Kajahdus 4/2010 by Kajahdus

4 2010

PÄÄTOIMITTAJAT Pekka Pennanen Jonas Sjöblom KIRJOITTAJAT Risto Fonselius Riikka Kaukinen Hannu-Pekka Komonen Mikko Kuivalainen Suvi Korhonen Tiina Koskimäki Anne-maria Lehmonen Tiina Lehto Petra Malin Marko Mattila Minna Nurminen Pekka Pennanen Jonas Sjöblom Aki Tetri

VALOKUVAT Anna-Kaisa Juvonen Elina Kutramoinen Morguefile Minna Nurminen Ryhmäteatteri/Teppo Järvinen Kukka Suonio Stydi ry Vasemmistoliiton aineistopankki

ULKOASU Tuomas Kortteinen Pekka Pennanen Jonas Sjöblom TAITTO Pekka Pennanen Jonas Sjöblom PAINO Picaset Oy, Helsinki Painos 120 kpl JULKAISIJA Stigma ry ja Stydi ry, Helsingin yliopiston sosiaali politiikan ja sosiaalityön opiskelijat TOIMITUKSEN OSOITE Stigma ry/Stydi ry Snellmaninkatu 10 00014 Helsingin yliopisto, pekka.pennanen@helsinki.fi jonas.sjoblom@helsinki.fi blogs.helsinki.fi/kajahdus-lehti

4 6 8 10 12 13 14 16 17 18 20 22 24 25 26 28 30

Pääkirjoitus

Pekka Pennanen ja Jonas Sjöblom

Rakkauden silleen jättäminen

Aino Kääriäinen

Viimeinen kulutus Minna Nurminen

Hyviä kokemuksia korkeakouluharjoittelusta

Tiina Koskimäki

Rakkautta ilmassa Marko Mattila

Empatian maisteriksi

Jonas Sjöblom

Lyriikoita etsimässä

Pekka Pennanen

Minäkin rakastan sinua

Petra Malin

Poste Restante

Tiina Lehto

Pro-Tukipiste:Palveluita seksityöläisille

Nanne Isokuortti ja Heidi Muurinen

Tuhansien viharikosten maa

Riikka Kaukinen

Jalkapallo- politiikkaa ja sosiologiaa Hannu-Pekka Komonen

Maksettu rakkaus?

Anne-maria Lehmonen

S.O.S- Save Our Souls

Jonas Sjöblom ja Pekka Pennanen

Karjahdus

Stigma ry & Stydi ry

Fuksibrändiraportti

Risto Fonselius ja Mikko Kuivalainen

Runo

Petra Malin

KUVA Elina Kutramoinen 4

pääkirjoitus Pekka Pennanen ja Jonas Sjöblom

”Rakkaus ja kuolema piirtävät ihmisen toiminnan ääriviivat”, sanoi yksi lehtikokouksessa. Inspiroiva lause, ajattelivat kaikki. ”Ei sitten tehdä siitä mitään pinnallista naistenlehteä”, sanoi toinen. Tässäpä kiinnostava haaste. Agraariset ja vasta teollistumisen alkuvaiheessa olleet yhteiskunnat muotoutuivat perheiden ja sukujen ympärille. Modernisoituneet yhteiskunnat pysyvät koossa rationaalisen, globaalia diplomatiaa hyödyntävän valtiovallan avulla. Oliko rakkautta yhteiskunnan toiminnnassa aiemmin enemmän vai hoidettiinko vanhukset kotona vain siksi, että oli pakko? Näkyykö rakkaus jollain tavalla nykyinstituutioiden toiminnassa vai tuhoaako tehokkuusajattelu viimeisenkin empatiahiukkasen? On ehkä turhaa luulla, että agraariyhteiskunnassa elämä oli solidaarisempaa kuin tänäkään päivänä. Siinä missä nyt kilpaillaan viimeisestä alennusläppäristä, muinoin huonon sadon sattuessa varastettiin naapurinkin perunat. Tavoitteena oli silloin hengissä pysyminen. Nyt saman asian ajaa jokin yhteiskunnallinen status, jonka saaminen perustuu edelleen kilpailuun ja vahvimman oikeuteen. Ehkä ihminen on pohjimmiltaan egoisti.

Yhteiskunnalllista rakkautta on vaikea määritellä. Ehkä rakkautta ei yhteiskunnan tasolla, kenties kirkkoa lukuunottamatta, ole koskaan ollutkaan ja tunne liittyy vain yksityiseen elämään. Toisaalta pitäisikö kahden ihmisen välinenkin rakkaus kyseenalaistaa jonkinlaisena konstruktiona? Päättyyhän solmituista avioliitoista lähes puolet eroon. Sitä paitsi romanttinen rakkaus ja ydinperheen käsite ovat historiallisesti verrattain tuoreita keksintöjä. Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Tavoitteena oli tarkastella rakkautta yhteiskunnallisena ilmiönä, mutta kävi ilmi, että se on hankalaa. Ehkä se, että tunnetta on vaikea analysoida, kertoo siitä jotain. Aihe saattaa olla myös liian henkilökohtainen puitavaksi pikkunokkelan ainejärjestölehden sivuilla. Kenties sille, mille ei löydy sanoja, on aiheellista pyrkiä löytämään toisenlaisia ilmaisutapoja. Joka tapauksessa Kajahdus kuoriutuu panssaroidusta maskuliinisuudestaan ja yrittää puhua lukijoilleen tästä suuresta mysteeristä. Vuoden viimeisen lehden myötä haluamme toivottaa lukijoille rauhallista joulua sekä Kajahduksen uudelle toimitukselle idearikasta vuotta 2011!

Rakkauden silleen jättäminen TEKSTI Aino Kääriäinen KUVA Elina Kutramoinen

- - -

- - - - -

Rakastaakohan se mua enää? Miten niin? No, kun se ei puhu juuri mitään. Ja on vaan omissa oloissaan. Tuntuu, ettei se huomaa, olenko mä samassa huoneessa tai mitä ruokaa olen laittanut. Se ei enää kysy, mitä mulle kuuluu ja … Oletko kysynyt, mikä sillä on? No en! – ole uskaltanut, kun jos se ei enää … mä en kestäis sitä. No, kestätkö tuota? Jos tää muuttuis … Mistä tiedät, vaikka se rakastaiskin sua, mutta sillä on jotain muuta mietittävää, vaikka se, miten sä olet omissa oloissas ja… Lopeta! Mä ymmärsin jo.

akkauden kipeää tuottava puoli sai monia uusia merkityksiä työskennellessäni neljä vuotta tutkijana eronneiden vanhempien tukemiseen keskittyvässä projektissa (Kääriäinen 2008). Rakkauden syttyminen, eläminen, kannattelu, hoivaaminen, hiipuminen ja lopulta kuolema toistui riipaisevina ja itkettävinä tarinoina vanhempien kertomuksissa. Toisilla rakkaus oli kestänyt hengissä vuosia, toisilla taas se oli alkanut näivettyä hyvin nopeasti yhteisen perheen perustamisen jälkeen. Mikä rakkaudelle oikein tuli? Miksi se muutti pois? Hiipi hiljaa, pienin vihjein, oven raosta, peiton alta, kadoksiin. Miksi se ei sanonut mitään mennessään, miksi ei varoittanut, huutanut, että: ”Hei varokaa, olen lähtöä tekemässä!” Rakkaudella ei ole sanoja. Se puhuu ihmisten suulla, teoissa, kosketuksessa, eleissä ja olemisen tavassa. Rakkaus on hiljaa, jos me olemme. Vanhemmat, joita tutkijana kohtasin, puhuivat minulle paljon ja monin sanakääntein puhumattomuudesta, joka oli asettunut parisuhteeseen. Nämä puheliaat haastateltavani puhuivat vuolaasti puhumisen vaikeuksistaan ja toisinaan jouduin keskeyttämään kysyen: ”Niin, kumpi teistä ei osannut puhua?” Ja vastaus oli aina, että ”molemmat”. Sanojen puute tuntui olevan myrkyn siemen rakkauden ilmapiiriin. Runoilija Jukka Koskelainen (2005, 36) on tiivistänyt tämän hienosti säkeiksi, joista poimin tähän yhden:

”Mitä et sano painuu kiinni ihoon, kuivaa kurkkua, saa vapisemaan, nostaa kuumeen, kiertää elimestä toiseen.” (Koskelainen 2005 kokoelmasta: Mitä et sano) Puhetta pidetään ylivertaisena kommunikoinnin välineenä. Valtaosa ihmissuhdeammattilaisista työskentelee lähes yksinomaan puheen avulla. Terapiassa, sosiaalityöntekijän luona, lääkärissä ja perheneuvolassa pitää osata puhua. Joskus joku voi päästää asiakkaansa piirtämään tai esittelemään valokuvia, itkemäänkin ja raivoamaan, mutta heti kohta niitäkin pitää olla selittämässä sanoilla – ”miltä nyt tuntuu?” tai ”mitä tästä ajattelet?”. Sanoilla, jotka ulos tullessaan saavat kuulijoissa ja puhujassa itsessäänkin uusia, ennen tarkoittamattomia merkityksiä. Osmo Kivinen ja Tero Piiroinen (2008) toteavat, että kieli on paitsi tietämisen ja ymmärtämisen väline, myös keino tehdä uusia kuvauksia asioista ja yhdistää niitä jo aiemmin kuvattuihin. Mutta kykeneekö kieli kaikkeen? Martin Heidegger (2005) pohtii Silleen jättämisessään juuri sanojen kahleita tulkinnoissamme. Se, mikä on mielessämme, ei välttämättä asetu sellaisiksi sanoiksi, jotka ulos tullessaan kuvaisivat sitä, mikä sisällämme on. Joskus on kertakaikkisen mahdotonta kuvata sanoin mielen sisällä läikkyvää tunnemurikkaa, joka heittelee sisusta sinne tänne rauhattomana. Mitä yllättävämpi ja vieraampi kokemus on, sitä vaikeampaa on sanoittaa sitä itselle – saatikka toiselle. On asioita, jotka voi jättää silleen. Avaamatta ja tulkitsematta. Mutta silleen jättäminen ei kytkeydy epätodellisuuteen tai olemattomuuteen, eikä se ole vailla toimintaa. Se on suhtautumista, joka ei vastusta tilaansa. (Heidegger 2005, 50–51.) Kun joutuu kysymään toiselta: ”Rakastatko sä enää mua?”, on joutunut kauas yhteisestä, yhdessä jaetusta elämismaailmasta. Mitä oikein rakastan, kun rakastan? Tunnetta itsessäni siitä, että minulla on joku, joka saa minut onnelliseksi? Onko kyse pelkästään omasta tunteestani, sillä toisen tunnettahan ei viimekädessä voi tuntea? Rakkaus on minussa – ei toisessa, vaikka se tuleekin ilmi toisen kanssa olemisessa. Ja epäilys rakkau-

