Mystery of the Opera_ready_2020 by Lea Vestovuo

Dante’s Angels Mystery of the Opera

“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.” OSA 1 ”In all your fantasies, you always knew that man and mystery... ...Were both in you. And in this labyrinth where night is blind the Phantom of the Opera is here, inside my mind” 2006 AD Lokakuun 9 Kello 21.30 Englanti, Lontoo

Oli ilta, tähtien kirkas kuula loisti himmeästi talojen kattojen yllä, yrittäen luoda rauhaa yössä vaeltavien ylle. Kuu pilkisti silloin tällöin repaleisten pilvien läpi, jotka ajelehtivat hissukseen Lontoon yllä. Kello oli jo aika paljon, joten suurin osa ihmisistä oli jo käynyt levolle rankan työpäivän jälkeen, mutta Her Majestety’s Theatren edessä kävi kuhina. Tielle oli pysäköity kymmeniä ja taas kymmeniä mustia limusiineja, joista ilmestyi toinen toistaan upeammin pukeutuneita ihmisiä. Naisilla oli lähes poikkeuksetta pitkät mekot ja miehillä smokit, salamavalojen välähdykset heijastuivat kauniilla ja kalliilla koruilla, joihin naiset olivat sonnustautuneet. Oli kulunut 20 vuotta siitä, kun menestysmusikaali, Phantom of the Opera oli saanut Lontoon ensi-iltansa, ja sen kunniaksi oli järjestetty harvinainen tapahtuma, musikaalin alkuperäisesittäjät saapuivat jälleen kerran kertomaan tarinaa laulajattareen rakastuneesta kummituksesta. Itse Andrew Lloyd Webberkin oli paikalla, ja siksi juuri teatterin edessä oli myös monia kuvaajia… Kohta saapui pitkä, tummanpunainen limusiini teatterin eteen, saaden kuvaajat kiinnostumaan upeasta autosta, paparatsien uhreiksi jääneet julkkikset lienevät olleet ikuisesti kiitollisia tuolle autolle, joka näytti todellakin herättäneen kiinnostusta. Eikä ihme, auto oli niin pitkä, että sinne olisi mahtunut varmasti bussilastillinen ihmisiä, moottori kehräsi vaimeasti ja tummennetut ikkunat heijastivat uteliaiden katsojien kasvoja. Autossa täytyi olla vähintään joku kuninkaallinen... Auton oikeanpuoleinen kuskinovi aukeni ja siitä astui esiin mustaan univormuun pukeutunut mies, joka käveli tyynesti takaoven luokse ja tarttui kahvaan valkoisilla hanskoillaan, yleisön pidättäessä hengitystään. 1

Autosta nousi ylös häikäisevän kaunis nainen, jonka silmät sädehtivät salaperäisen vihreinä katsojia kohti, samalla kun huulilla lepäsi ystävällinen hymy. Nainen oli pukeutunut merenvihreään satiini pukuun, jossa näkyi silloin tällöin heijastus turkoosinsinisestä. Kaula-aukko oli avoin, mutta kaulassaan naisella oli tummansininen satiinipanta, jossa oli kiinni vaaleansinertävää harso, joka levisi naisen olkapäille, ja valui siitä sitten lähes maahan asti, jääden kuitenkin etupuolelta vyötärön kohdille roikkumaan. Uumallaan naisella oli niin ikään tummansininen samettivyö, joka piti leviävää hamekangasta kiinni. Koruina naisella oli yksinkertainen, kyyneleen muotoinen safiiri otsallaan, sitä pitävä ohut hopeaketju katosi paksujen, kullan vaaleiden hiuksien alle, jotka oli koottu ylös kiinni niin, että ne valuivat suurena kihara paljoutena vasemmalla olkapäälle. Ihmiset pidättelivät hengitystään naisen jäädessä seisomaan auton viereen, kuin odottaen jotain, syykin paljastui hyvin pian. Heti kun vaalea nainen oli noussut autosta, sieltä ilmestyi esiin yhtä kaunis nainen, joka oli pukeutunut viininpunaiseen, itämaistyyliseen silkkiasuun. Asussa ei ollut hihoja, vaan hyvin leveät olkaimet, joidenka reunat olivat mustat. Mekko oli hyvin tiukka, joten siihen oli leikattu helmaosaan halkio, joka ulottui helman reunasta puolireiteen. Halkion reunat, kuten myös mekon helmat sekä pieni, matala kaulus, olivat reunustetut mustalla nauhalla. Helman reunasta lähti kultainen lohikäärme piirros, joka kiipesi ylös helmaa pitkin ja kiemurteli kylkien kohdalta asun taakse. Naisen punaiset hiukset oli koottu taakse, löysälle nutturalle, jota piti kasassa erikoinen koru, joka kuvasi mustasta kivestä valmistettua lohikäärmeen kouraa, joka piteli kynsissään punaista rubiinia. Oikean korvan taakse oli jätetty pitkä ja musta hiuskiehkura, joka valui naisen rintamukselle. Ihmiset haukkoivat nähdessään toisen naisen, jonka siniharmaat silmät tuntuivat nauttivan täysin rinnoin herättämästään huomiosta, siirtyessä edellisen viereen. Ihan kuin tässä ei olisi vielä tarpeeksi, mutta autosta ilmestyi vielä kolmaskin nainen, joka ei kauneudessaan hävinnyt kahdelle ensimmäiselle. Hän oli pukeutunut savun harmaaseen, yksinkertaisesti leikattuun asuun. Kangas oli ohutta samettia, jotteivät valojen aiheuttamat läikähdykset olisi kätkeneet kankaan kauneutta. Hihat olivat läpinäkyvää harsoa, joka väreili hennosti ilta tuulessa. Kankaassa ei ollut minkäänlaista muuta kuviota, kuin yksi hyvin suuri, hennon vaaleanpunainen ruusu etumuksessa. Kaula-aukko oli veneen muotoinen ja sen etupuolta ja takapuolta yhdistivät mustat samettinauhat, joka kulkivat solisluiden kohdalta. Yläosa oli tyköistuva, muttei aivan niin periksi antamaton kuin punatukkaisen naisen puvussa, helma ei myöskään ollut yhtä tiukka eikä yhtä leveä kuin ensimmäisellä naisella. Se valui kauniisti maahan, muodostamatta minkäänlaisia kangasryppyjä. Nainen käytti korunaan viidestä, teräväksi hiotusta timantista koottua tähteä, joka oli kiinni mustassa samettipannassa naisen kaulalla. Vaaleat hiukset oli nostettu ylös nutturalle, mutta otsahiukset oli kiharrettu kauniisti ja ne valuivat silkkisesti naisen siroille kasvoille, peittäen osaksi siniset, iloisesti tuikkivat silmät. ”Misses.” Auton kuljettaja kumarsi kolmelle naiselle, jotka hymyilivät ystävällisesti miehelle ja nyökkäsivät ”Tuletteko hakemaan meidät kello 1.30, jolloin esitys loppuu?” Talim sanoi hymyilevällä äänellä, samalla kun Shiva ja Feenix alkoivat tekemään lähtöä kohti teatteria. ”Kyllä. Toivotan teille onnistunutta iltaa, misses Latex, Leather ja Cotton.” Autonkuljettaja toisti kumarruksensa ja käveli autoon käynnistäen sen ja peruuttaen pois paikalta. Talim katseli miehen lähtöä ja kääntyi sitten kohti Shivaa ja Feenixiä kävellen näiden rinnalle. Yhdessä kolmikko sitten astui sisään salaperäisesti teemaan sopivilla koristeilla, koristeltuun aulaan, salamavalojen räpsiessä ja toimittajien kysellessä toisiltaan, keitä kolme kaunotarta oli ollut. ”Minä en voi uskoa, että olen täällä...” Feenix katseli haltioituneena avaraa aulaa, jossa kutsuvieraat puhelivat hiljaisella äänellä keskenään. Nainen olikin hokenut tuota lähes koko automatkan, saaden ystävänsä hermoromahduksen partaalle. ”Feenix. Sano tuo vielä yhden kerran, niin hyppään ikkunasta.” Talim sanoi hymyilevien huuliensa välistä, ihastellen eteisaulaa. Ympäri seiniä oli ooperan kummitusta esittäviä maalauksia, ja jokainen kukkavati oli tulvillaan tummanpunaisia ruusuja. Rauhallinen solina kantautui pikkusuolaista napostelevien vieraiden korviin, aulan keskellä olevasta suihkulähteestä, katto kohosi korkeuksiin loistaen kynttiläkruunuista. Koko lattia oli peitetty punaisella samettimatolla ja sinne tänne oli ripoteltu ruusun terälehtiä. 2

”Saako olla juotavaa?” Nuori tarjoilijatar kysäisi kolmikolta, hymyillen ystävällisesti ja tarjoten tarjotinta, joissa oli samppanjalaseja. Talim ja Shiva poimivatkin käsiinsä lasit, Feenixin tutkaillessa ihmisiä. Naisen kysyessä häneltä tahtoiko tämä juotavaa, Feenix pudisti päätään ystävällisesti. ”Ei kiitos. En käytä alkoholia.” ”Meillä on myös Pommacia, mikäli tahdot.” Tarjoilijatar hymyili naiselle. ”Se käy hyvin.” Feenix lausui ja saman tien nainen lähtikin hakemaan hänelle sitä, palaten pian takaisin ja ojentaen lasin Feenixille. ”Nauttikaa illasta.” Hän vielä toivotti saaden nyökkäykset kolmikolta. ”Minä en...” Feenix aloitti jälleen mutta sai Talimilta niin tappavan katseen että napautti suunsa kiinni, saaden Shivan kikattamaan touhuille. ”Milloin näytös alkaa?” Talim kysyi pannen tyytyväisenä merkille, että Feenix olisi ainakin hetken aikaa toistamatta tuota lausetta. ”Minulla on ohjelma täällä jossain... Feenix, minne sinä menet?” Shiva alkoi penkomaan pientä, siistiä käsilaukkuaan kunnes huomasi silmäkulmastaan Feenixin lähtevän kävelemään jonnekin nopeasti. ”Minne se lähti?” Naisen kysyvä katse kääntyi Talimiin, Feenixin kadotessa nopeasti ihmisvilinään. ”Se taisi nähdä Webberin...” ”Voi miesparkaa.” Shiva naurahti muistellen, että heidän punatukkaisella toverillansa oli valitettavan usein alkaa häsläämään tavatessaan jonkun tärkeän henkilön. ”Tässä on ohjelma. Näytös alkaa 22.00 mutta ovet avautuvat jo 21.45 jotta kaikki pääsisivät paikoilleen, väliaika on 23.30 ja se kestää 20 minuuttia, musikaali loppuu 1.15. Siitä 15 minuutin kuluttua alkaa lehdistötilaisuus, ja sinne me ei kai jäädä?” Vihreät silmät kohosivat Talimiin, joka nyökkäsi. ”Mitäpä me siellä teemme? Mutta ei kerrota Feenixille, ettei se saa nähdä esiintyjien haastattelua. Siitä kiukuttelusta ei tulisi loppua.” Talim naurahti mutta samalla hänen silmiinsä ilmestyi terävä pilke, ja katse kiinnittyi jonnekin Shivan taakse. ”Älä katso nyt, mutta tuolla taitaa olla joku tuttumme...” Talim mutisi huuliensa välistä nyökäten vaivihkaa vasemmalle viistoon, nähdessään Shivan kysyvän katseen. Shiva nosti kätensä ylös ja alkoi heiluttelemaan käsiohjelmalla kasvojaan, kuin hänellä olisi kuuma ja kääntyi sitten muka muuten vain Talimin osoittamaan suuntaan. ”En tiennytkään, että Ken Irony, on musikaalien ystävä...” Shiva mutisi hiljaa Talimille, nähdessään miehen, jonka valkoiset, puolipitkät hiukset oli sidottu kiinni niskaan. Miehellä oli vaalean harmaat tuimat silmät, ja vasemmassa korvassa kimalteli kultainen rengas. Hän oli pukeutunut mustaan smokkiin ja hän seisoskeli ilmeisen rentoutuneena muutaman muun miehen kanssa, puhuen näille. ”Toivottavasti se ei huomaa meitä...” Talim kuiskasi takaisin mutta sihahti saman tien kirouksen, mies oli ilmeisestikin havainnut heidät ja pahoitteli nyt seuralaisilleen, että joutui poistumaan. ”Pitikö sinun manata. Nyt se tulee tänne...” Shiva mulkaisi Talimia kuin miehen huomion heihin kiinnittyminen olisi ollut tämän syy. Kulkiessaan valkotukkainen mies noukki mukaansa kaksi shampanja lasia omansa lisäksi. ”Ehkei se muista meitä...” Talim vilkaisi Shivaa toiveikkaasti, mutta toive katosi saman tien miehen alkaessa puhumaan heille. ”On se hassua... En olisi voinut kuvitellakaan, että henkivartijatkin nauttivat musikaaleista.” Mies ojensi heille lasit hymyillen hieman ivallista hymyä, Shiva ja Talim kuitenkin kieltäytyivät kunniasta, heillä kun sattui jo olemaan lasit. Miehen kulmakarva kohosi aavistuksen ja sitten hän kääntyi asettamaan lasit ohikulkevan tarjoilijatattaren tarjottimelle. ”Lähestulkoon yhtä hassua on teidän ilmestymisenne tänne, herra Ivory.” Talim sanoi katsellen ilmeettömästi miestä. ”No mutta, tokihan te tiedätte, kuinka tärkeää on olla selvillä maailman tapahtumista. Ja varsinkin näin erikoislaatuisesta kuin tämä.” Miehen katse haparoi ympäristöä, kuin etsien jotain. Shiva ja Talim vilkaisivat toisiaan silmäkulmasta, jos Feenix nyt ilmestyisi paikalle, ei tapahtumaa voisi enää ohittaa sattumana. Se kuitenkin oli suhteellisen järjellistä, että kaksi henkivartijaa kävi yhdessä näinkin hienossa tapahtumassa, johon oli kutsuttu koko Englannin kerma, mutta jos siivoaja vielä ilmestyisi paikalle, miehen epäilykset kasvaisivat varmasti. ”Niinkö? Tämä siis on teille vain tapa selvittää Lontoon tapahtumia. Me taas nautimme suuresti herra Webberin tuotannosta ja eihän tälläistä tilaisuutta tule kuin kerran kohdalle.” Shiva vastasi. 3

