Mika Kähkönen: Kroonikko / Lukunäyte

TE

ÄY KUN

LU 2

MIKA KÄHKÖNEN

KROONIKKO Jännitysromaani

178

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

© Mika Kähkönen ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-942-3 (Sidottu) ISBN 978-952-202-963-8 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2018 4

Esipuhe Kroonikon tapahtumat sijoittuvat kesään 2016, jolloin Paiholan mielisairaala oikeasti muutti Pohjois-Karjalan keskussairaalan yhteyteen. Mukana tuli museoesineitä. Kun kuulin niistä, sain ajatuksen kirjan aiheesta. On varmaan turhaa sanoa, että tapahtumat ovat puhdasta mielikuvituksen tuotetta – jos sitä voi puhtaaksi kuvata. Sanon sen silti. Tapahtumapaikat ovat toki suurelta osin todellisuutta vastaavia. Siinä auttoi sairaalatyö ja muutamat tärkeät kontaktit. Kiitos kaikille, jotka lainasivat kirjallisuutta tai raottivat omaa osaamisaluettaan ja kokemuksiaan, vaikka nyt mielisairaalan osastorutiineista ja rikostutkinnasta. Kiitos ja anteeksi. Otin vapauksia. Se nyt vain on niin, että kun annat dekkarikirjailijalle simatarpeet, se tekee niistä kiljua. Pullatarpeistakin voi syntyä pitko, mutta mukana tulee viila.

Erikseen haluan kiittää Harjamäen sairaalamuseota ja sen tuntemattomaksi jäänyttä opasta. Paikka löytyy Siilinjärveltä. Käykää tutustumassa, suosittelen. Tuon paikan lisäksi sain mahdollisuuden olla mukana viimeisellä ”lääkärinkierrolla” Paiholan sairaalassa. Siinä vaiheessa laitos oli tosin jo tyhjillään. Seinät puhuttelivat. On olemassa teoria, tai ehkä pikemminkin uskomus, jonka mukaan ihminen jättää tilasta poistuttuaan sinne itsestään jotain. Juuri tuona hetkenä se oli helppo uskoa. Nykymaailmassa psyyke on lujilla. Aihe on vakava. Kuka vain meistä saattaa jossain vaiheessa elämäänsä olla terapian tarpeessa, niin kuin sanotaan. Tämä kirjahan voisi toimia sellaisena. Itse viihdyin sen parissa. Toivottavasti viihdyt sinäkin.

Joensuussa 13.3.2018 Mika Kähkönen 5

6

I Äitin mielestä kukaan ei ole läpeensä paha, että kaikki ansaitsevat toisen mahdollisuuden.

7

Torstai 9.6.2016

Luku 1 Paiholan mielisairaalan päätynäkymästä varasti valtaosan tupakkaparvekkeiden suojakaiteet. Niiden tervanruskeat pystypuut kohosivat tiheällä jaolla kolmessa kerroksessa. Ylemmäs jäivät vain ullakkoikkunat. Niistä keskimmäisen päältä puuttui pala vaaleaa kivirappausta.

Kaksi miestä lähestyi tuota näkymää parkkipaikan ohi.

Toinen harppoi kuin välttelisi kosketusta kuumaan asfalttiin.

Luisevat polvet korostuivat. Varpaat pilkistivät puhki kuluneiden lenkkitossujen katosta. Muuten vaatteet olivat tip top, paita napitettu viimeistä napinläpeä myöten, housut kylkikaaressa ja sukat yläsääreen saakka äärimitassaan. Toinen miehistä räpläsi puhelintaan. Valkoinen hoitajantakki oli auki. Sen alta pilkisti metallibändin musta fanipaita. Mustat värjätyt hiukset olivat huolettomalla poninhännällä. Hän oli jäänyt jälkeen kävelyseurastaan ja jäi koko ajan vain enemmän.