den olemassaolosta, onkin oman rakastumisentunteeni haparointia. Sillä silloin, kun uskaltaa elää toisen kanssa, tietää, onko rakkauden tekoja vielä olemassa. Joskus niiden löytäminen tai huomaaminen voi kuitenkin vaatia ponnisteluja. Eronneet vanhemmat kertoivat haastatteluissa, että he olivat järjestelmällisesti jakaneet kodin työt ja suorittivat yhteisen perheen hyväksi sovitut tehtävänsä. Roskapussit oli viety ja tiskipöytä kiillotettu, mutta samalla yhteinen, yhdessä eletty, kutistui olemattomiin. Kunnes lopulta oli kysyttävä: ”Mihin rakkaus katosi?” Pelkästään yhteiseen hiileen puhaltaminen ei sittenkään pitänyt liittoja kasassa. Vaikka rakkaus ei aina taivukkaan sanoiksi, vaan ilmenee pieninä tekoina arjessa, voi olla kuitenkin kohtalokasta, jos sen jättää kokonaan silleen – sanoittamatta.

Kirjallisuus: Heidegger, Martin (2005) Silleen jättäminen. niin&näin -lehden filosofinen julkaisusarja. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura ry. Kivinen, Osmo ja Piiroinen, Tero (2008) Kehollisesta osaamisesta kielelliseen tietoon. Teoksessa Kilpinen, Erkki, Kivinen, Osmo ja Pihlström, Sami (toim.) Pragmatismi filosofiassa ja yhteiskuntatieteissä. Helsinki: Gaudeamus, 185–208. Koskelainen, Jukka (2005) Mitä et sano. Helsinki: Tammi. Kääriäinen, Aino (2008) Ero haastaa vanhemmuuden. Helsinki: Lastensuojelun Keskusliitto. Silleen jättäminen (Gelassenheit) on Martin Heideggerin pitämä puhe säveltäjä Conradin Kreuzerin muistojuhlassa vuonna 1955 ja julkaistu saksassa 1959. Teos on julkaistu suomeksi 2005 niin&näin -lehden filosofisessa julkaisusarjassa.

VIIMEINEN KULUTUS Kirjoittajalla on viharakkaussuhde kulutukseen. Huumavaihe alkaa olla ohi. TEKSTI ja KUVA Minna Nurminen

egrowth- eli talouslasku-liike on kyseenalaistanut talouskasvun välttämättömyyden, sen hyvinvointivaikutukset ja materialismiin perustuvan onnellisuuden. Liike korostaa luonnonvarojen riittämättömyyden tiedostamista ja ekologisesti kestävän yhteiskunnan tavoittelua. Myös HY:n ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen argumentoi, ettei talouden supistaminen tarkoita niukkuutta ja kurjuutta, vaan riittävyyttä ja hyvinvointia (HS 26.5.2010). Kuinka monta kertaa tämäkin on kuultu? Hukkinen myös tähdentää eri kulttuurien määrittelevän eri ajanjaksoina aineelliset tarpeensa hyvin vaihtelevasti. Tiedetään, tiedetään. Mutta jos nyt kuitenkin määrittelisimme, että tarvitsisin sen Thaimaan matkan, iPadin ja samppanjavispilän?

Koko kulutuskeskustelu on itsessään karmivan kulunut. Ei toki loppuun saakka, mutta juuri siihen inflaation pisteeseen asti, ettei se kuulosta enää kiinnostavalta. Tietoa vastuullisesta kuluttamisesta on saatavilla joka tuutista, mutta sen motivoiva kosketuspinta todelliseen toimintaan on kateissa. Luonnonvarat loppuvat, ilmasto muuttuu, maailma tuhoutuu, lässynlää. Kulutuksen vähentämispuheisiin suhtautumisessa kaikuvat edelleen luopumisen tuska ja tyytymisen tympeys. Olemme kulutuksen ja ostohalujemme vankeina kuin joukko ihmisiä Platonin luolavertauksessa: jos joku vapaaksi päässyt uskaltaakin yrittää selittää meille kulutuksen vähentämisen ihanuudesta, nuijalla päähän. Olemme yksinkertaisesti umpirakastuneita kulutukseen. Ja kaikkihan tietävät, että rakkaus tekee sokeaksi. Kapitaalin ja vastarakkauden yhteys näyttäytyy lohdullisena. Tilastokeskuksen mukaan suomalaiset kuluttavat nyt kymmenen kertaa enemmän kuin sata vuotta sitten. Ostaminenhan on ihanaa - ainakin, jos on millä mässätä. Olemme oppineet pelaamaan kulutuksella, se toimii yhtä lailla sekä palkintona että rangaistuksena. Kuten minä kuusivuotiaan kasvukriisissäni päätin

olla menemättä kerhoon, ellen saisi kaupan hienointa barbia (sain), yläkoululainen saa 160GB pelikonsolin hyvästä päättötodistuksesta ja uranainen palkitsee onnistuneen projektin jälleen uudella pikkujoulumekolla. ”Onpa paljon sellaista, mitä minä en tarvitse”, huokasi Sokrates syvään jo aikoinaan Ateenan torilla. Nykyihminen tuntuu kuitenkin tarvitsevan sitä jos tätäkin. Käytämme kulutusta välineenä myös tuottaaksemme ja rakentaaksemme identiteettiämme ja ihanneminäämme ostamalla tiettyjä tuotteita ja jättämällä toisia ostamatta. Voisiko tässä piillä yksi kosketuspinta, jossa kulutus tiedostetaan ja mahdollisesti myös järkeistetään? Kuka haluaa nykyisin olla se typerys, joka viis veisaa lapsityövoimasta tai tehotuotannosta? Itsekkäätkin lähtökohdat ovat lähtökohtia ja joka tapauksessa motiiveja kestävän kulutuksen toteuttamiseksi tarvitaan lisää. Ihminen on itsekäs, sehän on kovin yksinkertaista.

”reää Kun kaikki on yhtäkkiä vihja eko-alkuista, voi jalat

nostaa luvan kanssa pöydälle.” Toisaalta lähes kaikki naamioidaan nykyään vihreään viittaan: nk. greenwashing-ilmiö tekee itseään tykö jopa öljy-yhtiöiden ja autovuokraamoiden mainonnassa. Talouskasvun näkökulmasta mitä vihreämmäksi kuluttaminen on väritetty, sen parempi. Tiedostavallakin kuluttajalla on vaara muuttua värisokeaksi. Kun kaikki on yhtäkkiä vihreää ja eko-alkuista, voi jalat nostaa luvan kanssa pöydälle. Aito huoli kulutuksen kääntöpuolesta tarvitseekin yhä konkreettisempia vaikutuskeinoja: positiivista on, että kansalaiset ovat huomanneet esimerkiksi valikoivan ostamisen, ostoboikottien, ja sosiaalisesti vastuullisten investointien tehokkuuden vaikuttamisen tapoina. Myös downshifting- ja slow life-tyyppiset elämän kohtuullistamiseen tähtäävät liikkeet herättävät yhä enemmän kiinnostusta, ainakin pintapuolin. Juuri tämän kaltaista konkreettista liikehdintää tulisikin tukea ja mobilisoida lisää. Kuluttamistahan ohjaa

vat pitkälti tavat, joihin olemme tottuneet. Liikaan kyynisyyteen ei siis pitäisi vajota. Poliittisen kuluttamisen voimistuminen ja elämän kohtuullistamisliikkeiden suosion nousu voi olla tulevaisuutta. Mutta mitä todella tapahtuu, kun kulutuskooman kupla puhkeaa? Post-konsumerismi kuulostaa liian vaikealta ollakseen totta. Kuten Hukkinen kuitenkin toteaa Helsingin Sanomissa: ”tosiasioiden valossa ei ole hyväksyttäviä syitä jättää käyttämättä kulttuurista kykyämme supistaa aineellisia tarpeitamme ja niiden tyy-

dyttämiseksi kulutettavia luonnonvaroja”. Kun ekologinen jalanjälki on kokoa 54, ei paljoa naurata. Vaikka kuluttaminen ei lopu kokonaan, nykyisen kaltainen tassuttelumme ei tule jatkumaan ikuisesti. On siis löydettävä uusia näkökulmia kulutuskeskustelun diskursseihin teeman luomiseksi uudelleen kiinnostavaksi ja ennen kaikkea motivoivaksi ja muutokseen kannustavaksi. On aika pyyhkiä vihertävä unihiekka pois tieltä ja avata silmät konkreettisille vaikuttamisen tavoille. Kulutuskeskustelu on otettava takaisin - viharakkaussuhteet kun ovat vähän tällaisia.

Hyviä kokemuksia kork TEKSTI Tiina Koskimäki KUVA Anu Ritsilä

Kummilaitosyhteistyön myötä harjoittelumahdollisuuksia avautuu jatkossakin sosiaalipolitiikan ja -työn opiskelijoille.

