DA_13_Stones

Dante’s Angels Thirteen Stones

“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.”

OSA 1 2008 AD Kesäkuun 11 Kello 21.00 Egypti, Sahara

Oli ilta. Pimeys laskeutui hiljakseen Saharan aavikon ylle, luoden rauhoittavan hiljaisuuden ja tervetulleen viileyden kuumaan päivään. Päivä eläimet pakenivat pesiinsä pois yöllisten petojen tieltä, joiden murahtelu kantoi kaukaisuudesta eräälle tietylle keitaalle, jossa näytti tapahtuvan jotain... Sinne oli kerääntynyt muutamia synkkäasuisia ja salaperäisiä hahmoja, jotka keskustelivat vaivihkaisella äänellä keskenään, jollain lukuisista Afrikan puhutuista kielistä. Joukko hiljentyi hetkeksi, kun keitaalla sijaitsevan valkoisen teltan läppä avautui ja ulos astui kaksi tyylikkäästi pukeutunutta länsimaista naista, jotka olivat molemmat pukeutuneet vaaleaan housuasuun, johon kuului leveälahkeiset housut sekä rennon oloinen vaalea paita. Vöinään heillä oli kultaisista renkaista valmistetut punokset. Ensin tulleen naisen silmillä oli mustat aurinkolasit ja hänen kullanruskeat hiuksensa oli sidottu monesta eri kohdasta kiinni, ja ne ylettyivät jopa ehkä hänen lanteilleen saakka. Toisella taasen oli tummanpunaiset hiukset, jotka oli punottu muodikkaalle nutturalle niskaan. Myös hänellä oli aurinkolasit mukana, mutta jostain syystä toinen ei katsonut tarpeelliseksi pitää niitä silmillään vaan ne oli nostettu ylös pään päälle.

Oli hiukan hämmentävää huomata noiden ilmeisen varakkaiden naisten olevan täällä, keskellä ei mitään, Afrikan sydämessä, Nigerin lähellä olevalla aavikolla, jolla päivät olivat polttavan kuumia ja yöt jäätävän kylmiä. Mutta täällä he näyttivät vain olevan ja ilmeisesti myös tietävän miksi. He kävelivät rohkeasti tummaihoisten miesten luokse, välittämättä ollenkaan turvallisuudestaan, vaalean naisen pysähtyessä ensin ja punatukkaisen jatkaessa vielä hieman lähemmäksi miehiä, jotka seurasivat naisten liikkeitä silmät tarkkana. Pian hänkin pysähtyi, ilmeisesti odottamaan jotain. Kohta miehet hajaantuivatkin hieman ja heidän joukostaan naisen eteen ilmestyi hyvin pieni, hermostuneen oloinen mies, jolla oli likaiset, mustat hiukset ja pieni pukinparta ja silmät, jotka harottivat erisuuntiin. Miehen nenä oli terävä ja piirteet olivat leveät. Ei mitenkään erityisen komea mies, mutta juuri häntä naiset olivat tulleet tapaamaan. ”Richeliun, onko sinulla ne?” Nainen puhkesi puhumaan ranskaa amerikkalaisella korostuksella, joka sai pidätellyn tirskahduksen kuulumaan odottavan naisen suunnalta. Punatukkainen ei kiinnittänyt mitään huomiota kumppaniinsa, mutta muutama mies alkoi luomaan epäileviä katseita toisen naisen suuntaan, joka yritti korjata äännähdyksensä hienoiseen yskähdykseen. ”O-o-on, neiti La Cordé.” Mies änkytti jotain, kaivaen sitten likaisen takkinsa taskusta esiin pienen, sinisen pussin, ojentaen sen sitten edessään olevalle naiselle. Nainen otti samean pussin vastaan, nyökäten sitten miehelle. Tämän jälkeen hän kääntyi kohti odottavaa ystäväänsä, muodostaen huulillaan muutamia sanoja tälle. Lähettyvillä töllistelleen miehet eivät viestiä ymmärtäneet, mutta vaalea nainen nyökkäsi kävellen sitten toisen luokse. Punatukkainen avasi pussin varovasti ja kaatoi sen sisällön kädelleen, liikutelleen 1

esineitä sitten hiukan, vaalean naisen nostaessa aurinkolasejaan vilkaistakseen nopeasti niiden alta. Hetken nainen tuijotti pieniä esineitä ilmeettömänä, nostaen sitten katseensa ylös ja loi hyvin selväsanaisen katseen toiseen naiseen. Vähän aikaa nuo katselivat toisiaan, punatukkainen pudotti esineet takaisin pussiin sulkien sen sitten tiukasti ja kääntyi kohti kalpeaksi valahtanutta miestä. ”Richeliun, missä loput kivet ovat?” Nainen sanoi vaarallisen tyynesti, astuen lähemmäksi miestä, joka nielaisi äänekkäästi ja yritti vältellä naisen tiukkaa katsetta. ”Ne... mi-minä...” Pieni mies yritti selittää jotain, mutta livahti nopeasti jonkun korston selän taakse, nähdessään vaalean naisen astuvan myös lähemmäksi häntä. ”Niin...” ”Ne oli pakko myydä, kyseessä oli henkeni! Sain juuri ja juuri pelastettua nämä.” Mies alkoi uikuttamaan, saaden näin korstot liikehtimään levottomasti ja ehkäpä jopa hiukan odottavasti. Kovin usein näillä leveyksillä ei nähnyt vaaleaihoisia naisia, ja nuo kaksi olivat varsin edustavia, vaikkakin vaikuttivat rikkailta ja hemmotelluilta. ”Ja miksi kuivittelet, että henkesi ei nyt ole kyseessä?” Vaalea nainen puuttui puheeseen pehmeällä, uhkaavalla äänellä, sujauttaen kätensä rennon oloisesti kohti housujensa taskuja, jatkaen sitten lähes samaan hengen vetoon: ”Sopimukseen kuului, että ostamme kaikki 13 kiveä ja tässä on vain neljä.” ”Te ette voi! Sanoinhan, että minulla on vain neljä, muut on myyty.” Mies keräsi rohkeutensa nähdessään joukkonsa kerääntyvän kahden, vaarattomalta näyttävän naisen ympärille, sulkien näiltä siten pakotiet. Joka puolella kimalteli ilkeän näköisiä veitsiä ja miekkoja, ja jopa muutama tuliase oli kohdistettu naisia kohti. ”Osat ovat tainneet vaihtua, vai mitä neidit?” Pukinpartainen, sottainen mies vinkaisi äänellä, joka ei ollenkaan vaikuttanut niin voitonriemuiselta kuin sanat. Punatukkainen nainen hymyili aurinkoisesti samalla, kun vaalea nainen naurahti pilkallisesti. ”Rakas Richeliun, kai tiedät, että neiti De Ávor voi surmata teidät ennen kuin kukaan palkkalaisistasi ehtii edes asettaan nostaa?” Punatukkainen nainen sanoi hymyillen samalla, kun vaalea nainen nosti virnistellen kätensä pois taskustaan, jonkin välähtäessä metallisesti hänen kourassaan. ”Enpä usko.” Naiset säpsähtivät hiukan. Tuo ääni ei ollut kuulunut ruipelon suunnalta... Syykin selvisi pian, kun vaalea nainen tönäistiin eteenpäin, ja hänen takaansa paljastui hyvin erikoisen näköinen mies. Tämä oli pukeutunut mustaan asuun ja hänen ihonsa oli yllättävän kalpea. Miehellä oli mustat, taaksepäin sliipatut hiukset ja hailakan siniset silmät. Kaikkein huomiota herättävintä miehessä oli kuitenkin tämän nenä, joka oli, sanoisiko sitä nyt suureksi ja koukkuiseksi. Kaikesta huolimatta miehessä oli jotain luihua vetovoimaa.

Mutta ääni ei ollut kuitenkaan kuulunut tämän suusta. Pian punatukkainenkin tunsi rajun tuuppauksen selässään, joka lähes lennätti hänen polvilleen. Hän joutui ottamaan tukea kumppanistaan, että olisi pysynyt pystyssä. ”Tulittehan te monsieur, viimein.” Ruipelo mies huudahti niin helpottuneella äänellä, että kaksikon kasvoille nousi vastustamattomasti hymy. Tuo mies todellakin tuntui pelkäävän heitä. Kysymys tosin kuuluu, että miksi? ”Sinusta ei ole sitten mihinkään Richeliun.” Tummaääninen mies sanoi huokaisten teatraalisesti ja ilmestyi viimein naisten eteen, katsellen näitä vinosti hymyillen. Vaaleaihoisella miehellä oli punertavat, siististi leikatut hiukset ja kylmän haaleat silmät, sekä korkeat poskipäät. Hän oli pukeutunut tyylikkäästi peigen värisiin housuihin ja bleiseriin sekä valkoiseen paitaan ja hiekan ruskeaan kravattiin. ”No niin, neidit. Kertoisitteko, keitä te olette oikeasti?” Mies huiskutti kasvojaan valkoisilla käsineillään mitellen kaksikkoa katseellaan. Kun kumpikaan ei vastannut mitään, mies teki pienen liikkeen kädellään ja vaalean naisen kaulalle kohosi miekka, jonka luihu laiheliini oli vetäissyt esiin kävelykepistään. ”Oikeiden La Cordén ja De Ávorin ruumiit löydettiin Niilistä. Joten teidän on turha jatkaa pikku esitystänne.”

Naiset vilkaisivat toisiaan kummissaan. Ruumiit? Eivät he olleet tappaneet kahta naista, joksi olivat muuttuneet, vain tainnuttaneet ja sitoneet. Kun vastausta ei kuulunut vieläkään kaksikon suusta, laiheliini painoi miekkansa hieman syvemmälle viiltäen pienen haavan vaalean naisen kaulaan, saaden aikaan pienen verinoron. ”Arvon leidit, minulla ei ole aikaa tällaiseen...” Mies oli hetken aikaa hiljaa, näyttäen pohdiskelevan tilannetta, kunnes näytti tulevan johonkin päätökseen. ”Henkilöllisyydellänne ei toisaalta ole väliä. Leikitte väärän hepun kanssa. Minä saan rahat ja kivet lähtevät 2

eteenpäin, kohti parempaa ostajaa.” Hän astui lähemmäksi naisia, jatkaen sitten hymyillen vinoa hymyään. ”Kummalla teillä on pussi?” Varmuuden vuoksi luihu miekkamies astui hieman lähemmäksi vaaleaa naista, pitäen miekkaa edelleen hänen kurkullaan. ”Älkää viitsikö... Kumppanini ei ole niin kärsivällinen kuin minä...” Mies kohotti kulmaansa, katsellen tiukasti kaksikkoa. Myös Richeliun oli ilmestynyt esiin ja hymyili voitonriemuisesti kaksikolle. Vaalea nainen käänsi aurinkolasien takaa katseensa heidät pettäneeseen lurjukseen ja kohotti kätensä ylös antautumisen merkiksi. ”Okei, okei. Ei tarvitse alkaa kovakouraiseksi. Me olemme vain kaksi vaaratonta naista keskellä aavikkoa.

Noin suuria elkeitä ei tarvita.” Vaalea nainen alkoi penkomaan jotain taskuistaan, kumppaninsa katsellessa hieman ihmetellen tätä. Kun vaalea nainen näki seuralaisensa hämmentyneen katseen, hän vain iski silmää ja jatkoi etsimistä. ”Noh, mikä siellä kestää?” Punertavahiuksinen mies teki virheen ja astui kärsimättömästi naisen luokse.

Myös laiheliinin huomio oli hetkeksi keskittynyt pussin etsimiseen ja se muutti tilanteen huomattavasti naisille edullisemmaksi. Kuului hiljainen suhina, joka varoitti kahta naista syöksymään maahan, pahisten jäädessä katsomaan hämmentyneesti naisten syöksyä. Ennen kuin laiheliini ehti mitenkään reagoida uhrinsa maastoutumiseen, jokin iski kovalla voimalla hänen miekkaa pitävään käteensä ja se sai hänet irrottamaan otteensa miekasta, joka putosi hiekkaan. Se riitti punatukkaiselle naiselle, hänen kierähtäessä nopeasti kohti miekkaa, tavoitellen sen kahvaa. Tosin myös miekan oikea omistaja oli jo havahtunut säikähdyksestä ja hän syöksyi maahan, yrittäen ottaa miekan ennen punahiuksista. Valitettavasti hän ei ottanut laskuun vaaleaa naista, joka makasi hänen edessään maassa ja tajusi miehen aikeen samalla hetkellä, kun tämä lähti liikkeelle. Nainen kierähti kohti miekkaa, ottaen sitten siitä kiinni ja heittäen sen liukumaan punatukkaisen naisen haparoivien käsien väliin. Heti hänen tuntiessaan miekan kahvan kädessään, nainen syöksyi ylös kohti laiheliinia, joka näytti hieman menettäneen itsekontrollinsa nähdessään miekkansa jonkin toisen kädessä. Joten tämä syöksyi hullun kiilto silmissään kohti vaaleaa naista, jonka ansiosta miekka oli hänen ulottumattomissa.

Jostain kuului kimeä huudahdus, joka sai Monsieurin ja Richeliunin kiinnostuksen kohdistumaan muualle kuin edessä tapahtuvaan näytelmään, joka oli juuri päättymässä navakkaan potkuun kohti luihun laiheliinin vatsaa... ”Kiitos.” Vaalea nainen sanoi, kierähtäen pois laiheliinin tuskasta käpertyneen ruumiin alta ja ottaen vastaan punatukkaisen ystävänsä avun, tämän tarjotessa kättään toiselle. ”Ei mitään.” Nainen hymyili vastaan, loikaten sulavasti pois mustan miehen ruosteisen sapelin tieltä, ja iskien laiheliinin miekan kohti onnettoman kaulaa. Miekka päästi matalan suhahduksen, leikaten siististi pään irti. Hetkeksi punatukkainen jäi tuijottamaan eteensä aukeavaa näkyä ja siirsi sitten kunnioittavan katseen miekan veriseen terään, joka heijasti kuun valoa. ”Tämä on mahtava miekka...” ”No ihan varmasti on, mutta voisitko mitenkään ihailla sitä joskus toiste?” Vaalea nainen ähkäisi, tarttuen erään hyökkääjän hiuksiin ja viiltäen tältä kädessään olevalla heittoveitsellä kurkun auki. Tämän jälkeen nainen pudotti tylysti ruumiin maahan, kääntyen kohtaamaan seuraavan uhrinsa.

Taistelu ei kestänyt kovin pitkään, kun kaksikko oli aikansa tanssinut kuolettavaa tanssiaan, iskien aseilla eteen ja taakse tulevia, alkoivat lurjukset todellakin jo kunnioittavat naisten taitoa ja he lähtivät lipettiin ”tyynesti” huutaen. ”Great. Nämä ovat taas tätä laatua. Ei minkäänlaista omantunnon arvoa tai häpeää siitä, että luikkivat pakoon juuri kun hauskanpito oli alkamassa...” Vaalea nainen puuskahti, vetäisten sitten otsaansa veritahmaisen viivan, pyyhkiessä hiuksia silmiltään. ”Ja sekö on paha asia?!” Punatukkainen loi katseen virnistelevään kumppaniinsa, kunnes heidät keskeytti tyly ääni ja vaalean naisen kurkulle ilmestyi jostain ilkeän näköinen metsästysveitsi. ”Nyt loppui leikki.” Pahiksen oli jotenkin onnistunut hiipimään hänen taakseen huomaamatta. ”Ei kai taas...” Vanginnut huokaisi turhautuneena jatkaen sitten: ”Ettekö te koskaan keksi mitään muuta kommenttia kuin ”Enpä usko” tai vielä klassisempi ” Nyt loppui leikki”. Seuraavaksi sanot varmaan että ” Osat ovat vaihtuneet” tai jotain yhtä omaperäistä?”

Punatukkainen nainen purskahti nauramaan, joka tosin keskeytyi tukahtuneeseen ähkäisyyn, luihun 3

laiheliinin lyödessä naista navakasti kylkiluiden alle, saaden tämän käpertymään tuskasta. ”Mis...” Enempää mies ei ehtinytkään sanoa, kun vuorostaan hänen kaulalleen ilmestyi kolmiteräinen ase ja hänen takaansa kuului kirkas ääni, joka sai kahden naisen kasvoille kohoamaan iloisen hymyn. ”Taidammekin olla pattitilanteessa, vai?” ”Ja mikäli haluat säilyttää pääsi paikoillaan, niin suosittelisin sinua laskemaan terän ystäväni kaulalta ja käskemään myös koukkunokkaisen kätyrisi kohtelemaan naisia hieman paremmin.” Ääni kuului ilmiselvästi nuorelle naiselle, luultavasti samalle, jonka heitto oli aiheuttanut tilanteen muutoksen hetki sitten. ”Virkistävä nähdä sinua.” Vaalea nainen hymyili, miehen purressa hampaitaan yhteen laskiessaan veitsensä käskystä naisen kaulalta. ”Ja sitten vielä toinen ystäväni...” Saita pitelevä nainen työnsi teränsä hieman lähemmäksi salametsästäjän kaulavaltimoa, laiheliini kun ei näyttänyt olevan ollenkaan valmis luovuttamaan. Monsieur nyökkäsi kerran kätyrilleen ja sanoi tälle jotain matalalla äänellä. Meni vielä hetki ennen kuin laiheliini tönäisi kovakouraisesti punatukkaisen naisen kohti kahta muuta naista, jääden sitten tuijottamaan heitä ilmeettömänä. Punatukkainen nainen käveli odottavien luokse jääden sitten seisomaan sinne. ”Eihän se ollut kovin vaikeata, eihän?” Saita pitävä nainen sanoi hymyillen ja tyrkkäsi salametsästäjän laiheliinin luokse. Vihaisesti mies kääntyi nyt katselemaan tulokasta, joka oli pukeutunut lähes samalla tavalla kuin kaksi kumppaniaan. Hänellä oli kullanvaaleat pitkät hiukset, jotka oli sidottu löysälle ponihännälle. Se valui naisen selkää pitkin kohti hänen vyötäröään. Hänen silmänsä olivat siniset ja näyttivät nauttivan tilanteesta täysin rinnoin. Pian toinenkin vaalea nainen nosti aurinkolasinsa, jotka olivat kuin ihmeen kaupalla pysyneet menossa mukana, pois silmiltään ja paljasti hätkähdyttävän siniset silmät, jotka tuikkivat vahingoniloisesti katsoessaan Monsieuria ja Luihuliiniä, valkoisen hymyn sädehtiessä pimeässä. ”Jo oli aikakin sinun ilmestyä.” ”Minun?! Kenen piti hoitaa homma tyylillä kotiin?” Viimeksi tullut nainen mulkaisi kumppaneitaan, kääntäen sitten katseensa takaisin mieskaksikkoon. Paljon muita ei ollut enää jäljellä. Richeliun oli häipynyt jo aikoja sitten ja hänen tummaihoiset soturinsa olivat joko kuolleita tai paenneita. ”Pitäisiköhän heidät sitoa tai jotain?” Punatukkainen nainen huomautti, etsiskellen katseellaan jostain narua. Enkelit kävivät uumasta toimeen. Meni hetki, kun kummatkin oli sidottu nättiin pakettiin, erääseen puuhun savannilla. ”Keitä te oikein olette?” Punertavahiuksinen mies sihahti vihaisella äänellä. Hän ei vaikuttanut enää ollenkaan niin reeteeltä ja katuviileeltä, kun hänen edessään seisoi kolme aseistunutta naista ja mies itse oli kumppaninsa kanssa, tiukasti sidottuna puuhun niin, että hyvä että edes henki kulki. Tai no punatukkainen nainen oli menettänyt lainamiekkansa jo siinä vaiheessa, kun luihu miekkonen oli iskenyt häntä kylkiluiden alle... Kolmikko vilkaisi toisiaan ja he nyökkäsivät yhteisestä merkistä. ”Me kiidämme kuin tähti” ”Me poltamme kuin tuli” ”Me hyydämme kuin jää” ”Me olemme Danten Enkelit, eikä legendamme kuole koskaan!”

Kolmikko otti hämmästyneiden miesten edessä kikattaen jonkinlaisen valmiusasennon poseeraten siinä hetken. ”... Ja lähetämme jonkun hakemaan teitä.”

Kun litania oli luettu, kolmikko lähti nauraen kävelemään pois savannilta. Punatukkainen nainen vielä kääntyi ja heilutti virnistellen sinertävää pussia kiukusta punertaviin miehiin päin, ennen kuin kolmikko katosi kokonaan näkyvistä.

”Me soluttaudumme ja ostamme kivet itsellenne” Talim sanoi hieman kitkerällä äänensävyllä ystävilleen, näiden viimein saavuttaessa paikan jonne nainen oli auton jättänyt.

4

”Mistä me olisimme voineet tietää, että joku vuoti jossain?” Shiva vastasi puolustellen, Talimin heittäessä avaimet hänelle. Tosin valitettavasti avaimet päätyivät Feenixin ahnaaseen käteen, joka livahtikin nopeasti kuskin paikalle välittämättä ystäviensä hieman vauhkoista katseista. ”Ethän sinä tosissasi halua ajaa?..” ”Tietysti haluan. Lupaan kulkea tällä kertaa oikealla kaistalla.” Punatukkainen nainen hymyili iloisesti. ”Sitä me vähän pelkäämmekin...” Shiva ja Talim vilkaisivat toisiaan huokaisten ja istahtivat autoon. ”Minä en alunperinkään pitänyt ideaa kovin hyvänä.” Talim huomautti, kun kaksikko oli laantunut säikähdyksestä ja alkoivat jo rentoutua Feenixin kiidättäessä autoa pitkin hiekkaa. Helppohan oli sanoa, että ”pysyi oikealla kaistalla”, kun aavikolla ei pahemmin muuta liikennettä, saatikka teitä, ollut. ”Se olisi toiminut, ellei Feenix olisi alkanut pelleilemään korostuksilla.” Shiva nosti kätensä niskansa taakse antaen ikkunasta puhaltavan tuulen huuhtoa hiekan ja pölyn itsestään. Tosin tuuli toi mukanaan vain lisää hiekkaa ja pölyä, mutta mitäpä siitä... ”Minäkö muka? Ei koko juttu voinut siihen kaatua ja sitä paitsi, mielestäni osasin korostuksen oikein hyvin.”

