Kajahdus II/09 by Kajahdus

kajahdus 02/09

KAJAHDUS 02/09

Päätoimittaja AKI TETRI Kirjoittajat ANNA HURMERANTA HENRIIKKA HÄMÄLÄINEN JANNE LARDOT HANNA LEBARON ANNE-MARIA LEHMONEN PETRA MALIN PEKKA PENNANEN J.P. ROOS SUSANNA SONNINEN AKI TETRI KRISTIAN VANHALA Kuvitus ANNA HURMERANTA HENRIIKKA HÄMÄLÄINEN ANNE-MARIA LEHMONEN ANNA NÁDASI PEKKO PISTOKOSKI KRISTIAN VANHALA

SISÄLLYS 3

PÄÄKIRJOITUS

Taitto ANNA NÁDASI AKI TETRI

KIRJE RAKKAALLE SUOMELLENI

YLIOPISTOUUDISTUKSESTA

Paino PICASET OY, HELSINKI 2009 Painos 200 kpl

ARGUMENTUM AD HOMINEM - LEIKITTÄISKÖ POLITIIKKAA?

ÄLÄ RUOKI ANKKAA

SADVENTURES

RAKKAUDELLA, ISOVELI

KENTÄLTÄ KAJAHTAA

Stigma ry, Snellmaninkatu 10 00014 HELSINGIN YLIOPISTO

PENNANEN

TERVEISIÄ NAISEUDEN ALENNUSKORISTA

KEHITTÄMISEHDOTUKSET OSOITTEESEEN: aki.tetri@helsinki.fi

KARJAHDUS

Rohkeimmat saavat tulla juttelemaan.

MATKALLA KYYNISEEN MAAILMAAN

blogs.helsinki.fi/kajahdus-lehti/

RAISKATTAVAN KAUNIS NAINEN

KAJAHDUS KUULUU NETTIIN!

JOS MINÄ OLEN KUNINGAS

Julkaisija STIGMA RY, HELSINGIN YLIOPISTON SOSIAALIPOLITIIKAN JA SOSIAALITYÖN OPISKELIJAT

KAJAHDUS 02/09

PÄÄKIRJOITUS

AKI TETRI Kourallinen isokenkäisiä kerääntyi huhtikuun alussa Lontooseen päättämään maailman tulevaisuudesta, ja isompi kourallinen ihmisiä kerääntyi samaan aikaan Lontooseen kertomaan, ettei ole hyvä tämä porukka, joka päättää tulevaisuudestamme. Suomessa lumedemokratia jyllää, eläkekiistasta huolimatta - tai juuri sen takia. Vaikka muutamat opiskelijat taistelevat mielenosoituksillaan ja sympaattisilla talonvaltauksillaan uutta yliopistolakia vastaan, ei lakia tunnu pysäyttävän mikään, ei edes sen perustuslainvastaisuus. Valta ja vaikuttaminen ovat pitkästä aikaa yleisessä keskustelussa tapetilla, ja myös Kajahdus pureutuu tässä numerossa valtaan ja vaikuttamiseen. Valtaa tarkastellaan su-

kupuolen, talouden ja jopa Ankkalinnan kautta. Kajahdus on myös pyrkinyt laajentamaan omia vallan ja vaikutuksen kanaviaan viemällä itsensä verkkoon aina näköislehteä myöten. Ruudullasi näkyvä lehti on Kajahduksen ensimmäinen värillinen ja laajennettu nettiversio. Paperilehti sai rinnalleen lupaamamme bittiveljen. Kajahdus heittää pallon lukijoilleen: nettisivujen ja lehden nettiversion kautta useammalla on mahdollisuuksia kirjoittaa näkemyksistään entistä useammalle. Kirjoittakaa ja kommentoikaa juttuja, esittäkää ja haastakaa näkemyksiä. Ja nauttikaa vallasta.

KAJAHDUS 02/09

Kirje rakkaalle Suomelleni Mitä kuuluu Suomi? Tiedätkö mitä haluat? Oletko ummistanut silmäsi vai etkö enää välitä? Muistatko kuinka sota ulkopuolista vihollista vastaan yhdisti kansasi. He sanoivat, “kaveria ei jätetä!”. Muistatko kuinka osoitit mieltäsi köyhien, sairaiden ja vähäosaisten puolesta? Välitit lapsistasi. Sinusta kehittyi solidaarinen hyvinvointivaltio. Olit kaunis ja hyvinvoiva. Tiesitkö Suomi, että kaveri on jäänyt jälkeen. Kansasi jakautuu kahtia. Köyhäsi, sairaasi ja vähäosaisesi on unohdettu. Lapsistasi ei huolehdita. Solidaarisuus on hukuksissa. Tiesitkö, että et ole enää hyvinvointivaltio? Avaa silmäsi Suomi. Onko tämä mitä haluat? Rakkaudella, Sinun omasi Hanna

KAJAHDUS 02/09

Yliopistouudistuksesta

J.P. ROOS Minulta pyydettiin kirjoitusta Kajahdukseen ja lupasin sellaisen tehdä – yllätys yllätys yliopistouudistuksesta. Ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja julkistaa lausuntoni Eduskunnan sivistysvaliokunnalle. Tämä on yksi tapa jolla mm. yliopistoihmiset pyrkivät vaikuttamaan asioihin, mutta lopputuloksesta ei ole suurta varmuutta. Sivistysvaliokunnassa ei ollut paikalla kovin monta jäsentä ja valiokunta kuulee kaikkiaan n. 70 asiantuntijaa. Minulla oli ilo antaa lausuntoni samaan aikaan kun entinen OPM:n ylijohtaja Arvo Jäppinen joka oli sitä mieltä että yliopistolaki on vallan mainio

uudistus ja erityisesti hallituksen kokoonpanossa ei ole mitään ongelmaa. Tämän hän saattoi lausua nykyisen asemansa perusteella ammattikorkeakoulu Metropolia Oy:n (omistaja)hallituksen puheenjohtajana… Tässä siis minun lausuntoni:

Sivistysvaliokunnan kuulemistilaisuus 16.4.2009 Arvoisat Sivistysvaliokunnan jäsenet Olen suorittanut yhteistyössä professori Jouko Lindstedtin kanssa koko yliopiston professorikuntaa

KAJAHDUS 02/09

koskevan kyselyn, jossa kysyttiin professorien näkemystä yliopistolaista ja HY:n konsistorin tekemästä periaatepäätöksestä koskien johtosääntöä. Kysymys oli muotoiltu seuraavasti: 1.Kannatatteko uutta yliopistolakia? 2.Kannatatteko uutta hallintojohtosääntöä sellaisena, kuin sitä nyt valmistellaan? Vastausvaihtoehdot kumpaankin kysymykseen ovat “kyllä”,”en”, ja “en ota kantaa”. Kummassakin kysymyksessä oli suoraan linkki ao. teksteihin joista kannanottoa pyydettiin. Tätä kyselyä ja sen tuloksia on yliopiston nykyisen ja entisen johdon taholta jyrkästi arvosteltu. Kansleri Niiniluoto, emerituskansleri Raivio ovat väheksyneet sitä melko vahvasti. Professorit eivät heidän mielestään voi ottaa kantaa tällaisiin asioihin. Pidän tätä hyvin omituisena: kysymys koski asioita joista eduskunta tulee tässä muodossa päättämään ja toisaalta konsistorin tekemästä ratkaisusta jossa mukana päättämässä oli sekä professoreita että muita yliopistoyhteisön jäseniä. Samasta asiasta teki vielä Suuren konsisto-

KAJAHDUS 02/09

rin kokouksen jälkeen tarkennetun lisäkyselyn professori Pekka Abrahamsson joka sai parissa päivässä lähes saman vastausprosentin ja siinä mielessä tarkemmat tulokset että siitä kävi ilmi mitä pidetään tärkeimpinä ongelmakohtina Suuressa konsistorissa esitetyistä. Niiden perusteella voidaan todeta, että yliopiston professorikunnassa on kolme ryhmää: - Ne jotka haluavat ehdotettua lakia vieläkin rankempaa, täysin amerikkalaistyylistä yliopistojärjestelmää lukukausimaksuineen, toimitusjohtajarehtoreineen, tiukkaa yritysyhteistyötä, yliopiston tutkimusorientaation riippuvuutta ulkopuolisen rahoituksen ja vaatimuksista, siten että aloja poistetaan tämän mukaisesti, professoreilta edellytetään myös vahvaa bisnesajattelua, yliopistoa ei pidetä minään erityisenä suojelemisen arvoisena organisaationa. Tämä on erittäin pieni ryhmä. Sillä on ollut kuitenkin selvästi vaikutusta esityksen muotoutumiseen. - Nykyisen HY:n johdon näkemys: laissa tarjottu taloudellinen ja hallinnollinen itsenäisyys on niin merkittävä että sen vuoksi voidaan hyväksyä kaikki lakiin liittyvät ongelmalliset kohdat. Yliopistoja on sisäisesti virtaviivaistettava ja teh-

tävä ne vielä nykyistäkin muutoskykyisemmiksi. Tavoitteena on ylhäältäpäin avoin muutosyliopisto. - Professorikunnan valtaenemmistön kanta: yliopistot ovat viime vuosina olleet erilaisten, pääsääntöisesti haitallisten muutosten kourissa, jotka ovat olleet yliopiston päätehtävien kannalta kielteisiä ja vähentäneet tutkimuksen ja opetuksen vapautta. Nyt toteutettava uudistus uhkaa lisätä muutosvauhtia ja viedä toisaalta yliopistoilta pois viimeisiäkin puolustautumismahdollisuuksia. Tämän vuoksi uudistukseen on saatava takuut siitä, että uudistusten toteutuksessa on erilaisia rajoitusmekanismeja ja yliopiston autonomiasta ja tutkimuksen ja opetuksen vapaudesta pidetään jatkuvasti kiinni.

Yliopiston autonomia Yliopistojen autonomia näyttää olevan erittäin epäselvä käsite. Kuitenkin se on meillä – poikkeuksellisesti - taattu perustuslailla ja historiallisesti kysymys on yliopistoja suorastaan määrittävästä asiasta. Yliopisto ei voi olla olemassa ilman tutkimuksen ja opetuksen vapautta. Tutkimuksen ja opetuksen vapaus ei ole mahdollista ilman autonomiaa. Nyt ehdotetussa laissa nämä kaksi asiaa on erotettu toisistaan ja lisäksi itsehallinto on ymmärretty liian kapeasti, itsenäisyytenä valtiosta, kun juuri valtio viime kädessä takaa yliopistojen autonomian. Lain perusteluissa todetaan että autonomia lisääntyy suhteessa valtioon kun yliopistoista tulee julkis-

Kannatatteko yliopistolakia?: Ei: 158 vastaajaa, Kyllä 47 vastaajaa, Ei osaa sanoa 17 vastaajaa.