Pihassa seisoi pikkurekka luukut auki. Firman asuun pukeutunut mies laskeutui ramppia siirtokärryn kanssa, lastinaan korkea pino punaisia muuttolaatikoita. Mies peruutti, pääsi rampilta ja kääntyi. Samaan aikaan kauempaa pihan toiselta puolelta avo-osastojen suunnasta käveli nurmen poikki miesryhmä. Yksi heistä, raamikas korsto työnsi maitokärryssä työvälineitä. He pysähtelivät. Korsto ärisi. Yhdellä heistä ei tupakka ottanut syttyäkseen. Sen rikittely keskeytyi kokonaan huudahdukseen. ”Hei varo!” Huudahduksen takana oli mies hoitajantakissa.

8

Muuttomies teki äkkipysähdyksen, jonka seurauksena lasti kallistui kuin hidastettuna, kunnes rämähti pitkin asfalttia. ”Sori, et tainnu huomata meitä”, sama hoitaja hekotteli. ”Saanko kysyä, mitä täällä tapahtuu?” lähes laatikoiden teilaamaksi joutunut lenkkitossumies tiedusteli ilmeettömänä. ”Anna olla, Emppu”, hoitaja toppuutteli.

Empuksi nimetty lenkkitossumies näytti inventoivan asfaltille levinnyttä muuttotavaraa; remmejä, kettinkejä, riimuja, kirkasmetallisia saksia, veitsiä, sähkölaitteita ja verkkoja, jotka olisivat soveltuneet mieluummin eläinten pyydystämiseen kuin sairaalakäyttöön. Emppu käytti käsiään kasvoillaan ja peitti hetkeksi silmänsä. Hän kohotti kätensä. Viuhtoi. ”Seis. Seis.

Tässä on nyt sekaannus”, hän valisti. ”Anna Emppu toisten vaan tehä työnsä”, hoitaja kehotti ja siirtyi Empun kylkeen.

Emppu nytkähti liikkeelle kohti kauemmas vierinyttä poranterää ja lasiruiskua, joka oli säilynyt ehjänä. ”Te ette nyt ymmärrä. Näitä ei todellakaan voi siirtää täältä. Ei saa”, Emppu korosti. Hän hypähti kuin yrittäisi juosta.

Muuttomies mykistyi eikä saanut jalkoihinsa liikettä. ”Jätä ne”, hoitaja yritti sopuisasti. ”Mennään. Muuten tästä ei hyvä seuraa.” ”Ei niin”, Emppu totesi. Hän katsoi hoitajaa, ihan kuin tämä olisi päästänyt ensimmäisen kerran suustaan jotain järkevää. Hän poimi poranterän sekä ruiskun haltuunsa ja ehdotti tavaroiden palauttamista takaisin sisälle. Pieni pohjaväre äänessä kieli tunnelatauksesta. ”Olette saaneet väärää informaatiota. Katsokaas, kun juuri näitä esineitä ei saa siirtää. Jos tämä jää tähän, en tee tästä numeroa”, hän jatkoi.

Muuttomies katsoi ensin Emppua, sitten tämän hoitajaa ja esitti mykän avunpyynnön. ”Ei. Se ei käy”, hoitaja sanoi jyrkästi. ”Kamat laatikkoon ja odottamaan päivällistä.” ”Mikä sinä olet sanomaan?” Emppu uhmasi.

9

”Jutellaan siitä myöhemmin”, hoitaja virkkoi ja käveli lähimmälle laatikolle. Hän käänsi sen oikein päin, siirtyi sitten Empun luo ja ohjasi tätä yläselästä. ”Älä koske!” Emppu kiljahti. ”Turha korottaa ääntä. Laitat ne takaisin. Emppu hei”, hoitaja vetosi. ”Ei!” ”Ei tehä tästä hankalaa. Laita ne takaisin, nyt.” ”Et ymmärrä.”

