Kajahdus 1/2010 by Kajahdus

PÄÄTOIMITTAJAT Pekka Pennanen Jonas Sjöblom

ULKOASU JA TAITTO Tuomas Kortteinen PAINO Picaset Oy, Helsinki Painos 120 kpl

KIRJOITTAJAT Henriikka Hämäläinen Mikael Isoaho Hannu-Pekka Komonen Eeva Liukko Petra Malin Minna Nurminen Pekka Pennanen Jonas Sjöblom Aki Teri Iina Weide

Julkaisija Stigma ry ja Stydi ry, Helsingin yliopiston sosiaali politiikan ja sosiaalityön opiskelijat

VALOKUVAT Ryhmäteatteri/Tanja Ahola Mikko Kuusisalo Jeremy Page Katja Sergejeff Martin Stelbrink

pekka.pennanen@helsinki.fi jonas.sjoblom@helsinki.fi

TOIMITUKSEN OSOITE Stigma ry/Stydi ry Snellmanninkatu 10 00014 Helsingin yliopisto,

blogs.helsinki.fi/kajahdus-lehti

4 6 8 10 11 12 16 18 20 22 24 26 28

Pääkirjoitus

Pekka Pennanen ja Jonas Sjöblom

Suuri murros

Jonas Sjöblom ja Pekka Pennanen

Elämä on metamorfoosi

Minna Nurminen

Poste Restante Stydi ry

Edustuksellista vaikuttamista

Aki Tetri

Kunnallisen perussosiaalityön muutoksia

Eeva Liukko

Kuolema – viimeinen muutos?

Mikael Isoaho

Vaihdantatalous Helsingin marginaalissa Hannu-Pekka Komonen

Kunnes parempi kumppani meidät erottaa

Henriikka Hämäläinen

Harmonia

Pia Arvelin

Omstart!

Iina Weide

Karjahdus

Kuvat Katja Sergejeff

Yritän muuttua Petra Malin

Kuva Katja Sergejeff

pääkirjoitus Pekka Pennanen ja Jonas Sjöblom

piskeluympäristömme on muutoksessa. Yliopistouudistus on johtanut tiedekuntamme laitosuudistukseen, ja viime vuoden lopussa yhteiskuntapolitiikan laitos lakkasi olemasta. Nyt olemme kahtena oppiaineena osa uutta laajaa sosiaalitieteiden laitosta. Myös ainejärjestötasolla on tapahtunut muutos, kun sosiaalityön opiskelijat perustivat viime syksynä oman ainejärjestönsä Stydi ry:n. Tapahtuneesta muutoksesta huolimatta Stigma ja Stydi jatkavat yhteistyötä hyvässä hengessä. Tässä tilanteessa myös Kajahdus koki tarpeen muutokselle: lehdelle valittiin kaksi päätoimittajaa ja lehden ulkoasua päätettiin uudistaa. Kajahdus jatkaa edelleen sekä sosiaalipolitiikan että sosiaalityön opiskelijoiden yhteisenä ainejärjestölehtenä. Miksi muutoksia tapahtuu? Muutosten motiivina on yleensä se, että asiat saataisiin toimimaan paremmin. Usein muutoksia perustellaan taloudellisilla argumenteilla, ja niillä pyritään toiminnan tehostamiseen. Muutoksen läpiviemiseen tarvitaan päätöksentekoa, joka legitimoidaan päättäjien valtaasemalla. Muutosten arkkitehteina toimivat usein ulkopuoliset konsultit, joiden uskotaan automaattisesti vievän organisaation kohti uutta ja parempaa. Muutosten yhteydessä käytetään monesti välttämättömyysretoriikka, josta hyvänä esimerkkinä toimii uusi yliopistolaki, jonka tiimoilta laaja-alaista julkista keskustelua ei juurikaan käyty vaan muutos saneltiin ylhäältä alaspäin. Autoritäärinen toimintapa aiheuttaa usein muutosvastarintaa organisaatioissa, koska ihmiset kokevat itsensä sivuutetuiksi muutosprosessissa. Yleisesti puhutaan siitä, että hyvän muutoksen tulisi olla kaikkien osapuolten kannalta voimaannuttava ja rakentava, tai muuten muutoksesta tulee hel-

posti kontraproduktiivinen. Esimerkiksi tiedekuntamme laitosuudistuksen toivotaan parantavan oppiaineiden välistä yhteistyötä ja luovan synergiaetuja. Samalla hämmentyneitä ja lähiopetuksen vähentämisestä huolestuneita opiskelijoita rauhoitetaan sillä, että uudistus on vain hallinnollinen eikä sillä ole vaikutusta koulutusohjelmiin. Muutoksen todelliset vaikutukset selviävät ajan kuluessa. Ihmiset ovat usein ehdottomia ja tunteikkaita muutosten suhteen, ja esimerkiksi Heljä Misukan työryhmän tuoreen koulutusvientistrategian pelätään keskustelupalstoilla johtavan lopulta kaikkia korkeakouluopiskelijoita koskeviin lukukausimaksuihin. Pienikin status quon muutos johtaa helposti ihmisten keskuudessa kauhuskenaarioihin, joihin ei välttämättä olisi tarvetta, jos muutosviestintä olisi avointa. Toisaalta Antti Tanskasen työryhmän esitys toisen korkeakoulututkinnon maksullistamisesta tekee huolen lukukausimaksuihin siirtymisestä todelliseksi. Jukka Ahtelan työryhmä toi esille muutostarpeen ihmisten eläkkeelle siirtymisessä. Eläkeikää onkin tarkoitus nostaa työssä jaksamista edistämällä, mikä on aiheuttanut palkansaajajärjestöissä muutosvastarintaa. Ihmisten työurien pidentämisellä on jossain määrin todellisia kansantaloudellisia syitä, mutta samalla tulee huomioida, että yritykset siirtävät mielellään itse ikääntyneet työtekijänsä eläkkeelle, eikä eläkeiän nostosta ole välttämättä hyötyä. Muutosyritys voi olla vahvassa ristiriidassa reaalikäytäntöjen kanssa. Vuoden ensimmäinen Kajahdus tarttuu muutoksen problematiikkaan muun muassa marginaalikulttuurien, kuoleman, perussosiaalityön ja parisuhteen muutoksen kautta. Pysyvää on vain muutos, ja yksilö on sen kourissa usein voimaton. Toivottavasti kourat tietävät, mitä ovat tekemässä. 5

Suuri Murros Pitkään siitä on puhuttu, mutta tänä keväänä se vihdoinkin tapahtuu: sosiaalipolitiikan pääsykoekirja Helsingin yliopistoon vaihtuu. Hyvin palvellut Matkalla nykyaikaan saa siirtyä historiaan Karl Polanyin Suuren murroksen (1944) tieltä. Kajahdus päätti haastatella asiasta sosiaalitieteiden laitoksen sosiaalipolitiikan oppiainevastaavaa J.P. Roosia, joka oli mukana kirjasta päättäneessä työryhmässä. Tämä yhteiskuntatieteiden klassikkoteos oli ainakin monelle opiskelijalle yllättävä valinta sosiaalipolitiikan pääsykoekirjaksi. Teksti Jonas Sjöblom ja Pekka Pennanen Kuva Katja Sergejeff Esittelisitkö aluksi, millaisesta teoksesta on kysymys? Polanyin kirja on yksi yhteiskuntatieteiden suuria klassikoita. Siinä analysoidaan markkinatalousyhteiskunnan taustaa ja historiallista kehitystä, siis esitetään kuinka nykyiseen tilanteeseen on jouduttu. Siinä myös esitetään englantilaisen sosiaalipolitiikan alkuvaiheita hyvin kiinnostavasti. Kaiken kaikkiaan: se on hieno, älyllisesti virittävä teos! Minkä takia pääsykoekirjaksi valittiin juuri kyseinen teos, ja miten valintaprosessi tapahtui? Edellinen pääsykoekirja on ollut käytössä todella pitkään, toistakymmentä vuotta, eikä se ole enää ollut ajan tasalla (vrt. paradoksinen otsikko: ”Matkalla nykyaikaan”), eikä liioin uudistettua laitosta ole ollut luvassa. Sen vaihtamisesta on keskusteltu jo vuosia. Olemme etsineet hyvää vaihtoehtoa, mutta sellaista ei ole löytynyt. Paras vaihtoehtohan olisi sosiaalipolitiikan ajantasainen perusoppikirja, mutta sellaista ei siis ole tiedossamme, niillä reunaehdoilla, joita HY:n kaksikielisyys asettaa. Yritetäänkö pääsykoekirjavalinnalla profiloida sosiaalipolitiikan oppiainetta uudelleen, ja mihin suuntaan? Ei sinänsä, vaikka toki toivomme uuden pääsykoekirjan herättävän entistä enemmän kiinnostusta pyrkiä sosiaalipolitiikkaan. Myös monissa muissa oppiaineissa on pääsykoekirjana moderneja klassikoita. Uskomme,