”Täsmälleen. Kuvittelin että henkivartijoiden palkoilla ei osallistuta tällaiseen tapahtumaan edes sitä yhtä kertaa.” Harmaat silmät porautuivat kaksikkoon, huulilla edelleen tuo kepeän ivallinen hymy, joka sai enkeleistä tuntumaan kuin mies leikittelisi heillä. ”Kenties ei teidän maksamilla palkoilla.” Talim sanoi siloisesti, siirtäen sirosti kädellään vaalean hiuskiehkuran silmiltään. Ironyn kasvoilla leikittelevä hymy leveni asteen terävästä vastauksesta. ”Aina yhtä hurmaava Neiti de Joli.” Mies naurahti pehmeästi ja käänsi sitten silmiensä katseen kohti suuria ovia, jotka oli juuri avattu. ”Tämäpä hienoa. ” Mies katsahti ranteessaan olevaan kelloon, kohdistaen sitten jälleen silmiensä katseen kaksikkoon edessään. ”Aivan ajallaan, nämä britit ovat sitten aina niin täsmällisiä. Soisittekohan minulle sen suuren kunnian, että saapuisitte katsomaan esitystä aitiooni?” Shiva ja Talim vilkaisivat toisiaan ja pudistivat huomaamattomasti päätä toisilleen. Ei, he eivät voineet mennä Ken Ironyn aitioon. Vaikka sieltä varmasti näki ja kuuli paremmin sekä oli vähemmän väkeä, niin Feenix ei tietäisi mistä etsiä heitä. Hiljalleen molempien enkeleiden tajuntaan alkoi leijailemaan vaimeita sanoja, joka sai heidät hätkähtämään ja kiinnittämään huomionsa pois Ironystä. ”Syvimmät pahoittelumme, Herra Irony. Mutta en usko, että näyttäytyminen entisen työnantajan seurassa tekisi kovin hyvää imagollemme.” Talim sanoi, yrittäen näyttää mahdollisimman pahoittelevalta, tunkien taka-alalle äänen, josta alkoi erottumaan vaivihkaisia, hiljaisia sanoja, kuin laulua. “Open up your mind, let you fantasies unwind, in this darkness which you know you cannot fight... The darkness of the music of the night...” ”Let your soul take you where you long to be... Only then can you belong to me...” ”Aah, ymmärrän täysin kieltäytymisenne syyn. Joten katson siis parhaaksi vain toivottaa teille hurmaavaa ja nautinnollista iltaa.” Mies vetäisi kädellään, jossa kimalteli kultainen sormus, läpi hiuksiensa. Hän ei tuntunut kuulevaan laulua. ”Neiti de Joli. ” Mies kumartui jalat suorina Talimin puoleen, ja suuteli tätä kevyesti kädelle. Suoristuttuaan, hän käänsi katseensa Shivan puoleen, suudellen tätäkin kädelle. ”Neiti L’Ambrosia.” Tehtyään tämän mies vielä katsahti heitä erikoinen pilke silmäkulmassaan ”Olen varma, että uuden työnantajanne yksityisyys ja terveys on mitä parhaimmassa turvassa teidän käsissänne.” Mies kohotti shampanjalasiaan tervehdykseksi ja lähti kävelemään aukinaisista pariovista sisälle saliin. ”Olen varma, että uudentyönantajanne yksityisyys ja terveys on mitä parhaimmassa turvassa teidän käsissänne?” Shiva vilkaisi Talimia, kohottaen kulmiaan. Olisiko mies arvannut heidän soluttautumisensa? Kolmikko oli muutama vuosi sitten saanut tehtäväkseen soluttautua Ken Irony National-Companyyn, löytääkseen todisteita tämän huume-, ase- ja orjakaupasta. Talim ja Shiva olivat päättäneet tarjoutua Ken Ironyn ranskalaisiksi henkivartijoiksi, päästäkseen tämän mukana La Cazablanca-nimisessä hotellissa tapahtuvaan kokoukseen, joissa he epäilivät näitä asioita hoidettavan. Paikalle olikin saapunut erään yakuzan yhdysmies, mutta tämä oli saanut tuntea Talimin taidot, hyökätessään Ken Ironyn kimppuun neuvotteluissa. Feenix oli saapunut paikalle siivoajaksi naamioituneena, odottamatta. Tämän oli pitänyt katsella tilannetta hotellin ulkopuolelta, mutta eipä punatukkaista naista saatu jäämään toimettomaksi. Ihan hyvä sinänsä, koska yakuzan hyökkäyksen jälkeen tilanne karkasi suoraan sanottuna käsistä. Luoteja vaihdeltiin suuntaan, jos toiseenkin, mutta kumpikaan enkeleistä, Talim eikä Shiva ollut saaneet haluamiansa todisteita. Asia, joka nyt sai heidät kiinnittämään huomion miehen sanoihin, oli se, että kaksikko oli tutkinut myös Ken Ironyn henkilökohtaisia papereita tämän kartanossa... 4

”Luuletko että hän tiesi meidän olevan soluttautujia?” ”En usko, mistä hän olisi sen saanut tietää... ” Kaksikko katseli avautuneista ovista sisään, toivottavasti Feenix ilmestyisi pian, jotta he voisivat mennä yhdessä paikoilleen. ”Feenixiä varmaan harmittaa, kun ei päässyt kohtaamaan jälleen yhtä valkotukkaista miestä.” Shiva sanoi kohta, naputellen jalallaan hermostuneesti lattiaan ja vilkuillen rannekelloaan. ”Juu, älä edes puhu siitä.” Talim irvisti merkityksellisesti, jatkaen sitten: ”Tosin saahan hän tavata Webberin ilmielävänä, joten kaipa se jotain korvaa.” ”Luuletko niin? Että Feenix tapaisi mieluummin jonkun vanhan musikaaliäijän, kuin vetreän ja rikkaan valkotukkaisen mafioson?” Shiva katseli Talimia haastavasti. ”Lyödäänkö vetoa? Minä väitän, että Feenix tapaa mieluummin Webberin kuin Ironyn.” ”Kiinni veti!” Shiva sanoi ja ojensi kätensä eteenpäin Talimille. ”Kunhan neiti Cotton vain suvaitsisi saapua...” Hän vielä lisäsi. ”Toiveesi on toteutettu, Feenix tulee tuolta.” Talim nyökkäsi Shivan taakse väkijoukkoon, josta Feenix tunki läpi kyynärpäätaktiikalla. Hiljainen laulu oli vaiennut eikä kumpikaan naisista halunnut vielä puhua kuulemastaan, saattoihan se olla vain joku mainoskikka. Kohdemainontaa. ”Noh, löysitkö sinä Webberin?” Shiva kysyi kolmikon siirtyessä punaisella matolla päällystettyjä portaita pitkin omille istumapaikoilleen. ”En oikeastaan...” Feenix vastasi. ”Oikeastaan?” Talim katsahti kysyvästi ystäväänsä. ”Sattu hiukan hassu juttu...” Feenix aloitti ja Shiva ja Talim valmistuivat jo valmiiksi nauramaan, yleensä kun Feenix aloitti noin, niin silloin oli tapahtunut jotain kuulemisen arvoista. ”No kun minä vähän niin kuin kompastuin ja kun kömmin ylös, se oli ehtinyt livistää jo vaimonsa kanssa pois paikalta.” Talim ja Shiva purskahtivat hersyvään nauruun. ”Miten sinä aina onnistut...” Shiva lausahti nauramisensa lomasta. ”No kun siis, minä seurasin Webberiä, kunnes tulin sellaisella tasanteelle, tai aula oli tasanne ja se oli alempana oleva taso, jonne johti kaksi porrasta. Joku ryntäsi siihen minun eteeni ja tietenkin minä silloin kompastuin tähän mekkoon ja kierin ne kaksi porrasta alas.” ”Sinä onnistuit kierimään kaksi porrasta alas?!” Talim nauroi entistä enemmän, Shivan pyyhkiessä kyyneleitä silmistään. ”Ei oo totta...” ”Juu, juu. Ihan totta, en tajua miten se tapahtui.” ”Mitä sitten kävi?” ”Siihen tuli eräs miekkonen auttamaan minut ylös ja sillä aikaa Webber oli kadonnut.” ”Mahtoi harmittaa?” Talimkin pyyhki silmiinsä kihonneet naurun kyyneleet pois. ”Onko meidän paikkamme tässä rivissä?” Shiva keskeytti Feenixin ennen kuin tämä ehti avata suutaan. ”Jeah, näyttäisi olevan.” Talim sanoi ja pukkasi sitten Shivaa kylkeen, nyökäten kohti yläparvea viistosti heidän sivullaan, jossa näkyi Ken Ironyn valkoiset hiukset. Mies ei onneksi tuntunut huomaavan heitä. ”Ei minua oikeastaan harmittanut, koska miekkonen, joka minut auttoi ylös, oli Michael Crawford.” Feenix jatkoi juttuaan, kolmikon istuessa paikoilleen. ”Oopperan kummitus?” Shiva näytti hieman vaikuttuneelta, vinkaten sitten silmäänsä Talimille, joka katsoi hieman hämmästyneenä ystäväänsä, joka paljasti tietävänsä asian. Samalla nainen näytti vaivihkaa kätensä alta Talimille käsiohjelmaa, jossa oli myös näyttelijöiden luettelo. ”Juuri se. Ja tiedättekö mitä? Kaiken lisäksi se pyysi minua lounaalle.” Feenix pystyi hädin tuskin kätkemään iloisen ylpeyden. ”Häh? Oletko aivan varma, siitä kuka se oli?” Talim katsahti Feenixiin jonka kasvoille nousi hieman pahastunut ilme. ”Totta kai olen, puku oli päällä ja naamio. Tyyppi otti sen vielä pois, autettuaan minut ylös.” ”Miksi ihmeessä se sinua syömään pyysi?” Shiva sanoi, mutta erottaessaan loukkaantuneen ilmeen kumppaninsa kasvoilla, hän lisäsi: ”Siis tarkoitan, että varmasti hänellä on kiireitä ja niin päin pois.” ”No koska hän syytti itseään kaatumisestani. Hänen mielestänsä hän ei ollut katsonut eteensä kunnolla, ampaistuaan pukuhuoneiden suunnalta, jonka takia minä sitten kaaduin. 5

