Irtolainen 4/2022

”Siisku me ollaan myös ilosia – tai siis ainaki mä – ainaki joskus”

”Onks normaali sänky sit elinvuode?”

”I’m depressed en tyhmä”

”Se tykitti julkisoikeudes ei nuuskaa vaa faktoi”

”Vitun valtionmetsät mä vihaan teitä”

”Kaikki oli sillee jee kapitalismi – varsinki metsäkapitalismi – eiku kylpyläkapitalismi”

”Kyllä on tullut taas Itämerellä tehtyä”

”Kyl mä oon tääl joskus vettäki juonu”

Pääkirjoitus

Hyvän ja pahan mielen palsta

Maailman ympäri meritse

Terveisiä Brysselistä

Karvainen käännekohta

Rauma, Helsinki, Satakunta

SISÄLLYSLUETTELO

Andrei Markevich – Super Star

Kenen joukoissa seisot, Sveitsi?

Korkeakouluttautumisesta

Ajatuksia kaupunkitilasta ja musiikista

IRTOLAINEN

4/2022

Päätoimittajat: Jemina Kulju & Benjamin Byholm

Taitto: Päätoimitus

Kansi: Niina Tanni

Tekstit: Benjamin Byholm, Alessandro Corsi, Julius Heino, Aino Ikävalko, Saara Korhonen, Jemina Kulju, Silja Laaksoharju, Tytti Ruusunen, Sini Tahvonen, Niina Tanni, Vivian Wesslin, Henkisyys coach Marja Merja, @p1ssb4by_ sekä lukijakunnan runosielut

Taide, kuvitus ja valokuvat: Oscar Arminen, Aino Ikävalko, Iines Joronen, Ella Kauppinen, Anni Koikkalainen, Marie Krogius, Jemina Kulju, Silja Laaksoharju, Oskari Malinen, Tytti Ruusunen, Lotta Seppälä, Niina Tanni, Sini Tahvonen, & Armas Weselius

Painos: Eräsalon Kirjapaino, 80kpl

Yhteystiedot: irtolainenlehti@gmail.com, instagram: @irtolainenlehti

Printin ISSN: 1239-6664 Verkkojulkaisun ISSN: 2814-4708

Julkaisija: Talous- ja sosiaalihistorian opiskelijat Taso ry

Irtolainen saa HYY:n ainejärjestölehtitukea.

PÄÄKIRJOITUS

“Tääl on nyt aina tosi nättiä” – joulukuu on tuonut pitkästä aikaa kauniin ja rauhallisen talvimaiseman myös Helsinkiin. Kävelyt (ja konffatauot) rauhallisessa lumisateessa tuovat väkisinkin hymyn huulille, kaiken kruunaa selälleen köllähtäminen lumeen. On muuten aika mukavaa, niin Agroksenmäellä, kuin Lauttasaaressakin. Tuo tietynlaista perspektiiviä ja rauhallisuutta maailmaan.

Kausivalojen bongailu, hiljaiset illat ja joulukorttien kirjoittelu tuovat mukavaa kepeyttä kiireiseen loppuvuoteen. Joulukuu on tunnetusti kiireinen juhlakuukausi ja syyslukukauden huipentuma niin opintodedisten kuin tapahtumien tiheyden osalta. Pimenevät illat tarjoavat myös oivan tilaisuuden kotoilulle esimerkiksi leffailtojen tai hyggeilyn parissa.

Uuden vuoden lähestyessä katse siirtyy usein tulevaisuuteen. Vuoden vaihtuminen on ainakin symbolisella tasolla käännekohta monelle. Opiskelijoille tämä tarkoittaa konkreettisemmin usein vaikkapa tutkielman palauttamista, vaihtoon lähtöä tai uuden hallituspestin aloittamista ainejärjestössä. Vähintäänkin se tarkoittaa useimmille pientä hengähdystaukoa, ennen kevään kiireiden alkamista.

Vuoden viimeisen Irtolaisen teemaksi määrittyikin käännekohdat. Elämä on täynnä käännekohtia, niin odottamattomia kuin suunniteltujakin. Niitä löytyy niin kansainväliseltä tasolta kuin jokaisen henkilökohtaisesta elämästäkin. Kaikki nämä käännekohdat saavat erilaisia merkityksiä ja muotoutuvat erilaisiksi osiksi eri ihmisten elämissä. Niistä voitte lukea tämän lehden sivuilta.

Irtolaisen tämän vuoden taival on ollut meille käänteentekevä ja mitä antoisin. Tsempit ja kiitokset opiskelijoilta sekä henkilökunnalta ovat lämmittäneet päätoimituksen mieltä pitkin vuotta ja innostaneet lehdentekoa. Iloksemme voimme myös kertoa, että Irtolaiselle on valittu tulevalle vuodelle uudet päätoimittajat, siispä saatte nauttia tasokkaan taidelehtemme sisällöstä myös ensi vuoden puolella.

Lämpimät kiitokset kaikille tänä vuonna lehdentekoon osallistuneille!

Iloista joulunodotusta <3

JEMPPU & BENKKU

KUVA: ARMAS WESELIUS

HYVÄN JA PAHAN MIELEN PALSTA

Tasokkaita mietteitä elämän aallokosta

TEKSTI: SAARA KORHONEN KUVA: ANNI KOIKKALAINEN

aamu lämpimässä peiton alla, rauhallisia hetkiä yön pimeydessä, opiskelua iltaisin teekupillisen äärellä. Olen aina ollut vannoutunut iltaihminen ja yökukkuja, mutta tänä syksynä päätin repäistä ja kokeilla aamuihmisyyttä. Siispä aloin heräämään aamulla ennen seitsemää ja raahasin itseni Tiedekulmaan läppärin ääreen (ainakin melkein) kahdeksaksi. Siis ei enää ilman aamupalaa viime tingassa luentosaliin rynnimistä, vaan mukavia aamuja ennen luentoa, ja vieläpä vapaaehtoisesti näin. Olkoonkin, että tätä kokeilujaksoa on syksyn aikana täytynyt toistaa useasti – kerrallaan se on kestänyt korkeintaan vajaan viikon, enkä ole aamuheräämisistä huolimatta oppinut menemään ajoissa nukkumaan. Silti olen pitänyt aikaisemmista aamuista. Olen myös huomannut, että koko elämäni myöhäistä vuorokausirytmiä eläneenä ei ole paljon mitään raivostuttavampaa kuin havainto siitä, että oikeastaan nautin aamuihmisyydestä.

Hidas

Ehkä “raivostuttava” on liian vahva sanavalinta asialle, joka on pääasiassa tuottanut iloa, mutta tämä henkilökohtainen ihmiskokeeni on joka tapauksessa herättänyt paljon ajatuksia. Olisi helppoa syyttää aamuihmisyyden iloista sitä, että yhteiskunta on suunniteltu niille, jotka heräävät ennen aurinkoa. Päätoimisen opiskelijan itseohjautuvassa arjessa tämän seikan vaikutus on kuitenkin suhteellisen pieni. Enemmän merkitystä on ollut sillä, että aamuisin valo kajastaa kauniimmin, Tiedekulmassa on aina suosikkipaikka vapaana ja iltaisin pääsee vaihtamaan aiemmin vapaalle. Autuasta, mutta ei aikaisin herääminen ole minusta menestyjää tehnyt. Tehokkuudessa ei siis piile salaisuus aamujen ihanuuteen.

Päivien lyhentyessä aamuauringon kaunista kajastusta on saanut ihastella myös niinä päivinä, kun ei ole jaksanut herätä kuudelta. Talvella aamuaurinko ei samalla tavalla sykähdytäkään: siitä tulee jokapäiväinen näky, koska aurinko kiipeää taivaankannelle vasta sen jälkeen, kun olen jo aloittanut päiväni pimeässä. Olen päätynyt johtopäätökseen, että siinä on myös aamuihmisyyden viehätys. Kun essee junnaa paikallaan, kirjoitan välillä jotain muuta. Kun tylsistyn muihin askareisiin, vaihdan kotini järjestystä. Kun arki tuntuu tunkkaiselta, käännän vuorokausirytmini uuteen uskoon. En löydä lohtua pysyvyydestä. Vaikka elämä onkin hauskaa, kun sitä lähestyy asenteella “no miksipä ei, voi kai tuotakin kokeilla”, on lopputuloksena toisinaan kaaos. Kun keskiyöllä Silja Serenaden hyttikäytävällä annan Irtolaisen päätoimittajalle lupauksia, joita minulla ei olisi aikaa toteuttaa, teen sen lähinnä siksi, etten ole aiemmin kirjoittanut ainejärjestölehteen. Miksipä ei, voi kai tuotakin kokeilla.

Pienimuotoinen kaaos on hauskaa ja virkistävää, mutta ei sovi kaikille. Vaikka itse rakastan kaaosta, ihailen syvästi ihmisiä, jotka kykenevät järjestelmälliseen, suunniteltuun ja rutiininomaiseen arkeen. Ehkä se voisi olla seuraava “miksipä ei” -kokeiluni – ainakin hetken aikaa.

MAAILMAN YMPÄRI

Olin lukion jälkeen valmistunut muotoilijaksi ja työskennellyt vuoden sijaisena kotikuntani päiväkodeissa, kun painostavat kysymykset siitä, mitä elämälläni nyt aion, alkoivat vaivata. Kunnon milleniaalin tavoin kaipasin jotain merkityksellistä. Ulkomaille lähtö kiehtoi, koska olin muotoilijaopintojeni aikana 3 kuukauden työharjoittelussa Lontoossa mm. tekemässä jakkaraa Sinkkuelämää 2 -elokuvaan. Sain ystävältäni Operaatio mobilisaatio -järjestön lehtiä, joissa oli kuvailtu erilaisia vapaehtoistyöohjelmia ympäri maailmaa. Vuosi Logos Hope laivalla maailmaa kiertäen kutkutti, joten hain ja pääsin ohjelmaan.

Laivalla toimii kelluva kirjakauppa, ylpeästi maailman suurin sellainen, tarkoituksenaan tarjota laatukirjallisuutta sellaisiin maailmankolkkiin, joissa sitä ei ole saatavilla. Laivan 400 henkinen kansainvälinen miehistö 60:stä eri maasta on myös eräänlainen nähtävyys, mihin perustuen laivan konferenssitiloissa ja teatterissa järjestetään erilaisia tapahtumia kouluvierailuista jazzkonsertteihin ja Narnia -näytöksiin. Laivalta lähtee päivittäin tiimejä tukemaan paikallisia järjestöjä ja toteuttamaan laivan toista tarkoitusta, avun tuomista. Tähän kuuluu paikallisista tarpeista riippuen mm. vedenpuhdistamoiden lahjoittaminen, näöntarkastukset ja silmälasilahjoitukset, kirjastojen perustaminen, erilaiset kunnostus-

TEKSTI NIINA TANNI KUVAT NIINA TANNI & UNSPLASH

MERITSE

työt tai vierailut esimerkiksi paikallisiin kouluihin. Jokainen miehistön jäsen on vapaaehtoinen ja jokaisella on oma työpaikka laivalla. Töitä tehdään viitenä päivänä viikossa ja yhtenä päivänä osallistutaan muuhun laivan toimintaan joko sen sisällä tapahtumissa tai kirjakaupassa, tai lähdetään tiimin kanssa mukaan paikallisten järjestöjen toimintaan.

Saksan Mosbachissa järjestetyn orientaatioleirin jälkeen suuntasimme muiden laivalle lähtijöiden kanssa Kambodzhaan kevättalvella 2013. Minut sijoitettiin töihin siivoustiimiin, jossa työskentelin ensimmäisen laivavuoteni. Tuntui, että halusin vielä jatkaa aikaani laivalla, joten päädyin pidentämään kokemustani toiseksi vuodeksi. Tämän ajan olin tapahtumakoordinaattorina järjestämässä tapahtumia paikallisille vierailijoille laivan tiloissa. Laivalta pyydettiin minua harkitsemaan liittymistä laivan arvostetuimpaan tiimiin projektikoordinaattoriksi. Näissä 3-4 hengen tiimeissä matkustetaan satamaan ennen laivan tuloa valmistelemaan kaikki mahdollinen luvista viisumeihin, vierailun promootioon mediassa, tapahtumakalentereihin, sponsoreihin ja paikallisiin järjestökontakteihin. Hartaan harkinnan jälkeen totesin, etten voinut antaa moisen tilaisuuden livahtaa sormistani, joten pidensin laiva-aikaani kahdella vuodella. Kahden hektisen ja onnistuneen satamavierailun jälkeen minua pyydet-

tiin tapahtumaosaston esihenkilön rooliin, jossa vaikutin viimeisen vuoteni laivalla.

