Ychran
The Myth Beyond Fantasy
“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.”
”Öitä.” Talim huikkasi Shivalle, kääntyen venytellen kohti makuuhuonetta, josta Feenixin uninen tuhina jo kuului. ”Yyymh.” Oli Shivan lyhytsanainen vastaus, hänen tuijottaessa tiiviisti laajakuvatelevision ruutua, jottei menettäisi yhtään hetkeä pelistä. Venytellen nautinnollisesti, Talim riisui vaatteensa pois, viikaten ne siististi tuolille, ja vetäisi samettisen öistä tähtitaivasta kuvaavan pyjaman päälleen ja sujahti untuvatäkkien alle. Feenix haukahti huoneen perällä unissaan, saaden Talimin hihittämään itsekseen unisesti. Kuului vielä tuhahdus ja sängyn natina, Feenixin heittäytyessä toiselle kyljelleen, kunnes hiljaisuus valtasi huoneen. Shivan pelaamisen äänet kuuluivat toisesta huoneesta, vaikka nainen olikin laittanut telkkarin hiljemmalle, jotteivat äänet häiritsisi nukkuvia. Mutta manaavat äänet eivät kyllä kuuluneetkaan telkkarista. Huokaisten tyytyväisenä, Talim sulki silmänsä ja liukui uneen ennen kuin huomasikaan.
Oli valoisaa ja hyvin valkoista, lähes niin valkoista että se koski Talimin silmiin, kun hän avasi ne. Hän seisoi jollain alustalla, joka tuntui leijuvan tyhjyyden päällä, ja tarkentaessaan katsettaan nainen huomasi, että tuo alusta oli suuri, mustavalkoruudullinen shakkipelilauta. Ensin hänen ympärillään ei näkynyt mitään, mutta sitten ruuduille alkoi työntymään laudan läpi suuria, läpikuultavia shakkinappuloita. Mustia ja valkoisia, kukin omalle paikalleen. ”Niitä ei ole tarpeeksi.” Talim ei ollut varma puhuiko hän ääneen, vai ajatteliko hän tuon ajatuksen, lähtiessään kävelemään kohti erästä nappulaa. ”Ei vielä.” Hiljainen ja pehmeä ääni kuului jostain hänen yläpuoleltaan. ”Miksei?” ”Liian aikaista.” Talim pysähtyi erään nappulan viereen, saaden lähes sydänhalvauksen huomatessaan sen olevan tehty tarkalleen Shivan näköiseksi. Varoen nainen kohotti kätensä koskettaen pitkää palmikkoa, vetäisten sitten nopeasti kätensä pois. Nappula oli tuntunut jäätävän kylmältä hänen sormiensa alla. ”Se on kylmä...” Talim lausahti hiljaa, siirtäen sitten katseensa Shivan vieressä olevaan nappulaan. Jotenkin hän ei yllättynyt huomatessaan sen esittävän Feenixiä. ”Te kaikki olette täällä.” Tuo salaperäinen ääni sanoi, samalla kun Talim tavoitti katseellaan Feenixin vieressä olevan nappulan, joka esitti häntä itseään. Muutamalla nopealla askeleella hän pujotteli Shivan ja Feenixin nappulan ohi, itseään esittävän nappulan eteen. Se ei poikennut mitenkään muutoin kahdesta muusta nappulasta, paitsi että sitä ympyröi hentoinen, vihertävä hehku. Talim tiesi kysymättäkin mitä se tarkoittaa: 1