”Ahaa...” Shiva nyökkäsi. ”Se oli kaunis el-” Feenix hiljentyi kuin seinään ja hänen kasvoilleen hiipi omituinen ilme, myös Talim ja Shiva jäykistyivät. “Let the dream begin, let your darker side give in to the power of the music I writethe power of the music of the night...” ”Let your soul take you where you long to be.. Only then can you belong to me...” Kolmikko istui selkä suorana paikallaan, tuijottaen eteenpäin. Kun viimeinen lause oli haipunut ilmaan, naiset muistivat viimein hengittää tuntien inhottavaa pistelyä sormenpäissään. Salissa oli koko ajan kuulunut hiljainen puheen sorina ja naurahduksia, ihmisten etsiessä paikkoja itselleen. Mutta kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota hiljaiseen lauluun, kuten ei silloinkaan, kun Talim ja Shiva kuulivat äänen, puhuessaan Ironyn kanssa. ”Kuulitteko te tuon?” Shiva rikkoi viimein painostavan hiljaisuuden, joka oli laskeutunut kolmikon ylle. Muut kaksi nyökkäsivät. ”Minä kuulin sen jo silloin kun puhuimme Ironyn kanssa...” Talim sanoi hiljaa. ”Minäkin kuulin sen silloin, mutta luulin vain olevani jännittynyt illasta.” ”Minä kuulin sen silloin, kun Crawford auttoi minut ylös... Luulin että päässäni soi tavallista kovempaa Oopperan Kummituksen soundtrack. Mutta ensimmäinen säe oli erilainen ja ääni oli silloin heikompi, kuin olisimme lähempänä laulun lähtöpaikkaa nyt...” ”Feenix, älä viitsi sanoa noin...” Shiva värähti. ”Sanoitte puhuneenne Ironyn kanssa...” Feenix vaihtoi puheen aihetta, yrittäen karistaa kammotuksen tunteen, joka oli kolmikon päälle laskeutunut. ”Niin, mutta puhutaan siitä myöhemmin. Näytös alkaa...” Talim vastasi, keskittyen sitten katsomaan lavalle. Pyöreät, korkealla katossa olevat kattolaput himmenivät, luoden hiljentyneeseen saliin hämyisen hämärän, joka pian muuttui mustuudeksi, josta vain lavan valot erottuivat. ”Lot 666, then; a chandelier in pieces. Some of you may recall the strange affair of the Phantom of the Opera: a mystery never fully explained. We are told, ladies and gentlemen, that this is the very chandelier which figures in the famous disaster. Our workshops have restored it and fitted up parts of it with wiring for the new electric light, so that we may get a hint of what it may look when reassembled. Perhaps we may frighten away the ghost of so many years ago, with a little illumination, gentlemen?” Oopperan kummituksen intron ensisävelet jyrähtivät ukkosen lailla enkeleiden tajuntaan, saaden kylmät väreet, tällä kertaa hyvässä merkityksessä, kiirimään heidän läpi. Esitys oli alkanut.

Kun näytöstä oli kulunut noin 30 minuuttia, enkeleiden tajuntaan iskeytyi terävä pamahdus, karistaen heidän mielensä upeasta musikaalista, Talim ja Shiva tunsivat poskillaan kuuman tuulahduksen, alempaa tulevan luodin lennähtäessä juuri heidän välistään. Pian sen jälkeen lensi vielä toinen luoti, joka sai kolmannen luodin vastaan heidän yläpuoleltaan. Salissa syntyi kaaos, ihmiset nousivat kirkuen ylös ja lavalla olevat näyttelijät seisahtuivat paikoilleen, unohtaen kaaoksen keskellä vuorosanansa. Naiset kirkuivat 6

kuin viimeistä päivää, astuen toistensa päälle yrittäessään ovesta ulos mahdollisimman nopeasti. Joku esiintyjistä nousi lavalle ja otti mikrofonin käteensä. ”Rauhoittukaa, pyydän, rauhoittukaa...” Pyynnöt menivät kuin kuuroille korville, yritäpä siinä sitten rauhoittua, kun ympärillä lentelee luoteja. Talim, Shiva ja Feenix painautuvat lattialle ja kierähtivät tuoliensa alle, jotteivät tulisi tallatuksi joukkopaon keskellä. Joku olikin jo saanut Talimin kyynärpäästä palleaansa, yrittäessään ängetä ohi naisen takaa. ”Jos ikinä saan sen käsiin joka tän aloitti, revin hänen suolensa pellolle...” Feenix manasi, saaden kumppaneiltaan hieman hätääntyneen katseen, nainen näytti olevan todella, todella, vihainen asiasta. Ymmärtäähän sen, Feenix oli pitkään haaveillut pääsevänsä katsomaan musikaalia ja nyt joku vähä-älyinen idiootti, oli muuttanut tämän tulitaisteluhelvetiksi. ”Näkikö kumpikaan mistä ensimmäiset luodit tulivat?” Shiva kysyi. ”En, mutta näin kyllä minne se oli suunnattu.” Talim sanoi lyhyesti. ”Ken Ironyyn.” ”Minä tapan sen jätkän...” Feenix manasi. ”Ei se nyt Ironyn vika ole, jos häntä ammutaan. Ainakaan kokonaan, mutta kumpikaan ei nähnyt kuka ampui häntä?” ”Minä taisin nähdä jonkun hyypiön seisovan meitä alempana, hieman viistossa... En tiedä ampuiko se, mutta kiinnitin huomion siihen koska näin silmäkulmastani jonkun seisovan.” ”Uskaltaisikohan tuonne jo tunkea?” Shiva kohotti päätään ja veti sen saman tien takaisin, pudistaen tiukasti päätään. ”Jos siellä ei ihmisiä enää olekaan niin luodit tuntuvat viuhuvan vielä ilmassa...” ”Ryömitään pois täältä, ollaan ainakin suojassa. Ja olemme niin keskellä, ettemme näe täältä ketään...” Muut kaksi nyökkäsivät ja lähtivät hyvin hitaasti puvuissaan ryömimään penkkien alustaa pitkin. Onneksi nämä eivät olleet sellaisia, joiden istuimet nousivat ylös, jos niillä ei ollut painoa. ”Dämet tätä mekkoa, tää ei todellakaan ole kovin hyvä tähän tarkoitukseen...” Shiva manasi pukuaan ja repäisi sitten riuskalla otteella helmaosan irti. ”Paljon parempi.” Toiset kaksi noudattivat kumppaninsa esimerkkiä ja pian kaikilla oli enemmän tai vähemmän, lähinnä enemmän, paljastavat asut. ”Me ollaan kuin jostain huonosta jenkkiblondiviidakkosarjasta.” Kolmikko alkoi kikattamaan. Viimein Feenix, ensimmäisenä tavoitti penkkirivin reunan ja kurkisti varoen siitä. ”Vauh!” ”Mitä?!” Talim ja Shiva änkesivät myös kurkkaamaan penkkien raoista, salin valot olivat syttyneet ja heillä oli hyvin hyvät näkyväisyydet... ”Vauh!” Shiva ja Talim henkäisivät yhteen ääneen, katsellen ampujaa, joka olikin heitä lähempänä kuin he olivat arvanneetkaan. ”Kuka tuo on?” ”Joku uusi tuttavuus...” Talim henkäisi vastaukseksi ja hetkeksi kolmikko vain jäi tuijottamaan näkemäänsä. Heistä noin kolmen metrin päässä pienessä haara-asennossa seisoi hyvin pitkä ja lihaksikas mies, joka oli pukeutunut sen verran tiukkoihin nahkahousuihin, että enkelit saivat kaikessa rauhassa ihailla treenattuja jalkalihaksia, päällään hänellä oli tiukkuudessaan samaa kaliiberia oleva, valkoinen kauluspaita, jonka ylin nappi oli auki ja hihat kääritty niin, että ne paljastivat muodokkaat käsilihakset. Hiukset miehellä oli mustat ja puolipitkät ja ne oli sidottu kiinni niskaan, otsahiukset kuitenkin roikkuivat miehen silmillä, tämän tähdätessä hyvin hoidetulla aseellaan parvelle, jonka Ken Irony oli varannut käyttöönsä. Valkohiuksista uhrista ei näkynyt merkkiäkään mutta mustiin laseihin ja mustiin smokkeihin pukeutuneet turvamiehet ampuivat silmittömästi valkopaitaista miestä. Oli todellinen ihme, miten yksiksikään noista miekkosista ei osunut yksinäiseen ampujaan. ”Meidän on tehtävä jotain, jotta saamme tuon tulituksen loppumaan...” Shiva viimein havahtui komistuksen ihailemisesta. ”Jos menisimme ja halaisimme sitä?” Talim ja Shiva yrittivät hillitä naurun tyrskähdyksiään katsellessa Feenixin toiveikasta ilmettä. ”Se ei varmaan toimisi...” Talim sanoi ja kohotti sitten kätensä kaulalleen, jossa oli tähdenmuotoinen timanttikoru, jossa oli hyvin terävät reunat. 7

”Hoidelkaa työ nuo noilla koruillanne, eiköhän niillä saa jotain aikaiseksi.” Talim oli jo irrottamassa jumalattoman kallista asettaan. Feenix ja Shiva nyökkäsivät. ”Odota hetki, menemme ensin tuonne penkin toiseen päähän, sieltä voimme osua paremmin.” Kaksikko lähti nopeasti ryömimään kohti toista penkkiriviä. Päästyään sinne, Shiva nosti peukkunsa pystyyn ja alkoi tähtäämään samalla kun Feenix otti paremman asennon repien hiuksistaan rubiinikorun. Talim oli jo ottanut kiinni yhdestä sakarasta ja tähtäsi nyt toinen silmä kiinni sitä kohti asetta pitelevää kättä. Näkyi välähdys Talimin heittäessä timanttitähden kohti valkopaitaista ampujaa, joka erotti myös välähdyksen korusta, mutta liian myöhään, timanttinen sakara upposi syvään miehen kämmenselkään, saaden tämän pudottamaan aseensa. Harmaanruskeiden silmien katse kääntyi kohti Talimia, ilman minkäänlaista kivun ilmaisua. Samalla kuului yläparvelta tuplaparahdus, toisen miehen saadessa Feenixin lohikäärmeen nyrkki korusta silmäänsä ja toisen katsoessa hämmästyneenä safiirikyyneltä, joka sojotti hänen kädestään. ”Napakymppi!” Feenix ja Shiva läpsäyttivät kätensä yhteen. ”Seuratkaa sitä!” Talim ampaisi pystyyn, nähdessään mustatukkaisen miehen kääntävän katseensa salin toisella puolella näkyviin naisiin ja pinkaisevan juoksemaan kohti lavaa. Feenix ja Shiva tekivät työtä käskettyä ja kolmikko tuli yhtä aikaa lavalle, pysähtyen ihmettelemään minne miekkonen oli kadonnut. Viimein he huomasivat lavan lattialuukun olevan auki ja pudottautuivat pehmeästi alas läpitunkemattomaan pimeyteen. Luukku heidän yläpuolellaan pamahti kiinni ja kuulivat, kuinka jotain raskasta raahattiin sen päälle. ”Ollaanko me idiootteja tai jotain?” Talim puuskahti, motaisten pimeyttä. ”Ollaan. Mentiin ansaan kuin kanat.” Feenix sanoi masentuneena yrittäen nostaa lattialuukkua päänsä päältä, tuloksetta. ”Pahikset kuolevat naurusta ja Dante häpeästä, kun saa kuulla tän...” Shiva lisäsi oman osansa valitteluun, jonka jälkeen kaikki olivat aivan hiljaa. Täällä ei näkynyt ollenkaan ympärille niin mustaa pimeys oli, ylhäältä kuului vielä muutama askel ja heidän päälleen karisi sahanpurua lautojen välistä. Ilmakin tuntui olevan ummehtunutta kuin tätä huonetta kukaan ei olisi käyttänyt hyvin pitkään aikaan. ”Kuuletteko te jotain?..” Shiva katkaisi hetken kuluttua hiljaisuuden pingottuneella äänellä, saaden Feenixin astumaan häntä lähemmäksi. ”E-en minä ainakaan kuule minkäänlaista urkumusiikkia...” Feenix sanoi mahdollisimman rauhallisesti hypäten lähes ilmaan, Talimin koskettaessa hänen kättään. Kolmikon selkärangassa tuntui inhottavaa pistelyä heidän tajutessa Feenixin huomautuksen. Joku soitti niin hiljaa, että se tuntui lähes hauraalta, hautajaiskappaletta uruilla läpitunkemattomassa pimeydessä.

