Nemo Rossi: Salainen veljeskunta / Lukunäyte by Lassi Junkkarinen

Ã&#x201E;Y KUN

NEMO ROSSI

SALAINEN VELJESKUNTA Arkeomysteeri, osa 5

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

Nemo Rossi Facebookissa: facebook.com/Arkeomysteeri Kerro kommenttisi: nemo.rossi@hotmail.com Kirjastoapurahalautakunta, Kymin Osakeyhtiön 100-vuotissäätiö ja Suomen Kulttuurirahaston Kymenlaakson rahasto ovat tukeneet kirjan kirjoittamista. Lämmin kiitos!

giovedĂŹ torstai

1 Lukion historianopettaja Aatu Ovaskainen suki viiksiään ja katseli perässään Forum Romanumilla hieman innottomasti vaeltavaa luokkaa. Oli rytminvaihdon paikka. Tarvittiin vitsi. – Täällä Forumilla oli esillä myös Rooman ensimmäinen jokseenkin kattava lakien ja säädösten kokoelma, kahdentoista taulun laki. Ja kuten arvata saattaa, kun jouduttiin säätämään lakeja aiheista, jotka siihen asti olivat olleet kansalaisten oman harkinnan varassa, olivat tulokset joskus sangen mielenkiintoisia, Ovaskainen aloitti ja piti puolen sekunnin tauon. – No, onhan meilläkin EU-direktiivi, joka määrää hakkaamaan nauloja hyödylliseen kotieläimeen. Roomalaislukio Liceo Niccolò Machiavellin syventävän historiankurssin oppilaat katselivat uutta suomalaisopettajaansa hieman neuvottoman näköisinä. – Nimittäin hevoseen, jolle direktiivi vaatii ja myös neuvoo yksityiskohtaisesti naulaamaan kavioihin kengät, Ovaskainen sanoi ja hörähti omalle jutulleen. Hän näki hymyn häivähdyksen ystävänsä Henrik Puustisen tyttären, Silvan, kasvoilla. Vaikka Ovaskainen oli työskennellyt opettajana jo runsaan neljännesvuosisadan ja vaikuttanut useammassakin koulus-

sa, oli aina jännittävää aloittaa työt uudessa paikassa. Varsinkin nyt, kun työpaikka oli Rooman kansainvälinen koulu, missä opetuskielinä käytettiin italiaa ja englantia. Mutta näköjään huumorilla selvisi aina, täälläkin, mietti Ovaskainen ja jatkoi hyvillä mielin oppituntiaan. – Noi Ovaskaisen puujalkavitsit on älyttömiä, Silva kuiskasi vieressään seisovalle Leolle suomeksi. – Tekojalkavitsit kaipais jotain tekoälyä. – Ai, se oli toi sun oma juttu, jolle sä hymyilit, Leo virnisti takaisin. – Mä jo hetken luulin, että sä oikeesti tykkäsit Ovaskaisen vitsistä. – Ja sitten, arvon legioonalaiset, marssikaa sataneljäkymmentäviisi metriä tuohon suuntaan! Ovaskainen kajautti kulmikkaalla italiallaan, josta kuului läpi selvä suomalaisaksentti. Leo lähti laahustamaan muiden mukana kohti taustalla häämöttävää Colosseumia. Oli syyskuun loppupuoli, koulu oli alkanut pari viikkoa aiemmin, ja päivät olivat vielä kesäisiä. Nytkin aurinko paistoi Forumin raunioille niin, että Leon oli pyyhkäistävä hikipisaroita otsaltaan. Oli Leon viimeinen lukiovuosi. Hän osallistui vuotta alemman luokan mukana Rooman historian syventävälle kurssille. Häneltä oli jäänyt valinnaiskurssi edellisenä vuonna suorittamatta, ja nyt se sopi mainiosti hänen lukujärjestykseensä. Mutta tärkein syy, vaikkei Leo sitä ääneen lausunutkaan, oli se, että myös Silva Puustinen oli tällä kurssilla. Silva ja hänen kaksosveljensä Kaius olivat muuttaneet Roomaan reilut viisi vuotta sitten ja tulleet samaan kouluun, jota Leo oli tuolloin käynyt jo kaksi lukuvuotta. Siitä lähtien Leo oli viettänyt ison osan 7