että Polanyin kirjan lukeneet tulevat sosiaalipolitiikkaan uudella tavalla valistuneina ja innostuneina. Oliko muita potentiaalisia pääsykoekirjavaihtoehtoja? Keskeinen valinnan reunaehto on se, että pääsykoekirja on saatavilla sekä suomeksi että ruotsiksi. Oppikirjapuolella tämä on hankala vaatimus. Kyllä me keskustelimme myös muista vaihtoehdoista. Ja tulemme seuraamaan tilannetta: jos kirja osoittautuu hankalaksi ja opiskelijoita karkottavaksi, niin sitten täytyy asiaa harkita uudestaan. Mikä on sosiaalipolitiikan vahvuus yhteiskuntatieteiden kentässä, ja miten se mielestäsi eroaa esimerkiksi sosiologiasta? Tämä on jo vähän toinen kysymys, eikä Polanyi ole ensisijaisesti sosiologinen teos, vaan yhteiskuntahistorian klassikko. Viime aikoina olemme yrittäneet profiloitua kahdella tavalla: panostaa enemmän konkreettisiin sosiaalipoliittisiin kysymyksiin ja toisaalta laajentaa muille yhteiskuntapolitiikan aloille, vanhenemisen tutkimukseen, ympäristöpolitiikkaan, kaupunkitutkimukseen. Asiahan on niin, että sosiologia on tullut sosiaalipolitiikan alueelle varsin vahvasti, niin että tutkimusaiheiden perusteella on vaikea tehdä eroa näiden kahden välille. Samahan koskee myös sosiaalityötä, jolla silläkin on kovia laajentumishaluja.

E lämä on meta mo rfo o si Teksti Minna Nurminen Kuva Jeremy Page uutos on muotia. On ilmastonmuutosta, organisaatioiden muutosta, elämäntapamuutosta, työn muutosta, yhteiskunnan muutosta, osoitteen muutosta ja vaikka mitä. Aivan kuin ympärillämme tapahtuvat prosessit eivät olisi tarpeeksi, myös meiltä vaaditaan muutosta: opiskelumaailma olettaa jatkuvaa sopeutumista ja mukautumista uusiin vaatimuksiin, tavoitteisiin ja standardeihin. Työelämään mennään muuttumaan: kouluttautumaan, oppimaan uutta, orientoitumaan yhä uudelleen, pysymään ajan hermoilla. Se minkä opit eilen, on tänään jo eräpäivässä. Vaatimukset eivät tule vain ulkopuolelta, vaan myös me itse asetamme itsellemme muutospaineita. Tämä voi ilmetä esimerkiksi joulun jälkeen Atkinsin dieetin vaihtamisena kananmuna-valkoviinidieettiin tai yrityksenä käyttäytyä ystävällisemmin väärinymmärrettyä kiinalaista huonekaveria kohtaan. Muutosten kohtaamisessa on suuria eroja ihmisten välillä. Toiset tuntuvat kohtaavan muutokset aina yhtä luontevasti, ottavan ne vastaan rohkeasti pilke silmäkulmassa, kun taas toiset ahdistuvat jo ajatuksesta, ettei kaikki pysykään ennallaan. Vaikka muutosten luonne on otettava huomioon, toisilla ihmisillä tuntuu silti olevan ikään kuin luontaisena ominaisuutena kyky nauttia muutoksesta ja ammentaa iloa pysymättömyyden ja epävarmuuden tunteesta. Näillä ihmisillä tietoinen muutokseen hakeutuminen voittaa aina paikalleen asettumisen. Kun tulevaisuutta ja tulevia muutoksia ei voi tietää, kaikki on avointa ja siten myös mahdollista. Muutokset tuntuvat kuitenkin luonnollisesti pelottavilta, jos ne ovat aikaisemmin merkinneet lähinnä uhkaa ja epämiellyttäviä yllätyksiä. Elämä on voinut muuttua

liian usein vellovaksi myrskyksi, kun henkilökohtaiset kriisit ovat yhdistyneet opiskelu- tai työelämän muutosvaatimuksiin. Elämää on jopa helppo alkaa käsittää muutoskeskeisesti: se tuntuu jakaantuvan vain erilaisten käänteiden välisiksi jaksoiksi. Toisaalta jokaiselle on varmasti tuttu inhimillinen toive muuttumattomuudesta: kunpa ajan, paikan ja ihmiset saisi pysymään juuri sellaisina kuin ne nyt ovat, kunpa voisimme olla ikuisesti nuoria, terveitä, vapaita ja yhdessä, kunpa mikään ei koskaan muuttuisi. Luettuasi tämän kappaleen loppuun olet kuitenkin luultavasti vanhentunut jälleen muutaman sekunnin ja päänsärkysikin on muuttunut tykyttävämmäksi. Tästä huolimatta me kuitenkin tarvitsemme muutosta. Tunne etenemisestä ja kehittymisestä tulee vain erilaisten käänteiden ja uusien vaiheiden kautta. Parhaat asiat elämässä voivat tapahtua radikaalienkin käänteiden myötä. Ilman muutosta mikään ei ole mahdollista. Miksi muutos-sanaan sitten sisältyy negatiivinen assosiointi? Sana kuulostaa pakottavalta ja vaativalta. Muutos on riski, ja se tekee siitä myös pelottavan. Muutos horjuttaa perusturvallisuutta ja saa pienen ihmisen helposti polvilleen. Vaikka vanhaan tuttuun on helppo jäädä, sen hinta on kova. Mikään ei ole pahempaa kuin jäädä paikoilleen, vain koska ei usko pystyvänsä tai uskaltavansa tarttua muutokseen. Monet nuoret kuitenkin luopuvat unelmistaan ja tavoitteistaan, koska pelko siitä, mitä mutkan takana odottaa, kasvaa liian suureksi. Elämän ennakoimattomuus ja muutosten nopeus alkavat tuntua epärealistisen uhkaavilta. Näistä nuorista ei kuitenkaan puhuta, vaikka heistä onkin muodostunut uusi väliinputoajien ryhmä. Elämän muutosherkkyyden ja rajallisuuden jatkuva tiedostaminen ei ole onneksi inhimillisesti mahdollista.

Pienet havahtumisen hetket tai suuret törmäykset kuolemattomuuden ja pysyvyyden illuusiota vasten kolhivat helposti rajallista tajuntaamme. Usein tiedostamme vain suuret muutokset, etenkin sellaiset, jotka eivät miellytä meitä. Yksin jääminen, oma tai läheisen sairastuminen, kuolema tai yllättävä onnettomuus pyyhkii nopeasti haavoittumattomuuden harhakuvan kuin huuruisen ikkunan paljastaen karun maiseman. Kun tällainen muutos katsoo silmästä silmään, filosofoinnit loppuvat. Voidaan toki kiistellä, pysyvätkö jotkin ideologiat, teoriat tai esimerkiksi uskonnot muuttumattomina. Uskallan väittää kaiken maailmassa olevan jatkuvassa muutosprosessissa, suuressa tai pienessä. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna onkin lähes huvittavaa, miten paljon erilaisia tunteita muutokset saavat meissä ihmisissä aikaan yhä sukupolvesta toiseen. Pysyvyys ja vakaus ovat väliaikaisia harhoja, joita koetamme tavoitella kaikin voimin, vain huomataksemme olevamme jälleen muutoksessa. Myös kulttuuriset normit vaikuttavat: on ikään kuin suositeltavaa asettua aloilleen ja sitouduttava johonkin pitkäjänteiseen toimintaan. Kokeilevia, no-

peasti kyllästyviä ja muutoshakuisia ihmisiä pidetäänkin helposti ”rauhattomina tuuliviireinä”. Entä jos etsimisen ja kokeilemisen asenne juuri onkin löytämistä? Elämää ei tarvitse käsittää pelkkänä muutosvirtana, jonka kovien aaltojen armoilla on vain ajelehdittava tyrskyistä toisiin mukautuen, ja jossa jo ensimmäisestä karikosta toivuttua täytyy alkaa orientoitua seuraavaan. Vaikka henkilökohtaisilla muutoskokemuksilla onkin väistämättä ohjaava vaikutus, muutospainoitteisessa maailmassa elämisen ei silti tarvitse olla kaoottista ja ahdistavaa vaatimusten ja todellisuuden ristiriitaa. Kysymys onkin siitä, löytääkö muutoksiin sisältyvän positiivisen voiman, ja onko negatiivisissakin muutoksissa mahdollista nähdä sitä samaa voimaannuttavaa energiaa ja muutosvoiman iloa. Mahatma Gandhi, yksi modernin Intian perustajahahmoista, on sanonut: ”ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä”. Tässä onkin näkökulma, joka voisi hyvin ohjata myös asennoitumista elämän nykyisiin ja tuleviin käänteisiin. Muutoksessa on voimaa, mutta niin on myös meissä. Muutoksessa on mahdollisuus.