pelaaja siirsi häntä. Talim oli kohottamassa kättään koskettamaan lasista veistosta itsestään, kun hänen takaansa kuului suhinaa muiden nappuloiden ilmestyessä paikalle. ”Niitä tulee lisää?” Talim lausui hiljaa, käännähtäen katsomaan vasta ilmestynyttä nappulaa, säpsähtäen sitten voimakkaasti. Juuri hänen nappulansa eteen oli ilmestynyt tarkasti Wyhan Crosia muistuttava nappula ja saman tien kuului kaksi muuta suhahdusta, Feenixin eteen ilmestyessä nappula, joka oli tarkka kopio Dan Liista sekä erehtymättömästi Sebastian Rothilta näyttävä nappula Shivan eteen. ”Kautta aikojen ovat vastukset olleet samat ja kautta aikojen ne tulevan niitä myös olemaan, kunnes aika kuolee.” ”Mutta miksi?” Talim katseli kolmea nappulaa, joidenka kohtalo oli ilmeisesti kiedottu tiukasti enkeleiden kohtaloihin. Myös muita nappuloita ilmestyi shakkilaudalle esiin näiden kuuden päänappulan taakse. Joitain Talim pystyi tunnistamaan mm. Mana-Chanin, Fixaileman sekä Cereksen valkoisina nappuloina, sekä Nothamin, Leen sekä Spyn mustista nappuloista. Nainen oli tunnistavinaan vielä muutamia muitakin tuttuja mutta monet nappulat olivat vielä tunnistamattomia, kuin ne eivät olisi olleet vielä valmiita. Kuninkaana valkoisien puolella oli Dante, joka ei yllättänyt kovinkaan paljon Talimia, mutta mustien puolella kuninkaan kohdalla oli vain punertava, palanut reikä. ”Niin se vain on. Mustaa ei ole ilman valkoista.” Ääni lausui arvoituksellisesti. Talimin teki mieli kysyä, miksei mustien puolella ollut kuningasta mutta jotenkin hän aavisti, että sellaista kysymystä ei olisi lupa esittää. Ei vielä, ei ehkä koskaan. Jollain tasolla Talim myös tiesi sen, että mustilla oli kuningas mutta se on liian voimakas tällä pelilaudalle asetettavaksi odottamaan. ”Miksi näytät tämän minulle?” Nainen sen sijaan kysyi. ”Sanotaanko että olen velkaa eräälle teidän puolellanne.” ”Et ole meidän puolellamme?” ”Roolini on puolueeton, jonkin on katsottava, että sääntöjä noudatetaan.” ”Tämä ei taida olla sääntöjen sallimaa?” ”Tämäkö?” Ääni naurahti hiljaa. ”Tämä on, mutta se mitä seuraavaksi tapahtuu, ei ole...” Jotenkin Talim tiesi mitä häneltä odotettiin, joten kuin käskystä hän käänsi katseensa kohti shakkilaudan aidonnäköisistä nappuloista näiden yläpuolelle, josta oli alkanut kuulumaan pientä rätinää. Kuin oikein vanhasta ääniraidasta. Pian ääni vaimeni niin pieneksi, että sen saattoi vain juuri ja juuri erottaa, samalla kun laudan yläpuolella alkoi näkyä jotain liikettä. Kuva suureni, kunnes se oli kuin iso valkokangas, jolloin Talim pystyi erottamaan myös jotain ihmisiä siinä. Kuvassa näkyi vihreä, rehevä niitty, jonka pinnan vinkuva tuuli sai aaltoilemaan, ruohikon takana näkyi vuorenseinämä ja kun kuva vielä hieman tarkentui ja zoomaantui, hän huomasi, että nurmikenttä päättyi isoon, ilkeän näköiseen railoon, jonka pohjaa ei erottanut. Aivan railon reunassa oli kaksi ihmistä, nainen ja mies, seisoen vastatusten toisiaan. Hätkähtäen Talim huomasi Feenixin punaisen tukan liehuvan tuuleen vireessä, yhdistyen välillä seisovan miehen mustiin, pitkiin hiuksiin. ”Mitäh?!” Talim lausahti hiljaa, astuen lähemmäksi kuvaa siristellen silmiään, tunnistaessaan miehen Dan Liiksi. ”... and game is on…” Hiljainen ääni kuiskasi, samalla kun Talim tunsi kaiken muun, shakkilaudan, salaperäiset nappulat, jopa kuiskaavan äänen katoavan tajunnastaan ja hän keskittyi vain seuraamaan näytelmää edessään. ”Anna se minulle.” Dan Lii kähähti hiljaa, tarttuen