vapaa-ajastaan kaksosten seurassa. Hän ja Silva olivat hyviä ystäviä. Mutta, vaikka Leo vuosien mittaan oli usein muuta toivonutkin, vain ystäviä. Rooman taivaalle oli Leon ylle alkanut kertyä uusiakin pilviä. Historiankurssille oli ilmestynyt myös kouluun syksyllä tullut uusi poika, Kevin. Argentiinalainen, tiesi Leo, saksalaisten maahanmuuttajien jälkeläinen. Pitkä kuin puu, urheilullinen ja tyylikäs. Tumman, laineikkaan tukan alla ajattelijan korkea otsa ja siniset silmät, joilla katsoi kuin olisi nähnyt ihmisten lävitse. Ja tämä tangokuninkaiden ja kaukaisuudessa siintävien Andien maan lähettiläs oli heti ensimmäisestä tunnista alkaen ottanut asiakseen hymyillä Silvalle kuin vähämielinen lepakko, vedota huonoon italian taitoonsa ja pyytää Silvaa tulkkaamaan, mitä opettaja oli sanonut. Silva kallistui taas lähemmäksi mokomaa Don Keviniä ja käänsi hymyillen Ovaskaisen ohjeen englanniksi. Leoa kylmäsi. Tämän pelin nopanheitossa hän alkoi pelätä kohta saavansa tulokseksi ”Palaa lähtöruutuun”. Eikä se ollut Leon ainoa huoli. Hän oli asunut Roomassa miltei puolet elämästään, mutta nyt äidin työkomennus Suomen Rooman-suurlähetystössä oli päättymässä. Keväällä perhe muuttaisi takaisin Suomeen, pimeään ja pohjoiseen maahan, jossa tähän aikaan syyskuussa saatettiin jo kärvistellä ensipakkasten kourissa. Leo voisi käydä lukionsa loppuun Roomassa, mutta mitä sen jälkeen? Seuraisiko hän vanhempiaan Suomeen? Vai jäisikö Italiaan? Ja mitä hän tekisi? Opiskelisi? Leolla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä hän tulevaisuudeltaan halusi. Paitsi että hänen oli tehtävä jokin liike Silvan suuntaan. Hän otti esille puhelimensa ja alkoi kävellessään tutkia Rooman eloku8

vateattereiden tämäniltaista tarjontaa. Kun lukiolaisjoukko oli päässyt Ovaskaisen perässä Forumin rauniokentän itäpäätyyn, lähelle Colosseumia, osoitti opettaja yksiporttista, valkoista riemukaarta ja aloitti selostuksensa: – Tämä on Tituksen riemukaari, latinaksi Arcus Titi, rakennettu vuonna 82. Siis ei silloin kun minä olin nuori, vaan vuonna nolla nolla ja kahdeksankymmentäkaksi, keisari Tituksen juutalaisista vuonna 70 saaman voiton kunniaksi… Kaius Puustinen ja ne muutamat muut lukiolaiset, jotka eivät halunneet päästää opettajan sanoja ohi korviensa, kuuntelivat eturivissä. Heistä taaksepäin kiinnostus aiheeseen oli silminnähden suoraan verrannollinen etäisyyteen opettajasta. Heti Kaiuksen takana olevien katse kääntyili välillä muualle, näiden takana haukoteltiin ja takimmaiset hiplailivat älypuhelimia antamatta Ovaskaisen puheen häiritä keskittymistään. Takavasemmalla Kevin kumartui Silvan puoleen ja kuiskasi niin että se kuului Leonkin korviin, monen metrin päähän: – What does he say? Ja Silva, suoden Kevinille sellaisen hymyn, että keskellä lämmintä alkusyksyn päivää Leon sieluun laskeutui aavistus Siperian talvea, alkoi esittää Ovaskaisen puheesta pikaista yhteenvetoa englanniksi. – And the arch was constructed and erected…, kuuli Leo Silvan kääntävän opettajan selostusta ja hänen korviaan kuumotti.

