Let Me Out_ready_2020

Dante’s Angels Let Me Out

“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.”

”Oli kyllä taas aivan mahti reissu.” Talim hehkutti, heitellen saitansa huolettomasti käsissään. Kylmää talvea enteilevä tuuli kahisutti jäisen huurteen peittämiä lehtiä. Niitä ainoita, jotka vielä lämmittivät puiden alastomia runkoja. Tähtikirkas taivas kohosi korkealla heidän yllään, voittamatta kuitenkaan loistossaan nousevaa kuuta. Katuvalot loivat valaisevaa hehkua heidän ylleen, johdattaen heitä pitkin autioita asfalttitietä. ”Piece of cake.” Feenix naurahti, pyöräyttäen olkapäitään, ja vetäen pitkää talvitakkiaan tiukemmin ympärillensä. ”Eikö se ollut vähän liian helppo keikka?” Shiva vastasi vilkaisten kahta ystäväänsä silmä kulmasta ja saaden vastaukseksi Talimilta terävän vilkaisun. ”Älä ole pahanilmanlintu.” Feenix puuskahti ja hieraisi sitten silmiään. ”Minua väsyttää kyllä ihan älyttömästi. Silmissäni tuntuu vilkkuvan valoja.” ”Eivät ne valot silmissäsi vilku...” Talim sanoi, ja pysäytti Feenixin laskien kätensä tämän olkapäälle.

Puhuteltu kohotti katseensa eteenpäin ja henkäisi säikähtäneenä. Heidän edessään loisti pitkä rivi katulamppuja, mutta kaukaisimmat lamput lepattivat hetken ja sammuivat. ”Ömm... ehkä niissä on jotain vikaa?” Shiva sanoi hiljaa ja askelsi ystäviensä luokse, hän oli kävellyt vähän matkaa heidän edessään. ”Varmaan jokin sähkökatkos tai jotain...” Talimin kurkkua tuntui kaihertavan ja hänen sydämensä jymisi epäilyttävän kovaäänisesti hänen sylissään. ”Se on aika järjestelmällinen.” Feenix vinkaisi ja viittasi ystävänsä katsomaan taaksepäin, jolloin he huomasivat, että myös takaapäin oli heidän ohittamansa katulamput alkaneet sammua. ”O-ou.” ”Tämä ei näytä hyvältä.” Shiva sanoi, ja tunsi hiusrajassaan hikipisaroiden märkyyden.

Kolmikko seisoi kuin halvaantuneena, katsoen kuinka katuvalojen loiste sammui heidän ympärillään ja pian ainoastaan siinä lampussa, jonka juurella he seisoivat, oli valo. Se lepatti hetken aikaa, enkeleiden katsoessa kauhuissaan sitä. Tuntui kuin jokin yliluonnollinen pelko olisi ottanut heidän ruumiinsa valtaan. Jokaisen korvissa takoi sydän kuin sotarumpu ja heidän kätensä tuntuivat olevan puutuneet ja ruumista pisteli, kuin järkyttävän säikähdyksen aikaan saamana. Kukaan heistä ei tiennyt, mitä pelkäsi, mutta he pelkäsivät.

Viimein lamppu sammui terävän napsahduksen saatteessa. Kukaan kolmikosta ei nähnyt eteensä eikä toisiaan, jostain kuului metallinen kalahdus.

Sokea pelko.

1

Talim avasi silmänsä, hänen sydämensä takoi tuhatta ja sataa, ja koko vartalo tuntui puutuneelta. Mitä oli tapahtunut ja missä hän oli? Nopeasti ajatukset risteilivät naisen päässä, mutta hän ei saanut otetta niistä.

Huokaisten syvään, nainen sulki silmänsä ja käski itsensä rauhoittua. Kun sydän oli jälleen asettunut omaan rytmiinsä, hän avasi silmänsä uudelleen.

