dingdong the witch is dead

Monarkki kuoli, kuolisipa myös monarkia

Myös Kuningatar Elisabet II edusti kolonialismin ja siirtomaaimperiuminsa brutaalia historiaa, aivan kuten hänen seuraajansa.

Yhdistyneen kuningaskunnan ja Kansainyhteisömaiden kuningatar Elisabet II nukkui pois syyskuussa. Voin ainoastaan toivoa, että hänen kanssaan kuolisi koko kuninkaallisinstituutio ja viimeisetkin jäänteet siitä naurettavasta järjestelmästä, joka perustuu ajatukseen tiettyjen ihmisten synnynnäisestä ylivertaisuudesta. Hänen jumalallinen ylhäisyytensä edusti suoraan sitä mittaamatonta kärsimystä, tuhoa ja kuolemaa, jota Brittien siirtomaaimperiumi levitti ympäri maailman vuosisatojen ajan.

Samaa julmuutta edustaa myös uusi kuningas Charles III, jonka päähän rituaalinomaisesti laskettu kruunu muodostuu Britannien siirtomaista varastetusta kullasta ja jalokivistä. Esimerkiksi Intia on pyytänyt jalokiviä takaisin. Kuningashuone ei ole suostunut ja tuskin suostuu tähän pyyntöön.

Juuri nyt, kun katseet ovat Elisabetin kuoleman myötä jälleen kääntyneet brittikolonialismin lukemattomien uhrien kärsimyksellä rahoitettuihin kultakruunuihin ja juhlaviin palatseihin, on tärkeää käydä keskustelua Brittien siirtomaaimperiumin hirvittävästä historiasta ja koko kuninkaallisinstituution typeryydestä.

Elisabetin noustessa valtaan vuonna 1952, hänen imperiuminsa alisti edelleen väkivalloin lukemattomia ihmisiä muun muassa Afrikassa, Arabian niemimaalla, Aasiassa ja Tyynenmeren saarilla. Britannian aiemman siirtomaahistorian lukemattomien hirmutekojen listaaminen on varmasti turhaa, koska niiden luulisi olevan jo ainakin kaikkien historian opiskelijoiden tiedossa. On kuitenkin huomioitava, että myös Elisabet hyötyi suoraan näistä rikoksista eikä koskaan pyrkinyt

Esimerkiksi Keniassa vuosina 1952-1960 tapahtuneen itsenäistymiseen tähtäävän Mau-mau-kapinan aikana Britannia pyrki epätoivoisesti pitämään kiinni valta-asemastaan murhaamalla, raiskaamalla ja kiduttamalla lukemattomia sekä sulkemalla yli miljoona kikuju-kansaan kuuluvaa ihmistä vankileireihin.

Tämä on vain yksi esimerkki Elisabetin hallitseman siirtomaaimperiumin kuolinkorinassa tapahtuneista rikoksista. Vastaavaa tapahtui esimerkiksi Malesiassa ja Jemenissä sekä monissa muissa paikoissa. Vaikkemme tiedä täysin kuinka yksityiskohtaisesti Elisabet tiesi kaikista imperiuminsa hirmuteoista, pitäisi olla kaikille varmaa, että hän ymmärsi hyvin kolonialismin todellisuuden ja sen julmat seuraukset. Britannian brutaalin siirtomaaimperiumin valtionpäähenkilönä hän edusti suoraan näitä asioita ja hyväksyi niiden olemassaolon. Kertoo paljon, ettei kuningatar Elisabet koskaan pyytänyt anteeksi imperiuminsa suorittamia hirmutekoja eikä edes myöntänyt niiden kaikkien tapahtuneen.

Jos Elisabet olisi omannut lainkaan moraalista selkärankaa, jos hänellä olisi ollut minkäänlaista vakaumusta ja uskoa ihmisten vapauteen ja tasa-arvoon, olisi hän voinut käyttää arvovaltaansa ja puuttua kolonialismiin edes jollain tasolla valtakautensa alkuvuosina. Sen sijaan hän teki aktiivisen valinnan antaa imperiuminsa hirmutekojen jatkua.

Useissa kuningatarta surevissa puheenvuoroissa mainitaan, että juuri Elisabetin aikakautena Britannia luopui lähes kaikista siirtomaistaan. Tämä on selkeää historian uudelleenkirjoittamista ja brittikolonisoijien rikosten vähättelyä.

Dekolonisaatio ei tapahtunut Britannian ansiosta, vaan Britanniasta huolimatta. Britannia ei luopunut siirtomaistaan. Britannian kolonisoimat ihmiset ja kansat taistelivat väsymättä ja saavuttivat itsenäisyytensä omin voimin. Elisabet, Britannian kuningashuone ja hallinto eivät ansaitse kiitollisuudenvelkaa tai ihailua siitä, että he eivät onnistuneet enää alistamaan miljoonia ja lakkasivat viimein yrittämästä. Pitäisi olla kaikille selvää, että Britannian monarkia ja kaikki muutkin monarkiat perustuvat arvoihin, jotka eivät ole yhteensovitettavissa demokratian, vapauden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien kanssa. Kuningattaret ovat kuningattaria vain jos päätämme uskoa ihmisen sukunimen tekevän hänestä jollaintapaa ylivertaisen kuin muut. Meidän olisi pitänyt sallia tämän pinnallisen typeryyden vaipua historian roskakorin pohjalle jo kauan sitten.

Jos seuraavalla jumalan nimittämällä yliherrallamme Charles III:lla on minkäänlaista vakaumusta ja moraalista selkärankaa, luopuisi hän kruunustaan, hajottaisi koko kuninkaallisinstituution, pyytäisi rehellisesti anteeksi edustamansa järjestelmän vastuulla olevia rikoksia, palauttaisi edeltäjiensä varastamat arvoesineet entisiin siirtomaihin, järjestäisi tehokkaat korvausohjelmat Britannian imperiumin alistamille kansoille ja valtioille sekä kitkisi lopullisesti kaikki Britannian kolonialismista edelleen säilyvät rakenteet.

Vaikuttaa epätodennäköiseltä, mutta kuka tietää?