Dante’s Angels
Forever May Not Be Long Enough
“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.” OSA 1 2007 AD Elokuun 1 Kello 17.00 Egypti, Taba
”Miten niin laiva ei kulje tänään?” Tummiin matkavaatteisiin pukeutunut mies tiukkasi hieman murteellisella arabian kielen taidollaan. ”Liikaa levottomuuksia.” Tylyn ja väsyneen näköinen kapteeni sanoi hänelle, yrittämättäkään peitellä kärsimättömyyttään, että pääsisi eroon itsepäisestä matkustajasta. Minkä hän sille voi, että levottomuudet olivat pysäyttäneet laivaliikenteen? Se sopi hänelle vallan mainiosti, mies oli ollut merillä viimeiset kaksi kuukautta ja hän halusi mahdollisimman pian tuhlaamaan säästämiään puntia läheiseen kuppilaan, josta saattaisi löytyä joku mukava neitonenkin pitämään seuraa hänelle. ”Luulin, että ne keskittyvät vain Jordanian puolelle. Minun on päästävä Saudi-Arabiaan pian. ” Mies tinkasi. ”En voi auttaa. Kukaan ei suostu edes yrittämään. He tuhoavat jokaisen laivan, joka ylittää aluevesirajat, kiinnittämättä huomiota siihen, mistä tulet.” Merimies sanoi töykeästi ja alkoi ängetä hankalan asiakkaan ohitse kapealla satamakadulla. ”Mikäli haluat ylittää Punaisen Meren, niin saat varautua pitkään uimiseen.” Mies hekotteli itsekseen pitäen heittoaan kovinkin vitsikkäänä. Ilmeisesti muukalainen ei ollut samaa mieltä. Mutta aivan sama, jos mies halusi uida meren yli niin ihan vapaasti. Ehkä hän katoaisi aaltoihin ikuisiksi ajoiksi. Kapteeni tiesi olevansa epäoikeudenmukainen, mutta hänellä ei ollut nyt empatiaa tarpeeksi alkaa voivottelemaan jonkun ulkomaalaisen turistin kohtaloa. Kätkien pisteliään vuorosanansa, muukalainen antoi tilaa miehelle, jolla oli ilmeisesti kiire tuhlaamaan vaivojensa palkkaa. Hän kyllä ymmärsi tätä. Merimiehet joutuivat yleensäkin tekemään taukoamatta töitä merillä, eivätkä välttämättä päässeet maihin pitkiin aikoihin. Huokaisten itsekseen pettyneenä, muukalainen purki kiedotun huivin kasvoiltaan. Aurinko ei ollut vielä alkanut laskemaan, joten ilma oli tukahduttavan kuuma. Huivin alta paljastui kauniit, siniset silmät joidenka lempeää väriä korosti miehen tumman ruskea tukka, sekä aavikon auringossa tasaisen ruskeaksi paahtunut, virheetön iho. Useampikin nainen silmäili komeaa länsimaalaista hyvällä silmällä, kävellessä hihitellen tämän ohitse, keinuttaen lantioitaan mahdollisimman houkuttelevasti. Tietenkään moinen ei olisi ollut sallittua musliminaisille, jotka elivät lähes orjuutetussa asemassa, mutta myös tänne, etenkin rannikoille, oli asettautunut asumaan, jos jonkinlaista populaa ympäri maailman. Mutta Damian ei luonut katsettakaan noihin keimaileviin neitokaisiin, ellei otettu lukuun poissaolevaa hymyä, joka oli saatettu kohdistaa lähes kenelle tahansa. Eihän hänellä varsinaista kiirettä ollut ollut mennä Saudi-Arabiaan. Se vain oli juolahtanut hänelle mieleen, kun he olivat paimentolaispäällikön kanssa puhuneet tulevaisuudensuunnitelmista. Ja koska matkaseura oli aina tervetullutta, hän oli päättänyt kulkea aavikkosoturin kanssa osan matkaa. Ensin hän oli aikonut 1
