Irtolainen 3 / 2018 by Irtolainen

lainen

3 / 18

Pääkirjoittajilta Kuvat: Aimi Paasu Mikäli en väärin muista, Suomen sisällissodan muistovuosi meni jo! Niinhän se onkin - kokemustasoltaan erittäin omalaatuinen vuosi 2018 on jo päätöksessään. Minkä vuoksi siis jatkamme sen tyrkyttämistä, vaikka vuosi 2019 itsessään alkaa jo lähetä loppuaan?

Toinen syy on, että vapaaehtoistyössä täytyy päteä jonkinlainen joustavuus. Mikäli elämän sisältö on sillä hetkellä niin äärimmäisen suurta, tai vastaavasti aivan toivottoman ahdasta, vapaaehtoistoimet ovat ne, jotka saadaan jättää hyllyyn lepäämään. Opiskelijalehden tekeminen on juuri sitä: tarpeen vaatiessa harkintakierrokselle jäävä vapaaehtoistoimi. Kaikille kuitenkin on suositeltavaa, että joskus ylähyllylle pistetyt asiat otetaan taas esille. Ihmiselle on aidosti tärkeää, että asiat alkavat ja loppuvat. Pölyyntymässä odotelleet asiat tulee ottaa esille, käyttää hetki sen tärkeyden punnitsemiseen, ja sitten joko saattaa se loppuunsa tai luopua siitä ikuisesti. Selvä lopetus on aina puolivillaista unohdusta parempi, sillä jokin osa meistä tulee aina muistamaan nämä kesken jääneet ja yhä valmistumistaan odottelevat palapelit. Ei olekaan ihme, että moderni ihmiskunta on niin väsynyt, jos on tullut tavaksi mieluummin kasata keskeneräisyyksiä pään täydeltä sen sijaan, että prosessoi aina vain sen verran, mitä ihomme alle milloinkin mahtuu.

Vastaus on monipuolinen. Ensimmäiseksi, hyvää työtä ei halua heittää hukkaan, etenkään sen ollessa niin mainiota, kuin tätä numeroa varten saimme mukaan koottua viime vuonna. Sisällissota toistuu tämän postuumin numeron monella sivulla - siihen on sidottu sydäntä särkevä todellinen ihmiskohtalo, kansallisidentiteetin yhdistävyyttä ja erottavuutta tarkasti analysoiva artikkeli, sekä riemastuttava lautapeliarvostelu. Lehteä varten tehtiin monia haastatteluita, joiden anti oli monella tasolla melkoista, ei vähiten syvällisellä. Filosofista näkökulmaa meille tuo kaksi mainiota kirjaa (niin teoriasta kuin käytännöstä), sekä historiaan peilautuva pohdinta bottien ja kehruu-Jennyn asemasta yhteiskunnassa. Mukana on myös oman identiteetin kyseenaliastamista ekokriisin maailmassa, joka on myös protestihuuto ilmastonmuutokseen reagoimisen poliittiseen munattomuuteen. Risuja heitetään HOLin tapahtumalle, eikä osattomaksi kyynisestä kritiikistä jää myöskään Singapore. Tämä kaikki on erittäin hyvää työtä, eikä se todellakaan ansaitse joutua artikkeleiden mustaan aukkoon.

Joten tässä on teille kadonnut numero. Nauttikaa sisällöstä, ylipitkistä Singapore-kirjoituksistani mieluusti suolan kanssa. Parhain terveisin Verne Nizovsky

Irtolainen 3/2018 - Kadonnut numero

julkaisija Talous-ja sosiaalihistorian opiskelijat Taso Ry päätoimittajat Verne Nizovsky, Vilma-Lotta Pajala taitto Verne Nizovsky, Vilma-Lotta Pajala toimituksen yhteystiedot etunimi.sukunimi@helsinki.fi kirjoittajat, Minna Majaniemi, Verne Nizovsky, Vilma-Lotta Pajala, Aino Saaristo, Eero Simanainen, Tuomas Suihkonen, Lauri Särkkä, Erkki Taanila, Leonard Wilhelmus kuvat ja kuvitus Venla Karonen, Verne Nizovsky, Aimi Paasu, Vilma-Lotta Pajala painos Picaset Py, 100 kpl kannen kuva Kansalliskirjasto takakansi Ristiretki Bolsevismia vastaan - lautapeli Irtolainen saa HYY:n järjestötukea

Hallitushaastattelussa Henrik hämäläinen Irtolainen pääsi mielissään haastattelemaan Tason vuoden 2018 hallituksen työelämä-, alumni- ja HOL vastaavaa, sekä lukuisia määriä muita meriittejä kantavaa Henrik Hämäläistä. Kuinka on monivaiheisempaa opintopolkua pitkin tallustanut Hämäläinen päässyt nykyiseen olotilaansa? Palatessaan kandi kourassa koti-Suomeen Hämäläinen kohtasi ensimmäistä kertaa suomalaisen yliopistomaailman, joka tuntui kolmen Aberdeenissa vietetyn vuoden jälkeen erikoiselta. Erot Britannian ja Suomen koulutusjärjestelmissä johtuvat yliopistojen hieman erilaisista tarkoituksista. Hämäläinen katsoo läntisten verrokkiyliopistojen olevan enemmän työhön valmistavia laitoksia, kun taas Helsingin yliopistossa sivistyksen ja itsensä kehittämisen vaalimisella on parempi asema, vaikka samassa junassa kyllä istummekin. Aberdeenissa suhteet opettajiin vaihtelivat. Historian puolella fuksivuotena läheisiksi tulleet opettajat katosivat pian pylväsholveihin; sen sijaan kansainvälisen politiikan luennoitsijakunnan kanssa suhteet myös pysyivät lujina. Paljon kehuja saavat myös Helsingin yliopiston puolisko tutuista opettajista, joihin Hämäläinen ei näe mitään vaikeuksia ottaa kontaktia tarpeen vaatiessa, miksei myös ilman.

Teksti ja kuva: Verne Nizovsky

Hämäläinen päätyi kysyttäessä pohtimaan historianopetusta Britanniassa. Ainakaan Skotlannissa peruskoulussa ei ole minkäänlaista pakollista sisältöä vaikkapa kolonialismista, joka on vaihtoehtoisen kurssin muodossa. Pitkän

aikavälin sarjojen läpikäynti, johon vaikkapa Suomen historianopetus nojaa, ei Britanniassa ole yleistä. Myös yliopistossa kurssivalikoima on valtava, mutta aikarajoitteet selkeät ja venyttämismahdollisuuksia vain vähän. Ehkäpä myös tästä syystä askel takaisin Suomeen kävi melko kepeästi. Kaipuuta takaisin Aberdeeniin Hämäläinen, hyväksi katsomiensa vuosien jälkeenkään, ei tuntenut. Kiitettävästi opiskelijaelämän viihteelliseen puoleen osallistunut Hämäläinen oli sanojensa mukaan jonkin veroinen outsider kandifuksien hämmästellessä yliopiston ihmeitä vuonna 2016. Kaikesta huolimatta hän ihastui Helsingin yliopistoon.

ja toivotaan. Mikä sitten on Hämäläisen sydäntä lähellä historian tutkimuksessa? Syvän harkitsevan henkäyksen jälkeen hän kertoo, että hänelle ehtymättömältä tuntuvat kiinnostuksen kohteet ovat 1900-luvun alkupuolen sotien vaikutus ihmisyksilöihin ja yhteiskuntiin, sekä rikoksista kylmäävin: Holocaust. Vaikka Hämäläinen tällä osoittaakin kiinnostusta ihmisen kaikkein pimeimpiin puoliin, hän kuitenkin kertoo hallitustyössä kannattelevan voiman olevan toiset ihmiset. Hän ei voi unohtaa Tason vuosijuhlien aamuun jatkunutta loppusiivousta, josta suoriuduttiin vain yhteistyöllä. Juhlien toteutumisen hän sanookin olleen vuoden kohokohtia.

Hämäläisen päätyi tutkimaan gradussaan Kauppalehdessä esiintyvää antisemitismiä vuosina 1903-1945. Aiheeseen ajoivat yhdistelmä hyvää graduohjausta, sekä oma kiinnostus tutkia juutalaisvastaisuuteen liittyvää kulttuuria. Kaikesta maailmalla tapahtuneista suurtutkimuksista huolimatta antisemitismi ei ole aiheuttanut Suomessa varsinaista tutkimustulvaa – päin vastoin, aihe on hämmästyttävän koskematon. Lisää uppoutumista siis tarvitaan

Päätösmietelmäksi Hämäläistä pyydettiin kertomaan mielipiteensä siitä, onko yliopisto yhä tieteentekemisen majakka maailmassa, vaiko tutkintojen valmistumiselle omistautunut liukuhihnakoneisto. Hämäläinen ehdottomasti toivoo ensimmäisen olevan tulevaisuus, mutta pelkää pahoin, että suunta on kohti jälkimmäistä, ainakin tämän hetken näkökulmasta katsoen.

Herra Hämäläinen poistumassa Helsingin yliopiston päärakennuksesta.

Kuiskaukset ja huudot Kuiskaukset ja huudot on Irtolaisen vakituinen palsta, jossa esitellään sekä kaunokirjallinenettä ei-kaunokirjallinen teos, jotka ammentavat historiasta tavalla tai toisella, tai ovat itses-

sään menneisyyden ajankuvia. Palstan tarkoituksena ei ole toimia kirja- arvostelun alustana, vaan tehdä näkyväksi vaikuttavia teoksia ja auttaa niitä saamaan lisää yleisöä.

Fiktio

Savonlahti haluaa kovasti romuttaa kevyessä chicklitmäisessä kirjassaan nykyajan ihannoin ruuhkavuosia elävien aikuisten yritteliäisyydestä ja menestymisestä. Kirjassa tuodaan esiin asioita, joista ei haluta puhua: epäonnistumiset ja ei-toivottu sinkkuus. Suurimmat unelmat eivät käy toteen, vaikka kuinka yrittäisi. Romaani etenee näiden teemojen ympärillä huumorin ja melankolian aallokossa.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu Sisko Savonlahti Teksti: Tuomas Suihkonen

Kirja on useiden mielestä hyvin samaistuttava, riippumatta lukijan sukupuolesta, iästä tai sosiaalisesta statuksesta. Harvinaiseksi voi kutsua myös tapaa, jolla kirja vangitsee tämän päivän deittailukulttuurin: ympärillämme näemme vain onnellisia parisuhteita, tai feeniks-linnun tavoin eroista selvinneitä.

Esikoiskirjailijan autofiktiivinen romaani kertoo yhden kammottavan vuoden ajan kolmekymppisen sinkkunaisen arjessa rämpimisestä kaupunkilaisarjessa, joka on kiehtovaa ja kovaa. On masennusta, menetettyjä parisuhteita ja rahahuolia. Sydänsurujen keskellä pitäisi löytää suunta elämälle, se positiivinen sytyke, mikä muuttaa kaiken. Pääasiassa ollaan kuitenkin vain hukassa.