OSA 2 2006 AD Lokakuun 9 Kello 22.40 Englanti, Lontoo, Teatterin katakombit

Kolmikko seisoi paikallaan yskähdellen pölyn ja tomun takia hillitysti. He katsoivat miettiväisinä ylöspäin, jos kuulisivat jotain selvyyttä antavaa yläkerrasta. Äänet kumminkin olivat heikentyneet ja askelten äänet olivat loppuneet heidän yllään. Urkumusiikkikin oli vihdoin heikentynyt ja loppunut kokonaan. Tilanne ei kuitenkaan ollut mitenkään muuttunut. ”Kunpa emme olisi suostuneet tähän keikkaan... En todellakaan haluisi olla täällä.” Talim manasi, mutta ei uskaltanut liikkua, kun ei nähnyt ympärilleen. ”Nyt tämä riittää minulle! Feenix, voisitko polttaa parrut ja lattian yläpuoleltamme?” Shiva käski terävästi. ”No, sehän on hyvä idea!” Feenix vastasi sarkastisesti. ”Miksen vaikka saman tien kärvennä meitä, sillä siitä olisi seurauksena sama asia kuin se mitä ajattelet nyt. Katto sortuisi vain päällemme tai kuolisimme kuumuuteen ja savumyrkytykseen. Miten vain, niin olisimme mennyttä! Ja samoin viattomat sivustakatsojat, jotka vielä teatterissa ovat.” ”No, mikä sitten avuksi? Ei jää toimi puuhun...” ”Eikä valo...” Talim pujautti mielipiteensä väliin. ”Sitä paitsi... Minusta meidän ei kannata käyttää voimiamme joka käänteessä. Emme hallitse niitä vielä ja niiden käyttäminen on ainakin minusta epämukavaa ja jopa kivuliasta.” Feenix lisäsi muistellen jotain aiempaa tapausta. Shiva iski kädellään seinään, ennen kuin tajusi, että se oli kovaa betonia. ”Damn it! Me unohdimme täysin tässä tiimellyksessä meidän kohteemme. Hän on varmasti jo kaukana teatterista ja ainakin paremmissa oloissa kuin me. Varmaan juomassa vodka martineja ja syömässä kaviaaria.” ”Tässä sitä nyt ollaan... Paikka pimeänä näkemättä eteensä... Loistavaa...” Shiva taputteli ja tunnusteli seinää ja valui sitä pitkin alas istumaan. Hän suki tuohtuneena auennutta kampaustaan ja räpläsi hiuksiaan. Feenix avasi nutturansa, joka tuntui kiristävän hänen päänahkaansa ja sitoi sen puvustaan repäisemällä nauhalla ponihännälle. Talim korjaili asustettaan ja laittoi hänkin hiuksensa ponihännälle. Jokainen mietti omassa mielessään ratkaisua tälle asialle. Shiva huokaisi syvään ja nousi läpsäyttäen reisiinsä ylös. Hän nojasi seinään ja tunsi, kun seittimäinen aine tarttui sen pinnasta hänen sormiinsa kiinni. Yllättäen, pimeys tuntui entistä raskaammalta heidän ympärillään. Pimeydessä oli alkanut kuulua outoa rapisuttelu ja kahina ääniä. ”Sitä paitsi, musta tuntuu, että täällä on jotain.” Shiva sanoi ääni väristen. ”Älä sano noin.” Feenix älähti ja jähmettyi paikoilleen. ”Odotas...” Shiva otti jostain hameensa piiloista sytkärin ja nyt hänen ystävillänsä ei tullut mieleenkään kysellä sen piilopaikkaa. Hän sytytti sen ja valaisi paikan. Oudot varjot lähtivät heti sekasortoisena pakoon valon tieltä. Kymmenet isot ja karvaiset hämähäkit vipelsivät nopeasti kirkasta valoa karkuun piiloon seinän ja lattian koloihin. ”Nuaah-ieeeeeee!” Shiva juoksi karkuun huutaen ja tiputti kauhuissaan sytkärin sormistaan alas maahan ja se sammui. ”Shiva… Odota!” Feenix huudahti hetken kuluttua selvittyään säikähdyksestä. Kutsuttu pysähtyi, mutta tepasteli hysteerisesti paikoillaan mumisten jotain pimeän pelosta. Kolmikko ei nähnyt enää yhtään ympärilleen. Jostain kuitenkin ilmaantui hetkeksi himmeää valoa ja jokin vilahti varjoissa seinän vieressä. Shiva pomppasi hetkessä paikalle saapuneen Feenixin syliin. ”Vie ne pois läheltäni. Pois, pois!” ”Okei, okei, rauhoitu nyt!” 9

Talim ryömi kontallaan maassa, koska oli jäänyt etsimään sokkona sormituntumalla sytytintä. Kun hän löysi sen, hän juoksi rauhallista hölkkää ystäviensä luokse. Feenix rauhoitteli vieläkin Shivaa ja laski tämän alas, kun arveli, että hänen ystävänsä pysyisi jo tolpillaan omin avuin. ”Älä nyt... Nehän olivat vain…” Talim saapui sytkärin kanssa paikalle, jolloin kolme nukkuvaa lepakkoa säikähtivät katonrajasta lentoon ja ne suuntasivat suoraan Feenixiä kohti. Yksi jäi vielä hänen hiuksiinsa kiinni, kimeästi huutaen ja räpytellen. Feenix huitoi hädissään käsillään ilmaa sekä hiuksiaan ja kirkui. ”Ieeeeeeeeee! Niitä on mun hiuksissa!” Nyt oli Feenixin vuoro hypätä Talimin reppuselkään ja Talim tiputti uudestaan sytkärin lattialle. Yllätetyllä oli täysi työ pitää kiemurteleva ystävä selässään, niin ettei tämä kuristaisi naista. Shiva repäisi vihaisena vaalean sinisen harson irti puvusta ja kietoi sen palmikkomaiseksi hiustensa ympärille. Jos hän tästä selviäisi, hän menisi hetimiten kammoja käsittelevälle psykiatrille päästäkseen eroon araknofobiasta. Tällä hetkellä ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin selvitä niistä omatoimisesti. ”Hei! Rauhoittukaa!” Talim kiljaisi itsekin peloissaan. Feenix laskeutui nolona valuen lattialle ja Shiva tuntui järsivän kynsinauhojaan. ”Näkikö kukaan mihin sytkäri tippui?” Talim kysyi rauhoittavalla äänellä. Kolmikko siirtyi heti hapuilemaan jalkatuntumalla suunnilleen sieltä suunnasta, mistä olivat kuulleet kilahduksen ja Talim löysi sen taas. Hän yritti sytyttää sen, mutta riivatun vehkeestä tuntui olevan kaasu loppu. ”Niinpä tietysti! Kyllä se nyt lopettaa toimimasta, kun valoa tarvitsisi. P-kele!!” Tapahtumien kulun vuoksi Shivan onnen tuojalla meinasi olla viimeinen matka edessään, ellei sen omistaja olisi puuttunut peliin. ”Hei, hei, enemmän kunnioitusta sille! Se on pelastanut meidät monesta pulasta aikaisemmin.” Shiva nappasi sytkärin nopeasti ja piilotti sen hameensa kätköihin. Samalla outo tuulenvire sytytti käytävän soihdut itsestään kuin taikaiskusta ja teräsovi heidän takanaan lävähti kiinni. Kolmikko pomppasi säikähdyksestä yhteen rykelmään käytävän keskelle. Talim yskäisi ja sukaisi hiuksiaan. ”Nyt, kun olemme kaikki rauhoittuneita, niin voimmekin jatkaa eteenpäin. En tiedä teistä, mutta minä haluan ulos täältä.” Naiset nyökkäsivät. ”Soihtuja tällä vuosisadalla... Ei hyvä...” Feenix mumisi ja pysyi Talimin kannoilla. ”Jos minulta kysytään, niin tämä on Ironyn tekosia. Mitään muuta mahdollisuutta ei ole... Oh man...” Shiva pysähtyi, kiemurteli epämukavan oloisena paikallaan ja hänen ystävänsä tuijottivat häntä kysyvästi. Seisahtuja veti epätoivoisena hameen repaleista helmaa alaspäin ja manaili tuohtuneena. ”En pidä näin niukoista asuista. Ne paljastavat liikaa pintaa...” ”Joo, joo, soturiprinsessa. Siveys myöhemmäksi. Meillä on kiire.” Talim tuhahti ja jatkoi kävelyään sokkelossa. ”Mitä tulee Ironyyn, niin luulen, että olet oikeassa.” ”Oh crab...” Feenix sadatteli, sillä hän ei odottanut ihan tällaista loppua tälle illalle. Shiva puikkelehti Talimin taakse ja nyt he kävelivät kuin seuraa johtajaa leikissä.

Katakombit näyttivät olevan kauan sitten hylätyt ja ne haarautuivat moniin suuntiin. Enkelit eivät tienneet, että tällaisia edes oli olemassa teatterin alla. Kartasta puhumattakaan. Monta kertaa he törmäsivät tukittuihin käytäviin ja rautaoviin ketjuilla ja isolla munalukolla. Feenix koitti sulattaa niitä voimillaan, mutta jostain syystä hänen voimansa ei toiminut. Samaten oli Shivan ja Talimin laita. ”Tämä alkaa jo olla todella huolestuttavaa... Ihan kuin voimamme olisi tehty harmittomiksi...” Feenix sanoi taas yhden rautaoven edessä... 10

