Marja Aho: Täältä tullaan, keskiaika! / Lukunäyte

MARJA AHO

E

LUK

YT UNÄ

TÄÄLTÄ TULLAAN, KESKIAIKA!

1

www.myllylahti.fi

© Marja Aho ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-930-0 (Sidottu) ISBN 978-952-202-931-7 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2018

2

Myllylahti Oy Espoo

3

4

1.

– Katso Allu, miten hieno shakkipeli! Tuon kun saisi!

Riku hihkui ja pysähtyi antiikkiliikkeen ikkunan eteen ihailemaan vanhaa puista pelilautaa.

– Vau! Onpa erikoiset nappulat. Pelin täytyy olla tosi vanha, huokaili Allu ja liimasi hänkin nenänsä kiinni puodin ikkunaan.

Riku tiiraili koristeellisesti veistettyyn pelilautaan kiinnitettyä hintalappua. Sitten hän kaiveli pettyneenä lompakkoaan.

– Harmi. Peli on aivan liian kallis. Minun rahani eivät riitä läheskään tuon ostamiseen.

Allukin kaivoi koulurepustaan rahapussinsa ja laskeskeli roposiaan.

– Pahus. Emme saisi ostettua sitä, vaikka yhdistäisimme rahamme. Meiltä uupuu vielä monta kymppiä.

Riku tuumaili hetken ja sanoi sitten: – Minulla on kotona säästöpossussa iso kasa kolikoita. Käydään meillä laskemassa, riittäisivätkö ne pelin ostoon.

– Oletko ihan varma, että haluat uhrata säästösi peliin? Allu kysyi.

5

– Aivan varma. Tuollaista peliä ei joka päivä tule vastaan. Meidän on saatava se!

Pojat pinkaisivat juoksuun ja Rikun kotiin päästyään he tyhjensivät hänen säästöpossunsa. Pullea possu pullautti sisuksistaan ison kasan kolikoita. Laskettuaan rahat pojat riensivät takaisin kaupalle kolikkopussi lupaavasti kilahdellen. Liikkeen edustalla he olivat törmätä pitkään naiseen, joka syöksyi ulos puodin ovesta kuin puuskainen tuuli ja mutisi vihaisesti itsekseen. Nainen kiirehti kadulle ääneen marmattaen ja katosi kulman taakse punainen tukka hulmuten ja takinliepeet lepattaen.

– Olipas sillä pipo kireällä, äimisteli Allu ja katseli päätään pudistellen naisen perään.

Riku asteli kaupan näyteikkunan luo.

– Ei voi olla totta! Riku parkaisi ja osoitti ikkunaa.

– Shakkipeli on kadonnut!

Allukin riensi näyteikkunan eteen ja tuijotti tyrmistyneenä tyhjää paikkaa ikkunassa.

Pojat ryntäsivät rahapussi kilisten sisälle liikkeeseen.

Antiikkikaupan omistaja, vanha kumarainen mies, katsoi poikia ystävällisesti tiskin takaa.

– Päivää, pojat. Miten voin olla avuksi?

– Päivää. Me olisimme halunneet ostaa shakkipelin, joka vielä tunti sitten oli liikkeenne ikkunassa. Vieläkö se on myynnissä? kysyi Allu.

– Valitettavasti myin sen puolisen tuntia sitten eräälle herralle, mies sanoi ja levitteli käsiään.

– Voihan simpura! tuhahti Riku pettyneenä.

6

7

Myyjä pahoitteli tilannetta ja jatkoi sitten: – Onpa kumma juttu, juuri ennen teitä peliä kävi kyselemässä eräs toinenkin henkilö. Rouva oikein tuohtui, kun olin ehtinyt myydä pelin jo toiselle.

– Hän taisi olla se pitkäkoipinen pyörremyrsky, joka tuli meitä ovella vastaan, Allu arveli.

Myyjä nyökytteli ja kertoi sitten: – Tiesin peliä hankkiessani, että se on erityisen hieno, mutta en osannut aavistaa, että sillä olisi noin suuri suosio. Se ehti olla näytteillä ikkunassa vain muutaman päivän. Peli on yksityiskohtaisen tarkka jäljennös kaupunkimme keskiaikaisesta linnasta muinoin löytyneestä shakkipelistä.

– Vau, huokaili Riku. – Ilmankos nappulat olivat niin erikoiset.

– Valitettavasti peli on nyt myyty, eikä niitä tietääkseni ole olemassa kuin tuo yksi kappale, sanoi myyjä.

Pojat huokaisivat raskaasti, kiittivät miestä ja lähtivät astelemaan allapäin kohti Allun kotia.

– Kunpa olisimme tajunneet varata pelin, ennen kuin lähdimme hakemaan rahoja, mutisi Riku ja potki kiviä kenkänsä kärjellä.

– Turha sitä on enää murehtia. Mennyt, mikä mennyt, yritti Allu lohduttaa, vaikka sai vain vaivoin itsekään nieltyä karvasta pettymystään. – Mennään meille pelaamaan tietokoneshakkia, hän ehdotti sitten. – Päihitän sinut ja armeijasi mennen tullen.

– Sehän nähdään! Täräytän sotilaasi tatamiin alta aikayksikön, innostui Riku. – Viimeinen teillä kotona on mätämuna!

8

2.

