Kirsi Merimaa: Kuollut piste / Lukunäyte

TE

ÄY N U K

LU 2

KIRSI MERIMAA

KUOLLUT PISTE Jännitysromaani

180

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

© Kirsi Merimaa ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-944-7 (Sidottu) ISBN 978-952-202-965-2 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2018

4

”Ei ole yksinkertaista käydä pahan kimppuun moraalin puolelta.”

– Jerzy Lec

5

6

1 Arts Media Byroon pöydällä oli kukkia, kuohuviinipulloja ja robottikortteja. Uutinen suomalaisen tekoälyprojektin saamasta mittavasta kansainvälisestä rahoituksesta oli noteerattu laajasti. Tekoälyohjelman luojat, Minttu ja Tero, yrittivät vastata tiedotustilaisuuteen tulleiden toimittajien kysymyksiin.

– Ettekö pelkää, että superäly tuhoaa maailman? kysyi nuorten radio-ohjelman juontaja Terolta. Minttu ei ehtinyt kuulla Teron vastausta, sillä hänen käsivarteensa tarttui tunnettu rikostoimittaja.

– Oletteko varautuneet siihen, että tekoäly on pian teitä älykkäämpi? Jos tekoäly alkaa tehdä rikoksia, niin kumpi menee vankilaan, kehittäjä vai robotti? toimittaja kysyi.

– Olemme varautuneet siihen, että älyteknologiasta voi tulla globaali superriski, Minttu vastasi, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan analysoida riskien hallintaa.

– Entä jos robotit pystyvät joskus luomaan uusia robotteja? Se on kuule, Järvinen, Homo sapiensin tarun loppu se, rikostoimittaja totesi ja veti sormillaan kaulansa poikki.

– Oppiva tekoäly ja automaation robotit ovat pikkuisen eri asioita, Minttu napautti.

Rikostoimittaja hörppäsi aimo kulauksen kädes7

sään olevasta oluttölkistä. Tero oli ehdottomasti halunnut, että tarjolla oli pikkupurtavan, kahvin ja teen lisäksi myös viiniä ja olutta. Toimittajia oli hyvä voidella.

Minttu ei ollut varautunut tällaiseen vyörytykseen, vaikka totta kai hän oli arvannut, että projekti herättäisi mielenkiintoa. Näin pitkälle on päästy muutamassa vuodessa, Minttu ajatteli tyytyväisenä. Kukapa olisi uskonut silloin, kun ajatus omasta yrityksestä, Byroosta, alkoi itää. Se tapahtui pian Baltiaan ulottuneen ja vaaralliseksi muuttuneen pakomatkan jälkeen. Elämä lähti silloin kulkemaan vakiintuneempia uomia pitkin, ja seurustelu Pasin kanssa toi uudenlaista perusturvallisuutta. Ilman Pasin kannustusta en olisi uskaltanut toteuttaa ideaani.

Luova työyhteisö oli osoittautunut nerokkaaksi ideaksi. Ensiksi mukaan tuli Tero, johon Minttu oli tutustunut netin keskustelupalstoilla. Tero kehitteli silloin nettipelejä. Vili tuli osakkaaksi Teron suosituksesta. Hänen toimialansa oli mediamainonta, ja se sopi hyvänä lisänä konseptiin.

Carmen liihotteli mukaan siinä vaiheessa, kun Byroon toimistoa suunniteltiin. Hän sisusti toimitilat ja jäi.

Onneksi, Minttu ajatteli. Ilman Carmenia Byroo ei olisi Byroo.

Vili hivuttautui tungoksessa Mintun viereen.

– Katsos tätä! 900 tykkääjää ja lisää satelee huimaa vauhtia, yli kymmenen minuutissa! WOW! Vili oli heti rahoituspäätöksen selvittyä tehnyt 40 sekunnin YouTube-trailerin tekoälyhankkeesta. Hankkeen nimi oli vielä hakusessa, sillä Minttu ja Tero eivät olleet päässeet siitä yksimielisyyteen. Nimen pitäisi sopia verkkoon, kansainväliseen viestintään ja suomalais8

ten suuhun, eikä se saisi tuoda mieleen mitään seksiin tai rikoksiin liittyvää. Toistaiseksi projekti kulki nimellä ArtMint. Se oli tylsä yhdistelmä Art Media Byroosta ja tekoälyn englanninkielisestä nimestä Artificial Intelligence.