Kirja ei ole kirjallisuuden taidonnäyte, vaan se on kirjoitettu oikeaan aikaan oikeassa paikassa, kuvaamaan nuorten aikuisten karikkoista elämää nyky-yhteiskunnassa. Kirjan ainoat hetkelliset heikkoudet ovat latteudet, jotka tuntuvat hiukan täytteeltä, mutta jotka täydentävät päähenkilön inhorealistisuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta muiden ihmisten elämästä. Kirja on oiva valinta raskaampien tenttikirjojen ohella. Vaarana vain on, että kirjan ahmii hetkessä. Lisää Sisko Savonlahden mustaa huumoria ja itseironiaa voi nähdä hänen Instagram-tililtään @sipelolleri

Kuva: Open Clip Art Library

Ei-fiktio

Nikomakhoksen etiikka Aristoteles Teksti: Eero Simanainen Hyve-etiikan klassikko ohjaa kohtuuteen. Joskus tekee valtiotieteilijälle, ja ihmiselle yleensäkin, hyvää vetää henkeä globaalin maailman rakenteellisista ongelmista ja kääntää tarkastelunsa sisäänpäin, yksilön elämään. Millaista on hyvä elämä ja miksi? Missä määrin sen saavuttaminen on meistä itsestämme kiinni, ja mitä se vaatii luonteeltamme? Kuinka ajattomia totuuksia moraalista voidaan sanoa? Aristoteles, jättiläinen jonka harteilla on tunkua vuosisadasta toiseen, yleisnero Stageirasta ja Makedonian kuninkaan henkilääkärin Nikomakhoksen poika, vastaa muun muassa näihin kysymyksiin isänsä mukaan nimetyssä katsauksessaan etiikkaan. Moraalifilosofian peruskiviin kuuluva tutkielma kannattaa lukea jo laajojen teemojensa ja lukuisten käsitteenmäärittelyjensä vuoksi. Tekee aidosti hyvää pohtia, mitä lopulta tarkoittaakaan hyve, järki tai ystävyys, ja mistä osista ja alakategorioista ne koostuvat. Aristoteles käsittelee kysymyksiään monesta näkökulmasta ja osoittaa ihailtavaa systemaattisuutta kategorisoidessaan käsittelemiään aiheita. Kirjan kantavana teemana kulkee kohtuullisuus: ajatus siitä, että hyve löytyy aina kahden ääripään välistä. Järki, joka on Aristoteleelle ihmisessä erityinen ja kaikkein jumalallisin osa, ohjaa ihmistä pelkäämään, suuttumaan ja nauttimaan sopivista asioista ja oikeassa määrin suhteessa siihen, mikä edistää ihmisen tarkoitusta. Myös Aristoteleen oikeudenmukaisuuskäsitykset ovat ehdottomasti tutustumisen

Kuva: Wikimedia Commons

arvoisia: Aristoteleelle oikeudenmukainen jako on sellainen, jossa kukin saa ansionsa ja arvonsa mukaan. Hänen mallinsa oikeudenmukaisesta jaosta ja vaihdannasta on samanaikaisesti viehättävän yksinkertainen matemaattisen verrannon sovellus etiikkaan, lopputuloksen epätasa-arvon puolustus sekä jopa pienen talousteorian aihio. Samalla se ohjaa lukijan väkisinkin pohtimaan, kuinka oikeastaan mitata, mikä on kunkin osapuolen arvo ja siten arvon mukainen osuus eri vaihdanta- ja jakotilanteissa. Aristotelesta ei kuitenkaan kannata lukea liian syvämietteisenä. Teos on nimittäin myös varsin viihdyttävä, osin suorasukaisen ilmaisunsa ja aikaansa heijastelevien esimerkkiensä ansiosta: Aristoteles kertoo muun muassa, miksi teatterissa napostellaan eniten silloin, kun näyttelijät ovat huonoja, miksi rumat ja yksinäiset eivät voi olla kovin onnellisia, ja miksi jotkut eivät voi lainkaan keskittyä argumentointiin kuullessaan huilumusiikkia. Yhtä kaikki, harjoita hieman teoreettista mietiskelyä ja tule osalliseksi onnellisuuden korkeimmasta muodosta Aristoteleen parissa!

Kansallinen identiteetti Yhtenäinen ja jakautunut Suomi Teksti: Aino Saaristo

Suomen itsenäistymisestä tuli viime vuonna kuluneeksi sata vuotta, mitä juhlittiin laajasti koko maassa. Myös tämä vuosi on ollut merkittävän tapahtuman muistamisvuosi, joskaan ei aivan niin myönteisen: Suomen sisällissodasta on kulunut sata vuotta. Nämä kaksi merkkivuotta tiivistävät jotain olennaista Suomen historiasta: suomalaiset ovat vuoroin korostaneet samankaltaisuuksiaan, vuoroin eroavaisuuksiaan – painavin seurauksin. Niin eroavaisuudet kuin samankaltaisuudetkin liittyvät vahvasti kansalliseen identiteettiin, jolla tehdään eroa ”meihin” ja ”heihin”. Kansallista identiteettiä luodaan ja pidetään yllä valikoimalla ne kertomukset, joita kerrotaan. Suomessa esimerkiksi kansanrunoutta kerättäessä jotkin osat ovat jääneet keräämättä, kun taas toiset on sensuroitu tai muutettu. Suomalaisuudesta on siis tietoisesti, kansanrunoudellakin, luotu tietynlaista kuvaa, johon jotkin osat kuuluvat, toiset eivät. Aleksis Kiveen aikoinaan kohdistettua kritiikkiä voi tarkastella samalla tavalla: hänen tuotantonsa ei vastannut ajan suomalaiskuvaa. Kiven teoksista on kuitenkin sittemmin muovautunut merkittäviä suomalaisen kansallisidentiteetin rakennuspalikoita. Kansallisen identiteetin rakentaminen onkin alati muuttuva prosessi. 8

kansallista yhtenäistymistä, yhteiskuntaluokka oli edelleen erottava tekijä. Joissain asioissa kuitenkin tapahtui yhtenäistymistä vuosisadan alussa. Risto Alapuron mukaan poliittisesta suuntautumisesta riippumatta Suomen linja oli Venäjänvastainen vuoden 1905 suurlakon aikana. Suurlakko toisaalta merkitsi myös työväenliikkeen todellista politisoitumista, ja sen jälkeen työväestö ja porvaristo alkoivat entistä enemmän eriytyä ja järjestäytyä omiksi ryhmittymikseen. Erimielisyydet kärjistyivät yhteiskuntaluokkien välillä seuraavien vuosien aikana, vaikka asiat pyrittiinkin ratkaisemaan rauhanomaisin keinoin. Alapuron mukaan Venäjän sekava tilanne vuonna 1917 aiheutti hankaluuksia myös Suomessa: pauhaava maailmansota hankaloitti Suomen taloudellista tilannetta, eikä vallanvaihto Venäjällä ensin keväällä ja sitten uudelleen syksyllä helpottanut tilannetta – vaikka se johtikin Suomen itsenäisyyteen. Lisäksi työväki Suomessa alkoi menettää uskonsa demokratian keinoihin, kun kesällä 1917 Venäjän väliaikainen hallitus porvariryhmien tukemana hajotti Suomen eduskunnan ja määräsi uudet vaalit, joissa Sosiaalidemokraattinen puolue menetti enemmistönsä. Demokratian toimimattomuus ja kärjistyneet välit yhteiskuntaluokkien ja poliittisten ryhmittymien välillä kulminoituivat lopulta vuoden 1918 sisällissotaan, mikä tapahtumana osoittaa hyvin, miten jakautunut Suomi oli. Talonpoikaisto ja porvaristo näkivät ”punakapinan” petturuutena isänmaata kohtaan, ja tämä tarina toistui vielä vuosikymmenten ajan sodasta puhuttaessa. Sodan seurauksena monet vasemmistolaiset liikkeet kiellettiin, kun taas monet oikeistolaiset järjestöt nostivat suosiotaan; suojeluskuntien asema vahvistui. Monilta punaisilta vietiin kansalaisoikeudet ja mahdollisuus vaikuttaa. Sosialismi ei sopinut kuvaan suomalaisuudesta. Itsenäistymisen ja sisällissodan traumojen jälkeen suomalainen yhtenäinen kansallisidentiteetti muodostui paljolti esimer-

Suomen kansallisen identiteetin synty sijoitetaan yleensä 1800-luvulle ja vielä 1900-luvun vaihteeseen venäläistämistoimien aikaan. Tätä pidetään usein suomalaisen kansallisromantiikan kulta-aikana. Suhde kansaan ja kansalaisuuteen oli ihannoiva. Suomen kieli yhdistyi suomalaisuuteen etenkin fennomanian aatteessa, ja ruotsinkielinen yläluokkakin omaksui ainakin osittain suomen kielen ja siihen liittyvän kulttuurin. Sivistyneistö ja talolliset pistivät uskonsa kansansivistykseen: niin sanotun ’rahvaan’ oli mahdollista tulla paremmaksi, ja yhteiskunnan tulisi toimia tätä päämäärää kohti. Merkittävä kansallisen yhtenäisyyden näytös olikin niin kutsutun ’suuren adressin’ kerääminen vuonna 1899 venäläistoimia vastaan. Yhtenäinen kansallisidentiteetti ei kuitenkaan tuolloinkaan ollut itsestään selvä asia, vaan kansa oli joissain asioissa yhä jakautunut. Vaikka kansallisen yhtenäisyyden ajatus haluttiin levittää myös alempiin sosiaaliluokkiin, ’suuri adressi’ ei yhdistänyt koko kansaa, sillä työväestölle ja torppareille esimerkiksi maaoikeudet ja monet muut asiat olivat tärkeämpiä. Lisäksi 1900-luvun alussa talollisten ja torppareiden välillä oli eriäviä näkemyksiä suomalaisuudesta ja isänmaallisuudesta. Vaikka Suomessa tapahtui tuolloin 9

kiksi urheilun kautta. Suomea niin sanotusti ”juostiin maailmalle”, ja kansainväliset urheilukisat kokosivat kansan radion äärelle. Vaikka suomalaisia kannustettiin arvokisoissa yhdessä kiivaasti, oli käytännön tasolla urheilu myös erottava tekijä: työväelle oli omat urheiluseuransa, porvaristolle tai suojeluskuntalaisille omansa. Työväen urheiluseuroista ei myöskään välttämättä ollut mahdollista päästä kilpailemaan kansainvälisissä arvokisoissa, eli kaikilta osin työväestöä ei vieläkään katsottu kansakunnan todelliseksi osaksi. Erottelu oikeiston ja vasemmiston välillä näkyi muuallakin kuin urheilukulttuurissa. Lauri Keskisen mukaan elokuvateollisuudessa ei haluttu ottaa esiin vuoden 1918 tapahtumia ja niiden aiheuttamia ristiriitoja yhteiskunnassa, joten mieluummin esitettiin yksioikoinen, harmoninen kuva suomalaisuudesta. Näin ollen 1930-luvun suomalaisissa elokuvissa ei juurikaan esiintynyt työväestön näkemyksiä, vaan yleinen elokuva-aihe oli esimerkiksi talonpoikaiselämä. Työväestölle ei juuri tarjoutunut samastumisen kohteita. Elokuvilla oli merkitystä kuitenkin suomalaisen yhtenäisyyden kannalta myöhemmin. Maailmanpoliittisen tilanteen muuttuessa koettiin Suomessakin muutoksia, ja kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen talvella 1939, oli aika yhdistyä suurempaa vihollista vastaan. Kimmo Jokisen ja Kimmo Saariston mukaan elokuva toimi sodan aikana tällaisena yhdistävänä tekijänä ja elokuvien avulla pidettiin yllä Suomen puolustushalua. Pelkkää propagandaa ajan elokuvat eivät olleet, vaan elokuva oli tärkeä ennen kaikkea viihteenä, sillä esimerkiksi tanssikielto pysyi Suomessa voimassa koko sodan ajan. Onkin merkittävää, miten huomattavaksi asiaksi toinen maailmansota ja eten-