Feenixin hiuksista lujasti kiinni. ”Se ei ole minun vallassani.” Nainen sanoi, samalla kun tarttui kivusta irvistäen Dan Liin käsivarteen, jottei tämä vääntäisi niin kivuliaasti häntä hiuksista. ”Sinä määräät sitä, Feenix.” Mies vetäisi naisen lähelle itseään, katsellen tätä julmasti mustilla silmillään. Feenix yritti nostaa jalkansa ylöspäin, mutta miehen toinen käsi oli liian nopea ja tämä torjui helposti potkun, lyöden sitten naista mahaan, jolloin tämä käpertyi tuskasta kaksinkerroin. Muutamia punaisia hiuksia leijui ilmassa, lähtien kieppumaan vinkuvan tuulen mukaan. ”Vaikka määräisinkin, niin sinä et sitä saisi. Koskaan!” Nainen sihahti, saaden Dan Liin kädestä kovan iskun kasvoihinsa, jolloin hänen suupielestään alkoi valua norona verta. ”Me voimme tehdä tämän kivuliaasti tai hyvin kivuliaasti.” Mies sanoi, nostaen sitten toisella kädellään Feenixin ilmaan, jolloin Talim näki, että naista oli hakattu pahoin, ja hänen pukunsa oli repeytynyt ja verinen. ”Sillä ole mitään väliä.” Feenix yritti sylkäistä miestä kasvoihin, mutta hänen kurkustaan pitävä käden 2
tiukka ote sai vain kuulumaan hänen suustaan tukehtuneen yskäisyn. Dan Liin kasvot vääntyivät niin suunnattomaan vihan irveeseen, että Talimia joka katseli tapahtumia, tietäen kuitenkin ettei hän ollut läsnä tapahtumassa, kylmäsi. Mieshän tappaisi Feenixin… ”Feenix!” Shivan ääni kuului jostain kaukaa ja Talimin katse kääntyi kohti kuvan toista laitaa, mistä se oli kuulunut. Talim ei nähnyt vielä Shivaa, mutta ilmeisesti Dan Lii ja Feenix näkivät, koska molemmat käänsivät katseensa kohti äänen suuntaan. Feenixin kasvoilta kuvastui ensin helpotus, mutta se muuttui saman tien kauhuksi, kun hän tajusi täsmälleen saman kuin Dan Lii, jonka huulet vääntyivät pahaan hymyyn. Hän heitti Feenixin maahan kuin räsynuken, samalla kun alkoi kaivaa pitkän pukunsa alta jotain. Talim kiljaisi kauhusta, kun hän huomasi pistoolin metallisen välähdyksen, sen piipun osoittaessa Shivaa, joka oli nyt tullut myös hänen näkyviinsä. ”Shiva! Seis, älä tule tänne. Hän on hullu!!” Feenix yritti nousta maasta, mutta sai Dan Liiltä kipeän potkun kylkeensä, joka heitti naisen pari metriä taaksepäin. Shiva seisahtui kuin seinään, kuullessaan Feenixin huudahduksen, jääden tuijottamaan kalman kalpeana kaksikkoa. Feenix piteli toisella kädellään kylkeään, oksentaen verta nurmikon vihreälle pinnalle, yrittäen kuitenkin samalla nousta ylös. Dan Lii vilkaisi halveksuen Feenixiä, osoittaen kuitenkin Shivaa aseellaan. ”Joko luovutat?” ”En koskaan sinulle.” Feenix vilkaisi hiuksiensa alta Dan Liita, kohoten ylös ja lähtien laahustamaan kohti asetta pitelevää miestä. ”Miksi sinä taistelet? Ystävien takia, tulevaisuuden takia, voiman takia? Olet liian heikko ansaitsemaan Phoenixin voimaa ja liian pehmeä sitä käyttämään.” ”Oletko kunnossa Feenix?” Shiva kysäisi pehmeästi, katsellen huolestuneesti kärsinyttä ystäväänsä. ”Näytänkö minä siltä?” Feenix virnisti vaivalloisesti Shivalle, pyyhkäisten kädellään suutaan. ”No et nyt ole aivan oma hurmaava itsesi, mutta