Kajahdus 3/2010 by Kajahdus

2010

PÄÄTOIMITTAJAT Pekka Pennanen Jonas Sjöblom KIRJOITTAJAT Veli Airikkala Annika Eloranta Mikael Isoaho Hannu-Pekka Komonen Suvi Korhonen Minna Larvio Petra Malin Anna Nadási Minna Nurminen Pekka Pennanen Tiina Silvasti Jonas Sjöblom Aki Tetri Tuomas Tuure VALOKUVAT Veli Airikkala Elina Kutramoinen Minna Larvio Morguefile Anna Nadási Minna Nurminen Jonas Sjöblom Stydi ry Tuomas Tuure Wikimedia Commons

ULKOASU Tuomas Kortteinen Pekka Pennanen Jonas Sjöblom TAITTO Anna Nadási Pekka Pennanen Jonas Sjöblom PAINO Picaset Oy, Helsinki Painos 150 kpl JULKAISIJA Stigma ry ja Stydi ry, Helsingin yliopiston sosiaali politiikan ja sosiaalityön opiskelijat TOIMITUKSEN OSOITE Stigma ry/Stydi ry Snellmaninkatu 10 00014 Helsingin yliopisto, pekka.pennanen@helsinki.fi jonas.sjoblom@helsinki.fi blogs.helsinki.fi/kajahdus-lehti

4 6 9 11 12 14 16 18 19 20 22 24 26 28 30 32

Pääkirjoitus

Pekka Pennanen ja Jonas Sjöblom

Ruokapolitiikka

Tiina Silvasti

Eduskuntavaalit - ketä kiinnostaa?

Hannu-Pekka Komonen

Lekparker i Helsingfors

Annika Eloranta

Vieraalla maalla - kaukana Minna Nurminen

Velka määrittää talouden suuntaa Pekka Pennanen

Katsaus opiskelijapolitiikan syksyyn

Tuomas Tuure

Uskotko tulevaisuuteen? Mikael Isoaho

Poste Restante Petra Malin

Oivaltamisen ilosta

Jonas Sjöblom

Uusi, uljas maailma

Aki Tetri

Tieteellinen illuusio tulevaisuudesta

Veli Airikkala

Hullut päivät - asunnottomat yöt

Minna Larvio

Karjahdus

Stigma ry & Stydi ry

Tulevaisuus?

Anna Nádasi

Pinoan eteiseen paperipusseja Petra Malin

KUVA Elina Kutramoinen 4

pääkirjoitus Pekka Pennanen ja Jonas Sjöblom

ulevaisuus on läpi ihmiskunnan historian kiehtonut ja askarruttanut ihmisiä. Tulevaisuutta on koetettu hahmottaa ja hallita mitä erilaisimmin keinoin aina tieteestä magiikkaan. Traditionaalisessa yhteiskunnassa aika nähtiin syklisenä ja tulevaisuus menneen toistumisena. Nykyihminen voi nähdä vain menneisyyteen, ja tulevaisuus on kirjoittamaton kirja, jonka rivit paljastuvat vähitellen ajan kulumisen seurauksena. Siksi tulevaisuus nähdään usein jännittävänä ja arvaamattomana. ”Tulevaisuus on lineaarisen aikakäsityksemme mukaan se osa aikalinjasta, joka vielä ei ole tapahtunut”, tietää ystävämme Wikipedia. Koskaan ei voi olla täysin varma siitä, mitä huomenna tapahtuu tai toteutuvatko ihmisten tulevaisuuden suunnitelmat. Elämän mielekkyys perustuukin sille, että mitä tahansa voi tapahtua. Kiire ja rajaton valinnan vapaus ovat ominaisia tekijöitä nykyajalle. Muutokset niin taloudessa, identiteetissä, politiikassa kuin uskonnollisessakin kentässä ovat nopeita ja ilmeikkäitä. Ihmisellä on kuitenkin sisäänrakennettu optimistinen näkemys tulevaisuutensa suhteen, mikä voidaan nähdä eräänlaisena pärjäämismekanismina. Jotta yksilö selviää rankoistakin vastoinkäymisistä, yksilön on pakko ajatella, että ”asioilla on tapana järjestyä”. Jossain määrin oireellista nykyajalle on tulevaisuuden kahlitsemisen ja hallinnan

pakko, joka on kulttuurimme syvärakenteiden muovautumisen tulosta. Asiat pitää aikatauluttaa, suunnitella ja järjestellä tarkkaan. Hallinnan pakko näkyi hyvinvointivaltion rakentamisessa ja nyt sen byrokraattisessa ylläpitämisessä. Yhteiskunnalliset rakenteet ja järjestelmät luovat ihmisille paineita oman elämänpolitiikkansa tarkkaan järjestelemiseen ja hallitsemiseen. Hyvinvointivaltiota rakennettaessa yksilölle annettiin palkkatyöläisen osa: 40 tuntia töitä viikossa. Esimerkiksi kasvavat mielenterveyden ongelmat kertovat siitä, että tasapäistävä, täystyöllisyydelle nojaava ja talouden kasvuun pyrkivä yhteiskuntamalli ei enää nykyisenlaisenaan toimi. Nykyään puhutaan riskiyhteiskunnasta, jossa vanhat hallintamekanismit eivät voi enää varautua uudenlaisiin eksogeenisiin uhkiin, kuten terrori-iskuihin tai luonnonkatastrofeihin. Uusia uhkia synnyttävät myös ristiriidat hyvinvointivaltion käytäntöjen sisällä, suhteellinen köyhyys, kirkon ja valtion moraaliset ristiriidat sekä maailmantalouden muuttuvat valtasuhteet. Tässä Kajahduksen numerossa tutkimme tulevaisuuden maantiedettä monesta eri näkökulmasta kirjoittajien omien mielenkiinnonkohteiden kautta. Kajahdus katsoo tulevaisuuteen muun muassa tutkijan, opiskelijan, kansalaisen ja kristityn silmin. Joillekin tulevaisuus on valoisampi kuin toisille.

R U O K A P O L I T I I K K A – T U L E VA I S U U D E N AVA U K S I A T E R V E Y D E N , Y M PÄ R I S T Ö N J A SOSIA ALISEN YHTEYKSIIN? TEKSTI Tiina Silvasti

uomessa ei juuri ole keskusteltu ruokapolitiikan mahdollisuudesta. Ruokapolitiikka on politiikan ala, jonka kehyksessä hallitukset esittävät ruokaan, sen tuottamiseen, jalostamiseen, jakeluun ja kuluttamiseen liittyvät prioriteettinsa ja tavoitteensa. Ruokapolitiikka koskee sitä, mitä ihmiset syövät, miten ruoka on tuotettu, miten sitä on käsitelty sekä kenen saavutettavissa ja millä keinoin ruokaa on. Myös ruoan terveys- ja ympäristövaikutukset sekä ruokaan liittyvät sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yhteisen hyvän kysymykset sekä se, miten niihin voidaan politiikkatoimin vaikuttaa kuuluvat ruokapolitiikan alaan.

ka kautta globaaleja yhteiskunnallisia rakenteita ja toimintaa tarkastellaan. Uutta ekologisen kansanterveyden edistämiseen perustavassa ruokapolitiikan määritelmässä on kansanterveyden ja ympäristökysymysten yhdistäminen.

Brittitutkijat Tim Lang, David Barling ja Martin Caraher esittävät aktiivisen ruokapolitiikan vastausyrityksenä useisiin 2000-luvun haasteisiin. Koska elintarvikejärjestelmä on nykyisin kiistatta globaali ja sitä ylläpidetään vauraiden teollisuusmaiden johdolla, he lähestyvät ruokapolitiikkaa teollisuusmaiden näkökulmasta. Uuden ruokapolitiikan ytimen muodostaa triangeli terveys-ympäristö-yhteiskunta. Ajattelun lähtökohta on seuraava: ihmisen tapa olla maailmassa on syöminen. Ympäristö on infrastruktuuri ja konteksti, jossa ihminen elää ja syö. Se, mitä ihminen syö, vaikuttaa sekä ympäristöön että terveyteen. Globaalit, kansalliset ja henkilökohtaiset ruokavaliot taas ovat elintarvikejärjestelmässä kiinteässä vuorovaikutuksessa toisiinsa. Sen vuoksi ruoan tuottamisen, jakelun, valmistamisen, kuluttamisen ja jätteiden hävittämisen ongelmat ja vastuu niiden ratkaisemisesta ovat kaikkien syövien ihmisten ongelmia.

”Ekologisen kansanterveyden näkökulmasta ruoan kysyntää tulee ohjata määrän sijasta laatuun ja nykyhetken lyhytnäköisen tarpeentyydytyksen sijasta pitkällä aikavälillä ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kehitystä edistäviin tuotteisiin.”

Ekologinen kansanterveys Ekologinen kansanterveys on terveyskäsitys ja uuden ruokapolitiikan avainkäsite. Sen mukaan ruoka nähdään inhimillisten, sosiaalisten ja planetaaristen suhteiden leikkauspisteenä. Koska ravinto on välttämätöntä elämän ylläpitämiseksi, ruoka otetaan ”prismaksi”, jon6

Lang ym. olettavat, että terveys-ympäristö-yhteiskuntatriangelin osin piilossa olevien kytkösten paljastaminen ja niiden merkitysten oivaltaminen vaikuttaa tulevaisuudessa merkittävästi yhteiskunnalliseen tavoitteenasetteluun. Esimerkiksi edistyksen käsite saa uudenlaisen sisällön, kun ymmärretään, että edistyksen nimissä rikkaiden maiden kansalaisten ruokavalioita, ja ku-

lutustottumuksia ylipäätään, on yksinkertaistettava – ei moninkertaistettava tai edes monipuolistettava -- jotta voidaan tuottaa mahdollisimman suurelle joukolle ihmisiä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämpi valikoima terveellistä ruokaa. Ekologisen kansanterveyden näkökulmasta ruoan kysyntää tulee ohjata määrän sijasta laatuun ja nykyhetken lyhytnäköisen tarpeentyydytyksen sijasta pitkällä aikavälillä ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kehitystä edistäviin tuotteisiin. Esimerkiksi ruoantuotannon ilmastovaikutusten ja veden kulutuksen pienentämiseksi annetaan jatkossa ravitsemussuosituksia, joilla pyritään terveyden edistämisen ohella ekologisesti kestäviin ruokavalioihin. Vuonna 2012 julkaistavissa uusissa pohjoismaisissa ravitsemussuosituksissa otetaankin ensimmäistä kertaa kan-