2 Ikivanhan, Forumin halki kulkeneen Via Sacran, Pyhän tien, linjaa noudattelevalla turistipolulla valui matkailijoiden virta. Siellä täällä joku ohikulkevista heitti pikaisen silmäyksen oppilaisiin ja opettajaan. Joku hidasti vauhtiaan ja otti ohimennen valokuvan. Yksi pariskunta pysähtyi ja jäi katselemaan, miten Ovaskainen viittoi kohti kaaren sisäpintoja, joita koristivat kohokuvat Jerusalemin temppelin aarteista. Rouva huomasi Silvan puhuvan englantia ja sanoi miehelleen: – Listen, Elliot, she speaks English…! Amerikkalaisia, päätteli Leo saatuaan katseensa kääntymään pois Silvasta. Punakka ja tanakka, hyvässä kaljuuntumisen alussa oleva herra paitahihasillaan ja mekkoon ahtautunut rouva, joka Leon arvion mukaan olisi kolmekymmentä vuotta ja kolmekymmentä kiloa sitten voinut vastaavassa vaatteessa esiintyä hyvinkin edukseen. Rouva paimensi miestään kohti Silvaa ja tiedusteli: – Oi, suokaa anteeksi my dear miss, mutta onko puhe Jerusalemin temppelistä? – Kyllä on, vastasi Silva lyhyesti. Hän tulkkasi edelleen Kevinille Ovaskaisen puhetta, eikä silminnähden kaivannut enempää yleisöä. Kaaren luona Ovaskainen osoitti reliefiä riemukaaren sisäpinnalla ja jatkoi italiankielistä selostustaan: – Suuren juutalaissodan jälkeen tämä Jerusale10

min temppelin pyhä menora, kuten myös pyhät torvet, kultaiset astiat ja muu aarteisto tuotiin sotasaaliina Roomaan. – Oo, menora, minä olen lukenut siitä aivan ihanan romaanin, rouva jatkoi välittämättä Silvan edellisen vastauksen niukkuudesta. – Elliot, mikä sen nimi nyt olikaan? Sen kirjan... – Seitsenhaarainen, puhdasta kultaa, amerikkalaismies vastasi. – Aivan! Ja onko seitsenhaarainen kynttelikkö siis tuotu tänne Roomaan? – Oh yes, indeed! Sitä kannettiin voitonmerkkinä keisarin triumfikulkueessa, minkä jälkeen se katosi, vastasi Silva tympääntyneeseen sävyyn. Hänellä oli omat näkemyksensä turisteista, jotka karjalauman lailla vaelsivat kohteesta toiseen ja joille riitti se, että saivat sanoa käyneensä siellä, täällä ja tuolla ja tyydyttäneet kulttuurin- ynnä muun nälkänsä syömällä ”aidoissa ja alkuperäisissä” ravintoloissa. Amerikkalaisrouva katsoi Silvaa, muita opiskelijoita ja esitystään jatkavaa Ovaskaista vilpittömän kunnioituksen ilmein. Hän käsitti kyllä, ettei ties miten arvostetun yliopiston nuori opiskelija ollut halukas kääntämään opettajan puheita kaikelle kansalle. Sillä eihän tällaisessa paikassa, missä historian siipien havina oli korvin kuultavissa, voinut kuvitellakaan tapaavansa mitään niin maallista kuin koululaisia oppitunnillaan. Silva puolestaan katsoi naisen ulkoisia mittoja, ja hänen mieleensä palasi ajatus kulttuurin ynnä muun nälästä, joista ainakin viimeksi mainittua näytti rouva huomattavassa määrin tyydyttäneen. – Oi, miten jännittävää! huudahti rouva, vilkaisi ympärilleen ja kysyi ääntään hiljentäen, lähes salaliit11