kin talvisota on muovautunut suomalaisten kansallisidentiteetissä. Sodan muistoa pidetään yhä yllä kirjallisuudella ja elokuvilla: Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta on tehty useita filmatisointeja, ja jokainen uusi versio tuo uuden sukupolven paitsi tämän suomalaisen sotakirjallisuuden klassikon, myös itse sodan ja sen muiston pariin. Sota yhdisti Suomen käytännössä yhteiskuntaluokasta riippumatta, ja sodasta selviäminen ja sen muistelu on yhdistänyt ja yhdistää myöhempiä sukupolvia. Suomen kansallisen identiteetin historiassa on siis ollut jakautuneisuuden sekä yhtenäisyyden aikoja. Kuitenkin nämä ajat piilottavat sisälleen vastakohtansa: kansa ei ole koskaan täysin yhtenäinen eikä koskaan täysin jakautunut, sillä käsitykset kansalaisuudesta ja kansallisuudesta eroavat ja ovat jatkuvassa muutoksessa. Suomalaisen yhtenäisyyden on tuonut yleensä esiin ulkoinen uhka, kuten Venäjä tai Neuvostoliitto, jakautuneisuuden puolestaan maan sisäiset poliittiset kiistat etenkin työväestön ja porvariston välillä, mistä räikeimpänä esimerkkinä vuoden 1918 sota ja tätä seuranneet vuodet. Itsenäistymisen jälkeisten epävarmojen vuosikymmenten jälkeen Suomi on löytänyt demokratian tien ja kysymykset kansallisesta identiteetistä pyörivät nykyisin uusissa aiheissa – vaikka jako vasemmiston ja oikeiston välillä ei ole täysin hävinnyt tässäkään kysymyksessä. Poliittinen keskustelu toisinaan kärjistyy, mutta yhdessä kansa edelleen kokoontuu seuraamaan Suomen menestystä jääkiekossa.

Botten Anna Teksti: Erkki Taanila Mitä digitaaliset toimijat oikeastaan ovat? Ovatko ne hyödyllisiä diodeja, ihmisen pikku apureita? Voidaanko ihmisen ja digitaalisen toimijan suhdetta kuvata yhteiskunnallisen toiminnan ja rakenteiden käsitteillä? Tässä kirjoituksessa pohdin tällaisia kysymyksiä. Kysymykset ovat laajoja, joten rajaan pohdinnan yksinkertaiseen digitaaliseen toimijaan, chattibottiin. Häntä on helppo analysoida, koska hän on olemassa ja tapaamme hänet yhä useammin. Chattibotti on usein portinvartijana, kun pyrimme luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön juttusille.

Kuva: Wikimedia Commons

Valtarakenteet ovat vallan kiintoisia, mutta löytyisikö botista jotain elämälle läheisempiä puolia? Jag känner en bot. Hon heter Anna. Botilla on nimi. Nimi on identiteetin rakennuspalikka. Anna skrev och sa: Jag är ingen bot. Jag är en väldigt, väldigt vacker tjej. Botilla on myös habitus. Sekin on identiteetin rakennuspalikka. Kom ihåg att det är jag som känner en bot. Botilla on sosiaalisia suhteita, jotka tekevät toisista tasa-arvoisempia kuin toiset.

Tarkemmin ajatellen chattibottikin on aika monimutkainen juttu. Chattibotilla on organisatorisia kytköksiä ja teknisiä ulottuvuuksia. Jotta kirjoitukseni pysyisi journalistisissa mitoissa, rajaan aihettani edelleen. Pohdin chattibottia sellaisena kuin se esiintyy takavuosien hittikappaleessa Boten Anna. Laulut tunnetusti ovat totta, koska ihmisen tuottamat artefaktit ovat historiantutkijalle todellisia tutkimuskohteita.

Anna on läheisilleen tärkeä, mutta toisaalta Anna on vain algoritmi, läjä bittejä. Botti on jotenkin sieluton toimija, jolta puuttuu monia inhimillisiä kykyjä. Miten voisimme ymmärtää tällaista teknologiaa? Mietitään Annan isoisoäitiä Jennyä, jota myös Kehruu-Jennyksi kutsuttiin. Aineellisena olentona Jenny oli vain läjä puuta, jotka oli kytketty toisiinsa siten että Jenny pystyi ottamaan sisään syötemateriaalia ja tuottamaan materiaalia toisessa muodossa. Jennyltäkin puuttuivat useimmat inhimilliset kyvyt. Silti Jenny muutti koko yhteiskunnan.

Jag känner en bot som alltid vaktar alla som är här. Och som ser till att vi blir utan besvär. Det finns ingen take-over som lyckas. Botti on toimija. Botti valvoo läsnäolijoita. Botti luo puitteet, jossa muiden ei tarvitse huolehtia. Botti puolustaa toimialueen rajoja. Botti ei ole mikä tahansa toimija. Weber voisi kutsua tällaista toimijaa valtioksi. Hon kan banna banna dig så hårt. Botilla on myös toimeenpanovaltakoneisto.

Aikaisemmin ihminen käytti rukkia kotona. Rukkia kodeissaan käyttävien ihmisen muodostamaa taloudellista organisaatiota kutsuttiin kotiteollisuudeksi. Jenny muutti talousorganisaation tyystin toisenlaiseksi, vaikka Jenny oli vain rinnakkaisprosessointiin kykenevä rukki. Uutta talousorganisaatiota kutsuttiin tehtaaksi. Ihminen käytti rukkia, mutta Jenny käytti ihmistä. Ihmiset järjestäytyivät työtehtäviin ja työvuoroihin Jennyn ympärille. Kom ihåg att det är jag som känner en bot. Kom ihåg att det är en bot som känner dig.

En bot som ingen ingen annan slår. Och hon kan kicka utan att hon får. Hon gör sig av med alla som spammar. Ja, ingen kan slå våran bot! Botti on suvereeni toimija, jonka puolustamiseen me sitoudumme. Keitä olemme me? Onko kyseessä kuviteltu vai todellinen yhteisö?

Haastattelussa National University of Singaporen apulaisprofessori

Wang Jinping Teksti: Verne Nizovsky

Irtolainen teki kenttätutkimuksen viiden aikavyöhykkeen taakse itään; paikkaan, missä aurinko ei koskaan laske ennen seitsemää, missä ”apina söi läksyni” on muutakin kuin mielikuvitukseton tekosyy, ja missä rämisevät ukkosmyrskyt voivat pitää valveilla koko yön. Meillä oli suuri ilo päästä haastattelemaan apulaisprofessori Wang Jinpingiä NUS:ta.

Professori Wang ja tistui kanssani samaan pöytään seesteisenä iltana viime joulukuun alussa. Periodi oli päätöksessään, eikä Wang näyttänyt merkkejä väsymyksestä, joka puolestaan oli varsin näkyvää tästä reilusti univajeisesta toimittajasta. Löysinkin uutta energiaa Wangin vastaanottavasta asenteesta ja keskustelu jatkui useamman tunnin ajan.

Kuva: National University of Singapore

Wangin tausta on sosiaalihistoriassa, mitä hän opiskeli Pekingin yliopistossa ja myöhemmin Yalessa. Opetettuaan Pennsylvanian yliopistossa eräs hänen hakemuksistaan vei hänet Singaporeen. Suuren CV:n kätkemät realiteetit osoittavat Wangin olevan suuri historiaintoilija, jonka ansioihin voidaan lisätä hänen antaneen minulle yhden mukaansatempaavimmista keskusteluista Aasiassa. Kiinnostustensa löytäminen ei ole kenellekään silkkaa karsintapeliä, jonka selkeys Wangin tapauksessa on ilmeinen. Hän kertoo, että hänelle historia oli kouluaineista kaikkein mielenkiinnottomin. Syntipukiksi tähän voidaan löytää pakollisen koulutuksen senaikainen

opintosuunnitelma Kiinassa, jota ei voida kuvailla joustavaksi.

julkisesta narratiivista poikkeavia näkemyksiä. Yhdyimme molemmat siihen, että yliopistot ovat aina yhteiskuntansa peilejä, joten toimiessaan kansallisvaltioiden puitteissa ne päätyvät vahvistamaan kansallisia intressejä, oli sitten kyseessä Pekingin yliopisto, Chicagon yliopisto, NUS tai Helsingin yliopisto.

1990-luku oli Kiinassa epätasaisten reformien aikaa; suuria osia yhteiskunnasta uudistettiin, mutta synkroniassa asiat eivät tapahtuneet. Koulutuksen uudistaminen viipotti kaukana monien muiden perässä - vanhat opinkappaleet sen kuin jatkuivat vahvistumistaan, joista esimerkkinä historian katalogimainen esitystapa, joka luonnollisesti esitettiin tiukkojen vallankumousmarxilaisten linssien läpi. Wang otaksuu, että koulutuksen raamit ovat nyt hyvin eri tolalla, kuin ne olivat kaksikymmentä vuotta sitten, ja keskustelu sekä oppilaiden osallistuminen ovat astuneet tärkeämpään asemaan.

Singapore on esittäytynyt Wangille sekä kiinnostavana projektina että hämmentävänä kuriositeettinä. Vielä taannoin maan koulujen historian opinto-ohjelma oli keskittynyt Britannian historiaan – ikään kuin 60 vuotta itsenäisyyttä ja yli 10 000 kilometrin etäisyys entisestä emämaasta eivät olisi tehneet tästä mitenkään kyseenalaista. Yhä vaikuttavat koloniaaliset tavat ovat pitkään jättäneet singaporelaiset huonosti tietoisiksi oman maailmankolkkansa historiasta.

Historian tähti nousi Wangin silmissä vasta karismaattisen opettajan astuessa hänen tielleen Pekingin yliopistossa. Tämä esivanhempiemme maailmankuvan lähetyssaarnaaja täräytti pöytään uusia näkökulmia Song-dynastiasta (960–1279 jaa.), poliittisesti ja sotilaallisesti muiden suurten dynastioiden varjoon jäävästä hauraasta valtakunnasta. Usein vähäpätöisenä sivuutettu Song oli todellisuudessa kulttuurisesti ja sosiaalisesti kenties se hetki, jolloin aurinko oli Kiinassa korkeimmillaan.