taa ravinnon ympäristövaikutuksiin. Ruoan hiilijalanjäljen pienentämisestä on tulossa yhtä luonteva osa ilmastokeskustelua kuin liikenteen hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä tai asumisen energiatehokkuudesta. Jos yhä useampi syö vähemmän, voiko yhä useampi syödä enemmän? Aliravittujen määrä maailmassa on kasvanut koko 2000-luvun ylittäen vuonna 2009 miljardin ihmisen rajan. Tämä siitä huolimatta, että YK asetti vuoden 1995 sosiaalisen kehityksen huippukokouksessa tavoitteekseen poistaa köyhyys maailmasta. Vuonna 1996 World Food Summit alkoi toteuttaa tavoitetta pyrkimällä puolittamaan aliravittujen määrän vuoteen 2015 mennessä. Lähtötasoksi asetettiin vuosi 1990, jolloin aliravittuja oli 800 miljoonaa. Hyvistä pyrkimyksistä huolimatta nälkä ja eriarvoisuus maailmassa ovat siis lisääntyneet. YK:n väestöennusteen mukaan maailman väkiluku kasvaa 6,7 miljardista 9 miljardiin vuoteen 2050 mennessä. Väestöennusteet, kehittyvien maiden ennakoidun vaurastumisen sekä etenevän kaupungistumisen huomioon ottavan arvion mukaan ruoan kysyntä tulee kaksinkertaistumaan vuoteen 2050 mennessä. Jotta kysyntään kyettäisiin vastaamaan, viljantuotannon tulisi li-

sääntyä kehittyvissä maissa 40 prosenttia ja kasteluveden määrän 40-50 prosenttia. Lisäksi Saharan etelänpuolisessa Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa tarvittaisiin noin 100-200 miljoonaa hehtaaria uutta maatalousmaata. Riittääkö siis ruoka? Vuosina 1961-63 maailmassa tuotettiin ravintoa 2280 kilokaloria henkilöä kohti päivässä. 2000-luvulle tultaessa määrä on noussut 2800 kilokaloriin. Aliravitsemusta mitataan vertaamalla ihmisen vuorokaudessa kuluttamaa kalorimäärää lääketieteellisesti määriteltyyn minimiin, jonka ihminen tarvitsee terveenä ja toimintakykyisenä pysyäkseen. Energian minimitarve vaihtelee iän, sukupuolen ja aktiviteettitason mukaan. Vaihteluväli on 1600-2000 kcal henkilöä kohti vuorokaudessa. Maailman nälkäongelma ei siis ole ratkennut tuottamalla enemmän, sillä tuotannon lisäämisen poliittinen tavoite ei ole sisältänyt tuotannon oikeudenmukaisen jakamisen tavoitetta, vaan ravinto jakautuu sekä maiden välillä että niiden sisällä epätasaisesti. Aliravitsemus ei ole ruoan tuotannon vaan sen jakamisen ongelma.

Valinnanvapaus – halut vastaan tarpeet Maailmanlaajuisesti ylipaino onkin nykyisin suurempi terveysongelma kuin aliravitsemus. Vaikka ravinnon vaikutukset terveyteen tunnetaan hyvin, vääränlaisen ravinnon aiheuttamiin terveysongelmiin ei ole ruokapolitiikan keinoin juuri puututtu. Tämä johtunee siitä, että syöminen mielletään mitä suurimmassa määrin yksityisasiaksi, eikä julkisella vallalla täten ole moraalista oikeutta puuttua ihmisten ruokavalintoihin. Valinnat ovat kuluttajan ja markkinoitten välinen asia. Näin ajatellen liikalihavuus on niiden kuluttajien valinta, jotka vapaasta tahdostaan valitsevat ylensyömisen ja liian vähäisen liikunnan. Kun suoraa puuttumista sekä kuluttajan suvereniteettiin että epäterveellisen ruoan tarjontaan markkinoilla vältetään, keinoiksi kuluttajien terveyden vaalimiseen jäävät valistaminen ja terveyskasvatus. Ylipainon terveysvaikutukset ovat saattaneet epäterveellisen ruoan markkinoinnin kyseenalaiseen valoon. Samalla yksilön vapaa valinta ruokapolitiikan perustana on joutunut kiistanalaiseksi. Hiljalleen näyttääkin käyvän niin, että vapaiden ruokavalintojen terveysvaikutukset tulevat yhteiskunnille niin kalliiksi, että syntyy tarvetta tukea pehmeitä politiikan ohjauskeinoja kovemmilla keinoilla eli vaikkapa epäterveellisen ruoan korkeammalla verotuksella tai lainsäädännöllä. Myös Suomessa keskustellaan fiskaalisten keinojen käyttämisestä kuluttajavalintojen ohjaamiseen. Kun huokeiden jalosteiden halvoista kaloreista tulee kasautuvien terveysvaikutustensa ansiosta hyvin kalliita, yksilön valinnanvapaus ja elintarviketeollisuuden valtavat ponnistelut jalostettujen elintarvikkeitten markkinoimiseksi joutuvat uudelleen tarkasteltaviksi.

Uudessa ruokapolitiikassa ravitsemus siis kytketään paitsi terveyteen myös ekologiseen perustaansa. Tavoitteeksi asetetaan kestävien ruokavalioitten edistäminen. Riittävä ja laadukas ravitsemus täytyy jatkossa sovittaa kestävällä tavalla yhteen luonnon asettamien rajoitusten kanssa. Tässä törmätään melkoiseen pulmaan. Tarkasteltaessa sitä, mitä ihmiset teollisuusmaissa haluavat syödä ja verrattaessa sitä siihen, mitä ihmiset voidakseen hyvin tarvitsevat syödäkseen, huomataan, että länsimainen ruokavalio ylittää reippaasti maapallon ekologisen kapasiteetin. Asian lohdullinen puoli on, että ruokavalioita voidaan muuttaa. Esimerkiksi lihan ja meijerituotteiden kulutuksen harkittu vähentäminen tai peräti lopettaminen pienentää ruokavalion ekologista jalanjälkeä. Uuden ruokapolitiikan perimmäisenä tavoitteena on siirtää markkinavetoisen elintarvikejärjestelmän toiminnan painopistettä taloudellisen voiton tuotannosta mahdollisimman suuren yhteisen hyvän eli terveyden, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristön varjelun tuotantoon. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttaminen taas edellyttää uudelleenjakoa. Teollisuusmaissa se merkitsee tavalla tai toisella luopumista. Luopuminen taas ei näytä kuuluvan aikamme hyveisiin, mutta se kuuluu väistämättä tulevaisuuden haasteisiin. Lisälukemista: Lang, Tim & Barling, David & Caraher, Martin (2009) Food Policy. Integrating Health Environment & Society. Oxford, University Press. Kirjoittaja on yliopistonlehtori.

EDUSKUNTAVAALIT – KETÄ KIINNOSTAA? TEKSTI Hannu-Pekka Komonen

duskuntavaaleihin on noin puoli vuotta aikaa, mutta mielenkiinto on olematonta. Poliittiset kysymykset eivät ole juurikaan pinnalla, vaan huomion ovat vieneet muun muassa vaalirahasotkut ja maahanmuuttokeskustelu, ja keskustelun tasoa on heikentänyt puolueiden haluttomuus puhua vaikeista asioista. On esitetty, että Suomen tilanne on kuin Titanicilla: orkesteri soittaa ja tanssiaiset jatkuvat, vaikka jäävuoret häämöttävät ^¹. Onko hyviä syitä äänestää seuraavissa vaaleissa? Onko äänellä lopulta mitään merkitystä? Suomessa eduskuntavaalit ovat ensisijaisesti pääministerivaalit, koska suurimman puolueen puheenjohtajasta tulee pääministeri, ja hänen johdollaan muodostetaan hallitus. Suomen pääministerikandidaatit ovat mielenkiintoisia: kaksi poliittista broileria, joiden CV:sta ei löydy oikeastaan mitään politiikan ulkopuolista saavutusta tai työkokemusta, ja yksi suuren yleisön taholta lähinnä naurunalaiseksi joutunut entinen opettaja, joka yritetään ennen vaaleja todennäköisesti lähinnä pitää hiljaa kaapissa, samalla kun puolueen puoluesihteeri ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja yrittävät pitää entisen valtapuolueen kannatuksen joillain ihmetempuilla yli 20 prosentissa. Suomi velkaantuu hurjaa vauhtia, ja tulevalla vaalikaudella on todennäköisesti tehtävä merkittäviä päätöksiä veronkorotuksista ja julkisten menojen leikkauksista. Asiakeskustelu kuitenkin loistaa poissaolollaan, ja yksi huomiota kerännyt aihe onkin maahanmuutto, minkä avulla ikäviä asioita saadaan lakaistua maton alle. Maahanmuuttokeskustelussa niin puolueet kuin media pelaavat mielenkiintoisilla omilla säännöillään. Maahanmuuttoon liittyvät käsitteet tuntuvat menevän sekaisin niin keskustelijoilla kuin medialla. Suuret puolueet ovat ryhtyneet yhä selkeämmin ajamaan kaksilla rattailla olettaessaan, että maahanmuuttokriittisiä äänestäjiä olisi jotenkin merkittävä määrä, ja todennäköisesti ainakin kokoomuksen ja SDP:n listoilla tullaan näkemään niin ”maahanmuuttokriitikoita” kuin ”maahanmuuttomyönteisiä ja suvaitsevaisia” ehdokkaita. Maahanmuuttokeskustelun on - oikeutetusti – ottanut omakseen perussuomalaiset, samalla kun valtapuolueita syytetään rasismilla flirttailusta heti, kun ne otta-

vat vähänkään kriittisen kannan edes siirtotyövoimaan liittyen. Kun Osmo Soininvaara kirjoitti ”Maassa maan tavalla” -blogitekstin ja Pekka Haavisto sanoi, että somaleita olisi parasta auttaa paikan päällä omassa maassaan, rasismisyytöksiä ei puolestaan taidettu kuulla miltään suunnalta. Punavihreiden kyvykkyys maahanmuuttokeskusteluun on ainakin internetissä puolestaan jäänyt vastapuolen mollaamiseksi tarkoitettujen yhdyssanavirheitä tarkoituksella sisältävien hassunhauskojen Facebook-ryhmien tasolle. Ei mikään ihme, että punavihreitä usein pidetään ylimielisinä. Suuren keskiluokan äänistä taistelevien vesillä SDP ja keskusta tulevat todennäköisesti olemaan vaikeuksissa kokoomuksen kanssa, joka on todellakin ruvennut tarjoamaan jokaiselle jotakin: puolue on maahanmuuttomyönteinen ja maahanmuuttokriittinen sekä kannattaa ja vastustaa niin sukupuolineutraalia avioliittolakia kuin pakkoruotsiakin! Kykypuolueen selkeä siirtyminen keskiluokan apajille on ollut fiksu veto. Kun Suomen suuri keskiluokka on enimmäkseen hyvinvoivaa ja voi ehkä jopa paremmin kuin koskaan, tuloverotusta on kevennetty ja lama ei ole koskettanut suurinta osaa suomalaista – vielä – millään tavalla, keskustaoikeistolaista politiikkaa vallassa ollessaan harjoittaneiden SDP:n ja kokoomuksen ainoita eroja on se, että kokoomus on onnistunut luomaan itsestään trendikkään ja edistyksekkään kuvan. Keskusta on ollut vaalirahakohun suurin syntipukki, osittain aiheesta ja osittain aiheetta. Puolueen vaalirahatoiminta säätiöineen on ollut ehkä kaikkein systemaattisinta, mutta kokoomuksen ja SDP:n vaalirahoituksesta on merkittäviä määriä vielä avaamatta. Keskusta on menettänyt kannatustaan jo pitkään, erityisesti perussuomalaisille. Mutta kun vaalit ovat käsillä, nouseeko keskusta taas? Vaalit tulevat todennäköisesti olemaan jälleen yksi askel perinteisten työväenpuolueiden SDP:n ja vasemmistoliiton alamäelle. SDP on eurooppalaisten sisarpuolueidensa tapaan vailla selkeää poliittista linjaa, ja uskottavaa johtajaa. Niin kauan kun vasemmistoliitto ei saa viestiään perille – tai niin kauan kuin juuri kukaan ei koe vasemmistoliiton mielipiteitä omakseen – myös sen kannatus jatkaa laskuaan. Puolueen puheenjohta-