poste restante

kuva:net efekt (flickr)

itä tuntemani valtiotieteellisessä tiedekunnassa opiskelleet henkilöt tekevät työkseen? Mieleeni tulee yksi urheilutoimittaja, kaksi liike-elämän konsulttia ja yksi ammattiliiton asiamies. Myös muutama työtä etsivä maisteri. Ja kymmenittäin omalle opiskelualalleen työllistynyttä henkilöä, sekä opiskelijoita, joita odottaa valmistumisen jälkeen varma työpaikka. Sosiaalityöntekijöitä. Valtiotieteilijöiden ammattien viidakossa tuntuu erityisen oudolta, että opintojen liittyminen niiden jälkeiseen elämään jotenkin vähentäisi opintojen arvoa. Olin kyllä kuullut ajatuksesta, että sosiaalityö ei ole tarpeeksi tieteellistä yliopistoon, vaan kyseessä on ammattikoulutus, jolla ei ole tieteellistä perustaa. Ajattelin kuitenkin, että ajatus olisi jäänyt unohduksiin muiden yhdeksänkymmentäluvun alun muinaisjäänteiden sekaan, hautautunut sinne leipäkoneiden ja pyöräilyshortsien röykkiön alle. Ilmeisesti kuitenkin ajatus on vielä voimissaan. Mistä johtuu, että jotkut ajattelevat sillä tavoin, kun sosiaalityötä on opiskeltu Suomessa yliopistossa pääaineenakin jo viidentoista vuoden ajan? Arvelisin, että kuten useimpia perusteettomia ennakkoluuloja, tätäkin ajatusta pitänee esillä lähinnä pieni ja äänekäs asenneongelmainen vähemmistö. Kuitenkaan me sosiaalityön opiskelijatkaan emme voi päästää itseämme täysin veräjästä. Jos meitä tulee työelämästä yliopistoon kaiken osaavina vain pätevyyksiä hakemaan, ei oppiaineen arvostus muiden silmissä ainakaan kasva. Ja niin kauan, kun me pysymme hiljaa siitä, mitä me oikeasti osaamme, annamme äänekkäiden jäärien varastaa parrasvalon. Lopuksi pieni leikkimielinen tieteellisyystesti! Ohessa rakkaan edesmenneen yhteiskuntapolitiikan laitoksemme viimeisinä vuosina valmistuneiden gradujen aiheita. Arvaa, onko pääaine sosiaalityö vai sosiaalipolitiikka! 1. Naisten selviytymiskokemuksia parisuhdeväkivallasta. 2. Diskurssianalyysi kahdeksan kunnan päihdestrategiasta. 3. Kunniaväkivalta haasteena suomalaiselle väkivaltatyölle. Vastaus ensi numerossa!

Edustuksellista vaikuttamista

liopistomme on täynnä hierarkioita ja edustuksellisia elimiä, jotta tulevaisuudessakin kansalaiset tottuisivat maan tavoille ja ymmärtäisivät edustuksellisen parlamentarismin ilosanoman. Fuksi oppii nopeammin seuraamaan Eräsaaren ajatuksenjuoksua, kuin sisäistämään, miten päätöksenteko yliopistollamme rakentuu. Valitsemme edustajia niin HYY:hyn, laitosneuvostoon, ainejärjestöihin kun tiedekuntaneuvostoonkin, mutta kukaan – ei edes edustajamme – varsinaisesti tunnu tietävän, mitä yliopistollamme oikein tapahtuu. Muutosta ainakin, se on varma. Kun yliopistolaki runnottiin läpi, korostettiin tiedekunnassamme laitostason päätöksentekoa. Uudessa laitoksessa kukaan ei kuitenkaan tunnu tietävän, mitä nyt tapahtuu. Kun on tämä uudistus, katsokaas. Rahojen ja opetusvirkojen perään on turha edes kysellä, koska niitä ei ole vielä päätetty. Budjetti näytetään luonnollisesti vasta sitten, kun se on lyöty lukkoon. Meidän on turha kuitenkaan huolehtia. Kyllä valtio pitää perusrahoituksesta huolen. Ja edustajamme meistä. Koska ainejärjestöt keskittyvät pääosin vain bileiden järjestelyyn, täytyy opiskelijavaikuttamista hakea siitä oikeasta poliittisten broilerien tuotantolaitoksesta, HYY:n edustajistosta. Ylioppilaslehden (2/2010) mukaan budjetin kanssa painiva edustajisto siirtää asunnonvälitystä Lyyraan, koska asunnonvälitys ei ole ”ylioppilaskunnan ydintoimintaa”. Lyyra – josta HYY-yhtymä omistaa yli puolet ja joka tuotti vuonna 2008 tappiota 400 000 euroa (HYY-Yhtymän vuosikertomus, 2008) – onkin osoittautunut menestykseksi. Lyyra, jos mikä, on ydintoimintaa. Sillä saa kivasti maksettua ruokansa Unicafessa. Mikäli asiat voisi kuitenkin tehdä toisin tai jopa paremmin, laita edustajasi tenttiin. Stigma järjestää tänä vuonna useita tilaisuuksia, joissa pääset kuulemaan vallanpitäjiltä, miten asiat ovat. Seuraa sähköpostiasi, saavu paikalle, kysy ja ota selvää. Samalla totut maan tavoille.

Aki Tetri

Kirjoittaja on Stigman viestintävastaava

Kunnallisen perussosiaalityön mahdollisuuksia TEKSTI Eeva Liukko

unnallisen perussosiaalityön ja toimeentulotukityön välinen liitto on perinteisesti ollut vahva. 1990-luvulla yhteys alkoi rakoilla, kun toimeentulotukityötä alettiin siirtää enenevässä määrin etuuskäsittelijöiden ja sittemmin myös sosiaaliohjaajien vastuulle. Sosiaalityölle vapautui aikaa alkaa toteutua toisin. Vuosien pohdinnat siitä, mitä oikea ja aito sosiaalityö on, saivat mahdollisuuksia alkaa toteutua. Samalla sosiaalityön näkymättömyys ja hiljaisen tiedon kulttuuri nousivat esille tekijöinä, jotka vaikeuttivat työn kehittymistä: kun sosiaalityön haluttiin kehittyvän, se ei enää voinut toteutua hiljaisena ja näkymättömänä, vaan sen oli haettava väyliä olla kuuluvaa ja näkyvää. Yksi tapa, jolla perussosiaalityön näkyvyyttä edistettiin, olivat projektit. Tutkin ammatillisessa lisensiaatintutkimuksessani helsinkiläistä toimeentulotuen asiakkuuteen kytkeytyvää sosiaalityötä, jota kutsun perussosiaalityöksi. Halusin tutkimuksellani nostaa sosiaalityön käytännössä ilmenevää tietoa jaettavissa ja keskusteltavissa olevaksi sekä pyrkiä selvittämään, miten perussosiaalityötä olisi mahdollista tehdä. Tutkimusaineistonani olivat 20 perussosiaalityötä kehittänyttä projektia. Projektit oli toteutettu joko Helsingin sosiaalivirastossa tai yhteistyössä Helsingin sosiaaliviraston kanssa, ja niihin osallistuneet työntekijät olivat enimmäkseen sosiaalityöntekijöitä ja sosiaaliohjaajia. Projektien rahoitus vaihteli: sosiaalivirasto rahoitti itse monet projekteista, mutta rahoittajina toimivat myös Euroopan sosiaalirahasto, sosiaali- ja terveysministeriö sekä lääninhallitus. Projektien julkisen rahoituksen vuoksi katsoin, että projektien tavoitteissa ilmenivät perussosiaalityöhön kohdistetut yhteiskunnalliset ja valtiolliset visiot. Koska projektit toteutettiin sosiaalityön käytännössä, niissä tulivat esille myös projekteissa toimineiden työntekijöiden – siis sosiaalityön kentän – omat näkemykset ja toiveet sosiaalityön kehityksen suunnista. Vertasin projekteissa kehitettyä sosiaalityötä siihen sosiaalityöhön, joka on kytkeytynyt toimeentulotuen myöntämis-