Laivakokemustani on vaikea kuvata lyhyesti ja kattavasti. Se on kokonaisvaltaisesti myllertänyt käsitystäni niin maailmasta kuin itsestäni. Suurimpina rikkauksina

pidän laivan antamaa perspektiiviä maailmasta, ainutlaatuista tilaisuutta työskennellä eri kulttuuritaustoista tulevien

ihmisten kanssa sekä mahdollisuutta kasvattaa taitojani vastuullisissa työtehtävissä

täysin ilman kokemusta ja koulutusta. Neljän vuoden mukavuusalueeni ulkopuolella

olemisen aikana kartoitin mihin kaikkeen kykenen, ja missä menee oman jaksamiseni

raja. Laiva ei vieraillut turistikohteissa, vaikka välillä rikkaissa maissa kyllä kävimmekin. Paikallisiin tutustuttaessa sain kuulla heidän kohtaamistaan haasteista ja tulevaisuuden toiveista. Laivan apuprojektit saivat pohtimaan, millainen apu on relevanttia. Eräs vahvasti mieleeni jäänyt esimerkki on, kun Itä-Afrikassa seilatessamme kuulin, kuinka länsimaista hyvän tekemisen varjolla lahjoitetut halvat ja ilmaiset vaatteet tuhosivat paikallisten pyörittämän perinteisen vaateteollisuuden. Hyvät aikomukset saattavat aiheuttaa ennakoimatonta ja merkittävää haittaa. Nämä pohdinnat alustivat vahvasti haluani uudelleen kouluttautua, johtaen uuteen käännekohtaan elämässäni.

TERVEISIÄ BRYSSELISTÄ

Sini:

- Talous- ja sosiaalihistorian 4. vuoden opiskelija

- Harjoittelussa europarlamentissa Petri Sarvamaan toimistossa

- Pitää kissoista, kahvista ja linssimelanzanesta

Euroopan parlamentti ei Helsingin valtsikassa lukeudu seksikkäimpien työpaikkojen listalle. Sen huomasin heti ensimmäisenä päivänä Brysseliin parlamentin takapihalle saavuttuani. Heti esittäydyttäessä kävi nimittäin ilmi, että muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki läsnäolijat olivat Turusta. Ne, jotka eivät olleet Turusta, sattuivat jostain syystä vähintäänkin tuntemaan etukäteen kaikki kaupungin cooleimmat turkulaiset.

TEKSTI SINI TAHVONEN

KUVAT MARIE KROGIUS & SINI TAHVONEN

Hierarkioista

Euroopan parlamentti on mutkikas instituutio. Mutkikas se on monella tavalla – niin toiminnaltaan, kirjoitetuilta ja kirjoittamattomilta säännöiltään kuin hierarkioiltaan. Harjoittelijana on tietenkin instituution pahnanpohjimmainen. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että harjoittelijoiden – toisin kuin vakituisessa työssä olevien – täytyy kulkea turvatarkastuksen läpi useaan kertaan päivässä, vaikka työsuhde olisi pitkäkin. Toisaalta hierarkiat ovat usein myös piilotettuja, ja niissä korkeammalle askelmalle päässeet ovat jo ehtineet unohtaa niiden olemassaolon. Parempaan suuntaan on kuitenkin menty, koska palkaton harjoittelu on tätä nykyä harvinaisuus.

Ihmissuhteista ja politiikasta

Sosiaalisuus ja hyvä ihmistuntemus on kaikissa parlamentin työtehtävissä äärimmäisen tärkeässä roolissa. Politiikan onnistumisessa keskiössä on oikeiden ihmisten tunteminen ja oleminen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Verkostot vaikuttavat kummalliselta sekoitukselta ystävyyksiä ja hyötyperustaisia tuttavuussuhteita. Koska suuren ihmisjoukon elämä keskittyy yhteen rakennukseen, parlamentin sisäiset juorut liikkuvat nopeasti. Bryssel-kupla on kuin kuukausia tai vuosia jatkuva, työteliäs luokkaretki, jossa ihmiset oppii tuntemaan hyvin.

Identiteetistä ja kohtaamisista

En ole ennen ollut poliittisessa työssä. Kokemus on monella tavalla hämmentävä: vaikka osasin odottaa sitä, on kummallista tulla kategorisoiduksi tiettyyn ihmistyyppiin pelkän harjoittelupaikan perusteella. Koska en yleisen odotuksen vastaisesti identifioidu työpaikkaani juuri ollenkaan, joutuu aitojen kohdatuksi tulemisen kokemuksien eteen näkemään vaivaa. En kuitenkaan pidä tätä pelkästään negatiivisena asiana, vaan olen myös oppinut paljon – ja ainakin arvostan valtsikakuplaa takaisin tullessani uudella tavalla.

Harjoittelusta

Tasolaiselle EU on mielestäni loistava harjoittelupaikka, jossa omaa osaamista pääsee soveltamaan yllättävänkin paljon. Vaikka isolla osalla on taustana joko Eurooppa-tutkimus tai valtio-oppi, ei näistä ole nähdäkseni erityistä etua tason tarjoamaan laajaan yhteiskuntarakenteiden ja niiden historian tuntemukseen nähden. Hieman kryptisistä ajatuksistani huolimatta suosittelen europarlamenttia harjoittelupaikkana iloisin mielin, mikäli pientäkään kiinnostusta – no, mihinkään poliittiseen – löytyy. Toivoisin myös, että täysin perusteeton epäsuhta Helsingin ja Turun valtsikoiden edustuksessa korjattaisiin ensi tilassa.

KARVAINEN KÄÄNNEKOHTA

LILO & KITI COLLAB

Lilo

Eräs elämäni käännekohdista kävi loppukesästä 2019, kun pieni vain muutaman sadan gramman painoinen pieni karvapallo nimeltään Lilo tuli ensimmäistä kertaa kotiin kanssani. Enkä kyllä tiennyt millaisia yhteisiä seikkailuja tulemme kokemaankaan. Kuumeilu koiraa kohtaan oli ollut päällä jo useamman vuoden, mutta elämäntilanne ei aiemmin ollut antanut sopivia resursseja toisesta elävästä hahmosta huolehtimiselle.

Vuosien varrella raja siitä, kuka huolehtii ja kenestä on välillä hämärtynyt. Toki itselläni on suuri vastuu pitää pieni terveenä ja kunnossa, mutta vastapalveluksena saatu pyyteetön rakkaus ja omanlaisensa huolenpito on tuonut elämään sisältöä, jota ei olisi voinut edes kuvitella. Pienin on ollut mukana monessa elämäni käännekohdassa tuoden niihin tukea ja turvaa. Maailman myrskyjä vastaan on menty yhdessä, ja henkinen tuki on mittaamaton ja vaikea sanoittaa jollekin jolla lemmikkiä ei ole ollut.

Joskus on sanottu, että omistaja ja koira näyttää usein toisiltaan. Ei ehkä Lilon kanssa mennä ulkonäöllisesti samaan muottiin, mutta yhteiselon aikana tietynlaiset yhteiset ja samanlaiset toimintamallit ovat tulleet esiin. Elämä rullaa omalla muotillaan, jossa molempien aamu-unisuus ja rakkaus iltojen pitkiä lumisia lenkkejä kohtaan sopii yhteen.

Kiti tuli mullistamaan elämäni maaliskuussa 2021 7-vuotiaana kodinvaihtajana, kun olin muuttanut vihdoin yksin asumaan ja tunsin ajan omalle kissalle olevan kypsä. Muistan hyvin ensimmäisen viikon uuden kissakämppiksen kanssa.

Sainkin elämäni aikuistumiskriisin siitä, että kodissani oli yhtäkkiä elävä eläin jonka tarpeiden täyttäminen oli yksin omalla vastuullani. Huoli Kitin hyvinvoinnista sai minut panikoimaan siihen pisteeseen, että itkin öisin ja ajattelin olevani täysin sopimaton kissavanhemmaksi, vaikka samaan aikaan Kiti sopeutui uuteen kotiinsa ällistyttävän hyvin ja otti paikat (sekä uudet ihmiset) lähes välittömästi haltuun.

Paniikki yltyi hetkittäin niin kovaksi, että mietin jopa Kitin palauttamista vanhaan kotiinsa, mutta viikkojen kuluessa huomasin kiintyneeni Kitiin niin vahvasti ettei siitä luopuminen tullut enää kyseeseenkään. Edellinen omistaja oli kuvaillut Kitiä hiljaiseksi ja itsenäiseksi kissaksi, mutta heti ensimmäisestä päivästä lähtien Kiti seurasi minua kaikkialle ja asettui syliin kehräämään jokaisen tilaisuuden tullen.

Yhdessäoloon oli aluksi totuttelemista, mutta nykyään en osaisi enää kuvitella elämää, jossa Kiti ei tulisi ovelle vastaan kun tulen kotiin, tai käpertyisi tyynyni viereen iltaisin nukkumaan. Elämä Kitin kanssa on sopuisaa symbioosia, jossa minä täytän ruokakupin aamuin illoin, ja vastineeksi Kiti leipoo lakanani täyteen pieniä reikiä terävillä tassuillaan. Kiti on myös opettanut minulle, että pelkoni yhteiselomme alkuajoilla olivat aivan turhia: pystyn kuin pystynkin huolehtimaan paitsi itsestäni, myös toisesta olennosta.

Toisesta huolehtiminen tuli yhtäkkiä elämässä prioriteetiksi, onko ruoka hyvää, onko vitamiinien jakaantuminen oikeanlainen, onko tarpeeksi liikuntaa, entä oikeanlaista liikuntaa. Entäpä aivotyö? Vaelluksilla vettä sai ensin pienin, vasta sitten minä. Pyyteettömyys, jota en ennen ollut nähnyt ja valtaisa minkäänlaisen itsekkyyden unohtaminen muuttivat käsitystä myös itsestä.

Myös minun päiviini on tullut osuus, jossa pohdin montako hetkeä Lilo on ollut yksin kotona ja yksi päivien arkisista kohokohdista onkin ilo ja lempeys jotka kotona aina odottavat ja purkautuvat lähes agressiivisena kasvojen nuolemisena ja hännän heiluttamisena.

Onneksi kotona on se maailman parhain pieni <3

Kitin tarpeet on tosin melko helppo täyttää, se kun on maailman sopeutuvaisin kissa, joka pysyy tyytyväisenä, kunhan ympärillä on rapsuttavia käsiä ja kupissa oikeanmerkkistä märkäruokaa. Viimeisen kahden vuoden aikana Kiti on todistanut kaiken myöhäisten iltojen mental breakdowneista raivokkaisiin jytätanssisessioihin vierestä katsellen tai kehräten. Se tekee tylsästä yksiöstäni kodin, johon kiirehdin aina takaisin, ettei vain Kitin tarvitsisi olla yksin. Sen seuraan ja hiljaiseen rakkauteen voi aina luottaa. Olen ikuisesti kiitollinen, että kaikista maailman kissoista sain elämääni juuri Kitin, joka on valehtelematta ja varmasti maailman paras kissa. <3

Rauma, Helsinki, Satakunta

– paikallisen identiteettini käännekohdat

TEKSTI JA KUVAT: TYTTI RUUSUNEN

Monelle suvulle, yksilölle tai oikeastaan suurelle osalle kaikista suomalaisista maalta kaupunkiin suuntautuva muuttoliike on ollut menneisyydessä käänteentekevä murros. Tasolaisille tutut ilmiöt urbanisaatio sekä sisäinen muuttoliike ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä ja kiinnostavia kehityskulkuja, jotka kytkeytyvät moneen samanaikaiseen murrokseen. Omaa siirtymääni – kestossaan neljää tuntia lähentelevän Onnibus-matkan päästä pääkaupungin sykkeeseen – voi tuskin mullistavaksi muuttoliikkeeksi kutsua, mutta sillä on ollut henkilökohtaisesti käänteentekevä vaikutus. Voin myös ajallisesti käsittää sen käännekohtana tehdessäni selkoa omasta elämänkaarestani vaiheineen.

Kääntäessäni selkäni kotipaikkakunnalleni, löysin sen kuitenkin uudestaan edestäni – uudestisyntyneen kotiseuturakkauden muodossa. Paikallisessa iden-

titeetissäni tapahtui käänne – raumalaisuudestani on tullut sittemmin myös satakuntalaisuutta. Kyseessä on merkittävä rajapyykki tähän mennessä suhteellisen käänneköyhän olemassaoloni varrella; on aika ennen sitä, ja aika sen jälkeen.