kyllä sinut kuntoon vielä saadaan.” Shiva virnisti takaisin. Samassa terävä laukauksen ääni rikkoi tuulen vinkumisen aiheuttaman äänen. ”Feenix!!” Talim kiljaisi tyhjiössä, katsellen sydän väpättäen miten Feenixin silmät rävähtivät suuriksi, hänen tuijottaessa Dan Liin kiiluviin silmiin. Verinen käsi haparoi naisen rinnalle, josta pulppusi hiljalleen verta luodin aiheuttamasta reiästä, samalla kun hän alkoi kaatua taaksepäin, kuin hidastettuna. ”Feenix!!” Shiva kiljaisi kimeästi täsmälleen samaan aikaan kuin Talim, mutta ennen kuin Feenixin vartalo edes kosketti maata, oli nainen jo kuollut. Shiva laskeutui salamannopeasti alaspäin, asettaen kätensä ystävänsä kaulalle, jotta tuntisi pulssin, mutta mitään ei tuntunut. Sumeat silmät kääntyivät katsomaan Dan Liin kasvoja, jonka jälkeen ne laskeutuivat alas kohti aseen piippua, josta kohosi savua, jonka tuuli kuitenkin hajotti nopeasti. ” Sinä-” Enempää Shiva ei ehtinytkään sanoa, kun hän tunsi suunnatonta tuskaa selässään, miekan terän työntyessä hänen lävitseen. Hämmästyneenä nainen päästi irti Feenixin päästä, josta oli ottanut kiinni, kietoen kätensä miekan terään, joka pisti esiin hänen rinnastaan. Vihreistä silmistä kuvastui suunnaton hämmästys, kuin hän ei olisi voinut uskoa todeksi näkemäänsä. Veristä vaahtoa pusertui naisen kalpeiden huulien välistä, hänen kaatuessa hitaasti Feenixin viereen. ”Tämä… ei... voi… päättyä… näin...” Shivan katseli silmät sumentuneena eteenpäin, ja hetkeksi hänen silmissään liehahti violetti liekki, kunnes sekin sammui viimeisen henkäyksen karatessa hänen huuliltaan. Talim tunsi silmissään polttelevat kyyneleet, ei niin että hän olisi surrut, surun aika tulisi myöhemmin, mutta viha ja suuttumus sai nuo kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä. ”Miksi näytät tämän minulle!?” Hän huudahti tyhjiössä, mutta mitään vastausta ei kuulunut. ”Vastaa minulle!” Nainen vielä huusi ennen kuin hänen katseensa siirtyi jälleen tuohon näytelmään, joka tapahtui kalliontasanteella. Se ei ollut vielä ohi, hänen olisi nähtävä kuka tappoi Shivan... ”Se siitä.” Dan Lii huomautti kuivasti, tökkäisten Shivan päätä jalallaan. ”Miksi tapoit hänet?” Miesääni kysyi Shivan takaa, mutta kasvoja ei kuitenkaan vielä näkynyt. Talim tunsi sisällään kylmiä väreitä, hän tunsi tuon äänen. ”Feenixin?” Dan Lii kyykistyi kohti naisten ruumiita, kokeillen molempien kaulaa. ”Vahinko. Hän tuli tielle.” Dan Lii nousi ylös, ja pyyhki kätensä kasteiseen nurmeen. 3
”… ja siksi hänestä ei olisi koskaan tullut hyvää. Ystävyys on aivan yliarvostettu asia.” Dan Lii kääntyi katsomaan kohti Shivan lävistänyttä henkilöä. Talim nielaisi, tämän liikahtaessa hieman valoisampaan kohtaan kallion varjosta. ”Mutta et saanut häneltä sitä mitä halusit.” ”Et sinäkään ja siksihän me olemme tässä nyt.” Dan Lii vastasi, kääntyen kävelemään hitaasti pois alueelta. Talim kuuli, kuinka tuo rätinä alkoi jälleen, kuin hän katsoisi jotain oikein vanhaa elokuvaa. Valkoiset häiriöviivat sotkivat kuvaa sekä sen ruskehtavaksi mennyt värimaailma, mutta