Feenix kääntyi katsomaan Shivaa itsevarmana. ”Feenix. Silmät eteenpäin.” Talim huomautti kuivasti. ”Olin harjoitellut sitä pitkään ja se alkoi jo sujua.” ”Sinun ei tarvinnut kuulla sitä...” Shiva huomautti niin hiljaa, että vain Talim kuuli sanat ja sen seurauksena levisi hänen kasvoilleen osaa ottava virne. ”Mutta ihan totta. Minä kuulin mitä se pahis selitti teille. Oikeat ruumiit oli löydetty. Korostus tai sen puute ei mitenkään liittynyt siihen. Jonkun oli täytynyt kertoa jollekin jossakin, että te ette olleet niitä mitä esititte.” Talim katseli Shivaa, nojaten ikkunaa vasten. Ulkona ei tähän aikaan ollut enää paljoakaan nähtävää. Ehkä ei ollut kamalan viisas idea edes ajella tässä pimeydessä. ”Mutta missä vaiheessa?” Shiva painui hiljaisiin aatoksiin ja hetken autossa ei kuulunut mitään muita ääniä kuin tuulen suhina avonaisesta ikkunasta, jonka nainen sulkikin kohta. Ilma todellakin alkoi jo viilenemään. ”Feenix... Kuka se sinun vasikkasi oikein on, joka kertoi, että kivet olisivat myynnissä?” Shiva nosti päänsä ylös, siirtyen takapenkin keskivaiheille ja nojautuen etupenkkeihin. ”Näytätkö niitä kiviä?” Talim huikkasi lähes samaan aikaan ja meni hetki, kun Feenix ensin ojensi pussin Shivalle, joka heitti sen Talimin syliin. Kun Feenix oli jälleen keskittänyt huomionsa ajovalojen suomaan näköalaan hän vastasi hieman vältellen Shivan kysymykseen: ”Ehm... Hän on ihan luotettava...” ”Vasikat eivät koskaan ole luotettavia.” Talim huomautti hiljaa, tutkiskellen neljää täysin sileäksi hiottua, mustaa kiveä. ”Hän on.” ”Mutta kuka se on? Tunnemmeko me hänet?” Shiva jatkoi kuulusteluaan, varmana että vuotokohta oli juuri siinä. ”Olette tavanneet joskus...”

Shiva vilkaisi Talimia kohottaen kulmaansa. Tämähän alkoi mennä kiinnostavaksi. ”Feenix... Ei kai vasikkasi ole se, keneksi minä sen kuvittelen...” ”Ei varmaankaan...”

Nyt Talimkin siirtyi hieman lähemmäksi kahta ystäväänsä kuuntelemaan. ”Se on se, eiköstä vain?” Shiva naurahti, katsellen silmät ilkikurisesti tuikkien Feenixiä, jonka punastumisen piilotti onneksi pimeys. ”Kuka? Kenestä te oikein puhutte?” Talim iski itsensä Shivan viereen, saaden kumppaninsa ähkäisemään ja tekemään tilaa. ”Feenixin vasikasta. Se on se ranskalainen tyyppi sieltä Egyptistä, eikö niin?”

Hetkeen punatukkainen nainen ei vastannut mitään, vaikka molemmat hänen ystävänsä tuijottivat häntä itsepäisen vaativasti. ”No hyvä on! Remey kertoi minulle noista kivistä.” ”Minä tiesin sen!” Shiva naurahti ja heittäytyi vasten auton tekonahkaista istuinta, katsellen vekkulisti Feenixiä ajopeilistä. ”Luulin, ettet pidä häneen yhteyttä...” Talim sulki kivet takaisin pussiin ja heitti sen huolettomasti takaikkunalle. ”En minä varsinaisesti pidä yhteyttä... Hänellä vain sattuu olemaan sopivia kontakteja sopiviin ihmisiin.”

5

”Niin tietysti.” Shiva iski silmää ystävälleen peilin kautta. ”Shiva!” ”Niin tai näin, hän siis kertoi sinulle kivistä.” Talim palasi jälleen asiaan. ”Niin. Kysyin häneltä olisiko hän tietoinen pimeistä kaupoista, ja hän käski ottaa yhteyttä Richeliun nimiseen tyyppiin, joka yleensä kauppaa varastettuja arvoesineitä.” ”Ja olet aivan varma, ettei Remey pelannut kahteen pussiin...?”

Feenix oli hetken hiljaa miettien ystävänsä ehdotusta. ”Ei, en usko... Remey voi olla huijari ja varas, mutta me olemme ystäviä. Hän ei ole sitä tyyppiä, jotka myyvät ystävänsä eniten tarjoavalle.” Talim ja Shiva tuijottivat hetken Feenixiä ja nyökkäsivät sitten. He olivat tavanneet miehen kerran, jolloin tämä oli pelastanut heidät orjakauppiailta, ja sen vähän perusteella he uskalsivat luottaa siihen, että mies ei pettäisi heitä. Ehkäpä jos kyseessä olisi vain he kaksi, mutta kuten Feenix oli sanonut, että he olivat ystäviä miehen kanssa. ”Siis vuotokohta ei ollut siinä. Mikä sitten mätti?” Kolmikko painautui jälleen ajatuksiinsa. ”Ehkäpä on aloitettava etsiminen Richeliunista. Sattuiko kukaan huomaamaan, minne se nilviäinen livahti?”

Shiva ojensi kätensä niskansa taakse ja nosti jalkansa penkille. ”Minä en edes huomannut milloin hän livahti.” Feenix huomautti kuivasti ja kurvasi kiivaasti ohi kiiluvasilmäisen leijonan, joka oli ilmestynyt ajoradalle. Meni hetki ennen kuin Talim ja Shiva saivat jälleen itsensä hermoistaan kasaan. Molemmat kun olivat paiskautuneet vasten oikeanpuoleista ikkunaa äkkikäännöksen voimasta. Valitettavasti Talim oli jäänyt litistyksiin Shivan ja oven väliin. ”Miksi aina minä... Olenko minä joku litistysmagneetti tai jotain?!” Talimin vihainen ääni kuului jostain Shivan hiuksien alta. ”Feenix. Ei enää tuollaisia, sovitaanko niin?” Shiva hieroi ohimoaan, jonka oli iskenyt ikkunaan. ”Siinä oli leijona...”

Shiva loi paljon puhuvan katseen Feenixille peilin kautta, mutta keskittyi sen jälkeen taas kiviin. ”Olisikohan hän Nigerissä?” ”Mitä hän siellä tekisi?”

Shiva kohautti olkiaan. ”Se on lähin kaupunki, voidaanhan me ainakin käydä katsomassa ja kyselemässä sieltä. Ja sitä paitsi, lupasimme pahiksille, että heidät tullaan hakemaan sieltä.” ”Selvä, Nigeriin siis. Se ei ole enää kovin kaukana.”

Oli tavattoman kuuma, päivän ollessa jo pitkällä kolmikon viimein saavuttaessa Nigerin. Heti ensimmäiseksi he kävivät varaamassa itselleen huoneen parhaimmassa kunnossa olevasta motellista, virkistäytyen sitten nopeasti kylmässä suihkussa. Tuntiessaan olonsa virkeämmiksi ja puhtaammiksi kolmikko lähti etsiskelemään Richeliunia. Siihen ei mennyt kauan, kuten Shiva oli arvellutkin, niin mies oli kiirehtinyt Nigeriin ja kolmikko tavoitti siivottoman miehen pieneltä juna-asemalta. ”Mutta kukas se täällä? Pieni maailma vai mitä, Richeliun?” Shiva otti kiinni miehen likaisesta paidasta, vetäen hänet kolmikon eteen. Meni hetken ennen kuin mies tajusi keiden kanssa hän oli tekemisissä ja hän valahti vihertäväksi. ”Et kai vain ollut lähdössä minnekään?” Feenix jatkoi pahoittelevalla äänensävyllä, joka sai miehen vilkuilemaan kolmikkoa silmät lähes pullistuen päästä. ”Päästäkää minut! Kivet eivät ole minulla...” ”Oi voi, sattuipa ikävästi...” Shiva sanoi, laittaen kätensä merkityksellisesti taskuunsa, josta oli savannilla kaivanut heittoveitsensä. ”Te ette uskaltaisi tappaa minua tässä ihmisvilinässä...” Mies uikutti, vetäen päänsä sottaisen paitansa sisään kuin kilpikonna. ”Siinä tapauksessa meidän lienee lähdettävä jonnekin muualle?” Talim sanoi miehelle, joka käänsi nyt katseensa vaaleaan naiseen, jota ei ollut ilmeisestikään ehtinyt nähdä ennen kuin oli häipynyt paikalta.

6

Odottamatta vastausta, Talim otti kiinni miehen ruipelosta kädestä, lähtien taluttamaan häntä Shivan kanssa kohti heidän motelliaan. Onneksi kukaan asemalla olijoista ei näyttänyt olevan kiinnostunut nelikon puuhista ja he saivat kaikessa rauhassa raahata uikuttavan miehen motellihuoneeseensa. Saavuttuaan sinne, he istuttivat miehen tuoliin sitoen tämän muutamalla vyöllä kiinni. ”No niin, paljon parempi eikö?” ”Missä on loput kivet?” ”Minä... minä en tiedä. Hoidin vain neljän myynnin.” Mies vapisi silmin nähden. Kolmikko loi katseen toisiinsa, kuinka pelkuri mies oikein on? ”Todellako?” Shiva kohotti kulmakarvaansa, tutkien miehen epäsiistejä kasvoja. ”Todella, aivan todella.”

Väärä vastaus, Shiva nosti käteensä pienen heittoveitsensä alkaen kaivelemaan sillä kynnen alusiaan.

Mies katsoi hermostuneesti naisen puuhia ja vingahti kuin rotta, Shivan nostaessa katseensa ylös ja heittäessä veitsen kohti miestä. Se osui melkein kriittisille alueille naulaten miehen housut tuoliin. ”Hupsis. Huti tuli, uusi yritys.” Shiva nosti esiin toisen heittoveitsen ja alkoi tähtäämään veistä hieman ylemmäksi. Nainen näytti nauttivan tilanteesta niin kovasti, että hänen ystäviensä kasvoille kohosi pirullinen hymy, joka säikäytti miehen viimein puhumaan. ”Älä heitä! Minä kerron, minä kerron!!” ”Ooh, that’s my boy.” Shiva sanoi hymyten, jättäen kuitenkin veitsen käsiinsä leikitellen sillä. ”Kivet jaettiin neljään pussiin, kolmessa niistä on neljä kiveä ja 13 kivi on yhdessä.” ”Ja ne ovat missä?” Talim kohotti kulmakarvaansa. ”Ne myytiin eri keräilijöille. Yksi pussi on Unkarissa eräällä kreivillä ja yksi pussi Englannissa, erään sukulinnan omistajalla. Kolmas pussi piti myydä ranskalaisille perijättärille De Cordélle ja La Ávorille. ” ”Ja se kolmastoista kivi?” Talim kysyi, tuntien pieniä vilunväreitä sisällään. Mies valahti valkeaksi ja silmät katsoivat hetken aikaa jopa ihan suoraan ja hän kuiskasi jotain. ”Takariviin ei kuulunut...” Feenix sanoi, tuijottaen miestä, joka nielaisi ja sanoi rahisevalla äänellä. ”Se on eräällä haitilaisella papilla...” ”Papilla? Mitä helkuttia pappi tekee Damballahin 13 silmäksi kutsutuilla kivillä?”

Mies yritti lausua jotain, mutta ääni tuntui kadonneen ruipelon kurkusta. Kolmikko katsahti toisiinsa ja Feenixin kääntyi hakemaan miesparalle jotain juotavaa. Pian hän palasikin mukanaan pullollinen Pepsiä, jonka ojensi miehelle. Valitettavasti mies ei oikein hillinnyt itseään ja tämän ottaessa vapisevin käsin juoman vastaan hänen otteensa lipesi ja pullo putosi maahan, särkyen sitten palasiksi. ”Yritä pitää itsesi kasassa mies!” Talim käveli miehen luokse, läpsäyttäen tätä terävästi poskelle. ”Mitä se pappi tekee kivillä?” ”Houngan. Hä-än on Houngan...” ”Voodoo uskon ylipappi?”

Mies nyökkäsi ja alkoi vapisemaan hillittömästi, pian hänen suupieleensä ilmestyi valkoista vaahtoa ja ennen kuin kukaan kolmikosta ehti tehdä mitään, mies oli kuollut. ”Mahtavaa...” Feenix puuskahti hiljaa, tuijottaen Richeliunin ruumista. ”Mikä sen teki?” ”En tiedä, hän vain... kuoli.” Talim kosketti kädellään miehen kaulaa, joka hehkui tulikuumana. ”Olisiko saanut jonkun ötökän pureman ja kuollut siihen. Tiedättehän kuinka täällä sairaudet leviävät. ”Mitä teemme ruumiille?” Feenix kysyi, mutta Shiva oli noussut jo soittamaan huonepalveluun ja pyytänyt ottamaan yhteyttä sairaalaan tai ruumishuoneeseen. Kolmikko katseli, kun sisään pakkautui motellin omistaja sekä muutama lääkäriltä vaikuttava tummaihoinen mies. Annettuaan lausuntonsa ja lääkäreiden vietyä ruumis mukanaan, enkelit istuivat lattialle kuka mihinkin, tekemään suunnitelmaa. ”Sääli ettemme ehtineet kysyä Ruippikseltä vuodosta.” Talim ja Feenix nyökkäsivät. ”No jaa, tuskinpa hän mitään olisi tiennyt. Mutta miten tästä eteenpäin? Kivet pitää palauttaa käärmetemppeliin ennen seuraavaa täysikuuta, johon on… 3 viikkoa.” Talim laittoi pienen allakkansa kiinni ja katseli odottavaisesti ystäviään. ”Meidän on kait turha lähteä kaikki samaan paikkaan, jaetaan maat keskenämme. Emmeköhän saa hommattua kiviä takaisin itsekin.” Shiva sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Minä lähden Englantiin, olen aina halunnut käydä siellä.” Talim katsoi muita sellaisella ilmeellä, ettei siihen oikein ollut sanomista vastaan.

7

”Minulle jää sitten kai Unkari.” Shiva sanoi. ”Jää? Miten niin jää? Onhan vielä se pappi ja Haiti.” Feenix sanoi vilkaisten ihmettelevästi Shivaa, joka loi Talimille virnistyksen, ennen kuin kääntyi Feenixin puoleen. ”Niin, ja se on sinulle.” ”Minulle?! Miten niin minulle, miksi minun pitäisi mennä Haitille jonkun hullun mustan papin luokse, kun te saatte huvitella Unkarissa ja Englannissa?” ”Sehän on selvää.” Talim virnisti, vilkaisten sivusilmällä pirullisen näköistä Shivaa. ”Sinähän aina paasaat siitä, kuinka 13 ei ole huonon onnen luku. Tässä on sinun tilaisuutesi näyttää epäilijöille, että puheissasi on perää hakemalla 13. kiven.”

Talim ja Shiva purskahtivat raikuvaan nauruun nähdessään ystävänsä venähtäneen ilmeen. ”Ha-ha. Todella hauskaa.” Feenix sanoi mököttävällä äänellä, mutristaen kasvojaan mutta se ei saanut aivan toivottua reaktiota aikaan Talimin ja Shivan nauraessa entistä makeammin. ”Muistakaa sitten, että jos minut tapetaan jossain typerässä voodoo rituaalissa, ette koskaan tule saamaan rauhaa levottomalta aaveeltani. Se vainoaa teitä loppuelämänne. Eipä ole hauskaa sitten enää!!”

Feenix katsoi hetken aikaa nauravia ystäviään näkemättä itse asiassa mitään hauskaa, kunnes hänenkin oli pakko yhtyä nauruun, hieman epätoivoisella äänellä, mutta kuitenkin. ”Älä viitsi. Voodoo on pelottelujuttuja. Siinä ei ole mitään perää. Luultavasti tämä Houngan on vain joku typerä ja kalju vanhus, joka on katkera elämälleen koska ei ole päässyt naimisiin. Ja tehostaa itseään jollain hokkuspokkus tempuilla.” Shiva taputti Feenixiä selkään. ”Toivotaan niin... Milloin lähdemme?” ”Huomenna? Kerkeämme pakata ja ilmoittaa Dantelle mitä on meneillään.”

8

OSA 2 2008 AD Kesäkuun 12 Kello 19.30 Haiti

Laiva lipui hiljalleen iltaisen Atlantin halki suunnaten matkansa päättäväisesti kohti Gonaven Lahtea, jonka suojissa sijaitsi Saint-Marcin pieni kaupunki. Natisten laskusilta laskeutui illan hämärän kaupungin satamaan, saaden pientä levotonta liikehdintää aikaiseksi niissä harvoissa loukoissa, joissa satamatyöläisiä vielä oli. Käskyt kaikuivat äänettömyydessä saaden vastaukseksi teräviä komentoja sieltä täältä. Kun pahin matkustaja ryysis oli valunut ulos laivasta, ilmestyi puiselle laskusillalle valkoiseen huntuun pukeutunut nainen. Hän oli kietonut valkoisen kankaan vartalonsa ja kasvojensa ympärille, niin että vain harmahtavan siniset silmät erottuivat hunnun takaa, niiden tarkastellessa ympäristöään.

Laivamatka Atlantin yli Haitille ei ollut ollut kovinkaan mukava elämys, Feenix oli saanut koko ajan pelätä, että milloin laiva mahdollisesti uppoaisi, niin termiittien syömä pikemmin veneeksi kuin laivaksi kutsuttu alus oli ollut.

Merenkäynti oli ollut kamalaa eikä aluksen huono kunto paljoakaan tehnyt keinuntaa mukavammaksi.

Mutta kyllä laivamatka oli kuitenkin voittanut hikisen ja kuuman junamatkan, jonka nainen oli taittanut Nigeristä ensin Algerian halki paahtavan kuumaan Maroccoon, josta suhteellisen hyväkuntoisella laivalla nainen oli ylittänyt Gibraltarin, päästäkseen Portugaliin, josta oli lähtenyt laiva kohti Haitia. Tai, laiva oikeastaan vain pysähtyi täyttämässä muonavaroja Haitilla, ennen kuin jatkoi Puerto Ricoon ja muuhun osaan pohjoista Amerikkaa.

Nainen nosti huntunsa pois päästään nähdäkseen paremmin ympärilleen. Yksi etappi saavutettu, kolmikon hajotessa kukin omalle tehtävälleen oli punatukkaiselle naiselle jäänyt Haiti ja sieltä hänen pitäisi jostain löytää Damballahin 13 kivi. Mahtavaa. Nainen käveli lankulta alas, ollen ihan varma, että se hajoaisi ihan piruuttaan vielä hänen altaansa ja pudottaisi hänet kylmään ja hyvin epämääräisen värisen veden syleilyyn... Feenix ei ollut mitenkään parhaimmalla tuulellaan astuen viimein natisevalta lankulta maahan ja sen sai lankkuparka huomata, naisen kääntyessä kohti laivaa ja potkaistessa mielenosoituksellisesti lankkua, joka oli huonommin kiinni, kun nainen osasi pelätäkään ja loiskahti veteen potkun ansiosta. Hetken Feenix katseli järkyttyneenä veden pintaa, joka vielä liikahteli hiukan lankun kadotessa syvyyteen, ennen kuin kohotti päänsä ylös kohtaamaan vihaisten merimiesten palpattavan puhetulvan. ”En se minä ollut! Se vain... putosi. En edes koskenut siihen...” Nainen yritti selittää ranskaksi mutta luovutti viimein, kun ei saanut edes puheenvuoroa pälpätykseltä.

Manaten itsekseen nainen käänsi selkänsä laivalle ja lähti vihaisesti astelemaan syvemmälle kaupunkiin.

Pitikin sattua, mokomakin lankku. Olisi voinut edes yrittää olla paikoillaan, mutta ei. Piti kamalan kolinan saatteessa pudota veteen. No, kaipa nuo jostain toisen lankun löytävät...

Kello 19.50

No niin, seuraavaksi piti kai löytää jostain yöpymispaikka. Feenix pysähtyi hetkeksi lepuuttamaan käsiään matkalaukkujensa painon vuoksi. Tosin, oli ollut ihan turhaa kantaa tavaroita mukanaan, koska Enkeleiden matka oli venynyt pitemmäksi kuin kukaan heistä oli osannut kuvitellakaan. Mitenkähän kahdella muulla muuten meni? Nainen kaivoi taskustaan kännykän toivoen, että täällä sivistyksen tuolla puolen olisi kenttiä tarpeeksi... ”Shiva.”

9

”No minä. Mitä sinne?” ”Hiukan huono aika puhua Feenix... Olen just varjostamassa yhtä tyyppiä ja se on aika vaikeata, kun on puhelin kädessä...”

Feenix naurahti. ”Eikös se ole oikein hyvä valeasu? Nykyään kaikilla on kaikkialla koko ajan puhelimia. Mutta juuh, minun laivani saapui juuri Saint-Marciin ja...” ”Nyt vasta?!” Shiva keskeytti hieman liian kovaäänisesti ja puhelin hiljentyi vähäksi aikaa. ”Shiva?..” ”Soitan myöhemmin.” Nainen kuiskasi puhelimeen salavihkaisesti ja iski luurin kiinni, jättäen Feenixin tuijottamaan harmistuneena piippaavaa puhelinta. ”Pahus. Pitää kai soittaa Talimille.” Nainen huokaisi hetken kuluttua, näppäillen toisen ystävän numeron puhelimeen, tosin turhaan. Talim ei vastannut puhelimeen, vaikka Feenix antoi kuinka hälyttää.

Nainen sulki tuhahtaen kännykkänsä ja sulloi sen takaisin taskuunsa lähtien sitten jatkamaan matkaa pitkin pimentyneitä katuja. Juuri kun nainen oli luopumassa toivosta ja tulossa tulokseen, että hotellin kysyminen joltain voisi oli ihan hyvä idea, hän näki edessään valkoisen rakennuksen, joka ilmoitti kyltissään olevansa hotelli. ”No luojan kiitos.” Nainen puuskahti ääneen ja käveli hotellin ovelle, tarttuen kiinni kahvaan, joka ei aukaissut ovea mihinkään. Hotelli oli suljettu loman vuoksi... ”Loman?! Ei hotelleilla voi olla lomaa...” Feenix voihkaisi painaen selkänsä puista ovea ja liukuen siitä istumaan kiveykselle. Matkalaukut rysähtivät maahan ja toinen lähti oikein iloisesti vierimään pitkin mukulakivi katua, pitäen tietenkin mahdollisemman kovaäänistä kolinaa. Mutta nainen ei jaksanut välittää siitä, koko laivamatka oli ollut yhtä helvettiä kovan merenkäynnin ja huonon ruuan takia, hänen kätensä olivat vereslihalla laukkujen kantamisesta, ja kaiken lisäksi ilmanpaine ilmoitti, että oli nousemassa kova myrsky, ja tietysti se oli ukon ilma. Sen lisäksi Feenix oli yksin maassa, josta ei tiennyt mitään ja sen vähän perusteella, mitä nainen oli Haitista kuullut, se oli suhteellisen vaarallinen maa.

Masentuneet ajatukset keskeytti naisen ääni, joka tuntui kuuluvan jostain kadun toiselta puolelta olevan talon ikkunasta. ”Miss, miss? Omistaja ei kotona, matkoilla.” ”Sen minä kyllä huomaan...” Nainen mutisi itsekseen nostaen katseensa ylös ikkunaan, josta pilkistivät ystävällisen näköiset naisen kasvot. ”Onko täällä lähistöllä muita hotelleja?”