Ei Kyllä Eos

KAJAHDUS 02/09

Kannatatteko johtosääntöä?: Ei 163, Kyllä 39 EOS 19

Ei Kyllä Eos

yhteisöjä. Tämä on totta. Mutta perusteluissa ei lainkaan pohdita autonomiaa suhteessa muihin yliopiston ulkopuolisiin tahoihin. Samoin yliopiston autonomia on valtion erityisessä suojeluksessa: perustuslaki takaa autonomian. Laissa ehdotettu tilanne, että toisaalta OPM:llä on viimeinen sana suhteessa yliopistojen tavoitteenasetteluun ja että laki velvoittaa yliopistoja valitsemaan hallitukset joissa on ulkopuolinen enemmistö, ovat autonomiaperiaatteen vastaisia.

täisi olla selvästi enemmän viimesijaista päätösvaltaa. Kollegion tulee valita sekä rehtori että kansleri. Helsingin yliopistossa olisi tärkeää, että kollegio on riittävän suuruinen (50 on ehdottomasti liian pieni). Kollegion valintamenettelyyn tulee myös kiinnittää huomiota, niin että kollegion valinta todella demokraattinen, kun tätä on Helsingin yliopiston johdon taholta korostettu. Nyt se ei ole. Kollegion nimi voisi myös Helsingissä olla suuri konsistori jos hallituksen nimeksi tulee konsistori.

Yliopistojen kannalta kollegion ja hallituksen suhde on tärkeä. Kollegion, joka edustaa yliopistoyhteisöä tulisi olla riittävän suuri ja sillä pi-

Helsingin yliopiston nykyisissä johtosääntökaavailuissa on mukana malleja, joissa hallitus paitsi valitsee rehtorin myös vahvistaa erilai-

KAJAHDUS 02/09

sia yliopiston elinten ratkaisuja. Se voisi päättää tiedekuntaneuvostojen jäsenmääristä, laitosten muodostamisesta, valita vararehtorit ja dekaanit. Kuitenkin ulkopuolista hallitusta perustellaan lähinnä sillä, että tarvitaan riittävää asiantuntemusta taloudenhoitoon ja sillä, että saadaan vahva rehtori jonka pitää olla vastuussa hallitukselle. Toisin sanoen: ulkopuolinen hallitus voi puuttua yliopiston omaan toimintaan merkittävällä tavalla ilman että sillä on tähän riittävää legitimiteettiä. Rehtori voi pahimmassa tapauksessa tulla valituksi yliopistoyhteisön yksimielisestä vastustuksessa huolimatta. Tämä olisi täysin mahdoton tilanne. Ny-

kyiselläänkin rehtorin legitimiteetti ja toimintakyky riippuu olennaisesti siitä kokeeko yliopistoyhteisö hänen edustavan itseään vai ei. Se miksi Helsingin yliopiston nykyistä rehtoria ja kansleria ei ole tässä asiassa seurattu, johtuu selkeästi siitä, että heidän kantansa ovat kaukana jo professorienkin kannoista, kuten liitteessä olevista kyselyn tuloksista käy ilmi. Olen ehdottomasti HY:n oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanien kanssa samaa mieltä siitä, että yliopistolakiin pitäisi sisällyttää takuut siitä, että rehtori (t), dekaanit ja laitosjohtajat nauttivat ensisijaisesti yliopistoyhteisön luottamusta, ei hallituksen tai rehtorin

KAJAHDUS 02/09

luottamusta. Tämä on konkreettista perustuslain edellyttämän autonomian säätelemistä laissa. Nyt autonomia jätetään ilmaan. Autonomiaan ei kuulu, että autonominen organisaatio voi luopua autonomiastaan johtosäännöllään, kuten nyt voi käydä. Toinen autonomiaan liittyvä kysymys on kysymys juuri ulkopuolisen taloudellisen tuen vaikutuksista. Tässä vaikuttaa ns. rajahyötyperiaate: se millä on merkitystä, on juuri viimeinen saatavissa oleva tulolisä, ei yliopiston kokonaistehtävään kohdistuva rahoitus. Toisin sanoen, yliopisto voi tulevaisuudessa suunnata toimintansa

KAJAHDUS 02/09

painopisteitä pienen tulonlisäysten toivossa, sen sijaan että se ottaisi huomioon kokonaisuuden. Näin melko rajallisetkin lisäpanostukset voivat vaikuttaa yliopistojen autonomiaan ja tutkimuksen ja opetuksen vapauteen. Tästä on paljon kokemusta jo nykyisten rahoitusohjausjärjestelmien ajalta. Erityisesti tieteellisesti heikommissa oppiaineissa on pyritty haalimaan lisärahoitusta mistä sitä on vain voitu saada – ja samalla kerätty tehtäviä, jotka eivät kuulu yliopistoon.

Yliopistot konkurssiin? Toinen kysymys, johon haluan puuttua tässä yhteydessä, on konkurssimahdollisuus. Tähän ei ole

kiinnitetty riittävästi huomiota. Lain perusteluissa esitetään että konkurssilainsäädäntöä tullaan muuttamaan niin että yliopistot voivat mennä konkurssiin. Tätä pidetään välttämättömänä, kun ne itse vastaavat varoistaan. Toisaalta juuri tällä on perusteltu koko hallinnon virtaviivaistamista ja keskittämistä sekä ulkopuolisen asiantuntemuksen tarvetta. Toisin sanoen, autonomiaan puuttumista. Tällä hetkellä julkisyhteisöt eivät voi mennä konkurssiin, ja perusteena on epäilemättä se että muuten ne eivät voisi hoitaa tehtäväänsä. Miksi yliopistojen pitäisi olla erilaisia? Niillä on keskeinen julkinen tehtävä, josta ne ovat vastuussa, ja

johon valtio on sitoutunut. Niiden tilintarkastus ja talouden valvonta tulee olemaan erittäin tarkkaa. Minusta riittäisi erinomaisesti se, että yliopistojen perusrahoituksesta vastaava valtio valvoo sitä että sen varat käytetään aiottuun tarkoitukseen ja yliopistot huolehtivat itse lisävarojen käytöstä ja valvonnasta. Tälläkin hetkellä Helsingin yliopisto hallinnoi omia varojaan täysin itsenäisesti ja ilman mitään ulkopuolisia elimiä. Talouden hoitoon ei siis ulkopuolista hallitusta tarvita. Varsinkin kun kiinteistöomaisuus on edelleen erillisessä yhtiössä. Kolmas kysymys on opiskelijoiden asema. Laissa ja sen perusteluissa väitetään että opiskelijoiden asema

KAJAHDUS 02/09

ei muutu. Tämä on selvästi virheellinen väite. Opiskelijoiden asema muuttuu merkittävästi, samoin kuin muiden yliopistoyhteisön jäsenten: he menettävät valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia. He menettävät sitä käytännössä eniten, koska oppiainetaso ja laitostaso eriytyvät voimakkaasti ja oppiainetasosta sekä sisäisestä kolmikantahallinnosta ei yliopistolaissa ole riittävän tarkkoja säädöksiä. Uudessa laissa opiskelijoiden vaikutusmahdollisuuksia ei ole taattu riittävästi. Toinen kysymys on sitten se, että ylioppilaskuntien asema on kummallinen: ne valitsevat opiskelijaedustuksen joka tasolla. Tätä ei voi pitää järkevänä, kun olisi paljon luontevampaa että ne järjestäisivät vaalit ja antaisivat oppiainetasolla ainejärjestöjen huolehtia opiskelijaedustajien valinnasta. Viimeiseksi: professorien virkasuhde-työsuhdekysymys. Olen 40vuotisen urani aikana ehdottomasti torjunut ajatuksen että me professorit olisimme tavallisia virkamiehiä, byrokraatteja jotka noudattavat kiltisti kaikkia määräyksiä ja säännöksiä. Toisaalta olen katsonut että me olemme erityisessä vastuussa sekä suhteessa opiskelijoihin ja heidän arviointiinsa sekä toisaalta suhteessa tutkimukseen ja opetukseen.

KAJAHDUS 02/09

Meillä on erityinen sivistys- ja kulttuuritehtävä, jota uudessa laissa korostetaan. Toisaalta meidän tulee olla erityisen suojattuja kaikkea ulkopuolista painostusta ja mielivaltaa vastaan, aivan kuten esimerkiksi tuomareiden. Tämän vuoksi olen sitä mieltä, että vakinaisesti nimitettyjen lehtoreiden ja professoreiden tulee olla edelleen virkamiehiä. Nykyään monet professorit ilmaisevat selvästi huolensa siitä, että jos he esiintyisivät julkisuudessa kriittisesti nykyistä yliopiston johtoa tai opetusministeriötä kohtaan, niin se vaikeuttaisi merkittävästi heidän työtään. Tällaista pelkoa ei saisi olla! Tiivistäen: meille professoreille on annettu suuri määrä suullisia lupauksia siitä, että joskin laki antaa mahdollisuuden vaikka mihin, niin eihän kuitenkaan mitään pahaa tule tapahtumaan. Me haluaisimme että lakiin tulee takuita sitä vastaan että pahimmat vaihtoehdot eivät voi toteutua. Tässä luotamme siiten, että eduskunta tuntee vastuunsa lainsäädäntöelimenä ja perustuslain toteutuksen valvojana. J.P. ROOS Kirjoittaja toimii sosiaalipolitiikan professorina Helsingin yliopistossa

KAJAHDUS 02/09

Argumentum ad hominem – leikittäiskö politiikkaa?

Teksti ja kuvat: Henriikka Hämäläinen

KAJAHDUS 02/09

ielenosoituksissa toteutetaan samanaikaisesti kahta perustuslaissa määriteltyä oikeutta, sananvapautta sekä kokoontumisvapautta. Kansanvallan perusteena on vapaa vaikuttaminen yleiseen mielipiteeseen, mitä mahdollisuutta kaikissa vapaissa demokratioissa käytetään hyödyksi – toisissa enemmän, toisissa vähemmän. Suomalaisia kuvaillaan tyypillisesti kansalaisina nöyriksi, tottelevaisiksi ja tiukasti auktoriteetteihin uskoviksi alamaisiksi, joissa Hesarin tarjoama ikkuna keskieurooppalaiseen ”massarähinöintiin” saa aikaan lähinnä ylemmyydentuntoista tuhahtelua. Suomessa kansalaisyhteiskunnan ja valtion välinen ero on kovin pieni eteläisempään Eurooppaan nähden, missä valtio jo periaatteessa koetaan ihmisten arkipäivästä erilliseksi, jopa viholliseksi toimijaksi. Kultaista kuusikymmenlukua idealisoivat suurten ikäluokkien ”radikaalit” tuovat mieluusti esille omaa poliittista aktiivisuuttaan, ja väkivaltaisiksikin yltyneet tapahtumat tuppaavat muuntumaan muistoissa hassuksi nuoruuden idealistisuudeksi. Vaikka yleinen mielipide yliopistopiireissä tuntuu vastustavan ajankohtaista yliopistolakia, varsinaisiin mielenosoituksiin osallistui vain harva. Jostakin syystä mielenosoittamisen koetaan tämän päivän Suomessa lähinnä vain vasemmistolaisten ituhippien tai anarkistien riehumiseksi. Vaikkei poliitikkojen, niin ainakin viranomaisten oikeu-

denmukaisuuteen kun on ilmeisen automaattisesti luotettava. Historiallisesti yhteys vasemmistolaiseen liikehdintään näyttäytyykin vahvana, sillä luokkayhteiskunnassa työläiset ovat perinteisesti olleet sorretun asemassa. Hallitseva luokka ei koskaan ole tarvinnut mielenosoituksia tyydyttämään omia etujaan omatessaan jo institutionalisoituneet vaikutuskanavat, eikä se pyri ajamaan massojen asiaa joukkovoimaa osoittamalla, vaan päinvastaisesti keskittämään edut harvoille. Kun vallan ja talouden muodot muuttuvat, joutuvat vastarinnankin osoitukset mukautumaan. Mielenosoituksen idea, tavoite tai ”hyöty”, kuten kaiken toiminnan järkevyyttä halutaan nyky-yhteiskunnassa määritellä, onkin juuri julkinen esiintulo osoittamalla jokin asia toimenpiteitä vaativaksi. Mielenosoitus on mitä yksinkertaisin tapa ilmaista joukkovoimaa, nostaa asioita poliittiselle agendalle sekä tehdä näkyväksi ryhmittymiä ja kamppailuja, jotka helposti jäävät näkymättömiksi valtamediassa. Heikoimmilla olevien etuja ei ajeta kabineteista tai aloitelaatikoista käsin automaattisesti, vaan ainoastaan pakon edessä - on siis jollakin tapaa luotava se pakko. Mielenosoitusten mielekkyyttä pohtiessa väistetään kysymys poliittisesta tahdosta: tietyt asiat halutaan muotoilla välttämättömyyksiksi budjettiraameissa, ja sellaisenaan ne oletetaan kansalaisten faktisesti hyväksyvän.