Hoitaja yritti poistaa esineitä Empun hallusta. Molemmilla niistä saattoi vahingoittaa itseään tai muita, ihan jo vahingossakin. Hän ei ehtinyt saada kunnon otetta, kun Emppu kiskaisi kätensä kauemmas. Hoitaja teki nopeamman liikkeen, nyt ilman esipuheita. Hän nappasi Emppua ranteista ja huudahti takakäteen muuttomiehelle, että tämä tulisi tyhjentämään potilaan kädet. Emppu heittäytyi veltoksi ja vajosi piha-asfaltille.

Hoitajan ote lipesi taas. Emppu käytti tilaisuuden hyväkseen ja alkoi kahmia muuttotavaroita. Hän puheli hiljaa itsekseen.

Lietsoi itseään. Agitoi.

Muuttomies havahtui ja alkoi kerätä tavaroita laatikkoihin. Sen hän sai tehdä kilpaa asfaltilla ristiin rastiin konttaavan Empun kanssa. ”Ei saa siirtää.” Emppu nyökytti päätään. Oikeutti käytöstään. ”Ei saa viedä.”

Ulko-ovesta tuli pari muutakin muuttofirman työntekijää.

He näkivät kaaoksen ja aikoivat ryhtyä auttamaan kollegaansa.

Kollegalla oli riimu kädessä. Hän oli jo viemässä sitä laatikkoon, kun riimu pingottui. Luisevat sormet kietoutuivat ranteen ympärille. Kynnet upposivat ihoon. Emppu kiskaisi lujaa ja sai riimun haltuun. Muuttomies ulvahti ja katsoi pikkusormeaan. Se muistutti kotkan kynttä. Empun käsi suoristui taakse, ihan kuin hän aikoisi heivata riimulla muuttomiestä.

Hoitaja ehti tarttua Emppua käsivarresta. Hän puristi Empun riimukäden vasten ylävartaloaan. Emppu yritti riuhtoa 10

kättään hoitajan kainalon alta. Tämä vatkautui kuin hain hampaissa, mutta ote piti.

Enää Emppu ei kuiskutellut. ”Rukoilen! Te ette tiedä mitä te teette!” hän huusi. Julisti. ”Näitä ei saa viedä! Te ette tiedä mitä siitä seuraa, jos nämä siirretään! Te ette tiedä mitä seuraa, jos nämä joutuvat ulkopuolisille!”

Muuttomiehet olivat päässeet kosketusetäisyydelle. Hoitaja ohjeisti heitä puuskutuksen seasta: ”Tarttukaa raajoista!

Varokaa potkuja! Varokaa hampaita!”

Emppu vastasi suoraa huutoa: ”Ei! Te ette ymmärrä!

Näissä on kirous! KIROUS! Noiduttuja välineitä!”

Kauempana miesryhmä kävi levottomaksi. Heistä yksi nauroi ja osoitteli. Toinen vislasi ja huusi: ”Näytä niille!” Muut tuijottivat peloissaan tai vilkuilivat suuntaa mihin paeta. Tupakan sytyttäjä yritti uudelleen saada kipinää. ”Turpa kiinni, nyt!” korsto karjahti. Hän tarttui kahta levottominta takin kauluksesta ja puisteli, kunnes nämä putosivat polvilleen.

Emppu riipi henkeä. ”Te kuolette! Te kuolette kaikki!” hän parkui äärirajoilla. Pää kääntyili. Katse etsi pelastusta ja luuli löytäneensä sellaisen. ”Pake! Sinä ymmärrät! Sinä tiedät! Selitä näille!” Emppu huusi korstolle.

Korsto hieraisi otsaansa. ”Pake! Meillä oli sopimus!” Emppu yritti vain.

Korsto puri leukaansa. Hampaat narskahtivat. ”Not my war”, hän sanoi tuskin korvin kuultavasti ja kuljetti kättään kaulan yli, kuin pyyhkäisisi hikeä. Sille oli olemassa toinenkin tulkinta.

