Dante’s Angels
The Maiden of Light and the Song of the Ring
“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.” Tiny Tales About Loneliness, Tarina I The future
Kaikki tiesivät legendan ikuisesti palavasta liekistä, jonka sanottiin lepäävän Rauhan palatsissa vuorilaakson keskellä. Itämainen temppeli sijaitsi keskellä kaunista viidakkomaisemaa ja sen seiniä oli kasvillisuus kunnioittavasti alkanut koristaa. Aukealla sisäpihalla putousten sorina ja pieni lampi pysyivät Ikuisuuden Soihdun avulla lämpiminä. Se leijui lammen keskellä pilaripöydän päällä jonkin näkymättömän voiman avulla. Naispatsaan näköinen soihtu oli tehty metallista ja puusta. Sen kasvot näyttivät kauniilta, mutta yksinäisiltä. Soihdun liekki sen sijaan tuntui palavan elämääkin kovemmalla liekillä ja tunteella. Viininpunaiset verhot leijuivat kuin myrskyä edeltävänä aikana ja parvekkeiden ympäröimä kirsikkapuinen ja marmorinen huone tuntui odottavan jotain.
Pienen särön, oli kumminkin aika arkkuun tähän tehnyt. Sydämen kohdalle, josta halkeamat olivat lähteneet etenemään ja nyt sisäpihan keskellä pystyi kuulemaan heikon kaiun, ritinän. Näkyikö naisessa liikettä? Liikkuivatko uinujan silmäripset ja kurtistuiko hänen silkkinen sileä otsansa ajan hukkaamana sekuntina? Oudot olivat ajat, kun raotti neito silmiään ja reväytti ne hämmähdyksestä auki. Hän huusi metallin sisällä, joka ympäri huonetta räjähti naisen astuessa pehmein askelin metallisen kuoren läpi. Soihdun palat lensivät liekin ohi ja ympärille lampeen, tuulauttaen tuliset hiuksensa villisti hulmuten eteenpäin. Liekki laskeutui lätäköksi maahan, josta lintu lentävä muokkautuu ja lopulta neitsyeksi muuttuu. Nukkujan maagisessa asussa tuntuivat liekit loimuavan ruskan lailla ja panssari ympäröi osittain vaatteen. Hiukset liekkeinä löivät taivasta kohti ja ympäröivät verhot syttyivät palamaan tuomion lailla. Lampi laavaksi muuttui, kun vankina ollut kätensä kattoa kohti nosti ja kaksi kotkaa singahti kirkuen taivaalle. Aurinko tuntui posahtavan äärimmilleen ajautuneena ja soturitar antoi kotkien laskeutua käsivarsilleen ja hoivasi niitä. Askelin hitain hän lähti palatsin etuovea kohti ja lattia muuttui laavapuroksi naisen jalkojen alla. Kädet vielä levitettyinä olivat, joissa kotkat vartioivat emäntäänsä. Vaaleansiniset silmät tulta eivät kaihtaneet, vaan julman yhteiskuvan niistä nostatti. Ulko-ovella kotkat lentoon pyrähtivät ja nainen tuliseksi palloksi muuttui. Seudun yksinäisyys sai hänet etsimään parempaa huomista. Maailmojen valloittaja Fera Lie Punainen, halusi vain olla ihmisten parissa. 1
Toisaalla unohdettu japanilaisessa talossaan dojoa piti, mutta jokin vielä puuttui. Ihmisiä hän paljon tunsi, mutta he eivät täyttäneet yksinäisyyttä. Opettaja seurasi oppilaidensa liikettä ja sai iloa komentamalla jotkut punnertamaan. Tatami tärisi juoksu ja liike askelista, ja huudot kaikuivat kukkivien kirsikkapuiden täyttämässä maisemassa. Kaksi kotkaa vartioivat hiljaisina taloa kuin patsaat, mutta silmistä näki niiden elämän. Feran käskyt roikkuvat kääröinä seinällä, kun nuntsakuiden ja muiden aseiden opetus salissa alkaa. Opettaja näyttää omalla tyylillään esimerkkiä, vaikka