KAJAHDUS 02/09

Jotakin ulossuljettua ryhmää puolustavan mielenosoituksen tärkeä onnistumisen merkki onkin, jos valtamediat ja poliitikot joutuvat antamaan toiminnasta halveksivia kannanottoja. Tällöin mielenosoitus on selvästi nostanut esiin jonkin maton alle lakaistun ongelman, johon nyt muuttuneessa tilanteessa on pakko reagoida. Helpoin – ja käytetyin – tapa on tietysti leimata koko asia pelkistetysti hippien hörhöilyksi fokusoimalla ongelma sen esiin nostaneeseen mielenosoitukseen. Mielenosoitus pyrkii muuttamaan jumiutuneen yhteiskunnallisen kommunikaatiotilanteen koordinaatteja

aiheuttamalla selkeän katkoksen siinä. Pelkkien rekvisiittana toimivien iskulauseiden tehtävänä ei ole määritellä ajettavaa sanomaa ulkopuolisille, vaan nostattaa yhteishenkeä ja tehdä tapahtuma näkyväksi hektisessä kaupunkitilassa. Tarjoamalla yksittäisille ihmisille mahdollisuuden osallistua konkreettiseen vaikuttamisen prosessiin sitoutumatta liikkeeseen loppuelämäkseen, mielenosoitukset voivat jopa madaltaa perinteisen äänestysdemokratian portailta eksyneitä takaisin toimintaan. Mielenosoitus on vasta vaikuttamisprosessin ensimmäinen askel, sen näkyvä julkinen esiintulo, jonka jälkeen ongelma tiedotuksen kautta vasta täsmällisesti muotoillaan. Hyötyajattelun näkökulmasta yllättävän tehokkaaksi mielenosoitukseksi voidaan laskea esimerkiksi vuoden 2006 EuroMayDay, josta lähtien aiemmin tuntemattomiksi jääneet käsitteet prekariaatti ja paskaduuni olivat kaikkien huulilla. Mielenosoituksen nostattama keskustelu toimi valtakunnallisessa viestinnässä oikosulkuna, sopimattomana silloiseen valtapuolueiden poliittiseen kuviokelluntaan. Se pakotti itsensä otettavaksi huomioon edes harkintatasolla. Keskustelua aiheesta jatkettiin niin television keskusteluohjelmissa kuin puoluekokouksissakin. Mielenosoituksia leimaa omituinen kaksoisstandardinen

KAJAHDUS 02/09

vaatimus: toisaalta sallitaan mielenosoittajien ottaa kaupunki hetkeksi käyttöönsä, toisaalta vaaditaan tilannetta ”pysymään käsissä”, sujuvan rauhallisesti parijonossa eduskuntatalon edessä sieviä kylttejä heilutellen. Mielenosoitus jo tapahtumana asettuu perinteisen järjestyksen ulkopuolelle, mutta sitä vaaditaan toimimaan nuhteettomasti perinteisen järjestyksen säännöillä. Voiko mielenosoitus varsinaisesti edes ryöstäytyä käsistä kenenkään muun kuin poliisien näkökulmasta? Kukaan ei loppujen lopuksi muista rauhallisena, kaikkien hyvien tapojen ja järjestyksen kultaisten sääntöjen mukaan sujuneita mielenilmauksia, sillä aiheuttamatta konkreettista katkosta tiedotusvälineiden viestinvälittämisessä, niitä ei juuri ole ollut olemassakaan. Mielenosoitus on täysin onnistunut vain luodessaan jotakin uutta ja kyseenalaistaessaan aiemman toimintatavan, eikä sille siten voi etukäteen antaa valmista muotoa ja sääntöjä. Vasta jälkikäteen on mahdollista arvioida tapahtuman onnistuneisuus. Uusien subjektiviteettien esille tuominen ja niiden luominen on prosessi, joka onnistuessaan on välttämättä jollain tavoin arvaamaton ja perinteisen järjestyksen kyseenalaistava. Joissakin mielenosoituksissa saatetaan toki tarkoituksellisesti provosoida poliiseja tavoitteena tehdä valtion väkivaltakoneiston läsnäolo näkyväksi. Toisaalta, jos tuhatkin ihmistä kootaan juhlimaan rajatulle alueelle, miten kukaan voisi olettaa kaiken

sujuvan rauhallisesti ja hyväntahtoisesti? Irakin sotaa vastustaessaan tuskin yksikään osallistuja koki saavansa aikaiseksi äkillistä suunnanmuutosta Yhdysvaltain ulkopolitiikassa, mutta kummallinen piirre suomalaisessa mielenosoituskulttuurissa onkin juuri runsaslukuisin osallistuminen siellä, missä todellisia vaikuttamisen mahdollisuuksia ei ole. Ihmiset kokevat mukavaksi yhdessä liikkeellä olemisen hyvän asian puolesta, vaikka käytännössä vastaavan rauhan omalletunnolleen voisi ostaa laittamalle muutaman euron yhteisvastuukeräykseen. Mielenosoituksiin liittyvät negatiiviset asenteet kielivät paljolti eettisistä ristiriidoista, voidaanhan lakia olla myös noudattamatta korkean moraalin hengessä. Usein yksittäisten oikeustoimikelpoisten aikuisten aikaansaama julkisen omaisuuden rikkominen mielenosoituksen yhteydessä nähdään kuitenkin paheksuttavampana syntinä kuin itselle vieraan ryhmittymän sortaminen viranomaisten toimesta. Laki ja moraali eivät ole synonyymejä, eikä toivottavasti kenenkään etiikantajua mittaa pelkät lakipykälät. Se heittäköön syyllisen päälle ensimmäisen kiven, joka ei koskaan ole rikkonut lakia tai yleisiä moraalikoodistoja. Leikittäiskö sit aikuista? Jää sä eka. HENRIIKKA HÄMÄLÄINEN

KAJAHDUS 02/09

the beef is STILL on

Älä ruoki ankkaa

Raha on laitettava kiertoon, jotta lamasta noustaan. Näin tavallisia kansalaisia käskytetään elinkeinoelämän taholta. Rikkaimmat yksilöt, kuten Roope Ankka, eivät tästä paljon hetkathda. Roope hamstraa itselleen käteisomaisuutta ja kuluttaa jopa vähemmän kuin keskiverto ankkalinnalainen. Roope Ankan käytös aiheuttaisi miljonäärien klubilla Etelärannassa paheksuntaa, sillä hän ei yleensä edes lainaa tienattua rahaa eteenpäin vaan pikemminkin vetää sitä pois markkinoilta. Hämmentävästi Roopea kuitenkin välillä kutsutaan Pankkiiri Ankaksi

KAJAHDUS 02/09

kun taas toisinaan pankit eivät suostu ottamaan hänen rahojaan enää vastaan. Rahojen pitäminen pois kierrosta on ongelmallista myös Ankkalinnan taloudelle, jonka laaja palvelusektori elää paikallisesta kuluttamisesta. Hienovarainen vihjaus paikalliselle Kataiselle AnkkaYhtymän pääkonttorin siirtämisestä veroparatiisiin on kuitenkin saanut varallisuusveronkin poistettua. Rikkaita, jotka ovat nuukia, on toki ihmistenkin parissa. Harvemmin silti rehellisesti ansaittua rahaa on kenelläkään kuutiokaupalla kätei-

senä. Roopen rahavarat muistuttavatkin ruskeista kirjekuorista ja setelirullista kertyneitä korruption, kiristyksen tai huume-, ase- ja ihmiskaupan saaliita. Vaikka Roope on kulutuksen suhteen nuuka, ei hän silti tavoittele suurinta voittoa sijoituksilleen. Roopen sulloessa käteisvaransa rahasäiliöön, inflaatio ja home syövät varallisuutta tasaisen tappavasti. Tässä mielessä Roope vertautuukin tavarankerääjään, joka ei pysty pakko-oireisen häiriön (OCD, Obsessive-compulsive disorder) takia luopumaan haalimistaan esineistä vaikka koti on jo aivan täynnä. Roopen vaikeudet vertaiskontakteissa ja äärimmäisen intensiivinen kiinnostus spesifiin kohteeseen (rahaan) saattavat viitata Asbergerin oireyhtymään. Toisaalta pakonomainen rahan tavoittelu voidaan nähdä addiktiona tai vääristyneenä toimintamallina. Muistan, kun radiossa aikoinaan haastateltiin nuorta naista, jolla oli tapana kerätä pulloja joukkotapahtumissa. Kun nainen myöhemmin meni festivaaleille viettämään aikaa ystäviensä kanssa, hänen oli vaikeaa nauttia olemisestaan, sillä joka paikassa oli tyhjiä pulloja odottamassa ottajaansa. Roopellekin tuottaa usein vaikeuksia nauttia vaikka luonnosta (Kääpiöintiaanit, 1983), sillä hän

näkee kaikkialla hyödynnettäviä luonnonvaroja. Lottovoittajien maa Max Weber on todennut, että varallisuus pyrkii legitimoimaan itsensä. Jos raha on ansaitsematonta, sitä hävetään. Tässä mielessä Roopen saituus, aarteiden perässä juokseminen ja loputtomat tarinat rahan ansaitsemisesta antavat kuvan, että hän pyrkii vakuuttamaan itselleen ja muille oikeutuksensa rahoihin. Pasi Falkin ja Pasi Mäenpään (1997) tutkimuksessa suomalaisista lottovoittajista huomattiin samantyyppistä käytöstä. Lottovoitto ei paljoakaan lisää kulutusta eikä toimintamalleja muuteta. Rahaa aletaan pihdata, eikä sitä jaeta mainittavasti sukulaisille tai hyväntekeväisyyteen. Lähes poikkeuksetta omaisuus jämähtää matalakorkoiselle pankkitilille odottamaan ”pahaa päivää” tai uutta lottovoittoa. Yhteisö joskus tuomitsee lottovoittajat, koska rahaa ei pidetä ansaittuna. Vielä useammin lottovoittajat olettavat yhteisön tuomitsevan heidät, jolloin he salaavat voittonsa. Yhteisön, ja ennen kaikkea itsensä takia, voittajien oli löydettävä perusteluja, miksi he ansaitsivat voittonsa. Tutkimukseen haastatelluista avoimimmin voitostaan oli kerto-