Olen niin sanotusti paljasgonttine raumlaine – vietin eloni ensimmäiset 20 vuotta Raumalla, verrattain pienessä länsirannikon kaupungissa, “Turun ja Porin välissä”, kuten sen sijaintia usein saan tietämättömille kuvailla. Siellä synnyin ja vartuin – ja kasvaessani päädyin kehittämään myös kiihkeän kaipuun kauas pois koko kaupungista. Rauma tuntui ajoittain tukahduttavan pieneltä; halusin sieltä palavasti pois. Koin, ettei siellä ollut mitään, siellä oli tylsää ja rajalliset mahdollisuudet. Toki kaupungissa olivat minulle rakkaat ihmiset sekä harrastukset ja oikeastaan kaikki arkiseen elämääni liittyvä, mutta halusin jotakin enemmän.

Aina kahdeksasluokkalaisesta asti tiesin haluavani Helsinkiin, tuohon kutkuttavan kirjavaan, suureen tuntemattomaan. Odotin, että siellä olisi kaikkea ainaisen ei minkään sijasta. Päädyinkin sitten lukiosta valmistuneena saamaan opiskelupaikan Valtsikasta näin toteuttaen unelmani Helsinkiin muutosta. Päässäni oli elänyt jo pitkään kaikenlaisia haavekuvia; olin romantisoinut elämäni ja itseni helsinkiläisinä hyvin pitkälle utopioihin. Yllättävää kyllä, en edes pahemmin joutunut pettymään. Rakastuin Helsinkiin palavasti, kuten toiveissani olin tehnyt – loin tänne oman itsenäisen elämänpiirini.

Totta kai odotin muuton vaikuttavan kokonaisvaltaisesti minuun; muutin ensimmäistä kertaa yksin asumaan, siinä kohtaa vielä hyvin vieraaseen kaupunkiin, kauas kaikesta tutusta ja turvallisesta. Tämä ei tapahtunut ilman kipuilua, eikä unelmieni kaupunki luonnollisesti onnistunut korjaamaan kaikkea rikkinäistä. Kaiken kaikkiaan Helsinki on kuitenkin ollut kaikkea sitä, mistä unelmoin ja enemmän. Nyt suunnilleen kaksi vuotta täällä asuneena huomaan kuitenkin myös jonkin odottamattoman muuttuneen; minulle on kehittynyt maakuntaidentiteetti.

En toki voi väittää kehityskulun olleen täysin ennalta-arvaamaton, muutinhan Helsinkiin saapuessani Satakuntatalolle, enkä

minne tahansa muualle. Silti näin jälkikäteen katsottuna löydän itsenir nyt mielentilasta, jollaista en eläissäni uskonut tavoittavani.

Satakuntatalo on vuonna 1952 Helsingin Kamppiin Satakuntalaisen osakunnan toimesta rakennutettu opiskelija-asuntola “satakuntalaistaustaisille ja -mielisille” pääkaupunkiseudun opiskelijoille. Asuakseen Talolla, on oltava osakunnan jäsen, joten niin minäkin tulin osaksi tätä itselleni alun perin vierasta maailmaa. Ajattelin sen olevan väliaikaisratkaisu, sillä soluasuminen ei juuri houkutellut.

Osakunnan lämmin syli kuitenkin otti minut vastaan niin, etten näin kolmatta lukuvuottani yliopistolla viettävänä ole edelleenkään päässyt siitä irti – enkä kyllä juurikaan ole yrittänytkään. Kolmentoista kämppikseni kanssa vietän satakuntalaishenkistä helsinkiläisarkea - ja olen saanut huomata olevani poikkeavassa asemassa. Satakuntalainen on nykyiseltään ainoa Helsingin yliopiston 15 osakunnasta, jolla osakunnan tilat ja asunnot sijaitsevat saman katon alla. Suurenmoinen rikkaus, että saamme toteuttaa osakunnan yhteisöllisyyttä näinkin kodinomaisissa puitteissa.

Onko se satakuntalaisuus, joka meitä yhdistää?

Vai onko kyse kuitenkin jostakin muusta? Paikalliset identiteetit ovat siinä mielessä keinotekoinen asia, että ne yhdistävät toisiinsa ihmisiä, jotka eivät todellisuudessa olisi edes ikinä tavanneet toisiaan. Benedict Andersonin teoria kuvitelluista yhteisöistä (“imagined communities”) pätee mielestäni myös tässä jutussa käsittelemääni teemaan, vaikkei sitä omaksi polittiiseksi entiteetikseen

”Kolmentoista kämppikseni kanssa vietän satakuntalaishenkistä helsinkiläisarkea.”

voi kansallisvaltion tavoin kutsuakaan. Andersonin määritelmässä kuvitteellisen

yhteisön jäsenet eivät tule

ikinä tapaamaan tai tuntemaan kaikkia sen muita jäseniä, ja yhteisö syntyykin ajatuksen ja mielikuvien tasolla.

Satakuntalaisella osakunnalla ihmisiä yhdistää se, että he ovat kotoisin tai omaavat muunlaisen yhteyden tavallaan täysin mielivaltaisesti joskus historiassa rajattuun alueeseen, Satakuntaan. Toisaalta, vaikka taustalla onkin tämä kuvitteelliselle perustuva yhteisö, on yhteisö Talolla hyvin todellinen.

Järjestämme erilaista toimintaa, juhlimme ja ylipäänsä vietämme enemmän tai vähemmän yhteisöllistä elämää, johon ottavat osaa niin Talolla, kuin muuallakin asuvat jäsenet.

Laulukirjamme (Karhunkämmen) sävelissä raikavat maakuntalaulujen rinnalla ainejärjestöläisten näkökulmasta tyypillisemmät sitsilaulut – uudelleen sanoitetut ikivihreät. Sanoitukset vilisevät viittauksia siihen, minkä miellämme satakuntalaiseksi tai SatO:-

jalallaan satakuntalaiselle maaperälle vasta, kun oli jo asunut Satakuntatalolla lukukauden päivät. Osakuntalaisuus SatO:lla ja satakuntalaisuus kulkevat siis käsi kädessä, mutta eivät ole toisistaan riippuvaisia – toinen voi olla olemassa yksilön identiteetissä ilman toista.

Kriittinen katse maakuntahenkisyyteen

laiseksi. Herääkin siis kysymys – olemmeko oikeastaan satakuntalaisia, vai osakuntalaisia?

Vastaus tähän kysymykseen riippuu varmasti yksilöstä – en voi yleistää omaa kokemustani kattamaan muita. Esimerkiksi eräs rakas kämppikseni on kotoisin Tampereelta ja astui

En halua vaikuttaa miltään ääri-isänmaalliselta kiihkoilijalta, vaikka kotiseuturakkautta koenkin – maakuntaidentiteettiini ei liity muuten konservatiivisia tai esimerkiksi maanpuolustushenkisiä arvoja. Olen pohtinut omalla kohdallani, ovatko nämä asiat ristiriidassa, mutta tullut siihen tulokseen, että eivät ne ole. Voin kokea yhteyttä paikkoihin, menneisiin ja nykyisiin ihmisiin, tapakulttuuriin ja murteisiin ilman, että siihen tarvitsee liittyä mitään negatiivisella tavalla kansallismielistä. Tutustumalla ja uppoutumalla syvemmin omaan kulttuuriini juurineen en nosta sitä jalustalle painaen toisia alemmas, tai sulje muutenkaan muita ulos.

Asettaakseni

teeman laajempaan kontekstiin, tuon esiin esimerkiksi somemaailmassa

usein vastaantulevan “valkoisilla ihmisillä ei ole kulttuuria” -ajatuksen. Se on usein vallitseva, ja melko kyseenalaistamaton käsitys, joka pohjaa kolonialistisille hierarkioille. Valkoinen eurooppalaisuus näyttäytyy oletusarvoisena, ja kaikki “muu” siitä poikkeavana – on sanomattakin selvää, että tämä on problemaattista. Tavallaan voin nähdä eläväni vastoin tätä eurooppalaisuus puhtaana objektiivisuutena -ajattelua elämällä itse omaa kulttuuriani, mitä siihen sitten kuuluukaan. Lalli

uutta perspektiiviä. Ensimmäisen enemmän ja vähemmän Helsingissä vietetyn yliopistovuoteni jälkeen palasin kesäksi Raumalle työskennelläkseni Rauman Vanhan Raatihuoneen museossa. Tuona kesänä pystyin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan todella nauttimaan entisestä kotikaupungistani – todella näkemään mikä siinä on hyvää ja erityistä.

ja Piispa Henrik Köyliönjärven jäällä, Rauman ja Porin iänikuinen vastakkainasettelu, turhan eksessiivinen tietämykseni pitsinnypläyksen perinteistä ynnä muu – tunnistan tämän kaiken nimenomaan kulttuurikseni. Osakunnilla, vanhimpia opiskelijajärjestöjä kun ovat, pidetään elossa vanhimpia ylioppilasperinteitä maakuntien kulttuuriperinnön rinnalla. Tämä on hienoa ja historiallista, säilyttävää toimintaa. En silti näe osakuntia erityisen vanhoillisina – ne seuraavat jäsenistönsä mukana nykyisyyttä, vaikka kantavat mukanaan myös mennyttä. Kenties oleellista onkin kyetä säilyttämään kriittinen katse myös sitä kohtaan, mikä on omaa ja läheistä tai jopa itsestäänselvää – silloin hyvät perinteet ja asiat voivat jatkaa eteenpäin, ja auttamatta vanhentuneet suosiolla unohtua.

Paikallinen identiteetti ja kotiseuturakkaus – käännekohdat ja pysyvyys

Usein ihminen ottaa etäisyyttä ja aikaa, että voi nähdä asiat uudella tavalla. Asioita oppii arvostamaan saatuaan olla niistä erillään, saatuaan etäisyyden kautta

Osasin nähdä paikan niiden turistien silmin, keitä lähes päivittäin palvelin museopuodin kassalla. Aistin historiallista tunnelmaa kaupungin sydämessä, Unescon maailmanperintökohteen arvolla varustetussa Vanhassa Raumassa, ja pohdin, kuinka hienoa onkaan saada kutsua tällaista paikkaa kodikseen. Vietin lounastaukoni kalliolla kirkon kupeessa paistatellen päivää Raumanjoen kimmeltäessä ja sitä reunustavien koivujen hehkuessa kesän vehreyttä. Minun oli mahdollista romantisoida todellisuuteni Raumalla, niin kuin olin menneisyydessä tehnyt Helsingille. Toki asiat muuttuvat – ihmiset lähtevät ja tulevat, rakennuksia puretaan ja uusia rakennetaan – mutta paljon silti pysyy myös samana. Tietty pysähtyneisyys ja muuttumattomuus ovat niitä, joiden luo on turvallista palata. Samat metsäpolut, koiranulkoiluttajat ja tähtitaivas, jota Helsingissä ei juuri valosaasteelta näe. Lähikaupan kassalla tuttuja

”En ole enää täysin raumalainen, mutten myöskään tarpeeksi helsinkiläinen. Ehkä juuri tässä välitilassa sijaitsee minulle osakunta.”

kasvoja kouluajoilta, pääkirjastossa samat nurkkaukset, joiden suojissa stressasin koeviikkoja ja ylioppilaskirjoituksia.

Palaan sinne myös menneisyyden itseni luokse; jokainen kadunkulma, kauppa ja koulurakennus kyllästetty elämäni mikrohistorialla. Toki Helsingilläkin on rikas historiansa, mutten koe siihen samanlaista yhteyttä, kuin Raumalla ollessani.

On hassua pohtia, kuinka silloin, kun vielä asuin Satakunnassa, en kokenut identiteettini liittyvän siihen mitenkään, mutta nyt, helsinkiläistyttyäni olen myös löytänyt sisäisen satakuntalaiseni. Paikallinen identiteetti ei olekaan niin sidonnainen paikkaan, vaan ihmisiin ympärilläsi ja kollektiivisesti muodostettuihin käsityksiin. Se ei myöskään ole staattinen, vaan se voi uudelleenmuotoutua esimerkiksi jonkin käännekohdan vaikutuksesta.

Nykyisin, matkatessani ikuisuutta muistuttavat lähemmäs neljä tuntia Onnibussilla kaupunkiin, josta kerran niin kiihkeästi kaipasin pois, tunteeni tuota paikkaa kohtaan ovat muuttuneet. Olen helsinkiläistynyt, kyllä, mutta sisäinen raumalaiseni ei taida koskaan poistua kokonaan, ja hyvä niin. Välillä se aiheuttaa ehkä ristiriitaa; en koe aina kuuluva-

ni kokonaan kumpaankaan suuntaan – en ole enää täysin raumalainen, mutten myöskään tarpeeksi helsinkiläinen. Ehkä juuri tässä välitilassa sijaitsee minulle osakunta. Satakuntatalo, “Satakunnan eteläisin kunta” kuten me sitä puoliksi vitsillä kutsumme, on paikka Helsingissä, mutta edustaa silti kotia. Paikallinen identiteettini on tullut moninaisemmaksi, eivätkä sen eri puolet sulje toisiaan pois. Olen kiitollinen, että maa kantaa päällään useampaa paikkaa, joihin ikävöidä, joita saan kutsua kodikseni – ja useampia yhteisöjä, joihin minulla on ilo kuulua. Sillä sitähän me kai jokainen lopulta tavoittelemme: paikkaa, johon kuulua.