käytäntöihin ja jota erityisesti 1990-luvun tutkimuksissa on kuvattu. Vertailun avulla halusin saada näkyväksi, minkälaisia odotuksia perussosiaalityöhön on kohdistettu ja mitä mahdollisuuksia siinä on nähty. Paikansin projektien työkäytännöistä neljä perussosiaalityön kehityssuuntaa: 1. sosiaalityön perustehtävän muutos huollollisesta työstä aktivoivaan työhön 2. järjestelmälähtöisestä työskentelystä asiakaslähtöiseen työskentelyyn 3. yksin tekemisestä yhteiseen toimintaan 4. byrokratiatyöstä kohti kaupunkisosiaalityötä. Tarkastelen seuraavaksi, mitä nämä kehityslinjat käytännön perussosiaalityössä tarkoittivat. Sosiaalityön perustehtävän muutos Aktiivinen sosiaalipolitiikka vahvistui Suomessa 1990luvulla samaan aikaan, kun perussosiaalityö alkoi irrottautua tiukoista toimeentulotukisidonnaisista työkäytännöistä. Sosiaalityön kehittymisessä alkoi painottua aktivoiva ajattelu, ja usein myös sosiaalityön kehittämisprojektien tavoitteeksi asettui työttömien työllistäminen. Projektien sosiaalityön asiakkaiksi ohjautui vaikeissa elämäntilanteissa eläviä tai ehkäisevästä työotteesta hyötyviä ihmisiä mutta ennen kaikkea ihmisiä, jotka olivat työttömiä. Samalla sosiaalityön sosiaalibyrokraattiseksi perustehtäväksi alkoi rakentua asiakaskohtainen, palkkatyöhön suuntaava muutos, ja osa aiemmista perustehtävistä, erityisesti toimeentulotukityö ja huolenpidollinen sosiaalityö, alkoivat siirtyä sosiaaliohjaajien ja etuuskäsittelijöiden vastuulle. Työllistämistehtävä on aina ollut osa perussosiaalityön tehtäväkenttää, uutta sen sijaan oli aktiivisuus ja dynaamisuus, jolla työllistämistehtävää pyrittiin toteuttamaan. Työllistämiseen tähtäävää työtä kehitettiin monitasoisesti, sillä projekteilla haettiin keinoja vaikuttaa erityyppisiin työllistymisen esteisiin. Kun sosiaalityötä kehitettiin aktivoivana, prosessimaisena ja systemaattise-

na työnä, asiakkaat olivat motivoituneita muutokseen, ja heidän omat tavoitteensa ja palvelutarpeensa vastasivat pääosin sosiaaliviraston asettamia tavoitteita ja palvelutarjontaa. Muutostyötä tehtiin lisäksi asiakkaiden kanssa, joilla oli vaikeita elämänhallinnan ongelmia, kuten päihteiden väärinkäyttöä tai psykososiaalista kuormitusta. Silloin työllistymisen esteisiin ja edellytyksiin pyrittiin vaikuttamaan kuntouttavan työotteen avulla, ja työskentely oli ensisijaisesti kannustavaa ja jopa huolehtivaa. Lisäksi projekteissa oli mukana asiakkaita, jotka saattoivat olla kykenemättömiä työskentelemään muutoksen puolesta omassa elämässään. Tällöin sosiaalityötä pyrittiin toteuttamaan siten, että asiakas ylipäänsä kykeni asiakkuuteen kiinnittymään. Työskentelyn alkuvaiheessa muutos liitettiin pikemminkin asiakkaan toimintaympäristöön kuin asiakkaaseen itseensä, ja asiakkaille haluttiin ensisijaisesti tarjota läsnäoloa ja osallisuutta. Järjestelmälähtöisestä asiakaslähtöiseen työskentelyyn Toimeentulotukisidonnaisessa sosiaalityössä asiakassuhteen jatkuvuus on perustunut toimeentulotukipäätösten ketjuun ja tilanteesta tilanteeseen etenevään työskentelyyn. Asiakkaan palvelutarpeita on usein tulkittu järjestelmälähtöisesti: asiakkaan on ollut sovittauduttava palvelujärjestelmän rakenteisiin, eikä palvelujärjestelmä ole joustanut asiakkaan elämäntilanteen mukaisesti. Asiakkaan ja sosiaalityöntekijän vuorovaikutussuhteen luonne alkoi kuitenkin muuttua aktivointi- ja työllistymisnäkökulman myötä. Järjestelmälähtöisyyden sijaan alettiin vahvistaa asiakaslähtöisyyttä. Sillä tarkoitettiin sosiaalityön toteuttamista ja tavoitteiden asettamista asiakkaan omista näkemyksistä ja tulkinnoista käsin. Vaikka projektien sosiaalityössä korostettiin asiakaslähtöisyyttä ja asiakkaiden omien näkökulmien merkitystä, projekteilla oli järjestelmälähtöiset tavoit-

teet, joihin niiden tuli pyrkiä. Asiakaslähtöisyys oli mahdollista siinä määrin, kuin asiakkaan voitiin olettaa tekevän oikeita valintoja. Olennaisimmaksi asiakaslähtöisen työskentelyn takeeksi asettui asiakaslähtöinen työskentely itsessään. Kun toimeentulotukihakemukset voitiin käsitellä kirjallisesti, asiakkaita ei enää saatu sosiaalityöntekijän luo rahan ja toimeentulotukipäätösten varjolla, joten heitä pyrittiin sitouttamaan sosiaalityön prosessiin taitavan ja paneutuvan vuorovaikutuksen avulla. Projekteissa asiakaslähtöisyys voitiinkin ymmärtää perussosiaalityön työvälineenä. Projekteissa oli mukana myös asiakkaita, jotka kyseenalaistivat sosiaalityön tehtävän: muutoksen ja työllistymisen. Kun asiakas kieltäytyi yhteistyöstä, hän samalla haastoi asiakaslähtöisen työtavan. Sikäli kuin projektiteksteissä tällaisia tilanteita tuotiin esille, otettiin kanta, jonka mukaan sosiaalityöntekijä ei luovu muutostyön tavoitteesta. Samalla sosiaalityöntekijän asema viranomaisena ja sen mukainen valta, vastuu ja oikeus toimia nousivat esille. Työskentely ei silti ollut asiakasvastaista, sillä kyse saattoi olla passiivisen ja vetäytyvän nuoren havahduttamisesta miettimään elämäntilannettaan. Valta ja kontrolli kietoutuivat tukeen ja huolenpitoon. Joskus asiakkaan ”muutoshaluttomuus” ja kyvyttömyys sitoutua työskentelyyn tulkittiin palvelujärjestelmän toimimattomuudeksi ja kyvyttömyydeksi auttaa, eikä tilanne silloin johtanut järjestelmälähtöisen työotteen tiukentamiseen vaan asiakaslähtöisen työskentelyn syventämiseen ja uusien työkäytäntöjen etsimiseen ja vahvistamiseen. Yksin tekemisestä yhteiseen toimintaan Projektien vahva asiakaslähtöisyys ohjasi tarkastelemaan sosiaalityötä koko palvelujärjestelmän kontekstissa, jolloin havaittiin, kuinka puutteellisesti järjestelmä asiakkaan kannalta saattoi toimia. Projektit vastasivat tilanteeseen kehittämällä ja monipuolistamalla työkäytäntöjä, joilla työtä voitiin aiempaa tavoitteellisem-

