Kajahdus 1/11 by Kajahdus

PÄÄTOIMITTAJAT Minna Nurminen Veli Airikkala Petra Malin KIRJOITTAJAT Petra Malin Veli Airikkala Minna Nurminen J.P. Roos Kirsi Nousiainen Kukka Suonio Anni Puonti Anne Östman Hannu-Pekka Komonen Aki Tetri Tuomas Tuure Lauri Väisänen Minna Luhtamäki Marleena Savolainen Anna Hurmeranta Iina Kaikkonen KUVAT Kukka Suonio Minna Nurminen Mikko Kuusisalo Viola Airikkala Anna Hurmeranta Iiris Annala Morguefile

ULKOASU Tuomas Kortteinen Minna Nurminen Veli Airikkala Petra Malin KANNEN KUVA JA TAITTO Kukka Suonio TAITTO Tuomas Kortteinen Minna Nurminen Veli Airikkala Petra Malin PAINO Heltech, Helsinki Painos 150 kpl Julkaisija Stigma ry ja Stydi ry, Helsingin yliopiston sosiaali politiikan ja sosiaalityön opiskelijat TOIMITUKSEN OSOITE Stigma ry/Stydi ry Snellmaninkatu 10 00014 Helsingin yliopisto, kajahdus@gmail.com

http://issuu.com/kajahdus

5 6 8 10 12 15 16 18 21 22 24 27 28 30 32 36

Pääkirjoitus

Petra Malin, Veli Airikkala, Minna Nurminen

Paha sossu Petra Malin

Sopuisat Suomen nuoret

Aki Tetri

Kohtaamisia pahan kanssa

Kirsi Nousiainen

Näkymättömät lapset, näkymättömät työntekijät

Anni Puonti ja Anne Östman

Kuka olet Mikko?

Veli Airikkala

Gallup

Minna Nurminen ja Veli Airikkala

Paha

J.P Roos

Länsimäisen sivistyksen loppu?

Minna Luhtamäki

Paha vaihto Prahassa

Anna Hurmeranta

Länsimaat, diktaattorit ja vallanvaihdos

Tuomas Tuure

Vastarinnan mahdollisuudet sosiaalityössä Marleena Savolainen

Zeitgeist-liike haastaa markkinatalouden

Lauri Väisänen

Stydin ja Stigman uusien hallitusten tervehdykset

Kukka Suonio ja Hannu-Pekka Komonen

Speksin kulisseissa

Iina Kaikkonen

Alussa oli ajatus Petra Malin

KUVA Kukka Suonio

pääkirjoitus P

aha? Missä sitä näkee? Sodassa ja televisiossa? Mielessä pyörii mustavalkoisia filminpätkiä. Tai kokeillaan uudempia uutiskuvia: terroristien räjäyttämiä kulkuvälineitä, ihmiskauppiaan rekan perällä istuvia siirtolaisia. Jotain kaukaista kumminkin, jotain, jonka tulisikin pysyä mahdollisimman kaukana. Eduskuntavaalien alla rajojen sulkemista ehdotetaan jälleen kerran ihmiskunnan historiassa kaiken pahan poistamisen keinoksi.

Pään sisäinen raja kulkee valkoisen ja mustan, hyvän ja pahan välillä, harmaan sävyjä näkemättä. Erilaisista ja normien rikkojista tulee toisia, ei-meidän-kaltaisiamme, pahoja. Pahuus saadaan aikaan leimaavilla sanoilla ja painavilla vaikenemisen hetkillä. Kipeät asiat jäävät piiloon, koska niistä puhuessaan ottaa riskin leimaantua. Kukapa haluaisi olla kaikkea sitä, mitä tarkoitamme puhuessamme päihdeäideistä, rikollisista tai narkomaaneista? Kajahduksen vuoden 2011 ensimmäisen numeron teemana on paha. Sen sivuilla sosiaalityö ja sosiaalipolitiikka risteävät eri tavoin pahaa ja sen ilmenemismuotoja. Aihetta lähestytään niin lastensuojelun, evoluution, diktatuurien murenemisen, sosiaalityöstä käydyn julkisen keskustelun kuin individualisminkin kautta. Pahasta voi puhua, siitä ei ole syytä vaieta. Kajahduksen uusi päätoimitus tervehtii lukijoita.

Petra Malin, Veli Airikkala ja Minna Nurminen

PA H A S O S S U

’Oletko sinä niitä tylyjä sossuja?’ Kysymys esitetään työkaverilleni sosiaaliaseman toimipisteeseen johtavassa rappukäytävässä. Kun käy ilmi, että kyseessä todella on sosiaalityöntekijä, seuraa suorasanainen sättiminen. Kysyjä on lukenut lehdestä, että Suomesta löytyvät Pohjolan tylyimmät sosiaalityöntekijät. TEKSTI: Petra Malin KUVITUS: Iiris Annala 6

hteiskuntapolitiikka-lehdessä 75 (2010) julkaistiin Helena Blombergin, Johanna Kallion ja Christian Krollin artikkeli ’Sosiaalityöntekijöiden mielipiteet köyhyyden syistä Pohjoismaissa’. Artikkelissa tarkasteltiin sosiaalityöntekijöiltä kerättyjä mielipiteitä Suomesta, Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta. Tulosten perusteella suomalaiset sosiaalialan työntekijät löysivät köyhyydelle muita useammin yksilöön liittyviä syitä. Suomalainen prosenttimäärä on vajaa 20, kun muissa Pohjoismaissa yksilöllisten syiden kannatus on muutaman prosenttiyksikön luokkaa.

Artikkelin mukaan tulos on yhdenmukainen kansalaisiin keskittyvän tutkimuksen kanssa, jossa suomalaiset edustavat muita kovempia köyhyysasenteita. Helsingin Sanomat ja YLE uutisoivat aiheesta näyttävästi ja tutkimustuloksia käsiteltiin HS:n pääkirjoituksessa 4.1.2011.’Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä (6/2010) julkaistu artikkeli antaa tukea väitteille, että toimeentulotukea hakevaa asiakasta nöyryytetään tai hänen ahdinkoonsa suhtaudutaan kylmäkiskoisesti’ (Helsingin Sanomat 4.1.2011.) Kirjoituksessa ei yksilöidä mainittuja väitteitä sen enempää, vaan tulkitaan, että suomalaiset sosiaalityöntekijät ovat keskiluokkaisina ihmisinä liian kaukana asiakkaiden arjesta. Artikkelissa käsitellyn tutkimuksen aiheena olivat sosiaalityöntekijöiden mielipiteet köyhyyden syistä. Kyselyssä ei tutkittu asiakkaiden kokemuksia saamastaan palvelusta tai analysoitu tylyyden ilmenemismuotoja asiakastapaamisten vuorovaikutuksessa. Kyselyyn vastanneiden enemmistö näki köyhyydelle enemmän rakenteellisia kuin yksilöllisiä syitä. Vastaajien vähemmistön ilmaisemat mielipiteet riittivät kuitenkin osoittamaan todeksi yksilöimättömät väitteet huonosta palvelusta. Esimerkiksi Helsingin sosiaaliviraston viimeisimmässä asiakaskyselyssä enemmistö asiakkaista oli tyytyväisiä saamaansa palveluun, vaikkei kyselyn tuloksista missään uutisoitukaan. Uskaltaisinkin väittää, että on olemassa halu vetää raflaavia otsikoita tylyistä sossuista muistakin syistä kuin tylyn työntekijävähemmistön vuoksi. Sosiaalityöntekijä on hyvä vihollinen.

Sosiaalityöntekijät toimivat yleisen ja yksityisen rajapinnassa. Lainsäädäntö, hallintopäätökset ja toimeentulotuen normit määrittävät tehtyä työtä ja päätöksiä. Sosiaalityöntekijä toimeenpanee poliitikkojen ja virkamiesten tekemiä, koko ajan asenteiltaan kovenevia linjauksia, ja vastaanottaa niihin kohdistuvan tyytymättömyyden kuin ukkosenjohdatin. Myös alan naisvaltaisuus vaikuttaa varmasti siihen kohdistuviin asenteisiin, sillä valtaa käyttäviin naisiin kohdistuu usein vihamielisyyttä. Esimerkiksi nettikeskusteluissa nimenomaan sossun tantat ja ämmät ovat tylyjä. Toimeentulotuen asiakasmäärien lisääntyessä laman myötä räjähdysmäisesti ei sosiaalityöntekijöiden määrää lisätty. Lastensuojelulain muututtua käsiteltävien lastensuojeluilmoitusten määrä moninkertaistui. Työntekijät tekevät enemmän työtä samoilla resursseilla. Työn kuormittavuus ja työntekijöiden vaihtuvuus ovat vaikuttaneet varmasti joidenkin ammattilaisten kyynistymiseen. Onko helpompi esittää yksilöllinen syytös tylylle sosiaalityöntekijälle kuin miettiä rakenteiden vaikutusta? Helsingin Sanomien pääkirjoituksen mukaan Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaistu ’selvitys osoittaa myös sen, että nimenomaan nuoret ja vähemmän koulutetut sosiaalityöntekijät katsovat toimeentulotukea hakevan ahdingon olevan hänen oma vikansa’. Näiden väitteiden voidaan tulkita kohdistuvan nimenomaan kentällä toimiviin sosiaalityön opiskelijoihin, joilla on suhteellisen lyhyt työhistoria, eikä muodollista pätevyyttä. Esitän yksilöimättömän arkikokemukseen perustuvan väitteen: sosiaalityön opiskelijat suhtautuvat asiakkaisiin pääsääntöisesti erittäin kunnioittavasti ja paneutuen, asioiden rakenteelliset syyt huomioiden. Todistakaa, jos olen väärässä. 7

Sopuisat Suomen nuoret

TEKSTI Aki Tetri

rabikatu puhuu, koska sitä ei ole kukaan kuunnellut. Länsivaltojen tukemat itsevaltiaat ovat helisemässä kansan edessä, ja jokainen valtias pyrkii pitämään kiinni vallastaan tai ainakin sen rippeistä, tavalla tai toisella. Vaikka lännessä pelätään islamin nousua, myös täällä jotkut osaavat kysyä, minkälaisista yhteiskunnallisista rakenteista kansannousut oikein ponnistavat. Vastauksia on varmasti läjäpäin, mutta näyttää siltä, että nuorten tyytymättömyys yhteiskuntaan on eräs perustavanlaatuinen syy.

