Kajahdus 1/2013 by Kajahdus

PÄÄTOIMITTAJA Iiris Annala KIRJOITTAJAT Iiris Annala Anastasia Asikainen Sauli Jäppinen Vilja Kamppila Minna Larvio Iiro Leino Anna Nádasi Simo Raittila Teemu Salmela Marleena Savolainen Arho Toikka

KUVAT Anastasia Asikainen Hanna Kara Jussi-Pekka Kinnunen Minna Larvio Anna Nádasi Marleena Savolainen Kukka Suonio HYY Penguin Valtsika

ULKOASU Kukka Suonio Tuomas Kortteinen KANNEN KUVA JA TAITTO Kukka Suonio TAITTO Iiris Annala Kukka Suonio PAINO Picaset, Helsinki Painos 150 kpl Julkaisija Stigma ry ja Stydi ry, Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja sosiaalityön opiskelijat TOIMITUKSEN OSOITE Stigma ry/Stydi ry Snellmaninkatu 10 00014 Helsingin yliopisto kajahdus@gmail.com http://issuu.com/kajahdus http://blogs.helsinki.fi/kajahdus-lehti/ http://twitter.com/kajahdus

Kajahdus vastaanottaa HYY:n järjestölehtitukea.

6 10 7 15 9 12 16 14 20 16 26 28 18 20 31 22 32 30 36 32 38 35

Alumnipalsta

Haastateltavana sosiaalityön alumni Hanna Kara

Nate Silver: The signal and the noise. Why so many predictions fail but some don't Iiro Leino ''Hilton! Täällä ollaan elämä'' Anna Nádasi Se on vain gradu! Anna Nádasi Arvonlisäverojen noston taustalla suurempi kyvyttömyys Teemu Salmela Tieteen ja tieteentekijän identiteetistä Arho Toikka Gallup

Kukka Suonio ja Iiris Annala

Mistä täällä puhutaan Vilja Kammpila Stydi sosiaalityön tutkimuksen päivillä Rollossa

Minna Larvio

Sosiaalisen median arki on performanssitaidetta

Simo Raittila

Yhtä ''itsensä ylittämiskokemusta'' rikkaampi Marleena Savolainen

Sipsejä! Futista! Kaljaa!

Anastasia Asikainen

Pääkirjoitus

ajahduksen ensimmäisen numeron teema on identiteetti. Identiteetti tarkoittaa ihmisen kokonaiskäsitystä omista psyykkisistä, fyysisistä ja sosiaalisista ominaisuuksistaan sekä arvoistaan. Lisäksi identiteetti jakautuu sosiaaliseen identiteettiin ja henkilökohtaiseen identiteettiin. Jotta sain tämän sanotuksi, minun oli kaivettava vanha lukion psykologian kirjani esiin. En nähnyt välttämättömäksi säästää vapaa-aikaa viettäviä lukijoita akateemiselta jargonilta, joten täältä pesee. Identiteetin on dynaaminen; se on sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Filosofit ilmaisevat asian niin, että ihmisen identiteetillä on yhteyksiä niihin sosiaalisiin sitoumuksiin, joita hänellä on. Identiteetin dynaamisen olemuksen vuoksi ihmisellä ei ole mitään pysyvää identiteettiä. Sartren mukaan ihmisellä on rajaamaton tietoisuus, jolla ei ole valmista minuutta tai identiteettiä. Identiteetti muuttuu niin kauan, kuin ihmisellä on tietoisuus. Kulttuuriteoreetikko ja sosiologi Stuart Hall ilmaisee saman asian niin, että identiteetti on jatkuvan neuvottelun kohteena, sillä yksilö luo kuvaa itsestään yhdistämällä itseään koskevia tarinoita ympäristönsä tuottamiin kertomuksiin. Tosin sanoen yksilöt ovat itseään tulkitsevia yhteisön jäseniä. Tämä tulkinnallisuus aiheuttaa sen, että sosiaalisen identiteetin tuottamassa yhteisöllisyydessä on aina jotakin kuviteltua. Tätä Sartrekin tarkoittaa todetessaan, että ihmisen tietoisuus on vapaa, ja tästä syystä ihminen voi rakentaa identiteettinsä itse. Deep shit, sanoisinko jopa. Käymme samoissa luentosaleissa ja luemme samoja tenttikirjoja. Tulkitsemme olevamme valtsikalaisia. Valtsikalaisuus yhteisöllisyytenä on kuitenkin ennen kaikkea kuviteltua. Vaikka sosiaaliset sitoumukset ja yhteisöihin kuuluminen ovat merkittäviä asioita elämän merkityksellisyyden ja sosiaalisen identiteetin kannalta, on tärkeää saada määritellä identiteettinsä itse. Hallinnan tunteen kannalta on tärkeää, etteivät esimerkiksi julkiset instituutiot sullo ihmisiä tiettyihin identiteetteihin. Esimerkiksi maahanmuuttajaäiti on yhteiskunnallisena toimijana eri asemassa kuin valtaväestöön kuuluva työssä käyvä valkoinen mies, koska jälkimmäistä ei minkään viranomaisen toimesta olla sullomassa tiettyyn subjektipositioon. Identiteettiä on jopa pakko rakentaa yksilöllisesti, koska kuulumme moniin eri yhteisöihin, joihin meillä on vain hauraat siteet. Siksi yksilölliset identiteetin rakennusprojektit ovat yhtälailla kiinnostavia sosiaalitieteellisen tutkimuksen kannalta. Tekeminen on oiva keino rakentaa yksilöllistä identiteettiä. Seuraavaksi joudun hieman toiseuttamaan teitä, jotka teette muutakin kuin roikutte opiskelijajärjestöissä. Vuoden vaihteessa Facebook-tilini oli täynnä ihmisten päivityksiä siitä, mitä uusia luottamustehtäviä olivat saaneet alkaneelle vuodelle. Oman yhteiskunnallisen aktiivisuuden mainostaminen on yleistä valtsikalaispiireissä. Sikäli kuin rakennamme identiteettiämme toiminnan kautta, opiskelijayhteisö on oiva paikka poimia aineksia omaan identiteettiin. Erilaisia järjestöpestejä riittää. Ihmiset luovat sosiaalisessa mediassa itselleen henkilöbrändiä, kuten Simo Raittila tässä lehdessä toteaa. Some onkin oiva paikka tuunata 4

identiteettiä. Kuulostaa turhamaiselta, mutta väitän, että nykyaikana on inhimillistä ja ymmärrettävää vatvoa omaa identiteettiä. Koska kaikesta on kilpailtava, koulutuksen ja työkokemuksen lisäksi on harrastettava sekä oltava persoonallisuudeltaan ja ulkomuodoltaan tietynlainen. ''Hanki virka, valuuttaa ja pyykkilautavatsa'', lauloi Jarkko Martikainen Yhdistyneiden Urbaanien Puoskarien kappaleessa Varjoleikkejä. Ei ole niin helppo erottaa, mitä teen siksi, että haluan, ja mitä siksi, että se jokin saattaa näyttää hyvältä CV:ssä. Tietenkin voimme ajatella, että joku tekeminen on mukavaa ja siitä saatu CV-merkintä mukava lisä. Samaan aikaan voi nauttia siitä, mitä tekee ainejärjestössä tai vastaavassa yhdistyneet järjestöjyrät ry:ssä ja kirjoittaa työhakemukseen oppineensa järjestötoiminnassa monia työelämän kannalta tärkeitä taitoja. Harrastit projektinhallintaa, kun ostit patonkeja ainejärjestön illanistujaisiin. Raja jonkin tekemisen itseisarvoisuuden tai toisaalta välinearvoisuuden välillä on hämärtynyt. Luin muuten sitä Sartrea, koska halusin olla ihminen, joka lukee joskus filosofiaa. Harmi vaan, kun työhakemuksiin ei pyydetä kuvaa hakijan kirjahyllystä. No, ehkä korotan profiiliani kotonani vierailevien silmissä, kun hyllyssäni on Foucault’ta ja Dostojevskia. Vuoden ensimmäisessä Kajahdukseassa Marleena Savolainen haluaa tulla ihmiseksi, joka on lähtenyt opiskelijavaihtoon ja Anna Nadasi kertoo, miten Hilton-dokumentin tekijät ahtavat dokumentin nuoria syrjäytyneen identiteettiin. Saamme tietää, miten määrittelevät itsensä Stigman ja Stydin tuoreiden hallitusten jäsenet. Lisäksi Arho Toikka pohtii yhteiskuntapolitiikan oppiaineen identiteettiä. Lämmin kiitos kaikille kirjoittajille ja luottokuvaajallemme Kukka Suoniolle! Iiris Annala Päätoimittaja KUVA: Kukka Suonio

Alumnipalsta

HAASTATTELIJA Iiris Annala

Haastateltavana aluminipalstalla on tohtorikoulutettava Hanna Kara (VTM). Kara valmistelee siirtolaisuutta käsittelevää väitöskirjaa Snellmaninkatu 10:ssä.

Mikä sai teidät hakeutumaan tohtorikoulutukseen? Tutkimukseni aihe kiinnosti. Gradu ja monet työtehtävät olivat pyörineet sen ympärillä ja halusin paneutua siihen kunnolla. Samoin tutkimuksen teko kiinnosti, olin tykännyt metodologisista kursseista ja gradun tekemisestä. En kyllä maisteriksi valmistumisen jälkeen ajatellut palaavani tänne pian uudestaan, mutta täällä nyt ollaan. Oletteko ollut muissa sosiaali-alan tehtävissä ennen tohtorikoulutukseen hakeutumista? Olen ollut mm. tutkijana THL:ssä ja asiakas- ja kehittämistöissä järjestöissä. Mistä tutkimuksessanne on pähkinänkuoressaan kyse? Hyvin lyhyesti (ja laajasti) sanottuna tutkin latinalaisamerikkalaisten naisten siirtolaisuutta Barcelonassa, Espanjassa. Onko teille muodostunut vahva tutkija-identiteetti? Riippuu siitä miten tutkijaidentiteetti määritellään.

Millainen on tyypillinen työpäivä väitöskirjaa tehdessä? Päivät ovat oikeastaan yllättävän erilaisia. Ja riippuu myös tutkimuksen vaiheesta. Tällä hetkellä työpäiviin kuuluu vaihtelevasti seminaareja, keskustelua, kommentointia, aineiston kanssa työskentelyä, lukemista, kirjoittamista. Suosittelisitteko tai miten suosittelisitte väitöskirjan kirjoittamista sosiaalityön ja yhteiskuntapolitiikan opiskelijoille? Voi sitä suositella. Tarvitaan kyllä pitkäjänteisyyttä, eikä vähiten jo rahoituksen hakemisessa. Jos on halua pohtia, prosessoida ja jäsennellä, niin tässä tarjoutuu mahdollisuus uppoutua johonkin aiheeseen, jollaista ei ehkä helposti tule vastaan muualla.

Kirja-arvostelu

THE SIGNA L A ND THE NOISE W H Y S O M A N Y PR E DIC T IONS FA I L – BU T S OM E D ON' T Kirjoittanut Nate Silver TEKSTI: Iiro Leino

Itse en ymmärrä tilastotieteestä juuri mitään. Olen istunut Vehkalahden luennoilla

ja tiedostan, että tilastotieteiden osaaminen olisi valtiotieteilijälle hyväksi, mutta lukioaikoina matematiikka jäi kokonaan kirjoittamatta ja SPSS aiheuttaa ihottumaa. Toisaalta olen jonkin sortin vaaliaddikti. Puoluepoliittinen innostukseni leimahtaa liekkeihin vaalimainosten ilmestyessä kaduille ja pahimmissa vaalivajareissa olen päätynyt joskus seuraamaan brittien pääministerivaalien väittelyjäkin. Yhdysvaltain presidentinvaalien vaalipäivänä marraskuussa nousin keskellä yötä kolme kertaa sängystä tsekatakseni tulosten kehittymistä. Yhdysvaltain presidentinvaaleissa oli koko joukko voittajia ja häviäjiä. Nimekkäimmät heistä olivat Barack Obama sekä Mitt Romney. Paitsi toiselle kaudelle menevälle presidentille vaalien tulos oli merkittävä työvoitto myös blogisti Nate Silverille, jonka FiveThirtyEight-blogi ei ennustanut ainoastaan Obaman voittoa vaan myös tarkan Obaman saamien valitsijamiesten määrän. Vaalit tekivät FiveThirtyEightistä ilmiön ja Nate Silveristä ehkä kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimman blogistin. Fivethirtyä minäkin päivitin pitkin yötä vaalipäivänä. Yhdysvaltain poliittisessa spektaakkelissa on pitkät perinteet loputtomasta ennusteiden pyörittelystä. TV-kanavat yrittävät kilpaa kehittää toinen toistaan huikaisevimpia tapoja murskata raakaa dataa loputtomaksi 24-tunnin uutislähetykset täyttäväksi mediatulvaksi. Gallupit ovat valtava bisnes. Gallupien ongelmana on kuitenkin ollut pitkään se, että ne ovat kovin usein väärässä. Nate Silverin viime vuonna ilmestynyt kir-

ja Signal and the Noise pyrkii paljastamaan, miksi niin usein ennusteet menevät täysin ja metsään ja miksi kuitenkin joitain asioita pystytään ennustamaan ajoin hämmentävälläkin tarkkuudella. Silver on itse rakentanut tilastogurun uransa olemalla oikeassa todella usein. Työskennellessään kirjanpitofirma KPMG:lle hän kehitti vapaa-ajallaan baseball-ennustuksia tekevän PECOTA -ohjelmiston ja huomasi, että periaatteessa samoin metodein voisi ennustaa myös vaalien tuloksia.