Anonyymien osakuntalaisten näkemyksiä maakuntaidentiteetistä:

“ooksä koskaan kuullu miten porilainen puhuu?”

“Maakuntaidentiteetti on sitä, et sä puhut koko ajan paskaa siitä, mistä sä oot kotosin, mut heti kun joku muu puhuu siitä paskaa, sä puolustat sitä”

“Mut jos joku puhuu siit hyvää, sä kiistät myös sen kuitenkin”

Nämä vastaukset kysymykseeni, mitä maakuntaidentiteetti merkitsee sinulle, omaavat samaistumispintaa. Rakastan heittää läppää siitä, miten olen “tälläinen” tai tiedän tai en tiedä erinäisiä asioita siitä syystä, että olen maakunnasta. Espoosta kotoisin olevan sanoin, en ole “landelta, vaan pöndeltä”– olen alkujani kaupungista, mutta en samalla tavoin kuin Helsingin metropolialueella varttunut.

Itsenäisyyspäivän pöytäjuhlan jälkeisestä

olla niin väkevästi olemassa

niin palavasti elossa

liekki polttaa valkoisia seiniä

joita voi palavana tuijottaa

päiviä kerrallaan, tulta

silmäterissä

silti kylmä, hautautuu

peittojen vuoren uumeniin

ikkunan takaakin tuntee

lumisateen

liian väsynyt pysymään hereillä

mutta liian levoton nukahtamaan

olemassaolo polttavilla hiilillä

jääkauden muodostumana

kymmenen kilometrin paksuudelta

kiinteää hyistä, rinnan päällä

kun yrittää vetää henkeä

epämukavasti tietoinen

voisiko lämpösi vasten

kylmää kättäni

sulattaa jään - 7.12.

Espoo toimii hyvin ilman keskustaa, valtionhallintokin saattaisi!

- Pohdiskeleva länsinaapuri

joulu on taas joulu on taas lahjoja en ole ostanut

silti onnistuneesti velkaantunut

herätä ystävän vierestä arkiaamuun

pikakahvit viimeiseen puhtaaseen kuppiin mikä ilo olla tässä

- Platoninen rakkaus

KUVITUS OSCAR ARMINEN

- pipari

Thank you for the music

Yleensä

Päällä

Kriisi

Salaisena

Nimenä

Liisi

Nauraa

Kuin

Hiisi

Ystävän

Suunta

Pariisi

Anni

Tanni

Viisi

- Liisi

Tunnesanasto

Pelko, tuska, jättäminen, kaaos, Kyyneleet – itku

Tietämättömyys

- kandi

rakastan kirjastoja ja kirkkoja

inhimillistä ajatuksenvirtaa pohdiskelevaa olemassaoloa

ruumiillistuneena rakennuksiksi runoja ja rukouksia inhorealismia ylimaallisuutta tarvetta puhua kuiskaten vaikkei kukaan oikeastaan käskenyt olla hiljaa kaikua kivisistä seinistä askelten ja laulun

- mummis kun aamujooga

vaihtuu aamuröökiin

taylor swift laulaa korvaan

antisankarista

herätän itsessäni inhoa jo muutenkin

joten annan sille

lisää syitä

elän totuuttani

todeksi

- Sabotaasi

Kommunikaation vaikeudesta

korulauseita

sananhelinää

silti ei saa sanotuksi

ensimmäistäkään

miksi sanat virtaavat vuolaina silloin, kun ei niitä kaivata, ja hiljaisuus nielee elävältä

äkkiä, lupaa pyytämättä silloin, kun vähiten sitä tarvitsee

puro soljuu tulvien joeksi

hukuttaen, herättäen haukkomaan henkeä

mutta ei hengen pihaustakaan käy

kun sitä eniten täyttää tahtoisi

ylitsevuotavan täynnä

epäsovinnaisilla hetkillä

mutta autiona aina

kun pitäisi olla

vereslihalla, rehellinen

avoin, haavoittuvainen

tyhjiötä

sanoa

tässä olen minä, näin olen

ja olla sulkematta silmiään

seurausten pelossa

väistämättä katseellaan

Nukkua kaatosateella ikkuna auki en tiedä mikä siinä on mutta syyssään kokeminen heinäkuussa täyttää minut selittämättömällä kaiholla

oli yöllä suljettava ikkuna ettei puhuri olisi saanut minusta liiaksi otetta ei vielä, älä vie minua vielä

olisi hetken vielä yksinkertaista ja kaunista, kaunista ja yksinkertaista, mutta ei silloinkaan helppoa, ei ikinä koskaan

haluan olla riutuva taiteilija hitaasti hiipuva mutta sisäisesti roihuavalla liekillä palava istua kuistilla sateen raivotessa viiman kaivaessa tietään luihin ja ytimiin ja antaa huulteni ja sormieni hiljalleen sinertyä kylmästä

maalata vimmalla, runoilla ja rakastaa huutaa hyytävään pimeään, kuiskata aamunsarastukseen

kunnes kaikki olisi ohi

sen sijaan käperryn syvemmälle peittojeni sekaan ja kiroan kipeää niskaa

voinko olla samalla kakskytyks ja kahdeksankymmentäviisi vanha ja valmis unohtamaan

sanot, että olit joskus täynnä seikkailumieltä

menit vaan metsään pureskelemaan kaarnaa ja juomaan suovettä ja palelemaan

mutta nykyään mukavuudenhalu on vallannut äärimmäisyyksien ekstaasilta tilaa

olinko minä ikinä sellainen

vai synnyinkö olemaan kuin kuningashuoneen tytär, joka tuntee

pienen herneenkin

silkein sijattujen patjojensa lävitse

Keskiluokkainen espoolainen, kesällä viikon ulkomailla. Pakettimatka Espanjan kuumimpaan kohteeseen, ainakin Tjäreborgin mukaan. Talvella lasketellaan ja lumilautaillaan. Ei omilla suksilla eikä Alpeilla, mutta rinteessä kuitenkin ja farmari parkkipaikalla odottamassa. Ruoste nakertaa oven kulmaa, ja katsauksesta ei taaskaan päästy läpi moitteetta. Mersu se kuitenkin on, ja tervehtii yksityisautoilijaa paritalon pihassa. Toisin kuin auto, talo ei ole oma. Sitä ei kuitenkaan näe ulospäin, vaikka kyllähän sen on pakko jokaisen ohikulkijan tietää. “Tuolla asuu sellaisia jotka ei omista niiden kotia”. Jotenkin se on vähän häpeällistä, ihan kuin yksi oman varallisuuden tärkeimmistä pilareista puuttuisi. Pakkohan siinä on sitten olla köyhä. Ainakin espoolaisesta näkökulmasta.

u o k k a k o d i t on

Jonkinlainen luokkadysmorfiahan tässä on pakko olla, sillä ei Hilfiger-kauluspaitainen, kaksikerroksinen, golfkenttäkävelyinen arki voi olla mistään muualta kuin suoraan keskiluokan bensaa ja verovähennyksiä sykkivästä ytimestä. Lieneekö se ympäristön “keskiluokan” todellisesta yläluokkaisuudesta vai jostain omasta mielen väännelmästä, että tuntee silti olonsa muita alemmaksi. Pieneksi narriksi hyppelehtimässä hullunkurisesti yliopistotaustaisten sivistysperheiden ruokapöytäkeskusteluissa, koska hauskuuttaminen on ainoa millä pärjää oman tietämättömyytensä kanssa.

Kotona pöydässä keskustellaan päivästä, säästä ja ihmissuhteista, silloin kun keskustellaan. Ei keskustella diplomaateista, ei Euroopan Unionista, eikä varsinkaan kandeista, väikkäreistä tai tohtoreista.

Korkealla on rima jos naapureiden ja koulukavereiden

joukkoon kuuluakseen tarvitsee:

A) korkeakoulutetut vanhemmat, mieluiten yliopisto eikä AMK

B) oman talon, mieluiten omakoti, vähintään paritalo

a) kerrostalo hyväksytään, mikäli arvo vastaa suurta omakotitaloa

C) oman auton, mieluiten Audi, Mersu, BMW tai Porsche

a) auto tulee vaihtaa tuoreempaan vähintään joka neljäs vuosi

D) kesämökin, mieluiten isovanhemmilta perityn ja erillisellä rantasaunalla varustetun

E) perintöhopeat ja niiden oikeaoppiseen käyttämiseen tarvittavan tiedon

F) sopivan kalliit harrastukset, kuten jääkiekko, tanssi ja ratsastus

a)näitä tulee harrastaa kilpatasolla viimeistään yläasteelle mentäessä

G) vankan sosioekonomisen pohjan tuovan mielenrauhan elämän sujumisesta

Ensimmäinen malli maailmaan ja sitä kautta omaan yhteiskuntaluokkaan suhtautumisesta tulee vanhemmilta, mikä selittää sisäisen dissonanssin mahdollisuuden. Kun luokkahyppy on vasta aluillaan suunnilleen samaan aikaan itsen kanssa, oppii katsomaan maailmaa vanhempien elettyjen kokemusten kautta, sikäli kun niitä ei juuri itsellä ole. Siksi kouluttamattomuuden häpeä, vaivoin piiloteltu yleinen huonommuuden tunne ja ympäristoon kuulumattomuus seuraavat perässä, vaikka lähiöt, todellinen köyhyys ja henkeä ahdistavan ahtaat neliöt eivät olekaan koskettaneet Jorvista suoraan Tapiolaan taksilla kyydittyä pientä kehoa.

Jossain syvällä selkärangassa kytee pelko tuoreen sosioekonomisen aseman kestämättömyydestä, sillä ensimmäisenä huono-osaisuuden kierteen rikkojana turvaverkkoja ei ole sen pahemmin sukulaisista, koulutuksesta kuin periytyvästä

varallisuudestakaan. Yksi tappiollinen taloprojekti tai muutama työtön vuosi voivat vaivatta romuttaa luokasta seuraavaan pyristelleen unelmat pysyvästä asemasta. Matka alaspäin taittuu tuttua reittiä, kun taas ylös mennessä haasteet ovat täysin tuntemattomia, eikä niihin siten tule minkäänlaista vinkki-vitosta edellisiltä sukupolvilta.

Ekonomisen pääoman lisäksi köyhyyden kierteessä pyöriviltä puuttuu se sosiaalinen pääoma, mikä ohjaa sijoittamaan indeksirahastoihin, kilpailuttamaan lainat ja tietämään mistä ja milloin kannattaa ostaa, mikäli siihen on ikinä varaa. Talousmaailman aallot paiskovat köyhän ja tietämättömän

lauttaa väliin pohjaan, väliin kallioille. Kun vaan olisi isoisä kertomassa miten haaksirikkoisen laivan korjaa, tai täti auttamassa ompelemaan kestävämmät purjeet. Niitä on vaikea edes tietää tarvitsevansa, jos ainoa veneen malli on muutama yhteen köytetty riuku.

A J A T U K S I A

KAUPUNKITILASTA

&

MUSIIKISTA

TEKSTI JULIUS HEINO

KUVAT IINES JORONEN, ELLA KAUPPINEN, UNSPLASH

Viime kesänä Helsingin Sanomien otsikoissa oli paljon keskustelua Vallilan Konepaja-alueesta. Konepajalla soitettiin kesällä paljon housea, teknoa ja hip hoppia. Keskustelu kävi kuumana siitä, saako alueella soittaa musiikkia ja millä äänenvoimakkuudella. Keskustelun ytimessä oli kaksi osapuolta. Toinen osapuoli argumentoi, että kaupungissa pitää olla hiljaisuus myös viikonloppuiltaisin, ja toinen osapuoli argumentoi, että elämä kuuluu kaupunkiin. Kummallakin siis hyvä pointti.

Jos Hesarin artikkelin ”Kauhulla odotan kesää” -kommenttisektiota lukee, nämä osapuolet tulevat hyvin esille. Itse artikkelissa puhuu Konepajan asukas Rolf Popper. Popper kertoo sanojensa mukaan, että hänen asunnossaan hakkaa tasaisena rytminä häiritsevä basson jumputus. Artikkelin kommenteissa Petri Sinkko kirjoittaa vastineeksi:

”Kaupungin ei tarvitse selvittää mitään. Mikäli urbaanin elämän äänet häiritsevät, henkilö voi muuttaa maalle. Eniten porua ja turhaa kohua tulee autoilun äänistä ja pakokaasuista.”