KAJAHDUS 02/09

nut yrittäjä, jonka yritys oli mennyt konkurssiin muutama vuosi aiemmin. Lähes kaikki voittajat korostivat, miten paljon he olivat ehtineet lotota ennen kuin pääpotti lopulta osui kohdalle. Roopen nuoruusvuodet ovat hyvin dokumentoituja. Lukuisat tahot ovat korostaneet hänen ansainneen omaisuutensa ahkeruudella, rohkeudella ja älykkyydellä (mm. Roope Ankan elämä ja teot, 1997). Väitteet, joiden mukaan jokin onnea tuottava talismaani, kuten Onnenrahaksikin tituleerattu Roopen ensilantti (mm. Midaan kosketus, 1973) tai taikatiimalasi (Taikatiimalasi 1972) olisivat Roopen rikkauksien takana, ovat nykytietämyksen mukaan tyrmätty. Tämä ei tarkoita, etteikö Roope silti alitajuisesti voisi tuntea riittämättömyyttä toiminnastaan. Mietin, miten yleensäkään kukaan miljardööri pystyy perustelemaan itselleen aidosti ansainneensa miljardiomaisuuden. Tarvitaan psykoosiin verrattava kaikkivoipaisuuden tunne, jotta voi uskotella itselleen, että on ollut näin paljon ahkerampi, älykkäämpi ja parempi kuin muut. Ahdistava kulttuuri Roope Ankka vietti lapsuutensa Skotlannissa, mistä hän muutti 13vuotiaana Yhdysvaltoihin ja aset-

KAJAHDUS 02/09

tui myöhemmin Ankkalinnaan asumaan. Paikallinen ahdistava kulttuuri onnistui puolessa vuosisadassa vaikuttamaan Roopeenkin. Rahasta tuli hänelle tukahdutetun seksuaalisuuden korvike: fetissi. Roopella on ilmennyt viehtymys muihinkin elottomiin esineisiin. Tarinassa White Agony Creekin vanki (2006) vihjataan Roopen arvokkaimman omaisuuden olevan Kultu Kimalluksen hiuskiekura. Tarinassa Ovela Roope Setä (1972), Roope kertoo kuuluisat perusteensa, miksi hän kasaa rahaa itselleen: ”Suurin iloni on hypellä rahoissani kuin delfiini, kaivaa niihin käytäviä kuin myyrä, ja heitellä niitä ilmaan niin, että ne laskeutuvat päälleni kuin sade”. Tämä toiminta on selvästi nähtävissä regressiona anaalivaiheeseen, jolloin fyysinen kontakti likaisten rahojen kanssa vertautuu kiinnostukseksi omiin eritteisiin. Myös pakonomainen tarve liikkua ilman housuja tukee tätä teoriaa. Aktiivinen pitkään jatkunut vuorovaikutussuhde Roopella on viettelevään italiattareen Milla Magiaan, jonka esikuvana Barks käytti mm. Sophia Lorenia. Millan tavoitteena on sulattaa Roopen ensilantti laskemalla se Vesuviuksen tulivuoreen. Tästä on käyty kaksikon välillä lukuisia taisteluita, mutta Roopen

taistelutahto ei suoranaisesti johdu ensilantin menettämisen pelosta. Tulivuori on helposti nähtävissä Millan seksuaalisuuden symbolina, joka purkautuessaan sykkii kuin lihas ja ejakuloidessaan tuhoaa lähiympäristönsä. Roope kokee Millan kontrolloimattoman seksuaalisuuden uhkana. Jos esilantti saavuttaa sulamispisteensä Vesuviuksen syvyyksissä, merkitsee tämä Roopelle kastraatiota. Ekskluusio Monia mietityttää ikuisuuskysymys: miksi ankkalinnassa on setiä ja tätejä muttei isiä ja äitejä? Ariel Dorfman ja Armand Mattelart antavat kirjassaan Kuinka Aku Ankkaa luetaan (1980) selitykseksi itsensä Walt Disneyn etäisen suhteet äitiinsä ja väkivaltaiseen isäänsä. Mielestäni uskottavin selitys mainitaan kuitenkin Ankkalinnan pamauksessa nr. 17 (2008), jossa norjalaisen Jan Gislen ekskluusioteorian (1973) mukaan Ankkalinnassa vallitsee poikkeuksellisen tiukka seksuaalimoraali, joka ei salli lisääntymistä missään oloissa. Kun tästä säännöstä lipeämistä tapahtuu, hairahtunut yksilö karkotetaan yhteisöstä ja lapset jäävät lähisukulaisten hoitoon. Don Rosan alustavasti viimeiseksi jääneessä tarinassa White Ago-

ny Creekin vanki (2006) ilmaistaan, niin suoraan kuin mahdollista, että nuoret Roope ja Kultu Kimallus hairahtavat soidinmenojen jälkeen parittelemaan. Jos yhteisen hetken keskeinen tulos oli ”munan saaminen”, niin tämä tarkoittaisi sitä, että Kultulla ja Roopella on jälkeläinen. Tämä on melkeinpä jo todistettukin. Romano Scarpan Suomessa julkaisemattomassa tarinassa Arriva Paperetta Yè-Yè (1966) Kultu Kimallus tuo lapsenlapsensa Poppin Roopen hoitoon. Poppi on hyvin suurella todennäköisyydellä myös Roopen lapsenlapsi, sillä hän kutsuu Tupua, Hupua ja Lupua serkuikseen. Koska Tupu, Hupu ja Lupu ovat Roopen siskon tyttären poikia, niin Roopen tyttären (henkilökohtainen oletukseni on, että hän on naaraspuolinen) tytär olisi tosiaankin heidän pikkuserkkunsa. Koska Kultun ja Roopen tytär on saanut jälkeläisen, eli rikkonut näkyvästi seksuaalinormistoa vastaan, on hänetkin syrjäytetty yhteisöstä. Kyseessä on todennäköisesti Kultun ainoa lapsi, sillä muuten Poppin luulisi jääneen äitinsä sisarusten hoitoon. Yhteisön normi karkottaa langennut yksilö keskuudestaan on niin voimakas, että tekijällä on usein tapana eristää itse itsensä. Gislen ekskluusioteorian oikeaksi todistaakin,

KAJAHDUS 02/09

että White Agony Creekin jälkeiseen aikaan sijoittuvassa tarinassa Maailman rikkain ankka (1997), Roopen kerrotaan eläneen erakkona 35 vuoden ajan. Tarinassa Takaisin Klondykeen (1981) Kultu Kimallus taas tunnustaa veljenpojille, ”Vuosikymmeniä olen elää kituuttanut tässä roudan repimässä maassa, värjötellyt ypöyksin ankarat talvet”. Molemmat siis ajautuivat ulos yhteisöstään. Kultun ja Roopen esimerkki osoittaa, että ekskluusio ole elinikäinen. Ankkojen nollan lapsen politiikka kuulostaa tylyltä, mutta ainakin se on tasa-arvoisempi kuin ihmisillä yleensä. Ankat sulkevat yhteisöstä langenneen äidin lisäksi myös isän. Mielestäni Scarpan idea yhteisestä lapsenlapsesta on hyväksyttävissä osaksi ”Barksin universumia”: Poppi ei käsittääkseni sodi mitään Barksin fundamentteja vastaan, kuten esimerkiksi Roopen veli: Teodor Ankka Scarpan loistavassa esikoisankkatarinassa Ravut Punaviinissä (1977). Kaksi napaa Minne karkotetut yksilöt sitten päätyvät? Todennäköisin ehdokas on Tralla La:n laakso. Kyseessä on Carl Barksin luoma fiktiivinen paikka tarinassa, joka esiintyy tarinassa Onnellisten laakso (1978).

KAJAHDUS 02/09

Paikan esikuvana toimi National Geographicin matkakertomuksessa aikoinaan esitelty Hunzan kuningaskunta Himalajan vuoristossa. Tässä laaksossa ihmiset eivät tunne rahan käsitettä eivätkä tarvetta haalia omaisuutta. Tarinassa ankat miltei tuhoavat paikallisen tämän laakson pudottamalla sinne lentokonelasteittain pullonkorkkeja. Barksin tarina onkin monesti nähty kapitalismin kritiikkinä. Don Rosan alkuperäisluonnoksissa tarinaan Paluu Xanaduun (1991), Tralla La;n laakson paikallinen guru/lama kertoi Tupulle, Hupulle ja Lupulle suuren salaisuuden alustuksena seuraavalle seikkailulle. Lama tunnisti veljenpojat, sillä heidän vanhempansa olivat aiemmin eläneet laaksossa. Kustantaja kuitenkin poistatti tarinasta kaikki kyseiset viittaukset. Tralla La:n suhde Ankkalinnaan ei ole kuitenkaan pelkästään vastakkainasettelua esiteollisen ja teollisen (kapitalistinen) yhteiskunnan välillä. Roope uskoo, että Tralla La:n rikkaus on siinä, ettei siellä tunneta rahaa ja ahneutta. Sekin on vain osa totuutta. Tralla La:ssa ankat ovat vapaita Ankkalinnan tukahduttavista moraalinormeista ja säädöksistä. Tästä näkökulmasta onkin loogista, että ankat, kuten

Tupun, Hupun ja Lupun vanhemmat ja mahdollisesti Roopen tytär, jotka eivät ole suostuneet tukahduttamaan seksuaalisuuttaan, olisivat päätyneet juuri sinne. On hyvä kuulla, että langenneet ”karkotetaan paratiisiin” eikä heitä esimerkiksi kivitetä suvun kunnian häpäisemisestä. Tralla La:ssa ankat ovat tasa-arvoisia myös sosiaalisesti. Parhaimmillaan voisi ajatella siellä, että siellä ankoille on sallittu

poliittiset mielipiteet ja laaksossa voi nähdä jopa eri (ihmis)rotujen edustajia tunnistettavine piirteineen. Tralla La on Ankkalinna ennen korruptoitumistaan. Amerikka, jonne Roope lähti suurin odotuksin Skotlannista 13-vuotiaana. Todennäköisesti Roopen pakkomielteisen aarteenetsinnän alitajuinen funktio on ollut vain löytää Tralla La uudelleen. Hieman samaan tapaan kuin Lost:in henkilöhahmot, jotka ovat erinäisistä syistä joutuneet poistumaan saarelta, tekevät kaikkensa löytääkseen sen uudestaan. Roope on löytänyt laakson jo kahdesti, mutta molemmilla kerroilla hän on ollut pakotettu jättämään se. Hän ei ole vielä ollut valmis hyväksymään kohtaloaan. KRISTIAN VANHALA