lyökin itseään muutaman kerran. Itämaiset oppilaat kunnioittavat kuitenkin tulista mestariaan, sillä taitoa häneltä ei puutu ja ympäristön luonto muuttui elinvoimaiseksi ja kauniiksi, hänen kulkurinsa saavuttua eräänä päivänä kaupunkiin. Treenit olivat ohi ja loppuvenyttelyt tuntuivat jokaisen lihaksissa. He kumarsivat toisilleen ja Fera huokaisi viimeisenkin oppilaan lähdettyä. Hän pyyhki kasvojaan ja lennätti tulipallon kädestään sytyttäen dojon kynttilät palamaan. Nainen tuntui leijuvan huoneen ovelle ja katsoi auringonlaskua mäkien yllä. Outo tuulahdus sammutti kynttilät ja saivat katsojan siristelemään silmiään. Aurinkoa vasten piirtyi tutun miehen hahmo nojaamassa sisäpihan kirsikkapuuhun. Runko näytti kietoutuvan miehen suojaksi. Naisen ilme kirkastui ja hän näki kahden muun hahmon kurkistavan puun takaa. Toinen loisti vihreää ja toinen violettia valoa. ”En ole enää yksin”, Fera sanoi katsoen taivaalle ja kaksi kotkaa lennähti kiertelemään naisen ylle.
- To be continued -
2
Dante’s Angels
Flame of Fury And the Lady of Chaos
“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.” Tiny Tales About Loneliness, Tarina II The future
Kaikki tiesivät legendan ikuisesti palavasta liekistä, jonka sanottiin lepäävän Rauhan palatsissa vuorilaakson keskellä. Itämainen temppeli sijaitsi keskellä kaunista viidakkomaisemaa ja sen seiniä oli kasvillisuus kunnioittavasti alkanut koristaa. Aukealla sisäpihalla putousten sorina ja pieni lampi pysyivät Ikuisuuden Soihdun avulla lämpiminä. Se leijui lammen keskellä pilaripöydän päällä jonkin näkymättömän voiman avulla. Naispatsaan näköinen soihtu oli tehty metallista ja puusta. Sen kasvot näyttivät kauniilta, mutta yksinäisiltä. Soihdun liekki sen sijaan tuntui palavan elämääkin kovemmalla liekillä ja tunteella. Viininpunaiset verhot leijuivat kuin myrskyä edeltävänä aikana ja parvekkeiden ympäröimä kirsikkapuinen ja marmorinen huone tuntui odottavan jotain.
Pienen särön, oli kumminkin aika arkkuun tähän tehnyt. Sydämen kohdalle, josta halkeamat olivat lähteneet etenemään ja nyt sisäpihan keskellä pystyi kuulemaan heikon kaiun, ritinän. Näkyikö naisessa liikettä? Liikkuivatko uinujan silmäripset ja kurtistuiko hänen silkkinen sileä otsansa ajan hukkaamana sekuntina? Oudot olivat ajat, kun raotti neito silmiään ja reväytti ne hämmähdyksestä auki. Hän huusi metallin sisällä, joka ympäri huonetta räjähti naisen astuessa pehmein askelin metallisen kuoren läpi. Soihdun palat lensivät liekin ohi ja ympärille lampeen, tuulauttaen tuliset hiuksensa villisti hulmuten eteenpäin. Liekki laskeutui lätäköksi maahan, josta lintu lentävä muokkautuu ja lopulta neitsyeksi muuttuu. Nukkujan maagisessa asussa tuntuivat liekit loimuavan ruskan lailla ja panssari ympäröi osittain vaatteen. Hiukset liekkeinä löivät taivasta kohti ja ympäröivät verhot syttyivät palamaan tuomion lailla. Lampi laavaksi muuttui, kun vankina ollut kätensä kattoa kohti nosti ja kaksi kotkaa singahti kirkuen taivaalle. Aurinko tuntui posahtavan äärimmilleen ajautuneena ja soturitar antoi kotkien laskeutua käsivarsilleen ja hoivasi niitä. Askelin hitain hän lähti palatsin etuovea kohti ja lattia muuttui laavapuroksi naisen jalkojen alla. Kädet vielä levitettyinä olivat, joissa kotkat vartioivat emäntäänsä. Vaaleansiniset silmät tulta eivät kaihtaneet, vaan julman yhteiskuvan niistä nostatti. Ulko-ovella kotkat lentoon pyrähtivät ja nainen tuliseksi palloksi muuttui. Seudun yksinäisyys sai hänet etsimään parempaa huomista. Maailmojen valloittaja Fera Lie Punainen, halusi vain olla ihmisten parissa. 3