jan paikka siirtyi pitkän linjan duunarimieheltä nuorelle kaupunkilaiselitistille, minkä ansiosta vasemmistoliitto saattaa napata vihreiltä ääniä suurissa kaupungeissa, mutta vastaavasti menettää niitä perinteisiltä duunareilta. Viralliseksi protestipuolueeksi on noussut perussuomalaiset, joka on nostanut kannatustaan lähes kaikissa viimeisimmissä mielipidemittauksissa. Se, miten nykyinen kannatus realisoituu vaaleissa, on kuitenkin vaikeampi kysymys. Vaaleissa on mahdollista äänestää Soinia vain Uudenmaan piirissä ja Halla-ahoa vain Helsingin piirissä, joten puolueella on todellakin suuri työ saada muissa vaalipiireissä tarpeeksi päteviä ehdokkaita nykyisten kylähulluilta vaikuttavien ehdokkaiden lisäksi. Myös perussuomalaisten lamalääkkeet ja muut mielipiteet antavat yhä odottaa itseään. Toistaiseksi on vaikuttanut lähinnä siltä, että puolueen mielestä maahanmuuttoa on rajoitettava, kehitysmaiden asukkaita autettava heidän omassa maassaan leikkaamalla Suomen antamaa kehitysapua, ja että veroja ei saa korottaa, mutta palveluja ja perusturvaa on parannettava. Moraali- ja omatuntopuolue vihreät on hallitusvastuuseen päästyään varmasti valmis jatkamaan hallituksessa lähes millä ehdoilla hyvänsä. Anni Sinnemäki hiljattain väistelikin kysymystä siitä, onko vihreillä mitään kynnyskysymyksiä hallitukseen menemiselle ^2. Ydinvoimaa rakentavassa ja ympäristöjärjestöiltä suurta kritiikkiä saaneessa hallituksessa istumisen lisäksi vihreät on syksyn myötä kunnostautunut muun muassa aja-

malla ns. vihreää verouudistusta, jonka sisältämät kulutusverojen nostot ovat omiaan kyykyttämään vähätuloisia. On myös mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon äänestysprosentti laskee. Jo parin vuoden ajan velloneet vaaliraha- ja lahjussotkut saattavat olla varsin pitkäaikainen mainetahra suomalaiselle politiikalle. Poliitikkojen maine ja luottamus ovat pohjalukemissa, ja kansan luottamusta koeteltiin hiljattain myös päätöksellä nostaa kansanedustajien palkkoja. Kalle Isokallio osui lokakuun alussa naulankantaan: “Meillä on joukkue, joka johtaa yritystä joka tekee 13 miljardia tappiota, puolet siitä joukkueesta on kähminyt työnantajan fyrkkaa ja kaikki tuotteet mitä ne tekee, on susia. Ei missään yrityksessä koroteta sellaisten henkilöiden palkkaa, vaan niille annetaan kenkää.” ^3 Aiotko hoitaa oman osuutesi luotettavimpien ja pätevämpien kansanedustajien valituksi tulemiselle vai antaa koko asian olla? Itse olen kaikesta huolimatta taipumassa jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle. Lisätietoa: 1. YLE (2010). Politiikkaradio: Rapautuuko hyvinvointivaltio? 4.10.2010. http://areena.yle.fi/audio/1331417 2. YLE (2010). Jouren: Paavo Arhinmäki vs Anni Sinnemäki, 8.10.2010. http://areena.yle.fi/video/1343997 3. YLE (2010). Jälkiviisaat, 1.10.2010. http://areena. yle.fi/video/1324480

Lekparker i Helsingfors: från lekverksamhet till rådgivning. Men vad händer sedan? TEKSTI Annika Eloranta

”Asikkalan, Asikkalan puiset rattaat, puiset rattaat..”

ommer du ihåg sången från din barndom? För mig är sången en melodi från det förflutna, främst från sommardagar som jag tillbringade i lekparken tillsammans med min farmor. Sången sjöngs före sommarlunchen, som var dagens toppenstund. Alla barnen fick gratis soppa och föräldrarna slapp matlagningsbesväret. Sommarlunchen serveras än idag, och trots att sommarlunchen snart kan fira sin sjuttionde födelsedag, är motsättningarna för en gratis lunch för barn ännu verklighet. Sommaren 2008, då jag jobbade i två lekparker, verkade vara kritikens sommar, och lunchens framtid var osäker. Lunchen kritiserades på internetspalter som en onödig kostnad för en stad med begränsade resurser och dessutom kritiserades de hemmamammor som tog del i lunchen som slöa mammor som bara utnyttjar systemet. Diskussionen om sommarlunchen visar hur lekparken, den sociala innovationen i Helsingfors, är en arena för åsikter och attityder om både samhället och staden. Lekparkerna har alltid väckt diskussion och framförallt nu, när parkerna än en gång är i förvandlingsprocessen, kommer debatten att öka. Lekparker är inte opolitiska, utan de symboliserar sin tids tankar. Socialutopister så som industrichefen Owens såg i början av 1800-talet lekparken som ett sätt att lära arbetarbarn att bli samhälleligt medvetna aktörer. Några decennier senare insåg pedagoger så som Fröbel värdet av rättslags lekar och lekparken blev ett funktionellt sätt att lära barn sunda levnadsvanor. Socialhygienisk blev lekparken då man i storstäder så som London blev orolig över arbetarbarnens välmående. Parken blev ett sätt att trygga uppväxten och ge möjligheter till övervakade lekar utomhus. I Helsingfors tog man tag i problemet med arbetarbarnen genom att Gymnastiklärarförbundet år 1913 ansökte om resurser för att ordna lekverksamhet för ensamma barn i Berghäll. Förbundets medlemmar ordnade aktiviteter för barn men hade dessutom som målsättning att påverka barnens föräldrar till att ta mera ansvar. I nästan 30 år arbetade man med lekverksamheten utomhus och med leksaker som hämtades varje morgon till lekplatsen. Först 1942 byggdes fasta förvarningsutrymmen för leksakerna och 1951 byggdes de första byggnaderna. Från och med 50-talet har lekpar-

kerna varit öppna året runt och deras antal är idag 70 stycken. Lekparkerna i Helsingfors har, så som många andra serviceformer, först fungerat som en del av föreningsverksamhet och sedan blivit kommunala. Parkerna har varit en del av dagvården, men i dag är lekparkerna en helhet inom socialverkets service för barnfamiljer. Betoningen har förskjutits inte bara på organisationsnivå men även målgruppen har förändrats. Lekparkerna allt mera börjat fokusera sig på förebyggande verksamhet i småbarnsfamiljer. Sedan några år tillbaka har lekparkerna tagit an rådgivningsverksamhet för familjer som väntar sitt första barn. Flera lekparksledare har utbildats till rådgivare, vilket har ändrat arbetets karaktär. Nu förväntas parken vara öppen även kvällstid så att också de arbetande småbarnspapporna kan delta i verksamheten. Babyverksamheten har alltså luckrats upp medan skolbarnens roll i parken har blivit osäker. Det finns diskussioner om att lekparkers eftermiddagsverksamhet skulle delegeras till skolverket, fastän skolverket inte har den nödvändiga kapaciteten eller passliga utrymmen för de ca 5000 barn som behöver lekverksamhet. Diskussionen om sommarlunchen kommer att fortsätta så länge som lunchen serveras, men diskussionen om eftermiddagsverksamheten i lekparken har ännu inte kommit i full gång. Parkerna börjar till verksamhetssättet likna familjecenter, vilket gynnar framför allt baby- eller småbarnsfamiljer där endera föräldern är föräldraledig. Skolbarnen i sin tur kan ses som skolans bekymmer, och då lagen om eftermiddagsverksamhet enbart gäller skolbarn i klass 0-2 samt specialbarn, kan skolbarn i andra åldrar lätt lämnas utanför verksamheten. Parkerna har alltså tagit avstånd från sin ursprungliga uppgift genom att ta an allt yngre barn och familjerådgivning. Frågan framstår: vad kommer att hända härnäst? Kommer skolbarnen att tillbringa sina eftermiddagar i skolan, eller kommer lekparkerna att profilera sig enligt användargruppen? Kommer vi att i framtiden ha skilda skolbarnsparker och småbarnsparker? Måste dessa två målgrupper börja tävla sinsemellan om resurser? Antagligen! Skribenten har fungerat som teamledare i Kimmo lekpark i Kottby 2008-2009. 11

Vieraalla maalla kaukana TEKSTI Minna Nurminen KUVAT Minna Nurminen ja Veli Airikkala