mennä rajan ylitse Jordaniaan ja sieltä jatkaa sitten Saudi-Arabiaan, mutta koska Jordaniassa oli joitain levottomuuksia, oli tie suljettu. Ja koska hän oli jo eronnut matkaseuralaisestaan tämän kääntyessä suunnistamaan kohti Port Saidia, oli hän päättänyt yrittää mennä suoraan Punaisen Meren ylitse Tabasta. Hän joutui kyllä kulkemaan hieman taaksepäin reitillään, mutta koska oli vaihtanut hevosen junaan, matka taittui nopeasti. Ja nyt hän oli täällä ja sai kuulla, ettei kukaan lähtisi näihin aikoihin yrittämään meren ylitystä. Kaikki kauppaliikennettä myöten oli hätätilassa eikä liikenne kulkenut mihinkään suuntaan, ainoastaan merirosvot uskalsivat kulkea merta pitkin, eikä häntä juuri houkuttanut sellainen kyyti. Viimein Damian tuli siihen tulokseen, että oli jumissa täällä. Hänen rahansa olivat huvenneet uhkaavasti, vaikka olikin saanut hevosestaan mukavan summan, eikä hänellä ollut varaa lentää lentokoneella. Ensimmäiseksi hänen pitäisi kyllä hommata itselleen yöpymispaikka ja alkaa sitten miettimään lisätienestin hankkimista jollain keinolla.
Eräässä Alexandrialaisessa talossa...
”Se oli miehen työ se. Katsos, he vain yhtäkkiä hävisivät silmieni edestä, kuin tuhka tuleen. Ja samaan aikaan se hullu pappi tuli kohti minua ainakin neljän henkivartijansa kanssa. Hieman oli siinä sitten hankaluuksia yksin hoitaa ne kaikki viisi, kun toverit lähtivät käpälämäkeen.” ”Ooh! Sehän oli hurjan vaarallista...” Vaikuttunut naisen ääni kihersi, samalla kun kultaisilla rannekoruilla koristeltu ruskettunut käsivarsi leikitteli miehen punaruskeilla hiuksilla. ”Olihan se vähän, mutta pitihän minun auttaa ystävää hädässä. Se pappihan olisi tehnyt ties mitä heille, ellen olisi tullut paikalle.” Remey pyöräytti silmiään, kietoen kuin huomaamattaan kätensä tummahipiäisen naisen uumalle. ”Oih, sinä olet niin rohkea!” Mustien helmien kaltaiset silmät katselivat Remeyn tummiin silmiin vaikuttuneena, saaden miehen toiseen poskeen ilmestymään virneen aiheuttaman hymykuopan. ”Täytyihän minun prinsessat pelastaa, puhumattakaan lapsuudenystävästäni. Näiden kahden prinsessan miehistä ei ollut mihinkään. He jäivät hermostuksissaan kalpeana seisomaan sivuun, miettien lähinnä vain pakokeinoa. Koko homma jäi siis minulle.” Remeyn ääni muuttui asteen pahoittelevaksi, kuin hän olisi ollut pahoillaan siitä, että prinsessojen sulhot olivat niin saamattomia. ”En tarkoita, että jokaisen pitäisi olla sankari, mutta olisin heidän kuvitellut puolustavansa rakastettujaan. Kelpo miehiähän he olivat. Kykenevät varmasti elättämään perheen, mutta taistelijoiksi heistä ei ole.” Ranskalainen hurmurivaras lopetti dramaattisesti. ”Oi...” Nainen silmät tuikkivat kohti poikamaista veijaria kunnioituksen- ja palvonnanpilke katseessa. Remeyn käsi hiipi varoen ylemmäksi naisen kylkeä, kunnes se alkoi leikitellä puvunolkaimella. Nainen kihersi hieman ja painoi katseensa