Jutta Tynkkynen: Etsivätoimisto Mysteeri ja Prinssi Tristan / Lukunäyte by Lassi Junkkarinen

Ã&#x201E;Y N U K

www.myllylahti.fi

William Shakespearen näytelmien sitaattien suomennokset Paavo Cajander.

Luku 1 – Kutsu Lyonessian kuningaskuntaan Etsivätoimisto Mysteerin jäsenet, yksitoistavuotiaat Roosa ja Timi sekä Roosan kahdeksanvuotias pikkusisko Aurora, kurkkivat lentokoneen ikkunoista innoissaan ulos. Kone oli juuri aloittanut laskeutumisen kohti Lyonessiaa, sadunhohtoista kuningaskuntaa, joka sijaitsi Ison-Britannian saarella Cornwallin niemimaan kauimmaisessa kolkassa, aina maan ääressä saakka. Lentokone kaarsi vaahtona kuohuvan meren yläpuolella. Lapset tuijottivat korkeita ja jyrkkärinteisiä rantakallioita, jotka nousivat meren tyrskyistä kuin ylpeät jättiläiset. Aurinko kimmelsi aalloilla, ja hetken etsivätoimiston salapoliisit vain ihastelivat suu ammollaan upeaa maisemaa. – Katsokaa, tuolla se linna näkyy! huudahti Aurora yhtäkkiä. – Prinssi Tristanin linna! Roosa hengähti. – Se on valtava! Etsivät työnsivät kasvojaan lähemmäs ikkunoita ja yrittivät nähdä vilahduksen päämäärästään, keskiaikaisesta Lyonessian kuninkaanlinnasta. Jopa Timin yhdeksäntoistavuotias isoveli Tommy havahtui hetkeksi torkuiltaan ja vilkaisi ikkunasta ulos, mutta jatkoi sitten tylsistyneenä uniaan. Lentokoneen kapteeni oli tarkoituksella lennättänyt etsivät linnan läheltä, eivätkä he yhtään ihmetelleet miksi. Nie-

menkärjen korkeimmalla jyrkänteellä kohoavassa Tal an Meynin linnassa oli jylhät, mahtavat muurit, ja sen seitsemän tummanharmaata tornia tuntuivat lasten mielestä kipuavan taivaisiin asti. Lisäksi linnaan johti pelottavan kapea jyrkännepolku, ja muualta sitä ympäröi hurjana tyrskyävä meri. Linna näytti upealta ja voittamattomalta kuninkaiden linnakkeelta. – Tai kuin vampyyrien linnalta, Aurora puolittain kauhisteli, puolittain ihasteli ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiissään. – Onkohan siellä vampyyreita? Tai rosvoja? Tai vampyyrirosvoja? Roosa kuuli takanaan istuvan Timin tokaisevan Auroralle, että kyseessä oli kuninkaanlinna, jossa ei missään tapauksessa ollut vampyyreja, rosvoja tai mitään niiden yhdistelmiä. Vain kuninkaita ja kuningattaria. Ja prinssejä ja prinsessoja. Silloin Auroran kasvot vasta alkoivatkin sädehtiä, sillä hän halusi oikein mielellään tavata hienoja prinssejä ja prinsessoja. Tai olla itse prinsessa. Ärtyneen oloinen Timi ei ennättänyt sanoa Auroralle sen enempää, sillä lentokone alkoi jo kaartaa poispäin linnasta. Se ylitti nopeasti linnaan johtavan jyrkännepolun, jolloin lapset ennättivät vielä nähdä vilahduksen polun päässä olevasta synkännäköisestä, tuulen vinoiksi muovaamien jalavapuiden metsästä. Sitten he jo laskeutuivat tömpsähtäen nummelle tasatulle lentokentälle. – No niin, perillä ollaan, unestaan uudelleen herännyt Tommy ehätti sanomaan. – Nyt kaikki ulos koneesta nätissä parijonossa minun perässäni ja tasatahtia mars! Tommyn määräävä asenne sai etsivät heti vastarintaan.

Erityisesti Timin, joka oli Roosan mielestä ihmeen kiukkuisella tuulella siihen nähden, miten mahtavalle reissulle he olivat lähteneet. – Vaikka olet tällä matkalla meidän mukamas huoltajana, ei se tarkoita sitä, että voit kohdella meitä kuin pikkulapsia, Timi sähähti. – Niin just! vahvisti Aurora. – Ja meitä on kolme, joten ei meistä voi tehdä parijonoa. – Älkää hei pohtiko enempää, Tommy tiuskaisi. – Jättäkää ajattelu fiksummille ja viisaammille. Veljekset jatkoivat kinasteluaan lasten noustessa koneesta ulos, mutta mereltä puhaltava hyinen viima sai heidät kaikki hiljenemään ja ihmettelemään, minne he oikein olivatkaan saapuneet. Roosa kaivoi olkalaukustaan esiin kutsukirjeen, joka oli saanut heidät lähtemään seikkailulle maan ääriin asti.