tolaisen ilmein: – Ja mahdetaanko tietää, missä se nyt voisi olla? Keskellä kaaren aukkoa seisova Ovaskainen viittasi kädellään kuin Rooman keisari yli Forumin ja selitti: – …ja sitten vuoden 455 keväällä vandaalien kansakunta ryösti Rooman ja purjehti meren yli pois. Siinä rymyssä katosivat nämä aarteet, eikä niitä ole sen koommin nähty! Silva näki turistirouvan suppuun puristetun suun ja jännityksestä laajenneet pupillit. Hän pyristeli peittääkseen kasvoilleen nousevan ilkikurisen virneen, minkä rouva ilmeisesti käsitti vastaukseksi omaan salaliittolaisen ilmeeseensä, madalsi ääntään ja kuiskasi: – Jossain täällä Roomassa. Kannattaa lukea sanomalehtiä. – Ooohh! amerikkalaisrouva kohahti. – Elliot, tämä sinun on kuultava! – Jos vaikka il professore, Silva jatkoi nyökäten opettajansa suuntaan, – Ovaskainen tutkimusryhmineen esittelisi sen. Ja ajatelkaa..., Silva vilkaisi ympärilleen kuin varoen salakuuntelijoita, – …jos kynttilänjalka tämän jälkeen luovutettaisiin amerikkalaiselle museolle hyvästä hinnasta ja asiaankuuluvin juhlallisuuksin. – Oi kuulitko, Elliot? rouva henkäisi ja katsoi miestään kasvot loistaen. – Juutalainen muinaismuisto! Täällä Roomassa! Elliotiksi puhuteltu ei näyttänyt aivan yhtä vaikuttuneelta kuulemastaan kuin puolisonsa. Pikemmin miehen katse näytti harhailevan ympäri Forumia ja mittaavan matkaa portille, josta pääsisi ulos tältä rauniokentältä. Silva nyökkäsi suuntaan, johon Elliotiksi kutsutun miehen katse pyrki kääntymään. – Ja ties mitä 12

muita juutalaisia muinaismuistoja eteenne vielä voikaan tulla. Ihan vain tiedoksenne, että Rooman vanha juutalaiskortteli, ghetto, on tuossa suunnassa vajaan kilometrin päässä. – Oh thanks a lot, my dear miss! ilahtui rouva ja lähti johdattamaan miestään annettuun suuntaan. Silva kuuli hänen vielä selittävän: – Näithän, Elliot, se professorikin sieltä kaaren alta viittasi tänne päin! Silvan vierellä seisovan Kevinin ilme oli moniselitteinen. Hän oli selvästi huvittunut, muttei samalla aivan varma, olisiko hän itse halunnut edes Silvan taholta tulla tuollaisen pilailun kohteeksi.

3 – Tähän päättyy opetus tältä päivältä, totesi Ovaskainen, kun historiankurssilaiset noin tuntia myöhemmin olivat kivunneet portaat ylös Capitolium-kukkulan rinteeseen ja katselleet vielä lintuperspektiivistä käsin Forum Romanumin raunioita, jotka olivat kerran olleet maailmanvallan sydän. – Portista ulos, ja sitten olette vapaita, hän ohjeisti. – Ja muuten, jos on nälkä, niin tuosta Marcelluksen teatterin takaa tein varsinaisen löydön vähän aikaa sitten. Heti Piazza Mattein kilpikonnasuihkulähteen jälkeen oikealla on niin hyvä tavola calda, ettei paremmasta väliä. Pasta-annoksia, palapizzaa ja sen semmoista! Opiskelijat tulivat yksi kerrallaan pois Forum Romanumin arkeologiselta alueelta ja ensimmäiset olivat jo lähdössä omille teilleen. Siinä samassa ylhäältä Capitoliumin suunnalta paikalle kiirehti kookas, täysipartainen mies huonosti istuvassa tummassa puvussa ja kravatti vinossa. Mies lähestyi Forumin porttia, jos ei aivan puoli- niin ainakin neljännesjuoksua ja katseli etsivin ilmein alas Forumille. Ovaskainen kajautti vielä: – Muistattehan huomisen ohjelman! Lähtö Ostia Antican raunioille Piramiden asemalta kello 7.52, eli tavataan aukiolla aseman edessä kello 7.45. 14