Silti Wang sanoo ilmassa olevan paljon kyseenalaistamista ja näkee singaporelaisten oppilaidensa omaavan kaikki ne tärkeimmät pätevyydet, joita hyviltä historiantutkijoilta edellytetään. Toisin kuin pohjoismaissa, Aasiassa yliopistoihin astutaan suoraan toisesta asteesta valmistuessa, tai singaporelaisten miesten tapauksessa asepalveluksen jälkeen. Mietiskelin tämän toimintatavan näkyvistä vaikutuksista, joihin Wang antoi esimerkkejä.

Tämä näkemys oli hämmästyttävä, kun sitä vertasi tavanomaisissa yhteyksissä käytyä keskustelua Songista. Kiinnostus Songin monipuolisuudesta lähetti Wangin opinnoissaan uusille poluille ja Pekingin yliopisto tarjosi hänelle paljon valtion virallisesta narratiivista erottuvan näköalan historiaan, ja maailmaan.

Ensiksikin, opiskelijoilla on kova paine esittää ”oikeita vastauksia”, joihin toisen asteen koulutus kenties heitä kannustaa. Fuksivuoden kursseilla opettajat suorastaan hukkuvat luentojen jälkeisiin sähköposteihin, joissa vaaditaan selitystä keskusteltavista aiheista. Tämä kuvastaa epätietoisuuden tuottavan kovaa ahdistusta.

Keskustelu siirtyi poliittisemmille vesille. Kuten kaikissa maissa, hallituspolitiikka pystyy, ja tahtookin, ujuttautua kolmannen asteen koulutukseen. Kun kyse on kuitenkin ihmismassoista, tarina ei ole ikinä suoraviivainen, eikä se sitä ole Kiinankaan tapauksessa. Kiinan korkeakulttuurin henkeäsalpaavan pitkät juuret historiassa, filosofiassa ja kirjallisuudessa ovat vaikuttaneet siihen, että humanistialoilla on paljon itsevaltaa omien asioidensa määräämisessä, ainakin Pekingissä.

Yliopistot ovat aina yhteiskuntansa peilejä, joten toimiessaan kansallisvaltioiden puitteissa ne päätyvät vahvistamaan kansallisia intressejä, oli sitten kyseessä Pekingin-, Chicagon-, Singaporen- tai Helsingin yliopisto.

Tämä antaa niille vipuvoimaa kertoa valtion

Wang lainaa tässä Hegeliä: ainut asia minkä opimme historiasta on, ettemme opi mitään historiasta.

Toiseksi, fuksien essestä on erittäin tyypillistä havaita niiden noudattavan tiukkoja formaattia, jotka tekevät tuotoksista usein mekaanisen oloisia, kuin ihmismäisten robottien tekemiä. Pahimmillaan tätä, kenties toisen asteen koulutuksessa omaksuttua, kaavaa seurataan niin jäykästi, että sisältö alistetaan sen palvelijaksi. Yksinkertainen uutisartikkelin kommentointi voi seurata täysin samaa mallia, kuin perinpohjainen analyysi tieteellisestä artikkelista, oli se hyväksi kirjoitelmalle tai ei.

paleekseen saada oppilaat tuntemaan olonsa luokassa mukaviksi. Ei ole mitään syytä aliarvioida, miten tärkeää on saada itsevarmuutta oman suunsa avaamiseen. Ilmapiirin tulee olla sille avoin, vaikka jotkin opiskelijat avaisivatkin suunsa vain kalastellakseen pisteitä. Entä kuinka Singaporen valtion politiikka ja arvot ovat esillä? Pitkän keskustelun jälkeen Wang myöntyy esittämälleni kannalle, että singaporelainen debatointikulttuuri vaatii yhä työtä, kun kyseessä ovat tulenaremmat aiheet.

Wang kertoo koettavansa opettajana järjestelmällisesti kohdata nämä ongelmat. Hän myöntää valjastaneensa kungfutselaista opettamismetodologiaa yrittäessään käyttää erilaisia tapoja opetuksessaan. Hänen kursseillaan suuri painoarvo onkin oppilaiden osallistumisella. Oppilaat laitetaan etsimään uusia tapoja nähdä asiat ja etenkin keskustella niistä. Debattien aiheet ovat yleensä paljolti opiskelijoiden valittavissa.

Ajan edetessä eloisa pöytäkeskustelu työntää syrjään opetusdidaktiikat ja siirtyy kohti abstraktia ja ihmeellistä. Millä tavalla Wang käsittelee historioitsijan taakan? Kuinka katsella avuttomana vierestä, kun ihmiset toistavat samat tyhmyydet aina vain uudestaan? Wang lainaa tässä Hegeliä: ainut asia minkä opimme historiasta on, ettemme opi mitään historiasta.

Wangin sydämen asiana on myös saada kaikki, etenkin vähemmän uskaliaat, sanomaan ääneen mietteitään. Pyysin häntä kertomaan joitain eroja länsimaisten ja aasialaisten opiskelijoiden välillä (NUS:n vahvimmin edustetut ryhmät, vaikkakin asia onkin esitetty tässä hyvin karikatyyrimäisesti). Wang toteaa aasialaisten olevan ujompia. Yhdysvalloissa opettaessaan hänen oppilaansa vaikuttivat valmiimmilta sanomaan oman asiansa, vaikka kyseessä olisi villi arvaus. Aasiassa virheiden teon pelko on suurempi, kuten myös vaikkapa Suomessa, ja nostaa kynnystä puhumiselle.

Hän ei kuitenkaan laskeudu pessimismin vietäväksi, vaan toteaa tämän olevan vain rähjäisempi sivu koko kuviosta. Me todellakin elämme maailmassa, missä puistatuksia aiheuttavat puolet ovat enemmän framilla. Esimerkkien löytäminen ei ole vaikeaa – uutisemme ovat keskittyneet pimeämpiin teemoihin, koska niillä on enemmän shokeeraavaa viihdytysarvoa, kaupallista arvoa unohtamatta. Samalla tavalla luemme historiaa nälänhätien ja sotien, alistamisen ja asioiden surkeutumisen kautta. Samalla vimmalla ei ole keskitytty menneisyyden valoisampiin hetkiin.

Wang tuumaa tämän eron varmaankin johtuvan individualismin erilaisesta vaikutustasosta näillä alueilla, ainakin muiden tekijöiden lomassa. Tämän vuoksi hän on ottanut opinkap-

Sisimmillämme olemme samasta muotista kuin esi-isämme. Tämä on se tapa, jolla meidän tulisi historiaamme lukea. 14

Lohdun tilkkanen löytyy, kun ymmärtää ja hyväksyy, että sisimmillämme olemme samasta muotista kuin esi-isämme. Tämä on se tapa, jolla meidän tulisi historiaamme lukea. Tällä Wang siis tarkoittaa, että kokemamme iloisuuden, huolenpidon ja onnellisuuden hetket eivät perimmältään eroa siitä, miten Shang-dynastian ihmiset, ristiretkiä edeltävät ”suomalaiset” heimot, aksumit, inkat tai pienet metsästäjä-ke-

räilijä yhdyskunnat, nämä asiat kokivat. Tämän ymmärtäminen tekee selvästi historiasta humanistialan, Wang ylpeästi kiteyttää, paljastaen kantansa metahistorian pitkässä debatissa.

Pöytäkeskustelumme viimeinen kehityskaari on selvästi erittäin tärkeä Wangille itselleen: modernina aikakautena, jona Tiede-jumala hallitsee maailmaa positivistisella dogmatismilla, yhteiskuntatieteet ovat saaneet aikaan jonkinmoisen vallankaappauksen historiasta, humanistialojen kustannuksella.

Wangin mielestä modernin aikakauden sairautena on ihmisten muuttminen yhä ylimielisemmiksi. Yksi moderneista illuusioista on vahvasti juurtunut ajatus siitä, että olemme parempia kuin edeltäjämme. Löydämme jälleen yksimielisyyden siitä, että tämä erittäin valitettava ajattelun pohjavirtaus on vahvasti länismaissa esiintyvä ilmiö, jota tälläkin hetkellä tyrkytetään ympäri Tellusta oikeellisimpana maailmankatsomuksena.

Tällainen kuvio ei jätä meille tilaa olla ihmisiä, koska ihmisyyden välttämättömiä puolia on olla epätäydellinen. Klassisessa kiinalaisessa kulttuurissa historianlukeminen ei ollut lineaarista, Wang kertoo. Vastakohtana modernille historianlukemiselle, jossa me aina kehitymme aikaisemmasta ajasta, kiinalaisessa lukemisessa meidän katsotaan taantuvan jostain hyvästä, mikä kerran oli. Kellumme yhä kauemmaksi menneestä utopiasta – nykypäivä ja tulevaisuus ovat aina menneisyyttä huonompia. Tämä ei tarkoita, että Kiinan keisarikunnat yrittivät siirtyä takaisin menneisyyden viisaiden hallitsijoiden aikakauteen, mutta ne ottivat vanhoista kokemuksista inspiraatiota päästäkseen takaisin kosketuksiin kulta-ajan viisauksien kanssa.

Yhteiskuntatieteiden vaikutusvalta historiaan on leviathanmainen, Wangin mielestä sitä väännetään jopa pakolla sopimaan tieteiden piiriin yhä voimakkaammin. Tämä kuvaa, miten asioita on ryhdytty selittämään mallien ja kaavojen kautta, joka on nostanut räjähdysmäisesti ilmoille historiallisia ilmiöitä selittäviä makroteorioita. Tämä toiminta väheksyy talouden ja politiikan ulkopuolisia selityksiä. Wang palaa antamaan esimerkin Kiinasta, jossa esimoderneina aikoina vahvankin valtion vaikutusvalta pysähtyi aluehallinnon maistraatin tasolle; toisin sanoen, rahvaan elämä ei ollut kovinkaan sidottu politiikkaan. Politiikka indoktrinoitiin ihmisten elämään vasta modernin kansallisvaltion vakiintuessa myöhäisen Qing-dynastian aikana. Wang esittää vilpittömän toiveensa historian palauttamisesta tieteen otteesta takaisin humanistialoille, ja sillä hän tarkoittaa, oman arvioni mukaan, että historia on selitettävissä ennen kaikkea ihmisillä, ei malleilla.

Kiinalaisessa historian lukemisessa meidän katsotaan taantuvan jostain hyvästä, mikä kerran oli. Kellumme yhä kauemmaksi menneestä utopiasta – nykypäivä ja tulevaisuus ovat aina menneisyyttä huonompia.

Koska moderni historianlukeminen pakottaa meidät olemaan aina enemmän ”kehittyneitä” kuin esivanhempamme, meillä on enemmän ongelmia mikrotasolla. Yrittäessämme kohota korkeammalle kuin vanhempamme, alamme menettämään voimiamme ja pelko jäädä heitä huonommiksi saa meidät tuntemaan itsemme kehnoiksi. Onnistuaksemme siinä meidän tulisi olla täydellisiä. Tällainen kuvio ei jätä meille tilaa olla ihmisiä, koska ihmisyyden välttämättömiä puolia on olla epätäydellinen, Wang lopuksi sanoo.