Hän seisoi hyvin kauniin metsän reunassa. Hennon vihreät lehvät kohosivat korkeuksiinsa, saaden auringon siilautumaan kultaisina säteinä alla leviävään, rehevään tumman vihreään aluskasvillisuuteen. Metsässä oli monenlaisia puita, pajuja, haapoja, leppiä ja kauempana kuusien tuuhea ja tumma vihreys siinsi vasten sinistä taivasta. Metsässä oli paljon muitakin puita, mutta Talim ei kyennyt tunnistamaan niitä kaikkia edes.

Aluskasvillisuudessa hehkui silmiä hivelevä kukkaisloisto, kun monia kymmeniä erilaisia kukkia työntyi hamuamaan oman osansa kultaisesta auringonvalosta. Ja kun katsoi oikein tarkkaan, kykeni erottamaan vehreyden keskeltä sinisen kimalluksen, ilmeisesti jokin puro solisi ja mutkitteli kauniiden puiden runkojen välissä. Siinä kohdalla missä Talim seisoi, alkoi valkoisin kivin laatoitettu, pieni polku, joka katosi metsän kauniiseen syleilyyn. Hän vilkaisi myös taaksepäin, muttei nähnyt siellä samaa polkua mutta jotenkin hän tiesi, että polku alkoi vain siitä missä hän seisoi. Asia tuntui täysin luonnolliselta hänestä. Muutoin hänen takanaan levisi tuulessa aaltoileva pelto, joka jatkui silmin kantamattomiin tasaisena ja kahisevana. Naisen siniharmaat silmät kääntyivät jälleen kohti tuota metsää ja houkuttelevan kaunista polkua, jonka poikki lenteli muutama kellertävä perhonen tanssien ilmassa. Kuin jokin olisi käskenyt häntä, nainen astui askeleen kohti polkua, pieni hento tuuli värisytti puita ja heinikkoa, kuin metsä olisi odottanut naista. ”Sinun ei pitäisi mennä sinne.” Talim hätkähti ja käänsi katseensa vierelleen, jossa seisoi pieni, kultapalmikkoinen tyttö. Tytön suuret siniset silmät oli käännetty kohti metsää ja hän puristi rintaansa vasten rispaantunutta nukkea. ”Mutta se on niin kaunis.” Talim vastasi ja käänsi katseensa takaisin kohti houkuttelevan kaunista metsää.

Miksei hän saisi mennä noin kauniiseen paikkaan? Kun nainen ei kuullut vastausta, hän vilkaisi kysyvästi vieressään olevaa lasta, mutta tämä oli kadonnut. ”Hei, missä sinä olet?!” Talim huudahti, mutta kukaan ei vastannut, tuntui kuin paikka olisi imenyt naisen äänen itseensä. Metsä värähti kuin se ei olisi pitänyt kovasta äänestä. Talim kääntyi ympäri, etsien tyttöä katseellaan. ”Se on pettävää.” Talimin sydän jätti muutaman lyönnin väliin ja hän käännähti nopeasti ympäri, lapsi seisoi aivan muutaman kymmenen sentin päästä hänestä, silmät katsoen jonnekin hänen ohitseen. ”Mitä sinä tarkoitat?” Talim vastasi, yrittäen peittää hermostuneisuutensa. Tyttö oli jotenkin... aavemainen.

Lapsi ei vastannut, se vain tuijotti kiinteästi jonnekin Talimin taakse ja liikutti huuliaan, kuin olisi puhunut jollekin. Kylmät väreet kiirivät pitkin naisen niskaa ja hän yritti taistella haluaan kääntyä katsomaan taaksepäin sitä mitä tyttö näki ja mille tämä puhui. ”Se ei pidä siitä.” Tyttö viimein kohdisti silmiensä katseen suoraan Talimin silmiin. ”Kuka?” Talim tiukkasi, mutta samassa tyttö katosi hänen edestään. ”Hei, lopeta tuollainen!” Talim huudahti ja jälleen joku tai jokin, nieli hänen äänensä. Metsä vavahti.

Naisen teki mieli kääntyä pois metsän luota, mutta jotenkin se tuntui kutsuvan naista ja niin hän otti jälleen muutaman askeleen kohti metsää. ”Se on kuollut.” Tyttö ilmestyi jälleen näkyviin, tällä kertaa erään roikkuvan puun varjoon, tuijottaen Talimia noilla silmillään, jotka saivat tytön näyttämään aivan enkeliltä. ”Mutta... täällähän on vihreää.” Talim pysähtyi, hän oli nyt astunut metsään ja seisoi pienellä metsäniityllä.