Ystävällinen nainen katosi sisälle, Feenixin menettäessä jälleen toivonsa siitä, että löytäisi yöpymispaikan täksi yöksi. Huomenna hänen olisi jatkettava matkaa syvemmälle maahan, pieneen nimettömään kylään jonne Richeliun oli kiven myynyt. ”Miss?” Nainen palasi Feenixin helpotukseksi takaisin ikkunaan. ”Muutama katu eteenpäin asua omistajan veli. Hän majoitta kyllä neiti.” ”Omistajan veli?” Nainen vilkaisi pimeää katua, jonka synkkyyttä vain muutamat katuvalot heikosti valaisivat. Pitäisikö hänen mennä jonkun uppo-oudon miehen luokse yöksi... Ikkunassa oleva nainen purskahti hersyvään nauruun, erottaessaan Feenixin epäilevän ilmeen. ”Hän naimisissa, hyvä mies. Ei tarvitse arastella, luvata majoittaa asiakkaat, jotka tulla hotellille. ”Hyvä on sitten.” Feenix nousi ylös keräten jälleen laukkunsa käsiinsä, vaikka nainen ei puhuisikaan totta niin eiköhän hän pystyisi yhtä miestä vastaan puolustautumaan. ”Kiitoksia teille.” Feenix heilautti kättään hymyilevälle naiselle.

Kuten nainen oli sanonutkin, muutaman kadun jälkeen Feenix viimein saapui kohtalaisen rikkaan näköiselle talolle, jonka kalkitut seinät hohtivat heikosti vaaleuttaan. Nainen pysähtyi vähäksi aikaa portin eteen, jääden seisomaan siihen ja lepuuttaen käsiään. Pian hän kuitenkin otti matkalaukkunsa ähinänä säestyksellä taas käsiinsä ja käveli läpi pienen puutarhan vankalle ovelle. ”Täällä on parasta olla joku kotona, tai jään nukkumaan tähän rappusille.” Feenix mutisi itsekseen, laskien laukkunsa alas ja kohottaessaan kätensä koputukseen. Juuri kun hän oli iskemässä nyrkillä oveen, hän erotti silmäkulmastaan jonkun vaalean läikähdyksen ja nostaessaan katseensa ylös, pitkin kalkkikivettyä seinää hänen katseensa osui erääseen ikkunaan, lähes katon rajassa. Ikkunassa erottui tumma hahmo, 10

joka heilautti nopeasti paksun verhon takaisin ikkunan eteen, piiloutuen sen taakse, naisen huomatessa hänet. Feenixin kulmakarvat rypistyivät hieman, mutta sitten hän tuli tulokseen, että joku talon asukas vain oli uteliaisuuttaan tullut ikkunaan. Kohauttaen olkiaan nainen koputti napakasti oven puiseen pintaan.

Oven takaa kuului askelien ääntä ja kohta se aukenikin, hymyilevän miehen ilmestyessä ovelle. Nainen seisoi hetken hieman avuttomana ovella tullessaan ajatelleeksi, että talo oli jonkun asunto ja sinne hän oli tunkemassa itseään yöksi. ”Tuotah...” Feenix aloitti vilkaistessaan matkalaukkujaan. ”Tervetuloa, tervetuloa. Olenkin jo odottanut sinua.” ”Odottanut?..”

Mies naurahti iloisesti, astuen hämmästyneen naisen ohitse ottamaan tämän matkalaukut käsiinsä. ”Corine lähetti tyttönsä kertomaan tulostanne. Ja se oli ihan hyvä, ehdimme isoäitini kanssa valmistautua tuloosi.” ”Sehän... kiva.” Feenix manasi hiljaa mielessään Corinea, jonka arvasi olleen naisen, joka hänet ohjasi tänne. Kyseinen henkilö olisi ihan hyvin voinut lähettää tyttönsä neuvomaan lyhyemmän tien tänne, ettei hänen olisi tarvinnut raahata noita matkalaukkuja pitkin pimeitä katuja. Mies naurahti uudelleen ja kantoi laukut naisen ohi talon sisälle. ”Älä ole vihainen Corinelle, hänestä oli tärkeämpää, että me osaamme odottaa teitä, kuin että te joutuisitte kiskomaan meidät ylös sängyistämme.” ”Olen pahoillani ajankohdasta. Mutta laiva, jolla tulin, oli myöhässä...” Feenix vilkaisi rannekelloaan, joka näytti puoli yhtätoista yöllä, astuen sitten miehen perästä sisälle kotoisasti sisustettuun taloon. ”Ei mitään. Emme ehtineet nukkua vielä kovin pitkään, isoäitini rakastaa korttipelejä, joten istuskelemme useastikin yö myöhälle pöydän ääressä.”

Isoäiti... Se oli varmaankin se henkilö, jonka nainen oli nähnyt ikkunassa. ”Oletteko nälkäinen?” Mies käveli Feenixin edessä, vieden laukkuja näköjään aika kepposesti mukanaan. ”Tuon matkan jälkeen olen syömättä vuoden.” Nainen irvisti, saaden miehen naurahtamaan iloisesti. ”Niin, tänne ei kovin usein tule risteilyaluksia. Haluaisitteko juoda jotain?” Mies pysähtyi nyökäten kohti keittiön näköistä huonetta. ”Kahvia.” Feenix vastasi lähes ennen kuin vieraanvarainen isäntä oli ehtinyt esittää kysymyksensä. ”Olen pahoillani, mutta meillä ei ole kahvia... Kelpaako tee?” Nainen puraisi huultaan tuskastuneena, ei kahvia?! Joutuisiko hän elämään täällä ilman kahvia...

Tahtoisikohan Shiva vaihtaa etappia hänen kanssaan? ”Ei kiitos. Voisin ottaa vettä, jos se on vain mahdollista.” Saman tien, kun nainen sanoi tuon hän tuli katuma päälle, eiköhän hän ollut nähnyt vettä ihan tarpeeksi. ”Ooh, menen heti keittämään sitä. Huoneenne olisi tuolla ylhäällä.” Nyt vasta nainen huomasi, että mies oli pysähtynyt puisten rappusten eteen jotka katosivat ylös pimeyteen. ”Vai että tuolla...” Feenix värähti, hän ei pitänyt pimeistä yläkerroista. ”Isoäitini nukkuu siellä myös, minä nukun tällä alhaalla, joten voitte olla ihan huoletta.” Mies näytti ymmärtävän hieman väärin punatukkaisen naisen epäröinnin mutta silti Feenix hymyili hänelle kiitollisena ja väsyneenä, nostaen jälleen laukkunsa käsiinsä. Oli ollut ihanaa lepuuttaa hetken aikaan käsivarsia. ”Tuon vetenne ylös heti kun se on valmista.” ”Valmista?..” ”Täällä ei passaa ulkomaalaisten juoda vettä suoraan kaivosta, se pitää ensin keittää, jotta bakteerit kuolevat.” Mies selitti kärsivällisesti, hymyillen hampaat hohtaen pimeydessä. ”A-haa. Tietenkin.” Nyt Feenix arvasi miksi myöskään ei kahvia ollut saatavana, Haiti oli eräs maailman köyhimmistä maista ja vaikka täällä olikin kahviviljelmiä niiden sato yleensä aina, säästettiin myytäväksi ulkomaille. ”Kun saavutte ylös, niin kolmas ovi oikealla on huoneenne, laitoimme sen isoäitini kanssa kuntoon.” ”Kiitos.” Feenix lähti nousemaan portaita ylös, samalla kun ystävällinen mies katosi keittiöön. Kun hän viimein saavutti ylätasanteen, oli hänen hetkeksi jäätävä haukkomaan henkeään, hän oli juuri jatkamassa matkaa kun eräs ovi aukeni ja siitä pisti esiin vanhus jonka valkoiset hiukset hohtivat lempeästi pimeässä. ”Hei... Te olette varmaan...” Nainen pysähtyi miettimään, herranjumala hän ei tiennyt miehen eikä hänen isoäitinsä nimeä.

11

”... isoäiti.” Hän kuitenkin lopetti, saaden vanhuksen kasvot painumaan rypyille hänen hymyillessä ystävällisesti nuoremmalle naiselle. ”Sano Maya vain, kultaseni. Toivotan teidät mitä sydämellisimmin tervetulleiksi ja todistaakseni tämän, haluaisin ennustaa sinulle kohtalosi ja rakkautesi.” Feenix naurahti, vai että ennustaa rakkautta. No, kaipa se kävi, jos herttainen vanhus sitä kerran tahtoi. ”En oikeastaan usko ennustuksiin, mutta voithan sinä yrittää.” Feenix jätti matkalaukkunsa keskelle käytävää ajattelematta enempää ja seurasi vanhusta hämärään ja kodikkaaseen huoneeseen. Sitä ei oltu sisustettu kovin kummoisesti, mutta silti siitä huomasi että talon väki kuului hieman varakkaampiin asukkaisiin, kuin rötisköissä asuvat perheet. ”Istu siihen vain kultaseni.” Vanhus hymyili hampaattomasti ja osoitti mukavan näköistä tuolia, joka taisikin olla huoneen ainoa tuoli. Isoäiti itse istuutui sängylle, kehottaen sitten Feenixiä vetämään tuolinsa lähemmäksi, jonka nainen tekikin hymy suupielessä, olihan tämä kokemus sinänsä. Hän ojensi kätensä naiselle, jolloin naisen silmissä pilkahti huvittuneisuus ja hän pudisti päätään, saaden korvissaan olevat renkaat helisemään. ”Ei mitään käsi juttuja, ne ovat humpuukia.” Vanhus naurahti ja veti mustan huivinsa sisältä kauniisti kuvioidut ja vanhan näköiset kortit alkaen sitten asettelemaan niitä sängylle, mumisten sitten itsekseen jotain. ”Kolme henkeä on tehnyt sopimuksen Suojelijan kanssa...” ”Niinkö?” Feenixin kulmakarva kohosi huvittuneena mutta myös hieman mielenkiinnosta, hän oli odottanut jotain elämäsi suurin rakkausjuttua. Vanhuksen kasvot värähtivät ja muuttuivat asteen kalpeammaksi. ”Yksi epäröi, yksi lankeaa ja yksi katoaa...” ”Aivan... tietenkin jotain tuollaista sattuu aina.” Feenix naurahtaa, hieman vaivaantuneena tosin. Vanhuksen kasvot rypistyivät ja hän käänsi katseensa nuoreen naiseen, luoden tähän yllättävän läpitunkevan katseen. ”Ettekö usko minua, miss?” ”Minusta sinun puheesi kuulostavan hieman sekavilta ja olen väsynyt, enkä jaksaisi yrittää ymmärtää niitä.”

Vaikka naisen sanat olivatkin tylyhköt, äänen pehmeä sävy kuitenkin vei niiltä pois terävyyden. Hän ei tahtonut pahoittaa muorin tunteita. ”Maailmassa on paljon asioita, joita ei ole hyväksi ymmärtää. Jos etsii liian syvältä vastauksia tuntemattomaan voi joutua itse vedetyksi mukaan sellaiseen mitä ihmismieli ei kykene ottamaan vastaan.” Ennustaja alkoi keräämään korttejaan kasaan katsellen niitä kuitenkin hieman epämääräisesti, saaden Feenixille aikaa tunteen, ettei nainen ollut kertonut kaikkea. Mutta tuskinpa se olisi ollut mitään erikoisempaa, joten Feenix katseli naista, hieman huvittuneena. Eiköhän he kolme jo olleet joutuneet vedetyksi tarpeeksi useasti sellaiseen... ”Uskoisin pärjääväni, vanhus.” Nainen sanoi ja nousi ylös tuolilta, tuo vanhus ei enää kuulostanut ollenkaan ihan niin herttaiselta kuin aikaisemmin. ”Voima ja tieto ovat kaksiteräisiä miekkoja, tulilintu.” Sävähdys kulki läpi Feenixin vartalon, vanhuksen lausuessa tulilinnun, ja hän käänsi nopeasti katseensa ovesta jälleen isoäidin puoleen. Mutta tämä oli jo mennyt makuulle ja sulkenut silmänsä, näyttäen nukkuvan. Nainen pudisti päätään, avaten sitten oven ja astui ulos hämärään käytävään. ”Pah.” Feenix tuhahti itsekseen ja nosti jälleen matkalaukut käsiinsä raahaten niitä muutaman metrin, jotta pääsi huoneeseen, josta mies oli puhunut. Toivottavasti...

Päästyään viimein huoneeseen, Feenix oli niin väsynyt, että hän romautti matkalaukkunsa lattialle, ja vaihtamatta edes vaatteita kietoutui sängyn peitteeseen ja nukahti.

Aurinko herätti punatukkaisen naisen ensisäteillään, saaden tämän kiroten raottamaan silmiään joihin aurinkoa häikäisi. Katse kääntyi ja ensimmäinen asia minkä nainen havaitsi, oli ruskea muki kiillotetulla 12

tarjottimella. Ilmeisesti mies oli tuonut sen ja nähtyään naisen nukkuvan, oli hän asettanut mukin yöpöydälle ja sen päälle valkoisen lautasen, suojaamaan sisältöä ötököiltä. Feenix kohotti kiitollisena kätensä kohti mukia ja nousi istumaan sängylleen, juoden sen. Hiemanhan tuo maistui seisoneelta mutta olipahan edes jotain juotavaa janoiselle kurkulle. Kulautettuaan veden sisäänsä naisen huomio kiinnittyi matkalaukkuihinsa, jotka oli siirretty eräälle seinustalle, pois tieltä. Ilmeisesti mies oli joku siisteys intoilija.

Naisen kasvoille levisi virne, siinä tapauksessa oli hyvä, että hänen oli jatkettava matkaansa jo tänään. ”Kop-kop.” Ovelta kuului koputus. ”Niin?” Kehotuksen saattamana hänet vastaan ottanut mies astui sisään, hymyillen valoisasti. ”Huomenta. Olisin tullut jo aikaisemmin herättämään teidät, mutta näytitte illalla niin väsyneeltä niin mielestäni oli vain oikeus, että saitte nukkua hieman pitempään.” Jos vain mahdollista niin vieraanvaraisen isännän hymy leveni entisestään hänen ottaessa käsiinsä tyhjentyneen kupin. ”Kiitoksia... En ole tainnut kuulla vielä nimeänne?” ”Marcel.” ”Minä olen Feenix, hauska tutustua ja olen vieläkin pahoillani siitä, että tungin teille nukkumaan...” ”Ei se mitään, meistä on vain mukavaa saada seuraa.” Mies hymyili ja jatkoi sitten: ”Aamupala on katettu alakertaan. Se ei ole kovin kummoinen mutta toivottavasti kelpaa.” ”Minä en ole kovin vaatelias vieras.” Nainen naurahti nyökäten sitten. ”Tulen sinne, kun olen vaihtanut vaatteet.”

Miehen lähdettyä huoneesta, Feenix alkoi penkomaan matkalaukkujaan, kaivaen sieltä esiin vaaleat housut sekä hihattoman, sinertävän paidan, pukien ne päälleen. Nopeasti hän vielä sitoi hiuksensa kiinni niskaponihännälle ennen kuin meni alakertaan, jossa mies näytti jo syövän. Isoäitiä ei näkynyt missään. ”Saanko kysyä, miksi te tulitte Haitille? Tänne ei kovin usein vieraita eksy.” Mies kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, Feenixin istahtaessa paikalleen. ”Pidän matkustamisesta erilaisissa maissa. Ja Haitista nyt kun aina puhutaan ties mitä, niin halusin kokea sen.” Nainen hymyili vilpittömästi miehelle, jonka kasvoille nousi hieman surullinen ilme. ”Niin, maailman silmissä Haiti on joku huumepesäke, jossa uhrataan ihmisiä voodoojumalille. Mutta se ei ole totta, kukaan joka noita puheita levittää ei itse ole käynyt täällä. Haitilla on paljon sellaista mikä olisi näkemisen arvoista, vanha kulttuuriperintö sekä luonto. Unohtamatta turkoosinväristä merta.” Mies pudisti päätään. ”Noh, minä lupaan kertoa niistä, kun palaan kotiini.” ”Kiitos.” Mies katsahti Feenixiin iloisena. Hän näytti todella rakastavansa maataan ja olevan ylpeä siitä. ”Kuulahan, Marcel. Ei sinulla sattuisi olemaan karttaa Haitin keskiosista?” Feenix kysyi hetken mielijohteesta, purren sitten lähes kielensä irti harmistuksesta, nähdessään kysyvän ilmaan isäntänsä kasvoilla. ”Kyyllä minulla on…mutta, miksi te sen tahtoisitte?” ”Pidän luonnon tutkimisesta ja uskoisin Haitin luonnon olevan kauneimmillaan ja parhaimmillaan sellaisilla alueilla, joissa ei ole asusta...” Nainen selitti nopeasti. ”Se on kyllä totta, mutta... myös niillä alueilla on asutusta, pieniä kyliä, joita ei ole merkitty karttaan...” ”Eikös se ole sen parempi? Ei ole eksymisen vaaraa, kun tietää että jossain päin on asutusta?” ”Niin... mutta ne kylät on hyvästä syytä jätetty merkitsemättä.” Mies huomautti mutta nousi ylös etsimään karttaa. Kohta hän palasikin naisen luokse ja levitti kartan pöydälle, tämän siirtäessä aamiaistarvikkeet syrjään. Hetken kaksikko vietti kartan päälle kumartuneina Marcelin selittäessä kylistä, jotka merkitsivät kynällä karttaan ja Feenixin kuunnellessa. ”Jos pysyt erossa näistä kylistä, retkesi on aivan turvallinen...” Mies viimein huomautti ja rullasi kartan kiinni, antaen sen Feenixille, joka kiitteli miestä, suunnitellen mielessään reittiä, joka veisi näihin kyliin. ”Elääkö näissä kylissä jossain joku pappi?” ”Jokaiseen kylään on lähtenyt kristinuskon pappi, mutta en tiedä ovatko he päässeet perille...” ”Eeh... Mutta olen kuullut jotain juttua jostain voodoopapista? Enkä todellakaan tahtoisi sen kylän lähettyville joutua.” Feenix jatkoi irvistäen mielessään, juuri sinnehän hän yritti mennä. Marcelin ylle laskeutui syvä hiljaisuus samalla kun tämän silmissä välähti jotain pelonsekaista. ”Cor’guizamo. Suunnilleen puolessa välissä Artibonite-jokea.” ”Pysy kaukana siitä kylästä.” Mies vilkaisi Feenixiä, näyttäen aidosti huolestuneelta vieraastaan.

13

”Ei huolta. Mieleeni ei tulisi hetkeksikään mennä sinne.” ”Hyvä.” Mies nyökkäisi huojentuneena. ”Minun pitää varmaan mennä valmistautumaan matkaan.” Nainen kääntyi ja nousi portaat ylös huoneeseensa, näkemättä erikoista katsetta, jossa oli edelleen pilkahdus huolta, jolla mies seurasi vieraansa selkää. ”No niin mitäs minä tarvitsen?” Feenix alkoi penkomaan laukkujaan, kaivaen sieltä katanan, jonka sitoi selkäänsä, sekä wakizashin, jonka kiinnitti vyötärölleen. Tämän jälkeen hän vielä kaivoi esiin muutaman ilkeän näköisen veitsen, jotka kiinnitti mustalla vyöllä lonkkiinsa sekä suorakaiteen muotoisen rapun jonka kiinnitti niin ikään selkäänsä. Hän oli lainannut laukun Shivalta, tosin nainen ei tainnut ollut muistanut mainita lainaamisestaan ystävälleen...

Shiva oli tilannut repun jostain postimyynnistä ja se jäljitteli täydellisesti Lara Croftin selkäreppua. Hän kokeili vielä, että sai katanansa tarpeen vaatiessa nopeasti käsiinsä ja tarkasti repun sisällön: Murukahvia, hän ei ollutkaan eilen väsymyksensä keskellä muistanut, että oli ostanut Cairosta sitä, kännykkä ja passi, ne olivatkin kaikkein tärkeimmät, kartta, teltta, yksi Dantelta pöllitty vital star. Kolmikko oli yhdessä saanut varastettua valkotukkaiselta pomoltaan nuo vihertävät energiatähdet. Ensiapulaukku, huopa, uzit. Uzit?

Feenix nosti kaksi asetta käsiinsä katsellen niitä hyvin kummastuneena, tulivatko nämä oheistuotteena laukun mukana? Tuhahtaen nainen heitti uzit matkalaukkuunsa, mitä hän niillä tekisi? Laukusta löytyi vielä köyttä, koukku ja siimaa, sekä muutama hätäraketti ja tulitikut. Noh, eiköhän näillä pärjää. Feenix heitti repun takaisin selkäänsä lähtien hyräillen itsekseen Tomb Raider tunnaria, alas portaita. ”Olet aika hyvin varustautunut luontoretkeä varten. ” Marcel tuli eteiseen ja ojensi Feenixille pienen nyssykän eväitä sekä pullollisen keitettyä vettä. ”Kaikkeen on syytä varautua.” Marcel hymähti naisen vastaukselle. ”Jos vesi loppuu niin katso, jos löydät jostain joen, ja muista keittää se vesi. Sinulla kai on tulitikkuja?” ”Jep, kyllä löytyy.” ”Ja varokaa käärmeitä.” ”Käärmeitä?” Feenix värähti. ”Tällä alueella on hyvin paljon käärmeitä.” ”Kiva...” Feenix sulki silmänsä hetkeksi, keräten sitten rohkeutta. Jos hän oli tapellut vampyyreja vastaan, niin kaipa hän muutamalle käärmeelle pärjäisi. ”Olen varovainen.” Nainen hymyili miehelle, avaten oven. ”Muuten, ei kai haittaa, että jätän matkatavarani tänne? En viitsi ottaa niitä mukaan, joten tulen hakemaan retken jälkeen ne täältä.” ”Minä pidän huolen niistä ja huone on valmis, milloin vain tulette.” ”Kiitos.” Feenix sanoi ja astui ulos huoneesta aurinkoiseen ilmaan ja lähti kävelemään hyräillen kohti kartan osoittamaa suuntaa.

Marcel sulki oven naisen perässä, samalla kun isoäiti tuli alas. ”Lähtikö hän?”

Marcel nyökkäsi. ”Jätti tavaransa tänne, sanoi tulevansa hakemaan ne palattuaan.” ”Luuletko hänen palaavan?” Isoäiti sanoi hiljaisella äänellä, katsellen ovea kuin nähdäkseen sen lävitse, poistuvaan naiseen. ”Toivottavasti. Jumala siunatkoon häntä...” Mies sanoi, vilkaisten isoäitiään. ”Sitä hän tarvitsee...”

14

Feenix oli eksyksissä. Hän oli kävellyt jo kolmisen tuntia, tunkeutuen yhä syvemmälle sankan metsän uumeniin, kiertäen soilta näyttävä alueet. Pari ensimmäistä tuntia oli mennyt ihan hyvin, Saint-Marcin kirkkotorni näkyi metsien yläpuolelle, varsinkin kun vastassa oli lievää rinnettä ylöspäin, sokeasti Feenix luotti siihen, että näki kirkkotornin, joten tietäisi kaupungin sijaitsevan siellä, ja siellä oli myös pohjoinen.

Mutta valitettavasti nainen oli alkanut kaartamaan vasemmalle oikean sijaan ja oli nyt kadottanut tornin.

Sen lisäksi, punatukkaisella naisella ei ollut kompassia... ”Olen minäkin kunnon Lara Croft. Lähteä nyt sompailemaan keskelle metsää ilman kompassia.” Nainen manasi itsekseen ja seisahtui paikalleen. Ja kaiken kukkuraksi Feenixin kännykästä oli loppunut akku.

