Dante’s Angels
Once Upon a Time in Japan
“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.”
Tahdotteko kuulla tarinan kolmesta naisesta, kolmesta naisesta, joille annettiin voima tuhota tai pelastaa? Kyseinen tarina alkoi jo kauan aikaa sitten, aikana, jolloin ajat olivat yhtä synkkiä kuin tähdetön taivas, aikana, jolloin kenenkään ei tarvinnut vastata teoistaan muille kuin itselleen. Tuo aika oli huonoa aikaa elää, turvatonta ja täynnä raakuutta, kauhua ja tuhoa, jokaisen yrittäessä hamuta valtaa itselleen kuka milläkin keinoilla. Minun osani tarinasta alkaa noina aikoina, mutta kenties todellinen taru on paljon vanhempaa perua, ehkä niin vanhaa etteivät jumalatkaan enää muista sitä, mistä ja milloin se alkoi. En tiedä, ehkä se on aina ollut, mutta sen tiedän, että se tulee aina olemaan. Yli aikojen, kunnes mitään muuta ei ole jäljellä kuin se.
Hän seisoi jyrkänteellä, vetäen sieraimiinsa palamisen hajua. Siniharmaat silmät katselivat ilmeettömästi alhaalla laaksossa tanssivia liekkejä, samalla kun kapeat huulet vääntyivät ilottomaan hymyyn. Punamustan, hohtavan katanan terällä kimalteli vasta vuodatettu veri ja savun sekainen tuuli sai mustat hakamat lepattamaan naisen jalkojen ympärillä. Tumman verenpunaiset hiukset leikittelivät ruskettuneilla kasvoilla, kätkien välillä näkyvistä yötä mustemman raidan, joka lähti murhaajan toiselta ohimolta. Jostain kaukaa erottui vielä hätäisiä kirkaisuja mutta nekin vaimennettiin nopeasti, edes pienen lapsen pelästynyt huuto ei saanut naisen kauniita kasvoja värähtämään ja sekin katkesi kuin leikaten. ”Työ on tehty.” Matala miesääni naurahti hiljaa, samalla kuin vahvat käsivarret kietoutuivat naisen kapean uuman ympärille. ”Kuten aina.” Nainen vastasi, irrottautuen miehen otteesta, pyyhkäisten sitten mukanaan kantamaan liinaan katanan terän kirkkaaksi, kunnes siitä pystyi erottamaan tulen punertavan hehkun. Hetken aikaa naisen sinertävät silmät erottuivat kauniin aseen terän pinnasta, kunnes sen omistaja pisti yhdellä sulavalla ja nopealla liikkeellä katanansa vyötärölleen kiinnitettyyn tuppeen. ”Et kuulosta innostuneelta, Houou.” Miesääni lausui kehräävästi, samalla kun vinot silmät katselivat naisen hahmoa, joka kuvastui kuin itse paholainen vasten palavan kylän hehkua. ”Tappamisesta ei jaksa innostua pitkään.” Houou kääntyi kohti miestä. ”Kaduttaako?” Miehen käsivarsi kohosi ja poimi esiin tuon mustan suortuvan naisen hiuksien seasta, kietoen sen hoikkien sormiensa ympärille, tällä kertaa nainen ei vetäytynyt pois. ”Siviilien tappaminen ei ole kovin vaativaa ja siihen kyllästyy pian.” Nainen tuhahti ja käänsi katseensa mittelemään laaksossa palavaa kylää. Hän oli illan pimettyä hiipinyt tuohon kylää, soluttautunut sinne ja etsinyt vaaditut esineet ja tappanut niiden kantajat, jonka jälkeen hän oli mennyt kylän ruutivaraston luokse ja sytyttänyt sen palamaan merkiksi, että Mustan Skorpionin oli aika hyökätä. Ennen kuin aamu koittaisi, olisi kylästä jäljellä pelkkää tuhkaa eikä yhtäkään asukasta olisi hengissä. Siitä huolehtisivat Mustan Skorpionin palkkaamat maantierosvot. 1