”Minä en pidä tästä...” Shiva vastasi ja yritti olkapäällään murtaa oven auki. Sen sijasta, hänen olkapäänsä meinasi lähteä pois paikoiltaan. ”Ei tuo ainakaan auta!” Talim lauhdutteli ja näki vilahduksen liikkeestä silmäkulmastaan. Joku oli livahtanut haarasta heidän takanaan ohi. ”Tuolla!” Talim käännähti vilauksessa ja juoksi perään. Kaksikko seurasi hänen kintereillään, mutta he eivät päässeet pitkälle. Kulmasta käännyttyään, joku tarttui Talimia kädestä ja kaatoi tämän maahan. Shiva pysähtyi kuin seinään ja Feenix törmäsi hänen selkäänsä niin, että molemmat kaatuivat rähmälleen maahan. Talim oli vetänyt kaatajansa mukanaan maahan, ja he kieriskelivät siinä hetken ja Talim jäi altavastaajan asemaan selälleen. Mies, tai niin ainakin Talim arveli, istui hänen päällään. Tämä tuijotti naisen silmiin alaspäin oudon varjon peittäessä yllättäjän kasvonpiirteet. ”Ei tällaista taas! Pois päältäni!!” Talim teki itsepuolustus liikkeen ja kiepautti miehen eteenpäin pois päältään ponnahtaen ylös. Mies teki sulavan kuperkeikan ja oli valmis jatkamaan juoksuaan. Feenix ja Shiva olivat selvinneet solmuistaan ja juoksivat ystävänsä luokse. ”Taktiikka 4.3!” Talin huudahti ja Shiva potkaisi irtonaisen seinätiilen palan miestä takaraivoon. Feenix teki puolivoltin taaksepäin ja nappasi soihdun seinästä. Hän heitti sen kieppuvana miestä kohti ja se osui keskelle tämän selkää. Talim oli sillä aikaa vetäissyt harson irti Shivan hiuksista ja sitonut sen toisen pään soihtuun. Hän kiepsautti sen pari kertaa nopeasti ja lassomaisesti päänsä yläpuolella ja heitti sen pakenijan toisen jalan ympäri kampittaen tämän. Mies pomppasi kuitenkin heti ylös. ”SEIS!” Huudahtivat enkelit yhteen ääneen ja ottivat valmiusasennon. Mies kääntyi ja osoitti paitansa alta ottamallaan aseella suoraan heihin. ”Kuka oikein olet!?” Shiva kivahti ja siirtyi nojaamaan litteäksi seinää vasten, tehdäkseen itseään vaikeammin osuttavaksi. Toiset enkelit seurasivat esimerkkiä. ”Javier Esta, palveluksessanne. Olette todella rohkeita, kun yritätte voittaa minut omassa lajissani.” Asia oli kiistaton. Miehen takaa tulevan soihdun valon avulla enkelit tunnistivat kaiken tämän aloittajan, palkkamurhaajan esityssalista. ”Miten niin? Oletko joku kaikkialle ylettyvä vitsaus? Ihmiskunnan tuho? Iso paha susi, joka rankaisee vastustajiaan ja pistää heidät kärsimään... Jokin suuri kaiken alleen peittävä pimeys vai?” Talim sanoi härnäten ja miehen ilmeen nähdessään, hän oli onnistunut suututtamaan tämän. ”Oliko tuo nyt oikein viisasta?” Shiva kuiskasi Talimille ja hänen ystävänsä loi hänelle melko varman ”Trust me, I know what I’m doing” hymyn. Miehen silmät välähtivät ja käytävän valoisuus tuntui vaipuvan varjon alle. Enkelit peruuttivat taaksepäin vilkuillen ympärilleen. ”Toisaalta...” Talim mumisi katsoen miehen kiihkeitä palavia silmiä. Heidän ympärillään alkoi kuulua hiljaisia kuiskauksia ja tuuli ujelsi heidän ympärillään. Miehen hiukset olivat kahinassa vapautuneet ponihännästä ja ne liehuivat tuulessa. Kolmikko epäili silmiään, kun lepattavien liekkien varjoihin tuntui ilmestyvän hiljaa kuiskivia irvokkaita olioita, joiden silmät kiiluivat pimeydessä. ”Uuh, tämä ei tiedä hyvää...” Feenix totesi ja siirtyi piilottelemaan Talimin selän taakse. Miehen silmät leimusivat suuttumuksesta, mutta yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui ja hän näytti rauhoittuvan. Oikeastaan, tämä ilmapiiri oli vielä pelottavampi kuin äskeinen. Niin heidän tuuriaan, että jokainen vastustaja tuntui omaavan jonkin yliluonnollisen kyvyn. Silloin juuri Esta ampui harhautuksena laukauksen hieman naisten päiden yläpuolelle ja, kun nämä maastoutuivat, mies oli ehtinyt kadota sokkeloihin. Enkelit lähtivät takaa-ajoon, mutta juoksu vaihtui nopeasti hölkästä kävelyksi, kun häntä ei enää löytynyt. Sen lisäksi outo hiljainen urkumusiikki kuului taas ja lisäksi kuului laulun sanoja. 11

“Night-time sharpens, heightens each sensation... Darkness stirs and wakes imagination... Silently the senses abandon their defences...” Monien kulmien ja kääntymisten jälkeen enkeleiden jalkoja oli alkanut pakottaa ja he olivat väsyneitä. Lisäksi tunkkainen ilma oli muuttunut kauhean hajuiseksi ja sitä oli vaikea hengittää. Hikoilu oli lisääntynyt ja Feenixin sappi kiehui koko hemmetin Javier Estan olemassaolon takia. Lattia oli viettänyt koko ajan alaspäin, ja he olivat joutuneet laskeutumaan jopa muutamat portaat. Yksittäisiä juuria oli työntynyt seinien läpi, kuin muistuttamassa ulkomaailmasta. Ilma oli muuttunut myös kosteammaksi, mitä pidemmälle he etenivät. Katosta tippui kosteudesta johtuvia pisaroita ja heikko veden solina alkoi kuulua. He olivat varmasti lähellä maanalaisia jokia. He kiinnittivät kuitenkin huomiota enemmän kauheaan hajuun, joka näytti leijailevan vihreänä savuna ilmassa. ”Mitä tämä ällö käry on? Haisee ihan palaneelta.” Kolmikko kääntyi taas yhden kulman takaa ja he pysähtyivät irvistäen inhosta. ”Johtuu ehkä siitä, että täällä on poltettu jotain...” Shiva heilutteli ohjelmaa käsissään, sillä hän alkoi voimaan pahoin. Lattialla, heidän edessään, istui kuollut mies polvi-istunnassa, rukous asennossa, silmät ja kasvot palaneena. Hänellä oli siisti smokki päällään. Naaman iho kärysi vielä ja silmät olivat paistuneet kuopissaan. Feenix voi pahoin ja repäisi taas kerran palasen asustaan suunsa eteen, ettei hengittäisi kuolleen huuruja. ”Hmm, selvästi rituaalimurha... Kukas tämä oikein on?” Talim sanoi ja kyykistyi miettiväisenä. ”Iuuh, no en minä ainakaan ota siitä selvää!” Feenix sanoi melkein kiiveten seinille ajatellessaan ehdotusta. ”Enkä minä! Entä jos hän ei olekaan kuollut ja pomppaa tuosta yhtäkkiä ylös äännellen zombimaisesti? Ollaan me kummempaakin nähty!” ”Herran jestas! Sehän on vain ruumis!” ”Mutta tuo haju... Tutki itse se, jos sinusta tämä ei ole juttu eikä mikään!” Shiva sanoi ja perääntyi taaksepäin. ”Niin!” Feenix tuki ystävänsä ehdotusta sen näköisenä kuin pyörtyisi kohta. Talim ravisteli päätään. ”Okei, te isot vauvat... Katsotaanpas kuka sinä olet...” Talim siirtyi lähemmäksi ja tutki tarkasti housujen taskut, korujen taustat ja viimein povitaskun, josta löytyi kutsuvieraskortti. Hän pyyhki tuhkaa ja puhalsi loputkin hiukkaset ilmaan pois sen päältä ja nosti sen lähemmäksi soihtua. Saadessaan selvää kirjoituksesta Talim yskäisi kuin tukehtuen. Ilme ei tiennyt hyvää... ”Voi ei…” Talim kalpeni ja hänen kätensä alkoivat täristä. ”Mitä nyt?” Sanoivat toiset yhteen ääneen ja kävelivät lähemmäksi. ”Klumps... Ikäväksemme, minun pitää todeta, että herra Henry Damme ei ole enää keskuudessamme.” ”Mitääh!” Huuto kaikui käytävillä yhdestä suusta. ”Sehän oli meidän toimeksiantomme ja kohteemme!” Shiva mutisi epäuskoisena. ”Paino sanalla oli.” Kolmikko vilkuili hermostuneesti toisiaan, kun Dammen toinen käsi tippui sylistä lattialle ja hänen kurkustaan kuului outoa ääntä. ”WUAAH!” Talim huusi, sillä hän oli ruumista lähinnä ja hyppäsi Shivan syliin. Hän liukui kuitenkin heti alas ja hymyili nolona tälle. 12

”Ei ole mitään pelättävää vai?” Shiva nälväisi ja Talim käveli rauhallisesti, melkein varovasti takaisin ruumiin luo. ”Ei mitään hätää. Se oli vain tahatonta kuoleman jälkeistä lihaskouristelua.” Se ei selittänyt kuitenkaan ääntä, joka pääsi miehen kurkusta ja sieltä luikertelikin esille viherlehtikäärme, jota Feenix osoitti sormellaan kauhusta kankeana. Talim nappasi sen nopeasti sormiinsa ja heilautti käärmeen läheisen soihdun liekkiin. Tämä alkoi jo olla liian ällöä enkeleiden makuun. Tutkijan silmiin osui silloin jotain, jota hän ei ollut aikaisemmin huomannut. Vasemmassa kämmenselässä oli outo poltettu kuviotatuointi, kun Talim käänsi sen ylöspäin nähdäkseen tarkemmin. Shiva ja Feenix veivät vaistomaisesti kätensä omalle tatuoinnilleen, ja samoin Talim tämän päästäessä irti kädestä ja ponnahdettua ylös. Kaikille tuli sama ajatus mieleen. Heistä jopa tuntui, että tatuointeja oli alkanut kuumottaa. Käytävässä kuului taas hiljaisia kuiskauksia ja urkujen ääni voimistui taas. Heikko tuulahdus saavutti kolmikon ja Damme muuttui heidän edessään harmaaksi ja hajosi tuhkaksi valahtaen alaspäin ympäri lattiaa. Joukko hyppäsi taaksepäin ja ilmassa kuului pahansuopa nauru, jonka kaiku kiiri eteenpäin jokaisessa käytävässä. Soihdut sammuivat yllättäen ja hiljainen laulu ympäröitsi heidät. Sanat saivat kolmikon kalpenemaan taas. “Close your eyes, let your spirit start to soar! And you’ll live as you never lived before...” ”Mitä helvettiä täällä on oikein tekeillä!” Shiva huudahti vihaisena.

OSA 3 2006 AD Lokakuun 9 Englanti, Lontoo, Teatterin katakombit

”Miksi me aina joudumme tälläisiin juttuihin? Onko liikaa pyydetty, että murha tapahtuisi vain puukolla selkään, taikka pistoolilla silmien väliin? Mutta näköjään joudumme aina sellaisten skitsojen perään, jotka yrittävät tappaa uhrinsa mahdollisimman monimutkaisella ja erikoisella tavalla.” Feenix mutisi ystävilleen, Shivan koottua kaikki mahdollinen rohkeutensa, jotta voisi ottaa tuota tuhkaa johonkin talteen. Mietittyään hetken aikaa mihin sitä säilöä tutkimuksia varten, Shiva päätti jälleen hieman lyhentää huivina toimivaa harsoaan ja repäisi siitä palasen, johon muutamaa kiveä avuksi käyttäen työnsi hiukan tuhkaa. Hän ei todellakaan aikonut koskea tuohon. ”Mitä hyötyä tuosta on?” Feenix kysäisi, huomattuaan ystävänsä teon. ”Voimme tutkia sen labrassa tai jossain, tai sitten voimme viedä sen omaisille. Vähän niin kuin tuhkaus, kun ruumis kuolee.” Nainen kohautti olkiaan ja sitoi pussukan tiukasti ja sujautti samaan paikkaan, minne sytkärinsä. ”Huomaavaista.” Talim virnisti, yrittäen nähdä pimeydestä jonnekin suuntaan, laulun kaiku oli jälleen hiljentynyt, joten se teki ajattelemisen helpommaksi. ”Shiva... ruumis on yleensä jo valmiiksi kuollut.” Feenix värähti ja irrottautui seinästä, johon oli nojannut. Se tuntui kylmän kostealta hänen ohutta pukuaan vastaan, ja sen lisäksi nainen oli alkanut miettimään miltä seinä näytti... ”Ei välttämättä.” Shiva virnisti kiusoittelevasti ystävälleen, tietäen ettei tämä kestä zombie-juttuja. ”Shut up! Ei puhuta tuollaisia tällaisessa paikassa!” Feenix painoi kädet korvilleen yrittäen ajatella kaikkea mukavaa kuten valkosuklaata. Ele ei kuitenkaan estänyt Shivan hekotusta kuulumasta käsien läpi. ”Talim, onnistaako?” Feenix vilkaisi murhanhimoisesti nauravaa Shivaa, ennen kuin käveli Talimin luokse, jonka hentoinen hehku loi vihertäviä valoja ympärilleen. Se ei poistanut varjoja ja pimeyttä, vaan työnsi ne kauemmaksi, mutta kuitenkin sen verran että kolmikko pystyi näkemään eteensä hieman paremmin. Tosin he eivät olisi ehkä halunneet nähdä... ”No enpä olisi osannut arvatakaan tätä...” Feenix lausahti hieman masentuneena. ”Mitä?” Shivakin viimein oli lopettanut naurunsa ja käveli ystäviensä luokse. ”Jos olet kavereiden kanssa eksyksissä vanhoissa pimeissä katakombeissa, jossa vilisee hiiriä ja hämähäkkejä, sekä on psykopaattitappaja, niin mitä yleensä tapahtuu ennen kuin kaikki kuolevat?” Talim vastasi pudistaen päätään manauksissaan. ”Risteys.” Kaikki kolme sanoivat yhteen ääneen ja jäivät tuijottamaan mukulakiviseinämää, josta erottui kolme mustaa suuaukkoa. Nyt kun he olivat kävelleet hieman ohi kohteensa ruumiin, he pystyivät erottamaan vaimeaa liplatusta kustakin kulkuaukosta. ”Et voi tarkoittaa sitä?” Shiva voihkaisi hetken kuluttua. ”Voimme aina palata takaisin...” Shiva käännähti vilkaisemaan taakseen hämähäkkejä vilisevään käytävään ja muuttui asteen kalpeammaksi. ”Tosin muistatteko, kuinka olemme kääntyilleen sieltäkin risteyksestä toiseen?” Feenix huokaisi. ”Älä muistuta. Siellä kuitenkin oli vain kaksi vaihtoehtoista kulkureittiä ja tässä on kolme. Neljä jos otetaan lukuun se mistä tulimme.” Talim astui lähemmäksi oikeanpuolimaista reittiä. ”Talim! Onko nyt hirveän fiksua hajaantua? Tiedäthän, musta mies kuolee aina ensin.” Shiva siteerasi erästä elokuvaa. ”Sinä et ole musta, etkä mies. Tai sitten olet jättänyt kertomatta meille jotain tärkeää.” Talim naurahti Shivan sanoille. ”Punapäät eivät pääse taivaaseen. Joten pysytään yhdessä.” Feenixkin yritti, saaden päättäväisen pudistuksen ystävältään. ”Me voimme harhailla täällä miljoonia vuosia, kunnes luumme hämmästyttävät arkeologeja, tai sitten voimme kukin hajaantua tutkimaan oman käytävänsä. Mikäli ne vielä risteävät, niin seuratkaa veden ääntä. 14