Puiden ja sammaleen raikas tuoksu tulvi hänen nenäänsä, leppeän tuulen saaden lehdet soittamaan hiljaista melodiaa. Jälleen muutama perhonen lenteli halki polun, kisaillen keskenään. Tyttö purskahti nauramaan, viatonta mutta jotenkin kauhistuttavaa naurua. ”Sinä ole typerä.” Tytön nauru sai Talimin niskakarvat nousemaan pystyyn ja tällä kertaa, kun tyttö katosi, nainen oli onnellinen siitä. ”Enkä ole...” Talim vastasi, vaikkei kukaan ollut kuulemassa. Miten tämä muka voisi olla kuollut? Hän ihmetteli ja katseli ympärilleen, huomaten, että siinä kohdalla missä tyttö oli ollut, lepäsi jotain maassa.

Empimättä nainen asteli suoraan paikalle ja kyykistyi katsomaan alas. Maassa, kasvot maahan päin retkotti tytön puristama nukke. Hetken aikaa Talim empi, ennen kuin varoen ojensi kätensä kohti nukkea.

Metsä kahahti jälleen, tällä kertaa kiihkeän odottavasti, mutta Talim ei välittänyt siitä. Kuin transsissa hän kosketti kädellänsä nuken rispaantunutta nuttua, nosti sen ja käänsi sen ympäri. Naisen sydän tuntui 2

pysähtyvän ja kauhu iski häneen täydellä voimalla. Nukke oli rispaantunut ja sen kasvot olivat kuluneet lähes tunnistamattomaksi, mutta silti Talin kykeni tunnistamaan nukesta omat kasvonsa. Voihkaisten nainen pudotti nuken takaisin maahan ja nousi. Hänen olisi päästävä pois metsästä. ”Se ei pidä siitä...” Tytön naurava kuiskaus kaikui puiden latvoissa, tuulen alkaessa humisemaan yhä voimakkaammin, repien Talimin hiuksia ja vaatteita. ”Päästä minut pois!” Talim yritti huutaa, mutta minkäänlaista ääntä ei tullut hänen suustaan. Tuntui kuin kaikki ilma olisi nielty tuulen huminaan. Metsän puut kahisivat odottavasti eikä auringon valo enää siivilöitynyt kauniin kultaisena lävitse lehväkaton. Vastaukseksi nainen sai vain tuon viattoman naurun, joka kuulosti vain kaukaiselta kaiulta tuulen ja metsän raivon keskellä. ”… kosto...” Talim painoi kätensä korvilleen kyykistyen erään puun varjoon, pelon kyyneleiden valuessa silmistään. Päästä minut pois…

Pelko yksinäisyydestä.