Carmen liihotteli italialaisissa korkokengissään, edustuskelpoisena kuten aina. Beigenvärinen kotelomekko verhosi viettelevästi hoikkaa, mutta sopivasti muodokasta vartaloa. Näyttävä kaulakoru oli todennäköisesti aito timantteineen päivineen. Hän tarttui kylmän viileästi lahjaksi saatuihin samppanjapulloihin ja vei ne turvaan keittiön jääkaappiin. Ne nautittaisiin oman väen kesken myöhemmin. Ei helmiä sopuleille.

Voi helkutti, miten vihaan tätä julkisuutta, Minttu mietti hermostuneena. Eilisiltaisessa tv-haastattelussa olin kuin puupökkelö Teroon verrattuna. Miten ihmeessä olisin voinut tietää, että haastattelu tehdään sinitaustaa vasten ja ettei siniseen saanut pukeutua? Kaikki siniset vaatteet muuttuivat ikään kuin läpinäkyviksi.

Mukana olisi pitänyt olla vaihtovaatteita, mutta eihän niitä ollut. Minttua puistatti vieläkin asukokonaisuus, jonka hän joutui lainaamaan tunnetulta tv-juontajalta.

Kamalan värinen pusero, musta, kireä bleiseri ja huivi, joka näytti kaulassa kuristussiteeltä.

Kaiken lisäksi studio oli ollut kuuma kuin pätsi ja deodorantti pettänyt täysin. Ryhti oli valahtanut, ja polvet retkahtaneet eri suuntiin. Apua! Pasi oli kyllä vakuuttanut, että olin ollut hyvä ja nätti, mutta se oli niin Pasin tapaista. Hän ei koskaan arvostellut muiden ihmisten ulkonäköä.

– Vakavasti puhuen, Järvinen, ei tarvinne odottaa kauaakaan, kun saamme lukea rikoksista, joita ihminen 9

on pannut viattoman robotin suorittamaan puolestaan.

Koska olemme siinä pisteessä? rikostoimittaja kysyi.

– Kauhutarinoita on kerrottu aina, kun jokin uusi tekninen vempain on saatu ihmiskunnan käyttöön, Minttu totesi sovinnollisemmin.

Minttua ärsytti miehen tapa käyttää sukunimeä.

Mikähän tehokeino se oli? Uusi muoti-ilmiö journalistien piireissä?

– Keskustelu tekoälyllä varustettujen robottien oikeuksista ja velvollisuuksista käy vilkkaana, ja niitä tutkitaan paljon, Minttu jatkoi ja yritti paeta toimittajaa Vilin selän taakse.

– Anteeksi, olisiko sinulla aikaa vastata muutamaan kysymykseen?

Mintun takana seisoi huomattavan pitkä, tyylikäs nainen kädessään pieni nauhuri. Nainen esitteli kohteliaasti itsensä ja kätteli tiukalla puristuksella. Hän oli Suomen suurimman talouslehden toimittaja, ja hänen erikoisalansa oli älyteknologia.

– Tuliko rahoituspäätös yllätyksenä? Byroonne on kansainvälisesti ottaen todella pieni ja tuntematon toimija. Tietääkseni teidät tunnetaan vain muutamasta pelistä ja nettimainoksista, toimittaja sanoi.

– Ei tullut, Tero ehti vastata ennen Minttua.

– Odotimme positiivista päätöstä. ArtMint pystyy lukemaan ja analysoimaan tuhansia sivuja tieteellistä tekstiä salamannopeasti, hän valisti toimittajaa, ja Minttu jatkoi selostusta kiitollisena Teron vetoavusta.

– Tieteellisiä artikkeleita julkaistaan tänä vuonna yli kaksi miljoonaa. Ihminen ei enää koskaan pysty hallitsemaan tuollaista tietomäärää.