ädet hikoilevat. Kurkussa on pala. Kertaan mielessäni lausetta ”jag talar lite dålig svenska”. Avaan Svenska social- och kommunalhögskolanin, tuttavallisemmin Sossokomin, ovea. Mitä tarkoittikaan ”drag”… Tietysti ovi aukeaa juuri eri suuntaan. Vahtimestari katsoo minua epäilevästi. Tai ehkä vain kuvittelen. Fuksivuonna sain päähäni arveluttavan ajatuksen. Haluaisin opiskella Soc&komilla sivuaineen journalistiikasta. Tämä ajatus ei sulanut päästäni helteisen kesään aikanakaan, päinvastoin: syksyn koittaessa kyseinen laitos tuntui hohtavan kuin valkoinen ratsu valtsikan pihamaalla ja tahdoin hypätä sen selkään. Päätin ainakin yrittää. Ensimmäisellä luennolla olen kyllä kaakin kyydissä, mutta kuin ilman satulaa. Kurssilla on noin 20-30 opiskelijaa ja lehtori tuntee heidät nimeltä. Missä on massaluentosalin viimeinen rivi, jossa voin lukea lehteä ja juoda aamukahvit? Miten uskallan jutella vieruskaverille, kun en edes katsonut Victorian ja Danielin häitä? Luennoilla keskustellaan, ja yllättävän moni osallistuu. Tätähän voisi kutsua jopa yksilölliseksi opetukseksi, pelottavaa. Eräällä luennolla käytämme melkein puolet ajasta Ruotsin vaalien puimiseen. Naurattaa. Tunnen itseni vaihto-oppilaaksi. Miksen vain voinut mennä viestinnän kursseille niin kuin muutkin ihmiset? Mielessäni on vain yksi ajatus: hippulat vinkuen äkkiä Klixille omiensa pariin. Miksi ihmeessä minua jännittää mennä luennolle? Suomenkielisenä tunnen olevani kuin tuhlaajapoika valtakunnan rajalla, piika juhlapöydässä miettimässä, onko minulla oikeus olla täällä. Vastaus on kyllä. Suomalainen alemmuudentunne hiiteen, tässä sitä syödään rapuja niin kuin muutkin. Soc&komin opiskelijoista reilut 10 prosenttia on suomenkielisiä ja Helsingin yliopiston opiskelija saa opiskella vapaasti kyseisen yksikön tarjoamia perusopintoja. Esimerkiksi journalistiikassa aineopintoihin siirtyminen tapahtuu kuitenkin pääsykokeen kautta. Journalistiikan perusopinnot rakentuvat seitsemäs-

tä 2-5 opintopisteen kurssista, jotka käsittelevät teemoja aina sukupuoliteorioista median juridiikkaan. Tähän asti käymäni journalistiikan kurssit ovat tuntuneet vaihtelulta oman aineeni opinnoille, ja lyhyehköt kurssikokonaisuudet motivoivat jatkamaan. Opetus on kieltämättä tasokasta ja reflektoivaa. Kiinnostavia asioita oppii huomaamatta vieraallakin kielellä. Valkoisen ratsun ravi ei ehkä siis olekaan niin hurjaa kuin aluksi kuvittelin. Hengitys kulkee jo tasaisesti, vahtimestarikaan ei näytä enää niin vihaiselta ja pian huomaan kirjoittavani muistiinpanoja ruotsiksi. Ehkä vielä ei tarvitsisikaan lähteä merta (valtsikan pihaa) edemmäs kalaan, vaan seikkailua voisi löytyä jo ihan naapurista. Ruotsin kielen tulevaisuudesta on tänä syksynä noussut jälleen polemiikki. Pakkoruotsi on valjastettu oivaksi poliittiseksi muuttujaksi tulevia eduskuntavaaleja silmällä pitäen. Perussuomalaisten häkellyttävä nousu on pakottanut myös muut ryhmät pohtimaan teesejään. Onko ratsu todella kolmen sotilaan arvoinen? Onko ruotsin kielellä Suomessa tarvetta ja tulevaisuutta? Uskon, että on. Siitä pitää huolen lähes 300 000 suomenruotsalaisen vähemmistö, joka on ylpeä omasta kulttuuriperinnöstään ja pitää kiinni (kieli)oikeuksistaan, juuri niin kuin kuuluukin. Puhe pakkoruotsioligarkiasta ärsyttää. Vaasan seudulla asuneena olen sisäistänyt jo pienenä tyttönä, että ruotsin kieli on hyvä oppia, se on luonnollinen osa yhteiskuntaamme, se on pääoma, kilpailuvaltti, de rigueur. Tiedostan tämän vaikuttavan asenteisiini. Vaikka ruotsin kielen taidolla ei tulisikaan tekemään elämässään pussimattia, väitän ruotsin kielen osaamisen kuuluvan Suomessa yleissivistykseen. Suomi on ollut 700 vuotta Ruotsin vallan alla ja kaksikielinen kotimaa on ainakin jotain, mistä minä olen ylpeä. Kaksikielisyys on myös asennekysymys. Ruotsi ei ole enää vain ”herrain kieli”, jona se ennen käsitettiin, vaan pohjoismaista yhteisyyttä, sopimus joka lujittaa sekä avartaa suhteitamme naapurimaihin, muihinkin kuin Ruotsiin. Ruotsin kielen vastustaminen ja yleinen pohjoismaisen yhteistyön tukeminen ovatkin keskenään ristiriidassa (HS pääkirjoitus 6.10.2010).

Tuoreen pääministerimme kielitaito on ollut tapetilla, eikä vähiten juuri Ruotsin vierailulla. Toisaalta, osaavathan ruotsalaisetkin vieraita kieliä, joten miksi on niin kova juttu puhua Ruotsissa ruotsia ja taas täysin kunnioitettavaa hoitaa asiat muiden maiden kanssa englanniksi? Englantihan on lingua francamme, joten eikö muiden kielien opiskelu siinä tapauksessa ole vain pois muiden aineiden opetuksesta? Opiskelemmehan peruskoulussa ja lukiossa kuitenkin myös pakollisena biologiaa, maantietoa, historiaa ja niin edelleen. Miten siis määritellään, mikä kuuluu yleissivistykseen ja mikä ei? En luultavasti koskaan tule tarvitsemaan tietoa eliömaailman kantasoluista – senkin ajan olisin siis voinut käyttää vaikka ruotsin keskustelukurssilla, jotta en olisi

nyt niin suu täynnä kuivaa heinää? Uskon, että valtiotieteilijä tarvitsee ruotsia, oli hän sitten Lappeenrannassa tai Turussa. Ruotsinkielisten tekstien sujuva omaksuminen ja tuottaminen on mielestäni kohtuullinen vaatimus yhteiskunnassa, jossa elämme. Jokainen voi kuitenkin lopulta päättää, minkälaisia kielivaatimuksia sisältäviin töihin tahtoo hakeutua. Opetelkaa siis lisää ruotsia tai älkää. Opiskelkaa vaikka mandariinikiinaa. Kannustaisin kuitenkin, että menkää rohkeasti Sossokomille, muutenkin kuin lounaalle. Ottakaa kursseja, tutustukaa uusiin ihmisiin, tarttukaa ohjaksiin ja pistäkää laukaksi. Siinähän se valkoinen ratsu on, ihan vieressä. Ja aina voi kömpiä takaisin Klixille.

VELK A M Ä ÄR IT TÄ Ä T A L O U D E N S U U N T A A TEKSTI Pekka Pennanen

yksyllä 2008 kaatunut maailman suurimpiin kuulunut investointipankki Lehman Brothers sai markkinoilla aikaan dominoefektiin verrattavan laskukierteen, joka heijastui niin reaalitalouteen kuin arvopaperimarkkinoille. Osakkeiden laskusuhdanne alkoi jo syksyllä 2007, jolloin indeksit lähtivät loivaan laskuun. Tuolloin markkinoille alkoi tulla ensimmäisiä merkkejä subprime- lainojen ja erilaisten luottojohdannaisten ongelmista. Tämä kaikki konkretisoitui syksyllä 2008, jolloin taloudessa elettiin katastrofaalisia hetkiä. Talouden ongelmat heijastuivatkin nopeasti Yhdysvalloista ympäri maailmaa ja kriisin aikaansaama kurimus alkoi hellittää osakekurssien nousuna vasta vuoden 2009 maaliskuussa. Talous lähti lopulta hitaaseen nousuun, joskin nousu on hyvin vahvasti elvytysvetoista. Suuria ongelmia saatetaan kohdata etenkin kun mittavista elvytystoimista on tarkoitus luopua. Tarkkaa ajankohtaa elvytystoimista luopumiselle ei kukaan osaa ennustaa ja suurena riskinä onkin talouden nousun hidastuminen uudelleen elvytyksen loppuessa. Huolestuttavaa on myös elvytyksen osittainen kroonistuminen aina vain uusien elvytyspakettien muodossa, joita kehitellään ympäri maailmaa. Viimeisimpänä uudesta elvytyspaketista on puhunut muun muassa Japani sekä Yhdysvaltain keskuspankki FED. Kuluneen kahden vuoden aikana markkinoille on syötetty yltiöpäisen suuria summia velkarahaa elvytyksen nimissä, vaikka osa tästä toiminnasta on saattanut pahimmassa tapauksessa olla täysin tehotonta, eikä välttämättä ole ollut edesauttamassa reaalitalouden nousua. Halpaa velkarahaa onkin ajautunut osake- ja johdannaismarkkinoille ja riski arvostuskuplien syntymiselle on ilmeinen. Avainasemassa onkin nyt valtioiden massiivinen velkaantuminen, joka johtuu niin talouden elvytyksestä kuin julkisten menojen kasvamisesta. Trenditutkija Gerald Celente huomauttaakin, ettei arvopaperistettu julkinen velka voi kasvaa loputtomasti. Hän näkee ongelmana myös sen, että rahaa painetaan

tyhjästä ja näin ollen sen arvo ei perustu mihinkään. Tätä rahaa sitten lainataan eteenpäin alhaisella korolla odottaen sen synnyttävän tehokasta talouskasvua. Celente arvioikin talouden globaalin elvytyksen ja rahan painamisen olevan täysin kestämättömiä toimenpiteitä. Lisäksi hän ennustaa, että vuoteen 2012 mennessä sosiaalisesta rauhattomuudesta tulee maailmanlaajuinen ilmiö ja luottamus talouteen romahtaa parin vuoden kuluessa. Kriisi ei suinkaan ole talouden osittaisesta toipumisesta huolimatta kuitenkaan ohi. Velka on kasvanut jättimäisiin mittoihin ja keskuspankit sekä muut viranomaiset tekevät kaikkensa, ettei velkakupla poksahda tyhjäksi. Huolestuttavaa on esimerkiksi Kiinan mahdollinen asuntokupla, jonka syntymistä on edesauttanut halpa lainaraha ja kasvanut asuntokysyntä. Puhjetessaan Kiinan asuntokupla voisi saada aikaan samantyyppisen katastrofin kuin Yhdysvaltojen asuntokort-

”Mittavista elvytystoimista huolimatta työttömyys on kasvanut mutta samalla velka vain lisääntynyt. Yhtälö ei ole pitkällä aikavälillä kestävä.”