''Pahimmissa vaalivajareissa olen päätynyt joskus seuraamaan brittien pääministerivaalien väittelyjäkin. Yhdysvaltain presidentinvaalien vaalipäivänä marraskuussa nousin keskellä yötä kolme kertaa sängystä tsekatakseni tulosten kehittymistä.

Kirja nostaa keskiöön 1700-luvulla eläneen englantilaisen papin, Thomas Bayesin, jonka pääteos ”An Essay toward Solving a Problem in the Doctrine of Chances” julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1763. Bayesin esseen kuuluisin vertauskuva kertoo miehestä, joka saapuu ensimmäistä kertaa eläessään ulkoilmaan. Hän näkee auringon nousevan ja laskevan. Mies ei voi tietää, tuleeko se tapahtumaan uudestaan vai jatkuuko pimeys loputtomiin. Seuraavana päivänä aurinko nousee uudestaan ja mies voi olettaa, että ehkä se tekee niin myös seuraavana päivänä. Jokaisen päivän myötä todennäköisyys siitä, että aurinko nousee seuraavanakin päivänä, kasvaa. Silti voi olla että jonain päivänä se ei sitä tee. Silverin menestyksekäs vaaliennustus perustui samaan ideaan. Jos joku tietty gallup on ollut oikeassa vaikkapa kaksi kertaa aiemmin, voidaan olettaa, että ehkä gallupissa on tehty jotain oikein. Jos toinen gallup on ennustanut vaalit oikein viisi edellistä kertaa, annetaan sille vielä suurempi painoarvo. Kun erilaisia gallupeja otetaan sitten valtava määrä ja annetaan niille erilaisia painotuksia riippuen niiden aiemmista onnistumisista ja epäonnistumista, otetaan samalla huomioon inhimilliset erheet gallupeissa. Tilastoennustamisen autuudelle kirja antaa kuitenkin kylmää kyytiä. Tätä perspektiiviä vasten onkin mielenkiintoista, mikä kirjan todellinen sanoma oikeasti on. Signal and the Noise esittää, että suurin osa ennusteista menee vikaan, koska yleisesti ihmiset ymmärtävät kovin huonosti todennäköisyyksiä ja epävarmuuksia. Vielä huonommin pärjäävät he, jotka ovat ennusteistaan varmoja. Kirjan mukaan tarvittaisiin parempaa balanssia uteliaisuuden ja skeptisyyden välille. Ennusteita voidaan tehdä, mutta joidenkin asioiden ennustamattomuus pitää vain hyväksyä. Kirjan alaotsikko ”Why so many predictions fail – but some don’t” on erinomaisen kuvaava. Se kannustaa tutkimaan skeptisesti ennusteiden taustalla vaikuttavaa dataa ja toisaalta rohkaisee ajattelemaan tilastollisen ennustamisen mahdollisuuksista. Tilastotieteilijöille kirja ei välttämättä tarjoa suuria ilmestyksiä, mutta heille sanoma nöyryydestä ja tilastojen epävarmuuksista on erityisen tärkeä. Meille muille teos tarjoaa osuvan muistutuksen tilastollisen lukutaidon tärkeydestä sosiaalitieteiden parissa työskenneltäessä.

''Työskennellessään kirjanpitofirma KPMG:lle Silver kehitti vapaa-ajallaan baseball-ennustuksia tekevän PECOTA -ohjelmiston ja huomasi, että periaatteessa samoin metodein voisi ennustaa myös vaalien tuloksia. Kirja on luettavissa sähköisenä osoitteessa http://www.amazon.com/ dp/159420411X#reader_159420411X KUVA Penguin

Elokuva-arvostelu

”Hilton! Täällä ollaan elämä” Hämmentyneen sosiaalityön opiskelijan näkökulma Kirjoittaja on gradussaan nuorten osallisuutta tarkasteleva ja lastensuojelussa työskennellyt sosiaalityön opiskelija, joka haluaisi ihmisten kertovan tarinansa itse.

TEKSTI: Anna Nádasi Virpi Suutarin ohjaama dokumentti ”Hilton! Täällä ollaan elämä” (2013) kertoo nuorten Jannen, Tonin, Miran, Peten ja heidän eräänlaisen isähahmonsa Maken elämästä Hiltoniksi kutsutussa Nuorisosäätiön vuokratalossa ja sen ympäristössä. Tämän artikkelin piti olla tavanomainen arvostelu kyseisestä dokumentista, mutta artikkeli kertookin dokumentin näkemiseen DocPoint-dokumenttifestivaalin avajaisissa liittyvistä tunteista sekä yleisemmin elokuvan herättämistä eettisistä ja maailmankatsomuksellisista pohdinnoista. Näkökulma on sosiaalityön pian valmistuvan pääaineopiskelijan, joka on tehnyt sosiaalityötä ja tutkimusta nuorten parissa. Kirjoitus sisältää pieniä paljastuksia elokuvan juonesta ja sisällöstä. Odotin dokumentin näkemistä innolla ja sain lipun avajaisnäytökseen, kun siihen vapautui lisää paikkoja. En lippua hankkiessani tiennyt avajaisseremoniasta, mutta yllätyin positiivisesti siitä, että nuoret ja suuri osa dokumentin työryhmästä olivat paikalla. Elokuvan näkeminen avajaistilaisuudessa ja nuorten läsnä ollessa vaikutti varmasti paljon suhtautumiseni tunteellisuuteen. Nyt useita viikkoja myöhemmin ymmärrän myös, että suhtautumiseni voi vaikuttaa naiivilta mielensä pahoittamiselta. Varmasti tunteitani vahvisti se, miten ”sisällä” olen viime vuodet ollut esimerkiksi työni ja graduni kautta lastensuojelutaustaisten nuorten osallisuuden teemassa ja esimerkiksi nuorten ”syrjäytymistä” koskevassa keskustelussa.

Elämä on myös kuljettanut tielleni näitä ”syrjäytyneitä” nuoria, joten olen elänyt mukana tunnelmissa, joita heitä koskeva julkinen keskustelu on nostattanut.

''Dokumenttielokuvat nostavat esiin rankkoja asioita, mutta eivät jää mukaan keskustelemaan niistä, huolehtimaan kuvaamiensa ihmisten asioiden ajamisesta tai siitä, että jokin todella muuttuisi. En ole saanut yrityksestäni huolimatta Suutarin yhteystietoja, jotta voisin keskustella hänen kanssaan dokumentista ja selvittää vaivaamaan jääneitä seikkoja. Sähköpostin lähettämiseen hänen Helsingin Sanomien kolumnistisähköpostiosoitteeseensa ei riittänyt pokkaa. Tästä johtuen täytyy todeta, että suuri osa artikkelissa esiintyvistä huomioista on oletuksia, joihin en ole saanut selitystä tai varmistusta. Toivon sydämestäni – ja uskonkin –, että todellisuudessa dokumentin toteuttaminen on lähtenyt sen päähenkilöiden näkökulmasta, valtauttanut ja osallistanut heitä – maksanut siis takaisin sen, että he avasivat dokumentissa

omat, ajoittain hyvin kipeät elämänkokemuksensa suurelle yleisölle. Avajaistilaisuus alkoi juhlapuheilla, joissa puhujat toivat esiin, että kaikki salissa istuvat olivat paikalla dokumenttielokuvan ystävinä ja että dokumenttielokuva on aina nostanut esiin yhteiskunnallisia ongelmia ennen esimerkiksi päättäjiä. Hetkinen! Arvostan kyllä dokumenttielokuvia, vaikka viime aikoina olen ruvennut suhtautumaan kriittisemmin erityisesti näihin ”yhteiskunnan kipupisteitä” tarkasteleviin dokumentteihin. Ne nostavat esiin rankkoja asioita, mutta eivät jää mukaan keskustelemaan niistä, huolehtimaan kuvaamiensa ihmisten asioiden ajamisesta tai siitä, että jokin todella muuttuisi. Totta kai esimerkiksi Suutari on rakentanut varmasti läheisen suhteen dokumenttinsa päähenkilöihin ja pohtii, miten heillä nykyään menee. Se ei kuitenkaan ole hänen työtään. Dokumentit eivät välttämättä selitä asioiden taustoja ja mahdollisia syy-seuraussuhteita, joten ne jättävät tulkintavaltaa katsojalle. Dokumenttielokuvaa eivät myöskään sido yhtä tiukat eettiset ohjeet kuin esimerkiksi sosiaalityön tutkimusta. Uskon, että yhteiskuntatieteet ovat jo kauan nostaneet samoja teemoja esille kuin dokumentitkin. Esimerkiksi kyseisen dokumentin aihepiiri on jo kauttaaltaan koluttu sosiaalityön tutkimuksessa. Tutkimus ei kuitenkaan kiinnosta suuria massoja.

Elokuvan alettua myös totesin ”nähneeni” samat tarinat moneen kertaan, työssäni ja elämässä. On toki mukavaa, että dokumentin tekijät ovat löytäneet jotakin heille uutta. He kysyivät puheessaan, kuinka moni paikalla olijoista tuntee ”syrjäytyneen” nuoren.

''Tuntui kuin olisin tullut tilaisuuteen, jossa valmistauduttiin harvinaiseen elämykseen, mukavasti elokuvateatterissa istuen: Tällaisia ovat syrjäytyneet nuoret.' Katselin ympärilleni. Epäilemättä kulttuuri-ihmisiä, juhlavastikin pukeutuneita. Mutta kai hekin jotain tästä teemasta tiesivät, toivoin. Tuntui kuin olisin tullut tilaisuuteen, jossa valmistauduttiin harvinaiseen elämykseen, mukavasti elokuvateatterissa istuen: ”Tällaisia ovat syrjäytyneet nuoret.” Myös aidosti liikutuin dokumentin tekijöiden puheen aikana. Suutari kertoi nuorten ja työryhmän omistavan elokuvan samana päivänä menehtyneelle elokuvan eräälle päähenkilölle, Makelle.

Pohdin, että ovatpa nuoret vahvoja, kun tästä huolimatta jaksoivat tulla katsomaan tilaisuuteen. Todennäköisesti heidän omat reaktionsa (noin puolet poistui kesken elokuvan, yksi taisi jopa kirota kovaan ääneen mennessään) liittyivät myös Maken menettämiseen ja kipuun, jota hänen näkemisensä elokuvakankaalla aiheutti. Kuitenkin pohdin, oliko elokuvan näkeminen, varsinkin näin ison yleisön läsnä ollessa ja suurelta kankaalta, myös muulla tavoin nuorille rankka tilanne. Esimerkiksi yleisö nauroi useaan otteeseen, eikä mielestäni todellakaan aina ”oikeissa” kohdissa tai arvostavasti. Toisaalta päähenkilöt kertoivat hyvin henkilökohtaisista kokemuksistaan, jotka varmasti jo itsessään on vaikea nähdä isossa elokuvateatterissa. Mieleeni nousi kysymyksiä siitä, miten nuoret ovat olleet mukana dokumentin tekoprosessissa. Heille annettiin videokamerat, joilla he saivat itse kuvata materiaalia dokumenttiin, mutta sitä oli päätynyt dokumenttiin melko vähän ja varmasti senkin osalta elokuvan tekijät ovat voineet valita, mitä pätkiä elokuvaan ottavat. Entä millaista keskustelua nuorten kanssa on mahdettu käydä siitä, miltä tuntuu nähdä ja kuulla itsestä kertova dokumentti isolla kankaalla? Onko heille kerrottu dokumenttiin osallistumisesta mahdollisesti koituvista seurauksista? Dokumentin jälkeen jonotin narikkaan ja huomasin osan nuorista. Takanani jonotti porukka keski-ikäisiä ihmisiä, joista eräs totesi: ”Eiväthän ne kaikki olleet ihan toivottomia tapauksia.” Toivon, että hän ei huomannut nuoria – ja etteivät nuoret kuulleet tätä kommenttia. Oma taustani vaikuttaa varmasti myös siihen, miten stereotypisoivana dokumentin koin. Se ei myöskään olisi tuntunut niin stereotypisoivalta, jos jokaisessa sitä koskevassa artikkelissa ja sitä ennen pidetyissä juhlapuheissa ei olisi tuotu esiin, miten se kuvaa juuri näitä paljon puhuttuja ”syrjäytyneitä” nuoria. Tämä lisäsi elokuvan tekijöiden stereotypisoivaa valtaa: heidän elokuvaan nostamansa pätkät rakensivat kuvaa ”syrjäytyneestä nuoresta”. Toisaalta dokumentin tehtävä, kuten aiemmin totesin, ei välttämättä ole selittää ilmiöiden taustoja tai avata niihin liittyvää laajempaa keskustelua. Dokumenttielokuva voi piiloutua sen taakse, että se näyttää ”totuuden”. Dokumentista välittyy epäilemättä myös lämminhenkinen ja arvostava kuva päähenkilöistä: he pitävät toisistaan huolta, jaksavat selviytyä päivästä toiseen ja ymmär-