HOLin syysseminaari Tampereella

Rehellisyys maan perii, totesi kirjoittaja, kun alkoi tätä kommenttia HOL:n seminaarista raapustamaan. Hän harkitsee enää ikinä lähtevänsä ko. liiton tapahtumiin.

- Sisällissotaa, historiapolitiikkaa ja kunnioituksen puutetta

Toinen tämän vuoden Historian Opiskelijain Liiton seminaari järjestettiin 16.-17.11. Tampereella Patina ry:n johdolla. Meitä lähti yhiksestä jälleen mukavan kokoinen porukka tutustumaan humanistisen historian opiskelijoiden meininkeihin. Tampereelle oli kiva lähteä, sillä kaupunki on mukava ja paikan historia näin tasolaisesta näkökulmasta kiinnostava: Tampere oli Suomen ainoa suurteollisuuden myötä syntynyt kaupunki 1800-luvulla, kuten Pertti Haapala toteaa tutkimuksessaan vuodelta 1986 Tampereen teollistumisesta ja työväestön kehittymisestä.

Teksti: Minna Majaniemi

Pääsimmekin nauttimaan Haapalan luennoinnista seminaarissa muiden ”Suomen Mansen kovimpien luennoitsijoiden” ohella. Haapala puhui sisällissodan syistä ja seurauksista, Marko Tikka reteällä luennointityylillään väkivallasta sodassa, Jukka Jalonen jäsensi poliittisesti oikealla olevien tahojen muistinpolitiikkaa ja Mervi Kaarninen puolestaan puhui punaorvoista tekemästään tutkimuksesta. Luennot antoivat ajattelemisen aihetta ja omaan mieleeni jäi erityisesti Jalosen oivaltavasti mediamateriaalia käyttänyt luento. Harmi, että seminaarin aikataulu oli vedetty turhan kireäksi. Yhisporukkamme sitsijalkoja vipatti, ja luikahdimme etuajassa luentosalista pois, jotta ehdimme syömään ennen iltaohjel-

maa. Olisi ollut kiinnostavaa jäädä vielä kuuntelemaan päivän luennoitsijoiden paneelikeskustelua sisällissodan käsittelystä tämän päivän julkisessa keskustelussa. Toisaalta oli mukava ehtiä nauttimaan myöhäisen syysauringon säteistä hetkeksi ennen pimeän tuloa. Viikonloppu olikin poikkeuksellisen aurinkoinen ja laskevan auringon punaiseksi värjäämät entiset tehdasrakennukset olivat ilo silmälle.

kelijat olivat. Sain sellaisen vaikutelman, että mistä tahansa menneisyydessä tapahtuneesta asiasta voisi heittää vitsiä, sillä olihan se jo historiaa. Ikään kuin jatkuvuutta tähän päivään ei olisi ja historia olisi vain ”vanhoja asioita”, jotka eivät kosketa nykyihmistä. Ironisista tässä on se, että olimme juuri käsitelleet päivän luennoilla historiapolitiikkaa. En voi kuin taivastella seminaariin osallistuneiden sisälukutaidon olemattomuutta. Jos minusta tuntui pahalta, kun omaa identiteettiäni katsottiin pitkin nenänvartta sitseillä, niin millaiseksi joku juutalaistaustainen olisi tuntenut itsensä siinä tilassa? Ei myöskään ikinä voi tietää, onko osallistujien joukossa joku lapsena hyväksikäytetty. Periaatteessa kaikesta pitäisi pystyä heittämään vitsiä, mutta ei tällaisessa kontekstissa. Huumori on vaikea laji, ja musta huumori vielä vaikeampi. Näin ei vain yksinkertaisesti toimita tällaisissa tilaisuuksissa.

Auringonlaskun mukana laskivat kuitenkin myös suupielemme. Saimme jälleen kerran todeta, että ei ole valtiotieteilijälle sijaa HOLin sitseillä. Oli aika shokeeraavaa huomata, että tiedostavuus ja toisten ihmisten kunnioittaminen taustasta riippumatta taitaa olla lähinnä valtsikalaisen opiskelijakulttuurin ilmiö. Tuntui, että mitään siitä mitä me olimme, ei kunnioitettu: puhetta pitäessäni minun helsinkiläisyyteni ja identiteettini valtiotieteilijänä kyseenalaistettiin – koin tilanteen äärimmäisen loukkaavaksi. En tuntenut näitä kyseenalaistajia eivätkä he minua, joten en voi kuin hämmästellä vastaanottoa. Jos en olisi hämmentynyt tilanteesta niin paljoa, olisin varmaan marssinut samoin tein ulos. Tilaisuudessa, johon ihmisiä on tullut ympäri Suomea seitsemästä eri yliopistosta, pitäisi tiedostavuus erilaisista taustoista ottaa erityisesti huomioon.

En voi muuta kuin olla pahoillani tapahtuneesta. Seminaarin seuraavan päivänä HOLin hallituksen kokouksessa palautteemme sitseistä otettiin vastaan vähätellen. Vaikka kokemus oli kamala, oli toisaalta silmiä avaavaa nähdä, miten muualla toimitaan. Tämä myös alleviivaa sitä, millaista asiantuntijuutta ja ajattelun herkkyyttä nimenomaan yhteiskuntahistorian opiskelu valtiotieteellisessä antaa. En kirjoita tätä alleviivatakseni valtsikan erinomaisuutta humanisteihin nähden – enhän voi muutaman HOL-seminaarin perusteella tehdä yleistävää analyysia humanistisen historian opiskelusta tai opiskelijoista. Valtsikalaisilla on kuitenkin vahvuutensa, jotka korostuvat tällaisissa kohtaamisissa: asioiden katsominen laajemmasta, yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Toivottavasti ensi kevään HOL-seminaarissa ymmärretään kunnioittaa sekä eläviä että kuolleita enemmän kuin tämän verran.

Järkyttävämpää oli vielä tulossa. Sitseillä laulettiin muun muassa juutalaisten kaasuttamisesta, pedofiileistä ja huudeltiin esimerkiksi ”Oodi sitoutumattomuudelle” -laulun kohdalla pahantahtoisia kommentteja eri puoluekantojen edustajille. Kuvottavinta oli natsitervehdysten tekeminen ja ilmeisesti järjestävän tahon hauskaksi tarkoitettu näytelmä punaisten telottamisesta sitsikansan edessä. En voi kuin ihmetellä, miten historiatiedottomia näille sitseille kerääntyneet historianopis-

Demokratian puolesta ilmastonmuutosta vastaan

Koen olevani ympäristötietoinen. Syön lähinnä kasvipohjaista ruokaa, minulla on vihreä sähkösopimus, kulutan melko vähän, en autoile enkä omista ajokorttia, kierrätän roskat ja pyrin ostamaan käytettyä uuden sijasta. Tämän vuoksi hiilijalanjälkeni olisi noin puolet pienempi kuin suomalaisilla keskimäärin. Ikävä kyllä olen lentänyt tänä vuonna niin paljon, että hiilijalanjälkeni on laskutavasta riippuen jopa keskivertoa suurempi. Rakennan siis itselleni vihreää identiteettiä, mutta oikeasti olen kaksinaamainen maailmanparantaja. Lentävä vegaani.

Teksti: Leonard Wilhelmus

Kuva: Venla Karonen

Ilmastonmuutoskeskustelussa tämänkaltaiset vihreän kuluttajan kompastuskivet ovat olleet paljon esillä. Hyvä että niistä puhutaan ja omia valintoja punnitaan kriittisesti. On kuitenkin ongelmallista, jos huomion keskipisteenä on vihreä kuluttaminen. Aalto-yliopistossa kulutusta tutkiva apulaisprofessori Henri Weijo kirjoitti tästä hiljattain mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin. Hänen mukaansa kulutuksen liika korostaminen on johtanut siihen, että ilmastonmuutoksen torjumisesta on tullut identiteettikysymys. Vihreällä kuluttamisella rakennetaan siis vihreää identiteettiä sen sijaan, että torjutaan ilmastonmuutosta. Minun Berliinin lentoni on ristiriidassa identiteettini kanssa, kun taas jollekin ilmastonmuutoksesta piittaamattomalle Thaimaan lento ja lihan syönti sopivat täydellisesti hänen identiteettiinsä. Kuitenkin meidän molempien on elettävä kestävällä tavalla. On absurdia ja vastuutonta väittää, että maapallon säilyttäminen ihmiselle elinkelpoisena olisi vapaaehtoinen kulutusvalinta. Onhan meidän

kaikkien maksettava verojakin, jotta valtio kykenee rahoittamaan esimerkiksi maanpuolustuksen, koulutuksen ja terveydenhuollon.

Kiinassa ilmastonmuutosta torjutaan autoritaarisesti ja keskusjohtoisesti. Autoritaarisen hallinnon hyvä puoli on se, että lakien säätämisessä ei tarvitse kalastella äänestäjien suosiota tai kuunnella lobbareita. Ikävänä lieveilmiönä on kansalaisten orwellilainen valvonta ja sananvapauden rajoittaminen, sekä monien muiden ihmisoikeuksien räikeät loukkaukset. Toistaiseksi Kiina on vielä maailman saastuttavin maa, mutta toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ovat kasvaneet siellä kovaa vauhtia. Jos he onnistuvat ilmastonmuutoksen hillinnässä ja me emme, horjuttaa se entisestään uskoa demokratian toimivuuteen.

Juuri julkaistun IPCC-raportin tärkein anti ilmastonmuutoskeskustelulle onkin ollut mielestäni huomion siirtyminen poliittisiin päättäjiin. Tarvitsemme poliittisilta päättäjiltä niin Suomessa kuin EU-tasolla rohkeita päätöksiä. Pelkkä energiaremontti ei riitä, jos jatkossa lennämme yhä enemmän, ahmimme lihaa ja ostelemme halpatuotantomaissa tuotettua roinaa. On turha kuvitella, että riittävän moni yksilö vapaaehtoisesti luopuisi mukavuuksista. Päättäjien on siksi uskallettava puuttua kulutukseen ja toisaalta kansalaisten on vaadittava päättäjiltä vaikeita päätöksiä.

Meillä on kuitenkin vielä mahdollisuus näyttää, että ilmastonmuutosta voidaan torjua ilman autoritaarista hallintoa oikeudenmukaisella tavalla. Se ei ole mahdotonta. Tuorein toivon kipinä on EU-parlamentin kunnianhimoinen päätös kieltää kertakäyttömuovi vuoteen 2030 mennessä. Todellisen onnistumisen edellytyksenä on kuitenkin, että vastuu ilmastonmuutoksen torjunnasta siirtyy kuluttajilta kansalaisille. Ensi kevään vaaleissa olisi hyvä paikka näyttää päättäjille, että Suomen ja EU:n kansalaiset haluavat torjua ilmastonmuutosta, vaikka se vaatisi vaikeita päätöksiä.