Juuso Karvonen taas kommentoi toisessa Helsingin Sanomien artikkelissa:

”Kaupungissa on kivaa, kun siellä voi elää. Valitettava tosiasia on se, että jos jossakin on ihmisiä, siellä on myös ääntä. Tämä on kuitenkin eurooppalainen pääkaupunki.”

Vastapuolelta Veikko Vuorinen kirjoittaa:

”Jumputtaminen on muutenkin erikoista. Mitä sillä oikein haetaan? Tunnelman nostatusta, primitiivisten tarpeiden herättelyä, viihtymistä, mitä?

Eihän se toimi mitenkään viihtyisänä elementtinä joka houkuttelee asiakkaita tai saa heidät köyttämöön enemmän aikaa ja rahaa paikassa.

Musiikki on ihan jotain muuta kuin älyttömän kovalla olevat basso äänet ja suuri volyymi. Jos ravintoloitsijat viitsivät edes

kokeilla järki edellä niin liikevaihto lähtisi kohti kaakkoa, ei volyymi nappula.”

Henri Helanto sen sijaan kirjoittaa:

“Pampatus ei ole mikään elämän ääni joka olisi sivutuote fiksusta toiminnasta. Se on keinotekoinen, sitä varten valmistetuilla laitteilla luotu efekti jonka itseisarvo ja ainoa tuote on merkittävä määrä mölyä.”

Vuorisen ja muiden argumentit näyttäytyvät sellaisena, että Konepajalla ei saa soittaa musiikkia, koska se on heidän mielestään vain jumputusta, joka ei ole viihdyttävää. Vaikka sen ymmärtää, että nukkuakin pitää, monet kommentit pistävät miettimään, että onko suuri syy näin negatiiviselle tunnereaktiolle nimenomaan musiikkityyli, jota alueella soitetaan. Veikko selvästi on sitä mieltä, että tämä ei ole edes musiikkia, ja samalla tavalla toisessa kommentissa Emma Lappalainen on kirjoittanut sanan musiikki heittomerkeillä, ”musiikki”. Keskeistä monessa kommentissa näyttää siis olevan se, että kyseessä on nuorison jumputusta, jota ei nähdä oikeana musiikkina.

Ongelma on se, että kuka saa määrittää mikä on “oikeaa” musiikkia? Pidän absurdina sitä, että koska Helsingin Sanomien kommentoijien mielestä house, tekno ja hip hop ei ole “oikeaa musiikkia”, sitä ei saisi sallia. On ongelmallista, että valtaväestö pyrkii määrittelemään mikä on hyväksyttyä kulttuuria, ja tässä on usein taustalla ongelmallisia asenteita.

Esimerkiksi Anthony Fantano, kuuluisa yhdysvaltalainen musiikkikriitikko puhuu eräässä videossaan, kuinka republikaanikommentaattori Ben Shapiro väittää, ettei hip-hop olisi musiikkia, koska siinä ei täyty tietyt, hänen mielestään olennaiset, musiikil-

“On ongelmallista, että valtaväestö pyrkii määrittelemään mikä on hyväksyttyä kulttuuria”

liset elementit. Kun Ben Shapiro on äänessä asiassa, tulee mieleen se, että usein valtaväestö tykkää määritellä minkälainen on oikeaa kulttuuria, ja tässä tapauksessa tämä kulttuuri on hyvin valkoista ja keski-ikäistä. Fantano itse kommentoi, että koska historiallisesti hip-hop on ollut vasemmistolaista ja valkoista valtakulttuuria vastustavaa, oikeistolaiset ovat ottaneet sen kohteekseen.

Samoin kun Vuorinen kirjoittaa, että jumputtaminen ei ole musiikkia, se pistää miettimään, mikä oikeus hänellä on määritellä mikä on “oikeanlaista musiikkia”, ja minkälaisesta asemasta hän sen tekee? Kommenteissa, joissa argumentoidaan, ettei house ole musiikkia, vaan “mölyä, jumputusta, primitiivisten tarpeiden herättelyä” on samanlaista kaikua kun väitteissä, ettei hip-hop ole musiikkia. Sen lisäksi että on tyhmää gatekeepata musiikkigenrejä, se näyttää vajaata ymmärrystä näistä musiikkilajeista, ja heijastelee kirjoittajien asenteita alakulttuureista.

Italiasta tuli Halloweenina uutisia, että uusi äärioikeistolainen pääministeri Giorgia Meloni on päättänyt, että luvattomien reivien

järjestämisestä saa jatkossa pahimmillaan 6 vuotta vankilaa. Samaan aikaan toisaalla Italiassa pidettiin fasistien marssi, jossa tuettiin Benito Mussolinin valtakautta, mikä loi epämiellyttävää kontrastia päätökselle. On absurdia, että Italiassa fasismi on nostanut päätään niin paljon, että nuoria uhataan laittaa vankilaan teknon soittamisesta, kun samaan aikaan Mussolinin kannattajat marssivat kadulla, eikä hallitus kommentoi asiaa mitenkään.

Vertauksesta tekee voimakkaamman, kun tarkastellaan elektronisen musiikin historiaa sekä nykypäivän kulttuuria. Esimerkiksi Housen syntyessä Chicagossa 1970-luvulla musiikkitapahtumat olivat etnisten vähemmistöjen ja seksuaalivähemmistöjen suosiossa. Ensimmäisiä houseklubeja Chicagossa oli Warehouse, jossa kävijät olivat latinalais-amerikkalaisia ja afrikan-amerikkalaisia homoseksuaaleja. Samoin teknolla, joka syntyi 1980-luvulla Detroitissa, ja otti paljon vaikutuksia Chicagon house-musiikista, oli paljon samanlaisia elementtejä ja se syntyi afrikan-amerikkalaisten keskuudessa. Tekno ja House -kulttuuri on siis aina ollut turvallinentilaseksuaali,-sukupuoli- ja etnisille vähemmistöille.

Tätä vasten tarkasteltuna on huolestuttavaa, kun äärioikeistolainen pääministeri uhkaa laittaa vankilaan tapahtumien järjestäjiä, ja kaupunkitila ei tunnu kuuluvan kuin vain kulttuurille, joka on hyväksyttyä tietyn väestöryhmän mielestä.

“Kaupunkitila ei tunnu kuuluvan kuin vain kulttuurille, joka on hyväksyttyä tietyn väestöryhmän mielestä”

TEKSTI: BENJAMIN BYHOLM

KUVAT: ARMAS WESELIUS

Andrei Markevich – Super star

Andrei Markevich on kohtalaisen uusi kasvo Snellmaninkatu 14:n käytävillä. Tavatessani hänet yhteiskuntahistorian laitoksen tiloissa mieleeni muistuvat Sakari Saaritsan sanat muuan syyskauden avajaistapahtumassa.

”Andrei is a real super star”, Saaritsa hehkutti Markevichin hymyillessä hiukkasen kiusaantuneena. Irtolainen ei luonnollisesti voinut jättää selvittämättä, kuka tämä julkkisakateemikko oikein on.

Markevich aloitti syksyllä määräaikaisen pestin talous- ja sosiaalihistorian yliopistonlehtorina. Hänellä on myös professuuri Moskovan maineikkaassa New Economic Schoolissa, josta hän kuitenkin on ollut sapattivapaalla syyskuusta 2022 alkaen. Nyttemmin Markevich asuu Suomessa. Hänen tutkimusprofiilinsa keskittyy Venäjän ja Neuvostoliiton taloudelliseen kehitykseen 1700–1900-luvulla. Markevichin työpaperien otsikot ovatkin mielenkiintoista luettavaa:

”Did Industrialization Increase Support for the Radical Left? Evidence from the 1917 Russian Revolution”

”The Political Legacy of the Gulag Archipelago”

“The Causes of Ukrainian Famine Mortality, 1932–33”

Näistä viimeinen käsittelee kipeää aihetta Ukrainan ja Neuvostoliiton historiassa – miljoonia ukrainalaisia tappanutta nälänhätää ja sen poliittisia motivaatioita. Markevich on kirjoittanut artikkelin yhdessä Natalya Naumenkon ja Nancy Qianin kanssa. Holodomoriksi kutsuttua katastrofia pidetään nykypäivänä laajalti neuvostohallinnon ukrainalaisiin kohdistamana sortotoimenpiteenä ja kansanmurhana, toisin sanoen tarkoituksellisen politiikan seurauksena. Venäjällä Holodomor on kuitenkin kiistelty aihe. Kansanmurha-leiman vastustajat väittävät, että nälänhätä koski yhtäläisesti venäläisiä, eikä uk-

rainalaisten kohdalla tapahtunut erityistä sortoa.

Millaista on tutkia Venäjän ja Ukrainan kipeään menneisyyteen liittyviä aiheita nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa? Markevich toteaa, että tutkimuksen alkaessa elettiin toisenlaisessa maailmassa. Venäjä oli jo annektoinut Krimin niemimaan ja tukenut aseellisesti Donetskin ja Luhanskin separatisteja näiden tavoitteessa irtautua Ukrainasta. Helmikuussa alkanut Venäjän täysimittainen hyökkäyssota ei kuitenkaan ollut vielä käynnistynyt.

Markevich näyttää liikuttuvan puhuessaan aiheesta. Hän toteaa, että projektin alkaessa tutkijoiden toiveena oli tutkimuksellaan edistää rauhaa ja yhteisymmärrystä sekä auttaa Ukrainan ja Venäjän tulehtuneiden suhteiden korjaamisessa. Nämä tavoitteet ovat kuitenkin viimeistään Venäjän hyökkäyssodan käynnistymisen jälkeen osoittautuneet hyvin kaukaisiksi.

Tutkijana Markevich sanoo kuitenkin mieluummin kertovansa tutkimuksestaan kuin kommentoivansa politiikkaa. Alun perin nykyiseen konfliktiin painottuvaksi kaavailemani haastattelu päätyy siten käsittelemään enemmän Markevichin tutkimusta. Siitä kuitenkin riittää keskusteltavaa.

Nostan esille Markevichin yhdessä kahden muun tutkijan kanssa kirjoittaman syväluotaavan ja vaikuttavasti nimetyn artikkelin New Russian Economic History. Yhteiskuntahistorian opiskelijat tietävät, että “uusi” -etuliite tutkimuspaperissa antaa jo itsessään tiettyä painoarvoa sen sisällölle. Mikä tämän 94-sivuisen artikkelin keskeinen sisältö on?

New Russian Economic History on eräänlainen katsaus Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton taloushistorian

tutkimuksen uusimpiin kehityskulkuihin ja läpimurtoihin. Katsaus on tarkoitus julkaista arvostetussa taloustieteellisessä julkaisussa Journal of Economic Literaturessa. Voidaan siis perustellusti todeta, että Markevich on tällä hetkellä Venäjän 1800–1900-luvun taloushistorian arvostetuimpia asiantuntijoita. Aiheesta kiinnostuneena halusin keskustella Markevichin kanssa muutamasta tämän tutkimukseen liittyvästä aihepiiristä.

Venäjä on kokenut kaksi suurta yhteiskunnallista romahdusta edellisen vuosisadan aikana – tsaarinvallan kaatumisen ja Neuvostoliiton hajoamisen. Mikä aiheutti nämä myllerrykset? Aloitetaan vuodesta 1917 ja bolshevikkien vallankumouksesta. Markevich tunnistaa kolme keskeistä ongelmaa, jotka aiheuttivat vallankumouksellista liikehdintää ja lopulta tsaarinvallan kaatumisen.

Ensimmäinen ongelma oli Venäjän suhteellinen köyhyys, myöhä teollistuminen sekä merkittävä ja kasvava eriarvoisuus. Teollistuminen taas kiihdytti eriarvoistumista entisestään, Markevich toteaa. Toiseksi, maaseudun luokkasuhteita määritti edelleen jako entisten maaorjien ja heidän omistajiensa välillä. Kolmanneksi vaikuttivat massiivisen imperiumin alueelliset erot elintasossa ja talouden rakenteissa. Markevichin mukaan nämä kolme rakenteellista ongelmaa vaikuttivat yhdessä ensimmäisen maailmansodan yhteiskunnallisten vaikutusten kanssa vallankumouksen syttymiseen. Ennen kuin siirrymme toisen romahduksen käsittelyyn haluan kysyä Markevichilta eräästä hänen toisesta asiantuntijuudensa alueesta. Stalinin ajan Neuvostoliiton taloushistoria sisältyy nimittäin vahvasti Markevichin tutkimusprofiiliin. Millä tavoin Stalinin aikana kärjistynyt totalitaristinen hirmuhallinto on vaikuttanut nyky-Venäjän yhteiskuntaan?