Nainen olikin heittänyt puhelimensa jo aikoja sitten pois, kiukustututtaan siihen. ”Mitä minä nyt teen?” Feenix istahti masentuneena kivelle, jonka läheisyydessä ei näkynyt onneksi, mitään liikkuvaa. Hän oli jo joutunut muutaman käärmeen nirhaamaan veitsillään, ne kun kaiken lisäksi oli vihreitä.

Yritä nyt sitten huomata ne rehevästä maasta.

Nainen nojasi kättään poskeensa, katsellen ympärilleen. Ilma oli edelleen uskomattoman lämmin ja metsän syleilyssä vielä hautovan lämmin, joidenkin eksoottisten lintujen ääniä kuului naisen korviin jostain kauempaa, muutoin oli hiljaista. Edes tuuli ei puhaltanut viilentävästi ja Feenixin olo alkoi tuntumaan todella kurjalta. Noh, ei kai tässä auttanut jäädä murehtimaan. Nainen kohosi ylös, joi kulauksen vesipullostaan ja pyyhkäisi otsaansa, vilkaisten kostonhimoisesti möllöttävää aurinkoa, kunnes sai ajatuksen. Aurinkohan kulki idästä länteen? Nopsasti nainen katsahti kelloaan, joka näytti 14 eli siis päivä oli kääntymässä iltapäiväksi. Hienoa, nyt minä tiedän suunnilleen missä on itä ja länsi. Hymy kohosi punatukkaisen naisen kasvoille ja hän paransi reppunsa asentoa ja lähti hyräillen kulkemaan etelän suuntaan. Tai se luultavasti oli etelä... Jos ei ollutkaan niin sitten se oli pohjoinen ja hänen pitäisi siis saapua sinne mistä lähti.

Muutaman tunnin kuluttua hyräily oli muuttunut kirouksiksi, ja hymy oli vaihtunut pahantuulisiin askeliin.

Typerä, typerä aurinko. Pitikö sen nyt mennä pilveenkin vielä? Nyt naisella ei taaskaan ollut minkäänlaista tietoa mihin suuntaan oli menossa. ”Lits, lits, lits...” Feenix vilkaisi alas ja kiroukset muuttuivat niin kamalaiksi, että jopa Shiva olisi punastunut ne kuullessaan. Hän oli kävellyt suoraan jollekin suolle ja likaisen ruskehtava vesi lorisi iloisesti sisään Feenixin saappaanvarresta. ”Minä vihaan Haitia!” Nainen karjaisi, saaden muutamat linnut lennähtämään kamalan melun saatteessa lentoon, valitettavasti se ei säikyttänyt isohkoa käärmettä, jonka kiiluvat silmät oli tähdätty Feenixiin. ”Että kehtaatkin vielä...” Nainen puhahti käärmeelle, jääden seisomaan kostonhimoisesti paikoilleen, odottaen oikein, että matelija kävisi kiinni ja hän saisi purkaa aggressioitaan reissua kohtaan. Käsi hivuttautui vyötäröllä olevalle Rambo-veitselle ja kasvoille kohosi lähes mielipuolinen ilme. ”Come over here...” Nainen sihahti, valmistautuneena tunkemaan veitsen niin syvälle käärmeen lättänäpäähän kuin se vain uppoaa. Vielä metri, puolitoista, Feenix puri hampaillaan huultaan käsi kohosi ja... käärme luikahti pakoon. ”Eikä! Et voi tehdä tätä minulle, tule takaisin typerä nahkakasa...” Feenix lähes parahti käärmeen perään, jääden sitten hiljaisena seisomaan. Tuotah, ehkäpä hänen olisi paras kömpiä ylös tästä suosta ja levätä hiukan...

Feenix lotisi ylös suosta, jääden nojaamaan erän vankan puun runkoon, kämmen kohosi kasvoille ja hieraisi silmiä. ”Tää ei ole enää kivaa...” Nainen mutisi huokaisten ja läksi jälleen taivaltamaan, jonnekin.

Noin tunnin taivallettuaan väsymyksestä kuolleena, nainen kuuli korvissaan solinaa. Ihanaa, virkistävää veden solinaa, ilo siivitti naisen askeleita, kunnes hän viimein saapui kuvan kauniille rannalle. Puiden roikkuvat oksat loivat kaarisiltoja verkkaisesti vuolaavan joen ylle, heijastuen kimaltaen takaisin pinnasta.

Paikka, jossa Feenix seisoi, vietti kalliota pitkin valkoiselle sannalle, joka näytti kuin olisi ollut kannettu paikalle hienoimmista jenkkirannoista. Viilentävä tuuli sai puut kuiskimaan salaperäisesti ja kaunis, pieni vesiputous laski kuohuen joelle toiselta rannalta. Marcel oli ollut pahoillaan siitä, että ihmiset eivät nähneet Haitin kauneutta sen rumuuden takaa ja nyt Feenix yhtyi täysin rinnoin miehen ajatuksiin. Tämä paikka oli kuin jostain sadusta, ja mikä parasta toisella rannalla kasvoi jylhää metsää, joka teki pikku rannasta suojaisan kätköpaikan.

15

Onnellinen hymy kohosi punatukkaisen naisen huulille hänen vetäistessä yhdessä hetkessä vaatteet pois päältään. Ne kun olivat kuraiset, hikiset ja märät suokävelyn takia, ja tuskinpa tänne kukaan oli eksynyt ja jos olisikin, niin juurit Nyt Feenix ei olisi välittänyt siitä. Muutama hyppy ja nainen molskahti veteen, nauttien sen piristävästä kylmyydestä. Nainen avasi ponihännällä olevat hiuksensa ja huuhtoi niitä vedessä, niihinkin kun oli matkan varrella tarttunut ties mitä, käyden myös hakemassa vaatteensa ja alkaen huuhtomaan niitä vedessä.

Touhuissa vierähtikin aikaa oikein mukavasti ja kun Feenix viimein havahtui vedessä lillumisestaan, oli alkanut jo hämärtymään, joten hän päätti pystyttää leirinsä tähän. Nainen haki muutamia sytykkeitä ja kohta hänellä roihusikin iloinen nuotio, vaatteensa hän oli levittänyt kuivumaan läheisen puun oksalle.

Feenix tuijotteli nuotiota, kunnes uni alkoi hiipimään hänen silmiinsä. Haukotellen hän penkoi telttansa esiin ja pystytti sen, sulloutuen sitten sen sisälle huopaan verhoutuneena. Piti vain toivoa, ettei yö olisi kovin kylmä.

”Nainen?” Sormet viittoivat nopeasti hämäryydessä. ”Ilmiselvästi.” Hiljaisuus. ”Tilanne?” ”Nukkuu.” Nyökkäys. ”Katsokaa että hän selviää aamuun hengissä. Meidän on ilmoitettava tästä eteenpäin.” ”Luuletko että hän on yksi heistä?” ”Kuka tietää. Toisaalta mitä nainen muuten tekisi yksin tällaisessa paikassa?”

Pään pudistus. ”Niinpä.” Sormet viuhuivat nopeasti lyhyen vastauksen. ”Lähden ilmoittamaan asiasta. Hän tietää mitä tehdä.” Kumarrus ja joku katosi puiden lehvien kätköön äänettömästi kuin saalistava pöllö. Jonkun toisen katse kääntyi heikosti lepattavaan liekkiin, joka näkyi puiden raosta. Käden tekivät muutaman merkin ja tummat hahmot vilahtivat yhtä hiljaisesti kuin ensimmäinen, puusta puuhun, kunnes erottivat vaimean hengityksen äänen. Eräs laskeutui puusta, pelästyttäen muutaman saalista etsivän pedon pois paikalta. Jääden sitten seisomaan punertavan teltan luokse.

Feenix kuuli teltassaan hiljaisen kahahduksen ulkoa ja käänsi uniset silmänsä kohti suljettua teltan läppää, jonka läpi nuotio valo kajasti. Valo peittyi hetkeksi varjon vilahtaessa nuotion ohi. ”Puita.” Nainen haukotteli ja käänsi kylkeään jatkaen uniaan.

Seuraava aamuna Feenixin herätti kova tuuli, joka riuhtoi telttaa kuin viimeistä päivää. Nopeasti nainen pomppasi ylös, hänen vaatteensa?! Jos tuuli oli vienyt ne niin sepäs vasta olisi somaa... Huokaisten helpottuneena nainen kuitenkin näki vaatteidensa olevan yhä puun oksalla, tosin hän ei muistanut, että oli taivutellut ne noin oksien väliin... No väliäkö sillä, pääasiahan oli, että ne olivat tallessa.

Sukkelasti nainen veti vaatteet yllensä ja katseli nuotion jämiä masentuneesti. Yöllä oli ilmeisesti satanut ja se oli kastellut puut ihan läpimäriksi. Ilmeisesti hän ei saisi tänään lämmintä kahvia.

16

”No jaa parempi kylmäkin kahvi kuin ei kahvia ollenkaan.” Feenix mutisi itsekseen, kaataen vesipullostaan vettä suuhunsa ja perään otti hiukan murukahvia, purskutellen ne sitten suussaan ja nielaisten. Pahaa...

Hyvin pahaa, murukahvi oli jo itsessään pahaa ja näin vielä pahempaa. Feenix ajatteli kakoessaan kurkustaan kahvinporoja. ”Ehkä en tee tätä enää...” Feenix katsahti irvistäen kahvipurkkia ja tunki sen sekä vesipullon, joka alkoi hupenemaan uhkaavasti, takaisin reppuun, lähtien sitten talsimaan eteenpäin.

Oli kulunut ehkä noin puolituntia, kun naisesta alkoi tuntumaan, että joku seurasi häntä. Ääntäkään ei kuulunut, vain lehdistön kahina puuskaisen tuulen repiessä niitä. Naisen askeleet hidastuivat, kunnes hän pysähtyi kokonaan ja jäi katselemaan ympärilleen. Minkäänlaista ääntä ei kuulunut, ei edes lintujen kirkaisuja mutta sehän saattoi johtua tuulesta. Siniharmaat silmät etsivät kuitenkin levottomuuden aiheuttajaa ja käsi nousi kuin huomaamatta selässä olevalle katanalle, puristaen sitä tiukasti. ”Jos siellä on joku, niin anti tulla esiin...” Nainen mutisi itselleen, tarkkaillen koko ajan ympäristöä. Toinen käsi irrotti näppärästi repun selästä ja pisti sen maahan, potkaisten sitten sen kauemmaksi. Hiljaisuus kävi vain painostavammaksi ja nainen tunsi hikipisaroita hiusrajassaan, vaikka tuuli kuivasikin ne nopeasti pois. ”Niin, että jos siellä on joku niin tule esiin ja tappele kuin mies.” Nainen sanoi tällä kertaa hieman kovempaa, saattoihan tosin olla, että vaanija oli vain eläin, mutta tunne, joka kylvi naisen mieleen epäilyjä, ei suostunut uskomaan siihen. Noin kertakaikkisen äänettömästi ei voisi olla eläin, eikä vaania noin... noin ihmismäisesti. Naisen pää kääntyi vasemmalla ja samassa hän näki silmä kulmastaan jonkun syöksyvän kohti, havainto tuli kuitenkin liian myöhään ja tummaan saappaaseen verhottu jalka osui naisen käteen, saaden hänet pudottamaan katanansa. Samalla kun nainen tunsi miekkansa irtoavan, hänen toinen kätensä sujahti nopeasti vyötäröllään olevalle lyhyemmälle miekalla, liukuen siitä sivallukseen kohti hyökkääjää.

Mutta tämä oli jo ehtinyt kadota puiden luokse. ”Mitäh ihmettä?..” Nainen tuijotti hölmistyneenä mustaan asuun pukeutunutta hahmoa, josta ei saanut selvää oliko tämä nainen vai mies. Paksu huivi peitti kasvon piirteet niin, että vain silmät erottuivat sen raosta. ”Ninjoja? Haitilla?” Feenix mutisi itsekseen mutta ajatus karkasi saman tien, hahmon lähtiessä nopeaan syöksyyn häntä kohti, tällä kertaa nainen kuitenkin ehti reagoida siihen ja pyörähti sivuun, viiltäen kaksinkäsin wakizashilla hyökkääjää, joka kuitenkin väisti miekan niin, ettei sen terä edes hipaissut mustaa kylkeä. Feenix ei jäänyt tuijottamaan yllättävän nopeasti ja äänettömäsi liikkuvaa hahmoa, vaan lähti juoksemaan sitä kohti, pitäen kahdella kädellä kiinni kädensijasta, viiltäen sitten alhaalta ylöspäin terällä.

Hahmo väisti, mutta Feenix oli valmistautunut siihen ja hän hypähti ketterästi hahmon taakse, tähdäten tällä kertaa hyökkääjän selkään. Hahmo ei ilmeisesti ollut odottanut sitä liikettä vaan terä viilsi kevyesti rikki tumman kankaan, naarmuttaen hiukan ihoa, ennen kuin tämä ehti väistää kunnolla. Hahmo käännähti nopeasti ja kohotti jalkansa potkuun, jolla lennättäisi myös pienemmän miekan pois Feenixin kädestä, mutta punatukkainen nainen oli jo siirtynyt muutaman askeleen kauemmaksi, joten potku osui tyhjään, samalla kun Feenix valmistautui iskemään kohonneen jalan poikki, hymyillen voitonriemuisesti. Valitettavasti hahmo arvasi tämän ja heti tajuttuaan naisen aikeet tarttui kiinni yläpuolellaan olevaan oksaan ja kiepautti itsensä puuhun, Feenixin miekan tieltä. ”Onko tuo sitten muka reilua?” Nainen tuijotti harmistuneena yläoksiin, joita pitkin hahmo kiipesi notkeasti ylöspäin kadoten varjoihin, siirtäen sitten miekan terä taaksepäin osoittaen, toiseen käteen. ”Tule nyt alas sieltä äläkä ole tuollainen...” Se mitä Feenix meinasi sanoa, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi, koska naisen keskeytti metallinen välähdys, joka tuli aivan toisesta suunnasta, nainen ei ehtinyt reagoida mitenkään viuhuvaan esineeseen, ennen kuin se iskeytyi tuskallisesti hänen miekkaa pitelevään käteen ja kirvoitti naisen otteen siitä. Nainen puraisi hampaillaan huultaan, ettei parahtaisi, ja käänsi katseensa heittotähteen, joka sojotti hänen kämmenselästään. ”No jo on pentele...” Hän vilkaisi suuntaan, josta tähti oli kimmonnut, nähden siellä toisen mustaan pukeutuneen hahmon. ”Teitä siis on enemmänkin...” Hän mutisi, repäisten paidastaan kaistaleen, jonka sitoi tiukasti verta vuotavaan käteensä. Miksi aina minun käteeni... Hän naurahti mielessään, muistaessaan saaneensa erinäisiä kertoja avohaavoja käteensä. ”Selvä, sopii sitten minulle.” Nainen vetäisi vielä hiuksensa nopeasti nutturalle, jotteivät ne roikkuisivat tiellä ja otti valmiusasennon, joka tosin tuntui hieman yksinäiseltä ilman Shivaa ja Talimia.

17

Ensimmäisen iskun teki heittotähden heittänyt hahmo, hän syöksyi uskomattoman nopeasti kohti Feenixiä, tähdäten iskun hänen vatsaansa, Feenix yritti iskeä kyynärpäillään hyökkääjän olkaan pysäyttääkseen tämän, muttei ehtinyt tuntiessaan ilmojen tyhjentyvän keuhkoistaan ja lennähti metrin taaksepäin osuman voimasta. Hän kuitenkin kiepsahti sivulle ja ylös juuri kun vastustaja oli nousemassa hyppyyn lopettaakseen Feenixin vastarinnan lyhyeen.

Valitettavasti hänen selkänsä oli vapaana toiselle, puussa kykkivälle hahmolle, joka ilmestyi naisen taakse potkaisten tätä selkään, nainen ehti kuitenkin väistää potkun enimmän terän siirtymällä syrjään kaksikon välistä. ”Te ootte oikeasti tosi epäreiluja...” Hän jupisi ja hyppäsi kohti takaapäin hyökkääjää, potkaisten navakasti häntä mahaan ja ponnistaen siitä itsensä sivuttaispotkuun kohti toista hahmoa, joka tosin ehti väistää hyökkäyksen vastaamalla siihen kierrepotkulla, joka osui naisen reiteen, jatkaen sitten pyörivää liikettä osuen jalallaan Feenixin nilkkaan ja kylkeen, saaden hänet lennähtämään jälleen maahan. Juuri kun hän oli manaillen nousemassa ylös, hyppäsi toinen hahmo häntä kohti, naisen kuitenkin onnistuessa kierähtämään jälleen sivuun ja nousemaan ylös ja potkaisemaan tätä jalkaan sivulta.

Tummapukuinen hahmo horjahti, joten Feenixille tuli oiva tilaisuus ensin kumartua ja löydä tätä palleaan ja sitten potkaista tätä navakasti päähän, jatkaen sitten liikettä sivuttaisvolttiin, tietäen että toinen hyökkääjä oli valmiina toimimaan, kun nainen vain kääntäisi selkänsä. Oli parasta pysytellä kaksikosta kaukana, ettei näillä olisi tilaisuutta yhteishyökkäykseen... ”Emmekö voisi puhua tätä selväksi?..” Feenix kysäisi nähdessään jälleen toisen kiitävän itseään kohti. ”Ilmeisesti emme...” Nainen torjui käsillään hahmon kohdistaman potkun, ottaen sitten tiukasti kiinni tämän ylhäälle kohonneesta nilkasta ja potkaistessa jalallaan hyvin arkaan paikkaan lennättäen uhrin muutaman metrin päähän. Tosin sillä välin jo toinen oli ilmestynyt Feenixin kimppuun ja iski kyynärpäällään naista kaulaan ja potkaisten jalalla rintaan, saaden tämän lennähtämään taaksepäin ja iskeytymään vasten puuta.

Myös toinen oli tointunut ja hän hyppäsi sivuttain, jalka suorana kohti naista jalkapohja kohdistuneena Feenixin päähän, nainen kuitenkin painui äkkiä alaspäin, joten onnettoman hyökkääjän matka pysähtyi puuhun ja hän putosi maahan, hypäten kuitenkin kohta taas jaloilleen. ”Herran jumala teidän kanssanne... Eikö teidänlaisillani tyypeillä ole minkäänlaista kipukynnystä?” Nainen parahti ja iski kyynärpäällään jompaakumpaa hyökkääjää, hän ei ollut enää varma kumpi oli kumpi, rintaan, kiepsahtaen sitten tämän taakse ja potkaisten lapaluiden väliin. Toinen oli jälleen tulossa kohti, joten Feenix hyppäsi juuri oikeaan aikaan ylöspäin, potkaisten ensin toisella jalallaan ja sitten toisella jalallaan tätä leukaan, pyörähtäen sitten piruetin kämmenselkä eteenpäin ojennettuna, tönäisten hahmoa voimakkaasti kauemmaksi. Mutta sillä välin oli jo toinen kiertänyt naisen taakse, ja otti nyt tämän niskasta erikoisella otteella kiinni ja heittäen Feenixin kuin räsynukke eteenpäin, jolloin toinen jatkoi liikettä hyppäämällä jalat edellä kohti Feenixin mahaa. Isku purskautti veristä vaahtoa naisen suusta, tämän jäädessä kontalleen maahan, pitäen toisella kädellä mahaansa. Feenix ei edes ehtinyt kuulla askeleita, kun hyökkääjät tulivat lähemmäksi ja toinen nosti naisen kauluksesta ylös. ”Kuka sinä olet?” Ääni oli ilmeetön. ”Ja nytkö sitä kysellään vai?” Nainen ojensi kätensä pitelijän olkapäille ja kiepsautti tämän pään yli itsensä toiselle puolelle, ottaen sitten jälleen valmiusasennon. ”Muuten, mistä lähtien ninjat ovat toimineen voodoo papin käskyläisinä?” Feenix sylkäisi veristä vaahtoa suustaan, tuijottaen tummaa kaksikkoa. Olisi pelattava aikaa, jotta henki tasaantuisi... Ja nämä eivät voineet olla muita kuin ninjoja, pukeutumisensa, taistelutapansa, nopeutensa ja äänettömyytensä takia. Miten hän kestäisi enää toista tuollaista löylytystä? Nämä kaksi olivat mielettömän hyviä taistelemaan ja jo yhdessä olisi ollut vastusta enemmän kuin tarpeeksi...

Masentuneet ajatuksen kiertelivät naisen päässä, sen silti näkymättä hänen kasvoiltaan. ”Kokode rokuni! Iikagennisuru koubousen.” Huudahdus keskeytti Feenixin ajatuksen ja hän huokaisi hampaidensa välistä. ”No jo oli aikakin...”

Huudahdus sai kaksikon jäykistymään paikoilleen ja vilkaisemaan nopeasti ylöspäin. Kumpikin teki muutamia merkkejä käsillään, kunnes nyökkäsivät. Feenixin helpotukseksi ja pieneksi hämmästykseksi kaksikko kumarsi yhtä aikaa hänelle, ja katosi sitten varjoihin. Lähes heti heidän mentyään naisen eteen 18

hypähti äänettömästi puusta hahmo, joka oli pukeutunut täysin samoin kuin hyökkääjät, punaruskeat silmät katselivat hieman uteliaina kärsinyttä naista huivin takaa. ”Oletko sinä Feenix Cotton?” Hiljainen ääni kysyi, nainen nyökkäsi. Mitäpä sitä kieltämään. ”Niin minä arvelinkin. Seuraa minua, ole hyvä.” Mies, äänen perusteella, kumarsi naiselle ja lähti kävelemään äänettömästi puiden sekaan.

Nainen katseli miehen perään miettien mitä tehdä, miettiessään asiaa hän käveli katanansa luokse, jota ei ollut enää käsiinsä saanut ja kiinnitti sen selkäänsä sävähtäen hieman vatsansa takia. Siellä tuntui olevan teräviä kiviä, jotka pitivät bileitään. Pakottaen kivun aistimuksen taka-alalle, nainen jatkoi matkaansa wakizashinsa sekä selkäreppunsa luokse laittaen nämä paikoilleen. Sitten hän käännähti katsomaan suuntaan, jonne ninja oli kadonnut, lähtien hitaasti kävelemään metsän uumeniin, eri suuntaan kuin minne tämä oli kadonnut. Eipä hän pitkään ehtinyt kävellä, kun mustapukuinen tyyppi ilmestyi jälleen hänen eteensä, tällä kertaa silmissä oli hieman ärtynyt katse. ”Enkö pyytänyt sinua seuraamaan?” ”Eikö sinun miehesi pieksäneet minut lähes kuoliaaksi?” Feenix vastasi pisteliäästä, hän oli ymmärtänyt miehen antaman käskyn. ” Nyt riittää! Taistelu seis.” Jos nuo kaksi eivät olisi olleet jollainlailla kytköksissä käskyn antajaan, niin he tuskin olisivat lopettaneet ja kadonneet. ”Eivätkö he lopettaneet sitä, kun käskin?” ”Etkö voinut lopettaa sitä aikaisemmin?” Feenix tunki miehen ohi, tietämättä oikeastaan minne oli menossa. ”No, mikäli tahdot harhailla täällä loppuelämäsi, kunnes sinut uhrataan Damballahille, niin ihan vapaasti sitten...”