KAJAHDUS 02/09

sadventures - avartavan matkailun ja paskojen reissujen puolesta

ELÄMÄÄ TROPIIKISSA Helsinki näytti parhaat puolensa kiiruhtaessamme kohti lentokenttäbussia: satoi räntää taivaan täydeltä, ja koko kaupunki oli maalattu harmaaksi. Toisaalta säätila antoi entistä enemmin energiaa: kohta istumme kaukana täältä, palmujen varjossa auringon alla siemailemassa mansikkamargaritoja. Matka kohti Thaimaata oli alkanut. Lentokentälle saavuttuamme sattui ensimmäinen kömmähdys. Passini oli reissussa niin rähjääntynyt, että sillä ei enää voinut matkustaa. Onneksi olimme saapuneet ajoissa kentälle, että pikapassin turvin oli luvallista jatkaa matkaa. Lentokoneessa vierähtikin seuraavat 17 tuntia. Jaksan joka kerta lentäessäni ihmetellä sitä hymyn ja superhypertarmokkuuden määrää, joka huokuu lentoemäntien(ja stuerttien) olemuksesta. Palvelua parhaimmillaan. Ensimmäiset neljä päivää vietimme Bangkokissa. Mielenosoitukset olivat vasta edessä päin, joten nautimme täysin siemauksin kaupungin ilmapiiristä. Bangkok on hyvin moderni kaupunki. Koko ajan on joku rakennusprojekti käynnissä. Kuitenkin kaupunki on muutakin kuin pilvenpiirtäjien suuri verkosto. Löytyy niin kauniita puistoja kuin vanhoja temppeleitä. Suurkaupungin vili-

KAJAHDUS 02/09

nässä thaimaalaisten positiivisuus on koko ajan läsnä. Kaikki hymyilevät toisilleen, ja moni kadunkulkija tervehti toisinaan hyvinkin tuttavallisesti meitä. Katukerjäläisiä oli verrattain hyvin vähän, ja he kerjäsivät melko huomaamattomasti. Usein kerjäävä ihminen teki jotain ansaitakseen rahan. He soittivat rähjääntynyttä bongorumpua tai lauloivat ratisevan taskuradion tahtiin. Panin merkille, että paikalliset antoivat turisteja runsaskätisemmin rahaa kerjäläisille. Bangkokin jälkeen suuntasimme nokan kohti kaakkoa. Määränpäänä oli Koh Chang, elefanttisaari. Paikka on luonnonsuojelukohde, ja väestöluku pyörii 5 000 tienoilla. Turismi ei ole vielä saavuttanut saarta suuremmassa mittakaavassa. Paikka on lumoavan kaunis sademetsineen ja upeine hiekkarantoineen. Kiersimme saarta kaksi viikkoa. Joka paikassa oli aina jotain uutta, ja pari päivää per paikassa kului siivillä. Huikeita elämyksiä kertyi kilokaupalla muisteltavaksi. Yksi iltapäivä päätettiin lähteä omin päin viidakkoon seikkailemaan. Hyvä idea, mutta käytännön toteutus ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Viidakko on hyvin tiheää, ja kulkeminen erittäin vaikeaa. Kunnioitus entisaikojen löytöretkeilijöitä kohtaan nousi taas

pari astetta ylemmäs. Tuli kuitenkin nähtyä mitä ihmeellisempiä kasveja ja pikkuotuksia, eli muutakin jäi käteen kuin moskiittojen jyrsimät jalat. Matkamme osui sopivasti thaimaalaisten tärkeimmän juhlan, songkranin aikaan. Songkran on vanhan ajanlaskun mukainen thaimaalaisten uudenvuoden juhla. Tapahtumaa kutsutaan myös vesijuhlaksi, sillä silloin vesisangoilla ja -pyssyillä miehitetyt kansan armeijat valtaavat kadut. Saimme vettä niskaamme litratolkulla. Lisäksi meidät kuorrutettiin talkilla. Rituaalien tarkoituksena on siunata ihmisiä ja toivottaa menestystä seuraavalle vuodelle. Tunnen olevani hyvin siunattu ja menestyksekäs.

Elämä on ihan mukavaa, kun sen oikein oivaltaa, aprikoi Nalle Puh. Tätä filosofiaa soveltaen thaimaalaiset näyttävät elävän hyvin tyytyväisinä. Heillä ei ehkä ole vuorokauden ympäri toimivaa sähköä tai ilmastointia. Opin kuitenkin matkalla, että suurin osa heistä on oivaltanut elämän tarkoituksen, joka tarkoittaa aivan muuta kuin ikuista kulutusjuhlaa. Ihmiset osaavat aidosti nauttia pienistäkin asioista ja hymyilevät, vaikka varsinaista syytä siihen ei olisikaan. Elämä koostuu loppujen lopuksi pienistä palasista, joista tulee nauttia nyt, ei vasta sitten kun on saavuttanut viiden tonnin kuukausitulot. ANNE-MARIA LEHMONEN

KAJAHDUS 02/09

Rakkaudella, Isoveli

Mitä reittiä kuljit tänään koululle? Leimasitko matkakortin? Kyseenalaistitko kuvakulmat selatessasi päivän lehden? Istuitko luennolla hiljaa kuunnellen? Äkkiseltään ajateltuna valintasi olivat itsestään selviä. Ehkä valitsit reitin joka oli nopein? Mahdollisesti leimasit matkakortin sakon pelossa, vaikka tarkastajia ei ollutkaan näkösällä? Kiinnitit huomiota kuviin, kuvakulmia kummeksumatta? Luennolla istuit hiljaa, koska niin kuuluu käyttäytyä. Vai mietitkö, ennen tätä kuulustelua miksi toimit juuri niin kuin toimit? Juolahtiko mieleesi, että toimintasi oli seurausta vallasta? What the Foucault! Ärsyttävätkö anarkistiset kysymykset ja oletus ettet muka tiedostanut? Hyvä! Väijyä ja vaklata Usein kuulee väitettävän, että valta majailee Helsingissä, tietyissä yhteiskunnallisissa instansseissa esimerkiksi eduskunnassa ja siellä tiettyjen herrojen hyppysissä. Tosin Timon tallin mukaan valta on karannut Brysseliin. Vallan vahdeista on monien mielestä tullut sylikoiria, jotka murisevat kesysti ja kiinnostuvat korkeintaan kissoista, joilla on niin kutsuttu ”kiss and tell” - taito. Kapeasti katsottuna valta konkretisoituu valtiossa ja sen ylimmissä toimielimissä, henkilöityen vaikkapa Tarjaan ja Mattiin. Valta vaikuttaa kaukaiselta. Vaikka perustuslaki julistaa valtiovallan kuuluvan kansalle, ei se valitettavasti viime aikoina ole herättänyt kovin suuria intohimoja. Meitä valtiopäiville edustamaan kokoontunut eduskunta nostattaa jopa negatiivisia tuntemuksia. Valta kulminoituu kuusikymppisissä rautakanslereissa ja sitä uusinnetaan kaikenlaisissa kabineteissa ja kammareissa. Se on jotain ällöttävää ja epäjaloa, ”pois se minusta” - tyylistä. Silmien sulkeminen vallalta on vaarallista. Valtaa ei ole vain valtiomiehil-

KAJAHDUS 02/09

lä. Foucault´n mukaan sitä on kaikkialla. Valtaa ei omisteta, sitä käytetään. Vallan resursseja voi luetella lonkalta kuka tahansa. Vaikuttavinta valta on kuitenkin silloin kun sitä ei voi suoraan nähdä. Kuka kykenee tyhjentävästi määrittelemään vallan? Se vaikuttaa pähkinältä, jonka mausta on mahdotonta päästä perille pitkällisenkään pureskelun jälkeen. Mikä edes on jaloa valtaa ja kenen kannalta? Siinä vasta rouskuteltavaa riittääkin.

Sananvalta ”When the power of love overcomes the love of power the world will know peace”, on Jimi Hendrix sattuvasti sanonut. Valta ja rakkaus vaikuttavat meihin syvästi hedelmöityksestä hautaan. Sikiöstä syntymään, senkin jälkeen kun suljemme silmämme viimeisen kerran. Käsitteinä ne eivät jätä ketään kylmäksi. Ne kytkeytyvät mielleyhtymiin, joille on mahdotonta antaa tyhjentävää määritelmää. Niiden toimintalogiikat tuntuvat tavoittamattomilta. Valta kirvoittaa voimakkaita tunteita, ihastelua ja kunnioitusta, mutta myös kipua ja karvaita kokemuksia. Rakkauskin voi maistua katkeran suolaiselta, mutta harva kieltää sen. Vallan kieltämistä tapahtuu tuon tuosta. Se on todellisuuden vähättelyä. Kontrolli täytyy kyseenalaistaa. Kiitos mielenkiinnosta. Onnistuin juuri valtaamaan hetken ajastasi. Kiinnititkö huomiota kieleen, kyseenalaistitko? SUSANNA SONNINEN Kirjoittaja on valtio-oppinut, jonka sydämessä on tilaa sosiaalipolitiikalle

KAJAHDUS 02/09

KENTÄLTÄ KAJAHTAA

Kuten monet muutkin, päädyin sosiaalipolitiikan laitokselle puolivahingossa. Tarkoitus oli ryhtyä opiskelemaan sosiaalipsykologiaa, mutta pääsykoepisteet eivät aivan riittäneet, joten jouduin ”tyytymään” sosiaalipolitiikkaan. Päätin tietysti vaihtaa pääainetta heti kun se olisi mahdollista, mutta Englannissa vietetyn vaihto-oppilasvuoden jälkeen huomasin, että aikaisemmin aloittamani asunto- ja aluepolitiikan suuntautumisvaihtoehto olikin muuttunut kaupunkipolitiikaksi. Monen muun tavoin innostuin kovasti (silloin) muodikkaasta aiheesta ja päätin pysyä laitoksella. Jonkin verran päätökseen vaikutti myös se, että sosiaalipolitiikot näyttivät työllistyvän paremmin kuin sosiaalipsykologit – ei mitenkään tyhjänpäiväinen seikka 90-luvun laman ollessa vielä tuoreessa muistissa. Laitoksella oli myös mukavia opettajia – Stigman 50-vuotis juhlien perusteella pitkälti samoja naamoja kuin nykyisinkin.