Markevich toteaa menneisyyden vaikuttavan vahvasti venäläiseen yhteiskuntaan tänäkin päivänä. Hän painottaa kuitenkin, että suorien linjojen vetäminen Stalinin ajan ja modernin Venäjän välillä ei ole mielekästä. Markevichilla on kuitenkin näkemys siitä, mitkä asiat jäävät historiasta elämään pidemmäksi aikaa. “Persistency of culture, persistency of prefe-

rences”, hän painottaa. Markevich peräänkuuluttaa politiikan sijasta opittujen sosiaalisten käyttäytymismallien ja toimintatapojen merkitystä. “Policy can be changed”, hän lisää. Miten venäläisten Stalinin aikana oppimat ajattelutavat sitten vaikuttavat nyky-Venäjällä?

Eräs keskeinen Stalinin diktatuurin perintö nyky-Venäjällä on Markevichin mukaan matala luottamuksen taso, erityisesti kansalaisyhteiskunnan sisällä. Tämän korjaaminen on myös vaikeaa, hän lisää. Hän viittaa kollegoidensa tekemään Gulag-vankileirejä koskevaan tutkimukseen, jonka mukaan paikkakunnilla, joissa oli neuvostoaikana vankileirejä vallitsee tänäkin päivänä keskivertoa alempi luottamuksen taso. Totalitaarinen valtio voi siis toiminnallaan vaikuttaa jopa ylisukupolvisesti kansalaisten käyttäytymiseen ja asenteisiin. Markevich kiteyttää keskeisen havaintonsa seuraavasti: “State violence and state coercion make people less trusting to each other, and this persists”.

Tartun valtiollisen väkivallan käsitteeseen, sillä teemalla on merkittävää kosketuspintaa myös toiseen Neuvostoliiton historian kipukohdista. Palataan Holodomoria koskevaan tut-

kimukseen. Vuosien 1932–1933 nälänhätää käsittelevässä artikkelissaan Markevich päätyy tutkijakollegoineen johtopäätökseen, jonka mukaan ukrainalaisten suhteessa korkeampi kuolleisuus nälänhädässä oli seurausta neuvostohallinnon tarkoituksellisesta politiikasta. Tämä politiikka oli osa laajempaa maatalouden kollektivisointia, joka Neuvostoliitossa toteutettiin 1930-luvulla. Markevich perustelee artikkelin johtopäätökset yksityiskohtaisesti tutkimuksen yksityiskohtia avaamalla.

On selvää, että Markevich haluaa perustella näkemyksensä mahdollisimman selvästi poliittisesti tulenaran aihepiirin tiimoilta. Kiteytetysti hänen havaintonsa on seuraava: kollektivisointipolitiikkaa toteuttava neuvostohallinto asetti korkeammat kiintiöt maataloustuotteiden tuotannolle ukrainalaisten asuttamille alueille, mikä johti korkeampaan kuolleisuuteen venäläisenemmistöisiin alueisiin verrattuna. Alueiden sato jäi riittämättömäksi asukkaiden ruokkimiseen paikallisviranomaisten vietyä Moskovan asettaman kiintiön mukaisen määrän viljasta. Nälänhätä koski laajoja kansanryhmiä

Neuvostoliitossa, etnisyydestä riippumatta. Markevichin tutkimuksen mukaan ukrainalaiset kärsivät kuitenkin kriisistä suhteessa enemmän, mikä oli seurausta neuvostohallinnon tietoisesta politiikasta.

Markevich toteaa, että yksin hänen tutkimuksensa perusteella ei voida vetää johtopäätöstä, jonka mukaan ukrainalaisten tappaminen olisi ollut neuvostohallinnon tavoitteena. Hän kuitenkin lisää, että korkeat viljakiintiöihin liittyivät myös neuvostohallinnon pyrkimykseen hallita ukrainalaisten kasvavaa nationalistista liikettä. Kremlin tavoite hallita maataloutta yhdistettynä tavoitteeseen hallita ukrainalaista nationalismia johti ankarampaan kollektivisointipolitiikkaan ukrainalaisten asuttamilla alueilla, Markevich kiteyttää.

Lopuksi haluan vielä kysyä Markevichilta aiheesta, joka edelleen pohdituttaa laajalti yhteiskuntahistorian opiskelijoita: mikä aiheutti

Neuvostoliiton romahduksen? Aihe on Markevichille henkilökohtainen – hän kasvoi Neuvostoliitossa ja muistaa hyvin sen hajoamisen. Erityisesti hänen mieleensä painuivat jatkuva kulutustavaroiden pula ja kauppojen tyhjinä ammottavat hyllyt. Nyt, 30 vuotta myöhemmin, Markevich on perehtynyt aiheeseen tutkijana. Miten hän selittää Neuvostoliiton romahduksen taloushistorioitsijana?

Markevich tunnistaa talouden rakenteelliset ongelmat keskeisiksi romahduksen syiksi. Neuvostoliiton talouden kehitys hidastui jo 1970-luvun alussa, ja kasvu oli hidasta vielä 20 vuotta myöhemmin. Tämä johtui Markevichin mukaan olennaisesti laajasta kannustimien puutteesta. Työläisten paratiisiksi kaavailtu Neuvostoliitto ei lopulta kyennyt tarjoamaan työväenluokalle kannustimia sosialistisen talouden kehittämiseksi tai edes yhteiskuntajärjestelmän ylläpitämiseksi.

Tapaamisemme Markevichin kanssa osuu monella tapaa historialliseen ajankohtaan, myös hänen tutkimusaiheidensa osalta. Venäjä on ottanut uuden, radikaalin askeleen ulkopolitiikassaan, jolla tulee olemaan kauaskantoisia seurauksia maan sisäiselle kehitykselle ja kansainvälisille suhteille – eikä vähiten suhteessa “veljeskansana” pidettyyn Ukrainaan. Putinin hyökkäyssota on nyt repinyt peruuttamattoman kuilun ukrainalaisten ja venäläisten välille.

Myös Suomen idänsuhteiden tulevaisuus on hämärän peitossa. On kuitenkin ilahduttavaa huomata, että tulehtuneista suhteista huolimatta tutkijoiden välillä tapahtuva yhteistyö on yksilötasolla mahdollista tässäkin maailmantilanteessa. Andrei Markevichin läsnäolo valtsikan kampuksella on tästä selvä merkki.

”State violence and state coercion make people less trusting to each other, and this persists.”

Kenen joukoissa seisot?

Ukrainan sota ja Sveitsin puolueettomuuspolitiikan murros

TEKSTI JA KUVAT: AINO IKÄVALKO

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi totesi 29. syyskuuta Zürichin yliopiston Eurooppa-instituutille pitämässä puheessaan ymmärtävänsä Sveitsin olevan historiallisesti puolueeton, mutta “kun kyse on hyvästä ja pahasta, on asiaan ehkä otettava kantaa.”

Ukrainan sota on kirvoittanut Sveitsissä keskustelua puolueettomuudesta nykyisessä Euroopan geopoliittisessa tilanteessa. Kinastelulla voi karkeasti nähdä olevan kaksi osapuolta: he, jotka vetoavat Sveitsin moraaliseen ja arvoihin perustuvaan velvollisuuteen tukea Ukrainaa, ja he, jotka korostavat puolueettomuuden tärkeyttä ja pienen valtion omaa etua. Luonnollisesti mielipiteet eivät läheskään aina jakaudu näin mustavalkoisesti. Nämä kaksi osapuolta ovat jännitekentässä niin Sveitsin poliittisessa keskustelussa kuin myös laajemmin puolueettomuudesta käytävässä diskurssissa. Lisäksi jälkimmäiset niistä osoittaa, että puolueettomuuteen kuuluu erottamattomasti myös turvallisuuspoliittinen aspekti.

Sveitsin puolueettomuuden haastaminen ei ole uutta, ja sveitsiläiset ovat historian saatossa saaneet arvostelua erityisesti toisen maailmansodan aikana sekä sen jälkipuinneissa. Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on kuitenkin aiheuttanut myös sisäisen koheesion rakoilua puolueettomuuskysymyksessä ja hallituksen (Bundesrat) puolueettomuuspolitiikan kyseenalaistamista. Yleisesti puolueettomuuden ympärillä käytävä keskustelu on varsin pragmaattista, ja hätiköityihin päätöksiin hyppääminen ei ole vaihtoehto – Sveitsissä kun ollaan. Lisäksi se, miten Sveitsin puolueettomuus nähdään muualla, on

kotimaassa toissijaista. Aiemmin syksyllä liittopresidentti Ignazio Cassis toi hallituksen pöydälle esityksen uudesta “kooperatiivisesta puolueettomuudesta”, joka kuitenkin sai täystyrmäyksen hallitukselta. Tästä huolimatta Sveitsi on viimeisten kuukausien aikana venyttänyt puolueettomuutensa rajoja jopa poikkeuksellisella tavalla ja pyrkinyt osoittamaan tukeaan Ukrainalle. Samalla hallitus kuitenkin arkailee puolustuspoliittisten ulostulojen kanssa, ja yhtenäistä linjaa on vaikea havaita.

Tällä hetkellä Sveitsi on poliittisesti sitoutunut EU:n Venäjän vastaisiin pakotteisiin, mikä osoittaa selvää integroitumista läntiseen Eurooppaan ja Ukrainan tukemiseen. Lisäksi Sveitsi on Cassisin johdolla tiivistänyt yhteistyötä

Naton ja Euroopan Unionin kanssa. Ensimmäisen kerran järjestetyssä European Political Community -kokouksessa lokakuussa hän ilmaisi Sveitsin halukkuuden osallistua EU:n rajat ylittävään Euroopan valtioiden väliseen yhteistyöhön. Lokakuussa Cassis vieraili myös Eurooppa-neuvoston parlamentaarisessa yleiskokouksessa. Hänen osallistumisellaan oli symbolisesti merkittävä kädenojennus yhteistyölle Euroopan Unionin kanssa, sillä edellisen kerran Sveitsin liittopresidentti vieraili kokouksessa yli 30 vuotta sitten. Viimeisimpänä Sveitsissä on poliittisesti kuohuttanut Saksan toistamiseen esittämä pyyntö jälleen-

si myöskään sallinut niiden viemistä Ukrainaan maista, joihin sellaisia on toimitettu.

Puolueettomuus ei ole Sveitsissä kaukana valtioidentiteetistä tai jopa ideologiasta. Tämä on ollut merkittävää poliittisesti ja narratiivia onkin onnistuttu ylläpitämään vuosikymmeniä. Tänä vuonna konsensukseen on kuitenkin syntynyt säröjä erityisesti jälleenviennistä kieltäytymisen tiimoilta. Hallituksen päätöstä kritisoivat oikeusoppineet ovat esimerkiksi todenneet puolueettomuuslaista löytyvän porsaanreikiä, jotka sallisivat jälleenviennin –mikäli poliittinen tahtotila siihen löytyisi. Myös vankkumattomia puolueettomuuden puolustajia löytyy maasta: marraskuun alussa oikeistolainen Sveitsin kansanpuolue (SVP) käynnisti Pro Schweiz -aloitteen, jonka tarkoituksena on kirjata puolueettomuus Sveitsin perustuslakiin ja täten kieltää suurelta osin maan liittyminen puolustusliittoihin ja pakotteisiin. Ehdotonta puolueettomuutta kannattavat poliitikot ja kansalaiset puolustavat illuusiota siitä, että Sveitsi on erillään globaalista maailmasta ja suojassa maailman tuulilta. Starship Enterprisena leijailu keskellä Eurooppaa ja globaaleja tietovirtoja ei kuitenkaan ole realistista, eikä pidä Sveitsiä erossa konflikteista. Puolueettomuus ei myöskään suojaa esimerkiksi kyberhyökkäyksiltä tai energian tuonnin keskeytyksiltä.

viedä sveitsiläisvalmisteisia ammuksia Ukrainaan. Harkinnan jälkeen Berliinin pyyntöön vastattiin lopulta kielteisesti vedoten puoleettomuuslakiin. Toistaiseksi Sveitsi on tarjonnut Ukrainalle humanitaarista apua, mutta ei sota- tai kaksoiskäyttötuotteita, joita voitaisiin hyödyntää sekä normaaliin siviilikäyttöön että sotilaallisiin tarkoituksiin; eikä ole toistaisek-

Hallituksen vuoden 2021 marraskuussa hyväksymässä turvallisuuspoliittisessa selonteossa vahvistettiin periaate, jonka mukaan Sveitsi tekee kansainvälistä yhteistyötä aloilla, jotka ovat molempien osapuolten edun mukaisia, mutta ei ryhdy sellaisiin riippuvaisuussuhteisiin, jotka vaarantaisivat sen puolueettomuuden. Nykyinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka pyrkii hyödyntämään puolueettomuuspolitiikan liikkumavaraa mahdollisimman taitavasti ja keskittymään muutamiin keskeisiin sotilaallisiin aloihin. Puolueettomuuden raja on kuitenkin Venäjän mukaan jo ylitetty, ja Kreml on ilmoittanut, ettei pidä Sveitsiä enää puolueettomana, erityisesti heinäkuussa Luganossa järjestetyn Ukrainan jälleenrakennuskonferenssin jälkeen. Voi olla myös, ettei Sveitsin puolueettomuutta pidetä arvossa läntisen Eu-

roopan valtioissa, mikäli maa harjoittaa turvallisuuspoliittisen selonteon mukaista rusinat pullasta -periaatetta ulkopolitiikassaan, pyrkien ajamaan vahvasti oman maan etua. Kuten aiemmin mainittu, ulkopuolelta tuleva puolueettomuuden haastaminen ei kuitenkaan ole

uutta, ja syvästi maahan juurtuneena periaatteena sen arvostelu ei hevillä horjuta kansallista itsetuntoa. Historiallisesti ei myöskään ole uutta, että Sveitsin puolueettomuus joutuu kyseenalaiseksi konfliktitilanteissa.