Toisaalla unohdettu japanilaisessa talossaan dojoa piti, mutta jokin vielä puuttui. Ihmisiä hän paljon tunsi, mutta he eivät täyttäneet yksinäisyyttä. Opettaja seurasi oppilaidensa liikettä ja sai iloa komentamalla jotkut punnertamaan. Tatami tärisi juoksu ja liike askelista, ja huudot kaikuivat kukkivien kirsikkapuiden täyttämässä maisemassa. Kaksi kotkaa vartioivat hiljaisina taloa kuin patsaat, mutta silmistä näki niiden elämän. Feran käskyt roikkuvat kääröinä seinällä, kun nuntsakuiden ja muiden aseiden opetus salissa alkaa. Opettaja näyttää omalla tyylillään esimerkkiä, vaikka lyökin itseään muutaman kerran. Itämaiset oppilaat kunnioittavat kuitenkin tulista mestariaan, sillä taitoa häneltä ei puutu ja ympäristön luonto muuttui elinvoimaiseksi ja kauniiksi, hänen kulkurinsa saavuttua eräänä päivänä kaupunkiin. Treenit olivat ohi ja loppuvenyttelyt tuntuivat jokaisen lihaksissa. He kumarsivat toisilleen ja Fera huokaisi viimeisenkin oppilaan lähdettyä. Hän pyyhki kasvojaan ja lennätti tulipallon kädestään sytyttäen dojon kynttilät palamaan. Nainen tuntui leijuvan huoneen ovelle ja katsoi auringonlaskua mäkien yllä. Outo tuulahdus sammutti kynttilät ja saivat katsojan siristelemään silmiään. Aurinkoa vasten piirtyi tutun miehen hahmo nojaamassa sisäpihan kirsikkapuuhun. Runko näytti kietoutuvan miehen suojaksi. Naisen ilme kirkastui ja hän näki kahden muun hahmon kurkistavan puun takaa. Toinen loisti vihreää ja toinen violettia valoa. ”En ole enää yksin”, Fera sanoi katsoen taivaalle ja kaksi kotkaa lennähti kiertelemään naisen ylle.
- To Be Continued -
4
Dante’s Angels
Sleeping Beauty of Crystal And Ice
“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.” Tiny Tales About Loneliness, Tarina III The future
Holvin keskellä lepäävän lammen pinta kimalteli sateenkaaren väreissä. Siihen osui katon aukosta tulevat kirkkaat auringonsäteet. Vesi heijasti luolan kristallisiin jääseiniin ja lumeen värikkäitä prismoja ja sai ne sädehtimään maagisia valotansseja. Katon hopeiset jäätähtikiteet kimaltelivat mystisesti kuin oikeat taivaankappaleet. Jonkin taian ansiosta, keskustan lammen vesi ei ollut jäässä, vaan se oli kirkasta ja puhdasta kuin kyynel. Jättikultakalat kiertelivät sen matalassa vedessä päästäen pieniä ilmakuplia aika ajoin pintaan. Holvin pohjoisimmalla takaseinällä oli kristallinen rappuskoroke, jota ympäröi valkoiset marmoriset pylväät. Niiden keskellä kohosi taivasta kohti jäinen tammi ja sen sisällä nukkui pystyasennossa kaunis sinertäväihoinen nainen. Hänen kätensä lepäsivät rukousasennossa rinnan päällä ja hiukset kiemurtelivat kuin elävänä kehyksenä nukkujan pään ympärillä. Ihonmyötäinen kristallihaarniskahame laskeutui uumaa pitkin kuin antiikin patsaissa konsanaan.