”Uffff...” Feenix murahti ja avasi silmänsä. Sydän takoi tuhatta ja sataa hänen rinnassaan ja sormenpäitä tuntui pistelevän inhottavasti. Saadakseen sen loppumaan, nainen kohotti kätensä eteenpäin ja naksautti sormien nivelet tajuten samalla, että makasi jollakin kovalla. Siniharmaat silmät katselivat kummissaan kohti ylhäällä kohoavaa, valkoista kattoa ja kääntyivät sitten sivulle. Hän oli jonkinlaisessa huoneessa, hyvin pienessä ja niukasti kalustetussa huoneessa. Heti hänen vasemmalla puolellansa olevalla seinustalla oli puinen, hieman kulahtaneen näköinen kirjoituspöytä, jonka ääressä oli pieni tuoli ja jota valaisi rätisevä ja lepattava lamppu. Hän itse makasi yksinkertaisella puusängyllä, jonka kuhmurainen patja oli nähnyt parhaat vuotensa jo aikoja sitten. Ravistaen päätään, nainen karkotti säikähdyksen aiheuttaman tunteen ja nousi ylös istumaan sängylle. ”Minä voin pahoin...” Nainen mumisi itsekseen ja painoi päänsä jalkojensa väliin, niellen karvasta makua suustaan. Saatuaan olonsa hieman paremmaksi, hän nousi ylös tarkastelemaan lähemmin huonetta, jossa ei tarkasteltavaa kyllä pahemmin ollut. Lampun ja pöydän hän oli nähnytkin, mitään muuta huoneessa ei ollutkaan, lukuun ottamatta sänkyä sekä sen vieressä olevaa, pientä yöpöytää, jonka päällä oli kellastuneita sanomalehtiä. Sen pidempiä miettimättä, Feenix käveli pöydän luokse ja vilkaisi päällimmäisen, jo kellastuneen lehden päivämäärää: 17.4.1987. Uutisotsikoita hän ei jaksanut lukea. Ne olivat jotain poliittista höpinää. Sen sijaan hän pani merkille, että lehdestä oli leikattu kirjaimia irti. Kohauttaen olkiaan, nainen käännähti kohti kirjoituspöytää, sen päällä oli ruskeakantinen kirja. Kävellessään kohti kirjoituspöytää, hän huomasi ilokseen, että oikealla, hieman huoneen nurkan takana piilossa, oli valkoinen vahvan näköinen ovi. Jostain syystä hänen ei tehnyt mieli lähteä ovea kohti, vaan askeleet kantoivat hänet vakaasti kirjoituspöydän ääreen.

Kirja oli melkoisen tavallinen, ruskehtavan sävyinen ja siinä oli joitain kuvioita, mutta joista ei ottanut enää selvää. Varoen nainen kohotti kirjan käteensä, ja pyyhkäisi sitä erottaessaan muutamia kirjaimia sen pinnasta. Pölyn pyyhkiytyessä, hän kykeni erottamaan sanan: Päiväkirja. Sen alla oli jotain tekstiä vielä, todennäköisesti omistajan nimi, mutta sitä ei Feenix saanut näkyviin, näytti melkein siltä kuin joku olisi turmellut nimen tahallisesti. Pahat aavistukset täyttivät naisen mielen, kun hän istahti natisevalle tuolille ja alkoi lukea kirjaa. Suurin osa sen sivuista oli kuitenkin lukukelvottomia ja näyttivät kuin joku olisi kaatanut vettä sen päälle. Kosteuden takia kirjoitusmuste oli tuhraantunut ja suurin osa sivuista oli liimautunut yhteen. Joitain merkintöjä hän kuitenkin kykeni lukemaan ja mitä pidemmälle hän eteni, sitä kammottavampi tunne hänen sisällään kasvoi: 3

17.4.1987 Minut tuotiin tänään tänne. He sanoivat, että täällä oloni auttaisi. En oikein usko sitä. Vitsailinkin että he vain haluavat minusta eroon. Hän ei nauranut.

25.4.1987 Olen ollut viikon täällä, en pidä tästä paikasta. Ne ovat sairaita eivätkä he tee mitään. En oikein tajua miksi minun pitää olla täällä. Häneltä tuli kirje.

5.5.1987 Hän sanoi, etteivät he pääse tapaamaan minua. He eivät vielä kertaakaan ole käyneet luonani. Tämä paikka ahdistaa, haluaisin jo pois. Mutta hän sanoi, että vielä on liian aikaista.

22.8.1987 Olen ollut täällä neljä kuukautta. Kukaan ei ole käynyt katsomassa. En tiedä mikä heillä on, olen kirjoittanut heille, mutta kukaan ei ole vastannut. Hän sanoi, että tilanteeni on vielä liian herkkä kontakteille.

10.9.1987 Minulle ei ole vieläkään kerrottu mikä minua vaivaa ja miksi olen täällä. Sain tänään kortin, mutta he sanoivat, ettei sitä oltukaan osoitettu minulle. Osoite oli väärä. Minulla on paha olo, tämä huone on liian pieni enkä ole nähnyt ketään päiväkausiin.