KAJAHDUS 02/09

Valmistuttuani vuonna 2001 reilun viiden vuoden opiskelun jälkeen, löysin töitä melkein heti Vantaan kaupungin tilasto- ja tutkimusyksiköstä. Yksikkö oli nimestään huolimatta varsin rento ja mukava paikka sekä mahdollisuus nuorelle tutkijalle päästä käsiksi oman alan tehtäviin. Harkitsin hetken tutkijan uraa ja ilmoittauduin jatko-opiskelijaksi, mutta veri veti loppujen lopuksi muualle. Euroopan komission harjoitteluohjelma tuntui sopivalta keinolta päästä matkustamaan ja pienellä tuurilla pääsinkin harjoittelemaan komission tutkimuksen pääosastolle. Viiden kuukauden virkavapaan jälkeen oli paluu edessä Vantaalle vanhoihin tehtäviin, mutta hiukkasen EU:sta innostuttuani löysin – tuttavan tuttavan kokkareilla antaman vinkin perusteella –toisen mahdollisuuden palata Brysseliin, tällä kertaa hoitamaan Urban-ohjelmia aluepolitiikan pääosastolle. Vuoden määräaikaisuus oli nope-

asti ohi, mutta paluu Suomeen ei innostanut, joten laitoin ansioluetteloita menemään eteenpäin jo uran alkuvaiheessa hyväksi havaitsemallani ”haulikkomenetelmällä”. Tehtyäni muutaman viikon akateemisia hanttihommia, Reino Paasilinna pirautti ja kysyi, jos haluaisin tulla hänen avustajakseen Euroopan parlamenttiin. Aikaisempi oli muuttamassa takaisin Suomeen ja oli sen vuoksi laittanut työhakemukseni syrjään. Päädyinkin kahdeksi ja puoleksi vuodeksi avustajaksi Paasilinnan toimistoon, jossa EU:n energia-, teollisuus-, ja tutkimuspolitiikka tuli nopeasti tutuksi. Töiden löytäminen Brysselistä ei ollut hankalaa, kun muutaman vuoden jälkeen tunsin saaneeni tarpeeksi parlamentista. Nykyisissä tehtävissä lobbaan eurooppalaisten teknologia- ja tutkimusorganisaatioiden puolesta. Urani ei varmaankaan sovellu kenellekään malliesimerkiksi, enemmän se on ollut sopiviin tilaisuuksiin tarttumista kuin määrätietoista pyrkimystä yhä parempiin tehtäviin. Työuraa on vain muutama vuosi enemmän kuin yliopistossa vietettyjä vuosia, joten en halua lähteä liikaa viisastelemaan, mutta sen olen huomannut että henkilösuhteisilla suhteilla (siis sillä pal-

jonpuhutulla verkostoitumisella) voi olla aika paljonkin merkitystä. Läheskään kaikkia työpaikkoja ei mainosteta vaan ihmiset valitaan kyselemällä tutuilta ja kollegoilta. Gradusta udeltiin, sitä jopa luettiin (!) ensimmäiseen työpaikkaan hakiessani, sen jälkeen ei ole kukaan gradusta kysellyt. Tärkeimpänä opiskeluista on jäänyt käteen kyky arvioida asioita kriittisesti ja koota tietoa systemaattisesti. Suullista argumentointia ja yleisön edessä esiintymistä olisin toivonut oppivani enemmän jo opiskeluaikoina. Useimmissa työpaikoissa ratkaisuja ei tehdä lähdeviitteiden määrän perusteella , vaan suhteellisen nopeiden keskustelujen perusteella. Setämäisesti lopetan toteamalla, että opiskeluajasta kannattaa nauttia, mutta opinnoistakin ottaa kaikki irti. Tulette vielä kaipaamaan aikoja, kun joku maksoi (edes vähän) kielikursseilla istumisesta ja aikaa oli ihan kokonaisten kirjojen lukemiseen... MIKAEL KEKKONEN Kirjoittaja toimi Stigman opintovastaavana vuonna 1995 ja varapuheenjohtajana 1996

KAJAHDUS 02/09

pennanen

Muuttuvat talous- ja valtarakenteet Vallan ja vaikuttamisen kehään kuuluu olennaisena osana vauraus ja varallisuus. Nyt tämä kolmiyhteys on globaalissa talouskriisissä muuttumassa ja tulevaisuuden maailmassa vallan sekä vaikuttamisen jako valtioiden välillä tehdään uudelleen parhaillaan menossa olevan varallisuuden uusjaon kautta. Globaalissa mittakaavassa näyttää siltä, että vanhat vallan kehät ja keskittymät ovat murtumassa sekä uusia valtapainottuneita alueita on syntymässä vaurauden kasaantumisen myötä. Jako voidaan karkeasti tehdä osittain taantuvien länsimaiden ja nousevan Aasian välille. Varallisuuden uusjako tulee nähdä poliittisena ilmiönä, johon talouden muutokset vaikuttavat. Lännen velkaantuessa valtavia ulkomaanvaluuttavarantoja omistavien maiden on helppoa tehdä edullisia yritysostoksia ja hankkia samalla itselleen mahdollisuuksia valtaan ja vaikuttamiseen. Tätä politiikkaa on ajanut muun muassa Kiina, jonka 2000 miljardin ulkomaanvaluuttavarannot mahdollistavat massiivisen ostamispolitiikan ja sitä kautta vallan sekä vaikutusmahdollisuuksien kasvun globaalissa talous- ja valtapolitiikassa. Kiinan ulko-

KAJAHDUS 02/09

maanvaluuttavarantoja hallinnoi salaperäinen Safe, joka toimii kommunistihallinnon alaisuudessa. Käsityksen Safen hallinnoiman varallisuuden koosta antaa se, että sillä rahoittaisi Suomen valtion budjetin noin 30 seuraavaksi vuodeksi. Samaan aikaan kun vaurastuva Kiina tekee ostosretkiään, länsimaat velkaantuvat talouskriisin kurimuksessa valtavilla summilla. Trends Research- instituutin tutkija Gerald Celente ennustaa länsimaisen kapitalismin etujoukoissa seisoville Yhdysvalloille äärimmäisen ankeita aikoja. Celente suomii Yhdysvaltoja velkavetoista kasvua ja tuomitsee Fedin maaliskuussa aloittaman setelirahoituksen toteamalla sen vain lisäävän kuluttajien kurjuutta. Yhdysvaltojen velka kasvaa huomattavaa vauhtia, sen ollessa nyt noin 10 biljoonaa dollaria. Ongelmia Yhdysvalloissa lisää entisestään se, että eläkesäästöistä ja sijoitusrahastoista katosi viime loka-joulukuussa markkinoiden myllerryksessä 2200 miljardia dollaria. Kaikkiaan viime vuonna Yhdysvaltojen kotitalouksien nettovarallisuudesta suli pois 11200 miljardia dollaria kotien ja osake-

salkkujen arvojen heikentyessä. Vakavia ongelmia Yhdysvalloissa voi aiheutua Celenten mukaan etenkin silloin jos veroja nostetaan kohtuuttoman paljon muuttuneessa tilanteessa. Gerald Celenten mukaan historia todistaa, että imperiumit kaatuvat jos veroastetta nostetaan maksukyvyn yläpuolelle. Toisaalta ongelmana on myös jättimäinen budjettialijäämä, jota nykytilanteessa paikataan velalla. Eräs Yhdysvaltojen velkakirjojen suurin ostaja on juuri Kiina, joka toisin sanoen rahoittaa Yhdysvaltojen velkavetoisen talouden. Yhdysvaltojen ulkoministeri Hillary Clinton onkin kehottanut Kiinaa jatkamaan valtion velkakirjojen ostoa. Tänä vuonna Kiina on sijoittanut Yhdysvaltojen lisäksi ainakin Aust-

raliaan. Kiinan alumiiniyhtiö Chinalcon tarjosi kaivosyhtiöyhtiö Rio Tinton osakkeista 19,5 miljardilla dollarilla. Kyseessä on tähän mennessä Kiinan suurimmasta ulkomaaninvestoinnista. Kaupoillaan Kiina pyrkii turvaamaan raaka-aineiden riittävyyden ja sitä kautta vahvistamaan omaa teollisuuttaan. Tähän Kiinalla on varaa ja Kiina onkin muun muassa lainannut 15 miljardia dollaria Venäläiselle Rosneftille. Tämän velan Rosneft maksaa takaisin toimittamalla Kiinalle päivittäin 300 000 tynnyriä öljyä. Samantyyliseen ratkaisuun Kiina päätyi muun muassa Brasiliassa, jossa se lainasi Petrobrasille kymmenen miljardia dollaria. Kiinan ulkomaisista sijoituksista vastaa myös Safea pienempi Chi-

KAJAHDUS 02/09

na Investment Corporation eli CIC. CIC:lla on käytössään noin 200 miljardin dollarin varannot. Yhtiön varajohtaja Wang Jianxi onkin todennut nykyisen globaalin tilanteen tarjoavan CIC:lle hyviä mahdollisuuksia. Ongelmaksi muiden maiden kannalta on muodostunut, etteivät Safe ja CIC toimi avoimesti, joten niiden sijoituksista on vaikea saada yksityiskohtaista tietoa. Eräiden asiantuntija-arvioiden mukaan CIC olisi globaalista talouskriisistä huolimatta tehnyt vuonna 2008 noin kymmenen miljardia euroa voittoa. Se on hyvin, jos vertaa kuinka rajusti länsitaloudet sukelsivat viime vuoden viimeisellä neljänneksellä. Kiinan ulkomaiset sijoitukset vaikuttavat väistämättä maailmanpolitiikkaan, sillä yleensä rahoittajien mielipiteitä päätösten suhteen on suotavaa kuunnella. Tulevaisuudessa taloudet luultavimmin kietoutuvat yhteen yhä tiiviimmin, joskin nykyinen talouskriisi voi tuoda esille myös protektionismin uhan. Toisaalta Kiinan sijoituksilla on vaikutusta maailmanpolitiikkaan ainakin siinä tapauksessa, jos se tahtoo suojella omistuksiaan jossain epävakaassa maassa kuten vaikka Iranissa. On toki nähtävä Kiinan sijoitusten mahdollisesti myös piristävän maailmantaloutta, joskin mikään ei liene uhkaamassa sitä, että Kiinan painoarvo sekä taloudessa että politiikassa nousee vääjäämättä.

KAJAHDUS 02/09

Gerald Celente hivenen synkkine ennustuksineen olisi tietenkin helppoa painaa marginaaliin harmittomana ennustelijana mutta jokseenkin hämmästyttävää on se, kuinka oikeaan hän on osunut muun muassa teknokuplan synnyn ja puhkeamisen kohdalla tai meneillään olevan finanssikriisin kustannuksia arvioidessaan. Gerald Celente mainitsi Yhdysvaltalaisten investointipankkien kaatumisesta ensimmäistä kertaa jo vuoden 2004 aikana. Hän osui täysin oikeaan. Nyt Celente on tuonut esille, että Barack Obaman 3600 miljardin budjetti ja jatkuvasti paisuva elvytysohjelma eivät riitä kuin dollarin arvon tuhoamiseen. Myös moni ekonomisti pelkää rahan painamisen kiihdyttävän inflaatiota ja pahimmassa tapauksessa tuhoavan dollarin arvon. Aika näyttää kuinka maailman talousveturin käy ja miten vallan sekä vaikuttamisen painopisteet siirtyvät globaalissa kamppailutaloudessa. PEKKA PENNANEN

TERVEISIÄ NAISEUDEN ALENNUSKORISTA Yhdysvalloista, tuosta kaupallisuuden suuresta mekasta Suomeen tuodut pelimieskurssit puolustavat satojen eurojen maksujaan tavoitteellaan kohottaa miesten itsetuntoja kunkin yksityisessä ristiretkessä tulla naiskaatojen mestariksi, siis todelliseksi äijäksi. En tunne ainuttakaan miestä, joka näihin oppeihin olisi turvautunut, mutta tietty ”pelaamisen” ideologia näkyy nykypäivänä jylläävän kaikissa tapailun asteella olevissa parisuhteissa, samaan aikaan kun miesasiamiesten joukko on valloittanut kiistanalaisella agendallaan päivälehtien palstoja. Miksi ihmeessä tuhlata rahaa ja aikaa oman, ulkonäkökeskeisen hyödyn tavoitteluun naismaailmassa, kun voisi pyrkiä pois siihen johtavasta huonosta itsetunnosta ja maskuliinisen hegemonian niittaamista normeista, jotka määrittävät miehisyyden arvon yksioikoisesti naiskaadoissa mitattavalla menestyksellä? Mutta kun naiset ovat vaikeita ja pihtaavat! Käyttäytyvät laskelmoidun temppuilevasti! Aivan kuin ihminen ei aina olisi pyrkinyt maksimoimaan omaa hyötyään. Tai siis, naisethan eivät ole.