tävät tilanteitaan tarkkanäköisesti. Katsojat saattavat suhtautua näihin kuvauksiin nuorista monin tavoin. Vaikka dokumentissa tuli selväksi, että suurimmalla osalla, ellei kaikilla, päähenkilöistä oli rikkonainen perhetausta ja kontakteja lukuisiin viranomaisiin, voi katsoja silti ajatella esimerkiksi, että ”menisivät nyt töihin”. Näin myönsi ajoittain ajatelleensa Suutarikin sattumoisin näkemässäni haastattelupätkässä. Dokumentissa annettiin ainakin lastensuojeluviranomaisista kuva hölmöjä kyselevinä ja keskusteluun kykenemättöminä, mutta siitä en viitsi suivaantua, koska siinä ei ole mitään uutta. Kaikkein keskeisin mielessäni pyörinyt kysymys dokumenttia koskien oli, millä oikeutuksella kerromme jonkun toisen tarinan. Edellytyksenä toisen tarinan kertomiselle ei voi vaatia olevan, että tulee hänen kanssaan ”samasta maailmasta”, Pohdin paljon myös sitä, mitä on tarpeellista tai edes eettistä näyttää. Onko oikein kuvata ja näyttää tilanne, jossa nuori ahdistunut ihminen sananmukaisesti hakkaa omaa päätään seinään? Ajaako tämä kuvattavan henkilön asiaa mitenkään, varsinkin, kun tilanne tuntui jopa huvittavan yleisöä? Kaiken tämän vatvomisen jälkeen haluan todeta, että onhan ”Hilton!” hyvin toteutettu ja koskettava, ainakin ”dokumenttielokuvan ystävän” näkökulmasta. Käykää katsomassa se ja keskustelkaa siitä. Hieman kauhistuttaa dokumentin tuleminen laajaan elokuvalevitykseen, mutta ehkä siinäkin käy ihan hyvin. Harmikseni en nähnyt festivaaleilla toista samankaltaista aihetta käsittelevää dokumenttia ”Hiljaisen talven lapsi” (2012). Käsitykseni mukaan se lähtee erittäin arvostavalla tavalla päähenkilönsä näkökulmasta, esimerkiksi koska päähenkilö oli itse yhteydessä elokuvan tekijään ja tarjosi tarinaansa kuvattavaksi. ”Hiljaisen talven lapsi” esitetään myöhemmin tänä vuonna televisiossa. Dokumentin osalta tuohtunutta mieltäni rauhoitti hieman 28.2.2013 Helsingin Sanomissa julkaistu Miran haastattelu ”Ihminen tuomitaan yhden virheen perusteella”. Siinä Mira kertoi lähteneensä mukaan dokumenttiin, ”koska hänellä ei ollut mitään hävittävää”. Lisäksi ohjaaja Suutari oli esimerkiksi kannustanut Miraa hänen unelma-alalleen musiikin pariin. Ainakaan kyseisessä lehtijutussa ei tullut esiin mitään, mikä Miraa olisi dokumentin suhteen vaivannut. Olisiko tuohtuneen sossun siis syytä rauhoittua?

SE ON VAIN GRADU! Joskus tuntuu vaikealta tehdä ”vain gradu” – mikä neuvoksi? TEKSTI JA KUVAT: Anna Nádasi Tarkoituksena ei ole pelotella tulevia pro gradu -tutkielman tekijöitä, vaan antaa etukäteen eräänlaista vertaistukea ja yrittää alentaa rimaa, jonka olen nähnyt monien, myös itseni, asettavan ehkä turhan korkealle, vaikka kyseessä on vain akateeminen opinnäytetyö. Opinnäytetyössä kuuluu oppia tutkimuksen tekoa, ei olla vielä valmis tutkija. Miksi tämä on niin vaikea muistaa työtä tehdessä? Olen graduprosessini aikana löytänyt tälle joitakin mahdollisia selityksiä. Selitykset löydettyään paineisiin voi olla mahdollista vaikuttaa. Myös monissa muissa, hyvin erityyppisissä oppiaineissa, gradut tuottavat varmasti päänvaivaa. Esimerkiksi olen kuullut luonnontieteellisistä graduista, jotka ovat paljolti riippuvaisia siitä, onnistuvatko laboratoriokokeet. Joskus ne onnistuvat ensimmäisellä yrittämällä, joskus yrityksiä vaaditaan lukuisia. Keskityn nyt kuitenkin siihen, mitä olen havainnut sosiaalityön gradua työstäessäni. Artikkelini voi koskettaa myös yhteiskuntapolitiikan graduntekijöitä, koska esimerkiksi aiheemme ja menetelmämme ovat usein samankaltaisia. Toki sosiaalityönkin opiskelijan tapauksessa gradun asettamat paineet riippuvat opiskelijan luonteenlaadusta ja mahdollisista urasuunnitelmista sekä hänen valitsemastaan aiheesta ja menetelmästä. Ei siis todellakaan pidä potea huonoa omaatuntoa, jos ei tuskaile gradunsa kanssa! Toisaalta useimmilla opiskelijoilla on varmasti jonkin tasoisia paineita tai stressiä gradun suhteen jo sen takia, että se liittyy valmistumiseen ja on kyseisen tutkinnon siihen mennessä todennäköisesti laajin opinnäytetyö. Tuskalla tuotetun tekstin luetuttaminen ja asettaminen kritiikille alttiiksi voi tuntua hyvin henkilökohtaiselta (myönnän!), mutta siitä selviää. Sosiaalityön graduissa esimerkiksi arkaluontoinen aihe, työläs aineistokeruumenetelmä sekä eettiset pulmat voivat lisätä tutkielman tekijän stressiä. Olisin itse voinut monessa kohdassa valita ”helpomman” vaihtoehdon ja vaikeimman 12

kautta kiipeämiseni tuntuu tällä hetkellä hieman tyhmältä itsensä kiusaamiselta. Tässä kuitenkin nyt ollaan ja toisaalta siinä mielessä olen onnekas, että aiheeni on alusta asti kiehtonut minua äärimmäisen paljon. Kaikille se ei ole yhtä tärkeää, mutta varmasti ainakin menetelmältään työlään gradun tekijää se motivoi. Koska sosiaalityön gradut käsittelevät usein sosiaalityön piirissä olevia tai sitä tarvitsevia ihmisiä, heitä saatetaan myös esimerkiksi haastatella tai havainnoita tutkielmaan, niihin liittyy myös monenlaisia lupa- ja suostumuskuvioita. Tutkimuslupien saaminen voi kestää, muttei ole mahdotonta; tutkimussuunnitelmaan voi tehdä muutoksia ja harva gradu kaatuu tutkimuslupavaiheeseen. Lopulta lupa, jonka eteen on taistellut, voi tuntua hienolta läpimurrolta. Muutenkin olen kuullut monien sosiaalityön graduntekijöiden joutuvan todistelemaan tutkimuksen tarvetta ja merkitystä sekä puolustamaan alamme tutkimuksen paikkaa, vaikka kyseessä on vasta opinnäytetyö. Emme me ihan samantekevää tutkimusta siis taida tehdä? Tutkielman tekoon liittyy yleensä monenlaisia eettisiä kysymyksiä. Mikä ensinnäkin oikeuttaa juuri minun tutkimuksen tekoni? Voinko tuottaa oikeaa tai jollain tavalla parempaa tietoa toisten ihmisten tilanteista? .

''Monet sosiaalityön graduntekijät joutuvat todistelemaan tutkimuksen tarvetta ja merkitystä sekä puolustamaan alamme tutkimuksen paikkaa, vaikka kyseessä on vasta opinnäytetyö.

Ehkä en, mutta voin omalla pienellä teollani pyrkiä viemään tietoa eteenpäin ja millaista kuvaa niistä tuotetaan tutkimusteksteissä. Nämä eettiset pohdinnat kannattaa kuitenkin asettaa oikeisiin mittasuhteisiin, mistä kirjoitan lopuksi lisää. Sosiaalityössä gradut saattavat olla sidottuja johonkin hankkeeseen tai projektiin. Tutkielman tekijä voi siis kokea tekevänsä tutkimusta muillekin kuin itselleen, toisin kuin on tapana sanoa. En kuitenkaan usko, että mikään hanke kaatuu, jos siihen liitetty gradu ei arvosanaltaan (siis arvostelijan näkemyksen mukaan!) yllä laudaturin tasolle tai viivästyy. Pikemminkin gradut todennäköisesti tuottavat hyvää tietoa, jota hankkeen puitteissa ei muuten olisi ehditty kerätä. Omia gradupaineitani on varmasti lisännyt osaltaan se, että olen sattunut opiskelemaan pitkälti järjestöaktiivien ja muutenkin sosiaalityöhön intohimoisesti suhtautuvien ihmisten kanssa. Varmasti lahjakkaita ja ahkeria puurtajia löytyy sosiaalityöstä monenlaisista opiskelijoista, mutta tässä porukassa ainakin viime aikoina arvosanojen taso on ollut korkea. Sosiaalityön tulevaisuuden toivoja! Kuvittelen, että arvosanalla ei olisi itselleni merkitystä, mutta on silläkin kai jonkin verran: koen sen arvonantona tutkimukseni aiheelle ja kohteelle sekä sen eteen tekemälleni työlle. Kuitenkin arvosanaan, kuten myös tämänhetkisiin mahdollisuuksiini tehdä graduani, vaikuttavat monet seikat, eikä se välttämättä kerro gradun arvosta kaikkea. Arvosanaa suurempi stressin aihe omalla kohdallani on ollut yksinkertaisesti kirjoittamisessa eteneminen ja aikaan saaminen. Gradun tekeminen on mullistanut kuvani itsestäni kirjoittajana, mikä johtaa pohtimaan tulevaisuuttani. Sosiaalityötä näytetään vievän suuntaan, jossa tutkimusja kehittämistyö korostuvat entisestään. Itselläni on ollut haaveita ainakin erityissosiaalityöntekijän tehtävistä joskus tulevaisuudessa, mikä vaatii (ainakin teoriassa) lisensiaatin tutkintoa. Olisiko tutkimuksen tekeminen työkseen kuitenkin erilaista? Uskon, että olisi, eikä tämänhetkinen tuskailuni kirjoittamisen kanssa saisi vesittää unelmiani. Kirjallisuusvinkkejä: Svinhufvud, Kimmo (2009) Gradutakuu. Helsinki: Tammi.

Tässä joitakin ideoita, joiden toivon hyödyttävän myös muita: 1.Etsi graduahdistusta helpottavaa kirjallisuutta. Jos uskot olevasi stressaantuvaa tai ahdistuvaa tyyppiä, etsi kirjallisuutta tueksi jo ennen pahinta ahdistusta – itse tajusin tämän vasta pahimmalla hetkellä. Suosittelen esimerkiksi x:n ”Gradutakuu”-teosta ja myös hänen ylläpitämiään nettisivuja. 2. Pyydä apua. Tämän olet varmasti kuullutkin. Hae ohjausta ohjaajalta, koska hän on sitä varten. Pyydä apua ihmisiltä, joilta koet sitä voivasi saada, äläkä jää pohtimaan ongelmia itseksesi. 3. Kenelle ja miksi kirjoitat? Omalla kohdallani se, että myös gradussani tutkimani nuoret (toivottavasti) lukevat graduni, myös tavallaan lisää paineita. Toisaalta koen, että tärkeintä on, että teen tutkielmani, vaikkei se täydellinen olisikaan. Muistelen myös käytäntötutkimustani, jota käytännön toimijat ihastelivat, mutta yliopistolla siinä nähtiin paljon parantamisen varaa. Olisin epäilemättä ollut tyytymättömämpi, jos asetelma olisi ollut toisin päin. Tarvitaan erilaisia, eri näkökulmista lähteviä ja eri osapuolia palvelevia tutkimuksia. 4. Älä vertaa. Tämä voi tuntua itsestään selvältä, mutten usko, että sitä voi toistaa tarpeeksi. Aihettasi, menetelmääsi ja omaa elämäntilannettasi ei voi verrata muiden vastaaviin. Ennen gradun tekoa luulin olevani tehokas ja jopa hyvä kirjoittaja, mutta aiheen ja menetelmän haastavuus sekä elämäntilanteeni ovat varmasti vieneet veronsa. Tilanteessani voin ajatella, että olenpa saanut paljon aikaiseksi! Vertaistuki, erityisesti sosiaalityön opiskelijoiden luoma upea gradutukiryhmä, voi auttaa monia, mutta jos se tuntuu vain lisäävän omia paineitasi, siitä ei todennäköisesti ole apua. 5. Aseta mittasuhteisiin. Mikä on elämässä tärkeintä? Mielestäni gradu ei ole, esimerkiksi terveys on tärkeämpää. Tästä huolimatta toimin koko ajan ajatukseni vastaisesti, vaikka tausta-ajatukseni on olevinaan minulle niin selvä. Yllätyin, miten herättävä eräs pikkuveljeni kysymys oli: ”Entä sitten, jos gradusi ei koskaan valmistu?” Elämä ei lopu siihen. Yleensä tavataan sanoa, että gradu ei kiinnosta ketään, joten ihan sama, millainen siitä tulee. Esimerkiksi sosiaa-

lityön gradujen kohdalla ei aina ole näin, mutta silti kannattaa muistaa, ettei gradulla hirveästi vielä muuteta maailmaa tai vaikka sillä olisi vaikutusta tutkittavien ihmisten elämään tai yhteiskunnallisiin rakenteisiin, sen valmistumisen venyminen ei välttämättä vähennä tätä vaikutusta. Ja tämän olet varmasti kuullut jo monta kertaa: gradu on vain opinnäytetyö.

Svinhufvud, Kimmo (2013) Gradutakii. Erilainen graduopas. www.gradutakuu.fi

Tätäkin on varmasti toisteltu, mutta sinä pystyt siihen, jos haluat. Eräänä päivänä olet palauttanut gradusi.

Kolumni

''Jostain syystä tätä ei kuule Juhana Vartiaisen tai Raimo Sailaksen suusta, vaan joudut lukemaan sen Kajahdus-lehdestä.

''Millaiset olisivat vaikutukset, jos harmaaseen talouteen ja veronkiertoon todella puututtaisiin? Tai puututtaisiin Kja S-ryhmien kartelleihin? Näin oltaisiin jo lähellä yrittäjyyteen kannustamista, jopa oikeudenmukaista sellaista ja – herranen aika – markkinataloutta.