24.12.1987 Vietin viime joulun heidän kanssaan, nyt olen yksin. Hän lauloi minulle.

2.2.1988 Kysyin tänään häneltä, miksen saa tavata ketään ja miksei kukaan ole halunnut tavata minua. En ole nähnyt heitä sen jälkeen, kun tulin tänne. Nekin ovat hiljentyneet. Tuntuu, että olen yksin, ja vain että hän on täällä kanssani. En tiedä olisinko mieluummin yksin...

29.6.1988 Hän sanoi, että minut on unohdettu ja että kukaan ei tule hakemaan minua. Miksi minut tuotiin tänne, siihen hän sanoi, että minusta haluttiin eroon. Minut haluttiin unohtaa. En usko häntä, he eivät olisi tehneet sitä minulle.

20.8.1988 Haluan pois täältä. Hän ei päästä minua enää edes huoneestani. En ole nähnyt häntä viikkoihin. Hän sanoi, että se on oikein minulle. Olen ollut ilkeä ja että minut kuuluu unohtaa. Hän sanoi, että jään tänne ikuisuudeksi. Haluan pois täältä!

Viimeisen merkinnän päivämäärä oli tuhrautunut kokonaan, Feenix oli melko varma, että vuosiluku oli 1989. Viimeistä merkintää ei myöskään ollut kirjoitettu kynällä, vaan se oli koottu lehdestä leikatuista palasista: HE EIVÄT TULE. Ruskea kirja putosi Feenixin puutuneesta kädestä ja hän pomppasi ylös niin nopeasti, että tuoli keikahti nurin hänen altansa. Se päästi vaimean kolahduksen iskeytyessään maahan. Ruskean päiväkirjan välistä tipahti valokuva ja Feenix rukoili, ettei se olisi pudonnut lattialle kuvapuoli ylöspäin, mutta se putosi ja pelon kyyneleet tulvahtivat naisen silmiin hänen nähdessä kuvan. Se esitti nuorta, punatukkaista naista, joka katseli siniharmaat silmät tuikkien kohti kuvaajaa. ”EI!” Feenix kiljaisi tyhjälle huoneelle ja ryntäsi ovelle, joka oli lukossa. ”Päästä minut pois!” Feenix huusi ja takoi nyrkeillänsä ovea, mutta mitään ei tapahtunut, ovi pysyi lukossa. ”Päästä minut pois...” Nainen kuiskasi vielä, ennen kuin valahti lattialle nyyhkyttämään. Kirjoituspöydällä oleva lamppu lepatti vielä hetken kiusoitellen, ennen kuin sammui.

Pelko unohtumisesta.

4

”Aww, minun pääni…” Shiva voihkaisi avaten silmänsä pimeässä. Hänen päässään tuntui tanssivan kokonainen pataljoona luurankoja puukengät jalassa. Vatsahappojen karvas maku sai naisen hetken aikaa kakimaan kurkkuaan, ennen kuin olo asettui sen verran, että hän kykeni nousta seisomaan. Vain lyödäkseen päänsä kiviseen kattoon. ”Outch!” Nainen kiljaisi, hieraisten päänahkaansa ja vilkaisten ylöspäin. Mitään hän ei tietenkään nähnyt tässä pimeydessä. ”Feenix? Talim?..” Nainen huudahti kokeilevasti, muttei saanut vastausta kutsuunsa. Ainoa ääni, jonka hän erotti, oli vaimea veden tippumisen ääni, ja nostaessaan kätensä tunnustelemaan kattoa, hän tunsi sen kosteuden. Nyt kun hän oli saanut muutenkin jo paremman selvyyden itsestään, hän haistoi tunkkaisen ja lahoavan hajun sieraimissaan. Missä hän oikein oli?