Valkotakkeja rynnisti paikalle. Yksi veti lääkettä ruiskuun.

He tempoivat Empun vyötä auki ja kiskoivat housuja, kunnes kalpea karvainen takapuoli oli paljaana. Emppu sätki ja vilkaisi vielä kerran korstoa. Pakea. Apuja ei herunut. Ruisku viipotti hetken takapuolessa tahtipuikkona. Muut paransivat otettaan 11

ja lääkkeenantaja sai ruiskun tyhjenemään. Silti vastustelu jatkui. Yhdellä heistä oli mukanaan pakkopaita, jonka he saivat lopulta puettua ja sidottua Empun päälle. He koppasivat Empun kantoon ja suuntasivat sisälle. ”Ne välineet koituvat teidän kaikkien kuolemaksi.” Empun sanat kaikuivat vielä rappukäytävästä.

12

Maanantai 13.6.2016

Luku 2 Pielisjoki kimmelsi kauempaa päärakennuksen ja sosiaalitilojen välistä kirkkaana. Kevyt tuuli puhalsi harvakseltaan. Pihapuiden lehdet keinahtivat laiskasti. Vahtimestari Henri Rove siristeli mielisairaalan pihassa silmiään ja seurasi rappukäytävästä ilmestyviä miespotilaita. Heidän ajatuksiaan sävyttivät ylimääräiset lääkkeet, ne tarvittavat, joita majapaikan vaihtajille oli lupa antaa. Ne tulivat tarpeeseen. Jotkut heistä olivat viettäneet samojen seinien sisällä vuosia. Oli viimeisten potilaiden määrä siirtyä uuteen osoitteeseen. Rutiinien rikkoutuminen stressasi. Jännitti se hoitajiakin. Yhtä lailla hekin olivat leimautuneet noihin sadeveden ja saasteiden tummentamiin kiviseiniin, kuin myös pihan vehreyteen. Ihan kuin miljöö näyttäisi heille parastaan ja yrittäisi saada heidät perumaan päätöksensä.

Ei saa hyljätä! Muutto olisi pitänyt tehdä loppusyksystä pimeän aikaan. Sitä kukaan tuskin tulisi kaipaamaan.

Vahtimestarin seurana seisoskeli yksi hoitajista, silmälasipäinen, vankkatukkainen ja häntä puheliaampi Osmo. Miehen huulet työntyivät eteen, ihan kuin tämä ryystäisi polttavaa juomaa. Osmo oli ottanut asiakseen selostaa tapahtumia.

Purkaa jännitystään, Rove päätteli ja antoi miehen purpattaa.

Osmo kertasi mielisairaanhoidon historiaa Itä-Suomessa. Ensimmäiset potilaat olivat astelleet Paiholan sairaalaan syyskuun seitsemästoista, vuonna 1951. Tilat olivat luksusta. Silti kokemus oli ollut järisyttävä. Eristyshuoneet olivat tulleet tarpeeseen.

13

”Jotain vastaavaa on tiedossa nytkin”, Osmo enteili.

Tavallaan Osmon tarinointi viihdytti, kunhan muisti pitää perustehtävän mielessä. Siitä Rove muistutti itseään. Konflikteja ei nyt tarvittu. Osmo jätti menneet ajat, kun ulko-ovi alkoi käydä tiuhempaan. Enemmistö tulijoista käveli hiljaisina kohti valkeaa pikkubussia ja istuutui vierihoitajan osoittamalle paikalle. Tupakalle toki sai pysähtyä ennen sisään astumista.