Meneillään olevaan keskusteluun lisää oman ulottuvuutensa puolueettomuuden uskottavuus. Ulkopuolelta tuleva kyseenalaistaminen on ehkäpä vielä sulatettavissa, mutta mikäli Sveitsin hallitus ei pysty perustelemaan maan tällä hetkellä ristiriitaista puolueettomuuden linjaa kansalaisille, on se menettämässä legitimiteettiään. Uskottavuuden kannalta on oleellista, ettei Sveitsi harjoita puolueettomuutta, joka pysähtyy kansallisille rajoille ja sulkee silmänsä ympäröivältä maailmalta. Sveitsi on YK:n ja sen turvallisuusneuvoston jäsen, jonka tehtävänä on valvoa kansainvälisen yleissopimuksen periaatteiden noudattamista. Lopulta Sveitsi on myös arvoihin, kuten vapauteen, ihmisoikeuksiin, moniarvoisuuteen ja oikeusvaltioon perustuva demokratia. Sveitsi ei voi suhtautua välinpitämättömästi siihen, että Venäjä polkee näitä arvoja. Mikäli moraaliin ja arvoihin vetoaminen ei riitä Sveitsin poliittisille päättäjille, saattaa pragmaattisuus toimia houkuttimena: demokratiana Sveitsin on turvallista elää demokratioiden naapurustossa. Tilanteessa, jossa Venäjä uhkaa Euroopan demokraattista järjestystä, on myös Sveitsin oma etu tukea Ukrainaa.

On turha alkaa sinisilmäiseksi ja elää siinä uskossa, että nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa valtiot jättäisivät oman edun ajamisensa taka-alalle – niin Sveitsissä kuin muuallakaan. Sveitsin kokemus on, että suurvaltojen välisistä konflikteista ja sodista on parempi pysytellä erossa. Sveitsin hallituksen virallisilla sivuilla todetaan, että puolueettomuus takaa maan itsenäisyyden ja sen alueellisen koskemattomuuden. Tämä johtotähti ei ole kadonnut maan puolueettomuuspolitiikasta. Tällä hetkellä kynnyskysymyksenä on se, toimiiko Sveitsi ensisijaisesti oman etunsa nimissä vai tukien eurooppalaisia arvoja ja moraalia, jotka se myös itse allekirjoittaa. Ainakin Sveitsin omasta näkökulmasta maa on pärjännyt aiemmin parhaiten, kun puolueettomuudella on ollut vahva moraalinen perusta ja pehmeä reaalipoliittinen kuori. Tällä hetkellä Sveitsi myös vaikuttaa harjoittavan tällaista joustavaan puolueettomuuteen nojaavaa ulkopolitiikkaa. Haasteena on kuitenkin sisäisen konsensuksen puuttuminen ja yhtenäisen ulkoja puolustuspoliittinen linjan rakoileminen.

Kirjoittaja on tällä hetkellä Sveitsissä oleileva poliittisen historian maisteriopiskelija.

”Ehdotonta puolueettomuutta kannattavat poliitikot ja kansalaiset puolustavat illuusiota siitä, että Sveitsi on erillään globaalista maailmasta ja suojassa maailman tuulilta.”

HYÖTYÄ TAI EI, AINAKIN OLEMME KORKEASTI KOULUTETTUJA

Suomalaisessa yhteiskunnassa on pitkään arvostettu korkea-asteista koulutusta ja suomalaisten koulutustasoa on pidetty valttikorttina kansainvälisessä vertailussa. Siksi uusimman OECD-maiden koulutustason vertailun tulokset ovat aiheuttaneet huolta niin päättäjissä kuin kansalaisissakin. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaiseman tiedotteen5 mukaan Suomi on jäämässä jälkeen korkeakoulutettujen määrän kehityksestä. OECD-alueella korkea-asteen koulutettujen 25-34 vuotiaiden määrä on noussut vuosina 2000–2020 27 prosentista 48 prosenttiin kansalaisista, kun Suomessa se on noussut 39 prosentista 40 prosenttiin. Täten Suomi on pudonnut kärjestä keskikastiin.

Suomalaisten

korkeakoulutettujen määrän heikkoon kasvuun vaikuttaa monet asiat. Suomalaisiin korkeakouluihin ei ole ollut kovinkaan helppo päästä.1 Osa opiskelijoista jättää myös opintonsa kesken, kun huomaavat, että ala ei olekaan heille sopiva. Toisaalta asiaan voi myös vaikuttaa se, että Suomessa korkeakoulutettuja on ollut mittauksen alussa enemmän kuin suurimmassa osassa OECD-maita.

Hallitus on vastannut korkean osaamistason osaajapulaan lisäämällä korkeakoulujen aloitus-

paikkoja runsaalla 10 000:lla vuosina 202020222 ja vielä yli 2000:lla vuonna 2022 alkaviin koulutuksiin.3 Lisäksi vuonna 2020 voimaan tulleella valintakoeuudistuksella, jonka mukaan painotetaan ylioppilastodistuksella jatko-opintoihin pääsemistä enemmän kuin valintakokeilla, oli tarkoitus auttaa asiassa. Jälkimmäinen on kyllä auttanut siihen, että lukiosta suoraan korkeakouluun pääsi enemmän ihmisiä kuin aikaisemmin.4 Näen tällä kuitenkin myös eriarvoistavan vaikutuksen. Lukion yleissivistävä opetus ei anna valmiuksia työtehtäviin. Puhumme ta-

savertaisista koulutusmahdollisuuksista, mutta silti painotamme vain yhdenlaista osaamista. Kaikille ihmisille ei vain yksinomaan sovi koulussa istuminen ja pänttääminen. Tämä ei tarkoita, etteivätkö

he olisi kykeneviä työskentelemään

korkea-asteen

koulutusta vaativissa tehtävissä.

Teoriatietoa, jota

opetetaan yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa, saa myös työskentelemällä ja käytännössä oppimalla. Teorialla ei ole mitään arvoa, jos sitä ei sovelleta käytäntöön.

Nykyinen järjestelmä, jossa korkea-asteen tutkinnon haluava henkilö joutuu opiskelemaan yhtäjaksoisesti 2,5 – 5,5 vuotta ennen kuin hänellä on lainmukainen pätevyys haluamiinsa työtehtäviin, on jo itsessään luotaantyöntävä monille. Opiskelijaelämää leimaa vähävaraisuus sekä opintolaina, joka myös vähentää monien innostusta jatkokouluttautua. Korkea-asteen

koulutus ei myöskään takaa parempaa palkkaa suhteessa alempaa koulutustasoa vaativiin työtehtäviin. Työelämään päästyä ihminen on kuitenkin pereh- dytettävä työpaikan käytäntöihin, ennen kuin hän voi tehtävässä toimia.

Vasta oikeasti tehtyään

töitä alalla ihminen tietää, sopiiko kyseiselle alalle.

Pointtini tässä onkin, koulutammeko me ihmisiä maistereiksi ja vastaaviksi sen vuoksi, että voimme maailmalla ylpeillä tilastoilla vai siksi, että siitä olisi yhteiskunnalle jotain hyötyä? En usko, että tunkemalla nykyiseen järjestelmään lisää opiskelijoita, tulisi meille parempia osaajia. Sen myötä meille tulisi enemmän näennäisesti päteviä, kokemattomia ihmisiä, joilla on paperitkunnossamuttakäytännöntaidotpuuttuvat.

Mikä tähän olisi sitten ratkaisu? Koko yhteiskunnan korkeakoulujärjestelmän ja työjärjestelmän uudistaminen. Järjestelmää pitäisi integroida kokonaisvaltaisemmin työelämään. Erityisesti ammattiin valmistavia tutkintoja olisi syytä käydä läpi uudelleen. Tähän ehdottaisin mallin ottamista toisen asteen tutkinnoissa jo käytössä olevasta oppisopimuksesta. Tutkinnot käytäisiin läpi peilaten niitä siihen, mihin työtehtävään ne valmistavat. Sitten käytäisiin läpi, mitkä tiedot ja taidot ovat niin välttämättömiä, että ilman niitä ihminen ei voi toimia kyseisissä tehtävissä. Tutkinnon alussa opetettaisiin juuri nämä välttämättömät asiat, minkä jälkeen

“Koulutammeko me ihmisiä maistereiksi ja vastaaviksi sen vuoksi, että voimme maailmalla ylpeillä tilastoilla vai siksi, että siitä olisi yhteiskunnalle jotain hyötyä?”

opiskelijat hakisivat töihin johonkin oikeaan työpaikkaan. Välttämättömien tietojen opetuksen kesto päätettäisiin tutkintokohtaisesti.

Työnantajilla tulisi olla opiskelijatason työtehtäviä, mahdollisesti pienemmällä vastuulla, vähäisemmällä työajalla ja palkalla ja kollegana olisi aina kokeneempi työntekijä. Työskentelyn aikana opiskelija suorittaisi joko työpaikalla tai oppilaitoksella tarvittavia tutkinnon osia, esimerkiksi päivän viikossa oppilaitoksessa ja neljä päivää töissä. Tutkinnon suoritettuaan opiskelija olisi pätevä toimimaan muissakin kuin opiskelijatason tehtävissä, sekä toimimaan toiselle opiskelijalle kollegana.

Tämän mallin hyötyjä on monia. Opiskelijat pääsevät nopeammin työelämään ja saavat näin työkokemusta aikaisemmin. Opittua teoriaa voi saman tien soveltaa käytäntöön, eikä tarvitse odottaa valmistumista ja riskeeraa tietojen unohtumista. Ihmisillä, joille pänttääminen ja luennoilla istuminen ei sovi, on todennäköisesti matalampi kynnys lähteä opiskelemaan. Opintojen aikana saa palkkaa, joten opiskelijan ei tarvitse ottaa opintolainaa ja valtion tukien maksu vähenee. Yritykset saavat koulutettuja työntekijöitä juuri heidän tarpeisiinsa ja opiskelijoilla olisi suoraan työpaikka valmiina. Tutkintojen kokonaiskesto todennäköisesti pitenisi, mutta työelämään pääsy nopeutuisi. Näin tämän uskoisi auttavan osaajapulaankin.

Huomatkaa, että malli ei ole missään nimessä valmis. Tämä on vain allekirjoittaneen ympäristön tarkkailusta syntyneestä pohdinnasta herännyt ajatus. Opiskelijoille soveltuvia työpaikkoja ei välttämättä riittäisi kaikille oppilaille. Toisaalta tasavertaisuuden näkökulmasta on myös niitä, joille pänttääminen ja luennoilla istuminen on omin tapa hankkia osaamista, joten vanhaa mallia olisi hyvä pitää mukana uuden mallin ohella. Malli ei myöskään sellaisenaan

sovellu tutkintoihin, jotka eivät valmista suoraan työtehtäviin. Tämän vuoksi mallin käyttöönottoa varten tarvittaisiin ammattitaitoinen työryhmä, jolla on lakiosaamista ja tuntemusta kaikista koulutusaloista, aikaa, rahaa ja poliittista tahtotilaa. Mallissa on myös yksi vaikutusvaltainen häviäjä, joka voi torpata koko idean. Pankkien tuotot opintolainoista vähenisivät, jonka vuoksi ne saattaisivat lobata asiaa vastaan.

Haluaisinkin herättää opiskelijoita pohtimaan asiaa oman tutkintonsa kohdalla. Keskustelkaa ja pyrkikää keksimään ratkaisuja. Kyseenalaistakaa nykyiset koulutusrakenteet ja tutkikaa, minkä voisi tehdä paremmin.