Nuorten, varsinkin nuorten miesten, suuri osuus väestöstä on tärkeä tekijä kansannousujen takana. Samalla kun nuoret muodostavat suuren osan väestöstä, heidät on sysätty yhteiskunnan reunamille. Vanhempia sukupolvia paremmin koulutetut nuoret eivät löydä töitä. Egyptin kansannousu lähti monien lähteiden mukaan liikkeelle tapahtumasta, jossa nuori mies tappoi itsensä protestina hallinnolle ja mahdottomuudelle ansaita elantoa edes pienimuotoisella, (mutta luvattomalla) liiketoiminnalla. Nuorten integroiminen yhteiskuntaan ei ole onnistunut myöskään poliittisesti. Demokratia on vaimennettu arabikadulla. Kun nuoret ovat sekä poliittisesti että taloudellisesti umpikujassa, ja heitä on riittävän paljon, he saavat aikaan muutoksia. Kun nuoret ovat vielä koulutettuja ja näkevät ja kuulevat, miten asioita voidaan hoitaa, menettävät vallanpitäjät helposti legitimiteettinsä. Uskaltaisin väittää, että kansannousut voivat saada hyvinkin jatkoa. Kiinassakin koulutetut nuoret jäävät liian usein vaille töitä, eikä poliittinen aktivismi tule kysymykseenkään. Etelä-Euroopan 700 euron ja 1000 euron sukupolvet ovat jo osoittaneet valmiutensa marssia kadulla. Myös Britanniassa nuoret ovat innostuneet osoittamaan mieltään, varsinkin

yliopistouudistuksen vastustamisen yhteydessä. Nuorison aktiivisuus ja ”rettelöitsiminen” eivät ole uusia ilmiöitä Suomessakaan. Iso- ja pitkävihan jälkeen suomalaisnuoret kapinoivat kiristyvää yhteiskuntakuria vastaan. Sotien jälkeiset suuret ikäluokat saivat vallattua Vanhan, mutta kiihkeiden taistolaisvuosien jälkeen suomalaisnuoret ovat tyytyneet kiltisti osaansa. Vaikka asiamme ovat melkoisen hyvin, en näe, etteivätkö suomalaisnuoretkin voisi vaatia muutakin kun opintotuen sitomista indeksiin. Tilastojen valossa nuoret voivat pahoin, nuorisotyöttömyys on korkeissa lukemissa, ja koulutetutkin nuoret saavat lähinnä pienipalkkaisia pätkätöitä, harjoittelujaksoja tai sijaisuuksia, jos niitäkään. Eikä muutosta näytä olevan näköpiirissä, päinvastoin. Kukaan ei tule itsestään parantamaan meidän asemaamme, kuten ei Mubarakkaan hyvää hyvyyttään astunut pois maan johdosta. Kuten vallankäytössä yleensä, meidän pitää vaatia. Ei kukaan tule tarjoamaan valtaa tai muutosta. Eivätkös ne eduskuntavaalit ole ihan tuossa lähitulevaisuudessa? Vai ajatteletko, että et voi vaikuttaa? Niin moni ajatteli Egyptissäkin.

”Talouden nykytilaa voidaan aiheellisesti

kuvata velkaantumisen supersykliksi, jota keskuspankit ylläpitävät.”

TEKSTI Kirsi Nousiainen KUVA Viola Airikkala li kymmenen vuotta sitten lopetin työskentelyn lastensuojelun sosiaalityöntekijänä, koska koin, että olin ottanut vastaan oman osuuteni inhimillisestä hädästä ja pahasta. Näin kuvittelin. Työskennellessäni sosiaalityön tutkijana en ole päässyt eroon asiakkaiden elämään liittyvistä ahdistavista kysymyksistä, mutta voin katsoa niitä vähän etäämmältä. Henkilökohtaisesti varmaankin kaikki joutuvat jossain määrin kohtaamaan inhimilliseen elämään liittyvän pahan joko hieman etäämmältä tai hyvin läheltä.

1990 -luvulla sosiaalityössä ei keskusteltu pahasta vaan korostettiin asiakkaiden voimavaroja ja työskentelyä niiden avulla. Uudelle vuosituhannelle tultua ilmestyi Merja Laitisen ja Johanna Hurtigin (2002) toimittama artikkelikokoelma, jossa tutkijat loivat oman näkökulmansa pahan olemukseen ammatillisen auttamisen haasteena. He totesivat tuolloin aivan oikein, että pahuuden käsite on ollut pitkään epämuodikas. Minusta se on sitä jossain määrin edelleen ja meidän on vaikeaa siitä puhua. Sosiaalityöntekijät ja muutkin auttamistyön ammattilaiset kuitenkin joutuvat kohtaamaan inhimillistä hätää, johon liittyy myös pahan elementtejä. Paha koskettaa työntekijää esimerkiksi silloin, kun asiakkaana oleva äiti lyö lasta, isä käyttää lasta hyväksi seksuaalisesti tai on väkivallan tekoja tehnyt henkilö. Paha on sekä moraalinen kysymys että kokemuksellinen asia. Filosofit voivat pohtia ihmisen olemukseen liittyvää hyvää ja pahaa ja psykotieteilijät (esim. Lauerma 2009) puolestaan voivat pohtia ihmisen pahuuden syitä mielen sairauksien

Kohtaamisi

näkökulmasta. Sosiaalityön tutkijana itseäni kiinnostavat ihmisen pahat teot, kokemus niistä ja niiden sosiaalinen luonne. Pahoihin tekoihin liittyy usein – ellei jopa aina – vallan elementti ja alistaminen. Se on siis luonteeltaan sosiaalista ja ihmisen toimintaan liittyvää. Sekä historiassa että tänä päivänä on lukuisia esimerkkejä vallanpitäjistä, jotka ovat tehneet pahaa kokonaisille kansakunnille tai ihmisjoukoille. Tällainen yhteiskunnallinen paha tuottaa kärsimystä yksilöille vaihtelevasti. Merkityksellistä yksilön ja yhteisön kannalta on kuitenkin myös se, miten suhtaudumme ja toimimme suhteessa näihin vallanpitäjiin. Vuosi sitten sosiaalityön tutkimuksen päivillä puhunut filosofi Sami Pihlström pohti inhimillistä kärsimystä moraalin ja syyllisyyden näkökulmista ja herätteli kuulijansa kysymään, olemmeko kaikki syyllisiä esimerkiksi siihen, että hiljaisesti hyväksymme tai passiivisesti seuraamme pitkälle viedyn kilpailuyhteiskunnan joillekin jäsenilleen aiheuttamaa pahaa ja kärsimystä tai sitä, ettei se anna riittävästi mahdollisuuksia tämän kärsimyksen poistamiseen. Inhimillisen kärsimyksen tasolla paha voi ilmetä esimerkiksi silloin, kun yhteiskunta ei riittävästi tarjoa ammatillista apua mielenterveysongelmaisille nuorille. Äärimmäisessä tilanteessa nuori voi syyllistyä pahoihin tekoihin, mutta paha voi asua myös nuoren sisällä hiljaisena ja ahdistavana ulkopuolisille näkymättömänä möykkynä. Olen niin sosiaalityöntekijänä, tutkijana kuin henkilökohtaisessa elämässäni kohdannut lukuisia masennuksesta tai muista mielenterveyden pulmis-

ia pahan kanssa ta kärsiviä nuoria. Sosiaalityöntekijänä koin suurta turhautumista silloin, kun nuorelle ei löytynyt oikeaa paikkaa avunsaantiin. Tutkijana koen voivani enimmäkseen vain kuulla tätä nuorten hätää ja tuoda sitä julki, mutta henkilökohtaisessa elämässäni voin aktiivisesti kulkea tuntemani nuoren mukana, olla läsnä ja toimia puolestapuhujana. Näin voin ainakin hetkellisesti helpottaa omaa syyllisyyttäni pahan läsnäoloon. Syyllisyydestä voi aina päästä eroon hyvittämällä. Paha ja siitä johtuva kärsimys voi kuitenkin tuottaa kokijalleen häpeää ja murentaa omanarvontuntoa ja identiteettiä. Tällöin ovat kysymyksessä usein erilaiset henkilökohtaiseen koskemattomuuteen liittyvät väkivallan teot ja alistaminen. Tutkiessani lapsistaan avioeron jälkeen erillään asuvien naisten äitiysidentiteettiä olivat kodin piirissä tapahtuvat väkivallan teot juuri tällaisia pahan ilmentymiä. Eräs äideistä kertoi: ”Kun sai kuulla siitä, että hän löi vaan sen takia, että kun mä olen niin huono vaimo, niin sitten jotenkin alko uskomaan, että kai mä sitten olen niin huono.” Toinen äiti puolestaan kertoi: ”Hän työnsi mut ulos ja pani oven kiinni eikä mulla ollut avaimia. […] Ja mä olin talvella siellä sukkasilleen ja just joku ohut paita päällä. Ja se on ihan järkyttävää, kun aattelee, että ei voi mennä naapurille. Sitä ei kerta kaikkiaan voi, koska siinä on varmaan nöyryyttävintä se, että kun sä et oo tehnyt sitä päätöstä, että sä lähdet sieltä.” Näitä naisia paha kosketti myös siten, että heidät tuomittiin ulkopuolisten taholta huonoiksi äideiksi, sillä äitiydestä edelleen sitkeästi elävien uskomusten ja moraalikäsitysten mukaan lapsensa jättänyt äiti on paha.

Mitä auttajat sitten voivat tehdä tällaista itsetuntoon ja identiteettiin syvälle juurtuvaa pahaa kohdatessaan? Sosiaalityöntekijänä minusta monesti tuntui siltä, että en voi tehdä ainakaan riittävästi. Vaikka henkilökohtaisella tasolla olisinkin ehkä kohdannut asiakkaan kokemuksen ja antanut hänelle kokemuksen kuulluksi tulemisesta, ovat puutteet palvelujärjestelmässä kuitenkin voineet asettaa rajat auttamiselle. Ainakin auttajat ja me sosiaalialan asiantuntijat voisimme paljon enemmän tuoda julkiseen keskusteluun pahan kokemuksia ja inhimillistä hätää. Kantaa oman taakkamme syyllisyydestä ja hyvittää yhteiskunnallista ja inhimillistä pahaa. Myöhemmin tutkijana, kun olen saanut kuulla, analysoida ja tulkita ihmisten kertomuksia elämästään ja kokemuksistaan, olen oivaltanut ehkä vielä paremmin, kuinka tärkeää sosiaalityössäkin olisi tehdä tietoisesti asiakkaiden kanssa identiteetin rakentamistyötä. Tämä voi tapahtua pyytämällä asiakkaita kertomaan elämästään ja kokemuksistaan, auttamalla heitä löytämään ja sanoittamaan niitä merkityksiä, joita he elämäntapahtumilleen antavat ja auttaa heitä tulkitsemaan näitä tapahtumia ja kokemuksia uudelleen myönteisinä identiteettiä rakentavina osasina. Ihmisenä voin olla kuuntelija ja kanssakulkija, sekä puolustaa niitä, joiden elämään paha muodossa tai toisessa pyrkii tekemään pesää. Kirjoittaja on sosiaalityön yliopistonlehtori ja erikoistutkija.