TEKSTI: Teemu Salmela Kirjoittaja on äärikeskustalainen Espoosta

Arvonlisäverojen nostojen taustalla

SUUREMPI KYVYTTÖMYYS Jyrki Kataisen hallitus korotti arvonlisäveroja 1.1.2013 alkaen. Kyseessä on lyhyen ajan sisään jo toinen korotus. Surkuhupaisaa sinänsä, hallitusneuvotteluissa nähtiin varsinainen Jutta & Paavo -show vasemmistojohtajien marssiessa välissä jo uloskin säätytalosta, koska arvonlisäveron nosto oli SDP:lle ja Vasemmistoliitolle kynnyskysymys. Arvonlisävero on siitä hieno vero, että se tuottaa valtion kassaan rahaa aivan tolkuttomasti (jota voi sitten jaella pankeille). Pelkkä nosto tuottaa jopa 750 miljoonaa. Kärsijäksi joutuvat köyhät: pienyrittäjät, jotka eivät voi nostaa hintoja globaalin kilpailun paineessa ja pienituloiset, joita tämänkaltaiset tasaverot kirpaisevat esimerkiksi ruokakorin hinnan nousun muodossa. Miksi vasemmisto lopulta taipui nostoon? Syy löytyy kahden viimeisen vuosikymmenen aikana harjoitetusta talouspolitiikasta. Suomi nousi 1990-luvun lamasta palkkamaltilla ja niihin sidotuilla veronkevennyksillä. Talous lähtikin ennennäkemättömään nousuun. Veronkevennykistä hyötyivät eniten suurituloiset, koska yritysverot ja pääomaverot vapautettiin progressiosta Ahon hallituksen suuressa verouudistuksessa. Keskiluokka sai tuloverojen kevennysten muodossa jotain, köyhät eivät mitään. Opinkappaleena ostovoiman ruokkiminen veroja laskemalla näytti aukottomalta, ja valtion halukkuus lisätä kysyntää työpaikkoja lisäämällä väheni. Julkinen sektori toisaalta kokonaisuudessaan paisui, koska kuntien oli pakko palkata lisää väkeä hoitamaan niille sälytettyjä tehtäviä. Tehtävät määritteli valtio, joka samanaikaisesti itse kaksinaamaisesti vetäytyi vastuusta. Nyt se yrittää saada kunnat ruotuun surkuhupaisalla kunta- ja palvelurakenneuudistuksellaan. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana harjoitettu malli on ollut tuhoisa valtiontaloudelle, koska uudessa (liberaalissa) talouspolitiikassa mikä tahansa talouskasvua häiritsevä tekijä aiheuttaa verotuloihin aukon. Tuloverojen kevennykset olivat mittavia. Ihmisten palkkatulojen vähentyessä myös arvonlisäveron kertyminen lakkaa. Negatiivinen kierre oli valmis. Jostain syystä tätä ei kuule Juhana Vartiaisen tai Raimo Sailaksen suusta, vaan joudut lukemaan sen Kajahdus-lehdestä: hyvänä aikana valtion olisi pitänyt kyetä ulosmittaamaan paljon enemmän kasvusta kuin mitä se teki. Syy oli täysin ideologinen. Alkoi rikkaiden paapomisen aika. Jos tienaat miljoonan varallisuuden, niin saat ulosmitata firmasta 90 000 euroa päälle (nyttemmin 40 000) verottomana. Vähän boonuksii ku oot muutenki vetäny nii hyvin. Verotuksen progressiota kevennettiin. Varallisuusvero poistettiin. Näiden sijaan köyhien verotaakka ei juuri ole keventynyt. Tuore esimerkki veropohjan näivettämisestä on Kela-maksun poistaminen, josta hyötyvät - nyt seuraa yllätys - enimmäkseen suuret pörssiyritykset. Esimerkiksi Kokoomuksen propagandassa edelliset toimet kannustavat yrittäjyyteen. Täysin absurdia. Mitäpä jos otetaankin arvonlisävero ja poistetaan se yrityksiltä, joilla on vaikkapa alle sadantuhannen liikevaihto? Mitäpä jos suurituloiset maksaisivat vähän enemmän? Millaiset olisivat vaikutukset, jos harmaaseen talouteen ja veronkiertoon todella puututtaisiin? Tai puututtaisiin K- ja S-ryhmien kartelleihin? Näin oltaisiin jo lähellä yrittäjyyteen kannustamista, jopa oikeudenmukaista sellaista ja – herranen aika – markkinataloutta. Kaikkiin edellä mainittuihin tarvitaan tahtoa. Sitä ei maamme hallituksellamme ole. Se on kyvytön, haluton, tietämätön ja eripurainen. Kokoomus ja RKP eivät halua puuttua veronkiertoon vaan päinvastoin edistää sitä uudella lailla hallintarekistereistä. SDP sähläsi taannoin vakuuksien kanssa vakuuttavasti ja Vasemmistoliitto, noh, hengailee mukana ja yrittää jotenkin pelastaa kasvonsa seuraavissa vaaliessa. Vihreät tekevät mitä tahansa isot pojat Brysselissä suosittelevat ja ovat muutenkin pragmaattisia. Hallituksessa taisi olla joku kuudeskin puolue vielä. Hallituksen ainoaksi todelliseksi missioksi näyttää jäävän estää perussuomalaisia pääsemästä valtaan. Tärkein tehtävä on edelleen pitää homma edes jotenkuten kasassa, etteivät Soini ja persut vain pääse pilaamaan mainettamme EU:ssa. Erästä professoria lainaten: nehän ovat niin rumiakin vielä.

Tieteen ja tieteentekijän identiteetistä Nyt kun sosiaalipolitiikan oppiaineen nimikin on vaihtunut, mutta identeettipohdiskelut myös oppiaineen ja tieteenalan jatkuvat, päätin käyttää tämän minulle annetun tilan tuulettaakseni hieman omia ajatuksiani. Oppiaineen nimi tuntuu helposti triviaalilta, kun sisältö ei näytä lainkaan muuttuvan sen mukana. Todellisuudessa nimi on kuitenkin työkalu kollektiivisen identiteetin luomiseen ja yhteisen tekemisen määrittämiseen. Otsikko on kollektiivisen identiteetin rajanvetäjä ja sisäisen kommunikaation väline.

TEKSTI: Arho Toikka KUVA Valtsika Itse olen ympäristötutkija ja tilastopuolen menetelmäopettaja, ja suhteeni yhteiskuntatieteen organisaatiojärjestelmään sekä käsitteelliseen keskusteluun on ilman nimenvaihdosprosessejakin jatkuvan kyseenalaistamisen alla. Lähin työyhteisöni on ympäristöpolitiikan tutkimusryhmä. Ympäristö on tämän ryhmän toimintaa yhdistävä tekijä, mutta vain pieni osa kursseista ja tutkimuksista liittyy luonnonympäristöä koskevaan politiikan sektoriin. Todellisuudessa ryhmässä tehdään tieteen ja teknologian tutkimusta ja pohditaan riskin, asiantuntijuuden ja monitieteisyyden kaltaisia laajempia keskusteluja; samoja, joita yhteiskunta tieteissä on käyty pitkään ja jotka voivat jonkun mielestä muodostaa ydinmateriaalia esimerkiksi sosiologian keskusteluihin. Opettajana olen aikaisemmin erityisesti keskittynyt tilastollisiin menetelmiin, joita tehdessä identiteetti- ja filosofiakysymyksissä pääsee aika helpolla. Mittarien ja analyysien kevyt kritiikki on rakennettuna menetelmiin itseensä, ja kurssien laajuus on sellainen, että perusasiat ja tekninen osaaminen ovat välttämättä aika isossa roolissa. Viime syksystä asti olen kuitenkin hoitanut yliopistonlehtorin tehtäviä ja päässyt uudesta näkökulmasta tarkastelemaan yhteiskuntapolitiikan opiskelijoita ja asiantuntijan ja tiedeyhteisön jäsenen identiteetin rakentumista. Opettamillani kandivaiheen kursseilla tehdään ensimmäisiä tut16

kimuksen muotoisia tekstejä ja harjoituksia. Näihin harjoitusten opastamisessa tarvitsisin vastauksia siitä, mitä yhteiskuntapoliittinen tutkimus oikeastaan on. Valitettavasti vastaukset riippuvat tutkijan tai opiskelijan tieteellisestä identiteetistä ja sen vuorovaikutuksesta tieteenalan tai oppiaineen kanssa – tavoilla, joista osa on hankalia opettaa, ja osa ehkä lopulta mahdottomia. Tiettyjä yhteiskuntatieteellisen tekstin ja ajattelun yleisiä periaatteita voidaan tietysti käsitellä ja niitä on kirjattu retoriikkaa, kirjoittamista ja menetelmiä koskeviin opuksiin. Osa tutkimuksen teon periaatteista on kuitenkin vaikeammin sanoiksi muutettavaa, selkäytimestä tulevaa. Oppiaineen nimi vaikuttaa juuri näissä piilossa olevissa tutkimuksen oletuksissa. Nimi ei sinänsä muuta mitään, mutta monella yllättävällä tavalla se on voimakkaampi tekijä kuin olisin itsekään uskonut. Nimikeskustelu sosiaalipolitiikan ja yhteiskuntapolitiikan välillä käytiin kahden argumentin kautta: yhteiskuntapolitiikkaa puolustettiin toimivana sateenvarjokäsitteenä kaikelle oppiaineen toiminnalle, sosiaalipolitiikkaa puolestaan ydinaineksen ilmauksena ja sitoumuksena alkuperäiseen ideaan ja identiteettiin, rönsyt hyväksyen.

Nimenmäärittelyssä on kuitenkin kyse muustakin kuin tästä yksinkertaisesta käytännön kiistasta – nimenvaihto on herkullinen esimerkki prosesseista, joita vain harvoin käydään eksplisiittisesti, mutta jotka tieteen taustalla aina vaikuttavat. Tieteenalat käyvät jatkuvaa keskinäistä kamppailua arvovallasta ja myös resursseista. Tämä kamppailu on rajanvetopeliä. Se ei perustu loogisiin eroihin eivätkä ratkaisut ole johdettavissa mistään abstrakteista prinsiipeistä. Tiedeyhteisöt yrittävät määrittää yhteistä identiteettiä vetoamalla tutkimuksen kohteeseen tai aiheeseen - wikipedia esimerkiksi määrittelee sosiologian yhteisöllisiä ryhmiä ja yhteiskuntia tutkivaksi tieteenalaksi, tai vetoamalla tutkimusmetodiin tai tutkimuksen tekemisen prosessiin, kuten laboratoriotieteissä. Yhteiskuntapolitiikka ei ole metodin eikä keskustelun määrittämä tieteenala tai disipliini. Nykyinen Helsingin yliopiston oppiaine on tutkimuksellisesti varsin satunnainen joukko erilaisia tutkimusperinteitä, jotka historiallisten sattumien kautta ovat päätyneet samaan rakennukseen. Hyvänä päivänä perinteet yhdistyvät ja kommunikoivat, ja Snellu kymppiä voidaan pitää esimerkillisenä monitieteellisen tutkimuksen tekemisen paikkana. Valitettavan usein vain viesti ei kulje erikoistumisalojen, perusopiskelijoiden ja tutkimusryhmien välillä eikä tietoa ole edes siitä, mitä toiset opiskelevat tai tekevät, saati siitä mikä olisi yhteinen tarkoitus tai toimintatapa. Tässä sekamelskassa nimenmuutoksella rakennettu identiteetti saa suuren merkityksen. Mitä yhteisiä pelisääntöjä nimi asettaa? Mitä nimi viestii ulospäin yhteisön identiteetistä? Tällä hetkellä näyttää mielestäni siltä, että alun perin esitetyt pelot perinteisen sosiaalipolitiikan ja sosiaaliturvan siirtymisestä yhä enemmän marginaaliin eivät ole toteutumassa. Yhteisiä synergioita ja toimintata-

poja on ehkä alkanut syntyä ainakin keskustelujen tasolla, kun vaikkapa ympäristö- ja terveysteemojen yhteyksiä on helpompi löytää vähemmän rajaavassa käsitteellisessä ympäristössä. Suuret keskustelut opiskelijan, tutkijan, oppiaineen ja tieteenalan identiteetistä ovat kuitenkin vasta alkamassa, kun ulkopuolelta tuleviin vaatimuksiin reagoimiseksi suunnitellaan laajoja kandiohjelmia. Näiden ohjelmien luonnin hankaluus johtuukin ehkä identiteettikriiseistä, ei käytännön asioista. Oppiaineiden rakenteet on suunniteltu ja ne ovat historian myötä rakentuneet vastaamaan niissä toimivien ihmisten tieteellisiä identiteettejä. Kahdessa oppiaineessa annettava samansisältöinen opetus voi tuntua turhalta, mutta opetukseen rakennetaan paljon muutakin kuin instrumentaalisia tavoitteita. Yhteiskuntapolitiikan sisällä olisikin ehkä nyt hyvä kohta miettiä, mitkä ovat ne merkitysjärjestelmät, joihin erilaiset toimijat oppiaineessa kiinnittyvät. Jaetut käsitteet – kuten vaikkapa riski tai asiantuntijuus – ovat kompleksisia eli ainoastaan vuorovaikutuksessa koko käsitteelliseen järjestelmään määrittyviä, historiallisesti eläviä käsitteitä. Käsitehierarkian muodostama järjestelmä on kuitenkin se institutionaalinen kiinnike tai jaettu normisto, jossa tieteenala määrittyy. Yhteiskuntapolitiikassa ei ole teoreettista analyysia kaihdettu, mutta identiteettikeskustelu on käyty varsin instrumentaalisin ja organisatorisin perustein. Ehkä oppiaineen sisällä valmistautuminen tuleviin kandiohjelmiin, seuraaviin tutkintovaatimuksiin ja tutkimuslinjauksiin voisikin olla vähän abstraktimpaa kuin aiemmat kierrokset, melkein metafyysistä oman henkilökohtaisen ja yhdessä jaetun käsiterakennelman ja tiedon luonteen ja rajojen pohdintaa.