Demokraattisessa yhteiskunnassa on kuitenkin haastavaa säätää lakeja, jotka ohjaavat kulutusta, sillä laeilla on yleensä välittömiä epämieluisia seurauksia. Työpaikkoja voi kadota ja elintaso saattaa laskea. Vihaisten äänestäjien ja teollisuuden lobbareiden ristipaineessa kipeät päätökset siirtyvätkin helposti myöhemmäksi, sillä tulevaa vaalimenestystä ei uskalleta vaarantaa. Samalla päättäjät sysäävät vastuun ilmastonmuutoksen hillinnästä kuluttajille.

Päältä kova, sisältä pehmeä Teksti ja kuvat: Verne Nizovsky Aasia ilmentyy Eurooppalaisen kokemusmaailmaan todellisena tarujen valtakunta ylä-ja alatasoineen, pöyristyttävän monisäikeisenä ja mielenlaadultaan yhden tähtitaivaan päässä omastamme. Tässä yhteydessä Singapore tulee esille mustana lampaana. Vaikka monet itäisemmät metropolit ovat ihastuneet mallintamaan länsimaita, on vaikea kuvitella löytävänsä toista yhtä tarkasti kaukolännen suurkaupunkeja emuloivaa maapalaa kuin Singapore. Viikon maassa viettävä turisti voi joko ihastua sen superorganisoituun luonteeseen tai viilentyä sen tapaan esitellä moderniuttaan joka käänteessä. Moni voi tuntea tulleensa petetyksi saarivaltioon saapuessaan, sillä toisin kuin Hong Kong, Taipei, Kuala Lumpur tai Tokio, Singapore ei vaikuta edustavan alueellista kulttuuria kuin tietyillä, vähemmän hemaisevilla tavoilla. Päiväntasaajalla sijaitsevan, ”ultramoderniksi” kutsutun valtioprojektin nahan alla on kuitenkin paljon perinteisiä sisuskaluja, mitä pintaraapaus ei paljasta. On erittäin tärkeää ymmärtää, että Singapore ei ole yhtä ilman toista, vaikka ne ovat useassa kohtaa ristiriidassa. Singaporen ja monen muun Aasian alueen elämäntavat ovat myös upea vertailukohta, johon muiden alueiden kulttuureja, omassa tapauksessani pohjoiseurooppalaista, on hyvä hahmottaa. Tyylipuhdasta suoritusta ei ole mikään kansallisvaltio ikinä pystynyt antamaan, jota on hyvä jokaisen pitää mielessä tätäkin outsider-näkökulmaa lukiessa.

sikö kiehkuroita repiä vai tyytyä koputtamaan päätä. Kun suurin osa entisistä siirtomaista on, erittäin hyvästä syystäkin, tahtonut etäännyttää itseään entisten imperialistiherrojensa narratiivista, Singapore ajaa väärällä kaistalla. Tilanne on pienoinen sekamelska, jossa näppinsä ovat niin modernin ajan vaatimuksilla, nationalismilla, kuin monikansallisuudella. Maan museot ovat pullollaan brittihallinnon suurtekojen kuvauksia ja kadut kantavat yhä samoja brittien asettamia nimiä. Ravintoloiden, kauppojen, instituutioiden, hotellien ja säätiöiden nimet ovat usein, vailla vähintäkään ironiaa, entisiin hallitsijoihin viittaavia. Koulunpallilla historiantunnit kuluivat vielä lähivuosinakin Englannin kuninkaiden nimiä ja syntymävuosia ulkoa päntätessä. Yleensä ottaen 1950-luvun lopussa vallastaan luopunutta brittihallintoa muistellaan maassa varsin lempeästi. Unohtuneet ovat rodullinen syrjiminen, taloudellinen hyötyminen ja etnisyyksien suosiminen toisten ylitse. Singaporen omassa nykykatsannossa historia lähti liikkeelle siitä, kun elämänsä Englannin omaisuuden kasvattamiselle omistanut Thomas Stamford Raffles pursinensa rantautui sademetsän peittämälle saarelle vuonna 1819. Singaporelle täytyy myös annettava näkemyksissään ymmärrystä. Mikäli brittihallinto ei olisi ottanut Singaporea huomaansa, se olisi nyt hyvin toisenlainen pala maata. Vaihtoehtoisia polkuja on monia, mutta luultavasti se olisi assimiloitu osaksi mannermaista malaijikulttuuria. Brittihallinto todellakin muutti maan etnistä rakennetta. Alun perin brittihallinnon jonkinasteista arvostusta nauttiva malaijiväestö joutui vuosien varrella halveksunnan kohteeksi, kun brittien suuresti suosima tapa laittaa työläiset myymään työtään palkkaa vas-

Outolintu Aasiassa Singapore eli ”leijonasaari” saa kaikki maailmanhistoriaa ja -politiikkaa vähänkin tuntevat harovaan haituviaan epävarmoina siitä, pitäi-

taan ei istunut erilaisia realiteetteja elävän alkuperäisväestön mielenmaisemaan. Pitääkseen loistavaksi katsomansa palkkatyön kuviossa, britit ryhtyivät kampanjoimaan Singaporea luvattuna maana kiinalaisille ja intialaisille. Se johti 1800-luvulla suureen ihmisvirtaan ja lopulta etniseen monimuotoisuuteen, joka onkin Singaporen säväyttävimpiä puolia. Jokaisen ”rodun” erityiset kulttuuripiirteet on huomioitu; singaporelaiset, kuten malesialaiset, saavat iloita suuresta määrästä erilaisia ruokia sekä juhlapäiviä, riippumatta siitä onko muslimi, buddhalainen, taolainen, hindu tai kristitty. Tämä kaikki ei tietenkään selitä, miksi on nykyäänkin tärkeämpää tietää Yrjö II:n elämästä kuin Malakan ja Johorin sulttanaateista. Jyrkemmät äänet sanovat, että kyseessä on rotupoliittinen päätös, jolla jo brittiaikoina poljetut malaijit pidetään yhä maan etnisen pyramidin pahnanpohjimmaisina.

ta työteliäisyydestä, johon kiteytyy yksi maan synkimmistä puolista. Urakiidon varmistamiseen verrattuna maaottelut ovat Singaporessa rentouttavaa kisailua. Paikalliset joutuvat jo pikkulapsesta lähtien miettimään elämänvalintojaan, sillä Singaporessa ”hyvä elämä” vaatii suunnittelua, jopa koko perheen mielet työllistävää juonimista. Opiskelijoiden on järkevämpää miettiä, mitä opettaja haluaa kuulla, kuin sanoa jotain omalla äänellään. Työelämässä on ehdollistuttu kroonisiin ylitöihin, sillä tilalle löydetään helposti joku niihin suostuvaisempi. Huippuarvosanojen inflaation kurimuksessa olevassa yhteiskunnassa on vaikea loistaa joukosta, joten järkevämpää on saattaa muut näyttämään huonolta. Siviilielämässä niin ystävälliset ja kiltit singaporelaiset voivat olla opinto-ja työelämässään varsinaisia piraijoita. Vuosikausia myllännyt individualismi on onnistunut purkamaan Singaporesta kenties Aasian vähiten yhteisökeskeisen maan. Mahdollisuuksia ei myöskään jaella montaa: kerran koulupolulta tippuneella ei ole toivoa päästä takaisin juoksuradalle. Puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta (mikä Singaporen asuntomarkkinat huomioon ottaen on hyvin merkittävä näkökulma) yhteiskunta jakaa jäsenensä jo nuorukaisina voittajiin ja häviäjiin. Toisaalta, seuratessa urakiitäjien kamppailua, halut latistavaa työpainetta, selkään puukotusta, firmojen suosion anelemista ja päättymätöntä ranking-listausta, olisi helppo todeta voittaja-luuseri-suhteen olevankin juuri päinvastainen. Kilpailulle vapautetut palkat pistävät pyörteeseen lisäkierrettä, ja valkokaulustyöntekijän sylkirauhaset herätteleville bonuksille on aina markkinat, etenkin kun työntekijä puhuu mandariinia.

Taivaisiin ja syövereihin Singapore on nykyään mitä varmimmin täysin tunnistamaton siitä, miltä alue näytti vielä Iso-Britannian auringonlaskun aikaan 70 vuotta sitten. Nykyinen kansallismaisema koostuu lasifetisismistä kantelevista kauppakeskuksista, kortteli kerrallaan pystytetyistä tornitaloista, leveistä bulevardeista, sekä joka suunnalta pursuavasta katto-ja seinäviheriästä, josta maa on saanut lisänimensä ”puutarhakaupunki”. Kansalaiset ovat tottuneet elämään tiiviissä kerrosasumuksissa, jotka edustavat jotakin DDR:stä merellisempään. Muutos vihreästä viidakosta betoniviidakoksi on, runsaasta koristekasvatuksesta ja puistoalueista huolimatta, totaalinen tässä kenties maaliman urbanisoituneimmassa valtiossa. Ällistyttävin kaikista on tietysti finanssikeskittymä, joka on rykelmä mitä kalliimpia, ja totta puhuen hyytävimpiä, pilvenpiirtäjiä. Rahoitusalan läsnäoloa ei voi olla huomaamatta lähelläkään keskustaa päätyessä ja Orchardin kaupunginosan päättymättömät luksusmerkkikauppojen rivit muistuttavat, että tuloja todellakin on runsaasti, mitä eräs maailman kilpailukykyisimmistä yhtiöverotusjärjestelyistä tuskin sieltä on pian karkottamassa. Suuret tulot ovat myös tulosta suures-

Hyvää mieltä, puutetta ja kieltoja

vahvat kristilliset lahkot, islamin vanhoillinen toimeenpano ja buddhalainen oikealle tielle ohjaamisen halu. Päihdehäkellys on osittain selitettävissä samoilla tekijöillä sekä stigmatisoinnilla. Toinen puoli on lakisääteinen: alkoholin verotus maassa on verrattavissa Suomeen ja huumeaiheisista rikoksista voi pahimmillaan saada kuolemantuomion. Ja toisin kuin alueen muissa maissa, missä vastaavan jyrkkiä lakeja joudutaan rahoitus ym. syistä katsomaan läpi sormien, Singaporen huikeaa rahoitusta nauttiva kotiasiainministeriö pystyy myös toimeenpanna täysvalvonnan. Poliisi ei ole singaporelaisille varsinaisesti ystävä. Se tunnetaan ennen kaikkea ylireagoinnistaan, naurettavista peiteoperaatioista ja päättymättömistä sakkorangaistuksista, jonka takia rajantakaiset malesialaiset toteavat ironisesti Singaporesta: it’s a fine state (fine: sakko).

Tämä on kuitenkin vain yksi puoli koko kuvasta. Singaporelaiset ovat paljon muutakin kuin kilpailumaanikkoja työpaikkaindividualisteja. Nämä päiväntasaajan ihmiset todella osaavat levittää hyvää mieltä; he rakastavat yhdessä syömistä, iloisia urheiluhetkiä, päivittäisistä asioista keskustelemista, ja kiinnostuvat lapsenomaisesti miltei mistä vaan heille vieraasta. Mitä ikinä oletkaan kadottanut, voit koota bussipysäkillisen paikallisia auttamaan etsinnöissä.