Kirjeen viesti sai Roosan hymyilemään. He olivat osallistuneet mysteereitä rakastavan prinssi Tristanin järjestämään nettisalapoliisipeliin ja onnistuneet niin hyvin, että heidät oli kutsuttu pelin viimeiselle kierrokselle, suureen finaaliin, joka pidettiin prinssin kotilinnassa. Roosa ihasteli arvokkaan näköisessä kirjeessä olevaa kuninkaallista vaakunaa, jossa oli kruunupäinen alppivaris. Varis piteli kynsissään kultaista, rubiinipäistä valtikkaa, ja sitä ympäröi seitsemän kultarahaa. Kultarahaa eli dukaattia, Roosa mietti. Kilpailun pääpalkinto oli kymmenentuhatta dukaattia! Tosin Roosa olisi osallistunut tähän kisaan, vaikka pääpalkintona olisi ollut kymmenentuhatta ei-mitään. Niin täpinöissään hän oli. Onneksi oli vasta elokuun alku, ja kesälomaa oli vielä jäljellä, joten Etsivätoimisto Mysteeri oli päässyt lähtemään mukaan salapoliisimittelöön. Roosa havahtui ajatuksistaan ja nosti katseensa kirjeestä, kun hän kuuli matalan ja kähisevän äänen puhuttelevan häntä englanniksi. – Are you from the Mystery Detective Agency? Oletteko te Etsivätoimisto Mysteeristä? Roosa nyökkäsi ja katsoi ympärilleen. Heidän edessään seisoi kolme karskin oloista miestä, yksi vanhempi (selkeä johtaja) ja kaksi nuorempaa. Miehet olivat pukeutuneet keskiaikaisiin mustiin housuihin ja mustiin tunikoihin, joissa oli valkoiset hihat. Asujen päällä heillä oli rengaspanssaripaidat, ja lisäksi miehillä oli nahkaisin naruin sidotut varsikengät, kiiltelevät kypärät ja mustat viitat. Asuista huolimatta joukkiossa herätti eniten huomiota miesten pitelemät terävännäköiset miekat, joilla he osoittelivat uhkaavan oloisesti Roosaa, Auroraa ja Timiä sekä kuulok9

keet korvilla musiikkia kuuntelevaa Tommya, joka ei tuntunut outoja tyyppejä edes huomaavan. – Hands up you rotten rascals! Kädet ylös senkin kurjat kakarat! rotevin miehistä huudahti äkkiä murteella, joka kuulosti Roosan korvissa kovin merirosvomaiselta voimakkaasti lausuttujen ärrien ansiosta. – Te kakarat tulette nyt meidän mukaamme! joukkion johtaja käski. – Eikä mitään mutinoita!

Viralliset etsiväkokeet, tehtävä 1. Linnan arvoitus. Keskiaika, Lyonessia. Ritari Chetmoren tyttäret Rose ja Auroria sekä kaukaisesta pohjolasta kotoisin oleva ritarin aseenkantaja Timotei ovat saapuneet vierailulle prinssi Tristanin linnaan. Yöllä heidät herättää kovaäänisesti mekkaloiva alppivaris, joka yrittää kertoa heille jotain. Alppivaris kiitää paikalta, ja lapset lähtevät seuraamaan linnun varjoa selvittääkseen mitä on tekeillä. Mutta mikä varjoista on oikea, Lyonessian vaakunan varis?