Lähteet Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (2002), toim. Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljillä. PS-kustannus: Jyväskylä. Lauerma, Hannu (2009) Pahuuden anatomia. Pahuus, hulluus, poikkeavuus. Edita: Helsinki. Nousiainen, Kirsi (2004) Lapsistaan erillään asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. SoPhi: Jyväskylä. Pihlström, Sami (2009) Syyllisyys ja ihmisen kunnioittaminen. Luento sosiaalityön tutkimuksen päivillä 19.2.2010. 11

Näkymättömät lapset, näkymättömät työntekijät

Lastensuojelu Markus Nummen romaanissa Karkkipäivä (2010, Helsinki: Otava)

Markus Nummen tiivis romaani Karkkipäivä kertoo erilaisista yhteiskuntamme arjen keskellä piile vistä pahoista TEKSTIjaAnni vie lukijan Puonti lastensuojelun ja Anne Östman asiakkaiden karuun maailmaan. Tapahtumien kierre kiristyy lähes jännärimäisesti päähenkilöiden imeytyessä yhä syvemmälle lasten rankkoihin tarinoihin. Romaani Markus kuljettaa Nummen lukijansa tiivis arkisesta romaani tapahtumaympäristöstä Karkkipäivä kertoohuolimatta erilaisista kauas yhteiskuntamme niin sanotusta arjen nor- kes- maalielämästä kellä piilevistä ja tavallisesta pahoista lapsuudesta; ja vie lukijan jos karkkipäivä lastensuojelun on jonkinlainen asiakkaiden esimerkki karuunläsnä maailmaan. olevasta Ta- pahtumien kiristyy lähes jännärimäisesti päähenkilöiden ja sopivasti rajoja kierre vetävästä vanhemmuudesta, lastensuojelulasten elämässä imeytyessä karkkipäiviäyhä voi syvemmäl- olla liile sitten lastenniitä rankkoihin tarinoihin. Romaani kuljettaa lukijansa arkisesta tapahtumaympäris- kaa tai ei ole ollenkaan. Romaanin keskiössä ovat näkymättömät lapset ja yhteiskunnassa töstä huolimatta kauas niin sanotusta normaalielämästä ja tavallisesta lapsuudesta; jos näkymätön sosiaalityö näkymättömine työntekijöineen. karkkipäivä on jonkinlainen esimerkki läsnä olevasta ja sopivasti rajoja vetävästä vanhemmuudesta, lastensuojelulasten elämässä karkkipäiviä voi olla liikaa tai sitten niitä ei ole ollenkaan. Romaanin keskiössä ovat näkymättömät lapset ja yhteiskunnassa nä- kymätön sosiaalityö näkymättö- mine työntekijöineen.

Me luimme Karkkipäivää kaksiteholinssien läpi. Opiskelemme kumpikin sosiaalityötä pääaineena. Meistä toinen on opintojensa alkuvaiheessa ja vailla käytännön kokemusta. Toinen lähestyy opintojensa loppua ja on työskennellyt opintojensa ohessa viitisen vuotta lastensuojelussa. Mielestämme Nummen kuvaus on ymmärtävää ja tavoittaa vaikean ja piiloutuvan aiheen kattavasti ja moniulotteisesti. Meidän näkökulmastamme romaanin ehkä parasta antia oli mahdollisuus peilata kehittyvää ammatillista identiteettiämme ja eettisiä periaatteitamme romaanin sosiaalityöntekijähahmoihin ja heidän valintoihinsa.

Näkymättömät lapset

Vaikeuksissa olevien lasten näkymättömyys avautuu romaanissa kahden pulaan joutuneen lapsen kautta. Romaanin päähenkilö, noin yhdeksän ikäinen Tomi on kokemuksiensa vanhentama. Aikuisten maailmassa yksin pärjäämään joutuva poika tarkkailee herkin tuntosarvin ihmisiä ja tilanteita ympärillään reagoidakseen mieluummin vähän liian aikaisin kuin liian myöhään. Vanhempien huumekuvioissa hänelle on kehittynyt kyky jähmettyä niin hiljaiseksi, että hän sulautuu täysin ympäristöönsä ja muuttuu näkymättömäksi. Mielikuvitusmaailmas-

saan hän kuitenkin on Tok Kilmoori, sarjakuvien sankarihahmo, joka rientää pelastamaan pulassa olevaa prinsessaa esteistä piittaamatta. Mielikuvitusmaailman osaksi asettuvat myös tarinan aikuiset, joista useimmat, omasta äidistä alkaen, henkilöityvät pahoina hahmoina. Romaanin toisen pulaan joutuneen lapsen Mirjan tai Miran (Tokin nimeämänä Sessa Mirabellan) vähitellen kehkeytyvän tarinan kautta päästään käsiksi lastensuojelutyön tietämisen ongelmaan. Lapsi on pitkään viranomaisjärjestelmälle näkymätön, kun tapausta yritetään puutteellisen ja ristiriitaisen tiedon varassa rajata ja tulkita. Järjestelmälle on puhuttava viranomaiskieltä, jotta sen saa reagoimaan haluamallaan tavalla. Lapsen oikea hätä voi jäädä tunnistamatta, kun yritetään ratkaista ketä kuunnella ja kenen näkökulmaan uskoa. Epäilys jää kytemään viranomaisen mieleen, kun lapsen kertomus tapahtumista kuulostaa vanhemman sanelemalta, mutta mitään konkreettista ei voida osoittaa. Asiakaskertomukseen dokumentoidut asiat rakentavat kuvaa todellisuudesta, kaikkine tulkintasävyineen.

Erään kokeneen lastensuojelun sosiaalityöntekijän sanoin ”aina jää ottamatta huostaan sellaisia lapsia, joiden kohdalla kriteereiden voidaan katsoa täyttyneen jo vuosia sitten”. Kaikista merkeistä huolimatta on päätetty panostaa avohuollon tukitoimiin tai on katsottu riittäväksi, että perhe ”pärjää”: lapsi käy ehkä koulussa eikä ilmoituksia tule kovin tiheään. Tunnetta siitä, että kaikki ei kuitenkaan ole lapsen kannalta parhaalla mahdollisella tavalla, on opittava sietämään – kaikkia ei voida auttaa, osaa ei edes haluta auttaa. On vastentahtoisia asiakkaita, lähinnä lasten vanhempia ja lapsia, joita ei yksinkertaisesti koskaan tavoiteta. Karkkipäivän Tomin ja Mirjan kaltaisia suljettuja ja hiljaisiksi peloteltuja poikia ja tyttöjä, jotka eivät saavu toimistolle tapaamisiin, joiden vastaukset sosiaalityöntekijöiden ja -ohjaajien kysymyksiin ovat ”emmätiiä”, ”en kerro”, ”ei kuulu sulle”. Näkymättömiä lapsia.

Näkymätön työ

Lastensuojelutyötä kuvataan Karkkipäivässä kietomalla yhteen virka-ajan ulkopuolella kiireellisistä asiakastapauksista vastaavan sosiaalipäivystyksen ja lastensuojelun avohuollon suunnitelmallisesta työskentelystä vastaavan alueen toiminta. Romaanissa sosiaalityöntekijät painivat omien tunteidensa kanssa yrittäessään tasapainotella ammatillisen huolen ja vas - tuun sekä kylmien faktojen välillä:

kuvataan romaanissa pystyvinä tai ainakin vastuunsa kantavina ammattilaisina; kriittiset sävyt suuntautuvat pikemminkin työn kontekstiin, kuten viranomaistoiminnan ja tietojärjestelmien jähmeyteen. Romaani lähestyy ammatillisen rajanvedon jännitteitä kolmen urallaan eri vaiheessa olevan sosiaalityöntekijän kautta Alueella työskentelevä epävarma ja jopa koominen hahmo Helena on vasta uransa alussa ja joutuu pohtimaan ammatillisuuden rajaa jatkuvasti. Hänen työtoverinaan on työhönsä viileästi ja byrokraattisesti suhtautuva Seija, joka puolestaan vetää rajan yksiselitteisesti virka-ajan mukaan. Kolmas hahmo, työssään hyvin viihtyvä ja siihen antaumuksellisesti suhtautuva Katri puntaroi rajan paikkaa luontevasti työskennellessään pohdiskelun kuitenkaan haittaamatta hänen toimintakykyään. Ammatillisuuden rajojen ylittäminen vaanii jokaisessa arvaamattomassa, hallitsemattomassa tilanteessa, joita lastensuojelussa riittää. Nuorempi sosiaalityöntekijä Helena päättää vielä virka-ajan lopulla vastahakoista Seijaa mukanaan raahaten lähteä tarkistamaan lapsen kotitilannetta. Katri puolestaan selvittelee mieltä vaivaavia työasioita vapaa-ajallaan, omien lastensa kustannuksella, vaikka korostaa tunteiden hallinnan ja ammatillisen etäisyyden ottamisen tärkeyttä kertoessaan työstään ulkopuolisille.

miten selviytyä työstään siten, että tuntee tehneensä

riittävästi illalla kotiin lähtiessään. Ammattilaisia

Ei kuulu meille, mutta pitäisiköhän silti ehkä tarkistaa…

Lastensuojelullinen puuttuminen näyttäytyy niin lastensuojelun sisältä kuin sen ulkopuolelta toisinaan liioiteltuna hakuammuntana tai toisaalta viivästyneenä reaktiona vasta kun onnettomuus on jo tapahtunut. Mediassa esiin nousevat lähinnä tapaukset, joissa on todellisen draaman ainekset, kun arkinen ja pitkäjänteinen työ jää näkymättömäksi. Varhaisen puuttumisen ja suunnitelmallisen asiakastapaushallinnan retoriikasta huolimatta liian moni lapsi tipahtaa edelleen varhaisen avun siivilästä lapsi- ja perhe-kohtaisen lastensuojelun piiriin, jonka ammattislangissa on jo pitkään – ja paljon puhuvasti – käytetty laastaroinnin tai tulipalojen sammuttamisen käsitteitä. Karkkipäivä kuvaa onnistuneesti tilannetta, jossa ammattilaisen eettiset periaatteet ja parhaat aikomukset törmäävät todellisuuden betoniseen seinään. ”Katri luki tekstiä harppoen. Oma nimi siinä alla. Hän tuon oli kirjoittanut, joka sanan. Aivan kuin jostakin toisesta lapsesta. Ei sanaakaan jääkaapin valosta, auton takapenkistä, lastenkodin nurkasta. Ei pojasta joka oli näkymätön. Sitten päätös kiireellisestä sijoituksesta. Neuvottelu lastenkodissa, erinäisten vaiheiden jälkeen palautettiin kokonaisarvioinnin perusteella äidille. Loppu hyvin, kaikki hyvin. […] Tämä ei ole mikään romaani, ärähti Katri itselleen. Sanoista tekoihin. Oli aika avata ovi ja kurkistaa sisään.”

KUKA OLET, MIKKO? MAILI Veli Airikkala ja Mikko Puukko

ALLUP GALLUP GALLUP GALLUP GALLU

TEKSTI ja KUVAT Minna Nurminen ja Veli Airikkala

Mika 27, sosiologia ”Olin itsekäs”

Elina 24, suomenkieli ”Vein työnantajalta kahvipaketin.”

Taika 23, sosiologia ”Kielsin poikaystävääni käyttämästä hänen pitämäänsä hattua.”

Matti 51, kirjastotyöntekijä ”Kuljin pummilla metrossa.”

Anniina 19, viestintä ”Tiuskin eilen äkäisesti ratikassa pojalle oven edessä, että voisiko hän väistää.”

Emma 30, valtio-oppi ”Olisi pitänyt viettää enemmän aikaa koiran kanssa, joka nukutettiin ja jolta poistettiin hammas.”