”Haluat jotain haastavampaa?” Mies naurahti, asettaen toisen kätensä naisen leuan alle ja käänsi tämän kasvot takaisin itseään kohti. ”Eikö jokainen meistä halua, Ryuujin?” Hououn silmät porautuivat miehen vinoihin, mustiin silmiin, joista ei heijastunut sen enempää tunteita kuin naisenkaan silmistä. Eivät he toisiaan rakastaneet, kumpikaan eivät sallisi itselleen sellaisia turhanpäiväisyyksiä. Sängyn he kyllä voisivat jakaa, mutteivät koskaan tunteitaan. Ryuujinin kasvoille kohosi samanlainen, iloton virne kuin naisellakin oli aikaisemmin ollut, samalla kun hän asetti suortuvalla leikitellen kätensä naisen niskaan painaen tämän päätä kasvojaan kohti, suudellen naista. Hououn silmät sulkeutuivat hänen tuntiessa miehen huulien kosketuksen, mutta jokin vaisto varoitti häntä, kenties se oli hiljainen kankaan kahahdus, tai väärällä tavalla liikahtava oksa, kenties se oli vaivihkainen kivien sorina taikka tuulahduksen tuoma haju, mutta ennen kuin silmät ehtivät painua kiinni kokonaan, ne rävähtivät auki ja nainen heittäytyi rajusti taaksepäin. ”Kavallat minut suudelmalla, Ryuujin?” Houou sihahti ja samalla kuului matala vongahdus, jonka seurauksena naisen käsiin ilmestyi tuo punamusta katana ja pitkän nuolen kaksi puolikasta putosi kalahtaen soraiseen maahan. Niin kevyitä olivat puolikkaat, että tuuli nappasi ne pian mukaansa, saaden ne tanssimaan ilmassa. Siniharmaat silmät seurasivat nuolen puolikkaiden tanssia ilmassa, kunnes ne kääntyivät jälleen tumman puhuvaan hahmoon edessään, jonka käsiin oli myös ilmestynyt katana. Heikosti sinertävässä terässä näkyi syövytetty lohikäärmeen pitkä hahmo, joka näytti heikossa tähtien kajossa kiemurtelevan. Täsmälleen samalla kohdalla naisen katanassa, oli pitkäpyrstöinen Phoenix-linnun kuva syövytettynä terään, palavan kylän hehkussa linnun hahmo näytti levittelevän siipiään. Molemmat kaiverrukset näyttivät elävän omaa elämäänsä, kuin odottaen kohtaamistaan. Kenties niin olikin, legendaarinen takojamestari oli käyttänyt 12 kuukautta miekkaparin tekemiseen, ammentaen niihin kaikki vuosikymmeninään opitut taidot ja tiedot, ammentaen niihin osan itsestään, jotta miekoillakin olisi sielut, käyttäen jo unohdettuja tekniikoita niiden takomiseen ja viimeistelyyn. Nuo miekat olivat olleet miehen viimeinen teko, teko, josta hänet muistettaisiin tai unohdettaisiin. Ne olivat kuin jin ja yang, vastakohdat, jotka rakastivat toisiaan vihassaan, kuten kantajansakin. Miekkojen kohtalo oli sidottu toisiinsa katkeamattomilla siteillä, kuten niiden kantajiensakin. ”Ei mitään henkilökohtaista, rakastettuni.” Kaksikko katseli toisiaan tuulen repiessä heidän hakamiensa kangasta, taustalla erottui vielä vaimea tulen pauhaaminen mutta kuolevien kirkaisut olivat jo vaienneet. Nuolen ampunutta henkilöä ei näkynyt missään, kenties sen ei olllut tarkoitus tappaa, kenties Ryuujin tahtoi itse surmata liittolaisensa sekä rakastajattarensa. ”Ei tietenkään. Meillä ei koskaan ole ollut mitään henkilökohtaista. Vain tarve ja keino, ei muuta.” Houou vastasi hetken kuluttua, ottaen sivuaskeleen, pois jyrkänteen reunalta. ”Tiesin että ymmärtäisit.” Ryuujin naurahti ja lähti syöksymään kohti naista. Korvia huumaava kirskahdus halkoi ilmaa kaksoismiekkojen iskiessä ensimmäistä kertaa yhteen. Tuuli tuntui yltyvän humisemaan kovempaa kuin innostuneena kohtaamisesta, jota varten miekat oli luotu. Ei ollut yhtä ilman kahta, ei veljeyttä ilman verta. Kumpikaan ei enää noiden lauseiden jälkeen puhunut mitään, he keskittyivät täysin taisteluun, olihan kyse jommankumman hengestä.