– Mikä on tavoitteenne? Vai riittääkö pelkkä tekstien analysointi?

10

Tero vilkaisi Minttua sillä silmällä, että oli taas tämän vuoro vastata.

– Haluamme luoda tekoälyä käyttävän tutkimusassistentin, Minttu vastasi. – ArtMint hakee tutkimuksia monilta tieteenaloilta yhtä aikaa ja yhdistelee tietoja.

– Siinä sen sensaatiomaisuus piilee, Tero pisti taas väliin ja hymyili poikamaiseen tapaansa Mintulle. Hän tiesi, mikä Minttua vaivasi. Minttu ahdistui aina väkijoukoissa, ja nyt tämä supersosiaalinen tilanne oli mennyt överiksi. Minttu oli introvertein tyyppi, keneen hän oli tutustunut. Mutta Teron tuntemista ihmisistä sympaattisin ja persoonallisin.

– Tutkijoiden aika on rajallista, eikä enää kenenkään kannata käyttää aikaa tiedon etsimiseen ja valikoimiseen, Minttu jatkoi. Hän huomasi rauhoittuvansa.

Teron hymy ja toimittajan asialliset kysymykset helpottivat oloa.

– Millainen mahdollisuus tämä on Suomen taloudelle? toimittaja kysyi.

– Erinomainen mahdollisuus, Tero aloitti. – Alkuun pääsee pienellä pääomalla, ei tarvita miljoonien investointeja. Pitää olla vain tietokone, verkkoyhteydet, pilvipalvelut ja pari innostunutta, nerokasta tyyppiä.

Tero osoitti sormellaan ensin Minttua, sitten itseään ja virnisti. Toimittaja hymyili myötätuntoisesti.

Kameran salamavalo välähti pari kertaa. Minttu hieraisi silmiään ja pöyhäisi vaistomaisesti lyhyiksi leikattuja hiuksiaan. Tukka oli alkanut mennä käsittämättömällä tavalla kiharaan sen jälkeen, kun hän oli lopettanut kertaheitolla sen värjäämisen pikimustaksi. Pikimusta vaihe oli kestänyt viisitoista vuotta eli suurin piirtein puolet hänen elämästään. Kuinkahan moneen 11

tiedotusvälineeseen kuvani ovat jo levinneet? Olen takuuvarmasti kaikissa fotoissa ihan hirveän näköinen, Minttu hermoili.

Vili puikkelehti hälisevän ja nauravan vierasjoukon läpi Teron ja Mintun luo.

– Tulkaa keittiöön, minulla on tärkeää asiaa, Vili sanoi vakavana.

– Mikä nyt? Tero kysyi. – Olet kalpea kuin olisit nähnyt robotin heräävän henkiin.

Vili ei vastannut vaan kääntyi ja lähti kohti keittiötä. Minttu ja Tero seurasivat hämmentyneinä perässä.

– Arttu on kuollut, Vili töksäytti heti, kun oli sulkenut keittiön oven. – Henkka soitti. Oli yrittänyt ensin sinun numeroosi, Tero.

– Voi ei! Tero huudahti ja painoi kädet silmilleen.

Minttu katseli miehiä hämillään.

– Henkka on Tukholmassa kongressissa puhumassa ja sai sinne tiedon poliisilta. Luultavasti onnettomuus, Vili sanoi ja kietoi kätensä lohduttavasti Teron olkapäiden ympärille.

Arttu oli ollut ala-asteelta asti Teron parhaita kavereita. Minttu oli tutustunut Arttuun paljon myöhemmin, Teron ja Vilin välityksellä.

– Arttu on pudonnut jyrkänteeltä. Yli kymmenen metrin pudotus. Mitään ei ollut tehtävissä, kun pelastajat pääsivät paikalle, Vili kertoi.

– Ei voi olla totta, Tero sanoi ääni väristen. – Arttuhan on liikkunut luonnossa koko pienen ikänsä. Missä onnettomuus tapahtui?

– Haudankalliolla, Vihdissä. Varmaan lähellä sitä paikkaa, jossa retkeiltiin kesällä, Vili sanoi.