Luku 2 – Kidnappaus Jos saapuu vieraaseen kuningaskuntaan ja joutuu heti vihollissotilaiden kaappaamaksi, niin mitäpä siinä voi tehdä kuin totella. Siispä kun kolme keskiaikaista sotilasta osoitteli miekoilla ja vaati lähtemään mukaansa, oli Etsivätoimisto Mysteerin jäsenten nostettava kädet ylös ja kuljettava miekkamiesten osoittamaan suuntaan. Roosa vilkaisi vielä ympärilleen lentokentällä. Ketään muuta ei näkynyt, he olivat ainoat kentälle saapuneet matkustajat. Koneen kapteenikin oli jo ennättänyt kadota. Kukaan ei auttaisi heitä. Myös Timi katseli ympärilleen ja mietti puolustusmahdollisuuksiaan. Pystyisikö hän peittoamaan kolme miekalla aseistautunutta sotilasta? Ehkä, jos hänellä olisi ase. Tai luultavasti ei, ei edes aseen kanssa. Musiikkiin uppoutuneesta Tommystakaan ei olisi apua. Timi vilkaisi Auroraa. Toivottavasti ipana ei pelännyt kauheasti. Siinä asiassa hänen pelkonsa oli turha. – Nuo on ihan oikeita ritareita! Aurora ihasteli. – Katsokaa noita kypäriä ja miekkoja. Todella hienoja! – Shh, Roosa sähähti. – Ne on roistoja. Meidät on kidnapattu. – Ooh, miten upeaa! Aurora vastasi. – Prinssi Tristan tulee varmasti pian pelastamaan meidät, ja minusta tulee prin-

sessa ja sitten me vain tanssimme ja tanssimme ja sitten ehkä voisin vaikka kadottaa lasikenkäni. – Mitä sinä oikein höpiset? Timi sähähti vuorostaan. – Ole hiljaa, etteivät ne hermostu. Yksi miekkamiehistä mulkaisi vihaisesti lapsia, muttei sanonut mitään. Etummainen sotilas ohjasi lapset lentokentän viereiselle jalavien ympäröimälle tielle. Koko joukkio, kaapatut ja sotilaat, jäi paikalleen odottamaan jotain. Vaikka puiden suojassa ei hyinen puhuri tuntunut niin voimakkaana, Roosaa ja Timiä kylmäsi silti. Hetken odottelun jälkeen mutkikkaalta tieltä alkoi kuulua kavioiden kopsetta ja hevosen hirnuntaa. Pian heidän eteensä ilmestyivät neljän hevosen vetämät katolliset vaunut, joiden näkeminen sai etsivien suut loksahtamaan auki. Vaunut oli taidokkaasti koristeltu valkoisilla ja kultaisilla kuvioilla, ja niiden suurissa ikkunoissa roikkuivat kullanhohtoiset samettiverhot. Sellaisia vaunuja oli Aurora tottunut näkemään prinsessoista kertovissa elokuvissa. Hän katseli hämmästyneenä vaunujen kuskia, moitteettomaan kullalla koristeltuun punaiseen asuun pukeutunutta miestä, joka pysäytti kärryt täsmälleen Etsivätoimisto Mysteerin kohdalle. Mies hyppäsi maahan ja avasi vaunujen oven. Etsivät näkivät tumman hahmon istuvan sisällä, hahmon kasvot jäivät varjoon. Miekkamiesten johtaja osoitti miekalla vaunuihin ja ärähti. – Sisälle siitä! Ei tässä ole koko päivää aikaa odotella! Etsivät tottelivat ja nousivat kyytiin, Aurora innokkaasti ensimmäisenä, Roosa innottomasti toisena, epäluuloinen Timi kolmantena, ja maailmasta mitään tietämätön Tommy

viimeisenä. Miekkamiehet hyppäsivät vaunujen taakse, ja heti tämän jälkeen vaunut lähtivät liikkeelle ja sukelsivat jalavametsän äänettömään pimeyteen. Kärryjen pomppiessa eteenpäin Timi vilkaisi ikkunasta yrittäen nähdä ulos, mutta pimeyden takia hän näki vain heidän omat heijastuksensa lasissa. Sitten hän kiinnitti huomionsa varjossa istuvaan hahmoon, jonka kasvot olivat mustan viitan hupun alla piilossa. Vaunuissa oli siis vain yksi roisto heitä neljää vastaan (tai kolmea, Tommya ei kannattanut laskea mukaan), Timi ajatteli taistelukeinoja yhä pohtien. Hetkeksi Timin ja Roosan katseet kohtasivat, ja Timi ymmärsi Roosan ajattelevan samaa kuin hän. Tämä olisi paras tilaisuus toimia. Etsivien hyökkäysyritys jäi kuitenkin ajatuksen asteelle, sillä varjossa istuva roisto mörähti heille yhtäkkiä ja nauroi selkäpiitä karmivasti. – Welcome to Lyonessia! Tervetuloa Lyonessiaan Etsivätoimisto Mysteeri! Kuinka ajattelitte nyt paeta hyppysistäni? Mäh häh hää! Aurora kirkaisi (liioitellusti tosin) ja huudahti englanniksi (jotta roisto varmasti ymmärtäisi häntä): – Vampyyriroisto! Apua! Se on vampyyri!