Feenix vilkaisi terävästi miestä, kuka tämä oikein oli ja miten hän ensin oli tiennyt Feenixin nimen ja nyt jutun Damballahista. ”Miten on?” Ninja jatkoi, katsellen tiiviisti naista, joka kohautti olkiaan. ”Kai minun sitten on pakko tulla mukaasi, selvittääkseni miksi tiedät asioista, jotka eivät sinulle kuulu.”

Feenix katseli hämmästyneenä ylöspäin, kohti korkeiden puiden latvuksia, jonne häntä johdattava mies oli kiipeämässä, ketterästi kuin orava. Heidän ei ollut tarvinnut kovinkaan pitkään kävellä, kunnes he olivat saapuneet tänne majakylään. Puun lehvien kätköissä nimittäin näytti olevan hyvin paljon puusta rakennettuja majoja. ”Minä en ole orava.” Nainen sanoi kuivalla äänensävyllä, miehen lähtiessä kiipeämään ylös pitkin oksia.

Häntä ei kovin paljon houkutellut ajatus lähteä kiipeämään kipeällä vatsalla ja kädellä miekka selässä sekä vyötäröllä pitkin lähes sileää runkoa. ”Heitän tikkaat alas.” Ninja huikkasi ja katosi varjojen kätköihin. Hetken odotettuaan kuului kalinaa tikkaiden osuessa runkoon ja naisen eteen putosi oksanpala, josta lähti köysitikkaat ylös. ”Noh, hissiä on kait turha odottaa täällä.” Nainen huomautti itselleen lähtien vaivalloisesti kiipeämään ylöspäin, monen tuskaisan minuutin jälkeen hän viimein saavutti puusta tehdyn lattiatason ja kimmurti itsensä ylös. ”Täällä ei parane kävellä unissaan...” Nainen katsahti alas, jonne oli ihan mukava pudotus. Shiva varmaan inhoaisi tätä paikkaa. Hymy käväisi naisen kasvoilla mutta sammui saman tien, hänellä alkoi olemaan ikävä kahta kumppaniaan... ”Tule perässä.” Ninja sanoi ja käveli lankkusiltoja pitkin toiseen puuhun ja sisään pyöreästä majasta, Feenixin seuratessa perässä. Joka puolella oli mustiin asuihin pukeutuneita henkilöitä, Feenix ei vieläkään osannut sanoa oliko nämä miehiä vai naisia. Yhdessä vaiheessa häntä vastaan käveli harmaasilmäinen ninja, joka kumarsi naiselle ohi mennessään, kun Feenix kääntyi katsomaan hän huomasi, että hahmon selässä oli pieni repeämä, josta paistoi naarmuttunut iho.

Ohikulkenut oli ollut toinen naista vastaan hyökänneistä ninjoista. Sen verran Feenix tajusi, että sen lisäksi 19

että tuo kumarrus oli tervehdys, se oli myös eräänlainen kunnianosoitus, ehkei hän sittenkään aivan surkea ollut ollut kahta hiipparia vastaan.

Feenix taittoi syrjään raskaan kankaan, joka peitti sisätilojen näkyvyyden muilta ja astui sisään hyvin askeettisesti kalustettuun huoneeseen. Vain matala pöytä sekä sänky, muuta ei huoneessa ollut. Keskellä huonetta istui polvi-istunnassa hänet tänne johdattanut mustapukuinen hahmo, joka tuoksusta päätellen keitti teetä jollain konstilla. Feenixin astuessa lähemmäksi, hän huomasi, että lattiaan oli kaivettu pieni kivillä päällystetty kuoppa, jossa paloi hiljainen tuli. ”Istu ole hyvä.” Mies sanoi ja siirsi teepannun pois tulelta, kaataen sitä sitten kahteen pieneen kuppiin ja tarjoten toista Feenixille, joka polvistui myös lattialle, välittämättä aristavista polvistaan.

Mies hänen edessään laski oman kuppinsa pienelle pöydälle ja alkoi aukaisemaan kasvojaan peittävää huntua, ja totta puhuakseen sitä Feenix olikin jo odottanut. Ei kai mies ollut aikonut huivinsa läpi teetä juoda? Huivin alta paljastui yllättävän nuoret, noin 23-vuotiaalle miehelle kuuluvat, komealla tavalla kauniit kasvot. Silmät olivat hieman vinot, saaden ilmeen vaikuttamaan hiukan tuimalta, punaiset, suorat hiukset valuivat kasvoille ylettyen noin olkapäille. Feenixiä alkoi hymyilyttämään, Talim ja Shiva olisivat varmasti harmitelleen itsensä kipeiksi, jos tietäisivät Feenixin juovan teetä tuon näköisen ninjan kanssa... Feenix nosti kuppinsa käsiinsä ja joi siitä hieman, lämpö tuntui ihanalta hänen kärsineessä ruumiissansa. ”Kuka sinä olet?” Nainen laski kuppinsa alas kysyen mieltään polttelevan kysymyksen, mies kun ei tuntunut haluavan aloittaa keskustelua. ”Nimeni on Aya’te Hein ja olen Temppelin Ninjojen johtaja.” Mies vastasi. ”Minä luulin, että ninjoja on vain Aasiassa... ” ”Ei, ninjoja on monia kuten myös heidän olinpaikkojaan.” Mies pudisti päätään, laskien kuppinsa pöydälle. ”Tahdotko syötävää?” ”Ei kiitos.” Feenix kieltäytyi. ”Miksi te olette täällä? Ja miksi minä olen tässä majassa?” Feenix jatkoi kysymystulvaansa. Ninjan kasvoille tuli jotain surullista ja hän vilkaisi ulos pienestä ikkunasta, majan ainoasta valonlähteestä, ellei oteta lukuun pienesti leimattavaa nuotiota. ”Me vartioimme Damballahin 13 silmää. Kunnes ne varastettiin nenämme alta. Varas oli yksi meistä...” Mies näytti haluavan jättää kertomatta sen, miksi ninjat alun perin olivat tänne tulleet. ”Yksi teistä?” Feenix katseli epäuskoisesti Aya’tea. Oliko se punapää muka joskus ollut ninja? ”Niin. Emme mielellään puhu siitä...” Aya’te katsahti Feenixiin sanoen ilmiselvästi, ettei tämän tulisi kysellä enempää petturista. ”Ja mitä sinuun tulee, niin olemme tarkkailleet sinua siitä lähtien kun tulit metsään.” ”Tarkkailleet?..” Naisen ääni oli hyvin, hyvin hiljainen ja hän punastui rajusti muistaessaan estottoman uintinsa eilen illalla. Hitsinpompula oliko hänen kylvyllään todistajia? Vielä enemmän häntä alkoi nolottamaan, kun nainen tuli siihen ajatukseen, että myös nuo kaksi, joiden kanssa hän oli taistellut aikaisemmin, olivat ehkä myös nähneet hänet. Naisen teki mieli vajota maanrakoon, mutta Aya’te ei tuntunut kiinnittävän siihen mitään huomiota. ”Niin. Tahdot varmaan tietää miksi?” Mies kysäisi ja Feenix nyökkäsi, kun ei oikein luottanut vielä ääneensä. ”Kun kivet varastettiin ja vietiin rajojemme ulkopuolelle, niin en keksinyt muuta keinoa kuin ottaa yhteyttä Danteen ja hän lupasi teidän hoitavan asian.” ”Danteen? Tunnetko sinä Danten?” Feenix sai hämmästyksissään äänensä taas kuntoon ja hän unohti kokonaan alastonuintinsa. Mies hänen edessään pudisti päätään. ”En varsinaisesti tunne häntä, mutta olen kuullut hänen toimistaan sekä palkkalaisistaan. Halusimme varmistua, että sinä todella olet se, joksi luulemme.” ”No, en kyllä ymmärrä miksi minun tänne tuloni on niin iso asia, minulla kun ei ole sitä kiveä vielä...” ”Ei ole?” Miehen ääni muuttui hämmästyneeksi. ”No ei tietenkään ole, se on sillä papilla ja tulin noutamaan sen siltä.” Feenix toisin luuli, että noutaminen ei onnistuisi ihan niin helposti. ”Eikö teillä ole yhtään kiveä?” Miehen ääni kohosi hieman. ”Neljä on. Hajaannuimme erillemme, jotta löytäisimme kivet nopeammin. Nehän pitää palauttaa kolmen 20

viikon kuluessa.” Mies oli hetken hiljaa, yrittäen saada itsehillintänsä jälleen takaisin. ”Missä ne loput sitten ovat?” Hän viimein kysyi, puristaen kättään nyrkkiin. Muunlaista elettä ei näkynyt komeilta kasvoilta itsehillinnän menettämisestä. ”Unkarissa on neljä, Shiva lähti hakemaan niitä ja Englannissa neljä, jonne vuorostaan Talim matkusti. Minä tulin tänne hakemaan 13. kiveä.” ”Entä ne neljä, jotka teillä on halussanne? Onko en sinulla mukana?” Feenix pudisti päätään, ihmetellen hieman Aya’ten huolestuneisuutta. ”Jaoimme ne keskenämme, kun erosimme.” Feenix jätti tahallaan mainitsematta kenellä heistä oli kaksi kiveä. ”Miksi se sinua niin huolestuttaa?” ”Taru... Tiedättekö te, että se, joka saa kaikki kivet itselleen saa suunnattoman mahdin kuolleiden yli? Ja jos niitä ei palauteta ennen kuunkiertoa temppeliin, niin itse Damballah herää horteestaan niitä etsimään.”

Feenix ajatteli ensin huomauttaa jotain taruista, mutta muisti että kolmikko on kohdannut aika paljonkin todeksi muuttuneita taruja. ”Sitä me vartioimme, maailma ei saa nähdä Damballahin virkoamista, maailma ei kestäisi sitä.” Mies viimein lopetti vuodatuksensa. ”Teidän on löydettävä kaikki kivet nopeasti...” Hän vielä lisäsi hiljaa, katsellen Feenixiä vaativasti. ”Mitä me sitten tässä vielä höpäjämme? Aletaan painua sen papin luokse.”

Feenix hiipi hiljaa halki pienen pellon, pukeutuneena täysin mustaan, Temppelin Ninjoilta lainaamaansa asuun. He olivat tehneet Aya’ten kanssa suunnitelmia, kunnes yö jälleen laskeutui Haitin ylle. Silloin olisi paras aika toimia.

Valitettavasti he olivat suunnitelleet niin, että Feenix saisi hankkia kiven papilta, jostain syystä ninjat eivät saaneet olla tekemisissä sen kanssa. Tokihan hän oli saanut muutamia miehiä mukaan, ja Feenixin harmiksi harmaasilmäinen ninja oli yksi heistä. Naisella oli tällä hetkellä henkilökohtaisia kaunoja miestä kohtaan.

Feenix kääntyi ympäri, varmistaakseen vielä, että tukijoukot olivat metsänreunassa, jonne olivat luvanneet jäävänsä. Heitä ei näkynyt mutta oksan tahallisesti aiheutettu heilahdus kertoi hänelle, että yön soturit olivat siellä, jos kävisi hassusti... Nainen värähti, saavuttuaan pellon reunaan, jonne oli jätetty työkaluja, ihmisten lähtiessä kokoontumiseen. Hänen korvansa erottivatkin vaimeata rumpujen jyminää kylän keskeltä. Hiljaisesti nainen nousi ylös ja vilahti erään talon varjoon, lähtien sitten liukumaan kohti messuavaa ääntä, jonka nyt erotti rumpujen alkukantaisten rytmien seasta. Myös punertava kajo oli osunut naisen silmiin ja se sai hänet hieman huolestuneeksi. Entä jos alue oli hyvin valaistu, niin miten hän sitten piilotteli ja pystyi nappaamaan kiven? Onneksi hän kohta huomasi, ettei valo tuntunut käyvän kirkkaammaksi. Luultavasti vain muutama soihtu oli sytytetty paikanpäälle. ”Holy banana...” Feenix henkäisi nähdessään voodoomenojen tyyssijana toimivan rakennuksen, jona toimi vanha, hieman lahonnut kirkko.

Oviaukosta kuulsi punertavan kellertävä valo, jota kohti nainen hitaasti käveli, päättämättä kuitenkaan mennä sitä kautta sisään. Kirkon toisella puolella näkyi olevan vanhat tikkaat, ilmeisesti kirkkoa oli joskus yritetty korjata, joten Feenix kapusi ketterästi niitä ylös, kirkon katolle, toivoen ettei kattolaudat hajoaisi hänen allaan. Minuutit tuntuivat tunneilta ennen kuin hän onnistui löytämään parvelle vievän ikkunan, jonka lasit olivat menneen rikki aikojen saatossa. Varoen nainen irrotti viimeiset lasin jäänteet ikkunoiden karmeista ja vilahti sisään, saaden parven käyttämättömien lautojen narahtavan allaan. Feenix kyyristyi lattiatasolle, rukoillen mielessään, että kukaan ei olisi kuullut ääntä, mutta siitä oli turha huolehtia.

Jokainen ihminen näytti olevan jonkinlaisessa transsissa. Feenix kurkisti parven kaiteiden välistä, vetäisten sitten vastenmielisyydestä päänsä takaisin, jos taistelussa saadut potkut eivät olleetkaan saaneet naisen 21

vatsaa sekaisin, niin tämä nyt ainakin sai. Keskellä kirkkoa oli omatekoinen koroke, jolla kiemurteli ties minkä lajin käärmeitä, pitäen inhottavaa sihi-sihi-sihi ääntä. Lähellä käärme alttaria seisoi kalju, lyhyt mies, joka mutisi jotain omituisia sanoja pitäen käsissään ihmisen silmää, silmän menettänyt uhri makasi jossain käärmeiden alla... Papin kaulaan oli kietoutunut niin ikään iso, hyvin syöneen näköinen käärme ja musta kivi, jossa oli yksi verenpunainen risti, lepäsi samettityynyllä puhujanpöntön päällä. Koko huone tulvi inhottavaa veren ja hien sekaista hajua, joka oli saada Feenixin pyörtymään... Yrittäen voittaa ällötyksensä nainen nosti jälleen päänsä katsomaan tapahtumia, vältellen parhaansa mukaan alttarilla kihisevien käärmeiden katselemista, mutta se oli hiukan vaikeaa koska pappi oli päättänyt näköjään leiriytyä ällö alttarin viereen. ”Miksi käärmeitä? Miksi niiden pitää aina olla käärmeitä...” Feenix voihkaisi huuliensa välistä, jäykistyen sitten paikoilleen. Pappi oli lopettanut puhumisensa. ”Astyr vainoaa täällä vieraan...” Papin ääni oli sihisevä, lähes käärmemäinen hänen hyväillessä käärmettä sen liikehtiessä levottoman odottavasti. Feenix perääntyi, miten tuo elukka muka oli vaistonnut hänet...

Siniharmaa katse laskeutui hänen toiseen käteensä, siihen, johon nojasi. Valkoisen kankaan läpi oli alkanut tihkumaan hiljalleen verta... Kukaan heistä ei ollut muistanut naisen kättä ja ilmeisesti nyt nouseminen huteralle katolle, oli saanut haavan vuotamaan uudelleen. Alhaalla pappi sanoi muutaman sanan, jolloin kaksi isoa mustaa miestä ryntäsi parven alle, jossa Feenix piilotteli ja hajotti voimakkailla iskuilla sitä tukevat, lahot pilarit, jolloin Feenix putosi kiljahduksen saatteessa alas. Heti kun nainen kosketti maata, korstot tarttuivat kiinni naisen käsiin, lähtien raahaamaan tätä papin luokse. ”Damballah saakin tänään kaksi silmää yhden sijaan...” Pappi sihisi, kun Feenix oli raahattu hänen luokseen.

Shivako se oli vitsinä sanonut, että Houngan olisi vain kalju vanhus? Ja se kyllä piti paikkaansa. Papin iäksi olisi voinut sanoa noin 150 vuotta eikä sukupuolestakaan saanut selvää, papin äänikin oli sen verran vanha ja sihisevä että juuri ja juuri sai sanoista selvää. ”Tiedätkö... Minä olen kamalan huono uhrattava...” Feenix aloitti mutta sai navakan läimäisyn papilta. ”Hiljaa. Uhreilla ei ole kieltä.” Feenix avasi suunsa, mutta katsahti sitten veitsiä korstojen lonkilla ja tuli tulokseen, että parempi olla hiljaa tai hänen kielensä todellakin olisi vaarassa. ”Kuinka kauniit silmät sinulla onkaan...” Papin ääni oli muuttunut hyväileväksi hänen nostaessa ryppyisen kätensä Feenixin kasvoille, seuraten mustilla kynsillään naisen silmien ääriviivoja. ”Niin eläväiset ja kiehtovat. Niin värikkäät...” Pappi jatkoi epämääräistä puhettaan, naarmuttaen hieman naisen kasvojen ihoa. ”Pitäisin silmäni mieluummin itselläni...” Nainen ei voinut pysyä hiljaa. Niin hän aina teki, jos alkoi olemaan pelottava tilanne. Hän rupesi aina puhumaan, rauhoittuakseen omasta äänestään. ”Damballahin kiitollisuus tulee olemaan suuri. Viekää hänet alttarille.” ”Ei!” Feenix kalpeni alkaen riuhtomaan itseään irti miesten otteesta, mutta nämä olivat liian vahvoja ja pian hän sai jo tuta kunnon iskun takaraivossaan, joka sai hänet herpaantumaan hetkeksi. Naisen pyristelyt muuttuivat voimattomimmiksi, mutta silmät katselivat kauhusta pyöreinä ympäristöön. Missä ne kirotut ninja olivat?! ”Päästäkää minut...” Feenix yritti huutaa mutta ääni tuntui sammuvan ja muuttuvan hieman sammaltavaksi samalla kun papin kynnellä tekemää haavaa alkoi kihelmöimään inhottavasti. Feenix näki kuin unessa kun hänet taivutettiin alttarille, joku oli kuitenkin onneksi edellisen uhrin ja käärmeet siirtänyt muualle, mutta hän tunsi selässään tahmaisen veren ja se myös tunki voimakkaana hajuna hänen nenäänsä. Naisen kädet laitettiin kiristävillä hihnoilla kiinni alttarin reunalle, samoin kuin hänen jalkansa. Kuin unessa, hän näki kuinka pappi sihisi lähemmäksi, laskien käärmeensä naisen päälle, samoin kuin kiven.

Kivi! Minun on saatava kivi... Feenix keskitti tahtonsa kiveen, oli pysyttävä hereillä. Mutta horrosmaisuus valui naisen jäseniin saaden ne tuntumaan tonnien painoiselta, kielikin tuntui turvonneen niin että hän hädin tuskin sai henkeä.

Käärme alkoi kiemurtelemaan naisen päällä, kietoutuen tämän kaulaan, samalla kun pappi kohotti kuivuneen veren peittämän tikarin naisen kasvoille, viiltäen aivan pienen viillon hänen poskeensa. Feenix kuuli vaimeasti, kuinka väkijoukon transsinsekainen hyminä kohosi ja käärmeen silmät alkoivat loistamaan sairaasta odotuksesta. Kuin se olisi elävä ja tunteva olento, kuin ihminen. ”Suuri Damballah, annan täten sinulle toisen uhrin. Ota se vastaan ja katso suopeasti nöyrintä palvelij-” Papin puhe katkesi veriseen korahdukseen, ruumiin lysähtäessä Feenixin päälle.

22

”Mitä tapahtuu...” Nainen ei ollut varma puhuiko hän, jotenkin kaikki tuntui olevan eristyksissä eikä hän oikein tajunnut tilanteen muutosta. Äsken pappi oli meinannut leikata hänen silmänsä ja nyt se makasi tuossa... Mielipuolinen hyminä muuttui kauhun kiljahduksiksi ja joku repäisi papin ruumiin pois hänen päältään samoin kuin heitti käärmeen kauas alttarista. Sumeat silmät yrittivät hakea jotain kohdetta mihin tarttua, mutta näkökentässä tuntui leijuvan jonkinlaisia pilviä. ”Feenix! Ota kivi, se on päälläsi...” Vaimea ääni tuntui huutavan vuosisatojen takaa. Kivi, mikä kivi? Ai Kivi!

Hetkeksi naisen silmiin kohosi terävyys. ”Käteni...” Joku tumma hahmo tuntui seisovan hänen vieressään, mättäen korstoja ketoon. ”Talim?” ”Ei, en minä ole Talim. Olen Aya’te, muistatko? Ota se kivi, kätesi on vapaa...” ”Missä Shiva on?” Joku läpsäytti kivuliaasti hänen poskeaan, mutta se ei ollut tuo huitoja. ”No hyvä on, hyvä on. Minä otan sen... Mikä se nyt olikaan jutun.” Mikä ihmeen kivi? Naisen katse taas hämärtyi, kunnes hän huomasi verenpunaisen pisteen edessään, automaattisesti hän ojensi kätensä kohti sitä, ottaen jäätävän kylmän esineen käteensä. ”Hän sai sen.” Feenixin tajuntaan tulvi japaninkielisiä sanoja, mutta hän ei jaksanut alkaa miettimään mihin ne liittyivät. ”Hyvä. Ota hänet, meillä ei ole enempää tekemistä täällä.” Feenix tunsi, kuinka joku tarttui häneen kiinni ja se sai aikaan hänessä valtavan vastustusreaktion. ”EIII! Päästä minut, minä haluan pitää silmäni.” Nainen alkoi huitomaan, palatessaan jälleen tuohon hetkeen, kun hänet oli raahattu sihisevälle ja veriselle alttarille. Sitä olisi jatkunut ties, kuinka kauan, kunnes joku tökkäisi häntä kahdella sormella terävästi niskaan, saaden naisen menettämään tajuntansa.

Kop-kop. Nainen koputti valkoiseksi kalkitun talon oveen. Kului hetki, ennen kuin joku varoen raotti ovea ja sieltä pilkistivät ystävälliset miehen kasvot, jotka tuijottivat epäuskoisesti hahmoa. ”Neiti Cotton!” Marcel avasi oven selälleen hymyillen iloisen yllättyneenä. ”Voinko tulla sisälle?” Feenix hymyili vastaan hieman heikosti. ”Toki, toki! Isoäiti, tule katsomaan kuka palasi.” Mies painoi oven kiinni, hihkuen yläkertaan. ”Neitsyt Maria sentään, onko se todella punatukkainen vieraamme?” Vanhus kipitti alakertaan, lämmin hymy kasvoillaan, Marcelin touhottaessa vieressä. ”Hän juuri, ja täysissä sielun ja ruumiin voimissa.” Mies hymyili leveästi, saaden isoäitinsä katsahtamaan hieman epäilevästi Feenixiä. Tämä todellakin näytti olevan elossa, mutta terveydestä vanhus ei menisi vannomaan. Nainen oli laihtunut paljon ja auringon ruskettama iho oli saanut harmahtavan sävyn sekä hänen silmänsä olivat syvällä kuopissaan, ja sen lisäksi nainen näytti hyvin, hyvin väsyneeltä. ”Haluatteko syötävää, juotavaa? Meillä on nyt kahviakin...” Mies palasi tuoden Feenixille höyryävän kahvikupillisen, jonka nainen otti konemaisesti käsiinsä, hymyillen väsyneesti. ”Ei kiitos, Marcel. Jos vain huoneeni on valmis, niin menisin nukkumaan heti...” Miehen kasvojen hymyn tilalle tuli huolestuneisuus ja hän vilkaisi isoäitiään, joka pudisti vaivihkaa päätään. ”Kyllä, olemme pitäneet sitä sinulle varattuna. Tiesimme että palaisit.” Mies nyökkäsi ja johdatti väsyneen naisen yläkertaan. ”Kiitos. Voisitko antaa minun huomenna nukkua, pitkään? Olen nukkunut viime aikoina hieman huonosti.” ”Tietenkin. Haluatko jotain muuta?” Mies jäi ovelle seisomaan. ”Onko teillä täällä pikasanoma mahdollisuutta?” Mies nyökkäsi. ”Voisinko siinä tapauksessa sanella sinulle viestin, jonka lähetät Unkariin Ja Englantiin? Johonkin sellaiseen, että ystäväni todella saavat sen... Minä kadotin puhelimeni nimittäin.” Feenix naurahti hieman. ”Odota, haen vain kynää ja paperia.”