Vuoden 2010 harjoittelukuulumiset Palmeniasta:

osiaalipolitiikan ja -työn opiskelijoiden antoisiksi kokemat harjoittelujaksot Lahden Palmeniassa ovat saaneet tänä vuonna jatkoa. Kolmen kuukauden harjoittelujaksoihin osallistuivat sekä sosiaalipolitiikan opiskelija Katariina Peltonen että sosiaalityön opiskelija Laura Tarkiainen. Molemmat harjoitteluista liittyivät kehittämishankkeiden arviointityöhön. Arvioinnin kohteina olivat ikäihmisten toimintakykyä tukeva malli ja työttömien terveystarkastusten ja elintapaohjauksen kehittäminen. Palmenian hyvinvointitieto ja elämänkulku -kehittämisohjelman työntekijät ovat olleet laitoksemme harjoittelijoihin enemmän kuin tyytyväisiä. Palmenialaiset ovat iloinneet nähdessään harjoittelijoiden omalla aktiivisuudellaan ja uuden oppimisen innokkuudellaan hitsautuneen osaksi tiimiä. Harjoitteluihin jo osallistuneita kuin myös laitoksemme tulevia korkeakouluharjoittelijoita toivotaan nähtävän tiimin hankkeissa jatkossakin. Harjoittelijat ovat puolestaan pitäneet erityisen tärkeänä sitä, että heitä on kohdeltu tiimin tasavertaisina jäseninä, tehtävänkuva on ollut selkeästi määritelty ja tasokasta ohjausta ollut hyvin saatavilla. Tulevia harjoittelupaikkoja voi seurata laitoksen sähköpostipostilistoilta ja harjoittelupaikkatietokannoista tai ottaa suoraan yhteyttä työnantajaan. Näin on myös Lahden Palmenian kohdalla, jonka kanssa harjoitteluyhteistyön voi sanoa jo juurtuneen hyväksi ja toimivaksi käytännöksi. 10 10

Kiinnostaisiko Sinua harjoittelu kunnallisen hyvinvointipolitiikan ytimessä? Kummilaitosyhteistyön merkeissä on harjoitteluyhteistyötä rakennettu myös Päijät-Hämeen kuntien kanssa. Kuntasektori avaa harjoitteluyhteistyön myötä opiskelijoille mahdollisuuden päästä tutustumaan kunnallisen sosiaalipolitiikan käytäntöihin ja kehittämiseen. Ensimmäisen konkreettisen harjoittelumahdollisuuden tarjoaa Hollolan kunta. Harjoittelun tehtävänkuvaan kuuluu hyvinvointipoliittisen ohjelman ja siihen liittyvän hyvinvointikertomuksen valmistelu kunnan sosiaali- ja terveysjohtajan ohjauksessa. Luvassa on ainutkertainen mahdollisuus päästä kunnallisen sosiaalipolitiikan näköalapaikalle tutustumaan mm. kuntarajat ylittävään yhteistyöhön ja sen haasteisiin sosiaali- ja ter

keakouluharjoittelusta ”Hyvis-tiimi” toivottaa harjoittelijat tervetulleiksi iloiseen joukkoonsa pohtimaan ja antamaan oman panoksensa hyvinvointiin liittyviin ajankohtaisiin kysymyksiin.

arjesta ja vapaa-ajasta. Niin ikään kolmen vuoden välein toteutettava hyvinvointibarometri kerää tietoa hyvinvoinnin kokemuksista ja kuntamielipiteistä. Meneillään olevista tutkimuksista myös Lasten Ikihyvä- ja Liipolan lähiö -hanke voivat tarjota tutkimusaiheita laitoksemme opiskelijoille. Valmiiden aineistojen lisäksi mahdollisuutena on itse osallistua oman graduaineiston keruuseen, mutta linkittää se jo olemassa olevaan hankkeeseen ja täydentää näin esim. kyselylomakkein kerättyä tietoa. Tänä vuonna käynnistynyt Liipolan lähiö -hanke tarjoaisi oivan tutkimusympäristön laadullisia menetelmiä hyödyntävälle graduntekijälle, jota kiinnostaisi tarkastella lähiön asukkaiden elämää itse määrittämästään näkökulmasta.

Mikä kummilaitos?

veyspalvelujen järjestämisessä. Tästä harjoittelusta kiinnostuneet voivat seurata harjoittelupaikkailmoituksia tai laittaa viestiä allekirjoittaneelle ja kysellä lisää (tiina.koskimaki@helsinki.fi). Harjoittelu ajoittuu vuodelle 2011, eikä yliopiston harjoittelutuki ole välttämätön.

Graduaineistoja ja -aiheita moneen lähtöön Oletko pohtimassa graduntekoa tai aihetta gradullesi? Lahden Palmenian valmiita aineistoja on saatavilla esimerkiksi hyvinvointitutkimuksen, kaupunkitutkimuksen ja vanhenemisen tutkimuksen aloilta, eli hyvin laajasti kattaen oman ainelaitoksemme tutkimusalueita. Kolmen vuoden välein toistettavasta Ikihyvä-seurantatutkimuksesta saa laaja-alaista tietoa suurten ikäluokkien ja tätä vanhempien elämänkulusta, hyvinvoinnista,

Kummilaitoshankkeessa on kyse sosiaalitieteiden laitoksen ja Helsingin yliopiston tutkimus- ja kehittämiskeskus Palmenian Lahden yksikön välisestä yhteistyöstä. Sosiaalipolitiikan lisäksi hankkeessa on mukana viestinnän oppiaine. Yhteistyön yleisinä tavoitteina on vahvistaa yliopistollisen osaamisen siirtoa Päijät-Hämeeseen ja lisätä yliopiston näkyvyyttä alueella. PäijätHämeessä, tarkemmin sanottuna Lahdessa, toimii yliopistokeskus, joka kokoaa yhteen sosiaali-, kasvatus-, ympäristö-, talous- ja teknisen alan tutkijoita ja kehittäjiä. Toimiessamme kummilaitoksena olemme mukana alueellisissa tutkimus- ja kehittämishankkeissa tuoden niihin osaamistamme, mikä vahvistaa sekä laitoksellamme tehtävän että alueellisen tutkimuksen asemaa ja merkitystä. Palmenian hyvinvointitieto ja elämänkulku -kehittämisohjelmassa tutkitaan, kehitetään ja koulutetaan. Tavoitteena on luoda hyvinvointia lisääviä sosiaalisia innovaatioita. 11 11

Rakkautta ilmassa TEKSTI Marko Mattila

itkin syksyä on Suomessa vellonut keskustelu kirkon ja seksuaalivähemmistöjen yhteiselosta. Televisioon on toistuvan sopivasti rahdattu kahden ääripään edustajia. Heidän keskustelua seuratessa monen iltaiset voileivät ovat kotisohvalla tahtoneet juuttua kurkkuun. Ilmassa on ollut oikeassa olemisen peitsenvääntöä, leimakirveiden heittelyä ja monentasoista Raamatun jakeille operointia, myös kirkkopoliittista kädenvääntöä. Lopputulemana kirkko avartui. Tulevaisuudessa kirkossa rukoillaan samaa sukupuolta olevien puolesta. Kaksi asiaa on jäänyt minua mietityttämään. Ensinnäkin kirkolla ja uskonnolla ei pitäisi monen mukaan olla tässä ajassa juurikaan merkitystä. Eikö kristinusko ole menneen talven lumia ja korkeintaan yksi tuotemerkki aikamme katsomusmarkettien hyllyillä? Ei ehkä sittenkään. Aikamme riippumaton ja kaikesta ainakin nyt näennäisesti vapautunut ihminen taitaa esittää edelleen samoja kysymyksiä kuin edeltäjänsä. Kuka olen? Miksi olen? Missä ja miten olen?

Elämä haastaa vastaamaan näihin kysymyksiin. Osan selvittää tiede. Kaikkea ei. Itävaltalainen psykiatri Viktor E. Franklin korosti hyvinvoinnin perustana olevan merkityksen löytäminen omalle elämälleen. Hän muistutti niistä vaaroista, joita tieteen yhä kasvava erikoistuminen synnyttää. Tiedämme yhä enemmän yhä kapeammalta sektorilta. Kokonaisuuden ja oman mer12

kityksen hahmottaminen vaikeutuvat. Kummasti kasvanut hyvinvointi synnyttää pahoinvointia. Spesialistin yleistäessä elämän kirjon kokonaisuus unohtuu. Tässä kirjossa uskonto on yksi osa-alue. Tärkeä ja tarpeellinen. Ja siis sellainen, joka ei valistamalla katoa. Taitaa olla niin, että uskonto on kuin naula. Mitä lujemmin sitä lyöt, sen syvemmälle se uppoaa. Minulle tämän syksyinen keskustelu oli toiseksi muistutus ihmisen kaipuusta saada olla hyväksytty ja rakastettu. Meteli syntyi siitä, että toisille tätä rakkautta ei tuntunut riittävän. Teologiassa on puhuttu usein kahdesta rakkaudesta: Ihmisen ja Jumalan rakkaudesta. Näitä kahta erottaa se, että kun ihminen kiintyy mieluusti itselle komeaan, mukavaan ja hyödyttävään, on jumalallinen rakkaus erilaista. Se rakastaa ehdoitta ja suuntautuu sinne, minne meidän silmämme eivät mielellään katso eivätkä kätemme koske. Jumalallinen rakkaus ei laskelmoi eikä pelaile. Se antaa oikeuden olla olemassa omana itsenään. Tämä armonkaipuu elää. Uskallan epämuodikkaasti olla luterilaisesta kirkostani ylpeä. Siellä keskustellaan ja otetaan yhteen. Moni kirkko tai uskonnollinen yhteisö pitää mieluummin päätään pensaassa tai vannoo omaavansa yksinoikeudella totuuden ihmisenä olemisen ja elämisen mysteeristä. Luterilaisen kirkon eri tavalla ajattelevat ihmiset etsivät mahdollisuutta elää yhdessä. Ja vaikka edistystä ja tulosta tapahtuu välillä toivottoman hitaasti, pitäisi nämä toivon merkit kaikkien osapuolten nähdä. Myös heitä tulisi ymmärtää, jotka kokevat tappion mielialoja. Omille teilleen on helppo lähteä. Omaan varaan tai samanmielisten seuraan jäämisen houkutus on aikamme trendi. Samalla tavalla ajattelevien porukoissa viihtyy aikansa. Onko siellä lopulta kuitenkaan sitä, mitä ajatteluksi kutsutaan? Siksi taisteleva ja tappeleva kirkko kiinnostaa. Sairaalateologin työhuoneesta toivotan teille, en nykytyyliin hyvää juhla-aikaa, vaan täysin tunnustuksellisesti ja subjektiivisesti: HYVÄÄ JOULUA – jumalaisen rakkauden juhlaa!