Hyvä-paha maantiede Sota on Singaporessa vakava keskustelunaihe. Geopoliittinen tilanne tekee pelosta myös aiheellisen. Suhteet lähinaapureihin ovat välin leppoisat, välin tulehtuneet. Malesian kanssa on väännetty vuosikymmeniä sopimusta juomavedestä, jossa Singapore on hyvin köyhä ja joutuu huikeasta teknisestä kehityksestä huolimatta turvautumaan suuren naapurin varantoihin. Kahden maan isottelu on molemminpuolista ja dialogi muuttuu usein pahanilkiseksi räyhäämiseksi. Toisella sarakkeella on mm. kysymys Indonesian öljypalmuplantaasien tieltä poltettavasta sademetsästä syntyvät sankat myrkkysavut, jotka monena marraskuuna kulkevat tuulen viemänä Singaporen iloksi. Kun Singapore ärähti Indonesian suuntaan, maan presidentti vastasi uhmakkaasti: miksei Singapore ole koskaan 50 vuoteen kiittänyt meitä hyvästä ilmanlaadusta. Tilanne ei tietysti olisi suoraselkäisen 2000-lukulainen, ellei sademetsää polttavien yritysten johdosta löytyisi runsaasti singaporelaisia. Lisäuhkaa aiheuttavat äärimmäisen ailahtelevan hallituksen saaneet Filippiinit, Kiinan poliittiset kasvuhankkeet saarikaappauksineen, sekä merkittävämpi suurvaltapoliittinen kuvio alueella. Yhdessä Japanin, Etelä-Korean

Singaporelaisilla tuntuu olevan ylimaallinen kyky havainnoida avuntarpeesi mikroilmeistäsi, tai ainakaan muuta selitystä en omille, läheisteni ja ystävieni kokemuksille löydä. Jos olet lähtenyt ulos reikä taskussasi, pian joku kiikuttaa reiästä kadulle valahtaneet setelit käteesi. Singaporelaiset osaavat todella myös huolehtia toisistaan ja vierasta käsitellään lempeästi kuin Song-vaasia. Vaikka tälle kulttuurille on tyypillistä löytää ihailtavaa länsimaisista tavoista, arvoista, musiikista ja elokuvista – sekä häiritsevän paljon myös valkoisesta ihosta – singaporelaiset eivät ole erityisen rohkeita keskustelemaan lempiaiheistamme: seksistä, päihteistä, sodasta tai politiikasta. Yhdessä itäisemmän Aasian puritaanisimmassa yhteiskunnassa seksi kainostuttaa sekä poikia että tyttöjä ja maa on monesti päätynyt puutteesta kärsivien maiden listoissa kärkisijalle. Länkkärinäkökulmasta katsoen singaporelaisten parisuhde voi tarkoittaa miltei mitä vain, aina tiiviimmästä chattailystä yhdessä ruokakaupassa käymiseen. Yleisen pidättyväisyyskulttuurin lisäksi tähän vaikuttavat

ja Taiwanin kanssa Singapore muodostaa tärkeän sillanpääaseman Yhdysvaltojen sotilaalliselle ja poliittiselle läsnäololle Aasiassa. Yhteinen puolustussopimus on valmistunut pikkuruisen Borneolaisen öljyparatiisi Brunein kanssa; Singaporen puolustusvoimat saavat käyttää Brunein viidakkoista maaperää sotilasharjoituksissa, eittämättä emuloidakseen sotatilannetta alueen saaristossa tai Malakan niemimaalla. Maanpuolustus on näkyvää arjessa, sillä jokainen singaporelaismies on velvoitettu kahden vuoden asepalvelukseen. Ei siis ole vaikea ymmärtää, miksi lapsiperheet kiljuvat riemusta, kun jylisevät hävittäjät ja taistelukopterit valtaavat taivaankannen maan kansallispäivänä. Kansallisessa keskustelussa sotaan joutumisen mahdollisuutta pidetään alueella selkeästi todennäköisempänä kuin täällä Euroopassa, jossa sotatilanteisiin omassa naapurissa suhtaudutaan paniikinomaisin tuntein. Miltei kaikki Kaakkois-ja Itä-Aasian maat ovat viimeisen 60 vuoden aikana joko sotineet lähialueella tai harjoittaneet terroria omia kansalaisiaan kohtaan. Peiliinkatsomisen paikka on silti ilmeinen: se minkä Aasian maat tekevät lähellä, suurin osa Euroopasta tekee kaukana rajoiltaan.

raimmaksi valtioksi oli todellakin tulosta kovan käden valtiojohtoisesta toiminnasta. Maan legendaarinen ja itsevaltainen pääministeri Lee Kuan Yew (paikalliseen tapaan paremmin tunnettu LKY:na) päätti modernisoida saarivaltion erilaisilla ohjelmilla, jotka keskittyivät teollisuuteen, asuttamiseen, armeijaan, koulutukseen ja niin edelleen. 1980-luvulta eteenpäin, pääoman liikkumisen dereguloinnin vanavedessä, Singapore alkoi markkinoida itseään hyväksi paikaksi tallettaa ylimäräisiä dollareita. Yhtenä uusliberaalin nollasummapelin voittajamaista Singaporen keskustaan nousi 1990-luvulla korkealle kurottavia lasipalatseja, ikään kuin ilmentämään uutta vaurautta, pankkien siirtäessä toimipisteitään näille hellivämmille seuduille. Pian Singaporesta oli tullut yksi maailman varakkaimmista valtioista. Vaikka finanssiala on vapautettu toimimaan tahtonsa mukaan, kansalaisoikeudet eivät ole. Tarjotun elämänpolun kritisointi ei ole käytännössä hyväksyttävää tässä syvälle Weberin rautahäkkiin sulkeutuneessa yhteiskunnassa. Valtio murisee lehdistölleen säännöllisin väliajoin, joka on tottunut myötäilemään sen oikkuilua sekuntikello kädessä. Alueen jännitteistä huolimatta Singaporen uutisointi kuuluu maailman puuduttavimpien joukkoon – ne koostuvat suureksi osaksi päättäjien ja yritysten lausunnoista, rakennusprojekteista, pikkurikoksista, liikenneonnettomuuksista, julkkiksista, sekä lifestyle- ja uravinkeistä (top 10 näin teet pomoosi vaikutuksen ym.). Viitteelliset vaalit ovat olemassa ennen muuta viestinä ulkomaiselle sijoittajalle, sillä ne ovat hyvin kaukana oikeasta tarkoituksestaan. Oppositio ei ole kertaakaan ollut vallassa.

Ristipaineita ja modernin ajattelutavan kirsikanpoimintaa Kaikkein vaiteliaimpia Singaporelaiset ovat politiikasta. Politiikka on Singaporessa onnistuneesti siivottu arjen yläpuolelle. Tahtoo kansainvälinen finanssiyhteisö sanoa mitä tahansa, Singaporen nousu yhdeksi Aasian vau-

Valtion patriarkaalinen asema ei kuitenkaan ole poikkeuksellinen muihin Aasian valtioihin verrattuna. Lännen näkökulmasta usein huonona katsottua holhoavaa hallintomallia pitäisi kuitenkin katsoa monesta näkökulmasta. Länsimaissa olemme tottuneet pitämään omaa järjestelmäämme ylivertaisena, joka varmasti juurtaa paljon 1800-ja 1900-lukujen nationalismista, rotuajattelusta ja moderniteettihypestä. Useat Aasian valtiot ovat kuitenkin hoitaneet kansallisia kysymyksiään melko mallikkaasti, ohjaten huomiota, voimavaroja ja rahaa kansalaisten olojen parantamiseksi, eikä tätä ole saanut aikaan Maailmanpankki tai IMF. Tämä jää meiltä vailla huomiota, kun huonoilla uutisilla menekkinsä tekevä mediamme keskittyy Myanmarin kansanmurhan, Filippiinien huumesodan ja Kiinan uudelleenkoulutusleirien kaltaisiin sikailuihin, joille valitettavasti on helppo löytää läntiset parallelinsa valtioiden ja korporaatioiden aiheuttamista, tukemista ja kannustamista tempauksista ympäri maailmaa niin pitkälle ajassa kuin humanistin silmä kantaa. Kuten muut Aasian valtiot, Singapore on täynnä hyviä asioita, ennen kaikkea järjestelmällisen hallintonsa takia. Vahva patriarkaalinen valtio tuskin herättää ihasteleviä huudahduksia monenkaan suusta, mutta ainakin siirtymävaiheen aikana sillä on, oikeat johtohahmot saadessaan, dynaamisuutta ajaa muutoksia lyhyessäkin ajassa. Tämän melko sapekkaankin artikkelin painotus on ollut syystäkin kolikon kääntöpuolella, stressin täyteisessä ja individualismin sivuoireissa rypevässä kulttuurissa, koska se on opettanut arvostamaan monia oman maani käytäntöjä. Singaporen yhteiskunta tuntuu vapauttaneen niin moraalin kuin ihmissuhteet rajoittamattomalle kilpailulle. Härskillä kyynärpäätaktiikalla hankitulla varallisuudella onkin käyttöä, sillä vuosien varrella menetettyjen ihmissuhteiden tilalle jättämä tyhjiö täytyy täyttää ostamalla itselleen ystäviä, vaikkapa järjesämällä mitä yltäkylläisimpiä kattoterassikekkereitä. Individualismin kasvu on aiheuttanut Aasian yhteiskunnissa paljon nopeammin ongelmia kuin lännessä, sillä yksilöt ovat joutuneet vastatusten aasialaisista arvoista tärkeimpien, perheen ja yhteisöllisyyden, kanssa. Sillä on hyvässä ja pahassa paljon opetettavaa Suomelle ja muulle maailmalle.

Kirjoittajalle silmät avanneen vaihtosyksyn omakohtaisena loppupäätelmänä on todeta, että Singapore ei monessa mielessä ole kadehdittava valtio. Materiaalisen vaurauden alla elää sekopäinen todellisuus itsensä täydelliseksi hiomisen kulttuurista, jossa on taatusti voittajia ja häviäjiä. Voittajien kvalifikaatiot ovat joukko itseriittoisuuteen kannustavia luonteenpiirteitä, joka ei ole nykyään vierasta meillä pohjoismaissakaan. Yhä tärkeämmäksi maassa on myös muodostunut alkuperä, niin taloudellinen, sosiaalinen kuin etninen. Tämä ei tietysti päde kaikkiin singaporelaisiin, mutta suuruusluokaltaan se on peittelemätöntä. Paikalliset eivät kuitenkaan näytä kilpailullista puolta itsestään arkipäivän kanssakäymisissä, missä he ovat vailla liioittelun tippaakaan mitä lämpimintä ja suloisinta kansaa, jolle yhteiskunta-analyysiin keskittyvä, kyyninen ja saskasaarikoskimainen artikkelini ei tuota millään tavalla oikeutta. Tärkeintä on erottaa toisistaan ne olosuhteet, johon Singaporen valtio ja yhteiskunta ihmiset pakottaa, ja singaporelaiset ihmiset omassa moninaisuudessaan. Kuten todettua, myös valtio ja yhteiskunta ovat vivahteikkaita ja paljon hyvää on jäänyt lyhyen analyysini ulkopuolelle. Ennen kaikkea tulee palata takaisin siihen, kuinka aasialainen Singapore todella onkaan? Parhaiten vastauksen löytää, kuten usein, paikalliskeittiöistä. Yhdessä ystävien tai koko perheen voimin samasta astiasta kalanpääcurrylla herkuttelevat, nauraen jutustelevat, kännykät taskuunsa unohtaneet singaporelaiset saavat jokaisen näkemään, että maan keinotekoisen pinnan alla sykkii lempeä, lihaa ja verta oleva aasialainen sydän.