kuin ujona alaspäin. Remeyn virne muuttui leveämmäksi, kun hän asetti toisen kätensä naisen poskelle ja käänsi tämän päätä ylöspäin kohtaamaan hänen mustina hehkuvat silmänsä. ”Remey... olivatko ne prinsessat kauniita?” Meni hetki, ennen kuin mies tajusi mitä nainen oli kysynyt. Tämän silmät olivat edelleen hieman raukeasti auki, mutta mies kykeni erottamaan, että mahdollinen jatko tästä eteenpäin riippui aivan siitä mitä hän sanoisi. Hänen mieleensä ilmestyi kuva Talimin ja Shivan niukkaasuisista vartaloista orjamarkkinoilla ja myöhemmin näiden egyptiläinen prinsessalookki joka toi aivan mainiosti esille heidän avunsa. ”Oh, he olivat kamalan rumia.” Mies oli aina osannut valehdella uskottavasti. ”Sellaisia vanhoja ja jo hieman rupsahtaneita. En ymmärrä mitä pappi oikein näki heissä.” Mies pudisti punaruskeita hiuksiaan. ”Niinkö?” Hänen seuralaisensa ääneen oli tullut jotain huojentunutta. Remey ei tiennyt uskoiko nainen häntä vai halusiko hän vain uskoa. Tosin, miksipä nainen ei häntä uskoisi. Hän on huijannut paljon vaikeampiakin tapauksia. 2
”Kyllä, eikä heillä edes ollut hiuksia. Ja voit kuvitella, että kun pitää sellaista kulahtanutta peruukkia jatkuvasti päässä, niin se alkaa haista todella pahalle.” Remey irvisti, saaden naisen yökkäämään ja koskettamaan omia, paksuja ja mustia hiuksiaan kuin varmistaakseen että ne olivat vielä tallella. Punatukkainen varas oli jo valmistautunut jatkamaan hidasta etenemistään naisen kanssa, mutta tällä kertaa naisen silmiin tuli jotain terävää ja mies arvasi mitä tämä seuraavaksi kysyy. ”Entäs se sinun lapsuudenystäväsi... mikä hänen nimensä nyt olikaan?” ”Feenix.” ”Feenix.” Nainen maisteli sanaa suussaan kuin jotain epämiellyttävää makua. ”Millainen... Feenix, sitten oli?” Tällä kertaa nainen sylkäisi sanan suustaan ja Remey kätki huolellisesti tyytyväisen hymynsä. Ei häntä haitannut, että tummaihoinen kaunotar tunsi mustasukkaisuutta hänen lapsuudenystävästään. ”No, hän oli sellainen iso ja aika miesmäinen. Ja karvainen. Olen varma, että hänellä oli viikset.” Remey lausui sulavasti hymähtäen itselleen, että hän saisi ystävältään ympäri korvien varmasti, jos tämä saisi ikinä tietää minkälaisena hän oli naisen kuvannut. ”Niinkö?” Naisen katse leppyi hieman. Oli kamalaa, jos joku nainen oli syntynyt miesmäisenä. ”Entäs hänen hiuksensa?” Nainen itse oli hyvin ylpeä omasta tuuhean kauniista tukastaan, ja se oli melkeinpä pakkomielle hänelle. Remeyn silmien eteen ilmestyi Feenixin nauravan tuikkivat silmät ja aavikon auringossa hehkuvan punaisena loistavat hiukset, tämän virnistäessä hänelle hyvästiksi St. Catherinessa. ”Pärjäile Benoit.” ”No sellaiset harvat, epämääräisen punertavat haivenethan hänellä on. Joskus lapsuudessa hän sairasti erään taudin, joka söi osan hänen hiuksistaan.” ”Kamalaa! Hän varmaan kärsi siitä kovasti kouluaikoina ja myöhemminkin?” ”Oi, kyllä vain. Ilman minua hän olisi varmaan surmannut itsensä.” Remey sanoi pahoittelevasti, mutta