Ville 21, sosiologia ”Olen vahingoittanut itseäni mm. juomalla kirkkaita.”

GALLUP GALLUP GALLUP GALLUP GALLUP

Antoni 25, valtio-oppi ”Jos haetaan pahaa, jolla on mahdollisimman iso ulkoisvaikutus mahdollisimman monelle ihmiselle, etuilin jonossa.”

PAHA

Pahuus psykologisena ja sosiaalisena ilmiönä sekä paradoksina on ollut tutkimuksen ja kiinnostuksen kohteena jo kauan. Pahan sisällöllinen ydin on aina sama, vain konteksti muuttuu. Olosuhteista riippuen ihmisen perusominaisuudet saavat erilaisia ilmaisuja, jotka erittäin harvoin ovat joko järjestelmällisesti hyviä tai pahoja. Yksilön tekojen pahuuden ollessa suhteellisen helposti määriteltävissä, sosiaalipolitiikassa tämä jaotteleminen ei ole yhtä suoraviivaista. TEKSTI J.P. Roos

aha on kauan kiinnostanut minua. Siitä on jo lähes 50 vuotta kun luin William L. Shirerin ”Kolmannen valtakunnan nousun ja tuhon” tai Koestlerin ”Darkness at noonin”. Tänä päivänä minulla on yksi kokonainen kirjahylly täynnä Stalinin, Maon, Hitlerin ja muiden pahuuden mestarien tekoja käsitteleviä kirjoja. Kysymys siitä miksi ihmiset tekevät pahaa, miksi he suostuvat siihen, vaikka tietävät tekevänsä pahaa on kiehtova. Ja se paradoksi, että tuskin kukaan ihminen pitää itseään pahana ja tuskin kukaan – paitsi jotkut äärimmäiset psykopaatit – on läpeensä paha. On selvää, että joihinkin asemiin on helpompi päästä, jos ei ole liian kiltti. Esimerkiksi politiikassa kiltteydestä on yleensä haittaa, joskin pitää vaikuttaa kiltiltä. Liikeelämässä ei usein tarvitse edes teeskennellä olevansa kiltti. Pahan yksinkertainen määritelmä on että se on jotain vahingollista tai ikävää, mitä joku tekee ilman sellaista hyvää syytä jonka useimmat ihmiset voivat hyväksyä (esimerkiksi itsepuolustus kun oma henki on uhattuna, tai rankaiseminen kun katsomme että joku on tehnyt pahaa).

Petri Ylikoski ja Tomi Kokkonen (2009) omistavat kokonaisen alaluvun sen osoittamiseksi että ihmisluonnosta ei saa puhua, virheellisin perustein. He ajattelevat, että jos jonkin asian sanotaan kuuluvan ihmisluontoon, niin se tekee siitä samalla hyväksyttävää ihmisten mielessä. Tämä on tyypillinen sosiologinen harhakäsitys. Ihmisluontoon kuuluu sekä hyviä että pahoja ominaisuuksia, esimerkiksi taipumus suosia sukulaisia, joka on yleensä hyvä, mutta joskus paha. On kuitenkin totta, että ihmisluonnon erityisyyttä ei pidä liioitella. Yksi modernin tieteen suuria saavutuksia on sen osoittaminen, miten miltei kaikki jota on pidetty ihmisen erityisenä ominaisuutena, onkin oikeastaan kehittynyt jo monilla eläimillä. Kun olin opiskelija, ihmisen erityisyyden määrittelivät työkalut (”ihminen on työkaluja tekevä ja käyttävä eläin”). Näin ei ole, vaan monet eläimet kykenevät käyttämään melko alkeellisia työkaluja. Ja työkaluja tekivät myös sellaiset ihmisapinat, joita ei lueta vielä ihmisiin. Toinen jota on tarjottu ihmisen erityisyyden keskeiseksi tekijäksi on empatia tai erityisesti ns. mielen teoria, jolla tarkoitetaan sitä että joku pystyy asettamaan itsensä toisen asemaan (empatia on silloin sitä, että myös tuntee myötätuntoa). kuva:net efekt (flickr)

Tähän liittyvä tunnettu dilemma on seuraava. Juna lähestyy kovaa vauhtia ryhmää ihmisiä jotka eivät pääse sitä pakoon. Ainoa keino pelastaa heidät on ohjata juna sivuraiteelle, jossa seisoo vain yksi ihminen. Useimmat ihmiset hyväksyvät vaihteen kääntämisen moraalisen oikeutuksen ihmisten määrän perusteella. Toimin siis hyvin jos toimintani seurauksena kuolee yksi ihminen kun tekemättä mitään kuolisi paljon suurempi määrä. Mutta kun tehtävään lisätään se pieni lisäehto, että vaihteen kääntäminen tai junan pysäyttäminen edellyttääkin että työnnät yhden ihmisen kuolemaan, niin useimmat ihmiset pitävät tätä pahana. Oman toiminnan tuloksena voi välillisesti olla jonkin kuolema, mutta suoraan ei saisi tappaa ketään, vaikka käytännössä seuraukset olisivat aivan samoja (yksi kuolee ja muut pelastuvat).

Tämä esimerkki on ehkä turhan keinotekoinen. Tärkeä huomioonotettava asia on se, ettei paha ole puhdas sopimus tai konstruktio jonka ymmärtäminen riippuu kulttuurista. Kuten jo Westermarck osoitti teoksessaan moraalin alkuperästä, ihmisluontoon kuuluvat tietyt moraaliset tunteet. Paha on asia joka ymmärretään hyvin laajasti samalla tavoin. Sosiaalinen konteksti voi tuottaa erilaisen käyttäytymisen hyväksymistä mutta itse perussääntö on sama. Keskitysleirissä pahuus voi olla sisällöllisesti erilaista kuin vaikkapa jollain työpaikalla, mutta pahan ominaispiirre, se että tekee jollekin vahinkoa ilman hyvää syytä, pysyy samana.

Tästä on olemassa yksinkertainen koe jota tehdään lapsille. Kokeessa lapsen pitää päätellä missä toinen lapsi luulee piilotetun pallon olevan. Määrätyssä iässä (n. kolmevuotiaina) he oivaltavat että poissaoleva lapsi ei voi tietää sitä mitä he itse tietävät kun sitä ennen he kuvittelevat että kaikki tietävät aina sen minkä itsekin tietää. Mielen teoriankin on nyttemmin osoitettu kuuluvan myös monille muille eläinlajeille. Jopa koirien väitetään ymmärtävän mitä niiden isännät tai emännät tuntevat. Ihmisen erityisestä ihmisyydestä ei jää jäljelle oikeastaan kuin kaksi asiaa, (puhuttu ja rekursiivinen) kieli ja tarkoituksellinen pahuus, vahingon aiheuttaminen ilman hyvää syytä. Ja toisin kuin kieli, tällainen pahuus on melko harvinaista. Moderni darwinilainen evoluutioteoria on tunnetusti pitkälle luopunut malthusilaisista juuristaan, siis ajatuksesta että elämä on raakaa olemassaolon taistelua. Edelleenkin evoluutioteoria perustuu sille ajatukselle että sellainen yksilö pärjää parhaiten, jonka lisääntymismenestys on paras tietyissä olosuhteissa, mutta nyt kuvaan on tullut sekä olosuhteiden ja yksilön vuorovaikutus (muuttamalla yhteisiä olosuhteita voi myös parantaa lisääntymismenestystään) että yhteistyön ja auttamisen merkitys. Kukaan ei pärjää yksin, vaan vuorovaikutus on olennaista, erityisesti sellaisten sosiaalisten eläinten kuin ihmisten maailmassa. Lapsi ei tule toimeen ilman vanhempiensa huolenpitoa, mutta jos hänellä on myös muita huolehtimassa itsestään niin tilanne on vielä parempi. Ihmisistä se pärjää, joka osaa tehdä yhteistyötä, joka auttaa muita (strategisesti, kuuluisan vastavuoroisen auttamisperiaatteen pohjalta eli auta ensin, mutta älä jatka jos toinen ei auta). Evoluutio toimii geenien leviämisen kautta, mutta sitä voi edesauttaa monilla eri lailla. Silti darwinismissä on yhä edelleen se inhorealistinen piirre että se tunnustaa ihmisten olevan ominaisuuksiltaan erilaisia ja näkee tässä kehityksen perussyyn. On tietenkin muistettava, että evoluutio on moraalisesti neutraali: se voi selittää miksi meille on kehittynyt tiettyjä tunteita, mutta se ei toimi moraalisena ohjenuorana. Jos ihmiset olisivat pahoja aina ja kaikkia kohtaan niin tuskinpa meitä enää olisi. Tosin on tässä tehtävä se rajaus, että ihmiset ovat historiansa aikana parantaneet eloonjäämismahdollisuuksiaan erottamalla toisistaan ”omat” ja ”vieraat”. Perhe, sukulaiset, oma heimo, oma kansa jne ovat yhteisöjä joille ollaan hyviä, kun taas muille ollaan pahoja, viime kädessä geneettisistä syistä. Yhteiskuntatieteissä usein väitetään, että kansakunta on pelkkä sosiaalinen konstruktio tai ”kuviteltu yhteisö”. Tosiasiassa kansakunta on useimmiten historiallisesti muodostunut sellaisten ihmisten yhteisö, joka on geneettisesti melko samankaltainen. Kielen ohella tämä on

on ollut keskeinen muodostumisperuste, (mutta kokonaiset kansakunnat ovat voineet vaihtaa kieltä melko helposti). Ne yhteisöt joita kohtaan tunnemme suurinta yhteisyyttä ovat perhe ja suku. Tämä on yhteisyyttä jota ei aseteta kyseenalaiseksi. Robin Dunbar esittää tästä mielenkiintoisen esimerkin: suhteen ylläpitämiseksi sukulaisille riittää vähempi kontakti (epäsuora kommunikaatio puhelimen ym. välityksellä) kun taas ystävien pitää olla välittömästi tekemisissä keskenään jotta ystävyys säilyy. Tämä näkyy hyvin aineistoissa joissa on kysytty sukulaisten ja ystävien yhteydenpidon eroja. Sosiologithan ovat jo kauan väittäneet, että sukulaisuudella ei juurikaan ole merkitystä modernissa maailmassa ja perhekin on kovin löyhä yhteisö. Voi olla totta että ihmisten kaikki suhteet ovat jossain määrin löyhtyneet mutta perhe, omat vanhemmat ja omat lapset ovat kuitenkin edelleen keskeisessä asemassa. Ystävät vaihtuvat ja katoavat, perhe pysyy. Eikä edes muutu kovin paljoa tai nopeasti. Jos siis ihminen on perusolemukseltaan hyvä ja välttää pahaa, niin miksi sitten ihmiset kuitenkin tekevät niin paljon pahaa? Ihminen ei ole vain hyvä vaan myös ja ennen kaikkea luonnostaan sosiaalinen. Ja hän tavoittelee valtaa ja distinktiota. Hän tekee mieluummin asioita jotka ovat sosiaalisesti hyväksyttyjä ja arvostettuja kuin sellaisia joita hänen sosiaalinen ympäristönsä vastustaa. Milgramin kuuluisa koe osoitti sen, että ihminen on helppo saada alistumaan suoran sosiaalisen painostuksen alla, siis tottelemaan, ja tekemään pahaa. Vielä yksi lisäongelma, joka liittyy pahaan, on valta. Tunnettu koe, jossa ihmiset jaettiin umpimähkään vartijoihin ja vankeihin ja jossa koe oli pakko keskeyttää kun vartijat alkoivat kohdella ”vankeja” todella epäinhimillisesti, kuvaa tätä. ”Kuka tahansa” voi alkaa tehdä pahaa kun hänelle annetaan valtaa ilman valvontaa. Mitä tästä opimme? Ihmisellä on tiettyjä perusominaisuuksia, jotka saavat erilaisia ilmiasuja riippuen olosuhteista. Erittäin harvat ihmiset pystyvät olemaan kaikissa olosuhteissa kaikkia kohtaan hyviä. Erittäin harvat ihmiset ovat kaikissa olosuhteissa ja kaikkia kohtaan pahoja. Suurin osa on siltä väliltä, mutta suurimman osan aikaa melko hyviä ja kilttejä, ainakin normaaleissa olosuhteissa. Ja useimmat ihmiset tietävät, milloin he tekevät pahaa muille. Luin äsken Stalinin turvallisuusministeri Lavrentii Berijan pojan elämäkerran isästään, jossa tämä vakuuttavasti esittää että Berija oli varsin hyvä isä. Toisin poika on myös sitä mieltä, että Berija oli muutenkin oikein hyvää tarkoittava ihminen. Entä sitten tilanne, jossa” hyvä” ihminen tekee tekoja, joilla on välillisesti pahoja seurauksia?