– Arttu on liikkunut niissä maisemissa pikkupojas12

ta asti. Ihan käsittämätöntä, Tero totesi.

– Otan osaa, Minttu sai kakistettua. Hän muisti hauskan näköisen, pisamanaamaisen nuoren miehen, jolla oli aina jotakin mukavaa sanottavaa kaikille läsnäolijoille.

– Me olimme muutama viikko sitten Teron kanssa Artun ja Henkan hääjuhlissa, Vili selitti Mintulle. Minttu nyökkäsi vaitonaisena. Hän muisti raapustaneensa nimensä onnittelukorttiin.

– Hänhän oli ympäristöpuolueen aktiivinen jäsen, Minttu totesi ja yritti kelata muististaan lisätietoa Artusta.

Mikä Artun sukunimi on, Minttu mietti. Hän oli aina lukenut mielellään Artun blogeja. Tämä oli ollut innokas twiittaaja ja ladannut paljon kuvia Instagramiin.

Seuraajien määrä oli kasvanut sen jälkeen, kun Artun ja Henkan liitto oli julkistettu.

Arttu ei ollut jättänyt luonnon saastuttajia rauhaan, vaan oli napannut hanakasti kiinni poliitikkojen tekemättä jättämisistä. Minttu muisti, että pari viikkoa sitten Arttu oli ottanut kiivaasti kantaa radioaktiivisia aineita vuotavien kaivoksien ongelmiin television ajankohtaisohjelmassa.

– Jääkää tänne ihan rauhassa, Minttu sanoi karhealla äänellä Terolle ja Vilille. Hänen vahvuuksiinsa ei kuulunut itkevien miesten lohduttaminen. – Heitän vieraat ulos. Tätä rumbaa on kestänyt ihan riittävän pitkään.

13

2 KRP:n kyberrikosten torjuntayksikön päällikkö Pasi Nurmisella oli levoton olo. Vielä levottomammaksi hänet teki se, että hän ei ollut varma, mikä häntä vaivasi. Hän istui työhuoneessaan Vantaalla ja tuijotti juuri asennettua uutta tietokonettaan.

Pasi oli nähnyt uutisen netissä, mutta sivuuttanut sen saman tien. Tapaus oli, ainakin vielä, paikallisen poliisin päänsärky, vaikka uhri oli paikkakunnan tunnetuimpia julkkiksia, viime vaaleissa Savo-Karjalasta äänivyöryllä eduskuntaan valittu populistipuolueen kansanedustaja Jaakko Kettunen. Miestä oli isketty puukolla keskellä yötä ja keskellä kaupunkia. Tapaus sai lopullisen, surullisen käänteen, kun Kettunen menehtyi Joensuun keskussairaalassa tajuihinsa tulematta.

Pasi otti käteensä työpöydällä lojuvan stressipallon ja pyöritteli sitä kädessään. Minttu, Sampo ja Roomeo olivat antaneet sen hänelle isänpäivälahjaksi viime vuonna. ”Toivottavasti pallolle ei tule jatkuvaa tarvetta”, oli nallekortissa lukenut.

Poliisien salaisessa Facebook-ryhmässä rikosta reviteltiin jo hanakasti, ja se ärsytti Pasia. Ryhmä näytti kasvavan koko ajan, ja enemmän tai vähemmän rasistinen kommentointi lisääntyi. Nyt Kettusen taposta syytettiin täysin heppoisin perustein turvapaikanhakijoi14

ta. Jos joku hölösuinen poliisi möläyttäisi epäilynsä ääneen, niin media tarttuisi aiheeseen haukan lailla.

Pasi vilkaisi tyhjää kahvimukia pöydän kulmalla.

Muumipappamuki kaipasi sekä pesua että tuoretta kahvia. Vuorinen jaksoi vinoilla Mintun antamasta mukista ja väitti ihan vakavissaan, että se oli naisellinen vihje perheenlisäykseen liittyvistä toiveista. Olisikin, Pasi ajatteli. Mutta jos Minttu jotakin synnyttäisi, niin se olisi ikävä kyllä tekoälyllä varustettu, söpön näköinen robottivauva.