nähdessään terävän välähdyksen partnerinsa silmissä, hän oli purra kielensä. Vaikkei Feenix kuvauksien puolesta ollutkaan viehättävä, niin hän oli silti nainen ellei... ”Mutta nyt hän on löytänyt oman tiensä. Hän on, katsos, niitä naisia.” ”Niitä naisia?” Nainen toisti kysyvällä äänellä. ”Niin, tiedäthän... Hän pitää toisista naisista. Mutta rekkamiehen ammattihan onkin kyllä hieman sellainen, miesmäinen.” Remey selitti viattomasti, pannen merkille hyvillään, että oli onnistunut vakuuttamaan seuralaisensa siitä, ettei tämän tule huolestua Feenixistä. Mitä mieheen itseensä tuli, niin hän pystyi vain toivomaan, ettei punatukkainen nainen koskaan saisi tietää mitä hän oli puhellut hänestä. Varsinkin kun mies tiesi, että Serafina, hänen seuralaisensa, oli eräs Alexandrian pahimmista juorukelloista ja pian luultavasti koko kaupunki tietäisi hänen naisiin menevästä, karvaisesta ja isosta, harvahaivenisesta rekkamiesystävättärestään. ”Ai niitä naisia.” Serafinaa puistatti. ”Onneksi minä en ole sellainen. En ymmärrä miten jotkut voivat olla sellaisia.” Remeyn eteen tulvahti hyvin epäsiveellinen kuva Serafinasta ”sellaisen naisena”, mutta tällä kertaa hän piti viisaasti suunsa kiinni. Tarpeen vaatiessa, hän osasi pitää turpansa kiinni. Ei hän muuten olisi näin pitkään selvinnyt hengissä maailman alamaailmassa. ”Noh, jokainen tavallaan. Minusta on ihan sama, onko joku sellainen vai ei. Ihmisiähän me kaikki olemme.” Miehen mustat silmät tuikkivat hyväksyntää. Hänen kätensä aloittaessa jälleen varovaisen vaelluksen pitkin naisen vartaloa. ”Voi Remey! Sinä olet niin suvaitsevainen ja rohkea ja ihana. Ja olet auttanut niin monia, tajuaakohan se Feenix edes kuinka paljosta on sinulle velkaa?” Serafina huudahti silmät säihkyen, ja kietoi kätensä Remeyn ympärille vetäen tämän makaamaan divaanille. Hetken aikaa Remey oli hämmästynyt spontaanista eleestä, mutta kun naisen huulet alkoivat hyväillä hänen kaulaansa, mies unohti asian.
3
Jossain Siinain autiomaassa
Aavikon tuuli pyöritteli myrskyä enteilevästi ruskeaa hiekkaa mustaan pukeutuneen paimentolaisen jaloissa. Hänen hevosensa laidunsi pienellä keitaalla vähän matkan päässä, isäntänsä tutkaillessa kirkkaita tähtiä silmät hieman huolestuneesti rypyssä. Suhiseva tuuli kuulosti varoittavalta, kuin se olisi täynnä pahoja enteitä tulevaisuudesta. Hänen hevosensa hirnahti hiljaa sammutettuaan janonsa keitaan lähteessä ja jatkoi sitten häntä huiskien laiduntamista. Eläin ei vaistonnut mitään. ”Varmaan mielikuvitukseni tekee tepposiaan.” Akunosh hymähti itsekseen ja asetti sitten kätensä uumallaan olevalle pussille, jossa kuljetti kynttä ja kyyneltä. Samettisen pussin pinta tuntui huokuvan turvallisuutta. Ajatuksissaan miehen tatuoitu käsi kaivoi esille tähtien valossa heikosti kimaltavan rubiinikorun, jonka hehku oli jotenkin mattaistunut kirouksen kadottua. Niin ikään hän ei tuntenut esinettä niin painavaksi, kuin aikaisemmin, kun se oli vielä täysissä voimissa. Mutta