ALLUP GALLUP GALLUP GALLUP GALLU

Kävimme eräänä lumisena iltapäivänä Me HAASTATTELIJAT Kukka Suonio ja Iiris Annala KUVAT Kukka Suonio

Anni, 23, valtio-oppo "Identifioin itseni itä-suomalaisuuteen."

Saara, 20, viestintä "En ainakaan akateemiseen maailmaan. Enemmän lähipiiriin, erityisesti työssäkäyvään ystäväpiiriin."

Merja, 31, Venäjän kieli ja kirjallisuus "Ulkopaikkakuntalaisuus on keskeinen osa identiteettiäni."

Lukas, 19, valmistautuu kehitysmaatutkimuksen pääsykokeisiin "Hyväntahtoisuuteen."

Maria, 19, sosiaalipsykologia, avoin yliopisto "Identifioin itseni aatteiden kautta."

Minna, 26, sosiaalityö "Olen maailmankansalainen!"

Vilja, 23, yhteiskuntapolitiikka "Identifioin itseni seikkailijoihin."

Jaorgio, 23, teoreettinen filosofia "I identify myself with studies."

GALLUP GALLUP GALLUP GALLUP GALLUP

Metsätalolla kyselemässä ohikulkijoilta, keitä he ovat.

Kommentti iimeaikainen aborttikeskustelu on V ollut valitettavan yksitoikkoista siksi, että asialla ovat Kristillisdemokraatit.

Ongelma ei ole se, että lääkärit joutuvat tekemään vastoin periaatteitaan. Ongelma on epätoivotut raskaudet. Ne eivät johdu Päivi Räsäsen argumentointitaidot ovat löysästä lainsäädännöstä, eivätkä katoa laharmittavan huonot. Moni olennainen kia kiristämällä. Ongelmana on ehkäisyn seikka on jäänyt vaille huomiota, kun on puute, huono seksuaalikasvatus ja riittäintetty puolin ja toisin vakaumuksista, ar- mätön sosiaaliturva. Anna Sofia Berner voista, elämän kunnioittamisesta ja valin- (HS 24.2.2013) kirjoitti aborttien kasautunoista ja vastuista. Mitä väliä, mitä Päivi van tietyille yksilöille samalla tavalla, kuin Räsänen sanoo? Eduskunnassa pohditaan yhteiskunnassa ongelmat tunnetusti kaoleellisempiakin asioita, ja jätetään vielä sautuvat pienelle joukolle. Pari vuotta sittärkeämpiä asioita vaille huomiota. ten aborttipotilaista 37 prosentille oli tehty Miksi Räsäsen sakeskeytys aiemminkin. nomisille asetetaan Se toimenpide sattuu. niin suuri painoarJoka kerta. Se sattuu vo? Hänen johtamansa paljon ja pitkään. puoluekin on varsinaiMuut ihmiset eivät nen kummajainen nyole hirviöitä, itsekkäikypäivänä, ja epäilen tä, vastuuttomia, eisuuresti kokeeko edes vätkä muuten vaan kristityistä monikaan tyhmiä, kun tekevät Räsästä edustajakseen. abortteja. Muutkin ihUnohtakaa jo se Päimiset arvostavat elävi Räsänen. Tässä kesmää. Yhden lääkärin kustelussa on kyse tärvakaumus ei ole arkeämmistä asioista TEKSTI: Vilja Kamppila vokkaampi kuin muikuin mitä hän huomaa. den lääkäreiden vakaumus. Lääkäreiden vakaumus ei ole arTämä keskustelu on livokkaampi kuin potilaan vakaumus. haa ja verta.

Mistä täällä puhutaan

Lääkärit haluavat pelastaa henkiä eivätkä tehdä abortteja, tietysti. Silti lääkärit tekevät abortteja. Se, että osa lääkäreistä saisi kieltäytyä abortin tekemisestä, asettaa heidät epätasa-arvoiseen asemaan keskenään. Ei abortin tekeminen ole varmasti yhtään kenenkään mielestä kivaa. Ei lääkärin, eikä varsinkaan abortin tehneen naisen mielestä. Abortin tekeminen on kivuliasta, traumatisoivaa ja henkisesti raskasta. Siitä huolimatta naiset päätyvät aborttiin, ja heillä on päätökselleen varmasti syy, jonka perusteet tuskin ovat heppoiset. Ne syyt eivät katoa aborttilakia tiukentamalla. Vaatimus lääkäreiden oikeudesta kieltäytyä toimenpiteestä, joka kuuluu heidän valitsemaansa alaan, on itsekäs ja lapsellinen. Eivät lääkärit tarvitse tässä lain suojaa, vaan abortin valitsevat äidit. 20

''Abortit eivät johdu löysästä lainsäädännöstä, eivätkä katoa lakia kiristämällä. Ongelmana on ehkäisyn puute, huono seksuaalikasvatus ja riittämätön sosiaaliturva. Lääkärin vastuu elämän pelastamisesta tuntuu painavalta etenkin silloin, kun sikiö näyttää jo ihmiseltä. Mutta ne äidit ja isät, jotka haluavat abortin, eivätkö he näytä ihmisiltä?

Arvaa kuka?

”Paljon jäi mieleen, mutta tähän kiteytyy minusta paljon: ”Tehokkuus on tärkeää, mutta oikeudenmukaisuus välttämätöntä (P. Arajärvi).”

TEKSTI JA KUVAT: Minna Larvio

Stydi sosiaalityön tutkimuksen päivillä Rollossa Sosiaalityön tutkimuksen seuran järjestämät vuotuiset Sosiaalityön tutkimuksen päivät järjestettiin tänä vuonna Lapin yliopistossa Rovaniemellä ja tottahan toki myös Helsingin yliopiston sosiaalityön opiskelijat uskaltautuivat Suomen lappiin. Seurueemme koostui 15 rohkeasta opiskelijasta ja alumnista – mitä emme tekisikään sosiaalityön puolesta! Päivien teemana oli tänä vuonna oikeudenmukaisuus sosiaalityössä ja puhujina kuulimme muun muassa sosiaalityön suurta gurua professori Lena Dominellia, joka puhui ekososiaalityöstä ja ihmisoikeuksista. Sosiaalioikeuden professori Pentti Arajärvi luennoi sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Lisäksi saimme paikallista näkökulmaa, kun professori Anneli Pohjola piti luennon saamelaisten hyvinvointikysymyksistä. Luentojen ja työryhmien lisäksi tutustuimme mainioihin opiskelijakollegoihin torstain illanvietossa, jonka Lapin yliopiston sosiaalityön ja kuntoutustieteen 22

opiskelijoiden ainejärjestö Lyhty ry oli meille järjestänyt. Ilmassa oli koko päivien ajan suurta sosiaalityö-rakkautta ja sen voimalla ainakin minä jaksan taas porskuttaa pitkään!

Mutta mitä päivistä jäi käteen? ”Olin supervaikuttunut, kun Pauli Niemelä puhui yhdessä työryhmässä siitä, kuinka sosiaalityön keskeisin työväline on tieto (ihmistä, yhteiskuntaa, järjestelmiä, lakeja, menetelmiä, arviointeja koskeva tieto). Pätkä abstraktista: Vaativaan sosiaalityön ammattiin tieto saadaan alan teoreettis-ammatillis-tutkimuksellisessa koulutuksessa. Tämän kaltainen koulutus on mahdollista vain tutkimusperustaisessa koulutusorganisaatiossa, eli yliopistossa. Sosiaalityö on intentionaalinen, soveltava sosiaalitiede, jota tietoa muut oppiaineet eivät tuota eivätkä välitä opetuksessa. (Niemelä P: Tutkiva sosiaalityö 2008.)

”Menomatkalla Rovaniemelle kokoonnuimme hyttibileisiin. Jo ennen Pasilaa olimme keskusteluissa sosiaalityön ydinaiheissa ja ennen Tamperetta saimme ensimmäiset valitukset melusta… Hytin sossubuffetti oli huikea, vaikkakin alasängyssä nukkujat joutuivatkin yöpymään kaikenmaailman ruuantähteiden seassa.” ”Dominellin perjantai-aamun luento oli väkevä paketti. Hän puhui holistisesta näkemyksestä, eli siitä miten kaikki vaikuttaa kaikkeen ja miten sosiaalityöntekijöiden tulisi kiinnittää tähän enemmän huomiota. Sosiaalityöntekijät ovat ratkaisevammassa ja vaikuttavammassa asemassa kuin uskommekaan.” ”Paluumatkalla Rollosta Helsinkiin istuimme junan rahvasosastolla, eli raavintolavaunun ja röökikopin välissä. Tutustuimme tällä osastolla seinäjokelaiseen Teroon, jonka kanssa puhuimme sosiaalityöstä, lapsityövoimasta, pistaasipähkinöistä, sunnuntai-ahdistuksesta ja paitojen silittämisestä. Hieno tunne matkustaa halki Suomen ja keskustella sosiaalityöstä kemistin kanssa. Näin se sosiaalityön ilosanoma leviää!”

”Koskaan en ole matkustanut niin paljon taksilla kuin Rollossa, jossa ei julkista liikennettä pahemmin ole. Taksikuskit osoittautuivat Suomen parhaimmiksi, vaikkakin eräs kuski totesi kuskeja kehuessani, että: kyllä niitä mulukkujakin on. Ei kannata ihmetellä, jos stydiläiset tästä lähin kurvaavat luennoille ja bileisiin tyylikkäästi taksilla myös Helsingissä ;) ” ”Karaoke-laulanta paikallisessa kuppilassa oli päivien hienointa antia. Kaksikymmentä sosiaalityön opiskelijaa ja karaoke-baari, suurta yhteenkuuluvuutta ja tunne siitä, että kuuluu johonkin suurempaan joukkoon. Enemmän ei voisi olla asian ytimessä!” ”Pyhiinvaellus Lordin kunniaksi pystytetylle monumentille. Hieno kokemus. Kiitos Rovaniemi.” ”Löydän joka vuosi jonkun uuden sloganin, jota alan toistaa jatkuvasti ja yleensä se löytyy Sosiaalityön konferensseista. Tällä kertaa se oli: Nykymaailmassa annamme kaikelle hinnan, mutta emme milleen arvoa. Se taisi olla Arajärven luennolta.”

Kiitän matkaseuralaisia, Sosiaalityön tutkimuksen seuraa, Helsingin yliopiston sosiaalityön oppiaineen henkilökuntaa, Talentiaa ja HYY:n matkatukea. Ilman teitä tämä ihana matka kaamokseen ei olisi ollut mahdollista! Nähdään ensi 23 vuonna Kuopiossa!

Esittelyssä Stigman ja S

Kuvassa olevat kaksitoista skarppia kaveria tekivät loppuvuodesta rohkean ja kannattavan päätöksen lähteä Stigma ry:n hallitukseen. Keitä he ovat ja mitä he haluavat kertoa itsestään? Aloitetaan eturivistä vasemmalta jä päädytään takarivin oikeaan laitaan. Hallituksen jäsenten on tätä juttua varten kuulunut vastata seuraaviin kysymyksiin: 1. Nimi 2. Pesti 3. Mitä odotattulevalta hallituskaudelta ja millaisia asioita olisit kiinnostunut tekemään omaan pestiin liittyen? 4. Vapaavalinnainen random-asia itsestä. 1. Verneri Aalto 2. Varapuheenjohtaja 3. Odotan innolla koko Stigman jäsenistön yhteenkokoavia tapahtumia, erityisesti tulevia maalissitsejä. Varapuheenjohtajana toimin puheenjohtajan oikeana kätenä ja olkapäänä. Aion osallistua aktiivisesti juhlien ja muiden tapahtumien 24

suunnitteluun ja järjestelyyn. 4. Johdan tällä hetkellä futsal-joukkue Päätypoikien sisäistä maalipörssiä. 1. Sauli Jäppinen 2. Opintovastaava 3. Odotan mukavia tyyppejä ja paljon mainioita häppeningejä! Opintopuolen asioiden suhteen tavoitteena on, että opiskelijoiden toiveita saataisiin paremmin kuulumaan opetuksessa ja että stigmalaiset pysyisivät ajan tasalla oppiaineen ja tdk:n keskeisistä opintoasioista. Toivon myös stigmalaisilta ideoita ja ehdotuksia opiskeluun ja opintoihin liittyen, joten ottakaa rohkeasti yhteyttä! 4. Imatra maailmankartalle (tai edes

Stydin hallitukset 2013 Suomen)! Jos se pitää olla joku asia itsestä ni sen voi muotoilla sitten vaikka motoksi. 1.Terhi Korkiala 2.Työelämä- ja alumnivastaava 3.Odotan hallituskaudelta hyvää ryhmähenkeä ja uusia haasteita. Haluan järjestää mielenkiintoisia työelämä-ekskursioita ja tuoda esiin erilaisia uramahdollisuuksia, vaikkapa jonkinlaisen työelämätapahtuman merkeissä. Olisi mukavaa saada myös opiskelijoiden ja alumnien välille lisää kohtaamisia. Otan mielelläni vastaan ehdotuksia työelämä- ja alumnitoiminnan kehittämiseksi. 4. Tykkään kissoista ja matkustelusta. Ystävieni mukaan mulla on tarttuva nauru. 1. Roope Kaaronen 2. Hallinto ja liikuntavastaava 3. Hallituskaudelta odotan kahvintuoksuisia kokouksia ja aktiivista järjestötoimintaa! Toissavuoden hallituspesti jäi muuton takia puolitiehen, joten tällä kertaa olisi tarkoituksena pysyä pitempään kuvioissa mukana. Oma hallintovastaavan pesti varmaan paljastaa todellisen luonteensa vasta ajan myötä, eli sen tarkempaa työnjakoa ei vielä ole ilmaantunut. Liikuntavastaavuuden suhteen olisi mukavaa keksiä muiden ainejärjestöjen kanssa jotain päihteetöntä tapahtumaa (tulevien alkoholittomien bileiden lisäksi!) jahka lumet ovat sulaneet. 4. En osaa antaa vastauksia liian suurpiirteisiin kysymyksiin (kuten "voitko kertoa vapaavalintaisen random-asian itsestäsi?", johon minun nyt tulisi vastata). Tämän suhteen ei tässäkään tapauksessa tapahtunut poikkeusta. Ellei edellistä lasketa vastaukseksi, jolloin väittämäni on ainakin tietynasteinen itseensä viittaava paradoksi. 1. Minna Teittinen 2. Puheenjohtaja