– Sääli, että paratiisiin mennään ruumisvaunuilla! Vuorinen avasi oven tapansa mukaan koputtamatta. Hän seisoi oviaukossa kahvimuki kädessään ja nojasi ovenpieleen ikään kuin pelkäisi kaatuvansa ilman tukea.

– Mitä helvettiä sinä tuolla tarkoitat? Pasi kysyi ja katsoi pitkäaikaista työkaveriaan pilke silmäkulmassaan.

Vuorinen oli hyvä tyyppi, jos ei ottanut häntä liian vakavasti. Hän edusti vanhaa kunnon rikostutkijakaartia ja oli päässyt torjuntayksikköön pitkän kokemuksensa ansiosta.

– Jerzy Lec oli itseironian kuningas ja loistava aforismien kirjoittaja. Hän ennusti Eurooppaa rasittavan terrorismiaallon jo ajat sitten, Vuorinen sanoi. – Mutta asiaan, mitä ihmettä Joensuussa tapahtuu?

– Siellä voi syntyä väkivaltaisia yhteenottoja Kettusen murhan takia, Pasi vastasi ja yritti vaivihkaa tunkea stressipallon paperipinon alle. – Pelkään, että piru pääsee irti.

– Piru on jo irti, Vuorinen kuittasi. – Mamuvastaiset ovat liikekannalla ja keräilevät joukkoja ja pesäpallomailoja Joensuussa. Aikovat käydä tervehtimässä vastaanottokeskuksen väkeä. Kyse on tuskin kotouttamista 15

edistävästä toiminnasta, Vuorinen jatkoi ja etsi muististaan tilanteeseen sopivaa Jerzy Lec -siteerausta. Miten harjoittaa muistia niin että oppii unohtamaan?

– Netissä levitetään täysin hatusta vedettyjä väitteitä Kettusen puukottajasta, Pasi tuhahti pahantuulisena.

– Mutta eiköhän siellä järki voita ja suut pidetä supussa siihen asti, kun faktaa alkaa olla tarjolla. Ohjeistin joensuulaisia hillitsemään porukkaa ja jättämään tapauksen kokeneempien poliisien käsiin.

– Minulla on pahoja väristyksiä sisuskaluissani, Vuorinen paljasti silmiään siristäen ja nojasi edelleen rennosti ovenpieleen. Hänellä oli jalassaan kuluneet farkut ja satoja kilometrejä taivaltaneet mustat, pölyiset lenkkarit. Hieman harmaantuneet, karheat hiukset harottivat jakauksen kohdalta topakasti ylöspäin. Parransänki oli parin päivän mittainen, ja deodorantti ei taatusti hajusteetonta.

– Saimme todennäköisesti torpattua trollitehtaan villit uutiset Suomen viimeisimmästä Nato-kytköksestä.

Mitähän siellä keksitään seuraavaksi?

– Enpä menisi arvailemaan, kun vain taivas on kattona, Pasi totesi. Hän vilkaisi mukiaan. Vuorisen kahvin tuoksu herätti kofeiinin himon.

Vuorinen jatkoi raportointia ja kertoi, että pojat olivat bonganneet satoja vääriä huhuja verkossa. Yksi trollitehdas väitti, että presidentti ja hallitus olivat sopineet salaisesti, eduskunnan tietämättä, Naton sotaharjoituksista itäisellä Suomenlahdella yhdessä Viron kanssa. Levitettiin myös huhua, että Suomen ja Viron välille puuhattiin kaikessa hiljaisuudessa puolustusliittoa.

Pasilla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, mistä ilmansuunnasta tätä puppua lähetettiin.

16

– Valeuutiset eivät ole vain tämän päivän ongelma, Vuorinen huomautti ja istahti rojahtaen Pasin vierastuolille. – Ongelmasta on näyttöä jo antiikin ajoilta, keskiajasta puhumattakaan.