silti se ei tuntunut aivan samanlaiseltakaan kuin normaalit korut. Se oli ikään kuin kuollut. Värähtäen mielikuvasta paimentolainen nosti korun eteensä, sivellen sen pintaa varoen, tunnustellen. ”Mitä kätketkään sisääsi...” Hän mutisi hiljaa itsekseen, käännellen korua käsissään, tutkien ja yrittäen selvittää salaisuutta. Kirous oli kumottu ja sopimus tuhottu, mutta silti jotain tuntui olevan vialla. Jokin odotti pahaenteisenä vaanien sopivaa aikaa. Mutta mitä se saattoi olla? Vai oliko kaikki vain hänen ylivirittyneen mielikuvituksensa ansiota, johtuen aikaisemmista tapahtumista? Ranskalainen varas oli poistunut omille teilleen, vieden mukanaan suuren osan temppelin arvotavarasta. Beduiinin silmiin kohosi hieman pettynyt ilme. Hän oli oppinut pitämään huolettomasta lurjuksesta, mutta tämän varkaus oli anteeksiantamatonta. Temppelin jäämistö olisi kuulunut Egyptin museoille, muistutuksena eräästä ajanlaskun mahtavimmasta valtakunnasta. Se ei kuulunut pahatapaiselle ja itsekkäälle sekä rahanahneelle varkaalle, joka oli vielä länsimaista. Mutta mies oli jo kadonnut, eikä luultavimmin enää ollut edes tässä maanosassa. Ei niin kalliilla lastilla. Salaperäinen tietäjä ja näkijä oli myös hyvästellyt hänet muutama viikko sitten. He olivat ratsastaneet yhdessä halki Sinain, jonka jälkeen Damian oli kääntynyt lähteäkseen Saudi-Arabiaan ja hän jatkoi matkaansa yksin takaisin heimonsa pariin. Matka oli kestänyt kauan, koska molemmat olivat halunneet käyttää hevosia ja tuon yhteisen ratsastuksen varrella hän oli oppinut kunnioittamaan syrjäänvetäytyvän kumppaninsa viisautta. Heillä oli ollut oikein leppoisaa, ja molemmat olivat hieman helpottuneita, etteivät olleet joutuneet matkaamaan ranskalaisen kanssa. Heidän kahden mielensä olivat enemmän samalla tasolla. He arvostivat samoja arvoja ja heidän huumorintajunsa oli yhtä sarkastisen kuivaa, toisin kuin Remeyn, jonka huumorintaju oli joskus jopa melkein ilkeää. Mutta hän oli oppinut pitämään toisen rempseästi luonteesta, kun taas Damian ja Remey eivät olleet tulleet juuri ollenkaan toimeen. Eikä vähiten sen takia, koska Remeylle oli ollut melkeinpä yhdentekevää Feenixin kohtalo. Akunosh tiesi paremmin, ehkä jopa paremmin kuin Remey itse miten asia oikeasti oli. Paimentolainen oli heimonsa johtaja ja hän oli jo aikaisin oppinut tulkitsemaan sanomattomia viestejä. Mutta niin, myös tietäjä oli varmasti poistunut aikoja sitten Egyptistä. Ja enkelit... Kaipaus vihlaisi beduiinin sielua hänen muistaessaan Shivan, jonka oli tuntenut niin vähän aikaa, mutta silti ikuisuuden. Hän ei tiennyt itse, kuinka paljon tunteista oli jäänteitä Lisismen ja Ankefin surullisesta tarinasta, mutta hän tiesi, etteivät ne katoaisi. Kuiva, joskin hieman surumielinen hymy kohosi karuille kasvoille, miehen miettiessä Shivaa. He olivat tunteneet vain muutamia päiviä mutta silti hän oli menettänyt sydämensä vihreäsilmäisen enkelin päättäväisyydelle ja rohkeudelle sekä lojaalille