Feenix istui sängyllä ja alkoi kertaamaan tapahtumia. Siitä, kun hän oli saanut kiven, oli nyt kulunut neljä päivää, jotka nainen oli viettänyt Temppelin Ninjojen puisissa majoissa, yrittäen unohtaa kauhun hetkensä alttarilla. Hänelle oli myös noussut kova kuume ja Aya’te sanoi sen johtuneen papin kynsistä, joilla tämä oli 23

naarmuttanut Feenixiä. Kynsien alla oli ilmeisesti ollut jonkinlaista huumausainetta, jonka pappi oli siirtänyt Feenixin verenkiertoon naarmuttaessa tätä, sen lisäksi joukossa oli myös ollut ihan tavallistakin likaa, joka aiheutti naiselle kuumeen. Kolme päivää ja kolme yötä olivat ninjat hoitaneen naista, juottaen tälle jotain vanhalla reseptillä tehtyä lääkettä, joka karkotti naisen painajaiset ja laski kuumetta, jonkun aina valvoessa hikisen potilaan vierellä.

Neljäntenä aamuna hän oli jo parantunut sen verran, että päätti lähteä takaisin Saint-Marciin, jotta Shiva ja Talim saisivat viestin, että hän oli saanut oman osansa hoidettua. Aya’te oli ollut sitä mieltä, että naisen olisi ollut parempi vielä jäädä heidän luokseen mutta Feenix oli ollut itsepäinen ja päättänyt lähteä. Muutaman väittelytuokion jälkeen Temppelin Ninjojen nuori johtaja oli päästänyt naisen lähtemään, lähtien kuitenkin saattamaan hänet niin lähelle Saint-Marcia kuin vain oli mahdollista ilman että hänet huomattaisiin. Feenix oli luvannut ninjalle, että kun Talim ja Shiva tulisivat tänne, he etsisivät yhdessä hänet käsiinsä, jotta voisivat palauttaa kivet niille kuuluville paikoilleen. ”Olen pahoillani, että kesti, mutta millään meinannut löytää paperia.” Marcel astui sisään huoneeseen, jääden sitten kuuntelemaan naisen sanelua. ”Shiva, homma hoidossa. Heitin kännyni mäkeen. Odotan teitä Saint-Marcissa, kysy Marcelia tai Mayaa, olen heidän luonaan. Feenix.” Mies kirjoitti sähkeen ylös, kirjoittaen yläkulmaan, että se oli menossa Shiva Leatherille joka oli jossain Unkarissa. ”Toinen on aivan samanlainen, paitsi että se on osoitettu Talim Latexille Englantiin.” Feenix sanoi peittäen haukotuksensa. ”Selvä. Lähden heti viemään nämä toimistoon. Sekä mainitsen että ystäväsi ovat tulossa etsimään sinua ja kyselevät minua. Sanon saman Corinelle, hän saa aivan varmasti asian leviämään, joten kaikki kohta tietävät että he ovat tulossa.” Mies naurahti, taittaen paperin kaksinkerroin. Feenix ei hennonut sanoa miehelle, että asian tuominen kaikkien tietoisuuteen ei välttämättä ole hyvä juttu. ”Kiitos Marcel.” Mies hymyili ja toivotti Feenixille hyvää yötä, lähtien huoneesta. Jo ennen kuin ovi oli painunut miehen perässä kiinni, nainen oli nukahtanut sikeään uneen.

24

OSA 3 2008 AD Kesäkuun 12 Kello 13.45 Unkari, Budapest

”Lento 456 Kairosta Budapestiin saapuu portille kuusi.” Kuulutettiin lentokentän terminaalissa Shivan koneen laskeuduttua maahan. Unkarin pääkaupunki oli tähän aikaan vuodesta kauneimmillaan ja voisi myös sanoa, että kuumimmillaan, sillä maassa oli ollut jo monta päivää 30 asteen ylittävä helleaalto. Shiva oli varannutkin itselleen kevyet matkavaatteet.

Lentomatka oli aina yhtä tukala salaiselle agentille, sillä hän pelkäsi korkeita paikkoja ja näin ollen myös lentämistä. Lisäksi koko matkan ajan oli ollut, jos jonkinlaista turbulenssia ilmassa ja hänen istumapaikkansa oli myös epämukava tai sanottaisiko väärässä paikassa. Takana metelöivät ranskalaisen perheen kaksi lasta tapellen melkein koko matkan ajan ja potkien agentin selkänojaa, kun hän yritti lukea ja lopulta ottaa pienet nokoset.

Shiva istui sopivasti penkkirivin keskikohdalla, jolloin ikkunanvieressä istuja päätti juosta joka toinen minuutti vessassa tai tekemässä jotain muuta. Lentopelkoinen joutui siis pomppimaan ylös ja alas tuolillaan.

Viimeinen pisara oli käytävän puolella nukkuva mies, joka omalla kovaäänisellä kuorsauksellaan häiritsi koko konetta, saatikka sitten vieressä istujaa.

Näin ollen Shiva ei ollut pitkän lennon jälkeen kovinkaan hyvällä tuulella. Hän astui lentokoneesta ulos nostaen aurinko hatun päästään ja antaen vilpoisen tuulen vilvoittaa kasvojaan. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja sen säteet tuntuivat laittavan Shivan pitkän, sinivalkoisen ja silkkisen kietaisuhameen ja samanlaisen topin kimaltelemaan auringossa. Hameen helmassa oli sinisiä ja liiloja kukkaornamentteja ja kultaiset vyöketjut laskeutuivat hänen oikealle uumalleen. Vaatteissa oli myös hailakkaa liilaa antamassa lisää särmää asusteisiin, vaikka kukaan enkeleistä ei sitä lisää tarvinnutkaan. ”Mikä matka... No niin, ei kun hommiin” Shiva sanoi manaten itsekseen ja haki matkalaukkunsa. Hän käveli rauhallisesti terminaalista ulos ja katseli ympärilleen. Ulkona häntä odotti karskin näköinen mustalaistaksikuski ison nimikyltin kanssa. Shiva käveli miehen luokse ja laski laukkunsa maahan. ”Neiti Leather... Oletan.” Kuski sanoi sylkäisten maahan. ”Kyllä...” ”Herra Dante käski toivottaa teidät mahdollisimman tervetulleeksi maahamme, vaikka kukkanne ei tällä hetkellä kukikkaan kunniaksenne.” ”Valkoinen lilja tuo rauhan sydämeeni kunnian sijaan.” Shiva vastasi heilauttaen hiuksensa selkänsä taakse.

Kuski oli ollut hyvin varovainen ja epäluuloinen ennen käytyä keskustelua, mutta Shivan vastauksen kuullessaan hän rentoutui. Sama vaikutus oli kysymyksellä Shivalle, sillä Dante oli antanut sen tunnuslauseeksi hänelle juuri ennen lähtöä. Mies kätteli naista iloisena ja nosti laukun takakonttiin avaten agentille takaoven. ”Nimeni on Dimitri. Kerron teille tietoni matkalla Hotelli Budapestiin.”

Shiva avasi taksin ikkunan, että ilma edes vähän vaihtuisi autossa. Kuumuus oli tukahduttava. Hän nosti aurinkolasinsa otsansa päälle ja nojasi avonaiseen ikkunaan kyynärpäällään. Dimitri vilkaisi peiliin ja nähdessään matkustajansa ahdingon hän käänsi tuuletuksen täysille. Shiva huokasi ja odotti toisen tietoja. ”Dante soitti minulle tänä aamuna, koska olemme olleet ennenkin tekemisissä ja hän tietää, että tunnen kaikki ja tiedän kaiken mitä maassani tapahtuu. Ainakin kaikkein tärkeimmän. Damballahin 13 silmäksi kutsutuista kivistä neljä todellakin myytiin Unkarissa asustavalle kreiville. Hän ei ole syntyjään unkarilainen ja tiedonantajani eivät olleet kovinkaan yhteistyöhaluisia hänen suhteensa. Kreivi tuntui pelottavan heitä jo yksinään, mutta hänen palkkalistoillaan oli vielä pelottavampi itämaalainen nimeltään Tem Sung. He kutsuivat miestä velhoksi, jopa teurastajaksi.”

Shiva kalpeni huomattavasti istuimellaan. Ei taas velho juttuja! Ehkä olisi sittenkin pitänyt lähteä sen voodoo papin armoille... ”Kreivistä on selvillä hyvin vähän tietoja. Hän oleskelee mieluusti Budapestin lähellä olevassa kartanossa ja 25

hänestä ei ole saatu yhtään selvää kuvaa. Ihan kuin jokainen kuva olisi mennyt piloille, jopa palanut.”

Kiva... Pahoja voimia ja mystisesti pilalle menneitä kuvia. Plääh... Shiva nyrpisti nokkaansa ja naputti rauhattomasti sandaalillaan lattiaan... ”Mutta kuitenkin. Kreivin nimi on Ropert Seahs. Tässä on muut tiedot mitä sain kasaan.” Mies ojensi Shivalle kansion ja tämä luki ne nopeasti läpi. ”Vien sinut suoraan hotellille ja sen jälkeen olet omillasi.” Kuski sanoi ja vislasi sitten ja pui nyrkkiään toisille autoilijoille.

Kaupungin keskustassa oli tällä hetkellä mahdoton ruuhka jostain syystä ja Shiva kävi papereita yksityiskohtaisemmin läpi. Dimitri jatkoi kiroilua unkariksi ja hänellä roikkui palava sätkä suunpielessä, joka melkein tippui suunsoiton aikana.

Taksi saapui hotellin eteen ja Shiva maksoi Dimitrille antaen myös suuren tipin tälle. Kuski kävi nostamassa laukun takakontista korjaten lätsäänsä. ”Onko Danten normaalit kulkuneuvot saatavissa?” Shiva kysyi korjaten kaulakoruaan ja odottaen kädet ristissä vastausta. ”Kyllä, meillä on autotallissa jeeppi, Porsche, moottoripyörä ja Toyota.”

Shivalle nousi ilkikurinen ilme kasvoille ja pilke silmäkulmaan. ”Laittaisitko minulle moottoripyörän valmiiksi. Tankkaisit sen ja toisit sen puoli seitsemäksi hotellin eteen.

Tässä vaivanpalkka.”

Shiva ojensi tukun kymmenen euron seteleitä kuskille, jolla tippui sätkä hämmästyksestä suusta kirjaimellisesti maahan. ”Mut, mut, se on vain tarkoitettu Herra Danten käyttöön. En voi antaa...”

Shiva suoristi itsensä uhkaavasti koko pituuteensa ja tuijotti Dimitriä käskevästi. ”Kello puoli seitsemän eikä yhtään ennen eikä jälkeen.” Hän jatkoi napaten laukun maasta ja kääntäen ällistyneelle tiedonantajalle selkänsä. ”Kyllä, neiti...”

Shiva oli kierrellyt ostohuumassa kaupungilla. Matkamuistot olivat hakusessa ja tietysti illan hommiin sopivat vaatteet. Shiva kävi perinteiden mukaisesti kiinalaisessa syömässä, vaikka se ei tuntunut samalta ilman ystäviä. Ruokalajit kuluivatkin yllättävän nopeasti ilman heidän sensuroimatonta keskusteluaan.

Ravintolan asiakkaatkin saivat olla rauhassa.

Shiva löysi sivukujilta ihanan pikku puodin, jossa myytiin kaikenlaisia matkamuistoja. Talimille hän osti vihreän napatanssijahunnun ja Feenixille vyötärölle asetettavan kolikkovyön. Itselleen hän etsi jotain vielä erikoisempaa. Wow, kaikui kaupassa, kun Shiva näki oikeata Shivaa esittävän patsaan. Hän ihmetteli vain, miten se oli tänne kauppaan tullut myyntiin. Ehkä tämä oli Unkarin versio Tiimarista.

Kaupan naismyyjä tuli iloisesti hymyillen paikalle ja kysyi voiko palvella.

Shiva osoitti patsasta ja myyjä kalpeni. Hän katsoi patsaan alemmissa käsissä ollutta punaista timanttia ja sitten asiakastaan ravistaen päätään. ”Neiti ei halua tätä. Paljon muuta hyvää kaupassa.”

Shiva katsoi myyjää ihmeissään ja nosti patsaan syliinsä. Hän marssi kassalle ja laittoi ostoksensa pöydälle.

Myyjä tuli varovaisena pöydän taakse. ”Ettekö varmasti halua mitään muuta...”

Shiva ravisti päätään ja laittoi aurinkolasit silmilleen. Myyjä huokasi, sillä hänestä asiakas näytti todella mukavalta ihmiseltä. Hän ei halunnut tälle käyvän mitään. ”Neiti on sitten varovainen. Patsas on monta kertaa palautettu sen...”

Myyjä lopetti lauseen kesken ja kiersi patsaan pakettiin. Kaikki ostokset hän sulloi paperikassiin ja ojensi asiakkaalla. Shivan kulmakarva nousi koholle kysyvästi, mutta myyjä ei koskaan lopettanut lausettaan. ”Hyvää päivän jatkoa.” Kaupan omistaja sanoi vielä ja Shiva poistui kaupasta. ”Paha, paha asia. Patsas on täynnä pahuutta...” Kauppias sanoi laskien päänsä huolissaan.

26

Patsas ei kuitenkaan ole tämän tarinan asia, vaan se on aivan oma lukunsa. Shiva huokasi kaupan ulkopuolella ja hänen silmänsä kirkastuivat. ”Merkkivaatteita puoleen hintaan. Sinne!”

Kello 18.30 Hotelli Budapestin edusta

Nuori mustalaismies nojasi pepullaan moottoripyörään polttaen tupakkaa. Hänen katseensa oli luotuna maahan ja liikenteen, ja ihmisten häly ei tuntunut häiritsevän odottajaa. Hotellin kierreovet pyörivät ja Shiva ilmestyi esiin sen siivestä. Vierailija oli ensi töikseen käynyt kaupassa ostamassa kunnon asun itselleen. Musta nahkatakki kevyt toppi ja trumpettihousut olivat oiva vaateparsi liikuttaessa moottoripyörällä. Jalkoja koristi trendikäät ja ilmavat lenkkarit.

Hiukset olivat Lara Croftmaisesti ponihännällä ja käsissä oli ruskeat nahkahanskat. Vyönä oli kovin ruoskaa muistuttava kyhäelmä. Selässä oli pieni nahkalaukku, joka muistutti hyvin paljon erään pelihahmon samanlaista selkäreppua.

Takki ja hanskat olivat aika kuuma valinta tälle ilmalle, mutta Shiva luotti, että yöhön mennessä ilta kylmenisi ja ilman takkia ei tarkenisi. Mies veti savut väärään kurkkuun nähdessään Shivan, sillä tämä näytti joka pojan unelmalta. Hän ojensi kypärän naiselle vapisevin käsin, joka laittoi sen päähänsä iskien silmää. ”Palauttakaa pyörä autotalliin, kun olette valmis.” Poika sanoi ja hyppäsi läheiseen autoon, joka oli pysäköitynä tien viereen.

Auto lähti heti liikkeelle ja Shiva aikoi lähteä liikkeelle ajokillaan. Hotellin ovista asteli silloin itämaalainen mies tuiman näköisenä kahden muun miehen kanssa. Heidän perässään juoksi hotellin palvelija pelokkaan näköisenä ja hän törmäsi vahingossa heidän selkäänsä. Silmänräpäyksessä itämaalaisen sivustoilla olleet miehet ottivat aseet esiin ja tyrkkäsivät tungettelijan selälleen maahan. Shivan veri kiehahti törkeydestä ja hän meinasi rynnätä antamaan opetuksen miehille.

Jokin kuitenkin pidätteli häntä, kun hän katsoi miehiä tarkemmin piiloutuen koristepuskan taakse. ”Anteeksi herra Sung. Kiireellinen viesti!” Apupoika kiljaisi kimeästi ojentaen viestin puhutellulle.

Sen jälkeen poika pomppasi nopeasti pystyyn ja luikki karkuun tuntien aseen piippujen kuumotuksen niskassaan.

Shiva ei voinut kuin myhäillä onnelliselle sattumalle. Tem Sung oli jostain syystä käymässä Shivan hotellissa ja mies oli todellakin aika iivilin näköinen. Shiva mittaili seisojaa katseellaan. Sungilla oli mustat olkapäille pitkät hiukset, jotka olivat ponihännällä. Harteillaan hänellä roikkui musta nahkatakki, jossa oli tummanpunainen lohikäärme selässä. Hänen lihaksistaan näki myös, että mies treenasi itseään. Mitähän Feenix ajattelisi tästä...

Sung oli sillä aikaa avannut lapun ja lukaisi sen nopeasti ilman, että kasvot kuvastaisivat minkäänlaista merkkiä viestin sisällöstä. Heidän viereensä pysähtyi musta Volvo ja miehet nousivat sen kyytiin. Shiva katsoi vielä, että häntä ei nähty ja juoksi ajokilleen. Shiva nosti jalkansa satulan yli ja käynnisti pyörän. Hän katsoi nopeasti peiliin ja sitten vielä olkansa yli ennen kuin jatkoi matkaansa liikenteen sekaan.

Sungin seurue tuntui pelkäävän seuraajia, sillä auton kuljettaja näytti kiertelevän ristiin rastiin Budapestiä ennen kuin pysähtyi. Shiva pysyi kuitenkin turvallisen matkan päässä, joten ei varovaisuus ainakaan hänen ilmitulostaan voinut johtua. Auto parkkeerasi unkarilaisen ravintolan viereen ja Shiva pysäytti pyöränsä kulman taakse nostaen kypärän päästään.

Ravintolasta käveli rauhallisesti sen omistajan näköinen mies. Shiva tunnisti miehen heti Dimitriksi ja hänen sydämensä hyppäsi melkein kurkusta ulos. Sung katsoi kylmäverisesti vastaantulijaa ja Dimitri säilytti kovan ilmeen, vaikka hiukan tärisevistä sormista erotti hänen jännittyneisyytensä. Oliko Dimitri petturi vai mikä oikein oli homman nimi.

27

Shiva kurkisteli kulman takaa tuima ilme kasvoillaan, kun Sung näytti käsimerkillä Dimitrille, että menisi sisälle. Seurue tarkisti nopeasti vaivihkaa ympäristön astuessaan ovesta sisään. Shiva seurasi hetken kuluttua astuen ravintolaan kuin olisi tullut syömään sinne. Nopealla vilkaisulla hän selvitti ympäristönsä.

Ravintolassa oli sillä hetkellä vanha pariskunta nurkkapöydässä syömässä ja yksin istuva liikemies joi kahviaan oven vieressä. Sisustus oli suunniteltu luonnon läheisiksi koristeellisine puuhuonekaluineen ja seinä oli maalattu panoraamaksi Unkarin kauniin luonnon kunniaksi. Ennen ovea keittiöön oli pieni esiintymislava katosmaisessa tilassa. Se oli koristeltu verhoin ja köynnösruusuin. Keittiön vieressä kulki käytävä vessoihin ja varasulokäytävälle. Shiva ehti juuri nähdä Dimitrin vedettävän takaovesta kujalle yhden vartijan jäädessä oven sisäpuolelle. Nyt ei olisi aikaa harkita vaan täytyisi toimia heti.

Shiva käveli rauhallisesti naisten vessaan, mutta oven sulkeutuessa hänen takanaan hän syöksähti suoraan suljetun ikkunan luo yrittäen riuhtoa sitä auki. Onneksi Shiva ei katsonut ympärilleen, sillä vessa ei ollut yhtä hyvässä kunnossa, kun ruoka-alue. Hänellä oli tärkeämpääkin tekemistä. Lukko kääntyi ikkunan päällä, mutta muuten se ei liikkunutkaan. Viime vuosisadan aikainen ikkuna oli turvonnut niin, että se oli aivan jumissa sivuista. ”Perkeleen ikkuna! Sun olisi paras avautua ennen kuin määrään purkutuomion tälle rakkaalle rakennuksellesi!” Shiva sihisi ja iski olkapäänsä vielä kerran sen karmiin.

Karmien välikkö löystyi sen verran, että ikkuna nousi noin 40 senttiä ylös. Shiva tarttui ikkunan yläosaan ja hyppäsi pienestä välistä jalat edellä takana olevalle kujalle laskeutuen kyykkyasentoon. Kujalla ei ollut ketään ja Shiva yritti temmata repustaan jotain. Hänen ilmeensä muuttui hämmästyneeksi ja hän riisui repun kokonaan katsoen sen sisään. Epäuskoisen näköisenä hän nosti tonnikala tölkin ylös ja katsoi loppuja tavaroita nuudeleita ja kahvipakettia, jotka lepäsivät laukun pohjalla. ”Mitäh... Missä minun uzini ovat?.. Laitoin ne varmasti...” Shiva mumisi, kun vastaus selkeni hänelle. ”FEENIX!” ”Se ryökäle lainasi minun oikean laukkuni! Aaargh! Onko täällä yhtään mitään hyödyllistä...”

Shiva penkoi kassia ja ilme muuttui kireäksi. ”Ei mitään! Ei yhtään mitään!! Perhana.”

Jostain läheltä kuului silloin karjaisu ja Shiva laittoi repun selkäänsä ja ponkaisi vauhtiin huudon suuntaan.

Hän pysähtyi läheisten puulavojen ja metallitynnyreiden taakse. ”Viimeisen kerran, mitä tiedät kivistä ja kuka on yhteyshenkilösi?” Sung vaati ja katsoi Dimitriä silmiin. Tätä piti selän takaa kiinni yksi vartijoista ja pidetyn kasvoista päätellen Sung oli selvästi hakannut mustalaista.

Dimitrin naama oli mustelmilla ja verillä, mutta silti hän pystyi sylkäisemään Sungin kengille mielipiteensä tämän kysymyksestä.

Shiva ei ehtinyt tehdä mitään, kun Sung levitti kätensä ja Dimitrin taakse ilmestyi haamuna samurailta näyttävä soturi. Takana ollut vartija päästi uhristaan irti ja väisti sivuun, kun katanan terävä terä lävisti selkäpuolelta pahaa aavistamattoman. Shiva yritti huutaa, mutta hänen kurkustaan ei lähtenyt ääntä ja, kun hän yritti juosta apuun, hotellin luona seisonut nuorukainen pysähdytti hänet. Mies esti rimpuilevaa tarpeeksi kauan, jotta Shiva näki silmiensä edessä tapahtuman loppuun.