3. Vaatimaton tavoitteeni on kannustaa niin hallitusta kuin muitakin stigmalaisia tekemään mahdollisimman omannäköistään ja huikeinta ainejärjestövuotta ikinä. 4. Syön aamupalaa sängyssä. Aina. 1. Erik Nyroos 2. Taloudenhoitaja 3. Odotan, että talous pysyisi kunnossa. Haluaisin olla mukana toteuttamassa enemmän erilaisia tapahtumia perinteisten alkoholipitoisten tapahtumien rinnalla. 4. Tähän meni kaksi tuntia: pidän jalkapallosta. 1. Stella Qin 2. Tiedottaja 3. Haluan olla mukana luomassa monipuolista toimintaa aina bileistä seminaareihin. Tiedottajana annan panokseni erityisesti tapahtumien markkinointiin. Kykyni mukaan aion myös kehittää Stigman nettisivuja vieläkin paremmiksi. Toivon tulevalta hallituskaudelta hyvää yhteishenkeä ja fiilistä tehdä ja kehittää toimintaa. 4. Mäkihyppykisat ovat talven telkkaritarjonnan kohokohta. 1. Meeri Virtamo 2. Suhde-,kv-ja tasa-arvovastaava 3. Hallitusvuodelta odotan erityisesti kaikkea kivaa yhdessä säätämistä ja tekemistä. Stigman ilmeisesti kaikkien aikojen ekana tasa-arvovastaavana minuun saa myös mielellään ottaa yhteyttä tasa-arvoasioiden kehittämisen tiimoilta tai jos joku asia henkilökohtaisesti nyppii! 4. Opiskelumaailmojen ulkopuolella minut saattaa löytää Hakiksen hallista jossa myyn erilaisia kaalinpäitä ja turnipseja. Kasvisten lisäksi harrastan myös kahviloissa jumittamista ja muuta yleistä oleskelua. Jatkuu seuraavalla sivulla! 25

1. Jenna Hirvonen 2. Tapahtuma- ja virkistysvastaava 3. Toivottavasti tulee hauskaa ja päästään järjestämään kaikkia kivoja tapahtumia. 4. En osaa sitoa kengännauhoja silleen ku aikuiset. 1. Noora Järvi 2. Sihteeri ja fuksivastaava 3. Tulevalta hallituskaudelta odotan uusia haasteita, sillä fuksivastaavan pestissä tulee vastaan täysin uusia juttuja, joita en ole aiemmin tehnyt. Vastaavuuden kautta olisin kiinnostunut lisäämään fuksien omaa ohjelmaa ja tapahtumia, joissa voisi paremmin tutustua niin muihin fukseihin valtsikassa kuin Stigman vanhempiin opiskelijoihinkin. 4. Jaan jääkaapin stydiläisen kanssa.

1. Iris Pykäläinen 2. Tapahtuma- ja virkistysvastaava 3. Tulevalta hallistuskaudelta odotan paljon toimintaa ja tapahtumia sekä yhdessätekemisen hauskuutta. Olen kiinnostunut toteuttamaan kaikennäköisiä ideoita tapahtumiin liittyen. 4. Tykkään laittaa ruokaa ja syödä hyvää ruokaa. 1.Iiro Leino 2 Kulttuurivastaava 3.Tavoitteena sivistää laaja-alaisesti. 4.All-time suosikkiyhtyeeni on New Order ja vaikka taideleffat ovatkin ihan kivoja, niin Arskan Commando on parempi.

...ja sitten vuorossa Stydi

Esittelyjärjestys ylävasemmalta alaoikealle. 1. Elina Jääskeläinen 2. Rahastonhoitaja ja ympäristövastaava 3. Meillä on aivan mahtavia ideoita tälle hallituskaudelle ja varmasti tulen tekemään muutakin kuin pestiin liittyviä asioita! 4. Olen armoton kissapässi. 1. Saara Lipponen 2. Stydin työelämä -ja praxisvastaava 3. Olen ensikertalainen ainejärjestötoiminnassa, joten odotan mielenkiintoista vuotta, hauskoja tapahtumia ja tutustumista uusiin ihmisiin. Opiskelijana on mielenkiintoista päästä mukaan kehittämään ja ideoimaan sosiaalityön harjoitteluja praxis-toiminnan myötä. Toisaalta vähän jännittää, miten osaan tuoda opiskelijoiden ääntä esiin mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Työelämävastaavan pestin osalta tuntuu kivalta toimia linkkinä mahdollisten tulevien työpaikkojen ja opiskelukavereiden välillä. Joku excukin olisi kiva saada aikaiseksi. 4. Olen jäänyt koukkuun vesijuoksuun ja uimahallissa saunomiseen, joihon voi paeta vaikka tenttilukuja... 1. Jenni Simola 2. Puheenjohtaja 3. Hallituskautta odotan pienoisella jännityksellä ja isolla innolla! Itseä kiinnostaa erityisesti sujuva oppiaineyhteistyö ja muutoinkin opintoasioihin vaikuttaminen sekä tietysti loistava mahdollisuus tutustua moniin moniin uusiin ja mahtaviin tyyppeihin niin omassa kuin muissakin ainejärjestöissä. 4. Asun Jallu-nimisen koiran kanssa, joka osaa sekä kuorsata että nauraa yhtäaikaa. 1, Ilona Vaaja 2. Tapahtuma-, tila- ja kv-vastaava 3. Odotan mukavaa yhteisstydiläistä toimintaa. Haluaisin olla järkkäilemässä Stydin jäsenistöä kiinnostavia tapahtumia.

Eli kaikki toiveet vaan kuuluviin! 4. Matkustan kesällä Kuubaan! Odotan reissua jo ihan innoissani ja käyn salsatunneilla. 1. Tiina Mäntyniemi 2. Tiedottaja ja sihteeri 3. Odotan tulevalta kaudelta mukavia tapahtumia ja uusia ihmisiä. 4. Olen aikaisemmin opiskellut terveydenhotajaksi. 1. Susanna Nurminen 2. Opintovastaava ja alumnivastaava 3. Odotan mukavaa yhteistyötä muiden kanssa tärkeiden opiskeluasioiden parissa! Sosiaalityön alumnitoiminta on kehittymässä aktiivisemmaksi, ja haluan olla Stydin puolesta mukana kehittämässä tätä toimintaa, ja toimia yhdyshenkilönä tähän suuntaan. 4. Keittiölamppuni virkaa toimittaa Berliinistä mukaan napattu lasten pöllölamppu. 1. Mona Tamminen 2. Varapuheenjohtaja, tapahtuma- ja tutorvastaava 3. Odotukset hallituskaudelle ovat luonnollisesti kovat - rima pidetään korkealla, kuten Stydissä on tapana:). Ei vaiskaan, pääasia on rento yhdessä tekeminen. Omaan pestiini liittyen haluan huolehtia rakkaiden sossuopiskelijoiden yhteishengestä ja hoitaa ainejärjestömme sisäisiä suhteita. Lisäksi suostun pj Jennin avuksi ainakin melkein mihin vaan. 4. Jos olisin tv-sarjahahmo, oisin Frendien Phoebe, tai joskus kuulemma myös Todella upeesta Patsy. 1. Saana Raittila (ei kuvassa) 2. Opinto- ja tasa-arvovastaava 3. Odotan aktiivista vuotta ja Stydiltä räjähtävää vaikuttamistoimintaa 4. Juon tosi paljon liikaa maitoa

Ei pakkopullaa vaan oppiainekahveja

Ajankohtaisia kuulumisia yhteiskuntapolitiikan oppiaineesta Uudeksi professoriksi on valittu Heikki Hiilamo. Hiilamo aloittaa tehtävässään todennäköisesti elokuussa 2013. Toista avointa professuuria (vammaisuuden erikoisala) ei ole vielä täytetty, mutta todennäköisesti toinenkin uusi professori aloittaa syksyllä 2013. Laajat kandidaatin tutkinnot ja sitä myötä uudet tutkintovaatimukset otetaan käyttöön lukuvuonna 2014–2015. Tulossa on siirtymäaika, eli aiemmin aloittaneet saavat vielä tehdä tutkintoaan vanhemmilla tutkintovaatimuksilla. Ulla-Maija Seppälä esitteli yhteiskuntapolitiikan oppiainekahveilla uuden kanditutkinnon alustavaa rakennetta, jossa suurimpana uudistuksena on kaikille valtsikalaisille yhteiset yhteiskuntatieteiden perusopinnot (25 op). Tutkinnossa säilyvät edelleen mm. yleisopinnot, aineopinnot, sivuaineopinnot jne. Käytännössä uudistuksen myötä joitain nykyisten perusopintojen opintosisältöjä siirrettäneen muualle kandi- tai maisteritutkintoon. Näillä näkymin uudistukseen ei liity laitosten tai oppiaineiden muutoksia. Paikalla olleet oppiaineen edustajat olivat sitä mieltä, että nettitenttejä voitaisiin ehdottomasti ottaa käyttöön myös yhteiskuntapolitiikan pääaineessa huomattavasti enemmän. Tenttiakvaario voidaan saada tiedekuntaan jo ensi syksyksi. Tiedekuntatenteissä aiemmin kaikkien pääaineiden tentit olivat samoina päivinä, nyt on yritetty oppiainejaolla parantaa mahdollisuuksia tenttiä. Mahdollinen ajatus tiedekuntatasolla olisi kierrättää ”tenttipäiväpareja”. Opintokyselyn selkein viesti oli se, että opintoihin toivottiin lisää erityisesti lukupiirejä ja pien-ryhmäopetusta (myös luentoja), ja opinnoissa oli nyt liikaa kirjatenttejä. Erityisesti kirjatenttejä koettiin olevan liikaa aineopinnoissa ja syventävissä opinnoissa. Nykyisistä kursseista erityisesti Eriarvoisuus-kirjallisuusseminaari sai paljon kiitosta. Oppiaineen edustajat suhtautuivat ehdotuksiin lukupiireistä myönteisesti. Keskustelua käytiin mm. siitä, miten lukupiirit voitaisiin toteuttaa: opettaja voisi olla läsnä esim. ryhmän aloitustapaamisessa ja kenties muutamissa muissa tapaamisissa ja ryhmä voisi muuten toimia itsenäisesti. Esitettiin toivomus, että lukupiirejä voitaisiin kokeilla aluksi lisätä vaikka muutamaan tiedekuntatenttiin lukuvuodessa. Lukupiirien lisäksi pohdittiin, että myös kirjoittamisseminaareja voitaisiin järjestää nykyistä enemmän. Myös ryhmätöiden lisäämisestä keskusteltiin. Arho Toikka toi esille, että ainakin ympäristöpolitiikan opinnoissa on jo käytössä ryhmätyö (ryhmäposterit) opetusmuotona, ja se on koettu hyväksi. Oppiaineen edustajat muistuttivat, että heidän vastaanottoaikojaan hyödynnetään nykyisellään hyvin vähän ja he toivoivat, että opiskelijat tulisivat rohkeasti kysymään opinnoista esim. oppiaine-kokonaisuudesta vastaavalta opettajalta. Lisäksi oppiainekahveilla keskusteltiin siitä, että laitoksella tehtävää tutkimustyötä tulisi avata opiskelijoille paremmin. Laitos voisi pitää esimerkiksi”tutkimuspäivä”, jossa laitoksella tehtävää tutkimusta esiteltäisiin. Tämä voisi toimia paitsi henkilökunnan ja opiskelijoiden välejä lähentävänä asiana myös innostaa ja antaa vinkkejä kandi- ja graduaiheisiin. Myös kandivaiheessa voi rohkeasti tulla kysymään vinkkejä muiltakin opettajilta kuin kandiseminaarin vetäjältä, jos tietää jonkun opettajan tehneen tutkimusta tai kirjoittaneen oman työn aihepiiristä. Sauli Jäppinen Stigman opintovastaava

Oppiainekahveilla sanottua ja ajateltua Opiskelijat ovat kokeneet, että perusopintojen kurssit ovat keskenään melko samanlaisia. Ainakin vanhoista tutkintovaatimuksista mieleeni on jäänyt lähinnä se, ettei joulupukkia (hyvinvointivaltiota) olekaan, vaikka peruskoulun yhteiskuntaopissa muuta väitettiin. Ei kun joo! Mä muistan ne lähiökapakoiden tikkakerhot sillon, kuin kaupungistuminen alkoi. Naiset olivat tottuneet hoitamaan kaikki kotityöt, eikä miehillä ollut työpäivän jälkeen juuri mitään tekemistä. Muistaako kukaan muu? Aineopintojen osalta on todettu, että sosiaalipolitiikan ydin on kateissa. Pelkän Qua vadiksen antia ei ole katsottu riittäväksi. On myös tärkeää muistaa, että kaikki 60-lukulaiset kuuluvat suuriin ikäluokkiin, mutta kaikki suuriin ikäluokkiin kuuluvat eivät ole 60-lukulaisia. ”Tentit ovt isoja möhkäleitä melkoisella kirjalistalla”. Siispä on toivottu lisää lukupiirejä. Sosiaalityön opiskelijat ovat omine nokkineen järjestäneet joskus lukupiirin. Ihailtavaa omatoimisuutta. Nyt myös Stigman hallitus järkkää kevääksi lukupiirejä. Kiitos Stigma! ”Opiskelemme suuria ja raskaita asioita, teemoja, jotka ovat arkaluontoisia ja tunnelatautuneita. Nyt tuntuu, että pieni opiskelija jää tiedosta syntyvän maailmantuskan kanssa aivan yksin. Ajattelua kehittäisi paljon, jos vaikeista asioista puhuttaisiin ja keskusteltaisiin.” Niinpä! Nyt on vaan sellanen fiilis, että buhuu, kaikki on mennyt viimeset kaksikymmentä vuotta päin persettä, mutta me ei voida tehdä sille mitään. Palautteen antoa opiskelijoille pitäisi kehittää: ”Kirjallisuusseminaari oli ainut kurssi josta olen saanut palautetta suorituksesta.” Aiheeseen liittyen, katso tämän lehden vaihtarijuttu sivulla 35. Mihin suuntaan tähdätä esimerkiksi omia sivuaineopintoja, jos tiedän jo nyt, millaisesta työstä olen kiinnostunut? Nyt 19-vuotiaat uraohjukset voivat tulla kaapista ulos. Harjoitteluapuraha kaikille. Päästään joskus töihinkin. Ministeriöt pyörikööt stigmalaisten voimin. Henkilökunnan ja opiskelijoiden vuorovaikutusta on lisättävä esimerkiksi tapahtumien avulla. Joo, se kaljapingis viime keväänä oli ihan mahtavaa!