silti Talim ehti nähdä sen mitä pelkäsikin. Shivan lävistänyt henkilö astui siihen missä Dan Lii oli, vetäen mustan huivin kasvoiltaan. ”Sayonara.” Hayan vihreät silmät viivähtivät tovin Feenixin runnellussa ruumiissa, kunnes hän kääntyi seuraamaan Dan Liita. ”Ei...” Talim painoi päänsä käsiinsä, tuntien happaman maun suussaan. Hänen päässään humisi ja hänen teki mieli mennä oksentamaan jonnekin. Mutta ilmeisesti tuo näytös ei ollut tarpeeksi tuon äänen mielestä, koska rätinän voimistuessa kuva alkoi jälleen häilyä, kutsuen ja pakottaen Talimin katsomaan lisää, vaikka nainen olisi antanut mitä vain, jos olisi saanut herätä nyt. Keräten itsensä kokoon, Talim pyyhkäisi silmiään kohottaen katseensa jälleen tuohon kuvaan, joka alkoi muodostua hänen eteensä. Kyseessä oli hautausmaa ja tällä kertaa hän ei nähnyt Feenixiä eikä Shivaa, vaan itsensä... ”Talim Latex...” Käheä ääni kuiskasi jossain naisen läheisyydessä, saaden niskavillat pystyyn. Tuo ääni... Nainen kääntyi kuin hidastetusti katsomaan äänen lähdettä, siniharmaiden silmien välähtäessä kiukusta. Varjoista esiin tullut mies oli pukeutunut mustaan ja tiukkaan takkiin, joka oli napitettu kaulaan asti ja joka toi hyvin esille miehen trimmatun yläkropan, sekä mustiin suoriin housuihin, joka lepattivat laiskasti hautausmaan nihkeässä tuulessa. Mustat hiukset oli sidottu tiukalle ponihännälle pään taakse ja mies piti selkänsä takana pitkää katanaa, lähestyen kissamaisen notkeasti Talimia. ”Tulitko tappamaan viimeisenkin enkelin?” Talim sanoi hiljaa, kietoen kätensä vyötärölleen, jossa kantoi myös katanaa, Feenixin rakasta miekkaa. Hän oli ajatellut tuoda sen tänne… muistoksi ystävästään. Kuumat kyyneleet alkoivat jälleen poltella Talimin silmäluomia, mutta onneksi taivas oli alkanut suoltamaan niskaan isoja vesipisaroita, joten vaikka kyyneleet valuivatkin avoimina, niin ainakaan Notham ei voisi erottaa niitä sadepisaroista. Tosin naisen punareunaiset silmät kertoivat jotain siitä mitä hän tunsi. ”Kenties. Tai sen mitä sinusta on jäljellä.” Notham vastasi ilmeettömänä. ”Sitä kunniaa en sinulle suo!” Nainen kivahti, vetäisten nopealla liikkeellä katanan tupestaan, sivaltaen samalla liikkeellä Nothamia alhaalta ylöspäin. Mutta mies oli nopeampi, ja ehti iskeä oman miekkansa eteensä suojaukseen. Korvia vihlova kirskahdus sai Talimin tärykalvot soimaan. Talim siirsi myös toisen kätensä miekan kahvalle, saadakseen lisää voimaa, jotta voisi työntää Nothamin miekan pois edestä. Feenixhän heistä on... oli, paras miekan kanssa, mutta olivat muutkin enkelit saaneet koulutusta toistensa aseisiin. Mutta vaikka Talim kuinka yritti painaa miekkaa, niin Nothamin onnistui silti pakottaa naisen asetta alemmaksi, kunnes kykeni potkaisemaan ristittyjen miekkojen yli naista vatsaan tyhjentäen ilmat tämän keuhkoista. Talimin ote herpaantui miekasta ja se tömähti pehmeästi märkään maahan, Talimin tehdessä takaperin voltin, jotta pääsisi ylös, ennen kuin mies ehtisi sivaltaa häntä aseellaan. Mutta hänen yllätyksekseen, Notham ei tehnyt elettäkään häntä