Sukutarinoita Suomen sisällissodasta

miantoi hänen tunteitaan loukanneen miehen valkoisille. Huhut punaisia varten kätketyistä aseista olivat perättömiä. Perhe oli arvatenkin tyrmistynyt. Surullinen ja murheen murtama. Isää ei odotettu takaisin, sillä leirien olosuhteet arvattiin. Samaan aikaan Tammisaaressa isä veisteli tyttärelleen nukkekodin kalusteita, ja vannotti myös vangitulle naapurilleen, että tämä antaisi nämä tyttärelle, jos hän ei itse leiriltä palaisi. Punatauti olikin lähellä viedä miehen hengen. Halu päästä perheen luokse ja naapurin apu saivat miehen sinnittelemään, ja kolmen vuoden vankeuden jälkeen hän pääsi kuin pääsikin antamaan rakkaudella veistetyt kalusteet tyttärelleen. Nyt tuoleista on jäljellä enää yksi. Se seisoo kunniapaikalla haastateltavan kirjahyllyssä. Haastateltava on tämän keskipohjalaisen miehen tyttären pojan tytär. Hän halusi jakaa tämän tarinan esimerkkinä siitä, kuinka omasta valinnastaan sivullisina pysytelleetkin saatettiin vetää mukaan sodan julmuuteen. Muistutus on tärkeä aikana, jona sodan uhreiksi joutuvat eritoten sotien monien osapuolten väliin joutuneet siviilit. Haastateltava kokee, että tapa muistella sisällissotaa on taittunut vasta hänen kohdallaan. Isoisänsä puhui kapinasta, kuten isäkin. Hänen lapsuudessaan 1960-luvulla leikkikavereita, joiden tausta oli valkoinen, karsastettiin. Vielä pitkään isoisoisän naapureiden jälkeläisten luona vieraillessa vallitsi hiljainen kiitollisuuden tunne, jonka myös lapsi aisti. Vanhempien sukulaisten puheissa kuului myös haastateltavan mukaan hieman kummallinen kaiku siitä, että ikään kuin “me” olisimme voittaneet. Että laitettiinpahan ainakin hanttiin ja kunnolla. Vankeus jätti lähtemättömän jälkensä vangittuun: punatauti työläisen ruumiiseen ja katkera kokemus mieleen. Mies ei palannut ennalleen, haastateltavan mukaan tämä jäi hieman hankalan tyypin maineeseen. Haastateltava ei kutsu suvussa kulkevaa muistoa taakaksi, mutta mentaliteetti siitä jäi. Mentaliteetti, joka on nähtävissä suvussa edelleen, enemmän vitsinä, mutta myös tiettynä ärhäkkyytenä - varsinkin tilanteessa, jossa omaa puoltaan on pidettävä.

Irtolainen tahtoo osallistua muistovuoden 1918 käsittelyyn omalla tavallaan, joka on universaali ja “tasolainen.” Sisällissotaan liittyvät elämänkohtalot voivat jäädä suurten linjojen jalkoihin, mutta suuri kuva on aina yksittäisten sisältämiensä tapausten heijastus. Kriisivuosi pitää sisällään runsaasti erilaisia, tunteita herättäviä tarinoita, joista nyt esitetään yksi. Artikkeli on tehty haastattelun perusteella ja se kertoo haastateltavan perheessä tapahtuneen sisällissotatarinan. Ajanjakso on täynnä vaikeasti käsiteltäviä asioita, eikä riiteleminen tapahtumista ole edelleenkään harvinaista. Tarinoita ei ole helppo kertoa omilla nimillä, joten ne tullaan julkaisemaan anonyymeinä.

Teksti: Vilma-Lotta Pajala

Syyttömänä Tammisaaressa Keski-Pohjanmaa, kevät 1918. Sisällissota riehui Etelä-Suomessa, verrattain kaukana sieltä, missä eräs perheenisä noudettiin kotoaan ja kuljetettiin lopulta vankileirille Tammisaareen tuomittuna asekätkennästä. Mitään aseita ei ollut. Oli vain monen julman tarinan helmasynti: mustasukkaisuusdraama. Vangittu oli keskipohjalainen perheenisä, ammatiltaan rahtari ja hevosmies. Miehellä oli taustaa työväenpuolueen aktiivina. Sisällissotaan hänellä ei kuitenkaan ollut aikeitakaan osallistua. Oli vain mustasukkainen leskirouva, joka torjutuksi tultuaan il-

Epäkorrektia pelihistoriaa

Eräänä hyisenä talvisena iltana joukko peliasiantuntijoita kokoontui pimeään huoneeseen. He muodostivat nelihenkisen raadin, jonka tehtävänä oli pelata kahta lautapeliä, jotka ovat jääneet historiaan epäkorrekteina aikansa tuotoksina. Molemmat pelit ovat julkaistu aikoina, jotka edustavat kunkin kansakunnan historian aallonpohjia: Suomi vuonna 1918 ja Saksa vuonna 1938. Raadin työ ei siis ollut hilpeää, mutta onneksi tilannetta kevensi tarjolla ollut juustolautanen. Osuvasti nimetty Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918 (Helsinki 1918) sijoittuu vuoteen 1918 ja sen keskiössä on punaisten ja valkoisten taistelu. Pelin tärkein elementti on Etelä- ja Keski-Suomen kartta, johon on merkitty kaupunkeja, teitä ja vesireittejä. Kartalle sijoitetaan kahden joukkueen, punakaartin ja valkokaartin, armeijayksiköt. Pelin tavoitteena on tuhota kaikki vihollisen joukot. Säännöiltään peli muistuttaa Risk-lautapeliä: joukkueet liikuttelevat vuorotellen joukkojaan ja taisteluiden lopputulos riippuu arpaonnesta. Mielenkiintoisen lisän peliin tuo se, että pelin alussa armeijoiden vahvuus arvotaan, eli on mahdollista, että toinen joukkue saa jo heti alkuun moninkertaisen ylivoiman! Vaihtelua pelin kulkuun tuo vihollisen joukoille ”vahingolliset ja haitalliset paikat”, eli jotkin pelikartan kaupungit, joihin liittyy erityissääntö. Ne astuvat voimaan, kun jompikumpi joukkueista liikuttaa joukkonsa kyseiseen kaupunkiin, ja ne on muotoiltu runomuodossa:

Teksti: Lauri Särkkä Kuvat: Kansalliskirjasto

PAHANKOSKEN SILTA: Pahankosken kohdalla on Porin radan hauta, valkoinen jos tähän käy, ei taito, voima auta. Sillan ilmaan saaminen on punaisilla hoppu, siksi täällä valkojoukon kohtaa kurja hoppu.

Vaikka pelin sääntöjen sanoitukset tuntuvat suosivan toista joukkuetta (punaiset ovat ”vainolaisia” ja ”ryssiä”, valkoiset ”marssii uljahasti”), on pelin täysin mahdollista päätyä punaisten voittoon. Peliraadin masinoiman sisällissodan uudelleen elävöittäminen seurasi kuitenkin jotakuinkin historiallisen esikuvansa kulkua. Punakaartin johdon epäpätevyyden sekä Onnettaren mielijohteiden vuoksi kapina murskattiin muutamassa ratkaisevassa taistelussa. Jännittävänä loppunäytöksenä valkoisten tykistöjoukot jahtasivat punakaartin viimeisiä rippeitä ympäri Pohjanmaata. Peli kärsii jonkin verran omituisesta sommittelusta, sillä sen kehittäjät ovat halunneet sisällyttää kaikki Vöyrin marssissa mainitut paikkakunnat. Pohjalaisten yliedustuksesta huolimatta Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918 on lautapelinä aika näppärä, ajoittain jopa viihdyttävä. Se ilmestyi vuoden 1918 joulumarkkinoille, ja siten se onkin yksi ensimmäisistä itsenäisyyden ajan lautapeleistä. Toinen, vielä pimeämpi aikakausi on edustettuna saksalaisessa lautapelissä Juden Raus! (Dresden 1938 ). Pelin tarkoitus on, nimensä mukaisesti, tyhjentää kaupunki juutalaisista. Pelaajat liikuttelevat saksalaista poliisia muistuttavia pelinappuloita laudalla, jossa on kuvattu muurien ympäröimä kaupunki. Pelinappuloihin kerätään ”hattuja”, jotka on koristeltu loukkaavilla juutalaisimitaatioilla. Nämä ”hatut” tulee sitten kiikuttaa muurien ulkopuolelle. Pelin ilmestymisajan tuntoja kuvaa se, että sitä on mainostettu fraasilla ”ajankohtainen ja erittäin viihdyttävä seurapeli aikuisille ja lapsille”. Kristalliyön jälkeen sitä myytiin 33 % alennuksella. On kuitenkin huomattava, että peli ei ollut osa natsien propagandaa, vaan sen julkaisi yksityinen taho. Natsipuolueen suhtautuminen peliin oli itse asiassa kielteinen, koska sen katsottiin trivialisoivan puolueen juutalaisvastaista politiikkaa:

Ikään kuin historiallisena hyvityksenä Juden Raus! on, kuten sen kantava ideologia: sekava ja epämielenkiintoinen. Jos sisällissodan uudelleen näytteleminen ei rikkonut peliraadin välejä lopullisesti, sen saavutti saksalaisten kirjoittama epäselvä sääntökirja, joka jättää paljon tulkinnan varaan. Pelattavuudeltaan peli sijoittuu jonnekin Monopolin ja Kimblen välimaastoon, sillä nopan heittämisen lisäksi se ei sisällä syvyyttä. Lopputuloksena kaikkia juutalaisia ei ehditty passittaa Palestiinaan, ennen kuin raadin kärsivällisyys petti.

Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918 on saatavilla Kansalliskirjaston ylläpitämästä julkaisuarkistosta Doriasta (www.doria.fi). Juden Raus löytyy mm. Boardgamegeek-nimiseltä lautapelinörttisivustolta (boardgamegeek. com).

”Juutalaiset ulos! Niin tietenkin, mutta ulos pikaisesti myös lastemme lelulaatikoista ennen kuin heidät saadaan erehtymään, että poliittiset ongelmat ratkaistaan noppakupilla.” (SS-lehti Das schwarze Korps, 29.12.1938.)