Alessando Corsi

Kolmannen vuoden sosionomiopiskelija Laurea ammattikorkeakoulusta

Lähteet

1 Valtioneuvosto. 3.10.2022. https://valtioneuvosto.fi//1410845/oecd-vertailu-suomalaisten-nuorten-koulutustaso-laskenut-keskitason-alapuolelle

2 Valtioneuvosto. 20.12.2021. https://valtioneuvosto.fi//1410845/korkeakoulujen-aloituspaikkoja-lisataan-vuodelle-2022-noin-2-300-lla Valtioneuvosto. 20.12.2021. https:// valtioneuvosto.fi/-/1410845/korkeakoulujen-aloituspaikkoja-lisataan-vuodelle-2022-noin-2-300-lla

3 Opetus ja kulttuuriministeriö. 18.6.2020. https://okm.fi/-/ runsaat-10-000-aloituspaikkaa-lisaa-korkeakouluihin-vuosina-2020-2022

4 Opetushallitus. 25.01.2021. https://www.oph.fi/fi/uutiset/2021/kevaan-ensimmaisessa-yhteishaussa-korkeakouluihin-yli-23-000-hakijaa

5 VATT. 3.6.2022. https://vatt.fi/-/korkeakoulujen-opiskelijavalintauudistus-opiskelupaikkojen-enemmiston-tayttaminen-todistusvalinnalla-tehosti-opiskelijavalintaa

HORO_skooppi

Maailmankaikkeus on värähdellyt Marja Merjan tietokoneella, ja planeetat ovat jälleen kuiskanneet viestin Irtolaisen ja Poleemin lukijoiden korviin. Rakkausteemaisesta Horo_ Skoopista paljastuvat jokaisen astrologisen merkin romanttiset kuviot loppuvuodelle. Horoskooppi on jakautunut kahden lehden välille, joten jos et löydä itseäsi täältä, ota luettavaksi Poleemi!

Oinas (21.3.–19.4.)

Oinas löytää rauhan rakkauselämässään ja purjehtii satamaan myötätuulen viemänä. Tunteiden tunteminen on helppoa, kun tunteet ovat mukavia. Pariutuneet oinaat viettävät siis lempeää rauhan aikaa. Mikäli olet etsinyt rakkautta pitkää, voi myös olla, että matkan on tulossa jonkilaiseen päätökseen. Ehkä löydät rakkauden tai rauhan, tai molemmat.

Härkä (20.4.–20.5.)

Härkä on tällä hetkellä romanttisessa elämässään säikyllä tuulella. Tekisi mieli lähteä pakomatkalle ja suunnitella uusi elämä maailman toisella puolella. Sisimmässään härkä kuitenkin tietää mitä haluaa ja matkasuunnitelmien ohella härkä saattaa samaan aikaan pelätä yksin jäämistä. Uskaliaisuus palkitaan ja härkä missaa mahdollisuuksistaan vain ne, joihin ei tartu.

Kaksoset (21.5.–20.6.)

Kaksonen liikkuu rakkaudessa tuntemattomilla vesillä pohtien tällä hetkellä paljon sitä, mitä ylipäätään haluaa. Kaksonen on määrätietoinen selvittämään kaiken mahdollisen ja on erityisesti kiinnostunut siitä miten muut näkevät hänet. Rakkauteen ei kuitenkaan kannata lähteä rutistamaan ryttyjä, jos niitä ei lähtökohtaisesti itse löydä.

Rapu (21.6.–22.7.)

Ravulla on rankkaa rakkauden saralla ja kovasta työstä huolimatta, asiat junnaavat paikallaan. Parisuhteessa oleva rapu koittaa työstää omia epävarmuuksiaan, mutta ne nousevat siitä huolimatta jatkuvasti pintaan. Kas kun omille tunteilleen ei voi oikein mitään. Ihastunut rapu taas haukkuu mahdollisesti saavuttamatonta puuta, jonka kasteleminen ei enää tuota tulosta. Nyt on siis aika pitää pieni paussi ja ehkä asiat loksahtavatkin paikoilleen.

Leijona (23.7.–22.8.)

Leijona on rakkauselämänsä suhteen täynnä toivoa. Yllättävä suunnanmuutos tuo leijonan elämään ehkä uuden ihmisen tai parisuhteessa oleva leijona solmii suhteessaan uusia suunnitelmia. Leijona eii uuden edessä anna aikaisemman epävarmuutensa nostaa päätään, vaan uskaltaa yrittää epävarmuudesta huolimatta. On aika heittää rakkauden pallo, saattaa hyvinkin osua nyt maaliin.

Neitsyt (23.8.–22.9.)

Neitsyt on nukahtanut unelmoinnin ja fantasian päiväunille, joilta herääminen tuntuu vaikealta. Rakkauden unelmamaailmassa kaikki on ihanaa, ja tämän maailman tuominen todellisuuteen on neitsyen suurin tavoite. Suunnitelma on kunnioitettava, mutta samaan aikaan neitsyen kannattaa pitää odotuksensa edes jollain tapaa realistisina. Jos kupla poksahtaa, neitsyt saattaa tippua korkealta.

Kirja-arvostelu: Kotileikki

TEKSTI: VIVIAN WESSLIN

KUVAT: PIXABAY

Kuuntelin taannoin äänikirjana Natalia Kallion uutuusromaanin Kotileikin. Autofiktiivinen kirja kertoo järvenpääläisen Rebekan kasvutarinan ylisukupolvisen huono-osaisuuden, ihmissuhdekiemuroiden ja läheisten päihdeongelmien läpi. Kallio kirjoitti päähenkilöön paljon itseään, mutta itse tapahtumat ovat keksittyjä tai eivät ainakaan suoraan hänen omasta elämästään, kirjailija kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa.

Luokkayhteiskunta ja sen sudenkuopat ovat opintojeni aikana kehittyneet jonkinlaiseksi hyperfiksaatioksi minulle, joten kirjan aihepiiri oli erittäin tervetullut. Hesari uutisoi taannoin luokkayhteiskunnan trendikkyydestä nuoremman sukupolven kirjailijoiden ja yhteiskunta-aktiivien keskuudessa. Kirjoittaja Arttu Seppänen tuntui pitävän tätä kiinnostusta jotenkin keinotekoisena ja puhui työväenluokan kommodifioimisesta. Tätä suoraa tulovirtaa luokkaeroista puhumisen ja rikastumisen välillä on kuitenkin aloittelevan yhteiskuntatieteilijänkin silmin vaikea nähdä, sillä harvoin esimerkiksi somekeskustelut rikastuttavat mielen ulkopuolella.

Kallionkin voisi joku näin

ajatella tavoittelevan kirjallaan vain mediaseksikkään aiheen tuomia mahdollisia tuloja. En kuitenkaan itse voi samaistua tähän näkökulmaan lainkaan, sillä kirjailijuus ei ole juuri tunnettu siellä liikkuvista rahavirroista, ja kaupallisen menestyksen saavuttaminen alalla on usein taidon lisäksi kiinni paljolti tuurista. Siksi pidänkin erityisen hienona, että luokkarakenteen kaltaisesta vakavasta aiheesta kirjoitetaan tietokirjojen lisäksi myös romaaneita, ja että ne voivat saavuttaa kansallisen tietouden tason. Hahmojen elettyjen kokemusten kautta huono-osaisuus saa äänen ja kasvot, eikä se enää ole vain tilastoja köyhistä ja työttömistä. Ihmispsykologiasta tiedämme sen, että tunteisiin vetoavat paremmin henkilötarinat kuin excel-taulukot.

Äänikirjat eroavat lukukokemuksena perinteisistä kirjoista luonnollisesti työn tekevän aistin kautta, mutta ainakaan tämän kirjan

kohdalla se ei vaikuttanut negatiivisesti. Mirjami Heikkisen lukemana kirjaa oli helppo seurata, ja kuuntelukokemus oli muutenkin miellyttävä. Kuulokkeilla aika tuntui menevän nopeasti, ja fyysisessäkin kopiossa kirjaa on vain päälle sata sivua. Sivumäärän puitteissa jäin kaipaamaan lisää nyanssia, sillä noin neljäsosan elämää mahduttaminen yksien kansien väliin on ilman sivurajoitustakin rankkaa tiivistystä ja leikkauksia vaativa tehtävä.

Kirjan paras anti on ehdottomasti lapsuuden kuvaus järvenpääläisessä kerrostalossa, jossa päähenkilö Rebekka asuu äitinsä kanssa. Talon yläkerrassa asuu Rebekan mummi, jolla on usein kylässään “ylämaan viisaiksi” nimitetty joukko vanhempia sukulaisia ja tuttuja, jotka juovat ja jakavat viisauksiaan kylässä käyville nuorille. Alkoholismin kuvaus läheisten suhteiden kautta jokseenkin neutraalilla ja lapsenomaisella tavalla on mielestäni hyvin tuore verrattuna yleisimpiin representaatioihin mediassa. Alkoholistit esitetään usein rähjäisinä elämänhallinan menettäneinä pulsuina, jotka örisevät rääväsuisina ostarin laidalla tai väkivaltaisina vanhempina, joita lapsi joutuu pakenemaan. Kallion teksti ei erikseen asetu näitä kuvauksia vastaan tai yritä romantisoida päihdeongelmia, vaan inhimillistää sairauden uhrit elämineen ja kokemuksineen.

Valitettavan etäiseksi tekstissä jää Rebekan suhde hänen ylempiluokkaiseen poikaystäväänsä, jonka seurassa hän usein huomaa korostetusti oman sosioekonomisen taustansa. Poikaystävän perheessä syödään monella haarukalla, yliopisto lukion jälkeen on automaattinen valinta, eikä kukaan taatusti kulje kaupassa laskinsovellus auki ja alennustarroja etsien. Itsekkäiden intressien takia olisin mielelläni lukenut tämän suhteen kiemuroista, ongelmista ja luokkien kohtaamisesta enemmän, mutta siinä toisaalta riittäisi aihetta vaikka kokonaan omaksi kirjaksi.

Kokonaisuutena Kotileikki on todentuntuinen tuulahdus 2000-luvun arjen realismia ja luokkanousun kipukohtia modernissa maailmassa. Enää erot eivät liity maalta kaupunkiin muuttamiseen, vaan ne löytyvät kaupunkien sisältä, asuintalosta, sisustuksesta ja puheenaiheista. Luokat eivät ole kadonneet minnekään viimeisen sadan vuoden aikana tapahtuneen yhteiskunnan rakennemuutoksen myötä, vaan ne ovat muuttaneet muotoaan istumaan näihin uusiin olemisen ja elämisen malleihin.

Väistyvä päätoimitus kiittää lukijakuntaa ja lehdentekijöitä

antoisasta vuodesta! <3

Irtolainen jatkaa ensi vuonna taivaltaan tuoreella visiolla!

Vuoden 2022 päätoimittajiksi valittiin Tason vaalikokouksessa 30. marraskuuta:

Samppa Jokelainen, Elina Lakkala ja Iida Aitolahti

Onnittelut uusille päätoimittajille!

KUVA: ARMAS WESELIUS

IRTOLAISEN YSTÄVÄT

Minä olen: Sakari Saaritsa, sosiaalihistorian professori

Horoskooppimerkkini: Kalat

Lempivärini: Punainen

Lempieläimeni: Kissa

Minä harrastan: Juoksulenkkejä, Netflixiä ja hyvin kevyttä tissuttelua

Lempiaine koulussa: Historia

Televisiosta katselen: Historiallisia dokumentteja ja elokuvia

Lomalla minä: Puuhastelen perheen kanssa ja nukun pitkään sekä luen täysin mielivaltaisia kiinnostavia kirjoja

Haluaisin oppia: Lisää kieliä, mm. arabiaa ja saksaa

Haluaisin tavata: Vanhoja kavereita vuosien varrelta

Haluaisin matkustaa: Vähemmän

Jos saisin lisää tunteja vuorokauteen: Elämä olisi ehkä parempaa?

Pienenä olin varma, että minusta tulee isona: Kirjailija

Bravuurini keittiössä: Kaurapuuro

Salainen paheeni: Poliittinen historia

Viimeksi nauroin: Kuullessani tunti sitten ryysiksessä, että Chicago O’Haren lentokenttä on valittu Pohjois-Amerikan parhaaksi

En koskaan unohda: Joitain vuosilukuja

Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut: Ehkä kannattaa miettiä, mikä on todella tärkeää jo ennen kuin peräseinä näkyy, mutta saatan olla väärässäkin

KUVAT: SAKARI & CANVA

KUVAT: ALEX & CANVA

laiirto nen