Kun vesi on saavutettu, niin palaamme takaisin odottamaan muita. Ja jos joku päättyy umpikujaan, niin tulemme tänne takaisin. Selvä?” ”Sinun suunnitelmasi on silkkaa psykopaattitappajan toiveunta...” Feenix mumisi. ”Jää sitten tänne tai tule jommankumman mukaan, jos pelottaa.” Talim ärähti ärtyneenä ja alkoi painelemaan kohti käytävää, kadoten pian näkyvistä. ”Nyt sinä suututit sen...” Shiva vilkaisi syyttävästi Feenixiä. ”Tuo ajatus on täysi suutari. Mitä järkeä on hajaantua tällaisessa paikassa?!” ”Kuulin tuon Feenix!” Talimin ääni kuului vielä jostain käytävän pimeydestä ennen kuin tuli ihan hiljaista. ”Noh tehdään nyt, miten Talim sanoo, niin ostan sinulle ensi viikolla tikarin, jooko?” Shiva huokaisi ja valitsi itselleen keskimmäisen käytävän kadoten sen pimeyteen. ”Mut... mut... No olkoon sitten. Tämä käytävä on luultavasti vain umpikuja.” Feenix luovutti ja lähti kävelemään vasemmanpuoleiseen käytävään, yrittäen sulkea päästään varoittavat hälytyskellot, jotka olivat peräisin liian monen Scary Movien katsomisesta. Noin 15 minuuttia oli kulunut kolmikon hajaantumisesta, kun omituinen kihinä ja kuhina täyttivät risteyksen ja epäinhimilliset varjot tuntuivat heräävän henkiin. ”Tuoretta lihaa.” Hullu käkätys täytti huoneen, jossa risteilivät edes takaisin sihisevät lauseet sekä nahkainen läpsyntä. Tuon kaiken keskeltä kuitenkin erottuivat rauhalliset ja vakaat askeleet, jotka saattoi juuri ja juuri erottaa. Musta hahmo käveli pitkin askelin käytävästä, josta enkelit olivat tänne tulleet, hahmo kuitenkin pysähtyi harmahtava tuhkakasan luokse, epäluonnollisen tuulen levittäessä tuhkaa ympäriinsä. Komeille kasvoille kohosi vino hymy samalla kun hän käveli tyynesti tuhkan yli, jääden sitten seisomaan kolmen käytävän eteen. Ympärillä olevien varjojen liikehdintä muuttui innostuneemmaksi ja kuiskinta kohosi kiihkeämmäksi. ”Minä tahdon repiä sen vaalean naisen.” ”Minun vuoroni valita ensimmäisenä. Minä revin sen.” ”Sinä et pystyisi repimään edes äitiäsi.” ”Voin aloittaa sinusta...” ”Rauhoittukaa.” Miesääni käski voimakkaalla äänellä, saaden kuin ihmeen kaupalla varjo-olennot hiljentymään. ”Me emme poikkea suunnitelmasta kolmikon takia.” ”Sinusta on tulossa tylsä.” ”Pitääkö minun vaientaa teidät?” ”Mutta heillä on jotain mitä haluat.” ”Enkä nyt puhu pelkästään ruumiista.” Mielipuolinen naurun käkätys kuului varjo-olentojen suusta, kaipa nämä kuvittelivat olevansa hauskoja. Mutta tiukka katse vaiensi nopeasti tuon naurun. ”Heihin ei kosketa, tämä on huono maaperä sellaiselle. Vain jos he tulevat tielle eikä muuta vaihtoehtoa ole.” ”Onko ymmärretty?” ”Juu juu. Sinähän se pomo olet.” Varjot vetäytyivät ja katosivat pian kokonaan, kunnes vain yksinäinen hahmo seisoi mietteissään katsellen kolmea käytävää edessään. Harmaanruskeissa silmissä välähti hetken jotain keltaista, ennen kuin mies päätyi lähtemään keskimmäiseen käytävään. Minkäänlaisia ääniä ei kuulunut askeleista, Javier Estan kadotessa pimeyteen, kuin se olisi toivottanut miehen tervetulleeksi.

”Hyvähän Feenixin ja Talimin on lähteä yksinään harhailemaan pimeään käytävään, molemmat kun ovat itsevalaisevia.” Shiva manaili ääneen, yrittäen unohtaa sen, että harhaili tällä hetkellä yksin katakombeissa psykopaattimurhaajan kanssa. Eihän hän koskaan tuntenut kateutta Talimin kyvystä luoda valoa ympärilleen, omassakin voimassa, kun oli tarpeeksi kestämistä, mutta nyt hänen täytyi myöntää, että valo ei olisi pahitteeksi. Tosin silloin hän saattaisi nähdä ympärillään sellaista mitä ei tahtoisi nähdä... Feenix taas pystyi suoltamaan tulta itsestään, joten kaipa silläkin nyt jotain valoa sai aikaisiksi, ellei nainen sitten 15

onnistuisi kärtsäyttämään itseään, joka oli hyvin todennäköistä... Tosin olihan Shivallakin se sytkärinsä... mutta ei sekään nyt kamalasti valaisisi ellei... Naisen kasvoille tuli jotain ovelaa ja hän pysähtyi paikoilleen. ”No niin voimat, nyt olisi aika testata onko teistä loppujen lopuksi mitään hyötyä...” Naisen kasvoille kohosi keskittynyt ilme hänen alkaessa muodostamaan jäätä ympärilleen. Jos hän saisi sen keskitettyä yhteen kohtaan niin hän saattaisi kenties saada luotua sopivanmuotoisen kalikan... Pinnistäen itsensä täysille Shiva viimein sai käsiinsä aivan pienen jääpuikon. Ylpeänä itsestään hän repäisi hiuksistaan sinertävän harson ja kietoi sen pieneksi ja tiiviiksi pötköksi jääpuikon ympärille, jotta voisi pidellä sitä kylmettämättä käsiään kuoliaaksi. Tämän jälkeen nainen keskittyi jälleen, onnistuen luomaan parin tiiliskiven kokoisen jääklöntin maahan. ”Kuka on kingi, häh?” Nainen naurahti itsekseen ja kaivoi sytkärinsä esiin, piti vain toivoa, että siinä olisi edes pienen pieni hitunen kaasua jäljellä, jotta saisi siihen edes hetkeksi tulen. Tässä vaiheessa hänen kyllä keskeytti epämääräinen tunne siitä, ettei nainen ollut yksin ja hän vilkaisi epäilevästi taaksepäin pimeyteen. ”Feenix?..” Shiva lausahti hiljaa, kunnes tajusi, ettei tuota kukaan kuulisi, joten hän toisti ystävänsä nimen hiukan kovempaa. ”Feenix?! Talim?!” Minkäänlaista vastausta ei kuulunut ja se sai kylmät väreet kiitämään pitkin Shivan vartaloaan. Hänen olisi saatava sitä valoa mahdollisimman nopeasti... Uutterasti Shiva kääntyi jälleen sytkärinsä puoleen, vaikkakin tunsi olonsa kammottavan suojattomaksi kääntäessään selkänsä tulosuuntaansa. Vaikka eihän siellä tietenkään ollut mitään... ”Kiitos...” Nainen sihahti sytkälleen, kun viimein sai siihen pienen liekin syttymään. Nopeasti hän sytytti harson palamaan. Saatuaan sen pieneen liekkiin, hän alkoi sulattamaan sillä isompaan jäämurikkaan aukkoa ja pian liekki paloikin jo iloisesti jään sisällä, monistaen näin valon vaikutuksen. ”Minä rulaan!” Nainen iloitsi, saatuaan nyt itselleen jäälyhdyn ja lähtien mahdollisimman nopeasti eteenpäin käytävää. Tunne siitä, että oli tarkkailun alaisena, tuntui vain vahvistuvan ja jotenkin tuntui siltä, että jopa liekin karkottaman varjotkin tarkkailivat häntä. Käveltyään jonkin aikaa, nainen pysähtyi kuuntelemaan, erottiko vielä veden kohinan edestäpäin, mutta mitään ei kuulunut. Hiljaisuudesta erottui vain tuulen kuiva humina, joka sai naisen sydämen sykkimään raivokkaammin adrenaliinin virratessa hänen sisällään. Täällä ei ollut kaikki kunnossa, ja tuo tuuli saattoi olla vain huono asia. Eri asia olisi ollut, jos tuuli olisi ollut raikas henkäys, joka kertoi hänen viimein tulevan maanpäälle, mutta tuo oli kaikkea muuta kuin raikas henkäys. Se toi mukanaan jonkin vanhan ja lahonneen hajun, johon sekoittui kuitenkin miellyttävä partaveden tuoksu. Partaveden tuoksu?.. ”Oh boy...” ”Noh, kaikki on hyvin niin kauan kuin minulla on tämä valo.” Nainen yritti rauhoitella itseään puhumalla ääneen, mutta kuin piruillakseen valo sammui heti kun Shiva oli lausunut ajatuksensa ääneen. ”Oh… boy…” Nainen tokaisi pimeyteen, katsellen jääklönttiä kädessään. ”Okeih sitten... minulla on niin kauan kaikki hyvin, kun omaan kättä pidempää...” ”Tarvitsetteko valoa kenties?” Ivallinen miesääni kuului jostain Shivan takaa, jolloin nainen mitään ajattelematta heitti jääpalan kohti ääntä. ”Dämn!” Shiva otti muutaman askeleen taaksepäin, törmäten kiviseen seinään takanaan. Vihreät silmät yrittivät tihrustella äänen suuntaan ja kohta sinne syttyi muutama kellertävä valo, sekä muuta lisää, kunnes noita valoja näkyi pimeydessä parisen kymmentä. ”Tuo valo taitaa riittää minulle, kiitos vain...” Shiva vingahti, katsellen kuinka valot tulivat lähemmäksi, kunnes hän pystyi näkemään, että valot olivat silmiä. Tietenkin, aina ne ovat silmiä eivät koskaan ystävällisiä valoja. Silmien keskeltä astui esiin pitkä ja lihaksikas mies, johon he olivat törmänneet muutaman kerran aikaisemminkin. ”Taisitte kääntyä väärästä mutkasta?” Miehen kasvoilla leikitteli tyyni ilme, joka oli saada Shivan parkumaan. Hän olisi toivonut jotain mielipuolista vihaa tai raivoa, jopa julmuutta, muttei tuollaista uskomatonta tyyneyttä, joka vaikutti vielä pahaenteisemmältä kuin raivo tai mielipuolisuus. ”Juu, taisin tehdä niin. Jos kuule voisitte neuvoa minulle oikean tien, niin jätän teidät... ystävienne kanssa tänne...” Shiva alkoi hivuttautumaan varoen komean, hyvin komean, miehen ohi, jolloin tämä tarttui käärmemäisellä nopeudella Shivaa ranteesta. ”Ehei, enpä usko. On vaarallista harhailla täällä, joten jospa te tulisitte minun mukaani niin katsotaan mitä voimme tehdä oikean tien löytämisen hyväksi.” Heti tuntiessaan miehen otteen ranteessaan, nainen käännähti nopeasti niin, että pystyi iskemään 16