vastaan, vaan tuijotti ilmeettömästi Talimia. ”Pelkäätkö?” Talim sihahti, yrittäen saada selvää miehestä. Tämä oli lähes koko elämänsä, tai ainakin viime vuodet, omistanut itsensä sille ajatukselle, että tappaisi enkelit ja nyt kun tällä oli tilaisuus, ei mies tehnyt mitään. ”En, mutta sinä pelkäät.” Notham sanoi ilmeettömästi. Sade valui pitkin miehen kasvoja, muutamien märkien suortuvien liimautuessa hänen ihoonsa kiinni. ”En kuvitellut sinun välittävän sellaista pikkuseikoista. Tahdoit enkelit, ja tässä on heistä viimeinen.” Notham katseli Talimia hetken aikaa, ja käänsi sitten katseensa kahteen hautakumpuun. Miehen kulmakarvat rypistyivät ja hän käännähti nopeasti kohti hautoja, astuen näiden viereen lukemaan niiden harmaita kiviä: ”Feenix Cotton, Free the Dream Within.” - ”Shiva Leather, Leave the Sadness behind” ”Se siis on totta..” Notham sanoi itsekseen, nousten ylös ja kääntyen sitten Talimin puoleen, joka oli painanut päänsä alaspäin, nojaten hyvin väsyneen näköisesti vasten tummanharmaita kiviä, jotka muodostivat vankan aidan hautausmaan ympärille. ”… Enkelit ovat hajonneet.” Talim ei jaksanut kommentoida mitään, hän ei jaksanut taistella Nothamia vastaan. Kaikki olisi niin 4
paljon helpompaa, jos hänkin vain kuolisi. Dante voisi etsiä uudet palkkalaiset ja ehkä nämä onnistuisivat paremmin kuin he. Talim ei edes jaksanut vilkaista Nothamia, kuullessaan tämän miekan suhahduksen. Meni muutama hetki, ennen kuin Talim tajusi, että Notham ei ollut iskenyt miekkaansa häneen. ”Mitä sinä odotat?” Nainen kohotti katseensa kohti Feenixin ja Shivan hautoja, joiden luona mies oli ollut. Mutta mies ei ollut siellä enää, häntä ei näkynyt edes hautausmaalla vaan Talim oli yksin siellä. Ainoa merkki siitä, että Notham oli edes ollut paikalla, oli hänen katanansa joka oli isketty märkään maahan hautojen eteen. Talin kuuli taas kuinka tuttu rätinä palasi, ja kuva alkoi häilymään ja menemään epäselväksi. ”Ei enää...” Nainen kuiskasi itsekseen, nähdessään kuvan taas selkeytyvän. Mutta yllättäen kuva oli edelleen hautausmaalta, ja jotenkin nainen tiesi että aikaa oli kulunut muutama vuosi siitä, kun Notham oli käynyt siellä... Ilma oli syksyisen tuntuinen ja kirpeä pikkupakkanen sai Talimin hengen höyryämään, hänen istuessa pää käsiinsä painettuna hautausmaan kivisellä aidalla. Lentävän joutsenparven ääni kantautui jostain ylhäältä, mutta Talim ei jaksanut kiinnostua siitä. Oli kulunut kaksi vuotta siitä, kun Shiva ja Feenix olivat kuolleet tuolla tasangolla. Kukaan ei tiennyt kuka heidät oli tappanut, Feenixiä oli ammuttu rintaan ja Shiva oli lävistetty miekalla. Minkäänlaisia tuntomerkkejä ei ollut jäänyt tekijöistä ja Talim oli turhaan yrittänyt selvittää syylliset. Dante kenties tiesi, kenties ei, mutta ei ollut koskaan kertonut Talimille sitä. Eikä mies myöskään ollut palkannut uusia työntekijöitä. Mihin niitä enää tarvittiinkaan? Talim oli käyttänyt kaiken vapaa-aikansa Feenixin ja Shivan surmaajien jäljittämiseen, eikä ollut edes nähnyt pomoansa pitkään aikaan. Kyllä hän vielä palkkaa