– Konkretiaa Vuorinen! Pasi naurahti kuivasti ja tiesi saavansa rikostutkijalta napakan historiallisen yleiskatsauksen. Vuorinen oli rikkiviisas persoona, joka pystyi saivartelemaan missä tilanteessa tahansa ja lähes mistä tahansa.

– Merkittäviä valeuutisia on jäljitetty 600-luvulle, Vuorinen aloitti ja veti nenänsä kautta henkeä ennen kuin jatkoi. Hän nojautui hieman eteenpäin ikään kuin paljastaisi suurenkin uutisen.

– New York Sun -lehti julkaisi vuonna 1835 artikkeleita tähtitieteilijästä, joka oli muka havainnut kuussa outoa elämää. Valeartikkeleilla houkuteltiin lehdelle uusia tilaajia. Kampanja oli menestys. Lehti kärsi vain pieniä tappioita sen jälkeen kun myönsi, että huijausta koko sarja.

– Valeuutisten tehtailijat murtavat vielä koko lakia kunnioittavan yhteiskunnan, Pasi sanoi synkästi. – Nyt luetaan uutisista vain otsikot, ja niin sanottua oikeaa tietoa hankitaan Facebookista ja twiiteistä. Ja nettiterrori kukoistaa.

– Valeuutiset vastaavat paremmin ihmisten odotuksiin ja ovat jännittävämpiä kuin oikeat uutiset. Niin se on Nurminen. Turha meidän on räpiköidä vastaan.

Pasi nousi ja tarttui mukiinsa. Hän vilkaisi sälekaihtimen viiruttamaa maisemaa. Taivas oli paksun pilvimassan peitossa, eikä aurinkoa ollut luvassa lähipäiviksi.

Intiaanikesä oli loppumassa käsittämättömän nopeasti.

Ensi viikonlopuksi oli luvassa myrsky, jonka pelättiin ai17

heuttavan suuria tuhoja länsirannikolla. Ilmatieteen laitos oli jo ehtinyt antaa sille ristimänimen.

Pasi venytteli jäseniään ja vilkaisi sinisen kauluspaidan alle kasvanutta vatsakumpuaan. Pitäisi ehtiä lenkille jossakin vaiheessa. Kateeksi kävi tuo Vuorinen, joka aloitti lenkkeilyn ja maratonille treenaamisen ihan tuosta vain, muutama kuukausi sitten. Mies oli laihtunut ja reipastunut kaikin puolin. Ties vaikka olisi löytänyt uuden naisenkin. Tämä saamarin istumatyö veti kunnon pohjalukemiin. Mintun Byroossa kävi hieroja kerran kuussa firman laskuun. Hieno idea, Pasi ajatteli, mutta valtion leivissä saisi tuollaisen ehdottamisesta hullun leiman.

– Pyysin Joensuun porukkaa seuraamaan tarkkaan myös Tor-verkkoa. Sinne voi hyvinkin ilmaantua vihjeitä Kettusen kohtalosta. Joku voi ruveta elvistelemään.

– Siellä pyörii kaiken maailman sekopäitä, Vuorinen sanoi ja korosti sanaa sekopää. – Joku ehdotti, että mamuille pitäisi saada hihamerkit.

– Mennään kahville, minäkin tarvitsen kofeiinia!

Päivästä tulee takuuvarmasti harvinaisen vittumainen, Pasi totesi, kuten hänellä oli viime aikoina ollut tapana.

18

3 Markus Hellsten kierteli hybridiautollaan hermostuneena Turun Yliopistonmäellä parkkipaikkaa etsien. Hän oli vähällä ajaa ruudusta peruuttavan pakettiauton perään. Hitto! Eikö tuo saamarin kuski osaa kääntää päätään! Markus antoi äänimerkin soida. Käsittämätöntä, että täällä ei ollut vieraileville luennoitsijoille varattuja parkkipaikkoja.

Pakettiauto pääsi piha-alueelta kadulle ja vaalea Audi sujahti Hellstenin ohi tyhjäksi jääneeseen ruutuun.

– Nyt riittää, hän manasi ääneen. – Edes Helsingissä ei ole näin röyhkeitä kuskeja. Totta on, mitä piireissä puhutaan. Turku on Suomen persreikä!