Tunnustellen ympäristöään pimeässä, hän kykeni muodostamaan itselleen kuvan siitä, että hän oli jonkinlaisessa kellarin tapaisessa huoneessa, jonka leveys oli korkeintaan kaksi metriä joka suuntaan. Heti hänen vieressään oli kivinen penkki ja sen vieressä jonkinlainen teräsastia, jonka merkitystä hän ei halunnut alkaa tarkemmin pohtimaan. Edettyään vielä hieman, hän tunsi käsiensä alla jykevän oven ääriviivat sekä sitä sulkevan puisen palkin. Hassua että se oli suljettu sisältäpäin. Hetken ähellettyään, nainen sai viimein palkin siirtymään ja kolahtamaan äänekkäästi kivin päällystetylle lattialle. Sen jälkeen nainen päättäväisesti työnsi ovea eteenpäin saaden sen kammottavan narinan säestyksellä aukenemaan. Huokaisten helpottuneena, Shiva tunsi raikkaan henkäyksen nenässään sekä näki, että hänen edessään oli savuttavin lyhdyin valaistu tunneli, joka johti ylöspäin. ”Talim?.. Feenix?..” Shiva yritti huhuilla vielä. ”He eivät tule.” Naisen selkäpiitä värisytti jokin pahaenteinen, hänen kuullessa jostain takaapäin matalan kuiskauksen. Hän ei oikein osannut sanoa, oliko kuiskauksen aiheuttaja mies vai nainen, mutta ääni sai hänet kylmettymään luita ja ytimiä myöten. Vaikka vaistot varoittivat häntä, hän käännähti nopeasti takaisinpäin ja näki että kellarin ovella, josta hän oli tullut, seisoi ruskeaan kaapuun pukeutunut henkilö.

Minkäänlaisia piirteitä ei näkynyt hupun varjoista. ”Miten niin eivät tule?” Shiva uskaltautui vastaamaan. Kaapu kahahti kerran ja sen peittämä henkilö lähti kävelemään kohti naista. Askelia hän ei kuullut eikä oikeastaan odottanutkaan niitä. Ohittaessaan naisen, hänen sieraimiinsa tulvahti ellottavan imelä lahoamisen tuoksu, joka toi väistämättä mieleen ruumiin. Juuri naisen kohdalla, hupun peittämä pää kääntyi hetkeksi kohti Shivaa. ”Tiedät kyllä mikseivät.” Hahmo sanoi ja liukui Shivan ohitse, kadoten sitten lyhtyjen aiheuttamiin varjoihin.

Pahat aavistukset täyttivät naisen ajatukset, hänen lähtiessä kiireesti seuraamaan hahmoa. Naisesta jotenkin tuntui, että hänen olisi pakko saavuttaa tuo hahmo. Jostain hänen takaansa kuului matala kalahdus raskaan oven mennessä kiinni, sekä kirskuva ääni palkin lukitessa se sisältä päin, vaikkei siellä pitänyt olla ketään. Äänet saivat naisen nopeuttamaan askeleitaan vielä enemmän, kunnes hän lähestulkoon juoksi. Vauhtia kiihdytti entisestään järjestelmällinen sihahtelu, lyhtyjen sammuessa hänen perässään. Mikäli kaikki sammuvat lyhdyt ehtisivät saavuttaa naisen niin... Hän ei tiennyt mitä tapahtuisi, mutta hän tiesi, ettei se olisi hyvä asia.

Sydän takoen rasituksesta, luolan noustessa yhä ylemmäksi ja ylemmäksi, Shiva viimein saavutti käytävän pään. Juuri parahiksi ennen kuin viimeinenkin lyhty sammui. Hänen takaansa tulvahti mädänneen haju, johon sekoittui kuin pettynyt huokaisu.

Tasattuaan hengitystä tarpeeksi, naisen vihreät silmät viimein nousivat katsomaan, minne hän oli joutunut.

Hänen ympärillään kohosi kituvan näköisiä lehdettömiä puita, jotka olivat vääntyneet kuin tuskan 5

kourissa kiemuralle, sekä suuria valurautaisia ja teräväsärmäisiä ristejä. Hän oli saapunut hautausmaalle.