Kuski seisoskeli aurinkolaseissa ovenpielessä, päällään kauluspaita ja sortsit. Hän raapi toistuvasti pulisonkejaan ja komensi liian lähellä Mersua sauhuttelevia painumaan kauemmas. Jotkut kyselivät hoitajilta perillä odottavasta huoneestaan tai iltapäiväkahveista. Kohta he varmistivat asian kysymällä asiaa uudelleen. Useimmalla heistä oli joitain pieniä kantamuksia, ne kaikkein läheisimmät tarvikkeet. Niitä ei saanut laittaa säilytystilaan.

Osmolla tuntui olevan jokaisesta potilaasta jotain sanottavaa. Hän kuiski kuin odottaisi suunnistajaa rastille, kunnes korotti ääntään: ”Mitäs nyt?”

Rove hytkähti. Hän pyöräytti letitettyä leukapartaansa ja katsoi, mitä Osmo tarkoitti. Yksi potilaista selitti tauottomana ajatusvirtana omahoitajalleen huoneeseen jääneestä peltirasiasta. Siinä hän säilytti pääsylippukokoelmaansa. Hoitaja yritti vakuutella, että se oli mennyt jo muuttolaatikossa ja odottaisi perillä. Potilas halkoi kädellä ilmaa ja pysähteli, kunnes heidän oli käännyttävä takaisin.

Osmo puhalsi ilmaa. ”Uskomaton tapaus. Kale on kerännyt kaikki pääsyliput varmaan kolmeltakymmeneltä vuodelta.”

Rove ei reagoinut aiheeseen, joten Osmo jatkoi kartoittamalla riskialttiita potilaita. Se kiinnosti oheistietoa enemmän.

Osmo huomasi sen ja innostui. ”Entä tää, tää on harmiton tapaus, kun oppii tuntemaan. Tuolle toiselle en kääntäisi selkääni senkään jälkeen.” Seuraavan kohdalla Osmo naurahti, kääntyi poispäin ja vippasi päätään kohti potilasta. Hän puhui suupielestään. ”Tän jutuille jos erehtyy nauramaan, niin niitä 14

saakin sitten kuunnella loputtomiin.”

Ensimmäisen kerran Rove katsoi seuralaistaan pidempään, mutta eri syystä mitä tämä ehkä oletti. Sittenhän teitä on kaksi.

Seuraavalla potilaalla oli ainoana kantamuksenaan kanneton kirja. Hän piti sitä kasvojensa edessä niin, että saattaja joutui taluttamaan häntä. Rove tuli vilkaisseeksi lyhyesti Osmoa vierellään. Tämä nyökytteli, ihan kuin olisi tehnyt saman havainnon. ”Häräntappoase. Sitä se lukee aina ja tarkoitan aina. Se on vakuuttunut, että siinä puhutaan hänestä.”

Samaan aikaan pääsylippukokoelmastaan huolestunut potilas palasi ulkotiloihin. Hän likisti peltirasiaa kaksin käsin rintaansa vasten. Suu kävi vilkasta äänetöntä monologia. Hiljainen oli saattajakin, paitsi kun eräs toinen hoitajista kuittaili tapahtuneesta. ”Nauttikaa nyt kerrankin”, saattaja ärähti punaisena ja aiheutti vain lisää hilpeyttä.

Kevennys oli tarpeen. Sen innoittamana joku huudahti, että viimeinen sammuttaisi valot. Kerrankin tokaisu oli osuva, vaikka jossain muodossa valot vielä syttyisivät. Sairaalakiinteistöistä oli tehty kaupat rakennusfirman kanssa.

Tuli luonnottoman hiljaista. Ensin näytti, että seuraavasta autoon siirtyjästä Osmolla ei ollut mitään sanottavaa. Sitten hän puhui kuin itselleen. ”Luulin, että Emppu siirretään lanssilla.”

Kaikkein korkeariskisimpien oikeuspsykiatristen potilaiden kohdalla ei otettu pienintäkään riskiä. Pariin siirtoon oli pyydetty virka-apua poliisiltakin. Poliisiautot olivat kulkeneet ambulanssin molemmin puolin, kuin Hollywood-tuotannossa kuunaan.