Kirjoittaja on sairaalateologi ja psykoterapeutti. marko.mattila@hel.fi

E M P A T I A N MAISTERIKSI TEKSTI Jonas Sjöblom

voluutioteorian suhde yhteiskuntatieteisiin on kiistanalainen, mutta ei välttämättä ole sattumaa, että kansislainen on kiinnostunut rahavirtojen liikkeistä, voolainen puoluepolitiikasta ja sosiaalitieteilijä ihmisten sosiaalisesta hyvinvoinnista. Saattaa olla, että pääaineenvalintasi tehtiin jo ennen kuin synnyit. Konstruktionisti haluaa uskoa ympäristön selityskykyyn yksilön ominaisuuksien muotoutumisessa, mutta ei kai geenejä voi täysin unohtaakaan. Yleisesti tieteessä ihmisolennon ajatellaan olevan psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, mutta yhteiskuntatieteissä yhteiskunnan ”luonnollista” järjestystä biologian määrittämänä karsastetaan. Olisihan empowermentia vaikea opettaa jollekin ihmisryhmälle, jos todettaisiin, ettei kohteesta perimänsä perusteella olisikaan siihen.

Helsingin Sanomat uutisoi viime vuonna (HS 17.11.09), että on löydetty niin sanottu myötätuntogeeni, joka säätelee oksitosiinin tuotantoa soluissa. Esimerkiksi autistisia lapsia tutkittaessa on havaittu, että ”rakkaushormoni” oksitosiini lisää ihmisen myötätunnon kykyä samaistumisessa toisen ihmisen ilmeisiin. HS:n uutisen mukaan ihmisen oksitosiinitasoja nostava myötätuntogeeni on perinnöllinen, joten kyky eläytyä toisen ihmisen asemaan on osittain perinnöllistä. Onhan matemaattisuus ja taiteellinen lahjakkuuskin perinnöllistä, miksei siis myös empatiakyky? Ilman kliinisiä kokeita rohkenen epäillä, että monelta sosiaalitieteilijältä löytyy tämä geeni. Täytyyhän idealistiselle tahdon auttaa -asenteelle

löytyä jokin luonnollinen selitys. Sosiaalitieteilijälle empatiakyky on hyödyllinen esimerkiksi kvalitatiivista aineistoa kerättäessä. Jos haastattelee addiktiosta kärsivää tai hyväksikäytettyä, on koko tutkimuksen onnistumisen edellytys, että pystyy luomaan haastateltavaan luottamuksellisen suhteen. Ylipäätään tutkimusasetelmaa muodostettaessa täytyy voida samaistua tutkittavan asemaan ainakin jollain tasolla. Ymmärtääkseen tilannetta pitää pystyä miettimään, miten itse ajattelisi tutkittavan asemassa. Toisaalta tutkijan pitää pystyä tarkastelemaan ilmiötä myös neutraalin objektiivisesti, jotta ei omalla asenteellaan vaikuttaisi saatuihin tuloksiin. Tämä yhtälö onkin sosiaalitieteilijälle usein haastava – tutkimuksen kohteena kun usein on jollain tavalla henkilökohtainen asia. Geenitutkimuksessa painotetaan, että geenit selittävät vain alle puolet tietyn ihmisen ominaisuuden vaihtelusta, mutta on kiinnostavaa miettiä ylipäätään, mikä omassa elämässä on vaikutttanut oman opiskelualan valintaan ja oliko valinta kohtalon, olosuhteiden vai oman tahdon tulosta. Puolustitko jo lapsena pienempää hiekkalaatikolla, vai varastitko toisen tinasotilaat? Järkytyitkö ikiajoiksi lomamatkalla kadulla asuneesta kerjäläisperheestä vai jatkoitko matkaasi muina miehinä? Olitko koulukiusaaja vai koulukiusattu? Ja mistä se johtui? Sosiaalitieteellä ei välttämättä pääse rikastumaan, mutta se tuo immateriaalista onnea oksitosiinihuuruisille tekijöilleen. Onneksi sosiaalitieteilijä ei siitä taloudellisesta hyvinvoinnista niin perustakaan. 13

L y r i i e t s i m TEKSTI Pekka Pennanen

akkaus kiinnostaa, satuttaa, hurmaa ja murhaa. Rakkaus ja sen ympärille kietoutuneet teemat ovat kiehtoneet muusikoita aina. Lyriikoiden kautta monet taiteilijat ilmaisevat syvimpiä tuntojaan. Niitä ajatuksia, joissa selittelyt loppuvat ja puhe on turhaa. Harvat suositut kappaleet kertovat kauppareissuista tai veronpalautuksista. Eivät ainakaan sellaiset, joita ihmiset suurimmaksi osaksi kuuntelevat. Yleensä suosituissa biiseissä on lukuisia viittauksia rakkauteen, sen ihanuuteen tai petollisuuteen. Monet kappaleet myös kertovat täyttymättömästä rakkaudesta, jonka toteutumista muusikko kenties odottaa jollain tasolla vieläkin. Rakkaus voidaan nähdä niin voimaa antavana kuin tuhoavana voimana. Suomalaisessa rock-lyriikassa rakkautta ovat käsitelleet muun muassa laulajat Juice Leskinen ja HIMin Ville Valo. Näitä musiikin mestareita yhdistää rakkauden teemojen pohdinta omalla tyypillisellä tavallaan mutta kuitenkin heidän musiikillinen

ilmaisutapansa eroavat hyvin vahvasti toisistaan. Silti kaipaus ja rakkauden teema pysyy. Ville Valon lyriikoissa tulee ilmi vahvasti rakkauden pimeä puoli, jossa rakkaus voi olla petollinen ansa ja jättää ihmisen lopulta päättymättömän kaihon ja murheen valtaan. Valolle rakkaus näyttäytyykin usein tavoittamattomana ja vahvaa kaipausta aiheuttavana ilmiönä, joka johtaa usein kärsimykseen. Valo yhdistää rakkauden joissain lyriikoissaan kuolemaan ja rakkaus voi myös tuhota. Biisin The Funeral of Hearts kertosäkeessä Valo toteaakin oivallisesti:” Love’s the funeral of hearts and an ode for cruelty… when love is a gun, separating me from you”. Ikävä säilyy ja yhdistää mutta lopulta rakkaus erottaa. Jossain lyriikoissa Valo näkee rakkauden suorana tienä loputtomaan kärsimykseen. Kappaleessa Circle of fear rakkaus vie suoraan tuskan ja lohduttomuuden keskelle: ”Love can be as cold as grave. A one way ticket to endless sorrow. An empire of gentle hate, to-

k o i t a m ä s s ä day without tomorrow”. Toisaalta biisissä In love and lonely Valo maalailee kuvaa rakkaudesta, joka on tienhaarassa mutta tahtoa jatkaa yhteistä taivalta on vielä paljonkin: ”Don’t know what to do my baby. It’s not alright. This can’t be the end, the time to say goodbye. No, I won’t walk away that easy. After all this time…”. Ristiriidat erottavat mutta rakkauden kaipuu ei päästä irti

Kirjoittaja ei tingi saunomisesta missään olosuhteissa.

”Toisia rakkaus kohtelee silkkihansikkain ja toiset saavat kokea raskaita tikariniskuja sydämessään jatkuvasti.” Valo näkee rakkaudessa myös huumaannuttavan ilon puolet, joka tulee ilmi biisissä Beautiful. Laulun minä on täysin rakkauden vietävissä, niin hyvässä kuin pahassa: ” Just one kiss and I’m alive. One kiss and I’m ready to die. ’Cause you’re so beautiful”. Valon teksteissä rakkaus ylistää kauneutta, herättää voipuneen eloon ja vie samalla hetkellä kuoleman porteille. Lyriikoissa rakkaus onkin paradokseja täynnä. Jo edesmennyt Juice Leskinen on taas pohtinut rakkautta omalla ilmeikkäällä tavallaan ja merkittävää on, että joissain lyriikoissa Juice toivoo muun muassa rakastettunsa olevan joku toinen. Tämä tulee ilmi mestariteoksessa Syksyn sävel, jossa Juice toteaa suoraviivaisesti: ”Häntä rakastin paljon, sua rakastan ehkä enemmän. Ole mulle vähän aikaa hän”. Laulusta selvenee kaipaus jotain sellaista kohtaan, jota muusikko ei ole syystä tai toisesta saavuttanut. Juice lähestyy rakkautta myös positiivisessa valossa kappaleessaan Pienestä pitäen, jonka hän on kirjoittanut tavattuaan tulevan vaimonsa Annelen. Laulu kertoo eksyneestä laulajasta, joka on löytänyt viimein ymmärtäjän ja rakastettunsa: ”Vaikka kadoksiin ryyppäisin kaiken muun, koskaan unohtaa voi sitä en: sinä rakastat

minua pienestä pitäen”. Laulussa on nähtävissä myös viittauksia lapsuuden takautumiin ja ihmisen psykososiaaliseen kehitykseen, johon rakkaus kuuluu vahvana osana. Laulujen teemana rakkaus on kenties siksi niin suosittu ja menestynyt, koska se on hyvin universaali tunne. Suurin osa ihmisistä kokee, antaa ja saa elämässään rakkautta, tuntien rakkauden oikut mitä moninaisimmissa merkityksissä. Toisia rakkaus kohtelee silkkihansikkain ja toiset saavat kokea raskaita tikarinpistoja sydämessään jatkuvasti. Joskus rakkauden lunnaat ovat raskaat mutta usein rakkaus löytää lyriikoissakin tien elämään kuin itsestään. Elämäntilanteet vaihtuvat mutta rakkaus pysyy, vaikkakin joskus niin kipeän riemukkaana asiana. Kirjoittaja pöytälaatikkorunoilija. 15

minäkin rakastan sinua

TEKSTI Petra Malin

usanna Alakosken Hyvää vangkilaa, toivoo Jenna (Schildts Kustannus 2010) on kirja sisaren ja veljen välisestä suhteesta, johon lyövät leimansa niin köyhyys, siirtolaisuus kuin riippuvuudetkin. Kirjojen tapahtumapaikka on Ruotsi ja maahanmuuttajataustaisten päähenkilöiden suku suomalainen. Kirja kertoo lisäksi ruotsalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja sen merkityksestä sosiaalipalveluiden työntekijöille ja asiakkaille.