Pienen särön, oli kumminkin aika arkkuun tähän tehnyt. Sydämen kohdalle, josta halkeamat olivat lähteneet etenemään ja nyt luolassa pystyi kuulemaan heikon kaiun, ritinän. Näkyikö naisessa liikettä? Liikkuivatko uinujan silmäripset ja kurtistuiko hänen silkkinen sileä otsansa ajan hukkaamana sekuntina? Oudot olivat ajat, kun raotti neito silmiään ja reväytti ne hämmähdyksestä auki. Hän huusi jään sisällä, joka ympäri huonetta räjähti naisen astuessa pehmein askelin pinnan läpi. Kristalliset jäähileet lensivät kävelijän ohi ja ympärille, tuulauttaen hänen hiuksensa villisti hulmuten eteenpäin. Naisen hame oli myös alkanut elämään ja se oli läpinäkyvä valontaitto magiaa käyttäen. Keskitalven valkoinen lumisade tuntui leijuvan kankaassa. Jäinen lehtikruunu kasvoi hänen kasvojansa reunustamaan ja kätensä heilautuksella kaksi valkoista sutta ilmestyivät hänen vierilleen ulvomaan kuuta. Pedoilla olivat vaaleansiniset sieluun katsovat silmät. Hän oli Shia Lian Valkoinen, joka tuntui kävellessään leijuvan eteenpäin jäädyttäen lammen pinnan jalkojensa kosketuksella ja huurruttaen härmään hengityksellään ympäristön. Rauhallinen lumisade leijui kylmälle lattialle vangitun huokaukset kuullessaan. Shia kyykistyi aloillaan ja paijasi luotettavia kumppaneitaan, niiden vinkaistessa emäntänsä surulle. Aika oli kadottanut hänet ja tuho korjannut hänen rakkaansa. Epäröivin katsein kulki sankarittaremme kristallisten vartio leijoniensa ohi kohti luolan suuaukkoa. Niiden mustanpuhuvat latinalaiset sanat ”Kuolema ja ikuisuus” jäivät taakse tarpojan. 5
Ulkona odotti kuolema häntä. Kylmyyden kosketus ja lumipeite. Ei elämää silmänkantamattomiin asti. Jäätävä viima tuulen, jopa hänen iholleen. Huoli kasvoi ja kukoisti Shian sisällä. Missä oli hänen kotinsa? Teleporttasi itsensä uudella kyvyllään sen portaille. Rakennus ja kaikki sen ympärillä olivat lumen peitossa. Ihmiset jäätyneet teille ja kaduille. Kesäinen luonto jäätynyt niille sijoilleen. Ei lehdet puissa humisseet tuulessa. Ei ruohonkorsi huurteessaan heilunut maassa. Oli eläimet jäätyneet kuolonkankeina paikalleen ja valot kaikonneet talojen ikkunoista. Kun hänet vangittiin, niin maailma jäätyi. Hänen toimestaan, mutta ei haluamana, sillä kukaan ei valjastanut kylmyyden voimaa eikä taivuttanut sitä tahtoonsa, kun nainen jäähän upposi, sulautui. Kyyneleet tippuivat ja jäätyivät kiteiksi. Hän siirsi itsensä ainoaan maapallon lämpimään paikkaan mitä mielessään näki. Kaukaisen metsän keskelle, jossa linnut lauloivat ja puiden suojassa monet sienilajit kukoistivat. Näin yksinäinen hameenhelmansa nosti ja luonnon antimia siihen keräsi. Alkoi hän jopa hyräilemään lapsuutensa mieli kappaletta, josta toivo paistoi. ”Vielä toivo elää”, hän virkkoi ja käänsi katseensa lämpimän tuulahduksen mukana metsän siimekseen. Ensimmäiseksi hän varjoissa ryhdikkään miehen ääriviivat näki ja sen takana vihreätä ja punaista valoa hohtavat naisten hahmot. Näin, naisen suupielet nousivat siroon hymyyn, hänen istuessaan maassa, suuri sienisaalis sylissään. Toinen susista yritti leikkisästi perhosta napata ja toinen emäntäänsä vahti nukkuen toinen silmä ummessa.
- THE END -
Kirjoittaja: Lea Vestovuo
6