Rove vilkaisi Osmoa. ”Kerro, kun aloitit”, hän sanoi.

Miehen suusta saattoi tulla jotain merkittävää sittenkin.

Osmo kertoi neljän päivän takaisesta yhteenotosta.

15

”Emppu skitsosi museokrääsästä. Piti painia ihan kunnolla”, hän totesi värikkään ja yksityiskohtaisen tapahtumakuvauksensa päätteeksi.

Tämänhetkisen käytöksen perusteella Emppu tuskin pystyisi vahingoittamaan hyttystäkään, Rove arvioi. Emppu kantoi kangaskassia. Pään suojana oli tummanvihreä lippalakki.

Muuten hän oli pukeutunut tummansiniseen tuulipuvun takkiin ja verkkahousuihin. Jalassaan hänellä oli lenkkitossut. Isovarpaat kurkistelivat tossujen rikkikuluneista kärjistä myötäillen askelia. Kävelystä puuttuivat tavanomaiset raajojen vastaliikkeet. Lääkitys vaikutti. Siihen Rove sai vahvistuksen Osmolta. ”Tukevasti doupattu”, Osmo hörähti. ”Muuten ei olis mitään asiaa yhteiskuljetukseen.”

Vaikka Emppu vaikutti olevan ajatuksissaan, hänen täytyi kuulla Osmon viimeinen toteamus ja ymmärtääkin se, koska hän nosti lipan alta katseensa, katsoi heitä lyhyen hetken ja laski katseensa takaisin maahan. Kohta katse nousi uudelleen.

Lippa varjosti silmiä ja uurteita niiden ympärillä.

Mikä heissä kiinnostaa, ehti Rove ihmetellä, kun jo joutui korjaamaan kysymystään. Mikä hänessä kiinnostaa? Emppu tuijotti häntä. Sitä jatkui aina siihen saakka, kunnes Rove ei sietänyt katsoa takaisin, vaan käänsi päänsä.

Lopulta kaikki saatiin kyytiin ja matka sai alkaa. Autossa oli tukalan kuuma. Mersu oli ehtinyt seisoa auringonpaahteessa lähemmäs tunnin. ”Pistä viileää!” kuului perältä.

Käsiä nousi kattopaneelin säätimille. Turhaan, selvisi pian, kun kuski ilmoitti ilmastointilaitteen olevan rikki. ”Alle puol tuntii ni ollaan perillä. Turvat ja vyöt kiinni!”

Rove asettui kuskin taakse etupenkkiin. Sinne Osmokin jäi ja löysi uuden kohteen kuljettajasta. Osmo palautteli kuskin mieleen heidän aikaisempia reissuja. Hän epäili, että niiden määrä tulisi jatkossa lisääntymään. Keskussairaalan pihapiiri ei paljon virikkeitä soisi.

16

He tulivat Paiholantien risteykseen. Kuski odotti pari autoa ja ryhmittyi isommalle tielle. Hän kiihdytti vauhdin vajaaseen kuuteenkymppiin. Oikealle jäi hiekkakenttä ja muutama omakotitalo. Vasemmalla puolella oli matalaa sekametsää. Auto oli vastapesty, ikkunat kirkkaat ja heijastamattomat. Näkyvyys oli hyvä, eikä erityiseen valppauteen ollut tarvetta. Tosin joskus alueelle eksyi metsän eläimiä, isompiakin. Silti eteen ei pitänyt tulla ketään. Ahokkalan koulun kohdalla vajaan parin kilometrin päässä niin kuitenkin tapahtui.

Kuljettaja näki vilahduksen maasturista jo hyvissä ajoin havupuiden takaa. Auto oli risteyksestä vielä kaukana. Osmo oli kaivanut puhelimestaan yhden reissukuvista ja tarjosi sitä kuskin nähtäväksi. Hän oli noussut penkiltään kuskin viereen.