Tuota taistelua jatkui aamunkoittoon saakka, olihan kumpikin varttunut miekan kanssa. Kumpikin heistä oli elänyt elämänsä taistelemalla ja kumpikin heistä oli tappanut ilman omantunnon tuskia, eikä kumpikaan halunnut luovuttaa. Mutta Ryuujin tiesi miekan voiman, hän oli selvittänyt asioita ottamalla yhteyttä erääseen äärettömän viisaaseen mutta kylmään velhottareen, joka oli kertonut hänelle, miksi miekat olivat erikoisia. Koko sinä aikana, kun hän oli matkustanut yhdessä Hououn kanssa, ei mies ollut paljastanut salaisuutta. 2
”Tiesin ettei tästä tulisi helppoa, Inuwashini.” Ryuujin hymyili, kun katanat olivat jälleen ottaneet yhteen. Ristikkäiset terät heijastivat kilpaa auringon punerruksen ensisäteitä, siniharmaiden silmien kohdatessa yötäkin mustemmat tähdet miehen silmissä. ”Ja silti aloitit sen?” Hououn hymy vastasi ivan täyteisenä. ”Aika päättää tämä.” Ryuujin lausahti, kierähtäen nopeasti ympäri, potkaisten naisen suojaamattomaan vatsaan niin voimakkaasti, että nainen heilahti rajusti taaksepäin. Siniharmaat silmät siristyivät hetkeksi, ainoana merkkinä kivusta, jonka täytyi olla suunnaton. ”Taistelun säännöt taisivat muuttua?” Nainen sylkäisi verta maahan, pyyhkäisten sen jäljet sitten huuliltaan. Katse ei hetkeksikään irronnut miehestä. ”Et uskokaan kuinka paljon.” Ryuujin hymy leveni irvistykseksi, joka sai yleensä vastustajan kuoleman kauhun valtaan, mutta Houou vain naurahti irveelle. Ottaessaan muutaman nopean ja huomaamattoman askeleen kohti miestä, kuin leijuisi, hänen aistinsa erotti jotain. Jotain samaa kuin aikaisemmin, kun nuoli oli kohdistettu kohti hänen kaulaansa mutta siltikin jotain erilaista, vaarallisempaa ja synkempää, lähestulkoon pahaa. Se sai naisen jäykistymään paikoilleen katsellen miestä tarkkaavaisesti, tämä näytti mumisevan jotain. Kieli oli karkeaa ja vastenmielistä, jotain sellaista mitä ei pitäisi olla enää olemassa. Samalla kun mies puhui, alkoi tämän miekka hohtaa kelmeää, kuolemankaltaista valoa, joka sai naisen kädessä olevan miekan kuumemaan äkkiä. Voihkaisten hänen otteensa kirposi katanan kädensijasta, joka oli tuntunut aikaisemmin niin turvalliselta. Nopeasti hän kuitenkin laskeutui alas tarttumaan katanan kädensijaan, se tuntui polttavan kylmältä hänen kädessään ja terä hohteli tuota samaa oudon kelmeää valoa, mutta se ei vaikuttanut niin kuolemankaltaiselta kuin miehen miekan