Juoksujalkaa tullut mies kääntyi katsomaan Ovaskaista, jonka ympäriltä oppilaat olivat hajaantumassa. Hän hidasti vauhtiaan ja lähestyi opettajaa varovaisin ilmein. – Tuota, anteeksi, mutta oletteko te il professore..., mies kysyi italiaksi. – No niinhän tässä maassa sanotaan, Ovaskainen vastasi. Italiassa, toisin kuin useimmissa muissa kielissä, oli tapana puhutella lukionkin opettajia tittelillä professore. – …joka äsken puhui Tituksen riemukaarella? – Ky-yllä, mitä siitä? – Tutkimusryhmällenne? – Heh, opetuslapsille, Ovaskainen naurahti. – Suokaa anteeksi! Älkää käsittäkö väärin, olen asiasta elävästi kiinnostunut, jopa jonkin verran asiantuntija… Olen sallinut itseni käsittää, että olette tehnyt gheton suunnalla merkittävän löydön… Ovaskainen katsoi miestä ihmeissään. – …josta hetki sitten kerroitte näille – näille, hm, opetuslapsillenne…? Ovaskaisella ei sytyttänyt. Löytö? Mikä ihmeen löytö? Mutta sitten hän muisti. Hänhän oli juuri kertonut lukiolaisille ghetossa sijaitsevasta tavola caldasta, lounasravintolasta, josta sai pizzaa, lasagnea, suppli-palleroita ja muuta hyvää valmiiksi punnittuina annoksina kohtuulliseen hintaan. – Ai se! No, en mielelläni mainosta, mutta tosiaan tuossa… – Eh, tuota, jos hieman pienemmällä äänellä! Partamiehen säikähdys oli aito ja näkyvä. Ovaskaisen mielessä alkoi jo itää pieni epäilys. Miten kukaan, vaikka kuinka olisi asianharrastaja tai jopa asiantuntija, voisi olla noin elävästi kiinnostunut 15

peri-italialaisesta lounaspaikasta? – No ei kai se paikka asiantuntijalle pitkään salaisuutena pysy. Tuossa juutalaiskorttelin pohjoisreunalla, ihan Piazza Mattein vieressä… Juuri kun Ovaskaisen mieleen alkoi nousta kysymys, oliko vieras joku sanomalehden ravintolapalstan toimittaja vai mistä tämä kiinnostus aiheeseen, alkoi puhelin soida hänen taskussaan. Puhelimen ruudulta näkyi, että soittaja oli rouva Ovaskainen. – Kah, itse pääsihteeri soittaa – nyt on parempi vastata, Ovaskainen sanoi. Parrakas mies perääntyi askeleen hyvin kunnioittavin ilmein ja kysyi vielä: – Mutta voisitteko, kun olen sentään asianharrastaja, hieman opastaa minua? – No ei kai se minun vallassani ole, onko teillä silmät päässä – syöttekö ennemmin kunnon pizzaa vai kävelettekö ohi, sanoi Ovaskainen italiaksi, nosti puhelimen korvalleen ja alkoi selittää suomeksi: – Joo, en ole unohtanut. Kyllä tuon tiskiainetta… – Silmät päässä… kunnon pizzaa, toisteli parrakas mies avainsanoja puoliääneen hölmistynyt ilme kasvoillaan ja näki Ovaskaisen katoavan väen vilinään puhelin korvallaan ja vierasta kieltä puhuen. Kaius, Silva ja Leo olivat jääneet juttelemaan Forumin uloskäynnin tuntumaan ja nähneet parrakkaan miehen ja Ovaskaisen välisen lyhyen sananvaihdon, yksityiskohtia kuulematta. – Onko teillä muuten nälkä? Kaius kysyi miesten jo lähdettyä omia teitään Capitoliumin suuntaan. – Mä voisin tsekata, onko se Piazza Mattein tavola calda tosiaan niin hyvä kuin Punkku kertoi. – Mennään vaan! Leo vastasi. Hän loi toiveikkaan silmäyksen kohti Silvaa, joka nyökkäsi. – Huo16