Markus Hellsten kurvasi kiukkua puhisten ramppia ylös hallintorakennuksen viereen ja pysäköi sakkopaikalle suurten, lasisten pariovien eteen. Hän pamautti oven kiinni ja marssi sisälle. Hetken kuluttua hän palasi pysäköintilupalappu kädessään ja tuuppasi sen etuikkunalle näkyviin.

Kello oli kymmentä vaille yksi, luento alkoi parinkymmenen minuutin kuluttua ja kurniva nälkä haittasi jo ajatuksen kulkua. Moottoritie oli ollut rekkaonnettomuuden vuoksi tukossa, ja hän oli joutunut seisomaan jonossa melkein tunnin. Käsittämätön kaaos! Taas hyvä osoitus siitä, ettei Suomessa hallita hommia. Saksassa 19

tilanne olisi ollut ohi hetkessä. Siellä osattiin organisoida.

Markus katsoi kahta rakennusta yhdistävää käytävänomaista niveltä. Siellä pitäisi olla kahvio tai ainakin siellä oli sellainen lähes kolmekymmentä vuotta sitten, kun hän viimeksi oli täällä. Hän aloitti opiskelunsa Turun yliopistossa, koska ei päässyt lukemaan haluamiaan aineita Helsinkiin, mutta muutti heti takaisin pääkaupunkiin, kun opintopaikka heltisi. Turku oli stadilaiselle tuppukylä, ahdistava ja sisäänpäin lämpiävä. Minulla ei ole juurikaan mukavia muistoja Turun ajoilta, Markus tajusi kampuksella seistessään.

Markus Hellsten harppoi portaat ylös, löysi kahvion, osti juustosämpylän ja ison kupin vahvaa, vastakeitettyä, hyvältä tuoksuvaa kahvia. Hän mietti, ottaisiko esiin läppärinsä ja tarkistaisi vielä muutaman kohdan luennostaan, mutta päätti ensin selata uutisia puhelimestaan. Liikenneonnettomuus ykköstiellä oli hyvin esillä, mutta ei mitään muuta kiinnostavaa. Hän sujautti puhelimen tummansinisen villatakkinsa taskuun. Markus pukeutui mieluiten eettisyydellä ratsastaviin ruotsalaismerkkeihin.

– Anteeksi, onko tässä vapaata? hikisenä puuskuttava nainen katsoi kysyvästi tarjotin kädessään Markusta.

– On, ole hyvä, Markus sanoi ja viittasi väkinäisesti tyhjään tuoliin päin.

Nainen laski tarjottimen pöydälle ja haukkasi saman tien aimo palan kinkkusämpylästä. Hän vilkaisi anteeksipyytävä ilme kasvoillaan Markusta.

– Kauhea nälkä ja luento alkaa ihan just, nainen selitti ruoka suussa.

20

– Samat sanat, Markus sanoi. Häntä inhotti naisen tapa tunkeutua toisen pöytään. Perällä olisi ollut ainakin yksi tyhjä pöytä. Vielä inhottavampaa oli katsella toista ihmistä ruoka suussa.

Nainen ei näyttänyt opiskelijalta vaan kymmenen kilometrin taivallukselta tulleelta vaellusoppaalta, joka oli kadottanut sivistyneet käytöstavat metsätaipaleelle.

– Hesalainen? nainen kysyi ja tuijotti Markusta häpeämättä harmailla silmillään.

– Tunnustan, Markus naurahti. – Mutta älä pelkää, että rasittaisin läsnäolollani Turkua pitkään. Tulin tänne vain pitämään luennon ja lähden sen jälkeen takaisin.

– Hesalaise ol kaik iha samallaissi. Ne pelkkävä jäädä Turkku piremmäks aikka. Mut mä voin paljasta sul suure salaisuure. Murre ei tartu! nainen nauroi. – Mä rakasta tätä murret, mut ain ku avaan suuni turuks, ni mua piretä typeryksenä. Länssuamalaise kursailun jälkke mä opetteli oikkiaa suamee.