miestä toisen kämmenensä syrjällä kaulaan, samalla kun pyyhkäisi jalkansa syrjällä miehen selälleen. Hämmästyneenä mies irrotti otteensa Shivan ranteesta, joka antoi naiselle tilaisuuden lähteä karkuun. Hän ei tahtonut alkaa taistelemaan miehen kanssa. Hieman häntä tosin arvelutti nuo keltaisten silmien omistajat, jotka pysyttelivät näkymättömissä. Mutta jostain kumman syystä olennot hajaantuivat Shivan tieltä, käkättäen mielipuolisesti. ”Ottakaa hänet kiinni...” Mies kähisi pidellen kaulaansa. Ilmeisesti Shiva oli onnistunut kohdistamaan iskunsa oikeaan paikkaan. ”Elävänä!” Hän vielä huudahti, noustessaan ylös. ”Voisimmeko me vaihtaa isäntää tästä ilonpilaajasta johonkin toiseen...” ”Muistakaa mitä sovimme, ei sooloilua.” Javier sai viimein itsensä koottua, ja sillä aikaa, kun varjot tekivät tehtävänsä, mies puhdisteli pölyyntyneitä vaatteitaan. Kohta hehkuvasilmäiset varjot raahasivatkin rimpuilevan Shivan miehen luokse. Naisen hiukset valuivat pölyisen harmaina tämän rintamukselle ja siitä lantiolle, muutaman olennon roikkuessa pitkissä hiuksissa. Myös naisen kasvot olivat pölyn tahraamat hikipisaroiden raidoittaessa kasvot. Silmät tuijottivat suuttumusta ja kapinaa täynnä olevana Javierin kasvoihin. ”Pitikö sinun tehdä tuo? Olisimme voineet hoitaa tämän paljon siistimmin. Katso nyt sinua, näytät suunnilleen variksenpelätiltä.” Lause sai Shivaa riepottavat varjot hekottamaan hulluna, vaikkei Shiva nähnyt lauseessa mitään hauskaa. ”Naisen on tehtävä kaikkensa, ettei pölyssä ja katakombeissa kiemurtelevat pahanpalvojat saa tahtoaan lävitse.” Shiva vastasi tyynesti. ”Kuulitko Esta? Hän näki suoraan lävitsesi sisimpääsi.” Eräs muita hieman isomman varjodemonin kasvot virnistelivät miehelle, jonka leukaperät kiristyivät hieman. ”Varsin viehättävää... Mutta nyt ei ole aikaa, meillä on tapaaminen.” ”Entäs katakombien kuningatar?” ”Otamme hänet mukaan. Tahdon tietää naisen voimista sekä kuka hän on. Kenties kumppanimme tietää sen.” Shiva pystyi katsomaan vain avuttoman passiivisena, kuinka mies kaivoi taskustaan puhtaan liinan, sitoen sillä Shivan suun. Tämän jälkeen hän vielä nosti lattialta puoliksi palaneen harson jolla, sitoi naisen kädet. Sen jälkeen hän kosketti muutamaa kiveä seinässä, jolloin jyristen avautui seinämästä pieni ovi. Tylysti tönäisten hän tuuppasi Shivan edelleen, pitäen tätä tiukasti kiinni käsistä taluttaessaan häntä edellään alaspäin kivisiä portaita.

”Sanoinhan, että tämä on umpikuja!” Feenix kopautti voitonriemuisesti kiviseinää edessään. Hän ei ollut ehtinyt kävellä edes kymmentä minuuttia, kun käytävä päättyi tukevaan ja paksuun kiviseinämään. Huojentuneena siitä, ettei hänen enää tarvitsi jatkaa yksinäistä vaeltamista, hän kääntyi takaisin päin mieli keventyneenä. Tosin nainen ei ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen, kun hälytyskellot alkoivat soimaan hänen päässään, jotain oli tulossa. Jotain samantapaista kuin aikaisemmin Estan ilmestyessä. Varoen, mahdollisimman hiljaa hän lähti etenemään kohti ensimmäistä kammiota, josta alkoi erottaa inhottavaa kuiskutusta sekä askelia. Sydän sykkien hän pysähtyi parin metrin päähän käytävän suuaukosta, uskaltamatta kurkistaa siitä ollen varma, että joku tai jokin joka tuossa kammiossa oli, ei tahtonut joutuvan yllätetyksi... ”Me emme poikkea suunnitelmasta kolmikon takia.” ”Sinusta on tulossa tylsä.” ”Pitääkö minun vaientaa teidät?” ”Mutta heillä on jotain mitä haluat.” ”Enkä nyt puhu pelkästään ruumiista.” ”Heihin ei kosketa, tämä on huono maaperä sellaiselle. Vain jos he tulevat tielle eikä muuta vaihtoehtoa ole.” ”Onko ymmärretty?” ”Juu juu. Sinähän se pomo olet.” 17

Karvat nousivat kuuntelevalla Feenixillä pystyyn, hänen yrittäessä painautua vasten kiveä, jotta voisi naamioitua siihen ikiajoiksi. Viimeisen lauseen jälkeen tosin oli laskeutunut jälleen hiljaisuus katakombeihin. Hitaasti, hengittämättä nainen hiipi luolan suuaukon eteen, kurkistamaan siitä kammioon, jossa ei näkynyt enää ketään. Miksei hän ollut kuullut, kun puhujat olivat lähteneet liikkeelle? Inhottavat epäillyt kulkivat naisen päässä, hänen yrittäessä tukahduttaa ne olemattomiin. Asiat olivat hullusti, eikä nyt ollut aika alkaa pupupöksyilemään. Hengähtäen syvään Feenix astui ulos, vetäytyen saman tien takaisin sisälle. Jokin tumma vilisi lattiaa pitkin ja Feenix ehti nähdä vain kellertävät ja ilkeät silmät otuksen kadotessa keskimmäiseen käytävään, jonne Shivakin oli mennyt. Pysähtymättä miettimään asiaa pidempää, Feenix livahti nopeasti samaan käytävään lähtien seuraamaan varjo-olentoa. Jo pian nainen huomasi, että lieviä ongelmia varjostamiseen aiheutti se, kun hän ei pystynyt näkemään eteensä eikä kuulemaan varjostettavan askeleita. Muutaman kerran nainen oli jo melkein törmännyt suoraan mieheen ja tämän varjo-olentoihin ja alkoi pitämään itseään maailman huonoimpana varjostajana. Pian hän kuitenkin oppi tarkkailemaan eteensä niin keskittyneesti, että pystyi arvioimaan sen missä oli välillä näkyvien keltaisten välähdyksien avulla. Tosin mies oli varmasti huomannut, että häntä seurataan, mutta eipä tuo ainakaan vielä ollut mitään tehnyt. Ja se tietenkin vei ajatukset siihen suuntaan, että edessä oli odotettavissa ansa taikka väijytys, mutta se oli sitten sen ajan murhe. Taivallettuaan aikansa Feenix jäykistyi paikoilleen, ilmeisesti mies oli saavuttanut viimein Shivan. Nopeasti nainen vetäytyi erään mutkan taakse miettimään seuraavaa siirtoa. Hän voisi yllättää miehen takaapäin, jolloin Shiva ehtisi varmaan hoidella tämän edestäpäin. Ajatus oli hyvä ja houkutteleva, mutta varjomaiset olennot, jotka vilisivät miehen ympärillä, tekivät sen epävarmaksi. Nainen ei tiennyt pystyivätkö nuo otukset iskemään ja jos pystyivät niin miten lujaa... ”Ottakaa hänet kiinni...” ”Elävänä!” Nuo lauseet ratkaisivat ongelman Feenixin puolesta, ja hän syöksyi esiin piilostaan nähden, kuinka varjomaiset olennot kävivät Shivaan kiinni. Feenix oli jo hyppäämässä sekaan, kun hän näki Shivan pudistavan päätään kieltävästi. ”Nyt ei ole oikea aika...” Nainen muodosti äänettömästi Feenixille, joka erotti juuri ja juuri suun liikkeestä mitä hänen ystävänsä sanoi. ”Feenix!” Shiva muodosti huulillaan tiukasti saaden kumppaninsa perääntymään jälleen kulman taakse. Hän kuitenkin pystyi erottamaan, kuinka joku noista olennoista riuhtaisi Shivan ylöspäin hiuksista, saaden tämän kiljahtamaan hiljaa kivusta. Tuskaa tuntien Feenix katseli, kuinka olennot retuuttivat Shivan takaisin isäntänsä luokse, vaikkakin hän tahtomattaankin hymyili Shivan kiukkuisille sanoille tilannetta kohtaan. Kun Feenix erotti pimeyden takaa, jonne asti ei voinut nähdä, jyrisevän äänen ovesta hän sisäisistä varoituksista huolimatta astui hiljaa esiin nurkan takaa, toivoen että pimeys, joka peitti miehen hänen näkyvistä, peitti myös hänet miehen näkyvistä, kunhan hänen voimansa ei vain päättäisi nyt alkaa hehkumaan. Sitä oli tapahtunut ennenkin ja yleensä aivan väärissä kohdissa. Tosin hänen voimansa, jonka nainen oli oppinut jo tuntemaan sisältään, tuntui jotenkin elottomalta. Ihan kuin täällä olisi jokin vielä vahvempi voima, jonka edessä tulen oli antauduttava... Nopeasti nainen työnsi ajatuksen jonnekin taka-alalle ja vilahti sisään salaovesta juuri ennen kuin se kumahti kiinni. Sydän pamppaillen hän jäi seisomaan alasviettävien portaiden tasanteelle, kuunnellen altaan kaikuvia askeleita. Tällä kertaa miehen kengät kopisivat vaimeasti louhituilla portaille, kuin hän voisi säädellä sitä kuinka kovaa ääntä päästi. Kun kopina oli vaimentunut lähes olemattomiin, lähti Feenix laskeutumaan seinästä tukea ottaen myös alaspäin, hentoisen valon ohjaamana, joka siinsi jostain alhaalta. Ilmeisesti hän oli viimein saapumassa lopulliseen päämäärään... Viimein portaiden lopussa hän alkoi erottamaan matalien miesäänien keskustelua jostain kauempaa. Tehden itsensä mahdollisimman huomaamattomaksi, hän syöksyi erään suuren kiven varjoon, jonka tajusi hämärästi hautakiveksi. Tietenkin, taas vaihteeksi hautausmaajuttuja. Nainen yritti hillitä voihkaisuaan ja irrotti nopeasti kätensä kiven karhealta pinnalta, uskaltautuen kurkistamaan sen takaa sinne suuntaan, josta ääni kuului. 18