työtä, estää heitä käyttämästä hyväkseen yhteiskunnan tarjoamia etuuksia. Vain todella ”hyviä” köyhiä pitää auttaa. Täällä Englannissa olen voinut aitiopaikalta seurata tällaista ajattelua. Täkäläinen konservatiivi-liberaali koalitio on itse asiassa äärimmäisen radikaali: se haluaa lopettaa universaalin sosiaalipolitiikan, käytännössä yksityistää koko sairausvakuutuksen, tehdä opiskelusta hyvin toimeentulevien etuoikeuden, muuttaa verotusta yhä vahvemmin tuloeroja kasvattavaksi (valtion metsien myynnistä se sentään luopui!). Pelkään pahoin että meidän kokoomuksemme haaveilee samanlaisista reformeista jos se pääsee pääministeripuolueen asemaan. Ainakin Katainen tuntuu olevan kuin kopio Cameronista. Toisaalta David Cameron haaveilee niin sanotusta ”suuresta yhteiskunnasta” joka olisi ”suuren valtion” vastakohta, jossa yksityiset ihmiset auttaisivat vapaaehtoisesti muita ja korvaisivat näin suuren osan ammattilaisista jotka nyt tekevät ”hyvää” maksusta. Ongelma on vain että hyväntekeväisyyden varaan on vaikea rakentaa toimivaa sosiaaliturvaa. Ja sosiaalipoliittista vapaaehtoistyötä koskeva tutkimustieto kertoo että sitä tekevät enemmän naiset, jotka eivät ole kokopäivätyössä. Siten ainoa tapa kasvattaa suurta yhteiskuntaa on siirtää paljon nyt kokopäivätyössä olevia naisia osapäivätyöhön jolloin he voivat siirtyä tekemään entisiä tehtäviään palkatta... Palataan pahuuteen: yksilöiden suhteen on melko helppoa kuitenkin sanoa milloin he tekevät pahaa muille. Sosiaalipolitiikassa tai yhteiskuntapolitiikassa tämä ei ole ihan yhtä helppoa. Täytyy kuitenkin sanoa, että mitä enemmän joutuu tutustumaan näihin vaihtoehtoisiin sosiaalipoliittisiin malleihin, sitä enemmän olen valmis sanomaan että pohjoismainen sosiaalipolitiikka tekee selvästi enemmän hyvää. Ja sitä enemmän raivostuttaa ajatus, että tätä mallia ajetaan jatkuvasti alas, vaikka puhutaankin muuta. Eli ne poliitikot, jotka tahtovat vetää maton pohjoismaisen hyvinvointivaltion alta, ovat minun kirjoissani pahoja. Erityisesti jos he vielä julkisesti väittävät olevansa hyvinvointivaltion puolestapuhujia.

Kirjoittaja on sosiaalipolitiikan professori. kuva:net efekt (flickr)

Gitta Serenyn kirjat Albert Speeristä ja muista natsirikollisista käsittelevät tätä ongelmaa: kaikki olivat sitä mieltä että Speer oli kuta kuinkin hyvä ihminen, joka jopa asemassaan kolmannen valtakunnan varusteluministerinä onnistui pitämään itsensä melko puhtaana, henkilökohtaisesti. Mutta mitä tehokkaammin hän toimi, sitä enemmän vahinkoa hän tietenkin aiheutti. Sanotaan että hänen ansiostaan Saksa pystyi jatkamaan sotaa paljon pitempään. Toinen esimerkki on Adolf Eichmann jonka yhteydessä Hannah Arendt käytti termiä banaali paha, tarkoittaen Eichmannia ihmisenä. Eichmann oli byrokraatti jolle hänen työnsä varsinainen tavoite, juutalaisten hävittäminen ei sinänsä ehkä merkinnyt kovin paljoa, mutta joka pyrki tekemään työnsä mahdollisimman tehokkaasti ja hyvin. Itse olen törmännyt vähemmän dramaattiseen mutta kuitenkin hyvin ongelmalliseen tapaukseen: lastensuojelun pahuuteen. Tunnen tutkijoita joiden mielestä tämä on täysin ongelmaton alue, jossa on vain toimittava lasten edun hyväksi ja sillä siisti. Heitä ei hetkauta ajatus että lapsen etu ei ole mitenkään yksiselitteinen asia (onko yksi pahoinpitely riittävä peruste erottaa lapsi vanhemmistaan? Tai äidin ns. ”rajaton” käyttäytyminen?) eikä suinkaan pelkästään yksilöllinen kysymys. Juuri perhesuhteiden merkityksen vähättely on leimannut pohjoismaista lastensuojelua viime vuosikymmenten ajan. Toisin sanoen, lastensuojelussa voidaan tehdä niin sanotusti hyvillä syillä pahaa ja vieläpä ajatellen että ollaan hyviä... Silti he toimivat usein tavoilla joilla voi olla todella hirveitä seurauksia. Pienen lapsen äkillinen erottaminen vanhemmistaan väärän tai vähäpätöisen syyn takia, ja sitten virheen korjaaminen vasta vuosien jälkeen on äärimmäistä julmuutta. Näin olemmekin sitten sosiaalipolitiikan ytimessä. Sosiaalipolitiikassa halutaan tehdä vain hyvää, auttaa niitä, jotka eivät pärjää omin voimin. Milloin sosiaalipolitiikan hyvä kääntyy pahaksi? Milloin vain luulemme tekevämme hyvää kun teemme pahaa? Yksilön tasolla luulisin että useimmissa tapauksissa tiedämme milloin teemme pahaa, vaikka uskottelemmekin itsellemme toista. Aina kun itselle pitää ryhtyä selittelemään omia tekojaan, on jo ongelmaalueella. Yhteisön tasolla tilanne on toinen. Palataan Malthusiin: hänhän tunnetusti uskoi että väestönkasvu johtui ruoan määrästä: jos ruokaa oli enemmän tarjolla niin väestö kasvoi kunnes ruokaa oli taas liian vähän. Köyhiä ei siis kannattanut auttaa antamalla heille ruokaa, vaan rajoittamalla väestönkasvua. Moderneja versioita tästä argumentista on vaikka kuinka paljon, kuten väitteet siitä että sosiaalipolitiikassa tehdään ihmisiä riippuvaisiksi yhteiskunnasta ja opetetaan heitä vieroksumaan työtä. Kaikki ”työ on parasta sosiaalipolitiikkaa”-ajattelu juontaa juurensa tästä. Ihmiset pitää pakottaa ottamaan vastaan

L Ä N S I M A I S E N

SIVISTYKSEN

L O P P U ?

TEKSTI Minna Luhtamäki ”Varmin puolustus Pahaa vastaan on äärimmäinen individualismi, ajattelun omintakeisuus, oikullisuus, jopa – epänormaalius. Se on jotain, jota ei voi teeskennellä, väärentää, imitoida; jotakin, jonka kanssa edes kokenut huijari ei voi olla onnellinen”. Joseph Brodsky

lämäntyyli on joukko ominaispiirteitä, jotka järkeistävät sekä yksilön että muiden elämää tietyssä ajassa ja paikassa käsittäen sosiaaliset suhteet, kulutuksen, viihteen sekä pukeutumisen. Se heijastelee yksilön asenteita, arvoja ja maailmankuvaa.

Toisinaan väitetään, että modernissa yhteiskunnassa elämäntyylin rakentumisen kulmakivi on kulutuskäyttäytyminen, joka tarjoaa mahdollisuuden luoda ja edelleenindividualisoida minää erilaisilla tuotteilla tai palveluilla. Toisin sanoen postmodernin yksilön habituksen rakentaminen tarjoaa rajattomat mahdollisuudet kaikenlaisen liiketoiminnan harjoittamiselle. Eräät elämäntyylit ovat tavoitellumpia kuin toiset. Jokainen mainstream-kulttuurissa luotu teos on kapitalismin tuotosta. Yleensä niitä edeltävät Avant gardetyypit: edelläkävijät, teollistumisen synnyttämän kulttuurin vastaiset marginalisoidut kirjoittajat, säveltäjät tai ajattelijat. Sanaa käytetään yleisimmin viitattaessa boheemeihin. Edelläkävijyys ei tosin ole suoranaisesti verrattavissa korkea- tai massakulttuuriin, mutta se on luonut keinotekoisen, teollisuuden tuottaman kulttuurin. Taide on individualismia, ja individualismi on häiritsevä ja hajottava voima. Oscar Wilde

Tarkkailen heitä yökerhossa. He näyttävät tanssiessaan kasalta ympärillään heiluvia "ironisia" lainausmerkkejä. Hipsteriys on riisunut itsensä ulos kaikesta aitoudesta ja alkuperäisyydestään jo syntyessään. Sen pitäisi peilata kirotun mainstream-yhteiskunnan pinnallisuutta, mutta apatiaa ja ironiaa rakastavat hipsterit ovat linkittäneet itsensä estetiikan ilosanomaa levittävien muotiblogien sivuille ja kansainvälisten putiikkien näyteikkunoihin. He ovat muotilehtien tyylisivujen petomaisia zombi-agentteja. Harmi kyllä, he ovat liian itsetietoisia tunteakseen vapauden tunnetta. Hipster-nimityksen juuret juontavat 1930- ja 1940-lukujen jazz-kulttuurin jälkimaininkeihin. "Hip" saattaa viitata opiumiin tai Länsi-Afrikkalaiseen sanaan "hipi", joka tarkoittaa silmien aukaisemista. Hipsterit syntyivät uudelleen 1990-luvun alussa. He olivat useimmiten keskiluokkaisia, valkoisia nuoria, jotka etsivät elämäntyyliänsä vaihtoehtoisesta taiteesta. Sen sijaan, että hipsterit olisivat luoneet omaa, he lainasivat ja yhdistelivät vanhaa. Converset, isomummon villatakki, pillifarkut ja Bob Dylanin kulunut levy. Ja katso - Hipsteri syntyi. Kaikki, mitä hipsteri haluaa koko olemuksellaan viestiä on, ettei hän todellakaan välitä. Hipsterit ovat välinpitämättömiä, vaikka kaikki heidän olemukseensa liittyvä olisi kuinka ekoa, vihreätä tai coolia sporttidivarista hankittuine yksivaihteisine polkupyörineen. Paras esimerkki hipsteristä on modernin taiteen tutkimuksen laitokselta valmistunut tyyppi, jonka jalkapallojoukkue ei ole voittanut sitten Kekkosen hallintokauden. Kunnon hipsterillä on myös ainakin yksi tuttava, joka kutsuu häntä yhdeksi konservatiiviystävistänsä.