min ja systemaattisemmin tehdä. Erityisesti pyrittiin kehittämään moniammatillista ja verkostoitunutta työtä. Verkostoituneen sosiaalityön katsottiin mahdollistavan työkäytäntöjen luovuutta ja uusien toimintatapojen kehittymistä. Perussosiaalityöllä nähtiin runsaasti yhteistyökumppaneita sen omissa ammatillisissa verkostoissa. Olennaisena pidettiin aikuisuuden sosiaalityön omaa työyhteisöä, johon Helsingin sosiaalivirastossa kuuluu sosiaalityöntekijöiden lisäksi sosiaaliohjaajia ja etuuskäsittelijöitä. Tiimin katsottiin voivan vahvistaa ammatillisuutta ja tarjota erilaisia näkökulmia asiakastyöhön. Lisäksi yhteistyön käytäntöjä rakennettiin rinnakkaisten sosiaalityön sektorien, kuten lastensuoje¬lun kanssa. Sosiaalitoimen ohella julkisen sektorin eri hallintokunnista koostuva palvelujärjestelmä nähtiin perussosiaalityön laajana toimintakenttänä. Yhteistyötä vahvistettiin ensisijaisesti työvoimahallinnon kanssa, mutta yhteen pyrittiin kokoamaan muitakin toimijoita ja siten tehostamaan työllisyyden, kuntoutumisen ja aktivoimisen yhteisiä työkäytäntöjä. Sosiaalityöntekijän roolissa tapahtui samalla muutos: hän ei enää voinut hyödyntää palvelujärjestelmää passiivisesti ja yksiselitteisen välineellisesti (asiakasohjauksellisesti), vaan sosiaalityö alkoi osaltaan vastuuttaa itseään palvelujärjestelmän toimivuudesta. Haasteiksi nousivat palvelujärjestelmään vaikuttaminen, palvelujen ketjuttaminen ja yhdistely sekä hallintokuntien rajojen ylittäminen. Osassa projekteja toteutettiin ja kehitettiin myös yhteisösosiaalityön mukaista asukastoimintaa. Tällöin pyrittiin käynnistämään ja vahvistamaan matalan kynnyksen palvelupisteitä ja toimintoja. Niiden lähtökohtana ei ollut enää vain sosiaaliviraston asiakkuus vaan lisäksi asuinalueen hyvinvoinnin edistäminen. Kaikille avointen toimintojen kautta voitiin rakentaa sosiaalisesti kuntouttavia ja eheyttäviä yhteisöjä, joita hyödynnettiin myös perussosiaalityössä yksilökohtaisen työn menetelmänä tai välineenä. Niissä oli osin kyse palvelujärjestelmän laajentamisesta ja kehittämisestä vastaamaan uudella tavalla määrittyviin palvelutarpeisiin.

Asukastilat ja palvelupisteet pyrkivät myös toimimaan sosiaalibyrokratian vastavoimana, tiloina, joihin oli helppo hakeutua ja joista tarvittaessa sai apua ja tukea. Byrokratiatyöstä kohti kaupunkisosiaalityötä Toimeentulotukisidonnainen sosiaalityö rajautuu toimistotiloihin, mutta projektien sosiaalityö alkoi orientoitua asiakastyöhön myös kaupungin tarjoamista erilaisista konteksteista käsin. Projektien sosiaalityössä kaupunki oli elävästi läsnä. Sosiaalityötä alettiin toteuttaa erityyppisillä vuorovaikutuksellisilla ja toiminnallisilla kentillä. Kaupungin ilmiöitä kohdattiin ja niihin myös tartuttiin, jolloin kaupunki alkoi vaikuttaa siihen, minkälaisena sosiaalityö todentui. Silloinkin, kun työtä tehtiin toimistotiloissa, sosiaalityössä voitiin toimia ikään kuin uudenlaisilla kognitiivisilla areenoilla: sosiaalityötä alettiin ajatella toisenlaisista, epäbyrokraattisista näkökulmista. Tällaisen tilallisen ja kognitiivisen liikkuma-alan rakentumisen kautta perussosiaalityöhön kehittyi mahdollisuuksia alkaa toteutua kaupunkisosiaalityönä. Kaupunkisosiaalityössä painottuivat yksilötyön rinnalla yhteisösosiaalityön ja rakenteellisen sosiaalityön näkökulmat, jolloin sosiaalityö alkoi rakentua monikerroksisena toimintana. Kaupunkisosiaalityön kontekstina toimivat ennen kaikkea eri asuinalueet tai alakulttuurit ja niihin liittyvät asiakas- ja asukas¬ryhmittymät. Kun alakulttuurit ja asuinalueet realisoituivat sosiaalityön toimintaympäristönä, asiakkaan oman elämän voimavarat ja reunaehdot saivat tilaa nousta esille. Asiakastyö saattoi itsessään tuottaa uudenlaista tietoa, kun yksilökohtaiseen työhön liitettiin yhteisöllinen näkökulma ja alueellisten ilmiöiden tunnistaminen helpottui. Tällöin tietynlaisessa marginaalisessa elämäntilanteessa elävä ihminen ei ollut enää vain yksittäinen vastaanotolla käyvä asiakas, vaan hänen kokemuksensa rinnastuivat muiden asiakkaiden ja asukkaiden elä-

mäntilanteisiin ja saattoivat alkaa kasautua sosiaaliseksi ilmiöksi. Se loi pohjaa alueelliselle, kohdennetulle sosiaalityölle. Projekteissa kuvattu kaupunkiympäristöstä orientoituva sosiaalityö ei toteutunut sosiaalibyrokratiasta irrallisena, mutta se kykeni avaamaan sosiaalityöhön vaihtoehtoisia tulkintoja ja kyseenalaistamaan valtavirtaistavan, aina oikeassa olevan sosiaalibyrokratian lähtökohtia. Se vaikutti olevan asiakaslähtöisen ja verkostoituneen sosiaalityön luonteva jatke. Muutoksen mahdollisuus? Löytämäni perussosiaalityön kehityslinjat olivat osin ristikkäisiä, eivätkä toimeentulotukisidonnaisen sosiaalityön ja projektien sosiaalityön väliset erot olleet jyrkkiä vaan todentuivat jatkumoina. Sosiaalityölle piirtyneet mahdollisuudet näkyvätkin jo helsinkiläisen perussosiaalityön arjessa. Projektien työkäytäntöjä onnistuttiin paikoin vakinaistamaan osaksi palvelujärjestelmää vaikkakaan ei välttämättä osaksi perussosiaalityön tehtäväkenttää. Näin oli erityisesti yhteisösosiaalityön kohdalla. Osin projektit ovat olleet vaikuttamassa työkäytäntöihin, jotka sittemmin ovat myös todentuneet. Joidenkin työkäytäntöjen vakiinnuttaminen ei onnistunut, ja muutoksista huolimatta perussosiaalityö on edelleen monin tavoin toimeentulotukityöhön kytkeytyvää toimintaa. Perussosiaalityö kehittyy sosiaalibyrokratian toisin toimimisen ehtojen sallimissa rajoissa. Ensisijaiset reunaehdot rakentuvat sen mukaan, miten toimeentulotukityö järjestetään. Taloudellisen taantuman aikana toimeentulotukea hakevien asiakkaiden määrä kasvaa ja sosiaalityön kehittämisen edellytykset heikkenevät. On haettava tasapainoa toimeentulotukityön ja sosiaalityöhön kohdistuvien muutosodotusten välillä. Projektien keinot vaikuttaa työn reunaehtoihin olivat ennen kaikkea käytäntölähtöinen kehittämistoiminta ja työyhteisöllinen vuorovaikutus, jonka avulla omaa työtä tehtiin muille näkyväksi ja nostettiin yhdessä arvioitavaksi.