Alakosken syksyllä suomennettu toinen kirja kertoo tapahtumista sosiaalityöntekijä Annin näkökulmasta. Annin veli Sami on käyttänyt huumeita yläasteikäisestä ja yrittää päästä kuiville vuosikymmenien päihdehistorian jälkeen. Anni kertoo suorin sanoin sisarusten lapsuudesta ja nuoruudesta, äidin itsemurhayrityksistä ja opettajien lapsille antamista leimoista. Suomalaisen suvun köyhyys ja sotakokemukset ovat saaneet vanhemmat juomaan iloon ja suruun. Huippuoppilas-Annista tulee hiljainen keskiverto-oppilas ja tarkkailuluokan pojasta Samista narkkari. Anni, järkevä tyttö, pyytää tulla huostaan otetuksi, mutta karkaa poikien luokse ja lopettaa koulun. Aikuinen Anni on kuitenkin selviytyjä, hän hankkii avustajakoulutuksen ja tekee työtä sosiaalialalla. Anni ponnistelee auttaakseen Samia, joka pettää odotukset ja lupaukset kerta toisensa jälkeen vanhempien lailla. Anni katkaisee välit Samiin, valvoo, itkee ja huomaa, että voi joskus itsekin olla läheisilleen hieman liikaa. Kun toivo on suljettu kuparikapseliin maan uumeniin, Anni miettii, että sitä ei saa tihkua ulos. Ei, vaikka veljen silmät näkyisivät monen vuoden jälkeen ja veli toivoisi, että voisi rakentaa sisarensa kanssa suhteen uudelleen. Vaikka Annin tytär Jenna piirtäisi tarhassa kuvan vankilassa olevalle enolleen. Alakosken kerronta on voimakasta, se kiihtyy hengästyttävään vauhtiin vain pysähtyäkseen lukemaan vangin kirjoittamaa kirjaa tai ruumiinavausraporttia. Anni listaa asioita, joita sisarusten maailmassa on: nimiä päihteille, syitä juoda, motivointimenetelmiä, ammattisanastoa, nimiä huono-osaisuudelle, varastettua tavaraa, vankilan takavarikoimia pikkuesineitä. Ja niitä mitä ei ole: kauniita huonekaluja ja rahan tuomia mahdollisuuksia, perhettä, yhteisiä merkkipäiviä. Alakoski vaatii kohtaamaan näkymättömiin jäävän pahuuden, mutta kirjassa on myös eriarvoisten absurdeista kohtaamisista nousevaa huumoria. Yhteiskuntaa Alakoski ei säästele, vaan pohtii Annin suulla sitä, mitä köyhyys tekee ihmiselle. Pakolaisella on oikeus vain välttämättömiin hampaisiin. Pahuus halutaan aidata ja antaa sille narkomaanin nimi. Sosiaalityöntekijöitä ja kriminaalihuoltoa kutsutaan mukaan uusiin luokittelun ja poissulkemisen talkoisiin. Mutta tavallisen näköisten ihmisten kodit eivät ole koskaan turvassa, vaikka lukkofirmoille maksaisi kuinka paljon tahansa. Kirja on vihainen, mutta sen sanomaan on tihkunut toivoa: ihmiset voivat muuttua, vaikka joskus se vaatii hyvin monta mahdollisuutta. Mahdollisuuksien tarjoamisesta olemme kaikki vastuussa, vaikka joskus väitämme, ettemme ole. Anni sanoo sitä järjestelmälliseksi vastuun pakoiluksi.

16 16

uistathan, kun kuulit hänestä ensimmäisen kerran tai sen ensimmäisen kerran, kun tapasitte? Tunteet vain leimahtivat ja ihastuminen tapahtui hetkessä. Aina ei ole kuitenkaan yhtä helppoa, vaan tutustumiseen ja ihastumiseen tarvitaan aikaa ja kiinnostus häneen herää vasta useamman tapaamiskerran jälkeen.

Ihastuminen kuitenkin syvenee hiljalleen, etkä vain yksinkertaisesti voi olla ajattelematta häntä. Haluat tietää hänestä kaiken! Kulutat kaiken vapaa-aikasi ja myös rahasi häneen ja hänen kanssaan olemiseen. Elätte kuherruskuukautta ja kaikki tuntuu täydelliseltä. Kaikki, mitä hän tekee ja miten hän toimii, ihastuttaa. Tuoksut ja pikku virheet hymyilyttävät. Sateellakin laulattaa. Alat kiintyä häneen yhä enemmän ja ihastus muuttuu arkipäiväisemmäksi. Hän ei olekaan täydellinen, vaan alat nähdä yhä selvemmin, miten ärsyttäviäkin tapoja hänellä on. Ajoittain jopa tuntuu, että et sittenkään jaksa enää. Arkisuuden ei kuitenkaan tarvitse muuttua ällöttäväksi, vaan voi käydä myös niin, että tajuat todella rakastuneesi! Paitsi, että tämä emotionaalinen mullistus, jota kutsumme rakastumiseksi saattaa tuottaa suurta mielihyvän tunnetta, se voi myös loukata syvimmin ja tuottaa tuskaa ja usein myös muuttaa rakastuneen ihmisen luonnetta. Se riski kannattaa kuitenkin ottaa. Tämä rakkaustarina on kertomus ulkomaanvaihtokokemuksesta. Kyseessä ei kuitenkaan ole kuuma romanssi espanjalaiseen Juanekseen tai saksalaiseen Sabineen, vaan tunnemyllerrys vaihtomaata ja uutta kaupunkia kohtaan. Suomeen palaaminen ei ole helppoa. Sen tietää jo lähtiessään. Onneksi tämän kaukosuhteen ylläpitäminen on vain itsestä kiinni ja ihanat yhteiset hetket ovat taattuja myös tulevaisuudessa! Tiina Lehto, Brysselissä harjoittelussa oleva Stydi ry:n vpj 2010

PRO-TUKIPISTE

- palveluita seksityöläiselle TEKSTI Heidi Muurinen ja Nanne Isokuortti

Marraskussa stydiläiset kävivät tutustumassa Pro-tukipisteen toimintaan. Exculla Pro-tukipisteen sosiaalityöntekijä Merle Hani kertoi työstään seksityöntekijöiden parissa. Mitä Pro-tukipisteen sosiaalityöntekijä tekee? "Pyrimme tekemään mahdollisimman asiakaslähtöistä työtä. Sosiaalityöntekijän toimenkuva on meillä melko laaja, yleisesti ottaen neuvotaan kaikenlaisissa asioissa. Monet kysyvät esimerkiksi lainsäädännöstä, eläkkeistä, yleisesti arjesta tai yhteiskunnasta, mistä vain. Erityisesti asiakkaan kuunteleminen on tärkeää. Hienointa on, kun pystyy itse vaikuttamaan työhönsä ja saa kehittää sitä melko vapaasti järjestön toimintaperiaatteiden puitteissa. Voin esimerkiksi mennä asiakkaiden mukaan vaikkapa sosiaali- tai työvoimatoimistoon, jos he toivovat sitä." Miksi on tärkeää, että seksityöntekijöillä on "oma" sosiaalityöntekijä? "Asiakkaat tarvitsevat paikan missä voi vapaasti puhua esimerkiksi seksityöhön liittyvistä asioistaan, ilman pelkoa siitä, vaikuttavatko puheet johonkin asiaan, esimerkiksi tukien saamiseen tai muuhun "viralliseen". Seksityöhön liittyy yleensä sosiaalisen stigman tuottamaa salailua ja häpeää. Lisäksi sosiaalityöntekijä antaa seksityöntekijöille ikään kuin väylän yhteiskuntaan opastamalla ja neuvomalla heitä." Miten asiakkaat sitten löytävät Protukipisteen palvelujen piiriin? "Teemme säännöllisesti etsivää työtä, mikä tarkoittaa, että jalkaudumme eri paikkoihin etsimään uusia asiakkaita ja kertomaan toiminnastamme. Jotkut kuulevat meistä kaverin tai tutun kautta ja tulevat sitten käymään tai soittavat. Voimme jalkautua esimerkiksi yökerhoihin tai ihan vain kadulle, vanhat asiakkaamme ja media ovat näissä asioissa parhaita tietolähteitämme. Lisäksi teemme säännöllisesti etsivää työtä internetissä."

Miten etsivä työ tapahtuu käytännössä- lähestyttekö mahdollisia asiakkaita suoraan? "Menemme melko suoraan puhumaan ihmisille. Monet myös jo tunnistavat meidät. Alussa etsivä työ oli hankalampaa, koska toimintamme oli monille aika tuntematonta, mutta ajan myötä se on helpottunut, kun olemme tulleet ihmisille tutummiksi." Miten vertaisit järjestössä, erityisesti Protukipisteessä, tehtävää sosiaalityötä julkisen sektorin sosiaalityöhön? "Palvelemme asiakkaita nimettömästi, joten emme siis kirjaa asiakkaiden henkilötietoja. Tarina on aina asiakkaan kertomuksen varassa. Meillä ei ole pääsyä yleisiin rekistereihin ja yhteydenotot viranomaisiin teemme aina yhteistyössä asiakkaan kanssa. Järjestömme ei tarjoa taloudellista apua, vaan päätehtävämme on enemmänkin asiakkaiden tukeminen palvelujen löytämisessä ja käytössä. Olemme melko helposti tavoitettavissa, meillä ei esimerkiksi ole puhelinaikoja. Näin ollen koen, että resurssimme asiointiapuun ovat tietyllä tavalla suuremmat kuin julkisen sektorin sosiaalityössä. Lisäksi Pro-tukipiste ry tekee edunvalvontatyötä muun muassa antamalla lausuntoja lakialoitteisiin ja osallistumalla keskusteluun esimerkiksi ihmiskauppakysymyksissä." Mikä on viestisi julkisen sektorin sosiaalityöntekijöille? "Asiakkaat kokevat hankalaksi seksityön tekemisestä kertomisen julkisen sektorin työntekijöille. Kuitenkin olisi erittäin tärkeää, että asiakkaita kuunnellaan aina niin paljon kuin mahdollista. Kokemukseni on, että kun asiakas lähtee hakemaan taloudellista tukea, hänellä on yleensä halu elämänmuutokseen."