Kuvan vilkaisu ja sen sisällön hahmottaminen veivät korkeintaan sekunnin tai kaksi. Seuraava näköhavainto maasturista oli kärkikolmion kohdalta. Maasturi ei suinkaan pysähtynyt siihen, vaan jatkoi samaa vauhtia risteykseen. Siinä vaiheessa kaikki oli myöhäistä. ”Hullu!” ehti kuski huudahtaa ennen osumaa.

Rysähdys repi korvia. Tuulilasista näkyi taivasta kohti sinkoavia puskurin ja etusäleikön kappaleita. Mersu siirtyi vastaantulijoiden kaistan yli kohti ojan pohjaa. Kaikki irtonainen lensi ilmaan. Matkustajat heilahtivat rajusti ja palasivat selkänojaa vasten, paitsi he jotka eivät kehotuksesta huolimatta olleet kiinnittäneet turvavyötä. Ojan pohjalta auto otti kimmokkeen ja päätyi mättäälle, johon se pysähtyi. Ympäröivä puusto jäi keinumaan.

Hetken oli täysin hiljaista, kunnes alkoi valitus ja sekasorto. Kaikki osallistuivat, paitsi Häräntappoaseen lukija. Kirja oli pysynyt itsepintaisesti nuoren miehen kasvojen edessä. ”Onko kaikki kunnossa?” kuski kysyi yltiöpositiivisesti. ”Ihan rauhassa nyt vain. Kaikki ulos. Ihan rauhassa.”

Rove istui hetken hölmistyneenä. Hän oli niiannut penkissä rajusti, mutta ei ollut mielestään osunut mihinkään. Ki17

puja ei ollut, ei ainakaan vielä. Hän nosti käsiään ja kosketti kasvojaan, kuin varmistaakseen läsnäolonsa. Vasta sitten hän katsoi ympärilleen ja näki ensimmäiseksi Osmon. Hoitaja oli hiljentynyt. Tämä makasi lattialla kuljettajan ja matkustamon eristävän väliseinän vieressä. Väliseinän pystyputki oli vekillä.

Lattialla pitkin pituuttaan oli muitakin. Osmo oli ainoa liikkumaton. Käytävämattoa päällysti värikäs valikoima pääsylippuja. Itse rasia oli bussin etupaneelin edessä. Rasian kulma oli rutussa. Siitä kasvoi tukkaa.

Rove vapautti itsensä turvavyöstä ja kyykistyi tarkastelemaan Osmon vointia. Joku repi ovea auki. Hän näki sen silmäkulmastaan. Pian kuului miehen ääni, huudahdus. ”Ulos kaikki äkkiä! Tää syttyy kohta palamaan!” Huutaja oli juuri tuo sisäänpyrkijä.

Muuta ei tarvittu paniikkiin. Ikkunoita potkittiin ja ryntäiltiin. Lattialta ylös pyrkivät tulivat tallotuiksi. Yksi hoitajista huomasi vasaran hätätilanteita varten ja kilautti sillä ikkunaa, joka poksahti ja varisi rakeiksi. Hoitaja jatkoi kierrostaan kulkien ikkunalta ikkunalle. Ihmisiä loikki ulos, kukin tyylillään.

Rove pyysi apua kuljettajalta ja ovesta sisään pyrkivältä mieheltä. Mies oli isokokoinen ja pukeutunut nahkaliiviin ja mustiin farkkuihin. Käsissä oli tatuointeja. Hän oli suojannut päänsä huivilla. Kasvoja peitti ruosteenpunainen kokoparta ja silmiä kookkaat aurinkolasit. Kolarin vastapuoli, selvisi pian.