terä. Silmäkulmastaan nainen havaitsi tummanpuhuvan varjon kohoavan siellä missä Ryuujin oli seisonut ja hän sai varmuuden jostakin, mitä ei pitäisi sallia tapahtuvan. ”Ryuujin!” Houou kirkaisi, yrittäen kohota pystyyn mutta toisen miekan sielu, kuoleman varjo, joka oli vangittu miekkaan sitä luotaessa, pakotti naisen pysymään maassa, pakottaen tämän katselemaan kuinka Ryuuji ahneudessaan kutsui maan ja kuoleman voimaa. Viimein mies sai kutsuttua tarvitsemansa voiman ja hän keskitti katseensa maassa olevaan naiseen lähestyen tätä vakain, äänettömin askelin. Katana oli edelleen hänen kädessään, hehkuen purppuranpunaisin liekein, jotka nuolivat maanruskeaksi muuttunutta terää. ”Hyvästi palkkasoturini.” Mies sanoi hiljaisella äänellä ja kohotti miekkansa kohti maassa makaavaa naista, iskien sen sitten naisen ruumiin lävitse. Houou ei kyennyt edes väistämään, miekan voiman elementti, maa, oli lukinnut hänet paikoilleen. Mutta Ryuuji ei ollut huomannut, että nainen oli saanut kätensä oman miekkansa ympärille ja sai juuri sen verran jostain voimaa, että heilautti miekkaa kohti miehen kasvoja. ”Kirottu olkoon miekkasi ja kirottu olkoon kuolemasi Karasuhebi!” Nainen sähähti purskauttaen veristä vaahtoa suustaan katsoen voitonriemuisesti miehen kasvoja, tämän parahtaessa ja iskiessä kätensä toiselle silmälleen. Voimaa naisen iskussa ei ollut, mutta voimaa ei katana ollut vaatinutkaan. Raivoavan tulen voimalla se viilsi miestä kasvoihin, aiheuttaen pitkän haavan tämän kasvoihin. Alkaen leuan oikealta puolelta ja jatkuen oikean silmän ylitse ja kunnes päättyi oikealle otsalohkolle, aiheuttaen punaisen, palovamman kaltaisen arven miehen kasvoille. Sokeana raivosta, mies repäisi katanan naisen hervottomaksi muuttuneesta kädestä, vaikka sen kädensija polttikin ikuisen merkin hänen käteensä. ”Olkoon sinun kuolemasi sitä myös.” Mies sähähti ja potkaisi naisen ruumiin alas kalliolta, vierimään kohti tuhoamansa kylän raunioihin.
3
Repien itsensä teräviin kiviin, Houou kieri alas kalliolta, näkemättä kuinka toinen hahmo liukui äänettömästi Ryuujin viereen. Mikäli elämä olisi vielä sykkinyt naissamurain, joka oli kunniansa vaihtanut ahneuteen, sisällä, hän olisi tuntenut jälleen tuon jonkin, joka oli varoittanut häntä nuolesta. Jonkin nimeämättömän voiman, kenties jopa kohtalon ja sallimuksen, joka sitoisi hänet murtumattomilla kahleilla tuohon salamurhaajaan.