”Ken Irony!” Nainen sihahti vetäytyen sitten nopeasti takaisin kiven varjoon. Noin muutaman kymmenen metrin päässä hänestä mustuneen aidan sisällä, seisoi kaksi miestä, jotka hän molemmat tunnisti. Toinen oli Javier Esta ja toinen oli, kukas muu kuin, Ken Irony. Vaikkakin mies oli vaihtanut päällensä mustan, pitkän nahkatakin ja mustat farkut, mutta valkoisista hiuksista ei voinut erehtyä. Mutta miksi? Eikös Javier ollut yrittänyt ampua Ironyn? ”Ei koske!” Shivan terävä ääni katkaisi naisen ajatukset ja hän uskaltautui uudestaan kurkistamaan kiven takaa kaksikkoa. Se mitä hän näki, sai kyllä viimeisetkin varovaisuuden rippeet karisemaan Feenixin mielestä. Ironyn seistessä tympääntyneen näköisenä vieressä, Javierin pikkupirut hinasivat Shivaa hautaholvin ulkoseinälle, jossa siinsi kaksi ruostunutta rengasta. Se miksi ne olivat hautaholvin seinämässä, oli asioita, joita Feenix ei halunnut selvittää. ”Onko tämä aivan välttämätöntä?” Ironyn kyllästynyt ääni kuului Javierin viereltä. ”Omapahan on vikansa. Olisi pysytellyt poissa täältä.” Javier kohautti olkiaan, nojaillen hautaholvin seinämään. ”Ookeih, nyt saa orgiat loppua.” Feenix mutisi itsekseen, livahtaen hautakiven varjosta seuraavaan, kunnes oli aivan aidan vieressä. Jostain kumman syystä kumpikaan ei ollut vielä huomannut naista, joka kapusi parhaillaan erään muistomerkin päälle pystyäkseen siitä ponnistamaan itsensä aidan yli. Valitettavasti Feenix oli unohtanut varjo-olennot ja juuri kun hän oli hyppäämässä aidan yli yksi niistä, otti kiinni naisen nilkoista, jolloin hän läsähti pitkin pituuttaan aidan toiselle puolelle. Oli onni, että hän ei ollut lävistänyt itseään aidan teräviin koristeisiin. ”Miksi minulle aina käy näin...” Hän voihkaisi maatessaan siinä. Nostaessaan katseensa hän näki ensin edessään kiiltävän mustat kengät ja kun katse kohosi Javierin tyyniin kasvoihin, hän voihkaisi uudelleen. ”... Ja näin.” ”Tervetuloa.” Rajulla riuhtauksella Javier repäisi Feenixin ylös ja retuutti hänet Ironyn luokse, joka katseli Feenixiä kuin yrittäen muistaa tämän jostain. ”Ilo on teidän puolellanne.” Nainen yritti karistaa miehen irti kädestään, turhaan. ”Tunnetko hänet?” Javier pysähtyi Ironyn luokse, Feenixin yrittäessä kääntää naamansa pois miehen edestä, jottei tämä vain tunnistaisi häntä siksi siivoajaksi, joka oli niin ikään sekaantunut pieneen konfliktiin yakuzan murhaajan kanssa La Cazablancassa. ”No niin, ystäväiseni. Katsopas nyt tänne.” Irony sanoi ja sanojen varmuudeksi, Javier vaihtoi otteensa Feenixistä toiseen käteensä ja tarttui tämän hiuksiin lujalla otteella, pakottaen niistä pitäen naisen kasvot kohti Ironya. ”No?” ”Olen kyllä nähnyt hänet jossain yhteydessä, mutta en muista missä tilanteessa... Tuon toisen kyllä tunnen, hän oli palkkalistoillanikin vähän aikaa, samoin kuin hänen ystävänsä. Mutta tämä... Ei, en saa päähäni kuka hän on.” Irony käänsi katseensa pois Feenixistä kohti Shivaa, joka oli menettänyt tajuntansa ja roikkui nyt kuin räsynukke seinämällä. ”Laittakaa hänet toisen seuraksi.” Javier päästi irti Feenixistä ja tyrkkäsi tämän maahan, jolloin puolen tusinaa varjo-olentoa alkoi raahaamaan häntä seinälle käkätellen itsekseen. ”Ei seinälle... Minä olen huono seinävaate... Mitä jos päästäisit minut pois, niin etsin teille paljon kauniimman seinävaatteen...” Feenix yritti tapella olentoja vastaan, mutta niillä tuntui olevan käsittämättömät voimat. Kun Feenixin oli viimein saatu seinälle roikkumaan, Irony kääntyi Javierin puoleen. ”Joko me voimme edetä asiassamme?” ”Tietenkin, olen pahoillani pikku keskeytyksestämme. Mutta menkäämme jonnekin mukavampaan paikkaan, pikkuystäväni pitävät seuraa neideille.” Feenix katseli epätoivon vallassa, kun kaksikko poistui jonnekin hautausmaanhämäriin, pikkupirujen jäädessä pelaamaan korttia, mistä lienee saaneet puoliksi palaneet korttinsa. Kauaa hänen ei kuitenkaan tarvinnut niitä katsella, kun turtumus ja väsymys otti hänet valtaansa, ja myös Feenix menetti tajuntansa.

Talim oli kävellyt ehkä noin puoli tuntia, kun hän alkoi havaitsemaan, ettei tämä eroaminen kenties sittenkään ollut ollut niin kovin hyvä ajatus. Vihertävä hehku, jonka hän oli saanut edellisessä kammiossa auki, oli alkanut himmenemään mitä pidemmälle hän seurasi laineiden liplatusta. Tällä hetkellä hän pystyi vain juuri ja juuri näkemään eteensä kalpeassa hehkussaan. Onnekseen käytävä ei kuitenkaan ollut haarautunut kuin kerran ja varmuuden vuoksi nainen oli pyyhkinyt pölyyn lattialla nuolen suunnan, joka osoitti siihen suuntaan, jonne hän oli lähtenyt. Käytävän ilma oli myös alkanut muuttumaan kylmemmäksi ja se sai naisen ihon kanan lihalle ja karvat pystyyn. ”Kuinka pitkään tätä pitää vielä seurata?!” Hän viimein seisahtui tuijottamaan pimeyteen pureskellen huultaan mietteissään. Taistellen itsensä kanssa siitä jatkaako vai kääntyäkö takaisin, Talim viimein päätti luovuttaa ja lähti nopein askelin siihen suuntaan, josta oli tullut. Ajatus oli ollut tyhmä, hajaantuminen, mikä ihme hänet oli saanut ehdottamaan moista? Sättien itseään Talim saavutti viimein risteyksen, josta oli kääntynyt ollen varma, että osaisi kääntyä sinne, mistä oli tullut. Järkyttynyt henkäys kuului naisen huulilta, hänen sydämensä jättäessä muutaman lyönnin väliin. Pyörryttävä suhina täytti naisen pään hänen katsellessa mitään ymmärtämättömästi risteystä, josta haarautui kolmw uutta käytävää sen lisäksi missä nainen nyt seisoi. Neljäs käytävä oli ollut niin varjoissa, ettei nainen ollut huomannut sitä tullessaan ja nyt hän ei osannut sanoa, mikä noista käytävästä oli se mikä johdattaisi hänet takaisin tuhkakammioon... ”Great...” Nainen puuskahti ja kyyristyi maahan, jotta edes erottaisi nuolen, jonka oli piirtänyt pölyyn. Mutta kylmillä kivillä ei näkynyt mitään, ei edes jalanjälkiä, jotka olivat pyyhkiytyneet harmaaseen pölyyn hänen kävellessä. Näytti täsmälleen siltä kuin silläkin kerralla, kun hän oli kävellyt tänne, kuin kukaan ei olisi kymmeniin vuosiin astunut näihin katakombeihin. Turruttava säikähdyksen aiheuttama kylmyys levisi naisen vartaloon hänen yrittäessä selittää itselleen tapahtumaa. ...”in this darkness which you know you cannot fight... The darkness of the music of the night...” “Ei taas tuota veisua...” Talim voihkaisi tutun melodian tunkiessa hänen tajuntaansa. Sama hiljainen, lähes kuiskaava miesääni kietoutui hänen tahtonsa ylle, kuin vetäen naisen syliinsä. Melodia oli sama, minkä enkelit olivat kuulleet teatterin aulassa ja myöhemmin salissa, mutta tällä kertaa se tuntui jotenkin voimakkaammalta ja kutsuvammalta, kuin laulaja ymmärtäisi, että tällä kertaa sillä oli vain yksi kuuntelija. Jossain tahtonsa sopukassa Talim yritti muistaa tarinaa oopperan kummituksesta ja siitä, kuinka kummitus oli pakkomielteenomaisesti rakastanut kaunista oopperalaulajatarta, orjuuttaen tämän tahdon omansa alle. ”Let your soul take you where you long to be... Only then can you belong to me...” Vaikka Talim kuinka yritti taistella tuota kutsua vastaan, hänen vastarintansa murtui kuin oljenkorsi. Ilman minkäänlaisia itsenäisiä ajatuksia, nainen lähti nopeasti juoksemaan äänen lähdettä kohti. Talim kyllä tajusi sen, ettei hänen pitäisi seurata ääntä mutta hänen tahtonsa oli jotenkin täysin murtunut ja hän pystyi vain katsomaan kuin sivusta, kuinka hän valitsi vastailmestyneen käytävän, lähtien laskeutumaan jyrkkiä ja liukkaita portaita alaspäin. Muutama savuttava soihtu valaisi tietä, vaikka hän ei olisi tarvinnut sitä. Nainen tiesi minne mennä ja miksi, vaikkei itse saanutkaan ajatuksesta kiinni. Kohta hän saapuikin portaiden alapäähän jääden hämmästyneenä seisomaan maanalaisen järven rannalle pienelle kivilaiturille, jonne portaat olivat johtaneet. Laulu oli hiljentynyt vaimeaksi hyrinäksi eikä sen voima ollut enää niin kutsuva kuin

aikaisemmin, kuin jotain olisi tullut väliin. Talimin hämmennys vain kasvoi, hänen huomatessa, että holvien alapuolella tyyntä ja sumuista pintaa pitkin lähestyi häntä pitkä vene, pysähtyen juuri hänen eteensä. Vene oli kaunis kaikessa pelottavuudessaan, se oli valmistettu taidokkaasti joutsenen muotoon ja oli väriltään läikykkään tummanharmaa, kuin ajan syömä ja mustuttama puu. Epäröiden Talim astahti veneeseen oikein muuta mahdollisuutta, kun ei näyttänyt olevan, uimaan hänen ei tehnyt mieli lähteä... Heti kun Talim oli saanut itsensä veneeseen seisomaan, hän kun ei oikein halunnut ajatella, että mitä kaikkea hänen ihoonsa saatikka niukkiin vaatteisiinsa takertuisi, jos hän olisi istunut, vene nytkähti ja lähti lipumaan rauhallisesti usvaisen järven yli. Matala hyräily tuntui kiihtyvän hänen astuessa veneeseen, ja se siivitti vaalean naisen epätodellista matkaa tuon valkoisen usvan täyttämän holvin läpi, johon oli muodostunut joka luonnollista tai luonnotonta kautta maanalainen järvi. Pehmeästi vene tössähti laiturille, ja nainen astui pois laineilta jääden hieman orpona seisomaan laiturille, miettien mikä olisi seuraava siirto ja olisiko se hänen itsenäinen vai jonkun muun ohjaama. Hyräily oli vaimentunut heti kun nainen oli astunut kiviselle laiturille, kuin pelkkä sen voima olisi saanut veneen liikkumaan. Kuin vastauksena pohtimiseensa, viileä ja kuiva tuuli pyyhkäisi hänen edessään pyörteilevän usvan pois näkökentästä, jolloin Talim tajusi seisovansa hautausmaalla. Tai siltä se ainakin näytti... Joka puolella oli vanhannäköisiä kiviristejä, jotka oli toinen toistaan koristeellisemmin kaiverrettu. Ihan alueen päässä oli ruostunut rautainen aita, joka ylettyi hyvinkin miehen korkeudelle, portin repsottaessa yhden saranan varassa ja natistessa aavemaisesti. Valkoinen usva vahvisti aavemaista tunnelmaa kiertelemällä muistomerkkien juurella ja estäen Talimia näkemästä maahan. Epämääräinen aavistus alkoi muodostumaan Talimin päässä jostain, kun hän otti ensimmäisen askeleen kohti natisevaa porttia, pian askeleet muuttuivat juoksuksi aavistuksen kasvaessa koko ajan epämiellyttävämmäksi. Usvan riekaleet leikittelivät pois naisen jalkojen tieltä ilmavirran liikutellessa niitä, Talimin juostessa portille. ”Herranjumala!” Nainen voihkaisi kauhuissaan ja riuhtaisi portin tieltään juosten luultavasti sukuhaudoille tarkoitetulle alueelle. Siellä, noin metrin korkeudessa maanpinnasta roikkuivat Feenix ja Shiva ilmeisesti tajuttomina rautaisissa kahleissa. Molempien kädet oli levitetty sivulle ja jalat sidottu kiinni päällekkäin ristiinnaulitsemisasentoon. Hiukset heillä roikkuivat sekaisina ja pölyisinä takkuina, mutta muuten kaksikko näytti vahingoittumattomalta.

Kirjoittajat: Lea Vestovuo (osat: 2) Mirva Vauhkonen (osat: 1, 3) Anna-Maria Hokkanen (osat: )