Allun kotona poikia odotti erikoinen näky. Allun isä pasteerasi eteisen peilin edessä yllään ritarin haarniska ja kädessään suuri kilpi.

– Isä! kiljahti Allu. – Mitä ihmettä oikein teet? Mihin säilykepurkkiin olet tälläytynyt?

– Tervehdys, arvon nuoret miehet, sanoi isä kumartaen. – Saanko esittäytyä? Ritari Aikamieli Knuutinpoika, suoraan keskiajalta.

Pojat ulvoivat naurusta ja katselivat tirskuen, kun isä mennä kolisteli kömpelösti haarniskassaan pitkin eteisen lattiaa. Allun papukaija Pedro katseli isän menoa orreltaan pää kallellaan ja kujersi sekin huvittuneena.

– Onko tuo jokin uusi suojapuku tulisia chilejäsi varten? kysyi Allu sitten naurusta toivuttuaan.

– Valitettavasti en ole vielä onnistunut ke-

9

hittämään niin polttavia chilejä, että niiden käsittelyyn tarvittaisiin haarniskaa. Tämä puku on keskiaikakarnevaaleja varten, jotka järjestetään viikonloppuna kaupunkimme keskiaikaisessa linnassa. Siellä kaikilla vierailla täytyy olla jokin keskiaikaan liittyvä asu.

– Huimaa! kiljahti Allu. – Pääsemmekö mekin mukaan?

– Totta kai! Myös äiti ja Pedro tulevat.

– Hienoa! Minä haluan ehdottomasti olla ritarin aseenkantaja! intoili Allu.

– Ja minä haluan pukeutua herttuaksi tai linnanherraksi! hihkui Riku.

– Älkäähän nyt, pojat, isä toppuutteli. – Olen varannut meille kaikille jo asut valmiiksi. Tulkaahan katsomaan.

Isä johdatteli pojat olohuoneeseen ja ojensi Rikulle vaatemytyn.

– Keksin meille kaikille jo keskiajan mukaiset muinaisnimetkin. Riku on suutarin kisälli Kolkka Pietarinpoika, kertoi isä innoissaan.

Riku katseli asuaan hieman vaivautuneena.

– Olisin halunnut olla ennemmin ylväs linnanherra.

Kengänpaikkaajan oppipojassa ei ole mitään hohdokasta.

– Ehkä ensi kerralla sitten, isä sanoi. – Olet takuulla hieno myös tässä hiippalakissasi ja näissä sievissä sukkahousuissasi.

– Mitä ihmettä! Ovatko nämä sukkahousut? kyse-

10

li Riku kauhuissaan ja venytteli pitkiä sukkahousun kaltaisia vyötärölle sidottavia sukkia.

– Keskiajalla sukkahousut olivat miehen kaunistus. Vielä kun laitat nämä nahkaiset kengät, kävisit hyvinkin suutarin kisällistä, kehui isä ojentaessaan Rikulle kummallisen näköisiä jalkineita.

– Oletko aivan varma, että nämä ovat kengät? Nehän näyttävät ihan karjalanpiirakoilta! huudahti Riku.

Allu purskahti nauruun ja tirskui vahingoniloisena, kun Riku mulkoili vaatteitaan kiukusta kihisten.

– Isä, missä aseenkantajan pukuni on? Allu sai sitten kysyttyä naurunsa keskeltä.

– Tässä on asusi, sanoi isä ja ojensi Allulle tämän naamiaispukua. – Mutta et ole aseenkantaja, vaan Mielikki Vehnäpää, piikatyttö.

– Mitä? parkaisi Allu. – Minähän en tytöksi pukeudu!

Riku nauroi nyt vuorostaan katketakseen, ja Allu polki jalkaa tuohtuneena.

Isä kiiruhti selittämään:

11

– Pukuvuokraamosta olivat jo kaikki poikien asut loppuneet, joten otin sinulle tuon. Ja sain sen sitä paitsi puoleen hintaan. Sovita sitä.

Allu kiskoi piian koltun ylleen pitkin hampain, ja isä painoi Allun päähän vielä peruukin, jossa oli kaksi pitkää palmikkoa.

– Kas noin, nyt voit olla äidin eli linnanneito Ihalempi Pärttylintyttären kyökkipiika.

– En takuulla laita tätä päälleni! Ennemmin pukeudun vaikka keskiaikaiseksi maatiaiskanaksi! puuskahti Allu ja lysähti kolttuineen lattialle mököttämään.

– Kanan rooli on jo varattu Pedrolle, isä sanoi iloisena hykerrellen ja asetti Allun papukaijan päähän pienen kankaisen kananheltan.

– Pedro, sanohan kot kot kot, leperteli isä linnulle.

– Sanohan kot kot kot, kujersi papukaija.

– Ei, vaan sano kot kot kot, sinä hupsu lintu! isä naurahti.

– Ei, vaan sano kot kot kot, sinä hupsu lintu! rääkäisi Pedro korvia vihlovaan ääneen.

– On ehkä parempi, että jätät puhumiset sikseen, tokaisi isä Pedrolle korvaansa pidellen ja kääntyi sitten jälleen poikien puoleen. Hän sanoi leveästi hymyillen: – Ilman pukua karnevaaleihin ei voi osallistua. Olen varma, että viihdytte pellavaisissa pukineissanne, kunhan vain pääsemme sisälle linnaan!

12

13