”Missä on palkkioni?” Pehmeä naisääni sai Ryuuijin kääntämään katseensa pois jyrkänteen reunalta, jonne oli lähettänyt Hououn kierimään. Muutamia kivenmurikoita kieriskeli vielä rinnettä pitkin, mutta hiekkapöly oli alkanut jo laskeutumaan ja osan oli läpi yön jatkunut tuuli vienyt mukanaan. Mustat silmät kääntyivät vieressään olevaa, sinertäviin huntuihin päästä kasvoihin peittynyttä, salamurhaaja katsomaan. Minkäänlaisia piirteitä ei näkynyt noiden huntujen lävitse, vain vihreät ja kovat silmät katselivat niiden raosta miestä. Pitkä jousi, jolla Hououn murhaamaan lähetetty nuoli oli ammuttu, oli sidottu naisen selkään. ”Nuolesi ei tappanut.” ”Se taas ei ole minun vikani.” Nainen naurahti huvittuneesti, vilkaisten sitten jyrkännettä kääntyen sitten kuolleen naisen katanaan miehen kädessä. Sen hehku oli vaimentunut vaimentumistaan, mutta siinä kyti vielä pienoinen kajo kuin vastaamaan miehen katanan hehkuun, joka sekin oli vaimentunut, mutta oli silti voimakkaampi kuin tulimiekan. ”Hän onnistui väistämään ja tuhoamaan nuoleni.” Vihreäsilmäinen nainen jatkoi, eikä äänestä kuulunut minkäänlaista hämmästystä tapahtunutta kohtaan. Kenties nainen ei tahtonut myöntää edes itselleen, että jotain oli tapahtunut, kun hän oli lähettänyt tappavan nuolen kohti suojaamatonta kurkkua. Jotain, josta hän oli arvannut toisen naisen kykenevän väistämään nuolen ja katkaisemaan sen lennon. ”Sinun nuolesi piti olla väistämätön.” Ryuujin sanoi kylmästi, välittämättä näköjään siitä, että hänen lähellään oleva nainen oli eräs vaarallisimmista henkilöistä koko maailmassa. Säälimätön ja tunnekylmä tappaja, joka nautti saadessaan lisätä jälleen uuden nimen uhriluetteloonsa. ”Sinun harhautuksesi piti olla pettämätön.” Nainen vastasi yhtä kylmästi, antaen hienoisen halveksunnan kuultaa äänestään läpi. Eivätkö miehet koskaan oppisi, ettei maailma pyöri yksinomaan heidän ympärillään? ”Mutta nuoli, josta minulle lupasit maksaa, on ammuttu.” Vihreäsilmäinen nainen sanoi tyynesti, kertoen olemuksellaan miehelle, että tämän olisi maksettava tehdystä työstä palkka. ”Mutta se ei surmannut. 150 kultarahaa, yli puolet siitä mitä lupasin sinulle.” Mies kaivoi esiin nahkapussin, tarkoituksenaan heittää se naisen jalkojen juureen, mutta lähes heti kun nahkapussi irtosi miehen kädestä, oli salamurhaaja jo napannut sen silmää nopeammalla liikkeellä käteensä. ”Tällä kertaa niin. Mutta muista, samurai, minua ei petetä niin kuin häntä.” Nainen sujautti nopeasti pussin harsojensa kätköön ja nyökkäsi kohti vuorenrinnettä. Vihreät silmät palasivat vielä kerran mustatukkaiseen samuraihin, ennen kuin pehmeän kahahduksen saatteessa nainen katosi rinnettä ympäröiviin metsiin, jatkaen omaa matkaansa, joka olisi vasta alussa.
Kenties ihmettelet, miksei salamurhaaja tehnyt loppua Ryuujinista, vaikka tämä maksoi vain osan sovitusta palkasta. Turha kuvitella, että naisen mieleen olisi mahtunut oikeudenmukaisuus palkasta, voi ei. Syy oli paljon yksinkertaisempi. Hän oli nähnyt mitä maamiekka teki ja hän aavisti, kuten Houounkin oli aavistanut, sen voiman olevan paljon suurempi kuin mies koskaan saisi tietää. Eikä salamurhaaja ollut niin typerä, että olisi alkanut tuota voimaa uhmaamaan. Miekka oli valinnut kantajansa, kuten myös tulimiekka, vaikka 4
sen hehku hiipuikin kylmällä maalla tehdystä petoksesta, mutta se hehkui silti. Kelmeästi, heikosti, lähes ihmissilmällä erottamattomasti, mutta se eli. Miksikö? Se selviäisi kyllä aikanaan, kun pääsen jatkamaan tarinaani. Sen saisi myös aikanaan selville Ryuujin, joka noukki mukaansa tuon vaimeasti loimuavan miekan kuvitellen pystyvänsä yhdistämään tulimiekan sekä maamiekan voiman yhden käskyläisen alle.
Salaperäistä salamurhaajaa hän ei enää nähnyt, heidän kohtaamisellaan oli ollut vain pieni merkitys tulevissa tapahtumissa, jotka olivat vasta alussa.
- THE END -
Kirjoittaja: Mirva Vauhkonen
5