Harmahtava usva kiemurteli kuolleiden lehtien päällä ja alakuloinen tuuli voihki käpertyneiden oksien seassa. Hieman hänestä eteenpäin, nainen näki tummaan kaapuun kietoutuneen hahmon. Huolimatta pistelevästä tunteesta jäsenissään, hän lähti tavoittelemaan tuota henkilöä, joka risteili päämäärättömän näköisenä suurien ristien keskellä. Pian hän kuitenkin huomasi, että kaapuun pukeutunut henkilö tiesi täsmälleen, minne mennä ja kohta se pysähtyikin kolmen ajan syömän ristin luokse, joidenka kaiverruksista ei meinannut saada selvää, Niin ruosteen kuluttamia ne olivat. ”Se odottaa enää sinua.” Kuiskaus sanoi ja pyyhkäisi ristejä, jolloin kaiverrukset tulivat esiin paremmin.

Ensimmäisessä luki: Talim Latex, pelko yksinäisyydestä. Katsomattakin, Shiva arvasi mitä seuraavassa ristissä luki: Feenix Cotton, pelko unohtumisesta. Kolmatta ristiä nainen ei suostunut katsomaan, hän tiesi, että se oli tarkoitettu hänelle. ”Ei!” Shiva kiljaisi ja käänsi selkänsä risteille, jotka alkoivat narista vinkuvan tuulen tarttuessa niihin ja sen alkaessa ravistelemaan niitä. Hän tiesi, ettei normaali tuuli kykenisi liikuttamaan raudasta tehtyjä ristejä, mutta tässä tuulessa oli jotain muuta. Kääntymättä katsomaan taakseen, nainen lähti juoksemaan sokeasti eteenpäin, repien itsenänsä juostessaan terävien ristien ohitse. Hän ei tiennyt kuinka pitkään oli juossut, kun hän viimein tavoitti raollaan olevan portin. Hän kuuli tuulen kiihkeän kuiskeen takanaan ja kauhuissaan huomasi, että edessä oleva portti oli alkanut naristen sulkeutumaan hänen edessään. Kun hänen kätensä viimein kosketti rautaista porttia, se oli tiukasti sulkeutunut ja vaikka nainen, kuinka riuhtoi se ei liikahtanutkaan.

Tuulen humina yltyi, sen alkaessa tavoittamaan naista. ”Päästä minut pois!” Shiva yritti huutaa, mutta tuulen voima nieli hänen äänensä. Haparoidessaan sokeasti porttia, hänen käteensä tarttui jotain pientä ja kevyttä, kohottaessaan sen silmiensä tasolle hän huomasi sen olevan pieni medaljonki. Hopeisiin kehyksiin oli laitettu kuva kauniista naisesta, jonka vihreät silmät katselivat kiusoittelevasti kohti kameraa ja jonka vaaleat, pitkät hiukset roikkuivat valtoimenaan hänen olkapäillään.

Koru tipahti hervottomasta kädestä. Päästä minut pois…

Pelko menetyksestä.

Talim avasi silmänsä. Hän ei olisi halunnut tehdä sitä, peläten taas löytävänsä itsensä metsän reunasta.

Voihkaisten helpotuksesta hän kuitenkin pani merkille makaavansa tummahkolla sävyllä kalustetussa makuuhuoneessa. Hänen vieressään istui Feenix rajujen nyyhkäisyjen vavisuttaessa hänen ruumistaan.

Kyyneleet valuivat valtoimenaan naisen yhteen puristautuneista silmistä. Toisella puolella taas makasi Shiva, tuijottaen kattoon silmät selällään, hän tuntui olevan täysin omissa ajatuksissaan. ”Mitä on tapahtunut?..” Talim kuiskasi käheällä äänellä. Hänen kurkkunsa tuntui aristavalta kuin hän olisi huutanut pitkään ja silmissä tuntui olevan hiekkaa. Poskillaan hän tunsi kuivuneiden kyyneleiden vanan. ”En... tiedä...” Shiva vastasi hiljaisesti ja nousi viimein istumaan sängystään. ”... jotain kamalaa.” Feenix puolestaan sanoi, avaten silmänsä ja pyyhkäisten niitä. ”Ettehän te unohda minua?” Nainen vielä jatkoi, tullen sitten istumaan Talimin sänkyyn. ”Ei sinua voi unohtaa.” Shiva sanoi, yrittäen naurahtaa, mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Myös hän nousi ylös ja tuli Feenixin ja Talimin seuraksi yllättäen ahtaaksi käyneeseen sänkyyn. Feenix yritti sanoa jotain, mutta ääni tukahtui itkun purskahdukseen. Talim yritti taputellen lohdutella ystäväänsä, mutta hänkin purskahti itkuun. ”Ettehän te jätä minua koskaan yksin?” Hän niiskutti kyyneltensä lomasta, saaden Feenixiltä ja Shivalta pään pudistukset.