uolema v

iimeinen m

u tos

TESKTI Mikael Isoaho KUVA Katja Sergejeff eppävaara 31. joulukuuta 2009. Neljä Sellon Prisman työntekijää saa surmansa tappajan luodeista. Liput laskevat puolitankoon Suomessa. HS.fi:n keskustelupalstat täyttyvät viesteistä, jotka ilmentävät mitä moninaisimpia teorioita tapahtuneesta ja joista useimmissa julistetaan, että ”yhteiskunnan pitäisi tehdä asioille jotakin”. J.P. Roos aktivoituu kirjoittamaan käsi asekiellosta. Port-au-Prince, Haiti, 12. tammikuuta 2010. Vähintään 230 000 haitilaista kuolee maanjäristyksessä. HS.fi:n keskustelupalstoille ilmaantuu jonkin verran surkutteluviestejä. Useat suomalaiset lahjoittavat muutaman kympin avustusjärjestöille tai kirkonkolehtiin. Uhrilukuja pällistellään sanomalehdistä parin aamun ajan, kunnes asia työnnetään pois mielestä. Kuolema, tuo viimeinen muutos, on länsimaiselle ihmiselle tabu. Siihen tuntuu pätevän nyrkkisääntö: mitä äkillisempänä ja mitä lähempänä kuolemaa esiintyy, sitä järkyttävämmäksi ja ”epäluonnollisemmaksi” se koetaan. Vastaavasti enemmän mielenrauhaa suo kuolema, joka kohtaa tuntemattomia ihmisiä, kaukana ”tuolla jossakin”. Mitä piilotetumpana se esiintyy, sitä vähemmän se häiritsee. Tämä siitä huolimatta, että kukaan tuskin kykenee määrittelemään normia luonnolliselle kuolemalle sen paremmin kuin oikean pituiselle elämällekään. Kuoleman tabunomaisuus lienee suurimpia inhimillisen elämän paradokseja, sillä onhan kyseessä maailman luonnollisin asia – vai onko? Länsimaisen ihmisen käytöksessä suhtautuminen kuolemaan ilmenee lähinnä lujana pragmattisuutena perintösuunnittelun yhteydessä: koska joskus tapahtuu väistämätön ja maallinen omaisuus vaihtaa tarvitsijaa, on testamenttiin syytä saada mustaa valkoiselle. Ulkoisen käytöksen peilityyntä pintaa syvemmälle luotaa kuitenkin keskustelu, joka paljastaa häiritsevän kysymyksen kuoleman etäisyyden taustalla. Yksi kanssamatkustaja uskoo sielunsa lähtevän vaellukselle kuoleman koittaessa, toinen on päättänyt raueta tyhjiin, kolmas taas arvelee pääsevänsä taivaaseen elettyään ”hyvän elämän”. Vaikka uskomusten rationaalisuus vaihte16

lee ja niiden omakohtainen kyseenlaistaminen tuntuu vaikealta, heijastelevat ne erilaisuudestaan huolimatta samaa: suurelle osalle ihmisistä kuolema merkitsee muutosta kohti jotakin uutta, suurta ja pelottavaa, enemmän tai vähemmän tuntematonta. Kaikki lienevät asiasta yhtä mieltä: länsimaisen ihmisen suhde kuolemaan on muuttunut. Samaan aikaan kun elintason nousun elämään suomat lisävuodet koetaan itseisarvoksi, tuntuu kuolemasta tulleen yhä salaperäisempi, piilotetumpi ja pelottavampi. Kuolemasta on tehty steriili, epäinhimillinen ja elämästä vieraannut-

”Kuolemasta on tehty steriili, epäinhimillinen ja elämästä vieraannuttava prosessi, vanhuudesta taas yksinäistä, laitokseen suljettua väistämättömän odotusta.” tava prosessi, vanhuudesta taas pahimmillaan yksinäistä, laitokseen suljettua väistämättömän odotusta. Lieneekö kuvitteellinen matka esimodernin Suomen savupirttien kuolinvuoteille pidempi kuin lento Haitille? Hektisessä kilpailuyhteiskunnassamme yhä harvempi pääsee seuraamaan kuolevan vanhuksen hidasta luopumista elämästä – to-do -listahan kasvaa töissä sillä aikaa, jos otan silloin tällöin vapaata sairaalan vuodeosastolla makaavaan mummun katsomiseen. Moni läheisensä luona tämän viimeisinä elinpäivinä viipynyt kertoo kuitenkin hiljaisesta arvokkuudesta, jolla matkansa päättäjä lähestyy maalia. Sillä, mikä ennen vei ajan ja ajatukset, täyttäen elämän toiveineen ja pyrkimyksineen, ei enää olekaan merkitystä – kaikki mikä jotakin merkitsee on vain läheisen pysyminen rinnalla, käden kosketus kädellä, turvallinen tuki viimeisessä muutoksessa. Meille vielä täällä matkaa taittaville kuolevan seuraaminen jättää kysymyksen: millainen siis on laadultaan tämä viimeinen muutos? Päättyykö ihmisyys kuolemaan? Vai tekeekö vasta kuoleman läheisyys ihmisestä ihmisen – riisuen pois naamiot, teeskentelyn ja ihmillisyyden pidäkkeet?

Vaih d antatalo u s H elsin g in mar g inaalissa

TEKSTI Hannu-Pekka Komonen KUVA Martin Stelbrink elsingissä vaikuttaa yksi marginalisaation muoto, joka ei ole ollut esillä julkisessa keskustelussa. Kyseessä on vaihdantatalous, jossa ihmiset tekevät vastapalveluksia toisilleen sekä tienaavat ja lainaavat rahaa toisiltaan. Joillekin se on keino selviytyä päivittäisistä menoistaan ja paikata omaa rahatilannettaan, mutta joillekin se on myös täysin vapaaehtoinen valinta. Ilmiö herättää kysymyksen etuuksien tason riittävyydestä sekä joidenkin ihmisten asenteesta yhteiskuntaa ja sen rakenteita kohtaan. Helsinkiläisen sosiaalityöntekijä Tarjan (nimi muutettu) mukaan vaihdantataloutta on ollut nähtävissä Helsingissä erityisesti 1990-luvun alun lamasta lähtien. Merkittävämmäksi syyksi hän näkee toimeentulo- ja työmarkkinatuen pienuuden. ”Noin 400 euroa kuukaudessa on niin pieni summa, että ihmisten on keksittävä muita keinoja tienata rahaa. Esimerkiksi vä-

Vaihdantatalous on konkreettinen esimerkki siitä, mitä ihmisten pettymyksestä yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään voi seurata. hänkään ison hankinnan tekeminen on todella vaikeaa. Vaihdantatalous ei ole yleensä erityisen tuottavaa, mutta se kuitenkin helpottaa päivittäistä arkea”, Tarja sanoo. Tarja myös kertoo, että on myös ihmisiä, jotka haluavat omasta tahdostaan jäädä ikään kuin yhteiskunnan ulkopuolelle. He elävät vaihdantataloudella ja rikollisuudella, ja usein hakevat ruoan ruoanjakelupisteistä. On yhteiskunnallisesti melko merkittävää, että on – mahdollisesti jopa kasvava määrä – ihmisiä, jotka jäävät omasta tahdostaan yhteiskunnan palvelujen ja tukien ulkopuolelle. Mahdollisina syinä Tarja näkee muun muassa kyseisten ihmisten pettymyksen järjestelmään sekä ”halun vapauteen”. Kun elää yhteiskunnan tukien ulkopuolella, yhteiskunnan väliintulot eivät ole sotkemassa omia kuvioita. Näitä ihmisiä ei tilastoida, mutta Tarja pitää mahdollisena, että heitä voi olla paljonkin. Vaihdantataloudessa elävien ihmisten auttamisen mahdollisuudet ovat rajalliset. Ketään ei pakoteta asioimaan viranomaisten kanssa, mutta toisaalta näiden ihmisten saaminen palveluiden ja yhteiskunnan toiminnan piiriin olisi tärkeää. Poliittisessa päätöksenteossa on kuitenkin mahdollisuuksia, joilla voisi vaikuttaa. Tarja mainitsee muun

muassa etuuksien korottamisen, työpaikkojen luomisen, sekä vapaaehtoistyön, työpajatoiminnan ja kuntouttavan työtoiminnan lisäämisen. Tarja myös näkee, että merkittävä syy, miksi vaihdantataloudessa elävistä ihmisistä ei ole yritetty herättää julkista keskustelua, on se, että se todennäköisesti nostaisi myös keskustelua muun muassa nykyisten etuuksien tason riittävyydestä. Myös poliittisessa keskustelussa ja ilmapiirissä tulisi tapahtua muutoksia. Työn muutosta tulisi ymmärtää paremmin sekä hyväksyä ja tunnustaa se, että kaikkia ei yksinkertaisesti saada eikä tulla saamaan töihin. Työpaikkoja ei todennäköisesti tule riittämään kaikille, mutta työn muutoksesta tulisi ymmärtää myös se, että jotkut ihmiset eivät yksinkertaisesti pärjää nykypäivän vaativilla työmarkkinoilla. Osmo Soininvaara ja Ilkka Taipale lienevät ainoita poliitikkoja, jotka ovat yrittäneet puhua ääneen siitä, että Suomessa on ihmisiä, jotka työllistyivät hyvin vielä 1980-luvulla, mutta joille nykyaikainen työelämä on liian haastavaa (Voima 1/2009). Yhtenä mahdollisena vaihtoehtona olisi luonnollisesti myös perustulo tai kansalaispalkka. Suomessa on seuraavalla hallituskaudella todennäköisesti luvassa julkisten menojen leikkauksia ja veronkorotuksia. On vaikea uskoa, että etuuksiin tulisi korotuksia. Työttömyys kasvaa, ja laman jälkeen rakenteellinen työttömyys voi jäädä yhä korkeammaksi, kuten 90luvun laman jälkeen. Millaisena Tarja näkee tilanteen 10-15 vuoden kuluttua? ”Silloin syrjäytyminen lienee lisääntynyt, yhä enemmän ihmisiä on työelämän ulkopuolella, ja vaihdantatalouden määräkin on saattanut kasvaa”, Tarja sanoo. Vaihdantatalous on valitettava ja huolestuttava ilmiö, ja myös konkreettinen esimerkki siitä, millaisia seurauksia etuuksien pienestä tasosta ja toisaalta myös ihmisten pettymyksestä yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään voi seurata. Seuraavien eduskuntavaalien alla olisi tärkeää kuulla eri puolueiden välillä keskustelua siitä, mitä etuuksien tasolle halutaan tehdä, millaista työmarkkinapolitiikkaa halutaan harjoittaa, mihin mahdolliset julkisen sektorin menojen leikkaukset halutaan kohdistaa ja yksinkertaisesti siitä, millaisia ovat puolueiden merkittävimmät sosiaalipoliittiset suuntaviivat, joilla laajamittaista työttömyyttä ja syrjäytymistä aiotaan estää ja niiden seurauksiin vaikuttaa. Lähteet: Kuparinen, Jylhämö, Bruun: Hyvinvointivaltion nousu & lasku. Voima 1/2009. http://www.voima.fi/content/view/full/2912