Heitä on sanottu länsimaisen sivistyksen lopuksi, kaikkien alakulttuurien lopputuotteeksi - itseironialla ja itsetietoisuudella kyllästytyksi vakuumipakkaukseksi. He pitävät itseään avantgardena.

Paha vaihto Prahassa TEKSTI ja KUVAT Anna Hurmeranta

K Ahoj !

un toiset Kajahduksen kirjeenvaihtajat makailevat palmujen alla lomaillen, yritän sentään minä pitää jotain tasoa yllä viettämällä vaihtoni Euroopan sydämessä, 1300-luvulla perustetussa Kaarlen yliopistossa, joka on yksi koko Euroopan vanhimmista yliopistoista. Syksyllä otetulla äkkilähdöllä olen ehtinyt olla vasta tovin. Ensimmäiset kolme viikkoa opiskelin tšekin alkeita Brnossa, ja viimeiset pari viikkoa olen totutellut elämään Prahassa. Tätä kirjoittaessani olen juuri selvinnyt orientoivan viikon seikkailuista ja informaatiotulvasta.

Praha taitaa olla yksi ainoista sosiaalipolitiikan vaihtopaikoista, joissa saa opiskella englanniksi. Itse olen vasta valitsemassa kursseja, mutta näyttää siltä, että ihanassa kaupungissa hengailun lisäksi saan opiskella kaikkea mielenkiintoista. Näillä näkymin istun kevään aikana kuuntelemassa Yhdysvaltojen terveyspolitiikasta ja entisten Neuvostoliiton satelliittivaltioiden kansalaisyhteiskunnan rakentumisesta viimeisenä parina vuosikymmenenä. Lehden teeman mukaisesti voisin hieman mainita pahoja juttuja Prahassa: 1. Hidas byrokratia. Opiskelijakorttia odotellessa oli kamalan kiva kulkea viikko ostaen kolikoilla automaatista ratikkalippuja, ja opiskelijanumeron puuttuminen pakotti hakkeroitumaan asuntolan nettiin. ” Asuntolan jääkaappi 2. Lähes tunnin mittainen öinen ratikkamatka opiskelijahaisee tosi pahalta. .” asuntola Hostivariin, kun väsyttää, muttei taskuvarkaiden pelossa uskalla nukahtaa. 3. Asuntolan jääkaappi haisee tosi pahalta. 4. Tšekin sanat neljä čtyři, jäätelö Zmrzlina ja torstai Čtvrtek, joita ilman täytynee kai elää, koska ne ovat niin jäätävää lausuttavaa. Näille kurjille hommille vastapainona on kuitenkin mahtava Prahan kevät ja kaikki sen tarjoamat seikkailut. Suunnitelmissa on lojua vielä lukuisia iltoja hämyisissä baareissa juoden euron tuoppeja tummaa Kozelia, kuljeskella kaupungin kaduilla, käydä katsomassa tšekkiläisiä elokuvia yliopiston elokuvakerhossa ja reissailla näillä näkymin ainakin Wieniin ja Krakovaan. Na shledanou vaan ja voimaa sinne kinosten keskelle, täällä on jo lenkkarikeli!

Anna

LÄNSIMAAT, DIKTAATTOR TEKSTI Tuomas Tuure

ahuus liittyy diktaattoreihin ja Afrikkaan kuin nyrkki silmään. Vierailin itse Afrikassa mukavammissa merkeissä, mutta sain seurata läheltä miten Afrikan Unioni rakentaa yhteistä rintamaa paetakseen despoottihallitsijoiden, köyhyyden ja tappamisen kierrettä.

Useimmille suomalaisille vieras Afrikan Unioni ei ole EU:n tasoinen liittovaltiokehitykseen pyrkivä elin, vaan pikemminkin aidoksi yhteistyöelimeksi itseään rakentava koalitio, jonka tarkoitus on muodostaa hajanaiselle Afrikalle yhteistä ääntä. Ongelmat keskittyvätkin maihin, jotka Eurooppa keinotekoisesti loi yli heimorajojen tai joista on länsimaiden siirtomaavallan seurauksena tullut koulutetun eliitin valtioita, missä johtajat eivät ole koskaan nauttineet kansansuosiota. Tämä pätee etenkin Tunisian Ben Aliin. Monet diggailevat aika avoimesti uuskolonialismia, mikä eroaa vanhasta siten, että valtion tilalla on yritys ja sanan kolonialismi-edessä lukee "uus". Kiina oppi pelin nopeasti ja Björn Wahlroos hyppii tasajalkaa punaisissa farkuissa. Keskeisenä kysymyksenä AU:n ulkoministerit pohtivat Tunisian ja Egyptin kriisejä. rauhanturvaamisen roolia, sekä kapinallisvaltioiden kuten Norsunluurannikon ja Zimbabwen tilannetta. Kaikkia maita yhdistää vallanpitäjille ominainen halukkuus olla luopumatta saavutetusta vallasta. Zimbwabwen Mugabe on tapauksista ongelmallisin ja monisyisin. Vaikka Mugabe tunnustetaan maansa 24

katastrofiin syösseeksi despotiiksi, ei kuva 30 vuotta sitten eronnut juurikaan messiaan kaltaisesta Nelson Mandelasta. Mugabe on mustien tasa-arvon puolesta vankilassa istunut ja valkoista vähemmistöhallitusta kaatanut vapaustaistelija, joka ensitöikseen Rhodesian kaaduttua vaati valkoiselle väestölle tasa-arvoista asemaa tunnustettuna vähemmistöryhmänä. Juuri Mugaben sovitteleva asenne entistä sortovaltaa kohtaan antoi mallin, jota Mandela saattoi seurata. Mugaben muutos vallankumouksen johtohahmosta diktaattoriksi vei pienen hetkisen, mutta saavutti lopullisen päätepisteensä 1990-luvun alussa, kun rauhanomaisesti edennyt maareformi muuttui stalinistiseksi takavarikoiden ja kaaoksen värittämäksi sekasorroksi. Tavoitteeksi asetettu mustien enemmistöomistus saavutettiin, mikä johti lähinnä ruokapolitiikan ja inflaation katastrofiin. Käytännössä Zimbabwen hyvien tarkoitusperien uudistus antoi hallitukselle luvan ostaa maan käypään hintaan, mikä hiljalleen muuttui maan takavarikoinniksi. Useimmat mustat eivät hyötyneet uudistuksesta, koska maata annettiin ainoastaan Mugaben puolueen väelle ja maatalouslaitteitakaan ei ollut. Mugabe hävisi ensimmäiset vapaat presidentinvaalit ensimmäisellä kierroksella, mihin vastattiin vangitsemisilla, mukiloinneilla ja oppositioehdokkaan kidnappauksella. Nyt oppositiojohtaja on pääministerinä, eikä Mugaben valta ole enää absoluuttista. Kuitenkin useimmat odottavat Mugaben kuoleman ratkaisevan ongelmat ja pohtivat miten väkivaltaa voitaisiin murrosvaiheessa välttää. Norsunluurannikon tilannekaan ei ole yksioikoinen. Nykyinen presidentti Laurent Gbagbo on nimenomaan vanhaa diktatuuria vastaan taistellut oppositiojohtaja, joka nousi valtaan vapailla vaaleilla. Nyt Gbagbo salli vapaat vaalit, mutta on hävittyään yksinkertaisesti kieltäytynyt luovuttamasta valtaansa vaalit voittaneelle Alassane Ouattarelle. Koska vallanvaihtoa ei ole perustuslaissa määritelty, on armeijan lojaaliudella sekä perustuslakia tulkitsevalla tuomioistuimella suuri merkitys. EU:lle ja Afrikan Unionille tuottaa siis hankaluuksia päättää kumpi on presidentti, koska molemmat käyttävät titteliä ja tahtovat lähettää maailmalle omia edustajiaan.

RIT JA VALLANVAIHDOS Kaikki tuntevat Egyptin ja Tunisian mellakat, jossa diktatuuri saa kyytiä kansalta, jonka kuppi menee nurin. On kuitenkin Afrikan Unionilta diplomaattisesti hankalaa puuttua tilanteeseen, etenkin kun paikalla ollut Egyptin delegaatio on Mubarakin hallintoa, jonka kohtalo saattaa kotimaassa olla nurja, mikäli valta vaihtuu. Näin ollen diplomatia voi lennosta vaihtua sen pohtimiseksi, kannattaisiko matkustaa kotiin pakkaamaan kivoimmat taide-esineet ennen maastamuuttoa. Näin Euroopan näkökulmasta, ovat ongelmat ja demokratiavajeet merkkejä kehittymättömyydestä, miksi Afrikan suhtaudutaan yleensä suorastaan alentuvasti. Kuitenkin historiallisesti Afrikkaa ongelmia ja tänään tullimuureja pakkaavien eurooppalaisten asia ei ole päättää mikä on kellekin parasta. Esimerkiksi Mubarakin ja Ben Alin diktatuurit ovat olleet lännelle suorastaan lottovoitto. Ääri-islam on pysynyt aisoissa ja turismi kukoistaa. Vantaalaisperheen rantaloma Sharm El Sheikhissä on aika samanlainen riippumatta siitä pamputetaanko mielenosoittajia kovasti vai lempeästi.

