Vääränlainen kirkkoherraksi

Kirkossa toivottu henkilö on kädenlämpöinen, riittävän mukava ja mielipiteiltään ympäripyöreä, sanoo Haagan kirkkoherran virasta irtisanoutunut Heikki Nenonen. Hän on Kirkko ja kaupungin uusi kolumnisti.

Vähän myöhässä tässä ollaan, sillä Heikki Nenonen on jo ensimmäisen kolumninsa Kirkko ja kaupunkiin kirjoittanut, mutta kaipa jonkinlaisen työpaikkahaastattelun tapaisen voi pitää myös jälkikäteen. Ihan aluksi voitaisiin katsoa ansioluetteloa. Se kertoo, että Nenonen on työskennellyt seurakuntapappina Seinäjoella, Hakavuoressa, Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa ja Keravalla. Muutakin työkokemusta löytyy: tutkijana yliopistolla ja yhteyspäällikkönä Kirkon Ulkomaanavussa.

Viimeisin vakinainen työsuhde on juuri päättynyt. Nenonen aloitti Haagan kirkkoherrana vuonna 2019, jäi virkavapaalle vuosi sitten ja irtisanoutui tehtävästä hiljattain. Miksi? Kirkkoherranahan tavataan pysyä eläkkeelle asti, ja siihen 42-vuotiaalla Nenosella olisi vielä reilusti matkaa.

Nenonen sanoo, että ehkä olisi paikallaan kysyä, miksi hän idealistina ja maailmanparantajana alun perinkään päätyi kirkkoherraksi. Hänhän oli jo seurakuntapappina huomannut turhautuvansa kirkolliseen työkulttuuriin. – Mutta sitten päätin kokeilla vielä kerran. Ajattelin, että jos kirkossa haluaa vaikuttaa, kannattaa olla kirkkoherra. Ehkä minulla oli liikaa luottoa omiin kykyihini. Tyhmä jätkä! Nenonen hymähtää.

SUORA VASTAUS miksi-kysymykseen on Heikki Nenosen mukaan se, että häneltä loppuivat voimat, motivaatio ja kärsivällisyys. Kolmen kirkkoherravuoden aikana Nenoselle kävi selväksi, että kirkko organisaationa ja hän persoonana ovat eri paria. Hän arvioi johtaneensa seurakuntaa ikään kuin se olisi ketterä, ratkaisuhakuinen ja dynaaminen kansalaisjärjestö, joka uskaltaa ottaa kantaa.

tystä siihen, että sitä johdettaisiin kuin konsernia, vaikka kirkkolain mukaan seurakunnat ovat ensisijaisia toimijoita ja yhtymän pitäisi olla tukirakenne.

Nenonen arvioi, että hänelle muodostui työssään kaksi hyvin erilaista roolia. Haagassa hän oli dynaaminen, innovatiivinen ja kiva uudistaja, jonkinlainen somepersoonakin. Kirkkoherrojen kokouksessa ja tuomiokapitulin kanssa asioidessaan hän huomasikin kritisoivansa kaikkea.

– Aloin pelätä, että minusta tulee kyyninen paskiainen. Minun oikeudentuntoni kärsi siinä aika lailla. Seurakunnissa on paljon hyviä luottamushenkilöitä, joille soisin, että he voisivat aidosti käyttää päätösvaltaa. Tämä systeemi on kuitenkin mahdoton. Virkamiesjohdon on helppo käyttää sitä hyväkseen niin, että kaikki tärkeät asiat menevät läpi sellaisina kuin he ovat jo päättäneet.

– Koin, että näine särmineni minä en mahdu toivottuun kirkkoherran profiiliin. Varmasti kyse oli myös omasta kypsymättömyydestäni ja idealistisuudestani seurakunnan johtamisessa. Olin mielipiteineni aika usein törmäyskurssilla muiden vallanpitäjien kanssa. Kirkossa toivottu henkilö on kädenlämpöinen, riittävän mukava ja mielipiteiltään ympäripyöreä. Parempi olisi, jos kirkkoherralla ei kauheasti olisi mielipiteitä, mutta hän hoitaisi hyvin hallintoa. Olin vääränlainen ihminen ja liian itsenäinen sielu niihin valjaisiin.