mielelle. Huokaisten syvään, paimentolainen kohotti katseensa kohti taivasta kuin kuvitellen näkevänsä lentokoneen, joka oli vienyt kolmikon pois. Nämä olivat varmasti jo kaukana, salaperäisen toimeksiantajansa tykönä. Damian oli kertonut hänelle tarkemmin kolmikosta, joten hänkin ymmärsi nyt paremmin Shivan puheet siteestä heidän kolmen välillä. Hän itse oli vain tavallinen kuolevainen, mies, jonka omaisuus oli suurta mitattuna hevosissa. Olihan hän kansansa johtaja. Mutta hänellä ei olisi koskaan mitään muuta tarjota 4
naiselle, jatkuvan raatamisen, sotivien heimojen välien selvittelyn, kuumien päivien ja kylmien öiden sijaan, Shiva ansaitsi parempaa. Hän itse ei koskaan voisi kuvitellakaan jättävänsä tätä kaikkea. Hän rakasti Egyptiä ja tunsi jopa pientä pelkoa kaukaisia maita kohtaan. Jälleen hän huokaisi syvään, pudistaen päästänsä kaihomieliset ajatukset. Vielä viimeinen vilkaisu koruun, joka pysyi vaiti hänen kädessään. Se ei paljastaisi salaisuuksiaan hänelle. Mies noukki pussin vyötäröltään ja pudotti korun sinne kumppaninsa seuraksi, siristäen sitten silmiään. Oliko hän nähnyt jotain? Paha aavistus mielessään hän nosti kyyneleen taas esille. Oliko hän nähnyt hennon pilkahduksen kiven syvyyksissä, vai kuvitteliko hän vain? Pitkän tovin mies käänteli korua kädessään tarkkaillen sitä monista kulmista, tähtien valossa sekä varjossa, mutta mitään ei näkynyt. Ihmisen mieli on ihmeellinen. Se kehittää asioita tyhjästä. Kohauttaen olkiaan, hän pudotti korun pussiin ja sulki sen tavallista tiukemmin ja asetti sen vyötärölleen. Jostain kaukaa kuului kojootin yksinäinen haukahdus, johon pian vastasi toinen. Sitten molemmat eläimet hiljenivät ja vain kuiva rahina tuulen pyörittäessä hiekkaa erottui yöstä. Ripein askelin Akunosh käveli hevosensa luokse ja poimi satulasta muutaman leilin täyttäen ne sitten lähteen kirkkaalla vedellä. Tehtyään sen, hän asetti ne takaisin paikalleen, keräsi ohjat käteensä ja nousi notkeasti mustan ratsunsa selkään. Hänellä olisi vielä pitkä matka edessä, ennen kuin saavuttaisi kotinsa.
Musta kaapu liehui tuulessa, kun tumma hahmo kohotti kätensä kohti pimenevää taivasta kuin toivottaen sen tervetulleeksi. Tummanruskeat silmät katsoivat kiihkeästi ja palavasti kohti tuikkivia tähtiä, jotka tuijottivat takaisin ilmeettömästi. ”Te, Niilin Neitsyet, luvatut morsiameni. Te olette kadonneet Egyptistä. En kykene saavuttamaan teitä. Mutta on muita keinoja, joilla saan teidät luokseni. Veljekset, ne kolme kurjaa ihmisrääpälettä, jotka kuvittelivat voivansa petkuttaa teidät minulta, ovat vielä täällä. Aistin sen voimallani. Ne kolme ovat avaimet teidän paluuseenne. Yhtä sokean typerästi, kuin he kuvittelivat voivansa pelastaa teidät, te kuvittelette voivanne pelastaa heidät. Ja kun te palaatte, te tulette olemaan minun. Kuten on sovittukin.” Kaukaisuudesta kuului kojoottien voitonriemuinen ääntely. Petoeläimet olivat päässeen saaliinsa jäljille.
Kirjoittaja: Mirva Vauhkonen (osa: 1)
5