”Diplomatia voi lennosta vaihtua sen pohtimiseksi, kannattaisiko matkustaa kot i i n pakkaamaan kivoimmat taide-esineet ennen maastamuuttoa. Päätös olkoon aina Afrikan - länsimaiden tehtävä ei ole pohtia Egyptin tulevaisuutta, muutoin kuin tarjoamalla viitekehyksiä vapaisiin vaaleihin. Jos vaalien tulos ei miellytä, niin pitää muistaa demokratian tuottavan aina oikean lopputuloksen. Hamas on valittu asemaansa selvästi demokraattisemmin kuin Jussi Pajunen. Al-Jazeeran haastattelussa Mubarakin eroa vaatineet egyptiläiset olivat länsimaissa kierrelleitä insinöörejä, joiden mielestä Yhdysvaltain pyyntö rauhoittua passasi heti kun Mubarak lähipiireineen on hirtetty lipputangosta. Kyllä kansa tietää?

kuva:net efekt (flickr)

Vastarinnan mahdollisuudet sosiaalityössä Sosiaalityön tutkimuksen seuran järjestämät jokavuotiset valtakunnalliset Sosiaalityön tutkimuksen päivät pidettiin 17-18.2.2011 Helsingissä yhteistyössä sosiaalityön oppiaineen kanssa. Päivien teemana oli sosiaalityön paikka tieteessä ja yhteiskunnassa. Päivät herättivät ajatuksia sosiaalityön mahdollisuuksista toimia yhteiskunnallisena vastavoimana taloudellisten tekijöiden sanelemissa olosuhteissa. TEKSTI Marleena Savolainen

äivien teemoista olivat keskustelemassa ja alustamassa muun muassa dosentti Mirja Satka Jyväkylän yliopistosta sekä professori Darja Zaviršek Ljubljanan yliopistosta. Päivät koostuivat yleisesitelmistä, eri teemoin jaetuista työryhmistä ja paneelista.

Kohdallani eniten ajatuksia ja mietteitä herätti perjantain paneelikeskustelu, jossa panelisteina toimivat Helsingin kaupungin johtava sosiaalityöntekijä Marja Alatalo, sosiaalityön opiskelija Hanna Elo, Tampereen yliopiston professori emerita Briitta Koskiaho-Cronström sekä Itä-Suomen yliopistosta professori Pauli Niemelä. Panelisteille oli annettu tehtäväksi alustaa itselleen läheisestä aiheesta liittyen teemaan sosiaalityön paikka ja mahdollisuudet yhteiskunnassa. Keskustelua paneelissa synnytti Mirja Satkan omassa alustuksessaan mainitsema seikka siitä, kuinka asiakkaat tulisi ottaa mukaan sosiaalipalveluiden suunnittelu- ja kehittämistyöhön. Satka vei ajatuksen vielä pidemmälle kyseenalaistamalla sen, miksi emme jakaisi valtaa asiakkaiden kanssa, ja pitäisikö kehittämiseen osallistumisen olla jopa kansalaisten sosiaalinen oikeus? Asiakkaathan muodostavat palvelujen kohderyhmän ja omaavat arvokkaimman kokemustiedon.

Sosiaalityössä tulisi olla vahva käsitys siitä mitä sosiaalinen on, jotta se voisi paremmin perustella omaa olemassaoloaan ja toimia vastavoimana esimerkiksi valtiovarainministeriön vallalla olevalle politiikalle. Tämän lisäksi tärkeää olisi oppia puhumaan samaa kieltä vastassa olevien osapuolten kanssa, jotta keskustelu johtaisi konkreettisesti johonkin ja päätöksiä pystyttäisiin argumentoimaan tehokkaammin.

Mutta mistä aika, paikka ja rohkeus nousta vastarintaan? Jos sosiaalityön yksi tehtävä on käyttää niitä puheenvuoroja yhteiskunnallisessa keskustelussa, joita kukaan muu ei käytä, niin tähän tulisi luoda työympäristön puolesta tilaisuus esimerkiksi säännöllisenä työaikavarauksena, joka mahdollistaisi muun muassa mielipidekirjoitusten tai muiden julkiseen keskusteluun osallistuvien keinojen hyödyntämisen. Toinen haaste on saada sosiaalialan ammattilaiset aktivoitumaan käyttämään puheenvuoroja ja vaikuttamaan näToinen mielenkiintoinen keskustelu käytiin Pauli Nie- kyvästi. Sosiaalityön tutkimus on laadukasta ja erityimelän nostaessa esiin huolensa siitä, kuinka käsite so- sen tärkeä keino yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa, siaalinen on häviämässä yhteiskunnassa tai vähintään- mutta miten aktivoidaan käytännön työntekijät, joilla kin menettänyt merkityksensä. Niemelän mukaan so- on paras kokonaiskuva siitä, miten esimerkiksi sosiaasiaalisen käsite tulisi ottaa uudestaan haltuun intenli- ja terveyspalveluihin kohdistuvat leikkaukset vaitionaalisena määritelmänä. Marja Alatalo taas ehdotti, kuttavat ihmisten arkeen konkreettisesti? että sosiaalisesta tulisi luoda uusi valtatrendi. 27

Zeitgeist-liike haastaa markkinatalouden

TEKSTI Lauri Väisänen

Zeitgeist on ajatuksia herättävä yhteiskunnallinen liike. Se ei pelkää kritisoida nyky-yhteiskuntaa ja markkinataloutta. Se ei ole myöskään rahanahne liike. Mikä ihme on Zeitgeist-liike?

yseisen kansanliikkeen tarkoituksena on tehdä nykyinen maailman tila läpinäkyväksi ja luoda kehittyneempi vaihtoehto sen tilalle – ”resurssipohjainen talous”. Pitäisikö liikkeeseen suhtautua innostuneesti vai varovaisen skeptisesti? Ainakin siihen olisi syytä perehtyä tarkemmin. Zeitgeist-liikkeestä on kirjoiteltu useisiin lehtiin. Hyvin usein näiden artikkeleiden sävy on negatiivinen ja leimaava. Niistä suorastaan huokuu kirjoittajien puuttuva asiatuntemus. Liikkeestä puhutaan kuin se perustuisi salaliittoteoriaan, josta vain hipit innostuvat. Siltä se voikin vaikuttaa, jos tekee johtopäätökset Zeitgeist-liikkeen ensimmäisen, yliampuvan dokumentin perusteella, eikä perehdy liikkeen todelliseen ja myöhempään luonteeseen. Zeitgeist: Addendum ja varsinkin Zeitgeist: Moving Forward ovat jo paljon vakavammin otettavia dokumentteja, jotka käsittelevät nykyistä yhteiskuntamalliamme ja vaihtoehtoa sille. Niistä ei tarvitse maksaa, ne voi katsoa Internetissä ilmaiseksi. Zeitgeist: Moving Forward -dokumentti onnistuu iskemään nykyisen järjestelmämme heikkoihin kohtiin erittäin paljastavasti. Oikeastaan mitä enemmän nykyisestä talousjärjestelmästä ymmärrämme, sen älyttömämmältä se tuntuu. Ensinnäkin on kestämätöntä, että kaikki ympärillämme oleva raha perustuu velkaan. Velka on ihmiskunnan taakka, joka rajoittaa kaikkia niitä hyveitä, joita yritämme toteuttaa. Zeitgeist-liikkeen mukaan markkinatalous ylläpitää ihmiskunnassa köyhyyttä, epätasa-arvoa, ympäristöongelmia ja sotia. Monet ongelmat ovat siis yhteiskuntamme talousjärjestelmästä johtuvia, eivätkä pelkäs28

tään lajillemme ominaisia ongelmia. Kärjistetysti sanottuna: markkinatalous itsessään on paha. Taloustiede väittää, että ihmisen on annettava toimia itsekkäästi. Se on äärimmäisen kyseenalainen väite, sillä se ei rohkaise meitä toimimaan millään muulla tavalla. Vaikka ihminen olisi pohjimmiltaan itsekäs olento, niin kannattaako juuri se piirre maksimoida? Lisäksi talousmallimme perustuu kilpailuun eikä rakentavaan yhteistyöhön. Kilpailussa on se huono puoli, että kaikki eivät voi voittaa. Epätasa-arvo on siis systeemiimme sisäänrakennettu ongelma. Tasa-arvosta puhuminen taas leimataan usein kommunismiksi. Olisiko aika lopettaa leimaaminen ja tutustua uusiin ideoihin rakentavasti? Siinähän on toki ”vaarana” ihmiskunnan kehittyminen tasa-arvoisempaan ja ekologisempaan suuntaan. Zeitgeist-liike suhtautuu tieteeseen ja teknologiaan suopeasti. Tiede on kehittynyt paljon pidemmälle kuin mitä rahajärjestelmämme ja politiikkamme antavat myöten. Markkinatalous on äärimmäisen hidas järjestelmä korvaamaan vanha teknologia uudella. Kaikki uusi maksaa enemmän, ja siksi sen käyttöönotto on hidasta. Tämän dilemman takia poliitikot joutuvat edelleen turvautumaan vanhoihin, epäekologisiin ratkaisuihin. Toisin sanoen: elämme menneisyydessä. Raha ja politiikka rajoittavat ja korruptoivat tiedettä, mikä hidastaa ihmiskunnan kehitystä. Se on myös ympäristömme kannalta hyvin riskialtista. Markkinatalous perustuu Zeitgeist-liikkeen mukaan epätaloudellisuuteen. Taloudenhan pitäisi olla säästäväistä ja tehokasta. Minkä takia sitten yritykset tuottavat tavaroita, jotka on laskelmoitu menemään rikki tietyn ajan sisällä, jonka jälkeen ne löytyvät kaatopaikalta? Yksinkertaisesti siksi, että se on voittojen maksimoinnin kannalta välttämätöntä. Myös kulutus itsessään perustuu siihen, että laitetta ei rakenneta kestämään mah-

dollisimman pitkään. Pitkäikäiset laatutuotteet ovat kulutusyhteiskunnan vihollisia. Siksi tuotteen elinkaaren laskelmointi on järjestelmän arvojen tuottama paradoksi. Markkinataloudessa kaikki päätökset perustellaan ”rahan kierrolla”. Markkinatalous onkin utopia, joka toimii sillä periaatteella, että resursseja olisi loputtomasti. Siksi markkinatalous on ekologisesti kestämätön. Myös väestönkasvu ja ihmisten valtava määrä ovat suuria ongelmia ekologisuuden näkökulmasta, mutta markkinatalous ei ainakaan sitä ongelmaa ratkaise. Suuri osa meistä uskoo politiikkaan ja demokratiaan. Zeitgeist-liikkeen mielestä politiikan ongelmana on sen vahva kytkeytyminen rahamaailmaan. Politiikka on myös kiinni ihmisten mielipiteistä, ja siksi hyvin altis ristiriidoille ja vallasta kilpailemiselle. Varsinkin nykyisessä järjestelmässä demokratia toimii erittäin tahmeasti hidastaen ihmiskunnan mahdollisuuksia. Zeitgeist-liike uskoo hajautettuun päätöksentekoon, koska silloin valtaa käytetään paljon epäitsekkäämmällä tavalla. Resurssitalous perustuu aivan erilaiseen talousjärjestelmään kuin missä me nyt elämme. Zeitgeist hylkää rahan, koska se on vanha ja ajan mittaan turmeltunut keksintö. Tässä vaiheessa ihmiskunnan kehitystä: raha on paha. Zeitgeist suhtautuu avoimeen tieteeseen suopeasti, koska tiede ei vaadi mielipidettä. Tiede kehittyy eteenpäin, koska vanhat teoriat voidaan nopeasti kyseenalaistaa. Zeitgeistin lähtökohta on hyvin rohkea. Se toimii vain, mikäli koko maapallon resurssit kartoitetaan ja otetaan ekologisesti yhteiskäyttöön. Se on resurssitalouden perusta. Maapalloa pitäisi siis alkaa kunnioittaa kokonaisuutena, ja sen luonnonvarat pitäisi hyödyntää kestävällä ja tehokkaalla tavalla. Siksi Zeitgeist-liike ei usko valtioihin, rahaan, yhteiskunnallisiin luokkiin eikä rotuihin. Ne ovat tällä hetkellä suurimmat levottomuutta ja katkeruutta