Sosiaalisen median arki on

performanssitaidetta I am a poseur and I don’t care”, lauloi punkyhtye X-Ray Spexin Poly Styrene vuonna 1978. Toisessa bändin kappaleessa hän muistutti: “Identity is the crisis, can’t you see?”. Tämä artikkeli ei kerro hänestä, vaan identiteetistä ja siitä kuinka me sitä sosiaalisessa mediassa esitämme. TEKSTI: Simo Raittila Identiteetti on pohjimmiltaan erontekoa: mikä on ero minun ja sinun, entä meidän ja muiden välillä. Nopeat tietoverkot ja liki universaali oikeus nettiyhteyteen ovat tehneet tästä entistä vaikeamman lajin. Maailma on tiivistynyt yhä vain, ja suomalainen nuori kokeneekin todennäköisemmin osallisuutta johonkin globaaliin alakulttuuriin kuin kokoelmaan suomalaisuuden kliseitä. Internetin vallankumouksen myötä mahdollisten ulkokuorien, ajatusmaailmojen ja valittujen elämäntarkoitusten tarjonta on kasvanut räjähdysmaisesti. Kulttuurin markkinoilla on entistä enemmän kilpailua ja siten erikoistumista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että suomalaisen on helppo chattailla vaikkapa korealaisten kanssa tai brasilialaisen erottautua hullaantumalla pohjoismaisen metallimusiikin melankoliaan. Sosiaalisessa mediassa eli somessa rakennamme julkista minäkuvaamme pienin performanssein. Sosiologi Erving Goffman esitti kirjassaan The Presentation of Self in Everyday Life, että elämme jatkuvasti kuin näyttämöllä - valitsemme tarjolla olevista rooleista omiin tavoitteisiimme ja kykyihimme mahdollisimman hyvin sopivan:

Esiinnymme jatkuvasti muille ja muut meille. Keskeistä on, että joudumme neuvottelemaan tilanteen tulkinnasta. Emme taio tilanteenmukaisia kommunikaation keinoja tyhjästä, vaan ammennamme oppimastamme kulttuurista. Kuten kuka tahansa Judith Butleria lukenut tietää, voivat nämä normit kahlita esimerkiksi naiset tiettyihin sukupuolirooleihin. Vastaavalla tavalla sosiaalisen median palvelut kirjaimellisesti koodaavat pienet esityksemme laveisiin kehyksiin. Facebook:iin voit ladata kuvia käyttöehtojen ja tekniikan rajoissa. Lisäksi joidenkin kuvien tai mielipiteiden jakaminen herättäisi paheksuntaa kanssaihmisissäsi. Joka somepalvelussa vallitsevatkin yhteiskunnan lakien lisäksi niiden omat näkyvät normit.

Hallinnan puute synnyttää raivon Julkisen ja yksityisen minän erossapito oli ennen helpompaa. Lapsuudenkotini ensimmäisen tietokoneen 56k-modeemi piipitti ja rätisi. Google:n hakua ei ollut ja selaimella navigoitiin suoraan tuttuihin osoitteisiin. En käyttänyt tiettyä nimimerkkiä koherentisti kaikkialla. Harvoin edes rekisteröidyin. Pidin yhteyttä vain ihmisiin, jotka tunsin “tosimaailmassa”.

''Ihmiset jaksavat uskoa omaan kontrolliinsa, ja raivostuvat, kun Mark Zuckerberg viekin julkisuuden hallinnan kauemmas asiakkaidensa käsistä. Verkkofoorumeillakin tietoa tavataan jakaa rajallisesti. Chat-intoa taas synnytti juuri tuntemattomana esiintyminen. Parhaimmillaan ihmisiin tutustuttiin kuten muuallakin: hitaasti, lisää tietoa pikkuhiljaa antamalla. Kuten luonnossa, omaa persoonaa ei liikaa vilautella tuntemattomille.

Identiteetti

Tänään on kysyttävä, hallitsenko julkista identiteettiäni, jos minulla on yli 500 Facebook”ystävää”. Kaikkeen tiedon julkaisemiseen opetetaan suhtautumaan varauksella: “kun laitat jotain nettiin, se on julkista”. Silti ihmiset jaksavat uskoa omaan kontrolliinsa, ja raivostuvat, kun Mark Zuckerberg viekin julkisuuden hallinnan kauemmas asiakkaidensa käsistä. Raivostumme, koska haluamme hallita ulkoista identiteettiämme. Haluamme paitsi luoda itsestämme hyvin työllistäviä henkilöbrändejä myös ylläpitää henkilökohtaista elämäntarinaamme. Performoimamme identiteetit perustuvat toistoon, oli yleisö sitten “tuolla ulkona” tai oman päämme sisällä. Tämän koherenssin rikkoutuminen inhottaa.

Amerikkalainen unelma sosiaalisessa mediassa Hävisit pelin, jos epäonnistuit esittämään valitsemaasi roolia. Facebookissa voi periaatteessa ostaa etumatkaa rahalla, mutta lopulta sielläkin ratkaisevaa on viestinnän laatu. Esimerkiksi Twitter:in on väitetty olevan tasa-arvoisempi, koska siellä tavallinen pulliainen voi haastaa ministerin laajan yleisön edessä. Varsinaiseen kotimaanjulkisuuteen pääsee kuitenkin vain perinteisen median nostamana, missä esim. journalistiselta tasoltaan kyseenalaiset Ylen Uutiset Suora linja ja verkkolehti Uusi Suomi ovat kunnostautuneet.

män. Kun joudumme vastaamaan entistä useampien ihmisten odotuksiin jokapäiväisessä kommunikaatiossa, herää kysymys, kuinka montaa erilaista roolia jaksamme ylläpitää. Selviytymisstrategioita lienee useita: Ensimmäinen voi kehystää somenkäyttönsä tiettyyn rajattuun elämänpiiriin. Hän käyttää somea vain töissä tai vain vapaalla. Toinen voi ylläpitää muutamaa eri roolia samassa tai useammassa palvelussa. Esimerkiksi allekirjoittanut luo julkista henkilöbrändiä, kirjoittaa puolijulkisia hassuuksia ystävilleen ja nauraa häijylle huumorille salaisissa ryhmissä.

Kolmas voisi tuomita julkisen ja yksityisen persoonansa erot “huonoksi uskoksi”: elämiseksi ulkoisten odotusten mukaan, oman tahtonsa sijaan. Mallia Jean-Paul Sartren kirjoista ottaen hän voisi ottaa projektikseen elää autenttisesti, ja levittää kaiken koko maailmalle. Yllättävän monet tuntuvat (valitettavasti) valinneen kolmannen vaihtoehdon. Siksi saamme lukea esimerkiksi eduskunnan wc:n kakkaraidoista. Koska kansanedustaja James Hirvisaari (ps.) on oma itsensä - myös julkisesti.

''Hävisit pelin, jos epäonnistuit esittämään valitsemaasi roolia. Sosiaalinen media on perustaltaan liberaali, jollei vallan anarkistinen. Ei ole päätoimittajaa, joka punnitsisi viikon pääuutisen. Somessa yleisö määrittää kriteerit, joihin yltämällä yksilö menestyy. Ajatus puheenvuorojen tasajaosta olisi täysin absurdi. Kilpailuhenkinen näyttämö repii meitä kappaleiksi. Vuorovaikutuksia ja tietoa on entistä enem-

Vaihtarit

Yhtä ”itsensä ylittämiskokemusta”rikkaampi TEKSTI JA KUVAT: Marleena Savolainen Minulla oli haave, tai oikeastaan suorastaan Kirjoittaja on kolmannen pakkomielle siitä, että ollessani hyvässä vaiheessa opintojeni kanssa lähden opiskelijavaihtoon. Tie- vuoden sosiaalityön opiskelija. sin, että jos en toteuta haavettani, tulen katumaan Hän on ylianalysointiin ja sitä koko loppuelämäni. Olen aina pitänyt itseäni kohtuullisen rohkeana, seikkailunhaluisena ja pär- haaveiluun taipuvainen tuleva jäävänä tyyppinä ja minulla on kokemusta nuo- kukkahattusossutäti, jonka rempana ulkomailla asumisesta. Siispä ajattelin vaihtoon lähtemisen olevan pikkujuttu ja tuovan mielestä maailmassa ei ole mukanaan vain mukavia fiiliksiä ja tuntemuksia. olemassa mustaa eikä valkoista, Olenhan odottanut tätä tilaisuutta jo teini-ikäisestä asti. No, eihän se ihan niin sitten mennytkään. vaan kaikki on loppujen Tässä kirjoitelmassa kerron omasta kriisistäni ja lopuksi aina harmaata. pohdinnoistani vaihtoon lähtemisestä ja sen vaiKun kaikki paperihommat oli hoidettu ja sain ettei tulisi tutustumaan kehenkään, ei viihtymään hyväksymiskirjeen Kööpenhaminan yliopistos- eikä sopeutumaan uuteen ympäristöön. Tai sitten ta, suhtauduin vielä asiaan aika lunkisti. Lähtöön tuo tyyppi viihtyisi liian hyvin eikä haluaisi enää oli siinä vaiheessa aikaa vielä reilu puoli vuotta, jo- palata. Sekin olisi liian iso riski otettavaksi. Tätä ten minulla olisi runsaasti aikaa orientoitua uu- pelokasta tyyppiä en ole varmaan koskaan elämästeen vaiheeseen elämässä ja valmistautua henki- säni joutunut kohtaamaan aikaisemmin ja tuntui sesti. Yhtäkkiä yhdessä silmänräpäytyksessä puoli todella epäreilulta, että nyt se sitten tuli vaikeuttavuotta hurahti ja olin viettämässä viimeisiä viikko- maan elämääni ja fiilistelyäni tilanteessa, jonka piti ja kotona ennen muuttoani Köpikseen. Koska odo- olla ihan pikkujuttu. tin kokevani lähinnä innostusta ja positiivista jännitystä, olin ällikällä lyöty, kun mieleeni tulvi pikIhmismieli on jännä. Mieli on ohjelmoitu siten, kuhiljaa pelon ja epäilyksen tunteita ja ajatuksia. että se pyrkii pitämään ihmisen tasapainossa keinolla millä hyvänsä. Siispä uudessa tilanteessa tai Viimeiset viikot kotona olivat yhtä tunteiden muutoksen edessä mieli heittää kehiin kaikki mahvuoristorataa, jonka aikana koin omaavani ainakin dolliset keinot saadakseen ihmisen luopumaan hyviisi eri persoonallisuutta. Vuoristoradan huipulla pystään tuntemattomaan ja jäämään, tuttuun turolin maailmanvalloittaja, joka tulisi kokemaan jo- valliseen ympäristöön. Tehokkaimpia keinoja ovat tain huikean hienoa tulevan puolen vuoden aikana pelot ja epävarmuus. Kohdallani pelot olivat melja varmaan keksimään lääkkeen nälänhätään sii- kein saamassa minut heittämään hanskat tiskiin ja nä sivussa. Mutta kaikki, ketkä ovat olleet vuoris- jäämään kotiin. Onneksi en niin tehnyt. Näin jältoradan kyydissä tietävät, että matka huipulta alas kikäteen asiaa arvioidessa koko taistelu omien pelmenee paljon kovempaa kuin matka takaisin hui- kojen kanssa tuntuu aika naurettavalta. Mutta siinä pulle. Välillä siis mielialassani tapahtui hurjia hu- hetkessä kun olin jättämässä kaiken tutun ja turmahduksia, joiden aikana esiin astui arka ja pelo- vallisen, se tuntui minulle täysin todelliselta ja ahkas tyyppi, joka pelkäsi kaikkea ja oli aivan varma, distavalta. Jälkikäteen olen jutellut muiden vaihta32

''Viimeiset viikot kotona olivat yhtä tunteiden vuoristorataa, jonka aikana koin omaavani ainakin viisi eri persoonallisuutta. Vuoristoradan huipulla olin maailmanvalloittaja, joka tulisi kokemaan jotain huikean hienoa tulevan puolen vuoden aikana ja varmaan keksimään lääkkeen nälänhätään siinä sivussa. taistelleensa pelkojen kanssa, kun ensin uskaltaa kertoa niistä itse. Mutta pelot voi voittaa parhaiten kohtaamalla ne, ja sen jälkeen on taas yhtä ”itsensä ylittämiskokemusta” rikkaampi. Kohtaamisessa auttaa se kun pääsee turvatarkastuksen läpi ja lentokoneeseen. Sitten ei ole enää (ainakaan niin helposti) takaisin kääntymistä. Vaihtoon ei kannata lähteä itseään pakoon. Tällä tarkoitan sitä, että vaihdossa ollessa joutuu jatkuvasti kohtaamaan oman itsensä ja pohtimaan, millaista kuvaa itsestään tuottaa uusille ihmisille. Tätä tapahtuu toki myös arkisessa jokapäiväisessä elämässä tuttujenkin ihmisten kanssa. Kun yhtäkkiä kaikki ihmiset ympärilläsi ovat sinulle täysin tuntemattomia ja joudut kertomaan elämänhistoriastasi, itsestäsi ja maastasi asioita, jotka sinulle ja läheisillesi ihmisille on itsestäänselvyyksiä, tulee samalla pohdittua ja kohdattua monia sellaisia asioita itsestä, joita ei ole ajatellut vuosiin tai kenties koskaan aikaisemmin. Vaihto tarjoaa siis mahdollisuuden palata tavallaan omiin lähtötekijöihinsä ja pohtimaan omaa elämänhistoriaa ja nykyistä elämää etäisyydeltä. Joskus pitää käydä kaukana että näkee lähelle.