titalon romahtaminen vuonna 2008. Pahimmissa skenaarioissa se voi vetää koko maailmantalouden laskuun ja sitä myöten uuteen lamaan. Tätä teoriaa tukee myös valtioiden mittavat alijäämät. Myös työttömyyden kehitys ei lupaa hyvää ja esimerkiksi euroalueen työttömyys on korkeimmillaan kahteentoista vuoteen. Mittavista elvytystoimista huolimatta työttömyys on kasvanut, mutta samalla velka vain lisääntynyt. Yhtälö ei ole pitkällä aikavälillä kestävä. Talouden nykytilaa voidaan aiheellisesti kuvata velkaantumisen supersykliksi, jota keskuspankit ylläpitävät. Markkinoille kyseisen termin on lanseerannut suursijoittajien korkealle arvostama analyysiyhtiö BCA Research. Eräs syy vuoden 2008 finanssikriisille oli liian massiivinen velkaantuminen mutta nyt sekä Euroopan valtiot että Yhdysvallat ovat huomattavasti velkaisempia kuin ennen kriisiä. Onkin ilmiselvää, että lähivuosina tarvitaan menoleikkauksia tasapainottamaan valtioiden budjetteja. Luultavasti myös veroja joudutaan korottamaan, mutta tämä on tietysti työllisyyden ja investointien kannalta tuhoisaa. Enää ei ole poliittista mahdollisuutta elää yli varojensa. Lähtökohta kysymykseen talouden suunnasta on lyhyesti se, ettei näin voida jatkaa kovinkaan pitkään. Velkaantumisen rajat tulevat jossain vastaan, kuten Kreikan esimerkki osoittaa. Maa ajautui IMF:n ja muiden euromaiden tukipaketin varaan. Ennen tukipakettiin turvautumista Kreikka oli piilotellut kymmenen vuoden ajan miljardien edestä velkojaan EU:lta investointipankki Goldman Sachsin avustuksella. Kreikan tukipaketin perusideana on, että velkaiset euromaat ottavat lisää velkaa ja lainaavat velkarahaa vielä velkaisemmalle Kreikalle, koska tämä on velkaantunut liikaa ja ei pysty hankkimaan markkinoilta rahoitusta kohtuullisella korolla. Tukipaketin tarkoitus on säilyttää Kreikan valtion maksuvalmius ja markkinoiden luottamus maahan. Tukipaketti itsessään on ongelmallinen ratkaisu EU:n perussopimuksen nojalla. Perussopimus kieltää muita euromaita puuttumasta toistensa talouteen ja tuo vahvasti ilmi, että jokaisella euromaalla on itsellään täysi vastuu

oman julkisen talouden kestävyydestä. Euromailla ei pitäisi perussopimuksen nojalla olla minkäänlaista yhteisvastuun periaatetta toistensa tukemisessa talouskysymyksissä. Tätä näkökulmaa on tuonut esille Suomessa muun muassa eduskunnan puhemies Sauli Niinistö. Näyttääkin siltä, että EU:n suurimmaksi arvoksi arvoyhteisönä alkaa muodostua velkaantuneiden euromaiden talouksien paikkaaminen lisävelalla. ”Talouden nykytilaa voidaan aiheellisesti

kuvata velkaantumisen supersykliksi, jota keskuspankit ylläpitävät.” Luultavasti Kreikalle lainattuja tukieuroja ei kenties koskaan saada takaisin ja korkomarkkinat veikkaavat Kreikan ennen pitkää kaatuvan. Suuria ongelmia tulee viimeistään sitten, kun Kreikalle suunnattujen tukieurojen virta tyrehtyy. Toisaalta myös muut euromaat ovat syvässä velkasuossa ja esimerkiksi Irlannin tai Portugalin on pelätty päätyvän samaan seuraan Kreikan kanssa. Näiden maiden pitkäaikaiset markkinakorot ovat myös nousseet, joka kertoo markkinoiden epäluottamuksesta niiden kykyyn hoitaa velkavastuitaan. Talouden kristallipallojen näkymät ovat siis jokseenkin sumeat ja pahin voi olla vasta edessä kun velkamiinaa on jossain vaiheessa pakko alkaa purkamaan. On selvää, ettei se voi olla vaikuttamatta niin talouskasvuun kuin osakemarkkinoiden arvostustasoihin, jotka usein ennakoivat reaalitalouden suuntaa. Tätä ennen markkinoilla tosin voi tapahtua ihan mitä tahansa. Talouden globaalit, velkaan perustuvat pelastus- ja kasvuntukemisyritykset muistuttavat jossain määrin münchhausenilaista kikkailua. Itseään kun on perin vaikeaa nostaa suosta.

Kirjoittaja ei tingi saunomisesta missään olosuhteissa. 15

Katsaus opiskelijapolitiikan syksyyn TEKSTI ja KUVA Tuomas Tuure

man ylioppilaskuntamme jäseniin eli HYY:n piiriin lukeutuvat kaikki Helsingin yliopistossa kirjoilla olevat perustutkinto-opiskelijat ja tällä hetkellä jäsentemme määrä on n. 33 000. HYY tarjoaa jäsenilleen neuvontapalveluita ja edunvalvontaa sekä erilaisia jäsenetuja ja jäsenyys oikeuttaa suoraan lukuvuositarralla yhteiskunnan tarjoamiin opiskelijaetuihin. Tunnetuimpia brändejämme ovat YTHS ja Unicafe. HYYn tehtävä on tukea myös toimintatuella ja tilaratkaisuilla piriissämme toimivia noin 300 järjestöä, joista Stigma on yksi. Helsingin yliopisto järjestää siis autonomisesti opetuksen, mutta HYY vastaa muusta. Opiskelu on kuitenkin mahdollista vain HYY:n jäsenille (laki pakkojäsenyydestä). Rakkaan ylioppilaskuntamme syyskausi on alkanut kaksijakoisen vauhdikkaasti. Toisaalta opiskelijoiden vaikuttaminen tulevien eduskuntavaalien vaaliteemoihin on voimakkaasti agendalla ja toiminta on vihdoin avoimen poliittista, kuten opiskelijoiden elintaso tai koulutusmahdoliisuus edellyttävät. Toisaalta ylioppilaskuntamme painii vakavan talousahdingon parissa, mikä pakottaa säästöihin tulevina vuosina.

HYYn huonoon taloustilanteeseen vaikuttavat monet globaalit kysymykset, eikä tilanne ole suinkaan mahdoton, mutta yleisesti taloustilanne ei ole kulkenut aivan Strömsön malliin ja tämä näkynee tulevina vuosina opiskelijoille ja ainejärjestöille tarjottavissa palveluissa. Ylioppilaskunnan omistama osakesalkku romahti taantumassa, eikä kirjakustannus lyönyt leiville. Myös opiskelijoiden yleiseksi kesäpaikaksi hankittuy Villa Kuunari - huvila on kalliissa homeremontissa. Leppäsuolle noussut kolmas ylioppilastalomme (mm. Sivistys-sauna) osoittautui puolestaan odotettua kalliimmaksi.Tällä hetkellä edustajiston hyväksymä organisaatiouudistus asettaa viitekehyksen tulevalle toiminnalle. Linjamme tulisi kuitenkin olla selkeästi opiskelijoiden puolella: Huonoa liiketoimintaa ei voi maksattaa leikkaamalla jäsenpalveluista ihmisille tärkeimpiä (Unicafe, YTHS), eikä läsnäolosta ydinkeskustassa (ylioppilas-

”Koulutuksen maksuttomuus on Suomessa tällä hetkellä aidosti uhattuna ensimmäistä kertaa sitten 1960-luvun.”

talot, Alina-salin kaltaiset juhlatilat) voi luopua ilman massiivisen huonoa lopputulosta. Onneksi myös muuhun maailmaan voi vaikuttaa kevään vaaleissa: HYY:n teemat tuleviin eduskuntavaaleihin ovat selkeät, eivätkä jätä prioriteettejamme epäselviksi edes tynnyrissä asuville poliitikoille. Näissä myös ylioppilaskuntiemme katto-organisaation eli Suomen Ylioppilaskuntien Liiton rooli on suuri. Ensinnäkin koulutuksen on säilyttävä kaikille maksuttomana peruskoulusta tohtorintutkintoon asti, eikä minkäänlaisia myönnytyksiä tule tehdä, sillä jokainen myönnytys on askel tiellä kohti totaalista maksullisuutta. Näin sosiaalipolitiikkojen näkökulmasta tulisi huomio kiinnittää myös maksuttoman koulutuksen universaaliin luonteeseen, sillä ajatus ilmaisesta koulutuksesta köyhäinavun muotona johtaa vauhdikkaasti maksulliseen järjestelmään, jossa korkeintaan neljännen polven syrjäytyneellä olisi mahdollisuus stipendiin. Nykyinen järjestelmä takaa tasa-arvoisen sivistyksen, vailla minkäänlaista tarveharkintaa tai stigmatisoivaa köyhyyspolitiikkaa. Koulutuksen maksuttomuus on Suomessa tällä hetkellä aidosti uhattuna ensimmäistä kertaa sitten 1960-luvun, sillä valtioneuvoston työryhmässä on vilpitön tahtotila saada ihmiset maksamaan tutkinnoistaan vailla minkäänlaista kompensointia yhtään kenenkään sosiaaliturvaan. Mikäli tätä ei haluta, on syytä toimia laajalla rintamalla nyt! Toisekseen sosiaaliturvasta on tehtävä näppärää perustulon keinoin, eikä ketään tule pakottaa elämään lainan varassa. Näin opiskelijat pääsisivät vihdoin ihmisiksi kutsutun väestöryhmän piiriin, jolle ei voi ehdotella valtioneuvoston illanvietossa väännettyjä ideoita loputtomasta lainataakasta, epävarmasta työllistymisestä, tulevien eläkkeiden maksamisesta ja koulutuksen maksullisuudesta. Suomalaisten ainutlaatuinen tapa ottaa valittamatta paskaa niskaan ei saisi jatkua tässä polvessa, mikäli se opiskelijatoiminnasta on kiinni. Kolmantenta pääteemanamme on ilmastopolitiikka, jonka vaikutusten kanssa nykyinen sukupolvi joutunee työskentelemään siinäkin vaiheessa, kun nykyinen

päättäjäpolvi pelaa päätoimisesti golfia Mallorcalla. Näin ollen ilmastopolitiikan tuominen politiikan keskiöön kaupunkiasumisen, energiaverotuksen uudistamisen, kävelykeskustan, joukkoliikennelipun ja monien muiden sivistysmaihin kuuluvien innovaatioiden keinoin on HYY:n kolmas keskeinen teema vaaleihin 2011. Sukupolvipolitiikkaa ei pidä pelätä, kun koko opiskelijaryhmä kuuluu pääosin 1980-luvun aikana ja sen jälkeen syntyneisiin. Lyhyesti: Ilmainen koulutus, puhdas ilma ja riittävästi fyrkkaa olisi aika hyvä setti. Myös jotain opiskelijapalveluja pitäisi olla jatkossakin.

Kirjoittaja on HYY:n edustajiston Vihreiden ryhmän puheenjohtaja sekä HYY:n hallintoneuvoston jäsen. 17

Uskotko tulevaisuuteen?

TEKSTI Mikael Isoaho

ristittynä minulta tullaan joskus kysymään, miksi minä "uskon Jumalaan". Tällöin joudun usein vastausta antaessani tarkentamaan, mihin tai pikemminkin keneen tuo uskoni kohdistuu, ja keneltä se on peräisin. Pelkästä teistisestä filosofiasta kun harva saa ihmeempiä kiksejä. Vajaat kolme vuotta sitten istua rötkötin kalpeana bussinpenkillä paluumatkalla poliittisen järjestön kokouksesta. Olo oli helvetillinen: tappava krapula yhdistettynä monen yön valvomiseen. Edellisenä yönä olin tehnyt sen virheen, että olin nukkunut tunnin yöunet – kuten moni tietää, tunnin torkku juhlinnan jälkeen ennen aamuherätystä aiheuttaa hirveämmän olon kuin jos ei nukkuisi ollenkaan. Tuohon aikaan uskoin poliittiseen ideologiaan, uskoin toiminnallani olevani osa jotakin suurta ja hienoa, pääseväni "vaikuttamaan". Näinä päivinä vaatii määrättömästi uskoa uskoa poliittiseen ideologiaan. Allekirjoittaneelta ei moista uskonsankaruutta löydy.