Lue HeikkiNenosen ensimmäinen kolumniosoitteessa: kirkkojakaupunki

– Paikallisella tasolla omassa seurakunnassa saimmekin monta hyvää juttua aikaiseksi. Seurakuntayhtymän ja kirkon tasolla törmäsin tahmeaan, suhmuroivaan ja epäselvään organisaatioon, joka on itseriittoinen ja kiinnostunut omasta itsestään, vaikka sen pitäisi olla kiinnostunut ihmisistä.

– Kirkko Helsingissä on edelleen rikas mutta hallintomalliltaan mahdoton. Nyt on kovasti yri-

KOKEMUKSESSA OLI Heikki Nenoselle jotakin hyvin tuttua. Hän on lähtöisin vanhoillislestadiolaisesta kodista, jossa asioista keskusteltiin avoimesti. Nuorena pappina ja herätysliikkeen puhujana hän huomasi, ettei kaikkia ajatuksiaan kannattaisi lausua ääneen. Ei esimerkiksi sitä, että hyväksyy naisten vihkimisen papeiksi tai ettei oikein ymmärrä, miksi vain vanhoillislestadiolaiset muodostaisivat ainoan oikean seurakunnan.

– Ajauduin törmäyskurssille liikkeen johdon kanssa, ja minua ruvettiin niin sanotusti hoitamaan. Se oli ihan täyttä paskaa kyllä, mutta muutaman vuoden intensiivisellä terapialla siitä selviää, Nenonen kuittaa.

– Rohkaisisin kaikkia kirkollisia johtajia luottamaan alaisiinsa ja pysymään poissa tieltä. Silloin pääsee syntymään paljon uutta ja hienoa, Heikki Nenonen sanoo.

Kokemus hoitokokouksista ja liikkeestä poispotkimisesta on Nenosen mukaan herkistänyt hänet huomaamaan vallankäytön vääristymiä muuallakin.

– Tajuan jo kilometrin päästä, milloin lempeän lässytyksen takana on kovaa valtaa. Ei kirkollisten kammareiden vallankäyttö juuri poikkea herätysliikkeiden vallankäytöstä.

– Toisaalta vanhoillislestadiolainen taustani on ehkä vaikuttanut siihen, että vaikka minusta tuli pappi ja sitten kirkkoherra, olen aina katsellut kaikkea vähän ulkopuolisen silmin. Kun ei ole sisältäpäin kasvanut kirkkoon ja sen toimintatapoihin, on säilynyt kriittinen etäisyys.

Nyt alkaa kuulostaa siltä, että vallankäytön tutkailu voisi olla yksi Nenosen vahvuusalueista kolumnistina. Nenonen myöntää, että kyllä hän siitä aikoo kirjoittaakin. Samoin oikeudenmukaisuudesta ja ympäristö- ja ihmisoikeuskysymyksistä.

– Yritän saada lukijan ajattelemaan tuttuja asioita hiukan uudesta näkökulmasta. Ehkä roolini voisi olla kyseenalaistaja. Myös perhe-elä- mä vaikuttaa varmaan jonkin verran: syöttöjä aiheiksi tulee teinien kanssa keskustellessa.

VIRKAVAPAALLE JÄÄTYÄÄN Heikki Nenonen palasi yliopistoon jatkamaan yhteiskuntahistorian opintojaan, jotka jäivät kesken, kun hän aikanaan ryhtyi opiskelemaan teologiaa ja päätyi papiksi. Tavoitteena on saada maisteriopinnot valmiiksi syksyyn mennessä.

– Ehkä tämä on ollut paluuta sinne alkuun. Ja myös oman ammatillisen identiteetin etsintää: Mitä minä halusinkaan silloin 18-vuotiaana? Minusta tuli pappi ja kirkkoherra, mutta pitäisikö minun katsoa vielä uudestaan?

Elämä on Nenosen mukaan tällä hetkellä vähän köyhempää ja paljon vapaampaa kuin kirkkoherravuosina. Opintojen ohessa Nenonen on aloitellut oman yrityksensä toimintaa, johon kuuluu sisällöntuotantoa, valokuvausta ja valmennusta. Kehitteillä on konsepti, jossa yhdistettäisiin muotokuvaus asiakkaan elämänhistorian työstämiseen.

Viimeistelyvaiheessa on myös esseekokoelma, jonka kirjoittamiseen ei kirkkoherravuosina oikein löytynyt aikaa eikä voimia. Kirja on matkakertomus Berliiniin ja omaan itseen, ja sen kuvituksena ovat Nenosen omat valokuvat.