Dimitri tippui polvilleen Sungin edessä ja tämä väänsi sulavalla liikkeellä Dimitrin niskat nurin. Aave samurai hävisi samalla, kun kuolleen eloton ruumis kaatui tömähtäen asfalttiin selälleen. Shiva ei saanut vieläkään ääntä kurkustaan. ”Sielusi on minun.” Sung totesi karmivalla äänellä. ”Hävitä ruumis” Sung käski vartijaa ja kääntyi takki liehuen astuen ovesta sisälle. Vartija tarttui ruumiin jalkoihin raahatakseen tämän pois, mutta Shiva riuhtaisi itsensä juuri silloin irti. Hän kaappasi repusta molemmat tonnikala purkit ja heitti ne frisbeen lailla vartijaa kohti. Toinen osui miehen juuri esille ottamaan aseeseen, kun hän huomasi apuun juoksijan ja toinen osui suoraan otsaan kaataen miehen maahan.

Seuraavaksi Shiva repäisi kahvipaketin auki ja puhalsi porot roiston silmiin sokaisten tämän. Nuudelipaketilla oli sama kohtalo, kun Shiva repäisi kuoret irti ja tunki levyn miehen suuhun musertaen sen palasiksi 28

lyömällä vartijaa leukaan, ettei tämä pystyisi kutsumaan apua. Lopuksi Shiva pyörähti kärrynpyörällä tonnikala purkkien yli napaten ne käsiinsä ja vetäisi sokista kannet etusormillaan irti. Yhden purkeista hän sinkautti suoraan vartijan kurkkuun musertaen tämän kurkunpään ja pyörähtäen ja iskien terävillä kansilla viilsi keskeltä sivuille tämän kurkun auki. Vartija kaatui koristen maahan.

Shiva polvistui Dimitrin viereen koittaen tämän pulssia toivoen, että olisi nähnyt väärin. Hän sulki kuolleen silmät ja teki ristinmerkin, kun nuorukainen vihelsi varoituksen. Toinen vartija oli saanut viivytyksestä vihiä, mutta liian myöhään, sillä rynnätessään ovesta ulos, hän näki vain vilauksen Shivan selästä, kun tämä katosi kulman taakse. Tem Sung juoksi myös paikalle ja vilkaisi kuollutta palkollistaan sanattomana. Nuorukainen oli sillä aikaa hävinnyt jonnekin.

Henkivartija näki karkuun lähteneen hahmon pomppaavan ikkunasta ravintolan puolelle ja juoksi Sungin kanssa takaisin sisälle. Ilta oli jo sen verran pitkällä, että ravintolassa oli alkamassa eksoottisten napatanssijoiden esitys. Onneksi Shivan vaatteet olivat tarpeeksi nopeasti riisuttavat, sillä hän naamioi itsensä napatanssijaksi juuri, kun takaa-ajajat ilmestyivät saliin. Nuorukainen oli aiemmin juossut ravintolan halki ovelle kaataen pari tuolia mennessään. Vartija kysyi tietoja muutamalta asiakkaalta ja he kertoivat juosseesta miehestä. Roistot lähtivät miehen perään ulos ravintolasta, joka oli päättänyt toimia harhautuksena, että Shiva pääsisi turvallisesti ulos.

Shiva tanssi parhaansa mukaan helyt uumallaan, mutta miesten hävittyä hän kaappasi oikeat vaatteensa ja juoksi ulos pyörälleen. Hän pukeutui roskiksen takana omiin vaatteisiinsa ja heitti tanssijan asun jäteastian sisään. Nuorukainen oli sillä aikaa päässyt karkuun, kun tunsi kadut kuin omat taskunsa ja Sung ja vartijat palasivat autolle. He nousivat vitkastelematta siihen ja lähtivät liikkeelle.

Shiva irrotti nopeasti terävän scarabin näköisen vekottimen ja heitti sen auton takakonttiin kiinni. Hän ravisti päätään ja nousi moottoripyöränsä selkään. ”Huh, ehkä Talimin reissu englantiin olisi sittenkin ollut paras vaihtoehto. He maksavat vielä Dimitrin kuoleman!”

Shiva laittoi Kypärän päähänsä ja kiihdytti auton perään.

Sungin auto ajoi ulos kaupungista ja maasto alkoi muuttua maalaismaiseksi. Hiekkainen tie kiemurteli peltojen ja metsien vieressä auton nostattaessa pölyä tienpinnasta. Välillä ympärillä oli myös ihania kukkaisia niittyjä. Ilma tuoksui kesältä illan pimetessä.

Shiva arvasi jo, minne Tem oli menossa ilman jäljityslaitettakin ja hän pysyi tarpeeksi kaukana autosta. Se oli ehtinyt hävitä jo näkyvistä ja Shiva uskalsi laittaa pyörän etuvalon päälle. Kuu ja tähtitaivas valaisivat ajajan reittiä. Hiljaisuuden rikkoi yksinäisen pöllön huhuilu ja tuulen hiljainen vinkuna. Onneksi Shiva oli varustautunut yötä varten, koska ilta tuntui viilenevän todella nopeasti.

Rintataskusta kuului yhtäkkiä Mortal Kombatin tunnari ja Shiva teki äkkijarrutuksen tien sivuun ottaen kännykän taskustaan. Se oli Talimin soittoääni. ”Shiva.” ”Minä tässä. Ole… saa… tiet… palj... outoa...”

Kännykän kuuluvuusalue oli huono, joten Shiva ei kuullut puoliakaan mitä toinen sanoi. ”Talim?... Haloo... haloo... toistatko äsköisen?”

Luurista kuului pelkkää kohinaa ja sanojen pätkiä. ”Shiva, me …. pulassa. Varoi ... Fe... Ette arv... täällä... Paha… ei saa… käsiinsä. Oi ei !! TUUT – TUUT – TUUT..” ”Talim! Talim!! Mitä ihmettä...”

Shivalla meni kylmät väreet selkää pitkin. Talimin ääni oli ollut kireä ja hän kuulosti pelokkaalta. Shiva yritti soittaa takaisin hänelle, mutta puhelimeen ei saanut enää yhteyttä. Mitä tämä oli? Shivan kurkkua kuristi.

Hän katsoi öistä pimeyttä vainoharhaisena kuin joku olisi vaanimassa häntä siellä. Istuja vilkaisi kelloa ja 29

nopeasti ympärilleen. ”Viisitoista vaille ykstoista... Mul ei ole hyvä fiilis tästä...”

Varjostajan mieliala muuttui vielä ahdistavammaksi, kun taivaalle ilmestyi tummia pilviä ja salamat välähtelivät taivaanrannassa. Kohta kuurosade yllättikin ajajan kastellen tämän litimäräksi. Uitettu koirakin oli kuivempi, kun surkean näköinen kuski. Shiva käynnisti pyöränsä ja ajoi loppumatkan Seashin kartanolle.

Hän pysähtyi porttien eteen, jotka olivat kiinni korkeassa kivimuurissa ja katsoi niiden välistä kohoavaa kartanoa. Puistokatu jatkui heti porttien jälkeen. ”Tossa linnoituksessa on varmaan tarkempi vartiointi, kun Fort Knoxissa. Itikkakaan ei varmasti pääse läpi käristymättä.”

Shiva puhui itsekseen ja ajoi eteenpäin löytäen kartanon vierestä kasvillisuudesta villin metsäpolun. Shiva kaahasi sille ja ajoi tarpeeksi pitkälle metsän siimekseen. Sade vain jatkui ja Shiva tunsi vilua luissaan ja ytimissään ja salamakin säikäytti piilottelijan iskemällä aivan lähistölle maahan. ”Huiiiiii…”

Shiva veti itsensä makaamaan muurin päälle ja otti vyöstään pienoiskiikarit. Tiluksilla näkyi ainakin kameravalvonta ja liikkeentunnistimet. Molemmat kohdat pystyivät välttämään, jos vain osasi.

Ruumiinlämpö tunnistimet olivat vaikeampi paikka ja Shiva hymähti. Lisäksi pihalla näytti olevan viiden dobermannin vartiointi, joiden kanssa Shiva ei halunnut tehdä tuttavuutta.

Liikkeentunnistimet olivat juuri tällä hetkellä sammutettu auton saapumisen vuoksi ja vartijoilla olivat koirat kiinni hihnoissa. Shiva pomppasi takaisin pyörän viereen ja piilotti sen pensaikkoon. Paluumatkalla muurille hän teki liian äkkinäisen liikkeen ja liukastui märkään ruohoon ja lensi selälleen. Koko selkäpuoli kurastui ja silloin Shiva muisti, että lämpökamerat eivät löydä kuran alta kohdettaan. Epämieluisen tuntuisena hän laittoi mutaa etupuoleenkin ja pomppasi muurin yli ryömien pensaikkojen takana lähelle sisäänkäyntiä.

Sung keskusteli vartioiden kanssa ja Shiva pusersi vihaisena kätensä nyrkkiin.

Shivan kännykkä alkoi soimaan tuttua Nightwishin Over the Hills and Far Away kappaletta yllättäen ojaa muistuttavan kuopan pohjalla ja hän vastasi siihen nopeasti. Vaikka ääni oli tosi hiljainen ja ehti soida vain vähän, se herätti huomiota. ”Shiva.” Hän sanoi ääni värähdellen ärtyneisyydestä. ”No minä. Mitä sinne?” Feenix sanoi iloisena puhelimeen. ”Hiukan huono aika puhua Feenix... Olen just varjostamassa yhtä tyyppiä ja se on aika vaikeata, kun on puhelin kädessä...”

Feenix naurahti. ”Eikös se ole oikein hyvä valeasu? Nykyään kaikilla on kaikkialla koko ajan puhelimia. Mutta juuh, minun laivani saapui juuri Saint-Marciin ja...” ”Nyt vasta?!” Shiva keskeytti hieman liian kovaäänisesti ja puhelin hiljentyi vähäksi aikaa.

Sungin pää kääntyi pusikosta kuuluneen äännähdyksen takia ja Shiva laittoi liian nopeasti käden mikrofonin päälle ja kännykkä tippui mutaan. ”Äsh.” Shiva kirosi itsekseen ja etsi kännykkää käsillään, kunnes kuuli Feenixin kutsun. ”Shiva?..” ”Soitan myöhemmin.”

Vakoilija läväytti kännykkänsä kiinni ja maastoutui, Sillä Tem Sung oli lähettänyt vartijoita äänen suuntaan. ”Mikä ihmeen aika Feenixillä on soittaa kahden aikaan yöllä. Eikö hän muista aikavyöhykkeitä...” Shiva mumisi itsekseen ja keksi mitä kivuliaimpia tapoja kiduttaa ystäväänsä, kun saisi tämän käsiinsä. Ehkä sitoisi tämän tuoliin ja näyttäisi Arskan elokuvia tälle yhä uudestaan ja uudestaan.

Shiva naurahti kihisten omalle ajatukselleen ja oli sen takia vaarassa paljastua. Suuri raekuuro yllätti kuitenkin joukkion ja jääpalojen koot olivatkin aika isoja. Sung ryntäsi sisään ja vartijat siirtyivät suojaan.

Jokainen rae koski osuessaan Shivaan ja tämä juoksi nopeasti kohti muuria. Liikkeentunnistimet laitettaisiin kohta päälle ja Shiva nopeutti vauhtiaan pomppimalla voltteja ja puolivoltteja ja hypäten muurin päälle 30

käsinseisontaan. Koirat olivat saaneet hänestä vainun ja haukkuivat hulluna. Heti päästyään hihnoistaan irti ne ryntäsivät pakenijan perään.

Sung käveli rauhallisin askelein läpi eteisen ja koputti työhuoneen oveen. Hetken oli hiljaista, kunnes huoneesta kuului ”sisään” käsky. Sung avasi oven ja käveli työhuoneen pöydän eteen heittäen punaisen pussukan sen päälle. ”Tässä ovat Damballahin kivistä neljä. Muut olivat jo myyty ennen kuin saavuin paikalle. Tiedän kyllä uudet omistajat, mutta sain tietää jonkun muun tahon havittelevan niitä myös. Jouduin tappamaan yhden vakoojista, mutta hän ei kertonut mitään.”

Tuoli oli käännettynä takkaa kohti ja siinä istunut ei kääntynyt ollenkaan palkollisensa suuntaan. Oli kuin siinä ei olisi ketään istunutkaan. Sung odotti rauhallisesti pomonsa sanoja ja risti kätensä. ”Minä haluan ne kivet!” Kuului vastaus pelottavalla äänellä selkänojan takaa. ”Etsi se uusi taho ja selvitä mitä hän tietää. Suunnitelmani avulla valloitan maailman!”

Sung kumarsi ja poistui huoneesta selkä edellä peruttaen.

Muurilta Shiva pomppasi kuusen alle suojaan ja istui maasta koholla olevien juurien päälle. Hänellä ei ollut mitään lämmikettä pistääkseen ylleen, mutta onneksi muta kuivui ja lämmitti hänen vartaloaan vähän.

Shiva käpristyi sikiöasentoon ja yritti nukahtaa rakeiden muuttuessa uudestaan sateeksi. Kylmyydestä huolimatta hän sai unen päästä kiinni ja kun aamu sarasti Shiva heräsi hyvin kankeana.

Pilviä oli vieläkin taivaalla, mutta aurinko lämmitti herääjää säteillään. Shiva kuuli veden solinaa lähellä ja vilkaisi itseään. Muta oli kaamean näköistä hänen yllään ja vaatteet olivat vieläkin märät. Pesu tekisi kyllä terää. Shiva kävi vilkaisemassa satulan alta, olisiko siellä mitään lämmintä ylle pantavaa. Ensiapulaukun alta löytyikin lämpöviltti, jonka agentti kietoi ylleen riisuttuaan märät vaatteet. Hän käveli solisevalle purolle ja huuhteli mudan kengistä, housuista ja takista mahdollisuuksien mukaan.

Shiva ripusti vaatteet kuivumaan puun oksille ja hän pesi purossa loput mudat kasvoistaan ja muista kohdista mihin sitä oli jäänyt. Puron solina rauhoitti oleilijan mieltä ja hän istuutui lämmittelemään suurelle paljaalle kivelle viltin alle auringonpaisteeseen. Siinä oli mukavan lämmintä ja lämmittyään tarpeeksi Shiva laski jalkansa veteen heilutellen niitä siellä. Kasvot olivat luotuna taivasta kohden. Puron vesi oli tosi lämmintä.

Veden pinta oli kirkas ja Shiva jäikin tuijottelemaan sitä ennen kuin muisti jotain ja veti repun luokseen penkoakseen sitä. Sivulaukusta löytyi puolikas levy Maraboun minttusuklaata, jota Shiva alkoi syömään nälkäänsä. Se maistui jumalalliselta tyhjään vatsaan ja Shiva nautiskelikin siitä, syöden pieniä palasia kerrallaan.

Kello läheni puoltapäivää ja lämpimän ilman ja leudon tuulen vuoksi vaatteet olivat jo aivan kuivat. Shiva oli seurannut tarkkaavaisesti lähettimensä liikkeitä, mutta auto ei ollut liikkunut kartanosta mihinkään. Hän seurasi koko päivän kartanon tapahtumia muurin päältä. Sung kävi pari kertaa ulkona antamassa käskyjä miehilleen, mutta tapahtumat olivat muuten aika vähissä.

Shivalla oli aikaa tarkastella kaunista kivistä kartanoa, jonka antiikkinen tyyli oli henkeäsalpaava.

Marmoriset ihmis- ja eläinpatsaat olivat ruhtinaallisen näköisiä ja pihan puut ja pensaat olivat symmetrisiä 31

Versailles’n mukaan. Kartanon etupihalla oli iso suihkulähde, jonka keskellä seisoi madonna patsas. Sen yksityiskohdat olivat ällistyttävät.

Takapihalla komeili sileäksi leikattu pensaslabyrintti, jonne johti kiviset isot rappuset. Talon takaseinällä oli toisessa kerroksessa iso parveke. Tiluksen vasemmalla sivulla lepäsi pieni lammikko, jonne solisi pieni kolmoisvesiputous kiviä pitkin. Lumpeen kukat kukkivat veden pinnalla. Koko alue oli kauniisti suunniteltu.

Illan tullen Shiva päätti uudestaan yrittää kartanoon sisään, mutta hänen piti hakea lisää tarvikkeita kaupungista. Sama konsti ei toimisi varmasti toista kertaa ja mikä pahinta, ukkonen alkoi taas jyristä täyttäen taivaan tummilla pilvillä. Shiva irvisti taivasta kohden. ”Ei kai taas...”

Mutta sen sanottuaan taivas repesi ja piiskaava sade alkoi uudestaan. Shiva nousi pyöränsä selkään ja kiihdytti päätielle. Hän ohitti kartanon ja parin minuutin kuluttua meinasi törmätä suin päin suteen. Se oli talsimassa tien yli, kun Shiva näki sen valokeilassa. Hätäjarrutuksen vuoksi jarrut lukkiutuivat ja pyörä luisui vesiliirtoon liukuen holtittomana mutaiseen ojaan. Shiva pomppasi pyörän selästä ennen törmäystä pois, mutta mutainen pientareen vesi likasi hänet täysin ja lennosta saadut ruhjeet ja haavat kirvelivät kauheasti.

Moottoripyörä meni ihan romuksi ja Shivan nilkka oli vääntynyt liu’un aikana niin, että sillä ei voinut kävellä.

Susikin vielä hyökkäsi hänen päälleen niin, että Shiva tunki hädissään puhelimensa sen kurkkuun ja eläin juoksi karkuun se suussaan. ”Dante ei tule tykkäämään tästä.”

Shiva katsoi harmistuneena romuttunutta pyörää ja muisti sitten kännykkänsä. ”Oh man, mikä päivä. Tuo takaisin puhelimeni senkin kapinen luonnon kiusa!”

Sade oli sentään lakannut ja loukkaantunut potkaisi pyörää suutuksissaan. ”Hemmetin romu.”

Vilunväreet kulkivat kiireestä kantapäähän ja nilkkaa jomotti ja sattui. Mikäs nyt neuvoksi, ellei... Shiva katsoi takaisin kartanon suuntaan ja hänen huulensa kääntyivät viekkaaseen hymyyn. ”Hmm, ehkä tästä olikin jotain hyötyä...”

Shiva nosti takinkauluksensa ylös ja marssi suoraan takaisin kartanon portille. Hän soitti kelloa ja odotti, että portin vartija tulisi avaamaan sen. Shiva esitti hysteeristä ja tarrasi miestä kaulasta kiinni. ”Auttakaa minua. Ajoin juuri moottoripyörälläni ojaan ja loukkasin jalkani.”

Shiva aloitti hysteerisen itkun ja vartija auttoi loukkaantuneen kartanon ovelle asti. Hovimestari avasi oven ja huudahti naisen nähdessään. Shivan kasvot olivat mutaiset ja hiukset sekaisin. Housut olivat hajonneet polvista ja niissä oli haavoja. Hanskat olivat kappaleina ja kädet verillä ja vaatteet olivat aivan märät. Shiva katsoi miestä itkien ja tämä ohjasi ryvettyneen istumaan.

Hovimestari lähti tekemään jotain ja Shiva päätti tutkia ympäristöään klinkuttaen eteenpäin. Hän avasi sivun pariovet ja saapui itämaalaiseen jumppasaliin. Oven avaus aiheutti natinaa ja vasta sisälle päästyään Shiva huomasi lattialla polvien päällä istuvan miehen. Tem sungin hiukset olivat pompulalla kiinni ja hän näytti meditoivan. Mies oli jännittänyt lihaksensa selästä niin, että ne näkyivät selvästi. Mustat ilmavat japanilaistyyliset housut oli sidottu mustalla kangasvyöllä vyötäröstä kiinni. Huone oli muuten pimeä, mutta salaman valossa näki selvästi huoneen sisällön.

Shiva tuntui jähmettyvän paikoilleen, sillä seuraava asia minkä hän tajusi oli Sungin hyppy häntä kohden hyökkäyksenä. Shiva horjahti väistäen ja torjui iskun ja potkun, jotka olivat tulossa häntä kohden. Kipeä jalka kuitenkin petti ja Shiva kaatui selälleen maahan. Sungin koko ylävartalo valmistautui iskuun vatsa ja rintalihasten jännittyessä. Shiva kiljaisi ja silloin Sung peräytyi askeleen. Hovimestari sytytti valon ja juoksi Sungin luo. ”Herra! Ei hän ole harjoitus vastustajanne! Neiti oli onnettomuudessa.”

Hovimestari auttoi kaatujan ylös, Shivan katsoessa pelästyneenä Sungia. ”Minä etsin vain vessaa. Ei ollut tarkoitus häiritä.”

Hovimestari talutti haavoittunutta pois huoneesta Sungin tuijottaessa hiljaa hänen peräänsä. Oikeat vastustajat saapuivat silloin saliin, mutta Tem näytti, että he saisivat odottaa. Shiva istui eteisessä oikeasti järkyttyneenä Sungin nopeasta tyylistä. Hän nielaisi kerran, kun Sung käveli hänen luokseen ja käski seurata.

Kävely oli kuitenkin niin tuskaista, että hovimestari auttoi Shivan työhuoneen ovelle ja sisälle tapaamaan kreiviä. Sung jäi seisomaan oven viereen tuijottaen vierasta läpitunkevasti. Kreivi seisoi ikkunan vieressä, sen varjoissa ja Shiva ei erottanut minkä näköinen tämä oli, vaikka ei Shiivaakaan tässä tilassa kovinkaan helposti tuntisi.

32

”Neiti...” ”Ronja Nile.” Shiva täydensi ja irvisti kivusta. ”… kaatui pyörällä ja satutti itsensä.”

Ikkunan vieressä seisoja nyökkäsi ja Sungin katse vain kiristyi. ”Anteeksi, että häiritsin, mutta voisinko käyttää puhelintanne. Omani hävisi onnet...” ”Voitte soittaa aamulla. Sitä ennen toivon, että käytätte hyväksenne vieraanvaraisuuttani ja annatte henkilökuntani hoitaa haavanne. Hovimestarini on kuuluisa ensiaputaidoistaan...” Seahs sanoi maskuliinisella äänellä.

Shiva mykistyi sanattomaksi. Ääni kuulosti hirveän tutulta huonolla tavalla. Häntä alkoi pyörryttää ja vatsaa väänsi. Mies ei kuitenkaan ymmärtänyt naisen vaikenemista ja jatkoi. ”Haluatte varmaan siistiä itsenne ja kamarineito voi katsoa, pystyisikö hän pelastamaan vielä vaatteenne.

Teidän on parasta mennä nukkumaan.”

Ylivoimaiselta tuntunut nyökkäys tuotti Shivalle suuria vaikeuksia ja hän menetti tajunsa. Sung ehti ottaa kuitenkin pyörtyjän vastaan ja kantoi tämän yläkertaan hovimestari kannoillaan. Shivan harmiksi salama iski juuri, kun hänen voimansa pettivät, jolloin hän olisi selvästi nähnyt varjoissa seisojan. Nyt se kuitenkin jäi vielä arvoitukseksi.