Puhtaasti maailmankuvallisessa mielessä kysymys "miksi uskot Jumalaan" on siinä mielessä mielenkiintoinen, että se vaatii perusteluita "uskolle Jumalaan", erotuksena mistä tahansa uskosta. Kristitty uskoo toki, että on olemassa persoonallinen Jumala, mutta hän uskoo paljon muutakin. Agnostikko uskoo premissiin "ei voida tietää...", joka tosin on jo itsessään ehdotonta tietoa välittävä lause, ateisti uskoo, ettei persoonallista Jumalaa ole, ja niin edelleen. Rajallisina olentoina kaikki tietomme on uskon varassa: viime kädessä meidän on uskottava, että voimme luottaa järkeemme ja että aistimme antavat meitä ympäröivästä maailmasta meille luotettavaa tietoa, mistä taas voimme vakuuttua ainoastaan aistihavaintojemme varassa. Ratkaisevaa uskon itsensä sijasta on siis uskon kohde. Ei todellakaan olisi pahitteeksi, että maailmankuvamme olisi perusteltu ja perustuisi johonkin muuhun kuin mutuun – mutta onko siinä vielä kaikki? Voimme arvioida maailmankatsomuksia erilaisin arviointikriteerein, ja näin meidän tulisikin tehdä voidaksemme perustella maailmankuvamme. Voimme kysyä, ovatko ne loogisesti mahdollisia, riittääkö niiden selitysvoima selittämään sen syy- ja seurausketjun, joka

maailmankaikkeutemme on, mitä näkemystä kokeellisen luonnontieteen tulokset tukevat parhaiten, miten katsomukset selittävät tietoisuuden ja persoonallisuuden olemassaolon, pahan ongelman, ja niin edelleen. Voimme kysyä, onko katsomuksen edellyttämä historiallinen aineisto, kuten Raamatun kirjoitukset, luotettavaa. Voimme myös tarkastella millainen ihmiskäsitys niistä seuraa, ja elääkö maailmankatsomuksen edustaja johdonmukaisesti tuon ihmiskäsityksensä mukaan. Kaiken tämän loputtomalta tuntuvan prosessin jälkeen meidän tulisi valita katsomus, joka edellyttää vähiten uskoa, eikä sitä, joka edellyttää uskoa eniten. Siinä, että ihminen muuttuu etsijästä löytäjäksi, on kuitenkin kysymys paljosta muustakin kuin maailmankatsomuksellisesta vakuuttumisesta. Euroopassa kirkkorakennukset jakaantuvat käytännössä kahteen luokkaan: niihin, jotka ovat sunnuntaina täpötäysiä, ja niihin, jotka sitä vastoin ovat typötyhjiä ja voisivat periaatteessa toimittaa museon virkaa. Jälkimmäisissä voi käydä katsomassa upeaa arkkitehtuuria, perinteiden näyttelyä ja ihmettelemässä, että demareiden puoluekokouksessakin kuulee enemmän Jumalasta kuin papin saarnassa. Jollei tätä suhdetta Korkeimpaan ole, hankalaa siitä on toisillekaan kertoa. Tyhjästä kirkosta poistuva etsijä laittaa kädet taskuun pohtiessaan mitä muuan sanaseppo tarkoittikaan kiteyttäessään "going to a church makes you Christian as much as going to a garage makes you a car". Postmoderni, pirstoutunut yhteiskuntamme on monessa mielessä samanaikaisesti sekä uskomusten ja ideologioiden markkinapaikka että niiden hautausmaa. Ihmisen touhuja katsellessa vaatii melkoista uskoa uskoa tulevaisuuteen. Helpompaa se toki on, kun ei kuvittele tulevaisuuden olevan omissa käsissään. Näyttipä tulevaisuus inhimillisesti katsoen miltä hyvänsä, minä uskon tulevaisuuteen. Uskotko sinä?

elsingin sosiaaliasemilla on aloitettu palveluverkon kehittäminen. Jopa alkoikin kiinnostaa? Kannattaisi. Tulevaisuus on sosiaalivirastossa aikuissosiaalityön osalta harvinaisen auki. Säästöjä tavoitellaan tilojen vähentämisellä: selvittämällä sähköisen asioinnin, etätyön, jalkautumisen ja joustavien työaikojen käyttöä. Taululla komeilee tavoite palvelujen muuttumisesta asiakaslähtöisemmiksi. Sosiaaliasemat toimivat pilottina säästöihin tähtäävissä toimenpiteissä, jonka jälkeen niitä lähdetään viemään eteenpäin myös muualla sosiaalivirastossa. On pantava merkille, että nimenomaan sosiaaliasemat olivat kuntapoliitikkoja säästöjen osalta kiinnostaneita toimipaikkoja: sosiaaliasemilta vaadittiin tilasäästöjä, muiden toimipaikkojen säästöjä ehdotti virasto itse. Sosiaalijohtaja Paavo Voutilainen totesi asiaan, että sosiaaliasemat ovat saamassaan huomiossa etuoikeutettuja. Kun kyseessä on yksi sosiaalialan suurimmista työnantajista, asian merkitys alan opiskelijoille ei ole vähäinen – varsinkin, kun on todennäköistä, että muitakin kuntia kiinnostaa, mitä Helsingissä tapahtuu. Työn puitteiden mukana muuttuvat väistämättä myös työn sisällöt. Äkkiseltään on vaikea kuvitella työhuoneestaan luopunutta ja alueelle jalkautunutta sosiaalityöntekijää hakkaamassa koneelle toimeentulotukipäätöksiä. Jääkö sossun luukku historiaan? Asian positiiviset puolet on toki syytä nähdä. Jäykkää ja vanhaa järjestelmää onkin syytä uudistaa. Mikä olisi sen ihanampaa aikuissosiaalityöntekijälle kuin vapautua ruuhkautuneen toimeentulotukityön ikeestä asiakkaiden pariin? Sosiaalityö joutuu kuitenkin jatkossa väistämättä perustelemaan paikkaansa aikuistyön kentässä. Jalkautuvaa lähityötä kun saa halvemmallakin. Henkilökunnan kehittämisintoa himmentänee se, että suunniteltu kehittäminen tapahtuu taloudellisten olosuhteiden pakosta. Henkilökunnan tiedotustilaisuudessa kerrottiin, ettei kehittämistä varten ole budjetoitu rahaa. Esimerkiksi mahdolliseen sähköisen asioinnin tietojärjestelmään menevä pitkä penni täytyy ensin jostain säästää. Talous- ja suunnittelukeskus on asettanut tavoitteeksi suoritteen yksikköhinnan vähentämisen, eli esimerkiksi yksittäisen asiakastapaamisen hinnan laskemisen. Millainen sisältö näille suoritteille jää? Jotain muutoksen hengestä ehkä kertoo, että tiedeyhteisön puheenvuoron henkilökunnan tiedotustilaisuudessa käytti Aalto-yliopiston työpsykologian ja johtamisen tutkija. Mikäli tavoitteena on se, että säästöt ovat toiminnan kehittämisen mukava sivutuote, eikö sosiaalialan kehittämisestä puhumaan sovi sosiaalialan asiantuntija?

O I V A L T A M I S E N I L O S T A TEKSTI ja KUVA Jonas Sjöblom

yyskuisena keskiviikkoiltapäivänä kävin haastattelemassa ajatushautomo Demos Helsingin tutkijaa Outi Kuittista yhdistyksen toimistossa Viiskulmassa. Teen juonnin lomassa keskustelimme hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta, tutkijan työstä ajatushautomossa ja junamatkailusta Euroopassa. Kuittinen on valtiotieteiden maisteri ja valmistunut tiedekunnastamme pääaineenaan politiikan tutkimus. Demos Helsinki on muodoltaan yhdistys ja sillä on kahdeksan työntekijää. Sen perusti joukko yhteiskunnasta kiinnostuneita kansalaisia vuonna 2005. Demos Helsinki tekee tulevaisuusorientoitunutta tutkimusta hyödyntäen akateemista tutkimusta ja soveltaen sitä konkretiaksi. ”Me yritetään tulkita megatrendejä yhteiskunnan, instituutioiden ja yksittäisten ihmisten toiminnan kannalta”, Kuittinen muotoilee. Demos Helsingin tutkimuksen keskeiset teemat ovat hyvinvointi, demokratia ja osallistuminen, tulevaisuuden kaupungit sekä vähähiilinen yhteiskunta. Kuittinen muistaa omista opinnoistaan sen, miten pintapuolisesti yhteiskuntatieteiden klassikkoteoksia opiskeltiin, ja niiden relevanssi nykypäivän näkökulmasta jäi usein hämäräksi. Kuitenkin demoslaisten työssä esimerkiksi Dewey ja Arendt ovat olleet jatkuvasti kovassa käytössä. Kuittinen painottaa, että Demos Helsinki on poliittisesti sitoutumaton ja kuvailee työporukkaa jopa politiikkanihilisteiksi. Ihanneyhteiskunassa muutoksen pitäisi Kuittisen mukaan lähteä liikkeelle ihmisistä, alhaalta ylös - instituutioiden tukemana. Demos Helsingillä onkin vahva empowerment-ajattelu toiminnassaan ja ihmisten oivalluttaminen on työssä keskeisessä roolissa. ”Instituutioiden pitäisi mahdollistaa ja tukea ihmisten omaa toimintaa ja ihmisten pitäisi pystyä vaikuttamaan asioihinsa muutenkin kuin äänestämällä vaaleissa kerran neljässä vuodessa. Politiikan ja demokratian pitäisi tulla ihmisten arkeen. Demokratia lähtee aidoimmillaan toiminnasta yhteisöissä, joiden osa yksilö on”, Kuittinen kiteyttää. Hyvinvointivaltion ikuinen kriisi Kuittisen näkemykset hyvinvointiyhteiskunnan tilasta ovat tutun kuuloisia sosiaalipolitiikan opiskelijoille: ”Nykyisessä hyvinvointivaltiossa ihminen voi vain valittaa virastoon, ajattelu on tukikeskeistä eivätkä ihmiset voi vaikuttaa suoraan käytäntöihin. Instituutioi20