maksoi, mutta tyhjästä. Minkäänlaisia tehtäviäkään ei ollut tullut, tuntui kuin Dante ei olisi enää välittänyt maailman pelastamisesta, kuin hän olisi löytänyt jotain paljon kiinnostavampaa tekemistä. Talim kohotti kätensä otsalleen, hieroen silmiään. Suru alkoi hiljalleen helpottaa, mutta viha oli edelleen olemassa sekä jokin muu. Jokin asia, joka yritti puskea läpi hänen ajatuksiensa, mutta mistä hän ei jaksanut ottaa kiinni. Tuo tunne sai hänet levottomaksi ja tuntui kuin ainoa paikka, jossa hän sai rauhan, oli tämä hautausmaa, ystäviensä hautojen luona. Silloin hän saattoi tuntea olevansa lähellä heitä jälleen. ”Olet täällä taas...” Talim kuuli Danten lausuvan hiljaa, tämän kävellessä lähemmäksi viimeistä enkeliään. ”Oletko vakoillut minua?” Talim vastasi hiljaa, jaksamatta vilkaista pomoaan. Olihan hän nähnyt miehen hautausmaalla muutamaan otteeseen, mutta tämä ei ollut koskaan tullut lähemmäksi, ei haudoille asti. Vain seisonut porttiin nojaillen. ”Käyn itsekin täällä aika ajoin ja olen huomannut sinut.” Dante lausui matalasti, kääntäen katseensa kohti kahta hautakumpua, joiden ruohoa peitti ohut kuura. Kun Talim ei vastannut mitään, mies jatkoi: ”Helpottaako se oloasi?” ”Ei, se auttaa minua näkemään unelman ja totuuden rajan.” Nainen vastasi hiljaa, kohottaen katseensa kohti hautoja, tuijottaen näiden ylitse jonnekin kaukaisuuteen. ”Dante...” Nainen jatkoi hetken kuluttua, luoden viimein katseen kohti valkotukkaista pomoaan. Tämä ei ollut muuttunut ollenkaan näiden kahden vuoden aikana. Kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta nainen tiesi sen, että mies suri kadotettuja yhtä syvästi kuin hän. Talim itse taasen... Nainen oli muuttunut, ja sen pystyi aistimaan. Pettymys ja katkeruus, sekä viha kohtaloa kohtaan tekee tehtävänsä, ellei omaa demoniverta. ”Niin?” Mies käänsi katseensa pois haudoista, siirtäen vihertävän katseensa Talimiin, kuin arvaisi mitä tämä aikoisi sanoa. ”Uskotko sinä todella, että he ovat poissa?” Talim toi julki ajatuksensa, jota hän itse oli käsitellyt pidemmän aikaa. Tuon ajatuksen, jonka tuo omituinen tunne oli saanut hänen mielessään nousemaan. Tosin se saattoi olla vain toiveajattelua... Dante oli hyvin pitkään hiljaa, niin pitkään että Talimin oli pakko avata suunsa uudelleen. ”Tarkoitan... eiväthän he voi olla kuolleita? Se ei tunnu oikealta. Liian helppoa... Miten heidät voisi tappaa niin yksinkertaisesti, miksi he eivät puolustautuneet? Se… ei mene niin.” Talimin silmiin kohosi jotain epätoivoista, Danten kääntyessä katselemaan hautausmaata. Hän oli ollut katkera siitä, että Notham ei ollut tappanut häntä kaksi vuotta sitten, ja juuri nyt hän viimein alkoi olla kiitollinen siitä. Nainen oli murhaajienetsintäretkellään uhmannut kuolemaa aluksi, kunnes hänelle tuli lähes pakkomielteenomainen 5
