DA_Venetsia

Kauan sitten unohdettu tarina kertoo, kuinka useita aikoja sitten eli kiihkeä sekä ahnas ruhtinas, joka oli menettänyt sydämensä kauniille nuorelle neidolle, joka kantoi nimeä Tamarieh. Niin suuri oli ruhtinaan halu ja rakkaus tuota neitoa kohtaan, että hän lupasi paholaiselle sisarensa puolisoksi, mikäli tämä soisi Tamarieh neidon hänelle ikuiseksi ajaksi. Paholainen suostui tähän, ja antoi ruhtinaalle yötäkin mustemman naamion, jonka kautta ruhtinas olisi kykenevä hallitsemaan aikaa. Ehtona oli ainoastaan se, ettei mies koskaan saisi ottaa naamiota kasvoiltaan.

Ja niin tapahtui, että ruhtinas otti norjan Tamarieh neidon itselleen vaimoksi, mutta neito ei koskaan saanut nähdä aviopuolisonsa kasvoja, sillä tämä piti kasvoillaan aina tuota mustaa naamiota.

Mutta aikaa myöten neidon uteliaisuus kasvoi, ja hän sai viettelyksellä ruhtinaan paljastamaan kasvonsa. Nähdessään miehensä riutuneet kasvot, karkasi tuo neito kauhuissaan miehensä luonta, kadoten ikuisiksi ajoiksi.

Dante’s Angels Time Is the Essence

“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.”

OSA 1 Venetsia, ikuisen romantiikan ja mystiikan tyyssija. Venetsia, joissa illalla gondolit lipuvat pitkin tyyntä vedenpintaa, Venetsia, jossa naamiot ovat arkipäivää. Venetsia, kanavien kaupunki. Venetsia, jossa fantasia muuttuu todeksi parina viikkona vuodessa, Naamiokarnevaalien aikaan.

Jossain tuolla, hämärän voittaessa päivän valon, lyhtyjen syttyessä, seisoo yksinäinen hahmo kauniissa huoneessa, tyynenä katsoen kuvansa heijastusta ikkunaan. Muutamia sanoja hahmo mutisi itsekseen, jotain mitä ei ollut tarkoitettu kenenkään elävän korville. Minkäänlaisia muita ääniä ei kuulunut, kadun kaikuja ikkunasta toki kuului, mutta hahmo ei välittänyt niistä mitään. Äänet eivät puhutelleet häntä.

Rapsahdus ovelta, hahmo jäykistyy hetkeksi kuuntelemaan toistuisiko tuo ääni. Mumisevia sanoja oven takaa… ”Talim! Etkö voi olla kohta jo valmis!!?”

2006 AD Helmikuun 3 Kello 18.30 Italia, Venetsia, Hotelli Columbina

”Talim... Me olemme odottaneet sinua jo ties, kuinka kauan. Edes sinulla ei voi mennä noin pitkään yhden karnevaali-illan takia...” Shiva koputti vaativasti oveen. He olivat Feenixin kanssa olleet jo tunnin ainakin valmiina ja Talimilla kesti aina vain. ”Kuvittele, meidän pitää osallistua kaikkiin karnevaali-iltoihin, niin kauan kunnes saamme selville missä Ikuisuuden Naamio on...” Feenix mutisi, nojaten seinään ja nyppien omasta naamiostaan höyheniä irti. ”Ja jos me joudumme odottamaan Talimia joka kerta näin pitkään...” Feenix värähti pelkästä ajatuksesta, ja koputti hänkin vaativasti oveen. ”Kyllä te voitte mennä, ei teidän minua tarvitse odottaa.” Kuului Talimin ärtynyt ääni oven takaa. ”Emme tietenkään mene, tulimme vasta eilen tänne eikä kukaan meistä osaa kulkea täällä vielä yksin.”

Shiva huokaisi, nostaen oman naamionsa viimein pois kasvoiltaan. Se ei ollut kovin painava, mutta sitäkin kuumempi... ”Men...” Feenix aloitti jälleen huutamaan oven läpi, kunnes hotellin käytävästä eräs ovi aukeni, ja oven raosta kurkisti harmaantuneen ja hyvin vihaisen tädin kasvot. Tämä papatti jotain italiaksi, kumpikaan heistä ei ymmärtänyt tädin kiihkeästä puhetulvasta mitään, mutta heiluva nyrkki puhui omaa kieltään siitä, mitä mieltä toinen oli käytävällä metelöivästä parista. ”Olemme hmnh. pahoillamme, neiti...” Shiva yritti saada jotain puheen vuoroa tulvan keskeltä, onnistumatta siinä kovin hyvin ainakaan. ”Me lupaamme pyhästi olla hiljempaa...” Shiva jatkoi epätoivoisesti, yrittäen hymyillä naiselle 1

mahdollisimman ystävällisesti. Hymy saikin jotain aikaan, mutta ei ehkä kuitenkaan toivottua tulosta. Vanha nainen hiljeni hyvin nopeasti, katsoen heitä silmät pyöreinä pelästyksestä, ja hävisi vielä nopeammin pois ovelta kuin oli ilmaantunut, pamauttaen sen kiinni. Kuului vielä varmuusketjunkin kolina, hänen pistäessä oven kunnolla lukkoon. ”Mitä ihmettä... Mitä sinä Shiva oikein teit?” Feenix naurahti, luoden huvittuneen katseen ystäväänsä, tämän vain virnistäessä pirullisesti. ”Jos et saa jotain hiljaiseksi hyvällä, pelottele se sellaiseksi. Shivasmi.”