den pitäisi auttaa ihmisiä rakentamaan ratkaisuja. Lähiympäristöön vaikuttaminen on yhtä tärkeää demokratiaa kuin puoluepolitiikka. Hyvinvointivaltio on alun perin rakennettu perustarpeiden tyydyttämiseksi ja haluttiin tarjota kaikille samaa, mikä ei enää riitä. Se rakennetttiin erilaista yhteiskuntaa varten. Tästä on syntynyt paitsi taloudellinen myös laadullinen kriisi. Se näkyy esimerkiksi mielenterveyspalveluissa tai vanhustenhuollossa.” Suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä Demos Helsingille ovat tällä hetkellä kokeiluyhteiskunta, työn merkityksellisyys ja demokratian suhde arkeen. Kokeiluyhteiskunnassa prototyyppaamiselle eli asioiden kokeilemiselle käytännössä pitäisi antaa tilaa. Kuittinen painottaa, että ratkaisu löytyy usein kokeilemalla. Ihmiset ovat tänä päivänä koulutetumpia kuin koskaan ja hakevat merkityksellistä tekemistä. Perinteisesti ajatellun työn ideasta, kahdeksan tuntisesta päivästä viitenä päivänä viikossa, pitäisi luopua. Koulutetut ihmiset haluavat jakaa aikaansa monen asian kesken, jolloin ajankohtaisiksi kysymyksiksi tulevat työn jakaminen ja kysymys siitä, mikä katsotaan työksi ja mikä ei. ”Mitä jos kaikki aika sulaisi merkityksellisten asioiden tekemiseksi eikä tiukasti työ- ja vapaa-ajaksi”, Kuittinen pohtii. Moni poliitikko on hakenut tähän ratkaisua perustulomalleista. Demokratian ja arkipäivän suhde pitäisi Kuittisen mukaan olla sellainen, että jokainen ihminen saisi antaa toiminnallisen panoksensa yhteiskunnan kehittämiseen. Käytännössä tätä voisi helpottaa esimerkiksi mahdollisuus käyttää koulujen tiloja nykyistä joustavammin erilaisten kansalaisjärjestöjen ja yhdistysten toimintaan. Kuittinen kertoo Demos Helsingin tutkimuksen kurkottavan usein pitkälle tulevaisuuteen ja asiakkaat yritetään saada näkemään, millainen yhteiskunnallinen tilanne on esimerkiksi vuonna 2050. Tähän visioon vaikuttavat paitsi tiedossa olevat asiat, kuten päästöjen vähentämisen tarve ja väestörakenteen muuttuminen, mutta myös asiakkaan toiminnan muutos, joka nyt voidaan toteuttaa. Yhdessä tekemistä ja uusia ideoita Demos Helsinki tekee yhteistyötä sekä yritysten että julkisten organisaatioiden kanssa. ”Tilaajat eivät voi etukäteen tietää, mitä ne saavat tilatessaan meiltä jonkun selvityksen, vaan lopputulos muovautuu aina pro-

sessin kuluessa yhdessä tekemisen kautta”, toteaa Kuittinen. Hän myös painottaa, että Demoksen julkaisut eivät keskity vain jonkun yhden organisaation asioihin, vaan niillä pitää olla aina laajempaa yhteiskunnallista relevanssia. Perustyöpäivänä demoslaiset tapaavat erilaisia ihmisiä, pitävät heille työpajoja, käyvät pitämässä esitelmiä ja organisoivat tapahtumia. ”Mun työ on saada päivittäin ihmiset oivaltamaan, mitä esimerkiksi ilmastonmuutos tarkoittaa juuri jonkun tietyn alan tai työtehtävän kannalta ja miten siihen voitaisiin vaikuttaa arkipäiväisillä ratkaisuilla. Yritykset ovat aika erilaisilla tasoilla suurten yhteiskunnallisten muutosten ymmärtämisessä ja siinä miten ilmastonmuutosta jarruttavat asiat voitaisiin yhdistää yrityksen toimintatapoihin.” Kaikki projektit aloitetaan ja lopetetaan yhdessä, ja yhdessä tekeminen on keskeinen metodi demoslaisille. Kuittinen uskoo Demos Helsingin hyvän maineen kentällä johtuvan siitä, että työntekijät ovat mukana työssään koko sydämellään: ”Me rakastetaan meidän duunia, ja kyllä me yömyöhään hiotaan meidän loppuraportteja ennen niiden julkaisemista.” Työn tuloksia kuulemma valitettavan harvoin itse näkee käytännössä, mutta yrityksissä asiat saattavat muuttua nopeammin kuin julkisella sektorilla. ”Tää duuni on tämmöstä yhteisyrittämistä ja siisteintä tässä on yhdessä tekeminen. Tässä pääsee oikeasti myös hyödyntämään omaa koulutustaan ja käyttämään mielikuvitustaan siinä, mikä olisi hyvä yhteiskunta ja millaisilla ratkaisuilla sen toteutumista voisi edes-

auttaa.” Demoslaiset ovat suosineet innovatiivisia työtapoja ja ovat muutamana vuonna viettäneet helmikuun junamatkaillen Euroopassa teemalla ”Pakoon helmikuuta”. Helmikuu on demoslaisten mielestä masentava kuukausi viettää Viiskulmassa, joten mikseivät läppärityöläiset voisi viettää sitä esimerkiksi Pohjois-Italiassa. ”Kun työporukalla on kakskytneljäseittemän yhdessä, tulee tehtyä aika paljon töitä, mutta reissussa ollessa se tuntuu myös lomalta”, Kuittinen kuvailee. Demos Helsinki on yhteiskunnallinen yritys ja varsinkin akateemisten nuorten keskuudessa Kuittinen näkee yhteiskunnalliselle yrittämiselle olevan tilausta. Akateemisesti koulutetut nuoret aikuiset eivät näe yrittäjyyttä useinkaan vaihtoehtona. ”Yhteiskunnallisina yrittäjinä ollaan lähempänä ihmisiä kuin monesti julkisella sektorilla tai yritysten yhteiskuntavastuuyksiköissä. Yhteiskunnallinen yrittäjyys on yhteisökeskeistä ja siinä ratkaistaan tietyn yhteisön ongelmia eikä esimerkiksi Suomen tai kokonaisen kunnan ongelmia”, Kuittinen sanoo. Yhteiskunnallinen yrittäjyys on Suomessa vielä lapsen kengissä, eikä sitä olla osattu tukea oikein esimerkiksi lainsäädännön tasolla. Yhteiskunnalliset yritykset ovat olemassa oleva ilmiö, jolle on vasta nyt annettu nimi, ja yhteiskunnallisten yritysten ja yrittäjien esiin tuleminen olisikin Kuittisen mukaan nyt tärkeää. Millaisen yrityksen sinä perustaisit? Tutustu Demos Helsingin toimintaan ja projekteihin osoitteessa www.demos.fi.

Uusi, uljas maailma TEKSTI Aki Tetri KUVAT Minna Nurminen

yyskuun lopussa järjestettiin vanhalla kaksi tulevaisuuteen tähyävää seminaaria: Degrowth -kasvu murroksessa sekä Megapolis 2025 – kaupungin rytmit. Kajahdus kävi kuuntelemassa, kuinka maailma pelastuu.

Täytyy myöntää heti alkuun: olen todella väsynyt ”yhteiskunnalliseen keskustelun herättämiseen” ja maailmaa syleileviin, ristiriidattomiin tulevaisuuvisioihin. Vaikka degrowth -liike on saanut aika lailla jalansijaa julkisessa keskustelussa, on minun ollut vaikea löytää mitään konkreettista ”kasvun on ihan oikeesti hei loputtava” -diskurssin alta.

Seminaarin käytyäni huomasin, että samaan aikaan olin oikeassa ja väärässä. Emeritusprofessori Serge Latouche avasi degrowth-liikettä monesta suunnasta: hän puhui niin ekologisesta jalanjäljestä kuin kymmenportaisesta ohjelmasta, jolla muutamme omaa käyttäytymistämme ja yhteiskunnan rakenteita. En pureudu tähän sen enempää, mutta mieltäni jäi arveluttamaan kysymys, voiko kapitalismiin perustuva talous olla kasvamatta? Paneelikeskustelussa keskustelleen Sixten Korkmanin oli ainakin vaikea niellä kasvun rajoituksia. Sosiaalipoliitikolle degrowth-keskustelu tuntui myös skitsofreeniselta: me olemme tottuneet ajatukseen, että talouden on kasvettava, jotta edes nykyisenlaiset hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkot saadaan pidettyä kasassa. En ihmettele, ettei seminaarissa pahemmin sosiaalipoliitikkoja näkynyt. Epätoivon jälkeen hain vastauksia jostain helpommin määriteltävästä ja käsitettävästä, kaupungista. Dodon järjestämä Megapolis 2025 -kaupungin rytmit -tapahtuma kuulostikin jo paljon menevämmältä kuin vastustaminen ja lisääntyvän niukkuuden jakaminen. Tilaisuus ei pettänyt odotuksiani: näimme autoliikennettä dissaavan rennon virkamiehen, tanskalaista pyöräilykulttuuria raflaavasti fiilistelevän ja tuotteistavan luovan työläisen sekä kasvisruoan hypetyksen. Anni Sinnemäki ja Tuomas Toivonen sopivat loistavasti luovaa luokkaa ja akateemisuutta yhdistelevään tilaisuuteen. Mitä viikonlopusta jäi käteen? Ainakin varmuus siitä, että ihmiset ovat kiinnostuneita ympäristökysymyksistä, ja olivat valmiita uhraamaan viikonloppunsa asian puolesta. Tietoa on, sitä osataan markkinoida ja sitä osataan hakea. Ihmiset myös ymmärtävät – enemmän tai vähemmän – että meidän tulee muuttaa elämäntapaamme niin yhteiskunnan kun kaupunginkin tasolla. Enemmän fillareita, kasvissafkaa ja downshiftaamista. Meidän on kuitenkin tehtävä muutakin, pelkkä akateemispainoitteinen keskustelu samanmielisten kanssa ei riitä. Meidän pitää mennä edemmäs, epämukavuusalueelle: suunnata politiikkaan, tehdä kriittistä tutkimusta tai kasvattaa itse oma ruokamme. Thomas Wahlgrenia lainaten: ”Let's get our hands dirty.” Linkkejä: degrowth.fi dodo.org