Kamarineito tuli riisumaan Shivan märistä vaatteistaan ja kylvetti tainnuksissa olijan kahden palvelijan kanssa. He kietoivat naisen pyyhkeeseen ja asettivat sängylle. Hovimestari tutki haavat ja putsasi ja laittoi niihin voidetta. Tikkejä ei onneksi tarvittu. Nilkan mies sitoi tukevaan siteeseen ja vielä varmistaen, että potilas hengitti, sammutti valot huoneesta ja sulki oven.

Sun käveli rauhallisena jumppasalin ovista sisään. Aurinko paistoi salin ikkunoista sisään valaisten koko huoneen. Seahs oli taistelemassa miehen kanssa juuri. He harjoittelivat kendo iskuja ja Seahs näytti olevan harjoitellut tai harrastanut sitä jo jonkin aikaa. Vastustajalle ei ollut mahdollisuuksia, mutta Seahs ei näyttänyt pistävänkään kaikkea peliin tätä vastaan.

Tem jäi seisomaan taistelijoiden lähelle odottaen pomonsa käskyjä. Suojukset ja kendokypärät päässä Seahs näytti kunnolliselta vanhan ajan taistelijalta. Sung katsoi taistelua mielenkiinnolla. Kohta se olisi loppu, sillä kreivi oli suunnitelmallisesti valmistelemassa viimeistä lyöntiä ja vihdoin se tuli.

Häviäjä kumarsi voittajalle ja Seahs riisui hanskansa kävellen Sungin luo. ”Onko vieraamme herännyt jo?” Hän kysyi laittaen aseen olalleen. ”Ei vielä...” Sung vastasi miettiväisenä ja Seahs huomasi sen. ”Onko jokin vialla?” ”Hän taisteli eilen hyvin minua vastaan, vaikka oli juuri ollut onnettomuudessa. No, ei kai se ollut mitään...”

Seahs hymähti ja riisui suojuksensa. ”Käy kutsumassa tämä mysteerinen lady lounaalle, niin ehkä saamme tietää enemmän hänestä.”

Sung kumarsi ja poistui, kun Seahs vetäisi sulavalla liikkeellä kasvosuojuksen päästään.

Aamulla Shivalla oli vaikeuksia muistaa missä oli ja liikkuminen tuntui joka lihaksessa. ”Auuuts...”

Shiva irvisti ja haukotteli. Yöpöydän kello näytti kymmentä ja Shiva pomppasi ylös unohtaen täysin kipeän jalkansa. Hän kaatuikin maahan mätkähtäen ja juuri silloin hovimestari koputti oveen. Shiva sotkeutui peittoon eikä päässyt ylös. ”Sisään!”

33

Hovimestari astui vaatepinkka käsissään huoneeseen, mutta nähdessään vieraan lattialla, hän heitti vaatteet sängylle ja auttoi makaajan ylös huolestuneena. ”Kiitos.” ”Ei kestä. Sattuiko sinuun?” ”Ei, kompuroin vain jalkoihini.”

Kamarineito tuli vetämään verhot pois ikkunan edestä ja Shiva istuutui varovaisesti takaisin pylvässängylle.

Hovimestari antoi lusikassa lääkettä istujalle ja mittasi tämän pulssin. Hän nyökkäsi tyytyväisenä. ”Hyvältä näyttää. Vaatteitanne ei pystynyt korjaamaan, mutta kamarineito kävi ostamassa teille niiden tilalle uudet. Pyöränne löytyi myös tien vierestä ja mekaanikkomme sai sen aika hyvin korjattua. Hän huoltaa sitä vielä, mutta iltapäivällä pääsette varmaan jatkamaan matkaanne.”

Shiva nyökkäsi ja hymyili kiitokseksi. Kreivillä näytti olevan rahaa kuin roskaa, mutta ei Shiva ainakaan valittanut. Hovimestari kumarsi ja jätti toipilaan pukeutumaan. Shiva katsoi uusia asujaan ja vislasi. Ne eivät olleet ihan halvimmasta päästä. Ruoskavyön hän sentään oli saanut ehjänä takaisin.

Shiva laittoi tiukat trumpetti farkut jalkaansa ja nahkatopin ylleen. Mustassa nahkatakissa oli nyörit ja kaikki.

Hiukset hän laittoi ponihännälle ja kaikki muut korut ja romppeet paikoilleen.

Nilkkaan sattui vielä, mutta ei niin pahoin enää. Shiva vinkkasi peilikuvaansa ja kiinnitti ruoskan vyötärölleen. Sung astui koputtamatta sisään ja Shiva katsoi tätä tuimasti vihreillä silmillään. ”Eikö teillä ole tapoja. Olisin voinut olla ilman vaatteita!”

Sung pysyi vaiti, kunnes siristi silmiään uhkaavasti. ”Taistelitte aika hyvin eilen neiti Nile.”

Shiva otti uhmaavan asennon ja mulkaisi halveksivasti miestä. ”Olen käynyt itsepuolustuskurssin, mutta silti voisin sanoa sitä reflekseiksi. Ei minun kimppuuni käy joka päivä joku tyyppi, kun olen ollut onnettomuudessa.”

Shiva käveli miehen ohi tuhahtaen sydämen lyödessä hänen rinnassaan tuhatta ja sataa. Tem oli haukkana hänen perässään ja käveli naisen vieressä käytävää pitkin. Shiva yritti pitää hermonsa kunnossa. Sungin läsnäolo teki sen kuitenkin hyvin, hyvin vaikeaksi. ”Kreivi pyytää teitä lounaalle kanssaan ruokasaliin.”

Sung käveli Shivan edelle ja tämän esitys herpaantui hetkeksi. - Sanookohan hän koskaan enemmän kuin yhden lauseen kerrallaan. Karmivaa – Shiva ajatteli itsekseen ja meinasi kompastua ensimmäisessä askelmassa rappusia pitkin alakertaan.

Enkelin hermostuneisuus kasvoi mitä lähemmäksi ruokasalin ovet tulivat. Hän ei pystynyt pukemaan tunnettaan sanoiksi. Se oli jotain epämääräistä. Shiva säpsähti ajatuksistaan hereille Sungin avatessa oven ja hovimestarin kuuluttaessa. ”Neiti Ronja Nile, Sir.” Shiva astui saliin ja näki edessään selkäpuolelta pukuun pukeutuneen miehen, jolla oli pitkät valkoiset hiukset. Shivan ilme muuttui kauhistuneeksi, mutta hän ei pystynyt tehdä mitään, kun mies kääntyi hitaasti ja hänen pahin pelkonsa varmistui. ”Toivottavasti yö sujui hyvin neiti...” Robert Seahsin lause tuntui juuttuvan kurkkuun, kun hän sanoi melkein kuulumattomasti sen loppuun. ”Nile...”

Shiva kiljaisi ja peräytyi kauhuissaan seinää vasten. ”Sepastian Roth! Ei, ei voi... Minä...” ”Shiva Leather.” Rothin silmät välähtivät ja Shiva iski nopeasti edessään seisseen Sungin naamalleen pöytää vasten. ”Olisit pysynyt poissa!” Shiva kivahti ja juoksi toiselle puolelle pöytää.

Sung suoristi itsensä vihaisen näköisenä ja huuli verta valuvana. Muistikuvat Rothin kidutuksesta ja teoista palautuivat Shivan mieleen elävinä, ja hän vaipui polvilleen istualleen maahan. Muistot iskivät häneen voimalla ja jokainen muisto pisti Shivan vartalon nytkähtelemään. Hän peitti kasvot käsiinsä ja mumisi jotain. – Miksi eivät voimani toimi? Miksi? Mitä olen tehnyt? Enkö ole jo kärsinyt tarpeeksi? Talim... Feenix... – Shivan ajatukset harhailivat ja Tem Sung oli valmis hyökkäämään. Roth kuitenkin esti sen ja käveli Shivan lähelle kyykistyen hänen viereensä.

34

”Mitä pikku enkelini. Olenkin jo kaivannut sinua. Edellisen fiaskon jälkeen, jonka pomosi aiheutti, minun on pitänyt kerätä vähän voimiani.”

Roth silitti kädellään Shivan päälakea ja tämä pomppasi ylös kuin sähköiskun saaneena. Sung hyppäsi pitelemään Shivaa, mutta tämä heitti miehen kädestä selälleen lattialle. Sitten hän veti ruoskan vyöltään ja iski sillä viillon Rothia leukaan. Tämä hymyili saalistajamaisesti ja poisti puvun takin päältään. ”Taistele, langennut enkelini. Nosta sisin luontosi taas esille.”

Shiva kiljahti tiputtaen ruoskan maahan ja juoksi salin ikkunoiden luokse napaten tuolin mukanaan ja heittäen sen yhden ikkunan lasin läpi. Hän hyppäsi pää edellä siitä läpi tehden kuperkeikan maahantulossa.

Shiva ei vilkaissut kertaakaan taakseen, juostessa pihamaata pitkin kaikki hälytykset laukaisten ja pompaten muurin yli. Hän jatkoi juoksuaan metsään, vaikka se ei oikein harkittu teko ollutkaan. Oikeastaan se kuului sinne tyhmimpään päähän ideoista. Shiva juoksi metsässä suuna päänä kompastellen ja oksien pahoinpideltävänä. Kärsinyt nilkka ilmoitti itsestään taas kivun muodossa hänen juostessa mäkiä ylös ja liukuessa pepullaan mäkiä alas. Ruohikko ja maa oli vielä yön kasteesta liukas, joten hänen jalkansa nuljahtelivat ikävästi, jokaisella juoksuaskeleella. Shiva ei uskaltanut ja halunnut katsoa taakseen. Se ei koskaan tiennyt hyvää. Tietysti, hän ei voinut luonteelleen mitään vaan tarpeeksi juostuaan takaa ajettu vilkaisi taakseen ja siirrettyään sitten katseensa takaisin menosuuntaan, oli Roth jotenkin pystynyt kiertämään hänen edelleen.

Shiva pysähtyi kuin seinään ja puuskutti edelleen. Tämä ei tiennyt hyvää. ”Joko sinä aiot livistää luotani. Kuinka töykeää...”

Shivan silmät lasittuivat ja hän kaatui Rothin avautuviin käsivarsiin. ”Noin on parempi. Kun heräät niin kerrot minulle kaikki tietosi Damballahin kivistä.” Sepastian hymyili ja nosti Shivan käsivarsilleen suudellen tätä otsalle.

Taas kerran Shiva oli pihalla tapahtumista.

Seuraavat tapahtumat ottaen huomioon, se oli vain hyvä asia. Rothin selästä työntyivät esille neljä mustaa enkelin siipeä, ja hän hyppäsi lentoon laskeutuen kartanonsa pihamaalle. Sung odotti häntä pihalla pukeutuneena mustaan nahkatakkiinsa. Hän näytti jokseenkin vihaiselta tällä hetkellä, mutta enkeleiden tielle joutuneet tuppasivat tulla vihaiseksi tai jopa murhanhimoisiksi.

Shiva oli myös vironnut, mutta hyvä ettei hän pyörtynyt uudestaan Rothin siivet nähdessään. ”OH MY GOD!” Hän rimpuili miehen otteesta pois tippuen pepulleen maahan pompaten kumminkin suoraan ylös. ”Koske minuun vielä kerrankin friikki niin järjestän sinulle sulkasadon.” ”En jaksa odottaa...”

Rothin ilme mykisti uudestaan Shivan ja hän eteni taas naisen omaan tilaan. Naisen jokainen solu huusi varoitushuutoja, mutta hän ei pystynyt liikkumaan. Sung otti takkinsa piiloista samurai miekan valmiiksi.

Miekka kumminkin lensi suuressa kaaressa käteen osuneesta potkusta pystyyn talon seinään ja toinen potku lennätti itämaalaisen pusikkoon. ”That’s enough!” Huuto kajahti tilalla.

Roth tuntui murisevan nähdessään valkoiseen kaapuun pukeutuneen miehen, jolla oli valkoiset olkapäille pitkät hiukset ja sähköisen näköinen katse. Sung nousi pusikossa ylös ja näytti tunnistavan tulijan. ”Lordi Rayden, pitkästä aikaa...”

Shiva siirtyi miehen taakse turvaan ja tämä levitti kätensä naisen suojaksi. ”Enkeli on minun.” Roth sanoi uhkuen vihaa ja levitti siipensä koko komeuteensa. ”I don’t think so... He, he, heh...”

Rayden nauroi omaa tuttua nauruaan ja Shiva tarttui pelastajaa vyötäisiltä kiinni etsien turvaa. Sung hyökkäsi Raydenin kimppuun, mutta tämä kaasi miehen kädestä maahan. Sung kaivoi oksat ja lehdet pois takkinsa sisältä ja hiuksistaan. Raydenin ilme koveni. ”Shiva vauhtia.” Hän käski laskeutuen kyykkyyn käsi valmiina.

Shiva otti vauhtia ja ponkaisi Raydenin auttamana korkealle, korkealle, katolle saakka. Roth seurasi pakenijan perässä ja Rayden jäi taistelemaan verivihollisensa kanssa. Shiva juoksi kattoa pitkin ja tiputtautui 35

parvekkeelle heittäytyen sen ovista sisään. Hän juoksi ovesta ulos alakertaan ja huoneesta huoneeseen etsien Damballahin kiviä.

Sepastian oli koko ajan juoksijan perässä ja tarkastaminen täytyi tehdä yhdellä vilkaisulla. Miehen tukka hulmusi ja hän oli repinyt paidan riekaleet pois päältään. Vihreät käärmesilmät janosivat Shivan antautumista ja tottelevaisuutta. Valkotukkaisella oli lievä pakkomielle enkeleistä ja erityisesti tästä kolmikon jäsenestä.

Työhuoneeseen päästyään Shiva sulki oven ja lukitsi sen asettaen vielä tuolin sitä vasten. Roth paukutti kyynärpäätään ovea vasten ja Shiva tutki laatikot, taulun taustat ja muut paikat, mutta kiviä ei löytynyt. Hän istuutui pöydän reunalle epätoivoisena, mutta hyppäsi sitten lattialle ja ryntäsi pitelemään ovea. Se alkoi antamaan periksi saranoistaan ja Shiva peräytyi pöytää kohden. Hän vilkuili vielä ympärilleen, kun vanhan näköinen kaappikello löi kumeasti kaksitoista päivällä. ”Kiva... Kauhuelokuva kompleksi.”

Shiva tuijotti viisareita, kunnes huomasi kellotaulun olevan jotenkin outo. Kahdentoista, kolmen, kuuden ja yhdeksän numeron kohdalla olivat tosi tutunnäköiset... Kivet! Shiva ryntäsi antiikkisen kaappikellon luo ja kaatoi sen maahan niin, että se hajosi palasiksi. ”Sieluni itkee tämän vuoksi.”

Shiva ajatteli antiikkiesinettä ja poimi kivet maasta piilottaen ne takkinsa vuoriin. Roth sai murrettua oven auki ja sen pirstaleet lentelivät ympäriinsä. Hän lensi taas ilmestyneillä siivillään takan viereen ja otti tosi pitkän samurai miekkansa pidikkeiltään irti ja veti sen tupesta. Shivan silmät muuttuivat liiloiksi ja hänen äänensä muuttui matalaksi. ”Olen saanut tarpeekseni sinusta ja sinun mambo tsambo jutuistasi. Pistä se tiini miini miekkasi tuppeen, ettei minun tarvitse syöttää sitä sinulle.”

Sen jälkeen Shiva kuitenkin näytti taistelevan jäistä minäänsä vastaan, vaikka tämä kerkesikin jäädyttää miekan ja hajottaa sen palasiksi. Roth katsoi verisiä käsiään ja mulkaisi Shivaa vihaisen ja yllättyneen ilmeen sekoituksen näköisenä. Shiva sai itsensä rauhoitettua ja muuttui normaaliksi.

Taistelu ulkona jatkui kiivaana, kun kumpikaan ei suostunut luovuttamaan. Rayden ja Sung tuijottivat toisiaan, kunnes Shiva juoksi etuovista ulos ja pysähtyi pelästyneen näköisenä. ”Rayden!” Hän huusi ja lennähti Rothin potkusta valkopukuisen taistelijan syliin.

Sung peräytyi ja otti uudestaan taisteluasennon. Rothin siivet katosivat takaisin selän sisälle, ja hänellä oli uusi miekka käsissään. Rayden lähetti saman tien salaman näköisen iskun Rothiin ja muihin palkollisiin lennättäen heidät selälleen. Shiva huomasi moottoripyöränsä seisomassa lähellä rappusia ja juoksi sen luokse nousten sen selkään.

Rayden oli sillä aikaa hävinnyt paikalta ja Shiva käynnisti ajokkinsa sutien paikallaan. Hän kiihdytti pyöränsä hypäten suihkulähteen yli Rothin huutaessa käskyjä kurkkusuorana. Miehet juoksivat autoille ja kaahasivat pakenijan perään. Rothin ympärille syttyivät läpinäkyvät liekit, kun hän kääntyi ja käveli niiden läpi kartanoon.

Shiva ajoi varmaan kahta sataa maantiellä päästäkseen turvaan kaupunkiin. Hänen osuutensa tässä tehtävässä oli suoritettu, mutta jotenkin hän tiesi, että Roth ei ollut sanonut viimeistä sanaansa. Ajatuskin Spysta ja vampyyreistä saivat Shivan voimaan pahoin. Sitä paitsi hän odotti Rothin koko ajan lentävän jostain siipiensä avulla hänen selkäänsä.

36

Vilunväreet kulkivat heti Shivan ihon pinnalla ja hän kiihdytti enemmän vauhtiaan. Jostain syystä myös kivet kuumottivat hänen takkinsa sisällä tai ehkä vuorostaan hänellä oli kuumetta. Rayden oli taas oudosti hävinnyt paikalta. Siinä vasta oli miesten mies. Rayden jopa piti lupauksensa, että tulisi auttamaan, jos häntä tarvittaisiin. Shiva ei ollut yhtään varma, että hän olisi voittanut kamppailun Rothia vastaan.

Kaupunkiin päästyään hän suuntasi suoraan hotellille ja jätti pyörän ovien eteen. Hän juoksi aulan läpi suoraan hissiin ja painoi kuudenteen kerrokseen. Huone 613 odotti omistajaansa ja Shiva juoksi melkein oven läpi pakkaamaan laukkunsa.

Kiihkeä pakomatka jatkui takaisin aulaan, jossa hän näki tutut Raydenin kasvot. Shiva juoksi odottajan luo ja huomasi hänen seurassaan mustalaisnuorukaisen. Rayden hymyili ja laittoi kätensä kaapunsa sisälle. ”Voit piilotella pari päivää Nicholaksen luona, sillä kaikkia maasta vieviä reittejä tarkkaillaan. Et voinut millään olla tarpeeksi nopea Rothin käskyjen vuoksi. Hän kohtaa vielä joskus kohtalonsa... Näkemisiin.”

Rayden sanoi ja käveli hotellista ulos.

Shiva lähti Nicholaksen kanssa ovesta ulos ja tämä oli tällä kertaa pyörän kuskin paikalla. Shiva nauttikin matkustajan roolistaan, sillä hänen lihaksensa ja mielensä tarvitsi hermoloman. Kaksi päivää hän odottaisi, mutta sen jälkeen hän lähtisi Haitille.

Helleaalto oli loppunut ja ilma tuntui ihanan viileältä kasvoja vasten. Shiva sulki silmänsä ja vapautti hiuksensa leijumaan tuulessa. Hän kertasi tapahtumia mielestään ja hänen huulensa värähtivät, kun hän ajatteli, että oli heittänyt kännykkänsä suden suuhun. Dante alkaisi veloittamaan enkeleiltä niistä puhelimista. He olivat hävittäneet niitä jo monta aikaisemminkin.

Shiva sulki silmänsä ja laski päänsä Nicholaksen selkää vasten. Häntä väsytti kovasti. Ajaja meinasikin ajaa ojaan, kun tunsi enkelin pään selkäänsä vasten. Shiva säpsähti ajatuksistaan. ”Hei, varo vähän!” ”Kyllä neiti.”

Shivaa näytti vaivaavan jokin. ”Nicholas, miten Dimitrille kävi?”

Puhutellun olkapäät värähtivät ja hänen äänensä takelteli. ”Joku ravintolasta soitti poliisille ja he tulivat ambulanssin kanssa paikalle. Tietysti paikalla oli paljon sivustakatsojia, mutta veljenihän oli ollut jo pitkään kuollut. He pistivät tapon epäonnistuneen varkauden syyksi.” ”Veljesi?!” Shiva huudahti ja päästi irti vyötäisiltä melkein tippuen pyörän päältä tielle. ”Nicholas tarttui viime tipassa Shivan toiseen ranteeseen ja laittoi sen takaisin vyötärölle. Shivan silmiin kohosivat kyyneleet. ”Miksi sinä et antanut minun auttaa häntä. Hän ei paljastanut minua...” ”Juuri siksi. Sinun työsi on niin tärkeää, että hän uhrautui sen vuoksi. Minä ymmärsin sen.” ”Voi anteeksi.” ”Ei se mitään.”

Nicholas vaikeni koko loppumatkan turvapaikkaan asti. Oikeastaan, Shivakaan ei ollut juttelutuulella. Hän vaipui takaisin ajatuksiinsa. Metsämökkiin päästyään, Shiva nukahti pehmoiselle sängylle heti ja Nicholas jäi vahtimaan hänen vuoteensa ääreen. Seuraava päivä vierähti nukkuessa ja kerätessä voimia. Shiva oli niin uupunut.

Toisena päivänä toipilas oli jo kykenemätön pysymään aloillaan, joten Nicholas näytti hänelle mahdollisimman turvallisesti kuuluisia nähtävyyksiä kertoen niiden historiasta antaumuksella ja ehkä mieskin halusi jotain muuta ajateltavaa kuin veljensä kuolema. Shiva oli todella paljon velkaa veljeksille, tai siltä hänestä ainakin tuntui. Nick ymmärsi agentin mielialan täysin ja hän yrittikin keksiä naiselle kaiken näköistä ajanvietettä.

Hän muun muassa pelasi Shivan kanssa shakkia mistä hän itsekin piti ja kävi vuokraamassa monta leffaa katsottavaksi. Shiva jopa ihasteli miehen labyrinttimäistä vanhaa shakkilautaa. Vartija kävi myös hakemassa 37

oman PS 2:sensa, että aikaa kului pelatessakin. Vaikka kaikin rankimmat ja verenpainetta nostavat pelit hän jättikin pois. Lopulta aika kuluikin kuin siivillä, kun molemmilla oli jotain tekemistä koko ajan.

Nicholas piti huolta hänestä siis molemmat päivät ja viimeisenä päivänä hän saapui tuoden kaupunki reissulta postia mukanaan. Pienen paperilappusen, jossa luki ”kiireellinen” takapuolella. Shiva luki sähkeen nopeasti ja pusersi sen ryttyyn käsissään. Hänen olkapäänsä vavahtelivat. ”Minun on aika lähteä.” Shiva totesi ja Nicholas nyökkäsi.

Vihdoin Feenixin sähke oli tullut perille.

Kirjoittajat: Lea Vestovuo (osat: 3) Mirva Vauhkonen (osat: 1, 2) Anna-Maria Hokkanen (osat: )

38