Markus vilkaisi naista tarkemmin. Oliko hänessä jotain tuttua? Silmissä ja katseessa? Ei mikään tyyppiesimerkki yliopistojen jatko-opiskelijoista, joista muutamat jäivät pyörimään käytäville ja kuppiloihin vuosikausiksi.

– Oletteko yliopiston henkilökuntaa? Markus kysyi ja yritti saada ääneensä kohteliaan sävyn. Hän ei aikonut selitellä tutkimuksiaan vaan nousi seisomaan niin rivakasti, että tuoli oli vähällä kaatua.

– Herra isä, näytäks mä assistentilt! nainen huudahti, ja parissa naapuripöydässä hymyiltiin huvittuneina.

Markus nyökkäsi naiselle hyvästiksi ja lähti kohti luentosalia. Nurmela-saliksi nimetyn auditorion ovesta 21

valui jo opiskelijoita tasaiseen tahtiin. Markus huomasi tutun professorin istuvan etupenkillä ja keskustelevan innokkaasti vieressään istuvien nuorten kanssa. Mies oli hänen mielestään hyväntahtoinen idiootti, mutta oli mukava nähdä, että Studia Generalia kiinnosti. Yliopistopiireissä oli yllättävän paljon typeryksiä, ja joskus hänestä tuntui, että niitä oli vielä enemmän kuin yritysmaailmassa.

Markus astui kateederille ja hälinä loppui kuin seinään. Hän oli päättänyt aloittaa esityksensä muutaman minuutin pituisella videolla ja jatkaa sitten huolellisesti rakennettua puhettaan kestävyystieteen perusteista.

Termejä, analysointia, tavoitteita.

Videon alussa oli kuvaa vaatetehtaan romahtamisesta Bangladeshissa. Yli tuhat alaikäistä tyttöä ja naista hautautui raunioihin. Paljon lähikuvia tuskissaan huutavista työntekijöistä.

Markus pisti tyytyväisenä merkille, että luentosalista alkoi kuulua ahdistuneita huudahduksia.

Seuraavassa kuvassa oli ilmiliekeissä vaatetehdas, jossa valmistettiin t-paitoja, puseroita ja tunikoita länsivientiin. Lukittujen ovien takana kärventyi hengiltä toista sataa nuorta naista.

Kuva siirtyi trendikkääseen ravintolaan. Tyylikkäästi pukeutunut mies istui päivällisellä. Miehen puhelin soi. Hän sai tiedon romahtaneesta tehtaasta ja vilkaisi puhelimestaan videokuvaa onnettomuudesta. Mies joi kulauksen viiniä ja alkoi soitella. Hän etsi vuokrattavaksi uutta tehdasrakennusta, uusia ompelukoneita ja työntekijöitä samalta slummialueelta. Palkaksi hän tarjosi 30 dollaria kuussa, työpäivän pituudeksi hän ilmoitti 16 tuntia. Kun hinnasta ei päästy sopimukseen, mies 22

uhkasi siirtää tuotannon toiseen maahan.

Markus Hellsten aisti luentosaliin laskeutuvan videon aiheuttaman tyrmistyksen. Hyvä alku luennolle, tätä tyyliä on syytä jatkaa. Herkimmät eivät pystyisi pyyhkimään videon kuvia muististaan. Hyvästit Gutenbergille ja tylsille PowerPoint-esityksille, videoissa on potkua, Markus ajatteli ja vilkaisi kahvilassa tapaamaansa naista, joka istui silmät pyöreinä eturivissä. Hänelle tuli jo toistamiseen outo tunne, että oli tavannut naisen jossakin.

Markus aloitti puheensa. Luentosaliin kerääntynyt väki pysyi hereillä melkein kaksi tuntia kestävän esityksen ajan, jonka päätteeksi hän läväytti läppärinsä kiinni.

– Kiitos valppaudestanne! Luennon aluksi esittämäni minidokumentti siirtyy YouTubeen, Markus ilmoitti tyytyväisenä. – Voitte jakaa sitä mielin määrin omilla sivuillanne.

23