Yhdessä he saivat Osmon pientareelle, jossa tämä teki jo tunnistettavia hengitysliikkeitä. Elossa siis. Se tieto riitti siinä vaiheessa. Seuraavaksi oli varmistettava, että kaikki todella olivat ulkona. Rove uskoi saavansa tehdä sen rauhassa, koska vastapuoli puhui jauhesammuttimesta ja kuljettaja hätäkeskuksesta. Toiminta ohjautui kuin itsestään. Vastapuoli kumartui kontalleen auton eteen ja tähyili ruohomätästä moottorin alla.

Rove palasi bussiin.

Heti bussin sisällä Rove paikallisti hahmon kirja kädessä. Lukeminen kannattaa aina, paitsi syttyvässä pikkubussissa, 18

hän tuumi harppoessaan kohti nuorta miestä. Tämän sieraimet vuotivat verta, joka oli värjännyt kirjan aukeaman. ”Purista nenääsi”, Rove käski ja kumartui avaamaan turvavyötä, kun liekit jo leimahtivat tuulilasin edestä ulkoa. Maasturikuskin täytyi saada lieskat silmilleen, hän uskoi. ”Pitää mennä”, Rove maanitteli.

Lukija puristi kirjaa vain lujempaa. Auton etuosaan levisi sankka savupilvi. Rove haistoi sen kitkeränä. Seuraavaksi hän raahaisi miehen pihalle vaikka väkisin, silläkin riskillä, että tälle koituisi lisävammoja. Sitä hän ei halunnut. Hänen kohdallaan sellaiset kokemukset saivat riittää. Hän ehti jo valmistautua voiman käyttöön, kun lukija nousi ja siirtyi lähimmän rikotun ikkunan luo ja ulos.

Myös Rove oli jo siirtymässä yhdelle rikotuista ikkunoista, kun vielä pysähtyi ja vilkaisi taakseen. Näkikö hän oikein?

Jos niin oli, ei vastapuoli ollut missään vaiheessa löytänyt jauhesammutinta, jos lie tavoitellutkaan sitä. Asia oli varmistettava. Hän veti keuhkoihin ilmaa, pakotti silmänsä pysymään auki ja viuhtoi savua edestään. Askel askeleelta lämpötila kohosi. Lieskat söivät kojetaulua. Ilmastointisuulake taipui hymyyn.

Pian liekit ulottuisivat häneen, Rove tajusi. Sen lisäksi hän tajusi muutakin. Hän oli nähnyt oikein. Sammutin oli paikallaan.

Paine kasvoi rinnan alla. Hän laski varovasti ilmaa huulien välistä ja lähestyi pulloa lähes sokkona. Silmiä kirveli. Ne kyynelehtivät. Viereinen penkki savusi ja syttyisi pian. Ilmaan vapautui syanidia. Jos hän nyt hengittäisi, hän menettäisi tajuntansa. Halu läähättää oli lähes ylivoimainen. Hän haaveili siitä, kun tunsi jo pullon käsissään. Hän nykäisi sen lukituksestaan ja horjahti selälleen. Heti hän oli jalkeilla, ikkunassa ja ulkona. Siellä hän toteutti haaveensa läähättämisestä, jota sävytti raju yskänkohtaus ja yökkäily.

Näkö pimeni hetkeksi. Rove räpytteli silmiään. Olo ei toennut. Liekit kohosivat koko ajan vain korkeammalle. Bussikuski tempaisi pullon hänen halauksestaan. Paniikki yltyi.

19

”Tää räjähtää!” kuulutti maasturikuski ja säntäsi juoksuun lähimmälle metsäautotielle.

Niin teki moni muukin, ehti Rove panna merkille ennen tajunnan menetystä. Maasturikuskin edellä pinkoi hontelo hahmo. Emppu. Meno oli huteraa, mutta selvästi määrätietoista. Sinä hetkenä Rove tajusi, mikä hänessä oli Emppua kiinnostanut. He olivat tavanneet aikaisemminkin. Siitä oli jo vuosia. Se ei saa karata, jäi Roveen viimeiseksi ajatukseksi.

20