tarve kostaa Shivan ja Feenixin murhanneille. Hän ei suostuisi kuolemaan, ellei hänen sainsa saisi maistaa murhaajien verta. ”… Dante?” Talim sanoi varoen, kun mies ei tuntunut enää olevan tässä ajassa ja paikassa. ”En. En usko, että he todella kuolivat. Kuten sanoit, se ei mene niin. Ei näin pian.” Viimeisen virkkeen mies sanoi niin hiljaa, ettei Talim ollut edes varma siitä oliko kuullut oikein. Valoisa hymy kohosi ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa Talimin huulille, mutta se sammui hieman naisen nähdessä Danten ilmeen. ”Mikä on?” ”He eivät ole poissa, mutta eivät myöskään tässä tilassa tai ajassa.” Mies vastasi. ”Mitä sinä tarkoitat?” Talimin kulmakarvat rypistyivät ja vilunväreet kiitivät pitkin hänen kehoaan. ”He ovat kuolleet tässä maailmassa, tässä ajassa. Jotta heidät voisi tuoda takaisin, pitäisi muuttaa historiaa. Mennä aikaan ennen heidän kuolemaansa...” Tuttu rätinä täytti jälleen Talimin korvat, ilmeisesti tämäkin pätkä oli ohi. Nainen olisi kuvitellut tiedon parantavan hänen oloaan, mutta jotenkin historian muuttaminen ja se millä äänensävyllä Dante oli sanonut tuon, sai hänet tuntemaan olon pahaenteiseksi. Talimin silmät kohosivat jälleen sinne, missä kuva oli näkynyt mutta sitä ei enää ollut. Jäljellä oli enää shakkilauta ja sen nappulat. Ilmeisesti näytös oli ohi. Sitä vahvisti myös putoamisen tunne, joka Talimille tuli yhtäkkiä, kun shakkilauta suli hänen altaan jättäen hänet putoamaan tyhjyyteen.
Nytkähtäen Talim heräsi sängyllään, sydän pamppaillen ja hengittäen raskaasti. ”Mitä sinä oikein hihhuloitset?” Shivan pää ilmestyi makuuhuoneen ovelle, ilmeisesti nainen oli vielä pelaamassa. ”Unta.” Nainen yritti muistella mitä unta oli nähnyt... Se oli liittynyt jotenkin shakkiin... ”Juu, minä en haluakaan tietää enempää.” Shiva sanoi merkityksellisellä äänellä, saaden saman tien untuvatyynyn naamaansa Talimin kihertäessä. ”Hei, hei, hei... Täällä yritetään nukkua.” Feenix önisi jotain huoneen toiselta puolelta, tihrustaen Shivaa ja Talimia. Palkkioksi tästä oli samainen tyyny, joka oli niin muhevasti osunut Shivaan, osuminen keskelle Feenixin naamaa. Hetken aikaa nainen istui sängyssä kuin ei olisi tajunnut mitä tapahtui ja hyppäsi sitten pystyyn kurkottaakseen kohti Shivaa, joka perääntyi nauraen takaisin olohuoneeseen. ”Minä vaan nukuin tuolla ja sitten heitetään tyynyllä!” Feenixin ääni kuului kajahtavan, samalla kun kuului kamalaa räminää naisen jäädessä kiinni ovenkahvaan manaillen. ”Syytä Talimia, se aloitti!” Shiva puuskutti naurunsa seasta. ”Juu, syytä vaan minua!!” Talim pomppasi ylös, lähtien katsomaan olohuoneen touhuja. Feenix yritti kiskoa itseään irti ovesta, Shivan kieriskellessä naurusta lattialla. Huomatessaan tilaisuutensa tulleen, Feenix sai itsensä viimein irti, rynnäten kutittamaan Shivaa. ”Kimppakivaa!” Talim hihkaisi, läjääntyen kutituskasaan Shivan ja Feenixin kanssa. ”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?!” Dante käveli olohuoneeseen jälleen yhdeltä demoninmetsästysreissulta, katsomaan pää kallellaan alaisiaan, jotka kihisivät yhdessä läjässä tilavan olohuoneen lattialla, jota peitti pehmeä karvamatto. ”Good evening, Dante!” Kolmikko karjaisi yhdestä suusta, purskahtaen sitten raikuvaan nauruun.
- THE END Kirjoittaja: Mirva Vauhkonen
6