masitteko muuten, että Ovaskainen mainitsi vain ravintolan ruokalistan, ei ollenkaan viinejä. Onkohan se muuttanu tottumuksiaan sitten edellisen Roomanreissun? Ovaskainen oli Kaiuksen ja Silvan isän vanha opiskelukaveri. Nuoret olivat tutustuneet häneen vajaat kolme vuotta sitten, jolloin mies oli vielä asunut Suomessa ja ollut Roomassa vain viikon leirikoulumatkalla. Tuolloin Ovaskainenkin oli tempautunut mukaan Kaiuksen, Silvan ja Leon seikkailuun taideväärennöksiä tehtailevan koplan jäljille. Tapauksen selvittelyn aikana heille oli käynyt ilmeiseksi, mistä Ovaskaisen oppilailtaan saama nimitys Punkku oli peräisin. – Ainakaan sillä ei nyt ollut janojuomana punaviinitölkkiä, Kaius totesi. – Mut hei, kattokaa tuota partamoosesta! Nuoret näkivät Capitolium-kukkulan laella, kuinka Ovaskaista jututtanut tummapukuinen, parrakas mies puikkelehti ihmisvirrassa Ovaskaisen perässä ympärilleen pälyillen ja lähestulkoon vastaantulijoihin törmäillen. Kulmasta pylvään suojiin ja katveesta toiseen. – Totta, joo. Ihan kuin se seurailis Punkkua, Silva sanoi. – Muttei äijä kyllä miltään tähtiagentilta näytä. Kaiusta alkoi hymyilyttää. Hänen mieleensä nousi kolmen vuoden takaa Ovaskaisen lause, josta oli tullut nuorten yhteinen puujalkavitsi toisteltavaksi milloin missäkin yhteydessä: – ”Opetuksia elokuvasta Sissitaitoja kesällä.” Silva ratkesi nauramaan. Hän muisti jopa tilanteeseen sopivan Opetusten yksityiskohdan: – ”Opetus numero neljä: kaikki luimistelu ja hiipiminen pitkin seiniä on epäilyttävää.” 17

Leo ja Kaius naurahtivat. Siitä, että partamies heidän edellään seurasi jotakuta, ei todellakaan voinut erehtyä. Pari-kolmekymmentä askelta edempänä jo alas kukkulalta laskeutuva Ovaskainen oli aivan yhtä huvittava. Kulki kuin teatterikoululainen saatuaan tehtäväksi esittää, ettei ollenkaan huomannut itseään seurattavan: vasen käsi taskussa, pää kenossa kuin olisi vihellellyt huolettomana ja tehostetun selvästi taakseen katsomatta. Kaius ihmetteli ääneen, mitä asiaa parrakkaalla miehellä oli ollut Ovaskaiselle, ja nimenomaan sellaista asiaa, että tämä, pari lausetta vieraan kanssa vaihdettuaan, ei ollut ollenkaan kiinnostunut jatkamaan juttua, vaan oli muitta mutkitta kävellyt tiehensä. Ja mitä varten vieras sitten seurasi Ovaskaista, aivan kuin tällä olisi hallussaan jokin maailmaa järisyttävä salaisuus? Silva huomautti, että totta kai kaikki normaalit olisivatkin esittäneet kysymyksen ja toiset yhtä normaalit vastanneet siihen, mutta Ovaskaisen normaaliudesta kyllä voitiin olla useampaakin mieltä. – Ja toiseksi, toi parrakas tyyppi kelpais ilman muuta vaikka elokuvaan esittämään kylähullua luonnollisessa koossa. – Mutta katotaan mihin ne menee, Leo ehdotti. – Punkun mainitsema ravintola on joka tapauksessa tossa suunnassa. He seurasivat Ovaskaista ja hänen varjostajaansa alas Capitoliumilta. Ovaskainen, edelleen tehostetun huolettomana, suuntasi kulkunsa viereiselle Piazza d’Aracoelin aukiolle, jossa oli rivi kaupunkiliikenteen bussilaitureita limitettyinä kadun varteen kuin vinopysäköinnin ruudut. Ensimmäinen laituri oli tyhjä. 18

Toisessa oli bussi juuri lähdössä. Sen takana oli tyhjä laituri, ja sitä seuraavissa oli taas pari bussia. Ovaskainen lähestyi lähdössä olevaa bussia, ja häntä seuraava partaniekka kiirehti askeleitaan. Mutta Ovaskainen ei noussutkaan bussiin, jonka ovet sulkeutuivat hänen ollessaan niistä vielä parin askeleen päässä, vaan kiersi sen perän taitse ja peittyi näkyvistä. Samassa bussi lähti liikkeelle – ja kun bussi oli mennyt, Ovaskainen oli kadonnut. Näkyviin paljastui vain tyhjä laituri ja sen takana pysäköity linja-auto, jonka ovet olivat kiinni ja jonka ympärillä ei näkynyt mitään tai ketään. Ovaskaista seurannut partamies pysähtyi kadulle kuin salaman iskemänä ja tuijotti edessään aukeavaa tyhjyyttä hartiat alas lysähtäneenä. Myös Silvan, Kaiuksen ja Leon oli vaikea uskoa silmiään.