Eivät nämä laasaset ja hännikäiset kärsi minkä tahansa naisen puutteesta, vaan ideaalin naiskuvan normit täyttävien naisten puutteesta. Aiemmin kylän kauneimmatkin tytöt valitsivat kärjistetysti aviomiehekseen sen, kuka sattui sinnikkäimmin pyörittämään lavatansseissa. Nykyään tavoitelluimmat naiset tietävät arvonsa, tekeväthän he suuresti töitä punttisalilla, peilin edessä ja jopa kirurgin veitsen alla säilyttääkseen statuksensa. He maksimoivat etunsa, aivan kuten miehetkin aikojen alusta saakka. Puhuttaessa yleisesti ”naisista”, etenkin nuorten miesten mieleen nousee kuva nuorista, timmeistä, ja kaikkivoipaisen seksikkäistä naisparvista, jotka pyörittelevät täydellistä takamustaan lauantai-iltaisin seduloissa. Kehyksen ulkopuolelle jäävät nämä toiset naiset: tavalliset seinäkukkaset, nuupahtaneet kotiäidit, pullantuoksuiset mummot ja maskuliinisen kovapintaiset uranaiset. Heistä osasta on kyllä myöhemmin vaimoiksi, mutta ei nuoren miehen maskuliinisen menestyksen mittareiksi. Ranskalainen kirjailija Virginie Despentes kuvaa näitä naisia ”suuren lihatiskin ulkopuolisik-

KAJAHDUS 02/09

si” sekä ”naisellisuuden kovaosaisiksi”, ja tekee sen raivostuttavan todenmukaisesti. Tässä maailman ajassa kaikki olevainen pyritään kilpailuttamaan ja hyödykkeistämään, sen sääntelyä vähennetään, kilpailukykyä kasvatetaan ja markkinamekanismeja vahvistetaan. Miesaktivistien ohjaama keskustelu suuntaa vahvasti tähän taloudelliseen näkökulmaan vetämällä yhtäläisyysmerkit naisarvon ja markkinaarvon välille. Median naiskuva ei ole kovin kaksinen. Sen saman optisen kehyksen kautta sukupolvemme on pienestä pitäen oppinut tarkastelemaan omaa ruumistaan vertauskohteenaan luonnottomiin mittoihin vanutettu median naisideaali. 1990luvun alussa yhteiskunta pornoistui ennennäkemättömällä tavalla tissibaareineen ja katukuvan alusvaatemalleineen. Jok’ikinen etenkin tämän päivän seitsenvuotias pikkutyttökin tarkastelee mediasta omaksutun maskuliinisuuden kat-

KAJAHDUS 02/09

seen kautta, missä kohdassa pientä ruumistaan on jotakin liikaa, ja missä liian vähän. Kun naistenlehdet kuvailevat ”kaunista” ihannenaista, he meikkaavat, kampaavat, kutistavat, ja loputtomasti muokkaavat kohteensa kuvia varten. Artikkelissa itsessään tietysti korostetaan naisen vahvuutta, pärjäämistä ja elämän rohkeita valintoja. Entä missä on nainen itse ilman tekaistuja naisellisuuden maskeja ja korostettavia, toimittajan valitsemia persoonal lisuu den puolia? Ihmisarvo lienee tyystin eri asia kuin arvo naisena. Timo Hännikäinen definioi ajankohtaisessa pamfletissaan Ilman tarkalleen 18-30 -vuotiaat naiset bordellikelpoisiksi, ja tulee samalla määritelleeksi naisen arvon äärimmilleen viedyssä liberalistisessa yhteiskunnassa. On mahtavaa olla nainen, kunhan sattuu olemaan nuori, hoikka ja haluttava miesten silmissä. Kuinka voimaannuttavaa kauniista naisista onkaan torjua miesten iskuyrityksiä ja nauraa

ylimielisesti luusereille! Surullista kyllä, se mikä miesten silmissä vaikuttaa kaikkein haluttavimmalta, saavuttamattomimmalta ja siten uhkaavimmalta, samalla rakentaa näiden naisten itsetunnon heikoille kantimille. Maagisen ikärajan jälkeen kunkin paranee tyytyä vain äitinä olemiseen, aviovaimon tehtäviin ja työuraan.

gelmia ml. miesten heikko asema huoltajuuskiistoissa, asevelvollisuus ja itsemurhat, mutta keskustelupalstan puolella keskitytään lähinnä ampumaan verbaalisella singolla feministejä, ja uikuttamaan ”aitojen” ihmissuhteiden puolesta, joissa se kauniimpi osapuoli todella olisi ideaalin kaunis, seksikäs sekä tietysti antelias.

Perheinstituutio, rakastajattaret ja bordellit pitivät Hännikäisen mukaan aiemmin huolen siitä, ettei kukaan (mies) syrjäytynyt yhteiskunnasta seksuaalisesti. Prostitutionaalisista sopimuksista avioliitto lienee ikiaikaisimmasta päästä, mutta mitä kertookaan sukupuolten rooleista se fakta, että Suomessa raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1994? Naiset ovat aina selvinneet, siitäkin huolimatta ettei ketään ole poliittisesti ja juridisesti osoitettu uhraamaan ruumistaan ja työksi määritteenä kelpaamatonta energiaansa heidän elämänsä helpottamiseksi. Kun kapitalistinen maailma näyttää sykleittäin kerta toisensa jälkeen nurjat kasvonsa, perimmäisen syyn tahdotaan olevan naisten emansipaatiossa. Pitääkö sosiaalitoimen alkaa järjestämään maksusitoumusretkiä Pattayalle miesten seksuaalisen syrjäytymisen ehkäisemiseksi?

Laasanen näkee parin vuosikymmenen sisällä tapahtuvana realistisena visiona ”femokratian”, jossa miehet passitetaan keskitysleireille. Jos tämän naisten seksuaalisen vallan annetaan jatkua, miehet kuulemma turhautuvat ja raiskaukset väistämättä lisääntyvät. Voi pojat, miksi nämä miehet ovat niin peloissaan, että muuntuvat täysin kykenemättömiksi minkäänlaiseen yhteistyöhön naisten kanssa molempien sukupuolten hyvinvoinnin edistämiseksi? Kaikki toivo laskettakoon Vihreiden ja Vasemmistoliiton miesjärjestöjen harteille.

Muuan muassa Henry Laasasen ajaman Miesten tasa-arvo ry:n Internet-sivuilla listataan kymmenittäin todellisia toimia vaativia on-

Diskurssin ollessa tämä, naiskauneuden, ts. seksin markkinoilla näillä miesasiamiehillä ei tulisi olla syytä huoleen - markkinataloushan pyrkii aina automaattisesti tasapainottamaan itse itsensä. Kuten työn puute, myös seksin puute on valitettava, mutta luonnollinen seuraus sille, ken näillä säännöillä tahtoo pelata. Ja se ei pelaa, joka pelkää. HENRIIKKA HÄMÄLÄINEN

KAJAHDUS 02/09

KARJAHDUS Lattarisitsit 18.3. ARIVA! huudot raikuivat kun Stigma järjesti yhdessä Statuksen kanssa lattarisitsit. Alina-salissa melkein satapäinen joukko joi ja lauloi ja joi ja joi ja lauloi ja söi. Pöytäosuuden jälkeen ilta jatkui lattarisävelten tahdissa ja huipentui jännittävään limbo-kilpailuun.

käytännön elämää. Kävijöiden mukaan vierailu oli loistavasti järjestetty ja äärettömän mielenkiintoinen! Kannunsuunnistus 15.4.

Tilaisuudessa vaihdettiin kuulumisia ja keskusteltiin mm. opinnoista ja tulevasta yliopistouudistuksesta.

Kevätaurinko helli Helsinkiä kun Stigma osallistui Kannunvalajien kevätsuunnistukseen pitämällä rastia yhdessä Statuksen kivojen tyttöjen ja poikien kanssa. Musikaalisesta rastista nauttimisen jälkeen ilta jatkui olutravintolassa jossa Stigma osallistui (melkein) karaoken MMkilpailuun tanssi- ja lauluesityksellään legendaarisesta Yö-yhtyeen kappaleesta Joutsenlaulu..

Vastaanottokeskus-excu 7.4.

Teatteri 16.4.

Stigma pääsi tutustumaan Helsingin vastaanottokeskukseen yhden siellä työskentelevän stigmalaisen kautta. Kierroksella vierailijat saivat luennon maahanmuutosta yleensä ja kierroksen, jossa he näkivät talon

KOM-teatterin esityksen Kalavale sai yleisökseen Stigman kulturellin ja vaativan joukon. Shokeeraava yhteiskunta- ja aikalaiskritiikki herätti paljon ajatuksia sosiaalipolitiikan opiskelijoiden keskuudessa. Opis-

Sosiaalityö-iltamat 6.4. Kuppalassa

KAJAHDUS 02/09

kelijat kuitenkin pitivät eheästä ja rytmikkäästä esityksestä, joka ei ainakaan jättänyt ketään kylmäksi. Laitoskahvit 22.4. Tapahtumassa keskusteltiin ajankohtaisesta yliopistouudistuksesta ja sen mahdollisista vaikutuksista, niin laitoksen kuin opiskelijoiden toimintaan. Kahvi oli kuumaa ja pulla kaupasta.

Hesarin appro 23.4. Stigman iskujoukot vaeltelivat Kallion keväisiä katuja yhdessä tuhansien muiden opiskelijoiden kanssa. Tunnelma oli vallan riehakas eikä kukaan tiettävästi keskeyttänyt haastavaa suoritusta. ANNA HURMERANTA JANNE LARDOT

KAJAHDUS 02/09

Matkalla kyyniseen maailmaan

Tänä päivänä on helpompi epäillä kuin uskoa. Realisti tai kyynikko otetaan vakavasti, optimisti on vain naiivi taivaanrannan maalari. On paradoksaalista, että työelämässä ihmisiltä odotetaan entistä enemmän sosiaalisia taitoja ja kykyä toimia erilaisten ihmisten kanssa, ja samaan aikaan nykymaailman trendi on pysyä kylmän viileänä kyynikkona. Tosin kilpailuyhteiskunnassa joskus häikäilemätönkin peli on niiden pelaajien käsissä, jotka asettavat korkeimmat panokset. Kyynisyydellä tuntuu olevan merkittävää painoarvoa nyky-yhteiskunnassamme. Klassiseen, machiavellistiseen, kyyniseen käyttäytymiseen ei kuulu vastavuoroinen antaminen ja saaminen, vaan sitä luonnehtivat piittaamattomuus, hyväksikäyttö ja hyötyminen muitten kustannuksella. Jos kanssaihminen tarvitsee apua, hän on kiusaksi ja hankala. Nopeat syövät hitaat. Voi sitä on-