Vaihdossa joutuu myös hyvin vahvasti kasvotusten oman kansallisen identiteettinsä kanssa. Muista maista tulevat opiskelijat pitävät Suomea hyvinkin eksoottisena, ja ovat kovin innokkaita kuulemaan miten tämä tai tuo asia on Suomessa. Siispä itsensä löytää tilanteesta, jossa punnitsee, mitä kertoo muille Suomesta, suomalaisista ja suomalaisuudesta. Samalla luo kuvaa siitä mitä suomalaisuus itselle merkitsee. Ainakin minun tapauksessani tämä on ollut täysin uusi asia, jota ei Suomessa arkeaan eläessä tule laisinkaan ajatelleeksi. Sosiaalityön opiskelijana olen tottunut suhtautumaan kriittisesti Suomen terveys- ja sosiaalipalvelujärjestelmään ja näkemään siinä herkemmin puutteita ja kehityksenkohteita kuin positiivisia asioita. Nyt käytyäni useita keskusteluita muista maista tulevien skandinaavista järjestelmää ihailevien opiskelijoiden kanssa huomaan, että meidän järjestelmässä on kuin onkin paljon myös hyviä puolia. On pelottavaa käydä australialaisen opiskelijan kanssa keskustelua siitä, kuinka hänen mielestään kaikkien maiden tulisi ottaa mallia pohjoismaisesta hyvinvointivaltiomallista. Vallalla oleva voima tuntuu Pohjoismaissa pikemminkin pyrkivän hyvinvointivaltion heikentämiseen. Joku viisas henkilö (tämän lehden päätoimittaja) sanoi minulle kerran hakevansa rahastonhoitajan pestiä ainejärjestössä, vaikkei oikeastaan pidä raha-asioista, koska ihminen kehittyy vain mennessään oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Olen tässä asiassa täysin samaa mieltä. Tai ainakin ihminen kehittyy ja oppii tehokkaimmin mennessään oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja kohdatessaan uutta. En nyt virallisesti sano menneeni epämukavuusalueelle lähtiessäni vaihtoon, mutta oman arjen jättäminen ja uudelleen rakentaminen on haastavaa, mutta myös hyvin opettavaista ja antoisaa. Kaukana löytää myös paljon kaivattua arvostusta omaa ihanan kyllästyttävää arkeaan kohtaan ja osaa (ainakin hetken) arvostaa uudella tavalla oman arjen kuvioita ja siihen kuuluvia ihmisiä. Ei siis muuta ihmiset, kuin pois omalta mukavuusalueelta ja uutta oppimaan. Niin, ehkä minäkin voisin harkita uudelleen niitä kansiksen opintoja. Päätoimittaja kommentoi: Minusta ei tullut Stydin rahastonhoitajaa, koska tehtävään oli muita halukkaita. Kiitos kuitenkin kauniista sanoista!

Vaihtarit

Sipsejä! Futista!

KA LJ A A ! TEKSTI JA KUVAT Anastasia Asikainen

Lähempänä totuutta ovat kuitenkin curryt, kirjasto ja kahvi. Lontoossa on tällä hetkellä menossa viides kuukausi. Kaikilta edellisiltä vaihdossa olleilta kuulee, kuinka aika valahtaa suoraan sormien lävitse, nyt se tuli itsekin todistettua. Vielä kesäkuuhun asti aikaa nauttia suurkaupungin elämästä – sitä täällä tosissaan saa kokea. Tekemistä on myös paljon, ja vaihdon alussa tuntui, että hukun vaihtoehtojen paljouteen. Jatkuvien hätäisten ilmaisjakelulehtien ja netin selailun jälkeen oivalsin sen, että täällä kaupungissa ei pysty kaikkeen repeämään. Jos kaupungin hektisyyteen lähtee liikaa mukaan ja koettaa tarttua jokaiseen mahdollisuuteen, ettei jäisi mitään kokematta, varmasti saa burnoutin pelkän vapaa-ajan organisoinnista. Burnoutista puheen ollen, paikallinen vaihtoyliopisto University College London, UCL. Olen täällä yhteiskuntahistorian vaihtopaikan kautta syys- ja kevätlukukauden ajan. Tyypillinen viikkoni yliopistolla on seuraavanlainen: 5 tuntia luentoja ja 5 tuntia tutoriaaleja tai seminaareja. Suurin ero Englannissa ja Suomessa opiskelussa on juuri näiden tutoriaalinen ja seminaarien osuus opetuksessa. Ideana on tehdä opiskelusta osallistuvampaa jakamalla luentoryhmät pienempiin tutoriaaliryhmiin, jotka koostuvat noin 10 opiskelijasta. Tutoriaaleissa käydään lävitse sille viikolle määrätyt luettavat (yleisesti pari artikkelia, reilu 50 sivua vaihdellen luettavaa), jokainen pitää vuorollaan esitelmiä, aiheista väitellään, keskustellaan teemaan liittyvistä uutisista jne. Tutoriaaliin ei myös-

kään voi saapua jos ei ole tehnyt luettavista tiivistelmää, ns. Reflection sheettiä. Yliopisto täällä pitää opiskelijansa kiireisenä. Kaikki koulukaverini täällä ovat täysipäiväisiä opiskelijoita, sillä harvalla riittää aikaa työntekoon opiskelun lomassa. Syyslukukausi täällä olikin melko rankka, sillä kaikki oli kovin uutta ja samanlaiseen työtaakkaan ja opiskelutyyliin ei ollut tottunut. Myös koulun byrokraattisuus ja puhtaasti epäkäytännölliset proseduurit ottivat päähän.

''Suurin ero Englannissa ja Suomessa opiskelussa on juuri näiden tutoriaalinen ja seminaarien osuus opetuksessa. Erittäin positiivinen asia täällä on se, kuinka paljon opiskelijalle annetaan palautetta. Aluksi se oli myös rassaavaa, sillä kaikki tehdyt esseet saa takaisin kommenttien kanssa jossa on viilattu jok’ikinen pilkku sileäksi. Kun jatkuvaan kritiikkiin tottuu, siitä ei ota niin paljon itseensä vaan oppii katsomaan omia töitään neutraalimmasta näkökulmasta.

Opiskelija-asuntolan julkisivu Camdenissa. Kyseisest muovipussit ovat ratkaisuna siihen ongelmaan, että yleisistä jääkaapeista lähtee ruoat melko varmasti parempiin suihin. Ruoat muovipussiin ja ikkunasta roikkumaan viileään!

Kevätlukukasi on lähtenyt rennommissa tunnelmissa käyntiin, siinä myös yksi syy miksi suosittelen kaikille toteuttamaan vaihtonsa koko vuoden mittaisena. Itselleni kotiin palaaminen jo tammikuussa olisi ollut kova paikka. Lontoo on rankka kaupunki ja oman paikkansa löytäminen täällä vie aikansa. Mutta kun sen paikkansa löytää ja kun alkaa olla kaveriverkostoa ympärillä kaupunki alkaa avautua enemmän, tyypilliset turistinähtävyydet lähinnä ärsyttävät ja saa sen kotoisan tunnelman aikaan, on fiilis mahtava.

vitse pelätä joutuvansa väärien värien kanssa väärään paikkaan. Jaan kämpän kahden tytön kanssa, kummatkin ovat jo valmistuneet ammatteihin. Täällä on yleistä, että vaikka olisit jo valmistunut yliopistosta ja siirtynyt työelämään, Lontoon uskomattoman korkeiden vuokrien takia on yleistä asua jaetussa asunnossa. En tunne täältä ketään kenellä on parikymppisenä oma asunto. Brittiläinen kaverini sanoi että “taidan ehkä mahdollisesti tietää pari”. Eli omasta kodista suhteellisten hyvien kulkuyhteyksien varrella on turha haaveilla jos tulot eivät ole Itse asuin ensimmäiset reilut 4 kuukautta Beth- erittäin korkeat. nal Greenin kaupunginosassa, Itä-Lontoossa. ItäLontoo on hyvin etninen, liha on halalia ja suurin osa ruokapaikoista intialaisia. Jaoin asunnon kah- ''Siinä tuntee asuvansa Lontoosdeksan kämppiksen kanssa, melkoinen kokemus mutta onneksi kävi hyvä tuuri ja meitä oli mene- sa, kun pitää tarkistaa milloin, Arvä sekoitus kansalaisuuksia ja persoonallisuuksia. Tällä hetkellä asun Islingtonissa, Pohjois-Lon- senalilla on kotipeli. Muuten metoossa, kymmenen minuutin kävelymatkan Arsenalin Emirates Stadiumista. Siinä tuntee asuvansa troon tai bussiin pääseminen on Lontoossa, kun pitää tarkistaa, milloin Arsenalilla on kotipeli. Muuten metroon tai bussiin pääsemi- mahdotonta. Koko katukuva peitnen on mahdotonta. Koko katukuva peittyy punavalkoisiin huiveihin. Onneksi ainoan omistamani tyy punavalkoisiin huiveihin. jalkapallohuivin värit ovat myös samat, niin ei tar-

Anastasian vinkit Lontoossa vieraileville: Markkinoita: Borough market London Bridgen metroaseman vieressä, Thamesin kupeessa aivan mahtavat markkinat. Enimmäkseen ruokaa ja juomaa, hedelmiä, lihaa, juustoja, saippuoita, kukkia etc. Kannattaa mennä aikaisin aamusta, sillä paikka on myös turistien suosima. Auki joka päivä, mutta päämarkkinat lauantaina. Broadway market Pienempi markkinapaikka London fieldsin lähellä. Ei niin iso kun Borough market, enimmäkseen myös ruokaa, jonkun verran myös vaatteita ja koruja. Auki lauantaisin. Pubeja: Faltering Fullback Finsbury Parkin aseman lähettyvillä kovin erikoislaatuinen pubi. Hieman vaikea löytää, mutta paikanpäältä sitten löytyykin todellinen helmi. Mestassa tarjoillaan hyvää ja edullista thai-ruokaa, näytetään futispelejä ja sisustus on sekavan kodikas. Osoite: 19 Perth Rd Finsbury Park, London N4 3HB Yhteisasumiseen myös tottuu ja siitä alkaa nauttia. Nyt muutto omaan yksiöön Helsingissä tuntuu kolkolta, pitää ehkä etsiä solukämppä… Ruokakulttuuri täällä on surullisenkuuluisaa. Kouluruokailua ei ole järjestetty hyvin, ruokalasta saa neljällä punnalla epämääräisen mössön tarjoiltuna ranskalaisten kanssa. Joko pitää tuoda mukaansa omat eväät, tai käydä hakemassa lähikaupasta jotain kelvollista. Hevosenlihaa on tullut kokeiltua sitten ihan vahingossa, kiitos Tesco tästä tahattomasta makujen avartamisesta. En tiedä olisiko muuten tullut kokeiltua, mutta nyt tuli. Eroa en kyllä huomannut. Jaksamisia kaikille tutuille opiskeluun siellä Helsingissä, kohta on jo kevät!

The Camden Head Tyypillinen brittipubi jossa ilmaista live-musiikkia tai stand-uppia useana päivänä viikossa. Viikonloppuisin hyvää, teemoittain vaihtelevaa musiikkia ja menevä tunnelma. Osoite: 100 Camden High Street, London NW1 0LU Safkaa: Tayyabs Itä-Lontoossa Whitechapelin metroaseman lähettyvillä sijaitsee loistava Intialainen ravintola. Itä-Lontoosta päin kannattaa tulla etsimään hyviä intialaisia ravintoloita, ruoka on kuitenkin erittäin tulista, itselläni mietokin polttelee jo suussa. Omat juomat saa tuoda mukaan. Osoite: 83-89 Fieldgate Street, London E1 1JU Muuta: Genesis cinema Sympaattinen elokuvateatteri Stepney Greenin aseman vieressä. Vanhanajan tunnelmaa, opiskelijaliput 5,5 puntaa. Osoite: 93-95 Mile End Road, Whitechapel, London E1 4UJ

Kuten rakennukset painavat maan pintaa, niin painaa myös tämä ajatus: joka kerta, kun tapaamme, täytyy meidän tutustua uudestaan. esittelemme toisemme: ystävät, nimet unohtuvat, nimet muuttuvat, istumme vierekkäin ja kadotamme toisemme. mitä teet, mitä osaat, kenet tunnet, se muuttuu, mutta se pysyy, että hengität, olet. Petra Malin