– Minulle tärkeää on se, että saan olla vapaa ja luova – kirkkoherrana en saanut olla kumpaakaan. On ollut mahtavaa löytää uudelleen kirjoittamisen ja itsensä ilmaisemisen taito.

ENTÄ SITTEN pitkäntähtäimen suunnitelmat?

Heikki Nenonen ei oikein osaa kuvitella palaavansa kirkon töihin. Silti hänellä on edelleen visio, jonka innoittamana hän aikoinaan haki kirkkoherraksi. Nenonen haluaisi kirkon muuttuvan enemmän kansalaisjärjestöjen kaltaiseksi toimijaksi. Se tarkoittaisi esimerkiksi verorahoituksesta ja julkishallinnollisesta asemasta luopumista.

– Minulle kelpaisi hyvin sellainen, että kirkolla olisi vahva ja hengellisesti syvä rukouselämä, joka voisi olla aika meditatiivisesti painottunut, ja sen lisäksi olisi kansalaisaktivismia, joka uskaltaisi oikeasti puuttua rakenteellisiin epäkohtiin. Diakoniatyötäkin voisi tehdä radikaalimmalla otteella kuin nykyisin ja kohdentaa sen resursseja sinne, missä vaikeimmat ongelmat ovat.

Jäätyään pois seurakuntatyöstä Nenonen ei ole paljon kirkon tilaisuuksissa käynyt, mitä nyt satunnaisesti kotiseurakuntansa messussa. Hän sanoo tarvinneensa vetäytymistä ja tilaa etsiä sitä, kuka hän hengellisesti on.

Jos hänen pitää määritellä hengellinen kotinsa, se on meditatiivista rukouselämää ja retriittitoimintaa vaaliva hiljaisuuden liike. Tai jos haluaa määritellä tarkemmin, niin sitten tähän tapaan: – Minun hengellinen identiteettini rakentuu lännen kirkon rukoustradition päälle. Läheisiä ovat erityisesti Franciscus Assisisilainen, fransiskaaniteologia ja siihen liittyvä hengellisyyden ja yhteiskunnallisen aktivismin yhdistelmä. Ja myös tietyt mystiikan teologit, kuten mestari Eckhart.

HILJAISUUDEN YSTÄVÄT, jonka hallituksessa Heikki Nenonen tällä hetkellä on, on tehnyt yli 30 vuotta työtä juurruttaakseen hiljaisen rukouksen osaksi Suomen kirkon hengellistä elämää. Nenonen toteaa, että mystiikan ja kontemplatiivisen rukouksen perinne katkaistiin luterilaisessa kirkossa jo 1600-luvun puhdasoppisuuden aikana, joten sen elvyttäminen ja palauttaminen on hidasta.

– Meillä on kirkossa myös uskonsotureita, jotka pelkäävät ja vastustavat tämän tyyppistä kristillisyyttä. Toisaalta jos omat 15-, 17- ja 20-vuotiaat tyttäreni voisivat jostakin kulmasta saada kirkosta kiinni, niin se varmaan olisi joku hiljaisuuden harjoittamisen muoto.

Pitkäaikaiset harrastukset juokseminen ja valokuvaaminen ovat Nenoselle myös tapoja olla yksin hiljaisuudessa. Kun hän lähtee juoksemaan, jo muutaman sadan metrin aikana hän laskeutuu sisäiseen rauhaan. Hän kuulee oman hengityksensä ja antaa ajatusten rauhassa tulla ja mennä. Vapaapäivinään hän saattaa lähteä jonnekin kameran kanssa ja jäädä tunneiksi kuvaamaan jotakin yksinkertaista asiaa.

Kokemustaan selventääkseen Nenonen haluaisi siteerata Raamattua, mutta ei muista tarkkaa sanamuotoa. Onneksi käsillä on puhelin ja siinä raamattusovellus.

– Vanhassa testamentissa Ensimmäisessä kuninkaiden kirjassa kerrotaan profeetta Eliasta, joka vuorella kohtasi Jumalan. Jumala ei ollut myrskyssä, ei maanjäristyksessä eikä tulessa, vaan hiljaisessa huminassa, Nenonen tiivistää etsimänsä pointin.

– Hiljaisuudessa voi nähdä sen, mitä Jumalasta on nähtävissä – niin ehjän ja kokonaisen kuvan kuin meille on mahdollista. ■