KAJAHDUS

23 23

T I E T E E L L I N E N

ILLU

TEKSTI Veli Airikkala

ain tehtäväksi kirjoittaa tulevaisuuden tutkimuksesta oppiaineena. Mikä se on, mitä sillä tehdään, onko siitä hyötyä? Aivoni poukkoillessa Chewbakasta Starship Troopersin mutanttihämähäkkeihin, päätin tehdä sen, mitä ilmeisesti kuuluu totaalisen tietämättömyyden vallitessa tehdä. Kysyin Wikipedialta. ” Tulevaisuudentutkimus eli futurologia on monitieteinen ja tieteiden välinen tiedonala, jonka päätehtävä on kartoittaa jonkin ilmiön mahdollisia, todennäköisiä ja toivottavia tulevaisuuksia.” Jaahas. Miten tämä sitten

tehdään? Tuskin ennustuspalloa ravistelemalla tai eläimen maksasta lukemalla. Täytynee edetä seuraavalle tiedonkeruutasolle. Kysyin asiantuntijalta. Hanna-Kaisa Aalto, tulevaisuuden tutkimuskeskuksen koulutussuunnittelija kertoo tulevaisuuden tutkimuksen olevan tulevaisuutta koskevan tiedon keräämistä, sen kriittistä analysointia, luovaa syntetisointia ja systemaattista esittämistä. Tulevaisuuden tutkijat siis katsovat ympärilleen, imevät tietoa ja käsittelevät sitä luoden mahdollisia tulevaisuuden skenaarioita, useimmiten kvalitatiivisin menetelmin. Nykyään tulevaisuuden tutkimuksen metodologiaan on lisätty tilastollisiakin (vrt. kvantitatiivisia) menetelmiä, jotka perustuvat mm. talousennusteisiin, ennakoivaan psykologiaan ja teknologisiin kehityskäyriin. Kuulostaa tieteelliseltä. Kuulostaa myyntikelpoiselta. Kuulostaa konsultointifirman märältä unelta. Ettei vain olisi näin? Kysyin opiskelijalta. Heikiltä, jos nyt tarkkoja ollaan. Heikki on opiskellut Joensuussa muutaman kurssin tulevaisuuden tutkimusta ja piti sitä kiinnostavana. Sitten paljastui, että työllisyysnäkymät rajautuvat konsultointifirmoihin. Kiinnostus lopahti. Heikki kertoi SWOT- järjestelmästä, jossa analysoidaan vahvuudet (Strenghts), heikkoudet (Weaknesses), mahdollisuudet (Opportunities) ja uhat (Threats). Näiden avulla muodostetaan todennäköisin tulevaisuuden skenaario, niputetaan se kauniiksi kansioksi, lähetetään tiedonjanoiselle yritykselle ja kling, laskutetaan. Tulevaisuuden tutkimus kehitettiin 1950-luvulla analysoimaan ydinsodan uhkaa. Siitä lähtien siitä on kehittynyt monialainen ja maineikas oppiaine, jolle perustettiin Suomeenkin seura 1980-luvulla laajan kannatuksen siivittämänä. Hurmos levisi eduskuntaan asti, jonne 1993 perustettiin Tulevaisuusvaliokunta tarkaste-

USIO

TULEVAISUUDESTA

lemaan pitkän aikavälin tulevaisuusnäkymiä. Valiokunnalla ei ole muiden valiokuntien tavoin roolia jokapäiväisessä lainsäädäntötyössä. Tulevaisuuden tutkimuksen perusolettamuksiin kuuluu epädeterministinen käsitys tulevaisuudesta: tulevaisuus on muunneltavissa. Onko oppiala siis tutkimusta vai tulevaisuuden tekemistä? ”Tulevaisuudentutkimus on ehdottomasti myös tulevaisuuden tekemistä”, kertoo asiantuntija Aalto. ”Esim. dystopiat ja utopiat tai vähän tutkimuksellisempikin näkemys tulevista kehityskuluista saa ihmisen parhaimmillaan toimimaan edistääkseen tai välttääkseen tuon tulevaisuudenkuvan”. Jo antiikin Kreikassa tiedettiin, että paras tapa ennustaa tulevaisuutta on luoda sitä. Huomattiin, että riittävillä poliittisilla, taloudellisilla ja sotilaallisilla resursseilla tulevaisuus oli parhaillaan vain monivalintatehtävä, joista ympyröitiin mieleisin kohtalo. Warren Buffetin tai Bill Gatesin antaessa lausuntoja talouden tulevaisuuden näkymistä, se vaikuttaa suoraan talouteen, olivat lausunnot sitten faktapohjalla tai eivät. Heillä on kuitenkin asema, joka mahdollistaa moisen vallan. Heillä on todennäköisesti paikoin enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa minun tulevaisuuteen, kuin itselläni. Pelottava ajatus. Pelottava mutta myös turha. Tulevaisuus ei ole asioiden summa eikä sen osatekijöillä ole elämän kannalta vakioitua merkitystä. Tulevaisuus on mitä toivomme ja toivomukset vaihtelevat ja mukautuvat minuutin välein ympäröivään maailmaan.

ja tulevaisuuden näkymiin. Lopputulokseni on banaali ja mukahauska, kyllä. Niin banaali ja mukahauska, etten kehtaa kysyä suoraan keneltäkään aineen parissa työskentelevältä. He voisivat nolostua. Ja punastua. Ja pahimmassa tapauksessa joutua myöntymään. ”I don't think the human mind can comprehend the past and the future. They are both just illusions that can manipulate you into thinking there’s some kind of change.” Bob Dylan

Asiasta täysin tietämättömänä vedän nyt johtopäätöksen: tulevaisuuden tutkimuksessa katsotaan säätiedotukset, luetaan uutislööpit, tehdään toimijoista psykologiset profiilit ja analyyttisesti ennakoidaan lopputulos heijastaen koko soppa edellisvuoden tapahtumiin

HULLUT PÄIVÄT

– ASUNNOTTOMAT YÖT ”Ja keväisin ne kodittomat sulatellaan jäästä katkokävelylle mutta katkolle ei päästä halleluijahhei, Suomen päihdepolitiikka pamit, pervitiini, subutex ja sunnuntai…”-Paleface: ”Shangri-la” TEKSTI Minna Larvio

K:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä 17.10.2010 vietettiin 12. kerran Helsingin Hakaniemessä Asunnottomien yötä. Valtakunnalliseksi teemaksi oli tänä vuonna valikoitunut ”Hullut päivät – asunnottomat yöt”. Stydiläiset kokivat asian tärkeäksi ja halusivat osallistua omalla panoksellaan tapahtuman järjestämiseen. Asunnottomien yö -kansalaisliike tukee jokaisen ihmisen perusoikeutta vakinaiseen asuntoon, omaan kotiin. Tapahtumalla halutaan tuoda esille asunnottomuutta ja herättää keskustelua. Suomessa elää tällä hetkellä arvioiden mukaan 8150 asunnotonta henkilöä ja 350 asunnotonta perhettä. Asunnottomista noin puolet elää pääkaupunkiseudulla. Stydiläiset jakoivat tapahtuman telttakahvilassa kahvia ja leipää. Teltassa kävi illan ja yön aikana monenlaisia ihmisiä, joista useat olivat tällä hetkellä asunnottomina tai olivat kokeneet sitä joskus aiemmin. Paikalla myös kävi paljon ihmisiä, jotka olivat uteliaita näkemään, mistä tapahtumassa on kyse. Stydiläisten tehtävänä oli myös kerätä asunnottomuutta kokeneilta niin sanottuja asiantuntijalausuntoja. Lausuntojen tarkoituksena on saada tietoa kentältä eteenpäin. Aluksi lausuntojen pyytäminen tuntui vaikealta. Mistä voi tietää ulospäin, että joku henkilö on asunnoton ja miksi hän haluaisi kertoa elämästään? Ennakkoluulot osoittautuivat kuitenkin vääriksi, sillä monet kertoivat arkaluontoisistakin asioista hyvin avoimesti. Oman elämäntarinan kertominen voi olla monille merkittävä kokemus ja merkittävää se oli myös opiskelijoille, jotka saivat tarinoita kuunnella. Keskiyöllä torilla järjestettiin saappaanheittokisa, jossa jokaisesta asunnottomuusvuodesta sai yhden lisämetrin. Kisassa ei pärjännyt hyväkään heittäjä, sillä kadulla vietettyjä vuosia oli monilla huonommillakin heittäjillä monen metrin verran. Kun yö kylmeni, alkoivat stydiläiset jo haaveilla omasta sängystä. Samaan aikaan telttakansasta näki, että suurimmalle osalle yö lämpimässä kahviteltassa oli paras olemassa oleva vaih26

toehto yöpaikaksi. Tapahtuma antoi valtavasti mietittävää ja avasi silmiä. Uskon, että tapahtumassa mukana olleet stydiläiset kantavat vielä pitkään mukanaan Asunnottomien yötä ja siellä kohtaamiaan ihmisiä. Tapahtumavieraiden suusta kuultua: ”Olkaa hyvii sosiaalityöntekijöit! Olkaa asiakkaan puolella, ei työnantajan.” ”Anteeksiantamus on parasta.” ”Pitäis kuunnella tavallisten ihmisten ideoita. Ne on usein parempia kuin päättäjien ideat.” ”Ota iisisti. Älä hermostu tai suutu. Mene tilanteen mukaan.” ”Vaikka olen alkoholisti, olen silti ihminen. Menen mihin tahansa, mulla on leima otsassa.” ”Sosiaalityön opiskelijoiden pitäisi käydä enemmän tällaisissa tapahtumissa, jotta näkisivät, mitä meininki on oikeasti. Ettei ne eläis sellasta koiraperhe-elämää Espoon Westendissä. Ruohonjuuritasolla tapahtuu!” ”Työssä tärkeetä on perseelle potkiminen ja rinnalla kävely. Ei paapominen!”

Kirjoittaja on Stydi ry:n puheenjohtaja.

TAPAHTUMIA TEKSTI Suvi Korhonen ja Aki Tetri 17.9.2010 Stydin ja Stigman fuksiaiset Stydin ja Stigman yhteisiä fuksiaisia vietettiin vaihtelevassa syyskuisessa säässä. Rastien kiertämisen ajan aurinko kuitenkin pilkahteli lupaavasti ja suurimmilta sateilta vältyttiin. Epävakaasta säästä huolimatta mukava määrä fukseja ja vähän vanhempiakin opiskelijoita oli löytänyt tiensä yhteen syksyn varmasti hauskimmista tapahtumista.

27.9.2010 Excu Sällikotiin Stydin excu Vailla vakinaista asuntoa ry:n ylläpitämään Sällikotiin tarjosi paljon mielenkiintoista infoa asunnottomuudesta, tuetusta asumisesta ja järjestön toiminnasta. Huom! Halutessaan myös sosiaalityön opiskelijat voivat tehdä vapaaehtoistyötä VVA:ssa, rohkeasti vaan ottamaan järjestöön yhteyttä!

10.10-12.10.2010 Stydin risteily Stydiläiset valloittivat lokakuussa Itämeren aallot fuksiristeilyn merkeissä. Tukholmaan suuntautuneelle reissulle lähti mukaan reilu parikymmentä fuksia/fuksinmielistä stydiläistä.

15.10-16.10.10 Stigman fuksimökki Jokavuotisen risteilyn sijasta stigmalaiset lähtivät fuksimökkeilemään Kirkkonummelle. Ohjelmassa oli saunomista ”savusaunassa”, tutustumisleikkejä, hyvää ruokaa ja seuraa. Lauantaina fuksit olivatkin sitten aika väsyneitä mutta onnellisia.

KAJAHDUS

29 29

Pinoan eteiseen paperipusseja täynnä kauniita tavaroita. Joku siivoaa nämäkin jäljet, kun olen poissa. Kengät kokoa kolmekymmentäseitsemän, kertokaa te minun tarinani. Sanokaa, että olin aikani lapsi, enkä vähään tyytyväinen.

KAJAHDUS 3/2010

blogs.helsinki.fi/kajahdus-lehti