aiheuttavat rakenteet. Meidän pitäisi siis toimia ekologisesti yhteistyössä, ei kilpailla keskenämme. Ihmiskunta on pitkään uskonut edistykseen. Miksi siis uskomme vieläkin 1800-luvun vanhoihin talousteorioihin kuin uskontoon? Miksemme anna automaation tehdä elämästämme helpompaa, vaan pelkäämme täystyöllisyyden puolesta? Kiire ja stressi ovat markkinatalouden heikkouksia ja oikeastaan vain rahaan uskominen pitää meidät kiinni markkinataloudessa. Raha ei voi olla ainoa tapa motivoida ihmiskuntaa kehittymään. Ihmiskunta on ensimmäistä kertaa uhkaamassa omaa olemassaoloaan ekologisten ongelmien takia. Elämme siis melkoisessa murrosvaiheessa, jolloin vaihtoehdot ovat kullanarvoisia. Miksi sitten suhtaudumme niihin pelon- ja vihanomaisesti? Suurin este muutokselle on ihmismielissä, koska sosiaalistumme niin vahvasti maailmaan, jossa tällä hetkellä elämme. Emme monesti uskalla tai osaa katsoa järjestelmämme ulkopuolelle. Siksi vaihtoehtoliikkeitä on helppo kritisoida, vaikka nykyinen talousjärjestelmämme on pullollaan ongelmia. Olisiko jo aika antaa vaihtoehdoille tilaa, ja uskoa ajatukseen: ihmiskunnasta on parempaan? Zeitgeist-liikkeen talousmalli vaatii paljon sulattelua. Mitä enemmän nykyiseen järjestelmään on tottunut, sen isompi kynnys on antaa uusille vaihtoehdoille mahdollisuus. Resurssipohjainen talous vaatii vielä paljon hiomista. Se ei ole loppuun asti mietitty talousjärjestelmä, mutta vielä vähemmän sitä on markkinatalous. Zeitgeist-liikkeessä on paljon hyvää ja se on tervetullut keskustelunavaaja. Se näkee ihmiskunnan potentiaalin ja ymmärtää yhteiskunnan rakenteiden merkityksen. Markkinatalous on historiaa; nyt on aika miettiä tulevaa. Kirjoittaja on sosiaalipolitiikan fuksi.

STYDI SAI HALLITUKSENSA

TEKSTI JA KUVA Kukka Suonio

alviset terveiset Stydi ry:n uudelta, hilpeältä ja tehokkaalta hallitukselta. Meillä on intoa puhkuva tiimi, joka on jo järjestänyt erinäisiä kulttuuritapahtumia ja ollut mukana sosiaalityön tutkimuksen päivillä. Olemme myötätuntoista porukkaa, joka toivoo kaikille parasta. Pyrimme tekemään parhaamme helpottaaksemme niin nykyisten kuin tulevienkin sosiaalityön opiskelijoiden elämää ennen kaikkea yliopistolla, mutta myös työelämässä. Toivomme, että hallituskaudestamme tulisi kokonaisvaltaisesti antoisa ja voimaannuttava vuosi! Stydin 2011 hallitukseen kuuluvat:

Marleena Savolainen Nanne Isokuortti Eeva Järvi Mikael Hästö Vilja Vähä-Aho Tea Kortelainen Heidi Stenvall Anna Nádasi Maija-Leena Peura Kukka Suonio Varajäsen: Katariina Kontu 30

Puheenjohtaja Varapuheenjohtaja Sihteeri ja opintovastaava Tiedottaja Rahastonhoitaja Tapahtuma- ja tutorvastaava Tapahtuma- ja tutorvastaava Työelämä- ja alumnivastaava KV- ja suhdevastaava Kulttuuri-, Kajahdus-ja ympäristövastaava Kulttuuri- ja opintovastaava

PU H EENJOH TA JA LTA

tigmalle valittiin joulukuussa suuri ja osaava hallitus, jolla on luvassa työntäyteinen ja mielenkiintoinen vuosi.

Stigma on perinteisesti järjestänyt erityisesti bileitä, erilaista opintoihin liittyvää toimintaa sekä toiminut opiskelijoiden äänitorvena laitoksen suuntaan. Nämä peruslinjat eivät ole muuttumassa: tänäkin vuonna hassutellaan, järjestetään työelämäiltoja ja työpaikka-ekskuja, urheillaan, järjestetään leffailtoja ja vielä kerran: hassutellaan.

Jotain uuttakin on kuitenkin luvassa. Kurssikirjojen ja tiedekuntatenttien lukemisen oheen on jo pitkään toivottu lukupiirejä, joissa opiskelijat, jotka lukevat samaan tenttiin, voisivat valmistautua tenttiin yhdessä. Järjestelyt lukupiirien osalta laitetaan käyntiin lähiaikoina – toivottavasti menestyksekkäästi. Yksi keskeinen tavoite on myös yhteistyön lisääminen muiden valtsikan ainejärjestöjen kanssa. Tänä vuonna onkin jo ehditty bilettää Kontaktin ja Polhon kanssa, ja yhteistyötä tullaan virittelemään muihinkin suuntiin. Nettisivut on myös uusittu, ja logo on tekeillä. Hyvät suhteet henkilökuntaan ja mahdollisuudet esimerkiksi opintoihin vaikuttamiseen ovat myös tärkeitä asioita. Opiskelijat ovat saaneet hyvin mielipiteensä kuuluviin parhaillaan käynnissä olevassa tutkintovaatimusuudistuksessa – toivottavasti näin on myös jatkossa. Tästäkin vuodesta tulee Stigman osalta mainio, sen uskallan luvata. Nähdään tapahtumissa! Hannu-Pekka Komonen Stigma ry:n puheenjohtaja 2011

SPEKSIN Speksi on näytelmä, joka sisältää laulua, tanssia ja opiskelijahuumoria. Se on interaktiivista opiskelijateatteria, joka ottaa mukaan yleisönsä – ei pelkästään kuvainnollisesti vaan myös konkreettisesti. Jokainen on varmasti kuullut tämän vuoden Valtsikan speksistä ja moni on myös käynyt katsomassa sitä. TEKSTI: Iina Kaikkonen KUVA: Mikko Kuusisalo

peksin yleisö voi pyytää näyttelijöitä esittämään juuri nähdyn kohtauksen uudelleen huutamalla ’omstart!’ ja määrittelemällä sen jälkeen, kuinka toivoisi kohtauksen esitettävän, esimerkiksi ’omstart saksaksi’ tai ’omstart ooppera.’ Parhaimmat omstartit ajavat näyttelijät mitä kummallisimpiin tilanteisiin ja saavat sekä yleisön että kulisseissa olevat muut speksiläiset repeämään naurusta. Speksin jälkeen voi olla vaikea uskoa, että lavalla nähdyt näyttelijät, tanssijat ja muusikot eivät ole teatterin ammattilaisia, vaan tavallisia yliopisto-opiskelijoita, tässä tapauksessa tulevia valtiotieteilijöitä. Tekijöilleen speksi on kuitenkin vielä paljon enemmän. Se on lähes puolen vuoden projekti, joka vaatii paljon, mutta antaa sitäkin enemmän.

”Mittavista elvytystoimista huolimatta työttömyys on vain kasvanut mutta samalla velka on lisääntynyt. Yhtälö ei ole pitkällä aikavälillä kestävä.”

Ennen kuin speksi on valmis vietäväksi yleisön eteen, on tehtävä valtava määrä työtä. Rooleja, kohtauksia, tansseja ja lauluja harjoitellaan uudestaan ja uudestaan. Oma työnsä on myös hankkia tarvittavat lavasteet, rekvisiitat ja puvut, viimeisen silauksen roolihahmoille taas antaa taitava maskeeraus. Aina ei selvitä myöskään ilman vastoinkäymisiä. Flunssa tai vääntynyt nilkka

KULISSEISSA Arabiassa Pop & Jazz -konservatorion lavalla sotamies Juvosen roolissa nähtiin Laura Juvonen. Taustajoukoissa lavastusvastaavana toimi Tiia Tilus ja hänen apunaan Iina Kaikkonen sekä maskeerauksessa Nanne Isokuortti. Ensimmäistä kertaa viime vuonna toteutettu speksikiertue sai myös jatkoa, kun Valtsikan speksi vietiin turkulaisten opiskelijakollegoiden iloksi Manilla-teatteriin. Vaikka juoni oli raskas ja varmasti ajatuksia herättävä, speksiin mahtui myös suuri määrä hauskoja ja lämpimiä hetkiä, jolloin yleisö ulvoi naurusta. Yleisön nauru onkin paras palkinto speksiläisille – nokkelien omstartien lisäksi tietenkin.

ovat asioita, joita kukaan ei toivo speksin alle, mutta sellaisen sattuessa on vain pärjättävä ja mentävä eteenpäin. Näytösten alla jännitys voi nousta korkeaksi, mutta juuri näytösten mukanaan tuoma mieletön fiilis on se syy, miksi jokainen on kerta toisensa jälkeen tehnyt työtä speksin eteen, monet jopa vuosi toisensa jälkeen. Valtsikan yhdennessätoista speksissä Stydi oli hyvin edustettuina.

Speksin jälkeen tunteet ovat ristiriitaiset. Moni on varmasti odottanut kuin kuuta nousevaa sitä, että vihdoin on taas aikaa muulle elämälle: opiskelulle, työlle ja speksin ulkopuolisille ihmissuhteille. Silti tunnelma voi olla hyvin haikea, kun läheiseksi muodostunutta porukkaa ei enää näekään kokonaisuudessaan ja näytösten tuoma jännitys ja hurmio on ohi. Monille speksi on kuitenkin tuonut muassaan täysin uusia kokemuksia ja onnistumisen tunteita. Speksiläisten joukosta on saattanut löytyä uusia, ehkä elinikäisiäkin ystäviä. Joku on saattanut löytää speksin kautta uuden harrastuksen. Monet speksi vie niin täysin mukanaan, että samat ihmiset hakeutuvat speksin pariin vuodesta toiseen. Onneksi tämä ei jää tähän, vaan Valtsikan speksi valtaa lavat ja yleisön mielen toivottavasti taas ensi vuonna. Omstart Valtsikan speksi!

Kajahdus vastaanottaa HYY:n järjestölehtitukea.

Alussa oli ajatus. Sitten tulivat sanat, kiiltävät ja uutuudenkarheat. Haastava. Vaikea. Sitoutumaton hoitoon. Päihdeongelmainen. Kielitaidoton maahanmuuttaja. Ei autettavissa meidän keinoillamme. Sana on teko: niiden välillä on korkeintaan kaksi sivuaskelta ja hyppy.

Petra Malin

KAJAHDUS 1/2011

http://issuu.com/kajahdus