kyseisen myötä ehkä osaisin. Kun sitä kunnolla käy kirjan luettua ennen tämän lehden tekstien ajattelemaan, aihe ei ole siis minullakaan dedistä. Muuten olisitte saaneet arvion Lauri kovin kaukana, ei tarpeeksi. Tuskin kellään, Tähkän Äärille -kirjasta, ja sitä ei kukaan – ja edes tässä neljännessä sodanjälkeisessä su- tarkoitan ei kukaan – olisi halunnut lukea. kupolvessa. Aamuyön unettomina tunteina luen kirjan loppuun tyyny märkänä kyyne-

IRTOLAISEN YSTÄVÄT

Minä olen: Hanna Kuusi, yhteiskuntahistorian yliopistolehtori (nykyään talous- ja sosiaalihistoriassa)

Horoskooppimerkkini: Druidien puuhoroskoopissa näköjään jalava, sehän sopii: ”Hän uskoo ihmisten hyvyyteen.”

Lempivärini: Aurinkoisena päivänä taivaan sininen tai kevään vaaleanvihreä

Lempieläimeni: Kaikki eläinten pennut ja poikaset

Minä harrastan: Tanssia, mieluiten lyrical jazz, ja joogaa

Lempiaine koulussa: Ranska, kuunneltiin chansoneja ja kokattiin koulun keittiössä ranskalaista sipulikeittoa

Televisiosta katselen: Hienoja maisemia ja hyviä ohjelmia Lomalla minä: Olen mahdollisimman paljon ulkona Haluaisin oppia: Kunnollisen tuplapiruetin

Haluaisin tavata: Omia opiskelijoita ja kollegoita livenä

Haluaisin matkustaa: Skotlantiin tai Irlantiin patikoimaan

Jos saisin lisää tunteja vuorokauteen: Lukisin enemmän

Pienenä olin varma, että minusta tulee isona: Köyhienaputoimiston pankkineiti, laitettaisiin rahaa kirjekuoriin ja liimattaisiin postimerkit päälle

Bravuurini keittiössä: Linssilasagne

Salainen paheeni: Kolmen kaverin jätski suoraan purkista Viimeksi nauroin: Joka päivä kaikenlaiselle

En koskaan unohda: Lapsen onnettomuutta, onneksi ei käynyt pahemmin

Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut: Ei koskaan on vielä tänään (Bertolt Brecht)

KUVAT: MIKA MALKAMÄKI

& Canva