Kunnes parempi kumppani meid채t erottaa TEKSTI Henriikka H채m채l채inen

itä rakkaudelta odotetaan sinkkuelämää glorifioivan median, avioerolukujen kasvun ja vanhempien sukupolvien ”ikuisten” avioliittojen ristipaineissa? Arlie Russell Hochschild kutsuu kulttuurissamme esiintyvää ristiriitaa rakkauden paradoksiksi: kulttuuri houkuttaa pareja seksuaalisesti tyydyttävään ja vuorovaikutuksellisesti rikkaaseen rakkauteen samalla kun avioeroluvut varoittavat luottamasta siihen liikaa. Petetyksi ja jätetyksi tulemisen riski on läsnä postmodernissa jokaisessa ihmistenvälisessä luottamussuhteessa, joista parisuhteisiin ladataan eniten tunteita. Postmodernin teoreetikoiden mukaan nykyaikainen elämä näyttäytyy jatkuvana välitilassa olemisena perinteisen elämänkaaren fragmentoituessa; on siirryttävä vaiheesta toiseen, limittäydyttävä ja sovittauduttava joustavilla työ- ja ihmissuhdemarkkinoilla. Epävarmuus johtaa ihmistä riivaavaan odotuksen tilaan, elämään ilman valmiiksi tulemisen kokemusta, jossa reaalinen ei ole pysyvää. Minäkokemus ja sosiaalinen todellisuus virtualisoituvat: elämää kuvaa eletyn ja toivotun, ideaalisen ja aktuaalisen sekä toteutuneen ja mahdollisen välitila. Riittämättömyys läpäisee minuuden, eikä käsillä olevaan ole helppo tyytyä mahdollisuuksien ollessa kattavat. Kyky olla tässä ja nyt muuttuu kiireeksi johonkin toiseen olotilaan - toiseen parisuhteeseen, työpaikkaan tai kokonaiseen ympäristöön. Perinteisen yhteisöllisyyden hajoamisesta johtuva epäluottamuksen kulttuuri alustaa postemotionaalista tilaa, jossa yksilöiden itsekontrolli kulminoituu tunteiden torjunnaksi, puuduttamiseksi ja sivuuttamiseksi; rakkauden ja välittämisen vastakohtaa ei muodostakaan enää viha vaan välinpitämättömyys ja emotionaalinen tyhjyys. Kyetäkseen toteuttamaan itseään on voitava luottaa, mutta luottamus merkitsee aina altistumista petetyksi tulemiselle. Kun kollektiivinen rakenne ei enää riitä postmodernissa yhdistämään ihmisiä ja identiteetit rakennetaan yksilöllisesti, murtuvat myös perinteiset parisuhdemallit ja intimiteetistä tulee paitsi henkilökohtaisesti merkityksellisempää, myös samalla haavoittuvampaa. Sari Näre on nimennyt 1980-luvulla syntyneen sukupolven ”kasvavien riskien ja virtualisoituvan ajan sukupolveksi”. Olemme ensimmäinen sukupolvi, joka kasvoi aikuiseksi kaupallisen seksin, visuaalisen häirinnän ja kyberseksin ympäröimänä. Paljastetun intimiteetin kulttuurissa on voinut vapaasti toteuttaa seksu-

aalisuuttaan, mutta joutunut samaan aikaan suojautumaan tunteiden haavoittumiselta. Emotionaalisesta riskianalyysistä on tullut sukupolvellemme itsestäänselvyys, ja ratkaisuksi näyttää Näreen mukaan kehittyneen vetäytyminen voimakkaista tunnekiinnittymisistä, toinen silmä nauliintuneena seuraamaan paremman saaliin ilmaantumista näköpiiriin. Nykyajan tempoileva, lyhytjännitteinen pätkäelämä heijastuu kiintymys- ja sukupuolisuhteisiin ennakoivana ja välineellisenä asenteena. Steven Seidman kutsuu kehitystä, jossa aloitteen tekeminen tutustumistilanteessa mielletään kutsuksi suoraan seksuaaliseen toimintaan, rakkauden seksualisoinniksi. Rakkauden pohja ei siten ole niinkään enää henkinen kuin seksuaalinen, ja ongelmaksi muodostuu kiintymyksen rakentaminen seksin varaan. Kun sukupuolten välinen vuorovaikutus pelkistetään seksiin, voidaan vältellä kumppanin kohtaamista emotionaalisella tasolla. Epäluottamuksen vallitessa sukupuolikulttuurissa kylvetään jälleen vahvaa sukupuolierottelun kulttuuria. Varautuminen haavoittumiseen syö tilaa romantiikalta ja haaveilulta, sillä realismiin ja kyynisyyteen turvautuminen antaa toki egolle vahvemman panssarin. Mediatutkija Veijo Hietalan mukaan romanssiviihteen opetus on ollut miehen käyttäytymisen syynä olevassa emotionaalisessa torjunnassa, josta naisen tulisi vain oppia kaivamaan miehen romanttisuus esiin. Mies on siis tietyllä tavalla viihteessä feminisoitu, vaikkakin romanssien kulttuurinen voima näyttäisi vaimenneen. Sari Näreen mukaan miehen feminisointiyrityksistä on luovuttu, ja sukupuolten kohtaamista helpottavaksi ratkaisuksi on kehittynyt yhä vahvemmin naisten maskulinisoituminen, samaistuminen miehiseen identiteettiin ja seksuaalisuuteen. Avoimeksi kysymykseksi jää, kohtaavatko – törmäävätkö – heteroseksuaalisessa parisuhteessa väistämättä aina sosiokulttuurinen naiseus ja mieheys, entä miten lienee yhteisen ihmisyyden laita. Harva sukupolvestamme tulee juhlimaan timanttihääpäiviään, mutta vanhakantaisella ”kunnes kuolema meidät erottaa” -avioliittositoumuksella tai sitoutumattomuudellakin on mahdolliset kauhuskenaarionsa: katuako ennemmin yksin kiikkustuolissa kymmenien kumppanien kanssa koettuja pettymyksiä vai yhden, elinikäisen kumppanin taholta kohdattuja jokapäiväisiä murheita. Niin tai näin, keskiössä lienee se pelottava luottamiseen kykeneminen – kerta toisensa jälkeen ja aina uudestaan. Ehkä jo sinua uskaltaisin rakastaa? 21

harmonia tigma teki viimeisen virallisesti sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön opiskelijoiden yhteisen teatterikäyntinsä perjantaina 5.2. Ryhmäteatterin Harmonia-esitykseen. Mika Myllyahon ohjaaman teatteritrilogian viimeinen osa Harmonia on esitys suurten kertomusten lopusta. Työn kunniallisuuden tie on kuljettu loppuun ja jäljellä jää enää uupuneita antisankareita. Voittaja on se, joka ymmärtää antaa periksi. Näytelmä maalaa hienolla tavalla esille keskeyttämisen estetiikkaa. Ovatko toimintamme syyt ja päämäärät enää omassakaan tiedossamme, vai nostammeko suorittamisen itseisarvoksi? Mikäli toimimme jälkimmäisellä tavalla, onko luovuttaminen antoisinta? Suomalaisten selviytyminen karuissa luonnon oloissa on aina rakentunut ahkeruuden ja periksi antamattomuuden varaan. Olemme oppineet määrittelemään itseämme ja toisiamme työn tuoman kunniallisuuden kautta. Nyky-yhteiskunnan pitkälle kehittynyt työnjako tuo tilanteeseen uusia kysymyksenasetteluja.