KAJAHDUS 02/09

netonta, joka jää auttamaan kanssaeläjäänsä. Tuntuu, että toisten saavutukset ovat aina pois itseltä. Kyynisyydestä seuraava askel onkin usein katkeroituminen. Miksi aina tuolla, muttei minulla? Kyynisyyden ilmapiiri on kasvanut hälyttävän paljon. Kaupan kassalla myyjää ei aina tarvitse tervehtiä. On helpompi valittaa kuin kiittää. Lopputulos on kuitenkin se, että purkautumisen jälkeen olo on harvoin parempi, vaan pikemminkin toisin päin. Allekirjoittaneen kokemuksella voin sanoa, että pahimmankin päivän saa sukkuloitua hieman myötätuuleisempaan suuntaan yksinkertaisilla teoilla. Oma väkinäinen hymy saattaa tuottaa palkinnoksi aidon ja ystävällisen tervehdyksen. Pahoittelut kauppakassien kanssa sohimisesta ruuhkassa helpottavat jo huomattavasti kanssakävelijöiden ärsytyskynnystä. On ilmeistä, että pienet teot tuottavat paljon hyvää. Mikä siitä tekee

niin äärettömän vaikeaa? Optimistisemmalle otteelle olisi tilausta. Yhden määritelmän mukaan kyynikoiden mielestä yksilö on olemassa vain ja ainoastaan itselleen; hänen korkein päämääränsä on itsetuntemus ja itsensä toteuttaminen sen mukaan, miten hänen järkensä häntä ohjaa. Halveksuva suhtautuminen ihmisten motiivien perimmäiseen hyvyyteen, ja pilkallinen ylemmyydentunne kuvaavat kyynikkoja. Epäilen, että kukaan vapaaehtoisesti haluaa tämän määritelmän perusteella nimetä itsensä kyynikoksi. Kuitenkin erityisesti nyt, talouskriisin kuohuissa, on helppo kääntää kylkeä ja nauraa optimismille. Positiiviset ajatukset ja

teot tuntuvat teennäisiltä. Voidaan myös ajatella, että juuri nyt on tilausta optimismille. On aika ojentaa auttava käsi. Nyt en tarkoita suurta rahankeräystä tai liittymistä jokaiseen hyväntekeväisyysjärjestöön. Puhun juuri niistä pienistä teoista, jotka tuntuvat vähäpätöisiltä, mutta voivat todella saada pieniä ihmeitä aikaan. Ken Burns on kiteyttänyt kyynisen maailmankuvan sanoin: Minusta teemme valintoja liian usein kyynisyyden turvallisuudesta, mikä johtaa elämään, jota ei täysin eletä. Kyynisyys on pelkoa, ja se on pahempaa kuin pelko - aktiivista sitoutumattomuutta. ANNE-MARIA LEHMONEN

KAJAHDUS 02/09

RAISKATTAVAN KAUNIS NAINEN

”Tuo läheisyys jää väistämättömästi mieleeni: miesten vartaloita suljetussa tilassa, jossa olemme heidän kanssaan mutta erilaisina kuin he. Emme koskaan ole samanlaisia naisenvartaloinemme. Emme koskaan ole turvassa, emme koskaan heidän kaltaisiaan. Me kuulumme pelon ja nöyryytyksen sukupuoleen, vieraaseen sukupuoleen. Miehisyys perustuu meidän naisten vartalon ulkopuolisuuteen.” - Virginie Despentes, King Kong-tyttö

Värikäspuheinen Italian pääministeri Silvio Berlusconi kuvasi taannoin puheissaan raiskausta kunnianosoituksena naiselle, arvonantona italiattarien sotilaallisesti varjeltavasta kauneudesta. Voisiko kuitenkin olla niin, että raiskaus on ilmiönä enemmän merkki tekijän sairaasta mielestä ja alistamisenhalusta kuin

KAJAHDUS 02/09

naisten houkuttelevuudesta? Halu raiskata ja päätös toimia on syntynyt jo paljon ennen potentiaalisen uhrin ilmestymistä kuvaan. Etenkin kyseessä ollessa ns. puskaraiskaus, uhriksi kelpaa kyllä esteettisellä asteikolla mitattuna kuka tahansa vaginan omistaja viehättävyydestään riippumatta.

Berlusconin puheet ja yleinen raiskausdiskurssi halventavat mielestäni lähinnä miessukupuolta. En haluaisi pelätä potentiaalisesti jokaista vastaantulevaa miessukupuolen edustajaa, mutta yleisen diskurssin ollessa mitä on, näin on toimittava. Kävellessäni baarista kotiin aamuyöllä vaihdan automaattisesti kadunpuolta vastaantulevan miehen naamanväristä riippumatta. Omistan näet potentiaalisesti raiskattavan vaginan. Tulitko raiskatuksi? Olitko kaunis, pukeutunut viehättävästi? Syytä itseäsi! Nähdessään haluttavan naisen miehen aivoissa pimahtaa totaalisesti, eikä hän vain voi vastustaa kiusausta. Sehän on täysin evolutiivista: miehellä on tarve levittää siemeniään mahdollisimman laajalle, vuosituhansien sivilisaatiokehityksestä riippumatta. Paradoksaalinen asenne verrattaen siihen, kuinka vielä sata vuotta sitten naisten nähtiin olevan liialti osa luontoa voidakseen sivistää itseään koulutuksella. Mies edustaa järkeä, nainen hallitsematonta luontoa, vai miten se nyt oli. Poislukien tietysti ”villimiehet” Afrikan savanneilta, siis maahanmuuttajat, pakolaiset ja laittomat siirtolaiset. Valkoinen heteromiesrotu erikseen, huudetaan nettikes-

kusteluissa! Ne tulee tänne ja raiskaa meidän naiset saatana! Toki on hienoa, että naisten ruumiillisesta koskemattomuudesta pidetään huolta, mutta itse en haluaisi 30 000 sotilasta seurakseni kauppareissulle. Itse asiassa pikemminkin tämän diskurssin puitteissa joka ikinen mies tarvitsisi 30 000 sotilasta vartioimaan äkillisiä, ”evolutiivisia” halunpurkauksiaan. Suurin osa raiskauksista tapahtuu tuttavien kesken tai ”tutustumistilanteissa”, ja jää piilorikollisuudeksi. Raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1994. Sitä ennen vaimon ruumis siis lain nojalla kuului aviomiehelle. Ei tulisi mieleenikään kutsua narikkajonosta tuntematonta miestä luokseni jatkoille muussa kuin seksin merkeissä, mutta jos näin tekisin, en missään vaiheessa menetä oikeuttani kieltäytyä ”kohteliaisuudesta”, kunnianosoituksesta haluttavuudelleni. Selväsanainen ”EI!” toki tässä odotusten ilmapiirissä vaaditaan, mutta pakotettua yhdyntää ei lievennä se asianhaara, että annoin olettaa jossain vaiheessa mielenkiintoni lähempään tuttavuuteen. Itsemääräämisoikeuteni ei edes lain mukaan vähene missään tilanteessa, vaikka käytännön tulkinnat toisin sanelevatkin. Toinen kysymys on se, voisinko antaa itselleni ikinä

KAJAHDUS 02/09

anteeksi aiheuttamaani seksuaalista turhaumaa? Kyllä voisin. Välittömästi ja empimättä. Paitsi poliisitutkinnassa, myös arkielämän keskusteluissa naisen oletetaan automaattisesti todistavan aluksi vastuunsa tapahtuneeseen rikokseen. Ruumiillista koskemattomuutta lieventävät tietysti vaatetus, käytös, humalatila ja kommunikointikyky. Syyllinen on ensisijaisesti se, jota pannaan. Jos joudun hakatuksi tai ryöstetyksi kadulla, kenelle tulisi mieleenkään kysellä humalatilasta ni rikoksen kumoavana asianhaarana? Seksuaalinen väkivalta on kaiken lisäksi erittäin nöyryyttävää jo ilman ennakkoasenteita: kajoamista

KAJAHDUS 02/09

toisen ihmisen yksityisimpään. Naisten on tilastojen mukaan helpompi ilmoittaa poliisille lompakkonsa katoamisesta kuin raiskauksesta. Häpeän ilmapiiri saa naiset ennemmin traumatisoituina lihottamaan itsensä muodottomiksi, kuin nostamaan päänsä ja hyväksymään tapahtunut naisen elämään kuu-

luvana, toteutuneena uhkana. On tervettä järkeä olla tallustelematta yksin Kaisaniemen puiston halki lauantaiyönä, mutta kantakaupungin porttikongien vaarallisuusaste ei ole yhtä arvotettua ja yleistä tietoa.

Raiskausta käsittelevissä – miesten ohjaamissa - elokuvissa naiset kostavat suunnattomalla verilöylyllä heihin kohdistuneen vääryyden vähintään jälkikäteen. Niiden perusteella voisi uskoa miesten pitävän raiskausta tasaveroisena kamppailuna. ”Naisella oli mahdollisuus puolustautua!”

Naistenlehdissä varoitellaan liiallisesta puolustautumisesta suurempien vammojen välttämiseksi Miksi naiset opetetaan kunnioittaraiskaustilanteessa. Virginie Des- maan miehen ruumiin koskemattopentes kuvaa kirjassaan King Kong muutta omaamme enemmän? Toki -tyttö omaa raiskauskokemustaan, suuri osa naisista vierastaa väkivaljohon alistui vastustelematta stilet- lankäyttöä ylipäätään. Terve tahto ti taskussaan. Testasin ajatusleik- puolustaa omaa ruumiillista koskekiä miespuolisilla ystävilläni: jos mattomuuttaan on kuitenkin aivan kaupungilla kimppuusi hyökkäisi eri asia kuin parisuhdeväkivaltatappelumielessä sinua paljon suuri- keskusteluissa toitotettu naisten kokoisempi ja vahvempi mies, yrit- ”raaistuminen”. Itsepuolustustaitäisitkö kuitenkin puolustautua? tojen tulisi kuulua koululiikuntaJoka ikinen haastateltu myönsi ai- opetukseen itsestään selvänä osana nakin yrittävänsä taistella takaisin niin tytöille kuin pojillekin. Nyrk- onhan se jo kunniakysymys. Mis- kejä, hampaita sekä ääntä saa ja pisä on naisen kunnia, kun häneen tää uhkaavassa tilanteessa käyttää. yritetään tunkeutua? Kunnia viedään juuri vastentahtoisella aktilla HENRIIKKA HÄMÄLÄINEN ja viimeistellään häpeän ilmapiirillä antamalla olettaa nainen näin ”tur- Kirjoittajaa ei ole osunut mono- eikä meltuneeksi”. Vankilassa – jos sin- liioin monikulttuurisuus omaan nilkne edes joutuvat - raiskaajat eivät kaan. nauti juuri sen suurempaa sosiaalista arvostusta kuin pedofiilitkaan. Mutta omat teot ovat aina jotakin muuta: ”kyllä se nainen sitä halusi, vaikka leikillään vastusteli”/ ”oli se tajuissaan vielä”.

KAJAHDUS 02/09

Jos minä olen kuningas, kaikkien on hyvä olla: onni tihkuu alaspäin ja sen mittaa tilastolla. Menestymään pystyy, kun ei epätoivoon vaivu. Vanhakin nyt nuortuu, eikä eläkkeelle taivu. Hellästi sua silittää tää näkymätön käsi. Löytää helpot ratkaisut, kun olet ymmälläsi. Jos annat minun viedä, tanssit kohta pillin mukaan. Jos et sinä mua estä, ei mua estä kukaan.

PETRA MALIN

KAJAHDUS 02/09