PRO-tukipiste pähkinänkuoressa Pro-tukipiste on aloittanut toimintansa vuonna 1990. Pro-tukipisteen tavoitteena on edistää seksityössä toimivien ja toimineiden ihmisten perus- ja ihmisoikeuksia sekä tehdä edunvalvontatyötä. Pro-tukipiste tarjoaa seksityössä mukana oleville ihmisille matalan kynnyksen sosiaali- ja terveyspalveluja. Pro-tukipiste toimii Helsingissä ja Tampereella. Pro-tukipisteen työmuodot ovat: päivystys, yksilötyö, kuntouttava tukitoiminta, etsivä työ, vertaistyö ja internet-päivystys. Pro-tukipisteellä työskentelee 19 vakituista työntekijää sekä tuntityöntekijöitä. Vuonna 2009 asiakaskontakteja oli 7700.

Lisää Pro-tukipisteestä voit lukea osoitteesta www.pro-tukipiste.fi

19 19

Tuhansien viharikosten maa

uunnittelin tekeväni gradun suomalaisesta [kriittisestä] maahanmuuttokeskustelusta ja bongasin WSOY:ltä aiheeseen liittyvän, Jyri ja Jera Hännisen uuden kirjan Tuhansien aatteiden maa. Koska kahdeksannen vuoden opiskelijankin taloustilanne on aika tiukka, päätin kysäistä, haluaisiko kustannusjätti tukea köyhää gradunkirjoittajaa yhden kirjan verran. Kyllä halusi, ja vaikka graduaihe on jo moneen kertaan vaihtunut, kirjan teema kiinnostaa edelleen. Varsin herkulliseksi Hännisten pamfletti osoittautuikin.

Tuhansien aatteiden maa ottaa osaa Suomessa kiivaana käytävään aatekeskusteluun, josta hyvinä esimerkkeinä voidaan mainita Perussuomalaisten alati kasvava kannatus tai kohua nostattanut Ylen Homoilta. Yksi kirjan keskeisistä kysymyksistä on, mitä ääriajattelu (Suomessa) on ja kuka sen ylipäänsä voi määritellä. Hännisten rajauksen mukaan ääriajattelu on äärimmäistä suhteessa keskitiehen, yleiseen mielipiteeseen ja yhteisiin arvoihin - yleisestä mielipiteestä poikkeaminen ja marginaaliajattelu eivät kuitenkaan automaattisesti tee kenestäkään fundamentalistia.

2020

TEKSTI Riikka Kaukinen

Tasa-arvon puolestapuhujia, vihreän aatteen kannattajia, homoseksuaalien oikeuksien puolustajia ja orjuuden vastustajia on kaikkia aikanaan pidetty vaarallisina ääriajattelijoina. Tämä mielessä pitäen kirjassa on esitelty vain sellaisia Suomessa suosiota saavuttaneita ideologioita, jotka suuntautuvat selvästi jotain ihmisryhmää vastaan tai jotka valtaan päästyään aiheuttaisivat moraalin tai demokratian rapautumista. Kirjan keskiössä ovat äärioikeistolaiset maahanmuuttokriitikot, mutta osansa saavat myös kristilliset ääriryhmät, kommunistit, ekofasistit, anarkistit, asehullut ja markkinafundamentalistit”; sellaiset ryhmät, joiden piirissä ääriajattelijoita varmasti on. Kaiken pahan perustaksi mainitaan juuri markkinauskovaisuus ja sen lietsoma ahneuden kulttuuri, jota ei kirjassa kuitenkaan tarkemmin käsitellä, koska aiheella kirjoittajien mukaan on pätevämpiäkin tuntijoita. Keskeiseksi teemaksi nouseva maahanmuuttokriittisyys on tekijöiden mukaan oiva esimerkki marginaalista valta-aatteeksi nousseesta ääriajattelun muodosta. Usein heppoisiin stereotypioihin pohjautuva kritiikki sai al-

kunsa nettikeskusteluissa ja leimahti lopulta poliittisten puolueiden väliseksi jatkuvaksi kiistaksi ja äänten kalastelun välineeksi - asenteiden muuttuessa koko ajan kriittisemmiksi. Kirjasta käy myös ilmi, miten samankaltaisesti puoluelinjat rakentuvat suhteessa äärikysymyksiin - vastakkainasettelun osapuolet ovat samat puhuttiin sitten maahanmuutosta tai aselaeista. Yksi kirjan oivalluksista onkin, miten silmiinpistävän samanlaista ääriryhmien ajattelu on silloinkin, kun niiden tavoitteet ovat täysin päinvastaisia. Tämä osaltaan vaikeuttaa rakentavan keskustelun ja konsensuksen syntymistä: ääriajattelijat eivät juuri perustele näkemyksiään tieteellisillä tai muuten todistusvoimaisilla argumenteilla vaan heillä on varma tieto. Keskustelu “juuttuu juoksuhautoihin” ja dialogin sijaan kuullaan kahta itsevarmaa monologia. Jurot suomalaiset ovat hyvää maaperää kiihkoilulle ja äärimmäisille ideologioille. Kirjoittajat muistuttavat, miten täällä on oltu tarpeen tullen valmiita tappamaan vaikka oma veli, jos aatteen palo on tarpeeksi vahva. Tähän vuodenaikaan on jotenkin helppo ymmärtää, että suomalaisille kelpaa mikä tahansa mihin uskoa. Usein ääriasetelman vastakkaisilla reunoilla eivät kuitenkaan seiso me ja muut vaan muut ja muut.

neet taustatyönsä, haastatelleet niitä jotka haastatteluihin ovat suostuneet ja kaivaneet esiin vakuuttavan määrän maan alla toimivia, häiriintynyttä agendaa noudattavia kansanliikkeitä. Toisaalta, jos en itse kuuluisi suvaitsevaistoon, en välttämättä uskoisi näistä todisteluista sanaakaan. Mikä paremmin alleviivaisi kirjan ideaa, että useimmissa aatteissa on sama palo ja keskustelun sijaan jokainen tahtoo kuulla oman äänensä korkeimpana. Vaikka monet äärimmäiset ideologiat ovat varsin suorasukaisia ja usein tuulesta temmattuja, yllättävän moni niiden johtohahmoista on väitellyt tohtoriksi. Sellaisen sanaa voi olla vielä vaikeampi kyseenalaistaa kuin kansankielellä saarnaavan Soinin - joka useimpiin esiteltyihin hahmoihin verrattuna vaikuttaa aika velikullalta. Mietityttää, eikö akateemisella yhteisöllä ole mitään vastuuta siitä, mitä sen mandaatilla julistetaan. Ehkä sellainen vastuu pitäisi jonkun ottaa kantaakseen. Ensimmäiseksi voi vaikka lukea Hännisten kirjan. Valtsikassa, jossa asioista on aina oltava jotain mieltä - mieluiten oikeaa - olisi hyvä miettiä tarkkaan, mille mielipiteensä perustaa. Tai sitten voi ottaa vaarin, miten isoa mediakonsernia voi riistää opiskelijan edun nimissä.

Homoseksuaalit vastustavat maahan tulevia islamisteja koska nämä eivät hyväksy homoja. Skinit tappavat neekereitä ja rättipäät hinttareita. Vihamielisyys leviää kuitenkin myös suuressa yleisössä vaikka matka nettikirjoittelusta väkivaltaan on Suomessa onneksi vielä pitkä. Hännisten ajatukset on helppo allekirjoittaa - ainakin kun on itse samaa mieltä. Heidän suhtautumisensa ei ole täysin neutraali vaan esimerkiksi luterilainen kirkko saa kritiikkiä osakseen vaikkei sitä leimatakaan ääriliikkeeksi. Toisaalta, ei tällaista kirjaa voisi kirjoittaa ottamatta omaa paikkaa ja kantaa. Kirjoittajat ovat teh21 21

J A L K A

POLITIIKK A A TEKSTI Hannu-Pekka Komonen

alkapallo on maailman suosituin urheilulaji. Se yhdistää ihmisiä ympäri maailmaa, ja valtiotieteilijän silmin siihen liittyy paljon mielenkiintoisia ilmiöitä ja ulottuvuuksia aina seurojen poliittisuudesta alueellisiin kiistoihin sekä eri lieveilmiöihin. Jalkapallofanaatikkona tunnettu vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki on näh nyt jalkapalloa Euroopassa lähes 200 stadionilla kymmenissä eri maissa. Monissa maissa jalkapalloseuroihin liittyy poliittisuutta. Esimerkiksi Espanjassa Real Madridin ja Barcelonan välillä on ollut poliittinen jännite Espanjan sisällissodasta asti, jolloin Barcelonan silloinen vasemmistopresidentti tapettiin falangistien toimesta. Real Madrid on osittain liitetty oikeistoon ja Francoon, Barcelona antifrancolaiseksi ja Katalonian edustajaksi. Mitä sanottavaa sinulla on Euroopan maiden joukkueiden poliittisuudesta ja eri jännitteistä? Se vaihtelee paljon maittain. Suomessa jalkapallo oli pitkään varsin poliittista, Palloliiton ja TUL:n sarjat yhdistyivät vasta 1950-luvulla. Suomessa urheilu on sittemmin pyritty epäpolitisoimaan. Englannissa seurat eivät ole poliittisia, mutta jalkapallo on perinteisesti ollut työväenluokan laji, kun taas rugby keskiluokan ja kriketti sekä hevospoolo yläluokan. Poliittisin maa on Italia, jossa esimerkiksi Livorno on äärivasemmalla ja Lazio äärioikealla. Useilla seuroilla on erikseen vasemmistolainen ja oikeistolainen curva (kannattajakatsomo), ja kannattajaryhmillä on usein myös poliittisia tunnuksia. Silvio Berlusconin omistamalla Milanilla on puolestaan työväenluokkainen tausta. Saksassa FC St. Pauli on profiloitunut kannattajiensa kautta vahvasti antirasistiseksi. Oleellista onkin huomata, että seura ei ole sen pelaajat, valmentajat tai omistajat, vaan kannattajat. Skotlannissa suurin vastakkainasettelu on katolilaisten Celticin ja protestanttien Rangersin välillä. Huippujalkapallossa siirtosummat ja pelaajien palkat ovat nousseet taivaisiin ja raha on se, mikä huippujalkapalloa pitkälti hallitsee. Mitä globalisaatio on

tarkoittanut jalkapallolle? Suurten TV-sopimuksien myötä Euroopan sarjat ovat levinneet ympäri maailmaa. Samalla suurten sarjojen suurimmista joukkueista on kuitenkin tietyllä tavalla vähän sielu kadonnut, pelaajien palkat ja siirtosummat ovat karanneet käsistä ja pelaajahankintoja tehdään välillä pelkästään pelaajan markkina-arvon vuoksi.