6

”Me ollaan yhdessä ikuisesti.” Feenix sanoi ääni paksuna. ”Eikä kuolemakaan voi meitä erottaa.” Shiva lisäsi ja kietoi kätensä ystäviensä ympärille, kyynelehtien vuolaasti. ”Oletteko te kaikki kunnossa?” Ääni säpsähdytti kolmikon, mutta he eivät päästäneet toisistaan irti, silmien kääntyessä katsomaan äänen lähdettä. Kukaan enkeleistä ei ollut kuullut Danten tulevan huoneeseen ja mies katseli nyt huolestunut katse silmissään kolmikkoa. ”Olemme... me vain...” Talim aloitti, muttei kyennyt jatkamaan lausettaan. ”Mitä se olikin, niin se oli vain pahaa unta.” Dante sanoi hiljaisella äänellä ja ojensi Talimille tämän sainsa, joka katseli niitä hieman ihmeissään. ”Mist-” ”Löysin ne pyörtymispaikkanne läheltä.” ”Niinkö?” Kolmikko vilkaisi toisiaan ja katselivat sitten Dantea, odottaen tämän jatkavan. ”Niin. Sen tyypin käskyläiset, jonka hoitelitte, päättivät ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja järjestivät sähkökatkon. Sen turvin he hyökkäsivät kimppuunne kloroformin avulla.” Dante selitti. Enkelit olivat varmoja, ettei heidän pomonsa kertonut kaikkea, mutta he eivät jaksaneet taikka halunneet alkaa miettimään muita selityksiä. ”Ehdin kuitenkin parahiksi pelastamaan teidät. Mihin tekin joutuisitte ilman minua?” Mies virnisti, saaden enkeleiden olon keventymään. Jos Dante ei ollut huolissaan tapahtumista, niin sitten ei niistä kannattanut välittää. Tietenkin heidät oli tainnutettu kloroformilla ja he olivat vain nähneet pahaa unta. ”Mutta nyt, vaikka minun kuinka tekisi mieli liittyä teidän seuraanne sänkyyn, niin jätän teidät kolmistaan.”

Danten virnistys leveni. ”DANTE!!” Kolmikko huudahti yhtä aikaa ja jokainen heitti lähimmällä esineellään pomoaan. Onneksi Dante oli nopea liikkeissään, joten hän säästyi muutamalta kohtalaisen hyvin tähdätyltä tyynyltä ja sai parilta.

Nauraen heidän pomonsa luikahti huoneesta, jättäen enkelit suunnittelemaan mitä tekisivät Dantelle, kun tämän kiinni saisivat.

Suljettuaan mekastavien palkkalaistensa oven, Danten komeille kasvoille tuli vakava ja miettivä ilme ja hän kaivoi takkinsa taskusta hopeisen medaljongin. Pitkin askelin hän kohta saavutti työhuoneensa, jonka pöydällä lepäsi muutama muu esine. Istuessaan tuolillensa, miehen vihertävä katse hakeutui vanhaan valokuvaan sekä rispaantuneeseen nukkeen ja hän laski medaljongin kahden muun esineen vierelle.

Purren huultaan mies nojautui taaksepäin keikkumaan tuolillaan, ristien kädet eteensä ja nostaen jalkansa pöydälle. ”Miksi?..” Miehen huulien välistä kuului, hänen tarkastellessa noita kolmea esinettä, joita hänen enkelinsä oli puristaneet käsissään hänen löytäessään heidät kylmältä kadulta. Sen pintaan oli kaiverrettu: PÄÄSTÄ MINUT POIS.

- THE END -

Kirjoittaja: Mirva Vauhkonen

7