Onko työ kuin työ yhtä kunniallista? Onko kunniallisinta perinteinen fyysinen työ, moderni tietotyö vai kenties luova taiteellinen työ? Onko vääränlainen työ väärässä ympäristössä kunniatonta, esimerkiksi toimitusjohtajan tehtävä teatterissa? Harmoniassa parisuhde jää työn jalkoihin. Ajankohtaisen ja uskottavan dialogin kautta lähestytään tilannetta, jossa yksityiselämän monimutkaisuus ja hankaluudet saavat ihmiset tuomaan työn suojamuuriksi parisuhteen sisälle. Kun kulttuuri ei enää tarjoa selkeitä rooleja ihmissuhteeseen, eivät yksiköt löydä paikkaansa parisuhteessa. Kun ei muuta osata, määritellään kumppani ja suhde häneen työn kautta. Harmonian näyttämötyöstä vastasi varma suomalaisten ammattilaisten kaarti Kari Heiskanen, Tiina Lymi ja Juha Kukkonen, jotka tarjoavat jälleen kerran katsojalle takuuhyvää laatudraamaa. Suurena plussana voidaan mainita esityksen verrattain lyhyt kesto puolitoista tuntia, joka riittää oivasti oleellisen esiintuomiseen, mutta estää turhat pitkittymät.

TEKSTI Pia Arvelin Kuvat Ryhm채teatteri/Tanja Ahola

Omstart! V altsikan speksi 2 0 1 0 : Jumalainen näytelmä: Pekka tuli taloon.

Teksti Iina Weide Kuvat Mikko Kuusisalo ämä vuosi on juhlavuosi Valtsikan speksille, sillä helmikuussa ensi-iltansa saanut Jumalainen näytelmä: Pekka tuli taloon oli Valtsikan kymmenes speksi. Mitä speksi sitten on? Se on näytelmä, joka pursuaa laulua, tanssia ja opiskelijahuumoria. Se on interaktiivista opiskelijateatteria, joka ottaa mukaan yleisönsä – ei pelkästään kuvain nollisesti vaan myös konkreettisesti. Huutamalla kuuluvasti omstart, yleisö voi pyytää nähdä esitetyn kohdan uudelleen haluamallaan tavalla. Yleisölle speksi on huikea teatterielämys, jonka jälkeen ei uskoisi, että kaikki lavalla nähdyt näyttelijät, tanssijat, laulajat ja muusikot ovat vain teatterin harrastajia, tässä tapauksessa tulevia valtiotieteilijöitä. Tekijöilleen speksi on kuitenkin vielä paljon enemmän. Se on lähes puolen vuoden projekti, joka ottaa paljon, mutta antaa sitäkin enemmän. Valtsikan kymmenennessä speksissä Stydi ja Stigma olivat hyvin edustettuina. Lavalla Artemiin roolissa nähtiin stigmalainen Vilja Savolainen ja taustajoukkoja vahvisti kolme stydiläistä: Iina Weide ja Heidi Muurinen lavastuksessa ja Nanne Isokuortti maskeerauksessa. Kymppisynttäreiden johdosta Valtsikan speksi vietiin ensimmäistä kertaa kiertueelle. Näin myös tamperelainen ja turkulainen yleisö saivat mahdollisuuden nauttia tästä upeasta spektaakkelista kotikaupungissaan. Paljon oli kuitenkin tehtävä, ennen kuin speksi oli valmis esitettäväksi yleisölle Helsingin Studio Krunikassa. Roolit, tanssit ja laulut eivät syntyneet itsestään, vaan olivat kovan harjoittelun tulos. Niitä työstettiin aluksi omissa pienemmissä tiimeissään samalla kun lavastus ja puvustus alkoivat luoda näytelmää rekvisiitan ja asujen avulla. Myö-

hemmin oli aika liittää palat yhteen ja alkaa treenata speksiä yhdessä toden teolla. Illat venyivät pitkiksi ja Kannulaa vastapäätä sijaitseva Valintatalo sai paljon uskollisia asiakkaita. Välillä tunteetkin pääsivät kuumenemaan, mutta toisena hetkenä taas Kannulan ja Pohjanhovin seinät raikuivat naurusta ja yhdessä tekemisen riemusta. Kun lopulta oli näytösten aika, hyvä fiilis lavalta välittyi takahuoneisiin asti. Yleisökin osoitti kiinnostustaan speksiä kohtaan, sillä jokainen viidestä Helsingin näytöksestä oli loppuunmyyty. Helsingin näytösten jälkeen monella speksiläisellä oli varmasti haikea olo, kun tiivis yhdessäolo läheni loppuaan, mutta helpotusta eroahdistukseen toi jo viikon päästä käynnistyvä kiertue. Sunnuntaisena aamuna porukka sitten raahautui taas Kannulalle ja oli aika lastata speksiläiset, lavasteet ja rooli vaatteet bussiin ja suunnata ensin Tampereelle ja sieltä Turkuun. Oli hienoa, että myös kiertueella näytöksiin tuli paljon yleisöä, joka ei pelännyt huutaa omstarteja. Upean speksin kruunasi viimeisen näytöksen jälkeen turkulaisen P-klubin järjestämä mahtava illanvietto hienoine tarjoiluineen. Kun speksi lopulta oli kokonaan ohi ja lähes kaikki speksiläiset palanneet Helsinkiin laskiaisen viettoon, oli monella varmasti tyhjä olo. Vaikka toki oli helpottavaa, että lopulta oli aikaa tehdä taas muutakin kuin speksiä, niin kyllä ikävän määräkin oli suuri. Speksi kun toi tekijöidensä elämään mahtavia uusia tuttavuuksia, mieletöntä yhdessäoloa ja roppakaupalla kokemuksia. Toivottavasti Jumalainen näytelmä: Pekka tuli taloon teki vaikutuksen myös yleisöönsä, speksiläisten sydämissä se ainakin elää ikuisesti. Ja laulut soivat päässä vielä pitkään. Onneksi tätä ihanuutta on tarjolla taas ensi vuonna! Omstart!

TAPAHTUMIA 26.1.2010 Stydin ja Stigman työelämäiltamat Stydi järjesti yhdessä Stigman kanssa yhteisen työelämäiltaman. Tapahtuman tarkoituksena oli mm. valottaa sitä, millaisiin työtehtäviin sosiaalityötä tai sosiaalipolitiikkaa opiskelleet ovat hakeutuneet ja miten opinnot ovat tukeneet heitä työelämässä. 16.2.2010 Stydin yhteislähtö laskiaisriehaan Stydi järjesti sosiaalityön opiskelijoille yhteislähdön Ullanlinnanmäen laskiaisriehaan. Kannunvalajat olivat perinteiseen tapaan huolehtineet siitä, että valtsikalaisille riitti minttukaakaota ja laskiaispullia. Keli oli tietysti mitä mahtavin mäenlaskuun! 18.2.–19.2.2010 Sosiaalityön tutkimuksen päivät Jyväskylässä Stydi järjesti sosiaalityön opiskelijoille yhteislähdön tapahtumaan. Pieni, mutta sitäkin innostuneempi iskujoukko lähti valloittamaan Jyväskylää! 12.3. Stigma <3 Kontakti Stigma osoitti Kuppalan hämärässä rakkauttaan Kontaktia kohtaan. Ilta oli sen verran onnistunut, että huhupuheiden mukaan stigmalaiset hamuavat tulevaisuudessa lisää Kontaktia sosiaalitieteilijäkollegoidensa kanssa...

KUVAT Katja Sergejeff

Yritän muuttua, uskotko sen, ja kaukaa sun kotisi kiertää illoista kuusi, mut seitsemännen liikaa jo kenkäni hiertää.

Jos heittäisin kiven mä sun ikkunaan, en saisi sen ruutua rikkoutumaan.

Jos en ole minä se ainoa mies, ei katko se kamelin selkää. Sattuu se enemmän nyt jo kenties, kun sinä minua pelkäät.

Usein toivon, et olisit onnellinen. Yritän muuttua, uskotko sen? Petra Malin

Kajahdus 1/2010

blogs.helsinki.fi/kajahdus-lehti