PA L L O -

SOSIOLOGI A A

Suomessa seurakulttuuri on vähäistä jokaisessa urheilulajissa. Suomalaiset seuraavat niitä lajeja, joissa menestytään. Kun suomalais(t)en menestys esimerkiksi mäkihypyssä tai formuloissa vähenee, ihmisiä ei enää kiinnostakaan. Seuran kannattaminen ei periydy vaikkapa omalta isältä, kuten monissa maissa. Mistä tämä johtuu? Suomalaiset eivät ole urheiluhullua vaan menestyshullua kansaa ja menevät sen perässä, missä menestytään. En tiedä, onko suomalaisilla jokin alemmuuskompleksi, jonka takia pitää olla aina voittajien puolella, eikä niinkään tukea ja olla kovapäisesti omien takana. Sama on nähtävissä myös vaaleissa: ihmiset äänestävät mielellään niitä, joilla vaikuttaa menevän hyvin. Jalkapallohuliganismi on ollut julkisuudessa kymmeniä vuosia. Sosiologisissa tutkimuksissa on huomattu, että ainakin Englannissa huligaanit ovat usein nuoria aikuisia, jotka ovat työttömiä tai työskentelevät joko matalapalkka-aloilla tai pimeillä työmarkkinoilla, ja ovat taustaltaan työväenluokkaisia. Millaisia selityksiä itse näet jalkapallohuliganismi-ilmiölle? Mistä ryhmien välisissä konflikteissa on loppuen lopuksi kysymys?

Miksi rasismia nähdään lähes kaikkialla missä jalkapalloa pelataan, ja mitä yhteiskunnallisia asioita se ilmentää? Esimerkiksi Englannissa rasismi on pystytty kitkemään pois lähes kokonaan, kun taas Itä-Euroopassa tilanne on karmea. Muistan, kun olin taannoin katsomassa pietarilaisseura FK Zenitin ottelua, jossa aina kun vastustajan tummaihoinen pelaaja koski palloon, lähes koko stadion, 25 000 katsojaa, lauloi jungle noisea. Niissä maissa ja sarjoissa, joissa yleisöä käy paljon, jalkapallokatsomot ovat hyvä paikka eri ääriliikkeille agitoida omia näkemyksiään ja periaatteessa käyttää katsomoita hyväkseen. Mitä Paavo Arhinmäki lupaa tehdä seuraavalla vaalikaudella eduskunnassa suomifutiksen hyväksi? Jalkapallon eteen pystyy tekemään enemmän valtuustotasolla kuin eduskunnassa. Olen pyrkinyt siihen, että puhun julkisuudessa vain poliittisista asioista, mutta jalkapallo on niin tärkeä, että olen aina valmis antamaan haastatteluja jalkapallosta ja luomaan sitä henkeä, että jalkapallokatsomoihin kannattaa lähteä.

Mielestäni se, miksi jalkapallon ympärillä on näitä lieveilmiöitä, liittyy siihen, että kaikkialla missä nuoria miehiä kokoontuu ja on tunteita pelissä, syntyy kaikenlaista. Huliganismissa nähdäkseni haetaan nuorten miesten yhteisöllisyyttä ja voiton kokemuksia. Kun et pysty kentällä osallistumaan peliin, niin katsomossa tai tappeluissa voidaan saavuttaa ajatus siitä, että voitettiin sentään jotain, ollaan part of the game. Jalkapalloseurat ovat myös yksi tapa saada aikaan vastakkainasettelua eri ryhmien välille, samalla tavalla kuin perinteisesti esimerkiksi kaupunginosien tai kylien välillä on ollut. Helsingissä oli aika rajuja kaupunginosatappeluita 1950-1960 -luvuilla, itse muistan tappeluita vielä 1980-luvun lopultakin.

Maksettu rakkaus? ”Maksettu rakkaus ja ostetut orkut, on perverssiä kulutusjuhlaa. Maksettu rakkaus ja ostetut orkut. Niin ujo poika tunteita tuhlaa.”

TEKSTI Anne-maria Lehmonen

äin lauloi Suomen syvimpien tuntojen tulkki Irwin Goodman aikoinaan. Voiko maksettu rakkaus koskaan olla todellista rakkautta? Voiko ostetusta rakkaudesta kehittyä kestävä parisuhde, joka täyttää myös rakkauden tunnusmerkit? Vaimoa kauppaavien nettisivustojen määrä on kasvanut tasaisesti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Kilpailu on kovaa jokaisen sivuston näyttäessä toinen toistaan houkuttelevammalta. Naiset ovat kauppatavaraa, jota mainostetaan myyvillä iskulauseilla. Eräälläkin sivustolla venäläisiä morsiamia kaupitellaan kauniina ja suorasukaisina. Heidän kanssaan ei tule kokemaan väärinkäsityksiä tai ongelmatilanteita. Venäläiskaunottaret ovat löytö, jota ei voi ohittaa. Vietnamiin puolestaan mainostetaan halpamatkoja, joiden aikana miehillä on mahdollisuus tutustua ”terveystarkastettuihin ja neitsyiksi varmistettuihin naisiin”. Vaimohakumatkoja järjestetään paljon niin yritysten puolesta kuin yksityisestikin. Kaiken kaikkiaan tarjonta on monipuolista. Vaimoa voi hakea netistä tai yhtälailla kokeilla onneaan paikan päällä. Avioliitto voi koitua onneksi molemmille osapuolille, mutta aina näin ei ole. Usein netistä löydetyt vaimot tulevat köyhistä oloista. Heille tuleva sulhanen on tiketti onnen ja unelmien täyttämään elämään. Odotukset ovat kovat, mutta todellisuus usein toista. Länsimaisia miehiä pidetään lähtökohtaisesti varakkaina. Kuitenkin useimmat niistä, jotka hakevat vaimonsa nettisivuston kautta, kuuluvat keskiluokkaan tai jopa alempaan sosiaaliluokkaan. Kartanot ja Mersut vaihtuvat uudessa kotimaassa lähiöihin ja Ladoihin. Arki ei olekaan niin hohdokasta kuin oli kuviteltu, yhteinen kieli kangertelee ja kulttuurierot nousevat esiin. Kaikesta tästä on mahdollista selvitä, mutta jos yhtälöstä puuttuu se olennaisin, eli rakkaus, voi ongelmien ratkominen osoittautua hyvin hankalaksi. Voiko kuitenkin haastavista lähtökohdista huolimatta parin välille kehittyä jotain merkityksellisempää ja syvempää, rakkaudeksikin joskus kutsuttua? Kysymys on pitkälti vuorovaikutuksesta, jossa molempien osapuolien panos on tärkeä. Jos molemmat panostavat suhteeseen, ja todella tekevät työtä sen eteen, on ole-

massa mahdollisuus, että maksetusta onnesta voi lopulta kuoriutua muutakin. Kaikki kulttuurit eivät edes tunne romanttista rakkautta. Jos jotakin romanttisen rakkauden kaltaista noissa kulttuureissa ilmeneekin, sitä ei katsota hyvällä silmällä eikä pidetä oikeana perustana avioliitolle. Rakkaus tietenkin eri muodoissaan on universaali asia, samoin seksuaalinen vetovoima, mutta maailmassa on paljon ihmisiä, jotka eri syistä eivät ole kokeneet romanttista rakkautta. Köyhistä oloista tulevat katalogivaimot voivat mieltää turvallisuuden tunteen ja turvatun elämän rakkaudeksi. Rakkautta on vaikea määritellä, sillä tulkinnat vaihtelevat kulttuureittain, mutta myös yksilötasolla. On helppo uskoa romanttisen rakkauden olevan ainoaa oikeanlaista rakkautta, jos kasvaa yhteiskunnassa, jossa se on useimmiten syy pariutua. En puolla vaimonhakumatkoja tai nettikauppoja, jotka kauppaavat katalogimorsiamia. Haluan vain yrittää ymmärtää maksetun rakkauden funktiota, joka usein leimataan säälittäväksi, sortavaksi ja epätoivoiseksi. Maksetun rakkauden hinta voi joissain tapauksissa maksaa itsensä takaisin todellisen kiintymyksen muodossa.

S.O.S – Save Our Souls TEKSTI Jonas Sjöblom ja Pekka Pennanen

yhmäteatterin sosiaalipoliittisesti kiinnostavat näytelmät saivat jatkoa, kun Tiina Lymin käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä S.O.S sai ensi-iltansa tänä syksynä. Sekä stigmalaiset että stydiläiset kävivät katsomassa esityksen. Esitystä markkinoitiin komediana olosuhteiden pakosta, mutta opiskelijoiden mielestä tragedian sävyt saivat esityksessä suuremman osan. Näytelmä kuvaa kolmen erilaisista syistä syrjäytymisvaarassa olevan ihmisen elämää Helsingin Kalliossa. Näytelmän henkilöt ovat työttömäksi jäävä yksinhuoltajaäiti (Elina Knihtilä), tämän kouluikäinen sosiaalisesti kömpelö poika (Santtu Karvonen) sekä edellä mainittujen laitonta viinibisnestä pyörittävä naapuri (Pertti Sveholm). Naapurit kohtaavat, kun koulupoika rikkoo vahingossa miehen viinantislauspannun. Näytelmän allegoriana toimii surullisen kuuluisa Titanicin tarina: laivan törmätessä jäävuoreen kaikille ei riittänyt paikkaa pelastusveneessä. Esitys oli tragikoominen tarina yksilöiden ongelmista kaatuvien kulissien ympärillä ja turvaverkkojen heikentymisestä kasvavien säästötavoitteiden edessä. Opiskelijat pitivät esitystä uskottavana ja erityiskiitosta saivat Knihtilä raivokkaana itsetyöllistettynä rasvojen puhelinmyyjänä sekä Karvonen hukassa olevan avioerolapsen tunteiden tulkkina. Näytelmässä virtahepo mellasti olohuoneessa ja jälki oli pahaa. Näytelmä havainnollisti hyvin viimeaikaista keskustelua yksinhuoltajaäidin vaikeasta asemasta suomalaisessa so-

siaaliturvajärjestelmässä ja osoitti, että naapurit voivat auttaa toisiaan myös anonyymissä helsinkiläisessä kerrostalossa. Sosiaalityön opiskelija Annan mielestä näytelmä kuvasi hyvin pienen ihmisen haavoittuvuutta: ”Mielenterveyspuolta tuotiin herkästi esiin. Mua kosketti ne läpät sen pojan suusta, osa oli ihan suoraan kuultuja käytännön duunissa. Esimerkiks tänä kesänä yks pikku mimmi kuvaili isäpuoltaan, että "sillä on se bipolaari", samaahan tässä näytelmässä se poika totes siitä miehestä. Tää näytelmä puhui taas siitä, että sosiaalityölle on tarvetta. Titanic-vertaus ei ehkä ollut freeseimmästä päästä, mutta näytelmä oli tehty sydämellä. Maailman muuttaminen alkaa lähimmäisten auttamisesta.” Sosiaalipolitiikan opiskelija Akin mielestä näytelmässä kuvattiin ansiokkaasti syrjäytymisen ongelmallisuutta ja ristiriitaisuutta: ” Syrjäytyminen kohtaa kenet tahansa meistä, ja ilmenee miten kenellekin. Kipeintä syrjäytymisessä tai pahoinvoinnissa on se, kuinka se välittyy yli sukupolvien. Lapset kokevat sen eri lailla, mutta silti kokevat. Toisaalta valtion kyky puuttua ongelmiin on todella rajallinen, eikä kukaan voi kertoa kenellekään syrjäytymisestä. Kokemukset ovat pitkälti subjektiivisia, vaikkakin kipeitä ja selviä. Näytelmästä teki elämänmakuisen henkilöiden pienet voitot tarinan lopussa.” Vaikka näytelmän aihe oli rankka ja ahdistavakin, näytelmän hahmot saivat lopussa uuden toiveikkaamman suunnan elämälleen, Titanic muutaman pelastusveneen lisää ja katsojat katharsiksensa.

Sosiaalitieteilijät suosittelevat!

TAPAHTUMIA 6.11.2010 Stydin vuosijuhlat Stydin ensimmäisiä syntymäpäiviä juhlittiin perinnepurjealus s/v Valborgilla, joka oli turvallisesti ankkuroituna Helsingin Halkolaituriin. 1948 rakennettu puualus tarjosi tunnelmalliset puitteet valtsikan nuorimman ainejärjestön syntymäpäiväjuhlille, jonne saapuikin noin 50 stydiläistä/Stydin ystävää. Vuosijuhlien jatkot järjestettiin Adams Klubilla Helsingin ydinkeskustassa. Stydin hallitus kiittää juhlakansaa, laulavaa miestä ja Polhon tarjoilijoita ikimuistoisesta illasta! 23.11. 2010 Stigman 52-vuotisjuhlat Stigman 52-vuotista taivalta juhlittiin perinteikkäästi Alina-salissa. Tällä kertaa juhlien teemana olivat naamiot. Sarjakuvasankareiden lisäksi nähtiin muun muassa kolme Janne Lardotia. Erityismaininnan saavat oikeiden kokkien tekemä juhlaruoka sekä musiikkiyhtye Merkityt veljet. Legendaarinen alasauna lämpesi, mutta tanssilattialla meno oli sitäkin kuumempaa. 2.12. 2010 Sosiaalipolitiikan oppiainekahvit Sosiaalipolitiikan oppiainekahveilla käytiin läpi palautekyselyn tuloksia ja keskusteltiin sosiaalipolitiikan tulevaisuudesta ja opintojen kehittämisestä. Keskustelu oli runsasta, ja tieto kulki kiitettävästi henkilökunnan ja opiskelijoiden välillä. Tapetilla oli muun muassa elämänpolitiikan rooli opinnoissa. Lisätietoa opetuksen kehittämisestä ja kyselyn tuloksista tullee Stigman nettisivuille lähitulevaisuudessa. 20.10.2010 Sosiaalityön oppiainekahvit Sosiaalityön oppiainekahvit järjestettiin seminaarisalissa. Kahvien teemana oli tiedekunnan opetussuunnitelmien uudistustyö vuosina 2010-2011. Sosiaalityön opiskelijat antoivat opetushenkilökunnalle kiitettävästi palautetta sosiaalityön opetussuunnitelmasta sekä kehittämisehdotuksia tulevan varalle. Toiveina nousi esiin mm. keskustelevampien opetusmuotojen lisääminen, tiedekuntatenttipäivien lisäys sekä maisteriopintojen selkeyttäminen opinto-oppaaseen. 26

Kajahdus onnittelee Kannunvalajien uutta puheenjohtajaa!

27 27

Rakkaudesta Maabrändivaltuuskuntaan Tehtävä fukseille:BRÄNDÄTKÄÄ itsenne! TEKSTI Risto Fonselius ja Mikko Kuivalainen

ehtävä Fukseille on uunituoreen fuksibrändivaltuuskunnan loppuraportti. Syksyllä 2010 asetetun valtuuskunnan tavoitteena on edistää fuksikuvaa ja luoda strategia paremman huomisen puolesta.

Fuksibrändivaltuuskunta törsäsi melko olemattoman summan euroja toinen toistaan idealistisempiin fuksielämän kehitysehdotuksiin. Vähälle huomiolle valtamediassa jäänyt maabrändiraportin (tehtavasuomelle.fi) alaosio julkaistaan nyt yksinoikeudella vuoden viimeisessä Kajahduksessa. Etelän mediassa kuoliaaksi vaiettu raportti aiheutti polemiikkia jo ennen ideointivaihettaan. Ideat ”Fuksibrändin” sekoittamiseksi syntyivät varsin halvalla, maabrändivaltuuskunnan yleisestä linjasta poiketen. Ollilan ja Stubbin viitoittaessa tietä, tehtävään tartuttiin asiaankuuluvalla vakavuudella. ”Raportti tarvitsee myös ripauksen realismia”, totesi nimettömänä pysyttelevä työryhmän jäsen räätälöidessään maabrändivaltuuskunnan ohjeista fuksikelpoisia. Jo alussa oli varsin selvää, että monet alkuperäisen raportin ehdotuksista olisivat käyttökelpoisia sellaisenaan. ”Älä tapa tuolia, korjauta se.” Valaiskoon seuraavat ohjeet polkuanne kohti brändätympää huomista. Nyt sitä spirittiä kehiin! Katso itse millaisia ideoita hälyttävän pienellä määrällä henkistä pääomaa saatiin aikaan. Rakastakaa brändiä, rakastakaa toisianne.

Fuksibrändi: Visio vuodelle 2011

Noin viidenkymmenen säännön lista: 1. Käy juttelemassa vanhan opiskelijan kanssa. 2. Opettele palopuhe, jossa kerrot opiskelukavereistasi naapurillesi. Älä kuitenkaan kerro mitä tai missä opiskelet. Naapurillesi on mahdotonta selittää, mitä sosiaalipolitiikka on. 3. Muistuttakaa toisianne - sosiaalipolitiikka on tulevaisuuden ala: ”Sairaanhoitajille löytyy aina töitä”. 4. Kehittäkää tonnikalasta ja muista särkikaloista gourmet-herkkuja. 5. Ratkaiskaa sosiaalipoliittiset ongelmat ja tehkää niistä globaalia liiketoimintaa. 6. Muuttakaa toimenkuvaanne: ryhtykää yhteiskuntatieteilijöistä tuolinrakentajiksi. 7. Keksikää kirjastolle uusia käyttötapoja: etsikää hiljainen paikka ja lempikää. 8. Mene kuuntelemaan sinua kiinnostavaa luentoa opistoon tai yliopistoon. 9. Edullisen sijaan, syö vähintään kerran viikossa maukkaasti. 10. Älä tapa tuolia, korjauta se. 11. Järjestäkää juhlat. Useat juhlat. Järjestäkää pelkkiä juhlia. 12. Jakakaa tenttikysymykset avoimesti. 13. Järjestäkää tutkimusretkiä myös kantakaupungin ulkopuoliseen ravintolamaailmaan. 14. Miettikää, voitteko käyttää soutuvenettä polkupyörän sijaan. 15. Keskustelkaa. 16. Älä maista järvivettä itse, mutta maistata sitä ulkomaalaisella vaihto-oppilastoverillasi. 17. Järjestäkää opiskelupaikalla suomalainen hiljaisuuden hetki. Älkää avatko suutanne, vaikka aihet ta olisikin. Ketään ei kiinnosta epäkypsä monologi… 18. Kerro, että hiljaisuutta saa Suomesta lisää. Mutta se tulee kalliiksi. 19. Puhu tänään myös luokan hiljaisempien kanssa. Koulussa viihtyminen on kaikkien asia. 20. Menkää kerran vuodessa kouluun opiskelemaan ja kertomaan kokemuksistanne. 21. Osallistu koulun päiväkahvitoiminnan kehittämiseen. 22. Popularisoikaa tiede uudelle tasolle: vähät välittäkää faktoista ja tehkää yleistyksiä. 23. Rakastakaa toisianne.

Sanotaan, että rakkaus tekee hulluksi. Minut se pitää järjissäni.

KAJAHDUS 4/2010

blogs.helsinki.fi/kajahdus-lehti