Enempää kaksikko ei ehtinytkään jutella, kun Talimin huoneen ovi aukeni ja Talim astui esiin. ”No jo oli aikakin...” Shiva mutisi jotain, pistäen naamionsa takaisin päälleen. ”Älä valita, te olisitte voineet mennä. Ette te nyt hotellin aulaan kuitenkaan eksy...” ”Miltä minä näytän?” Talim jatkoi odottamatta vastausta huomautukselleen, hymyillen lepyttävästi Shivalle.

Talimilla oli päällään kiiltävä, valkoinen naamio, johon oli kultaisella kimalteella piirretty monimutkaisia kiemuroita otsaan, ja silmien ympärille. Naamion huulet olivat vaaleanvihreät ja glitterillä koristellut, keskelle otsaa oli naamioon upotettu vihreä kivi. Päässään hänellä oli kultaisesta kankaasta tehty, kultaisin paljetein koristeltu kruununnäköinen hattu, jota piti kiinni vaaleanvihreä, monikerroksinen harso, jonka päät Talim oli kietonut peittämään kaulaansa. Hänen pukunsa oli yksinkertaisen kaunis, hattuharson sävyistä vihreää satiinia oleva, kultaisilla punoksilla koristeltu. Uumalleen hän oli kietonut kultaista harsokangasta, joka oli koristeltu vihrein kivin. ”Tuo on aivan fantastinen puku Talim!” Shiva ihasteli korjaten hieman oman naamionsa asentoa, mutisten jotain sensuroitua sen takaa.

Shiva puolestaan oli valinnut kasvoilleen hopeisen naamion, joka ei ollut yhtä monimutkaisesti koristeltu kuin Talimin. Silmien kohdalle hän oli laittanut toisen, vain silmät peittävän, kultaisen naamion, joka oli täsmälleen samaa väriä kuin naamion huulet. Päässään hänellä oli korkea, tummansinisestä satiinista tehty, hieman Egyptiläisvaikutteinen päähine, jonka päästä laskeutui maahan asti monikerroksinen, vaaleansininen harsoputous. Shivan puku oli myös samaa kangasta kuin päähine, ja se oli koristeltu taidokkailla, mutkittelevilla hopeapunoksilla, joka antoi puvulle kauniin merellisen vaikutelman. Kaulassaan hänellä oli hopeinen harlekiinikaulus, ja kädessään hopeisen väriset hanskat. ”Se sopii sinulle todella hyvin.” Feenix jatkoi Shivan puheita, odottaen ilmiselvästi kiitosta omasta puvustaan. Hänen naamionsa oli heikosti kellertävä, oransseilla untuvilla ja kultaisilla paljeteilla koristeltu, silmäaukot olivat rajattu mustalla. Huulet naamiossa oli maalattu hehkuvan oranssiksi, samaksi väriksi, joka toistui Feenixin asussa. Päässään hänellä oli merirosvovaikutteinen, musta samettihattu, johon oli säästelemättä ommeltu kauniita, oranssin ja tumman punaisia sulkia. Hatun reunoista lähti hehkuvan oranssi samettikangas, joka kiinnittyi sen toiselle reunalle, peittäen näin kaiken leuan alapuolelta. Naisen puku oli samettia, ja leikattu muistuttamaan 1700 luvun naisien ratsastusasua, tosin siihen oli lisätty olkapäille muutamia kultaisia punoksia, joka myös kiersi helman reunan. Vyönään hänellä oli musta, monikerroksinen satiinikaistale, josta pilkisti sieltä täältä kellertäviä ja oransseja untuvia, joilla myös puvun kaula-aukko oli koristeltu. ”Kyllä vain, sinäkin näytät todella hurmaavalta tuossa höyhenpaljoudessasi.” Talim vastasi nauraen, huomatessaan ystävänsä ilmiselvästi odottavan sitä kommenttia. ”Sovitaanko, että me kaikki näytämme todella hurmaavilta ja niin päin pois.” Shiva ehdotti virnistäen, heidän lähtiessä kävelemään kohti karnevaali aluetta. ”Mitä me oikeastaan etsimme?” Talim kysyi, vaimentaen puheäänensä vian kahden ystävänsä korville kuultaviksi. Karnevaaleilla oli paljon ihmisiä ja vaikka kukaan kolmikkoa tuskin tuntisikaan naamioiden alta, oli parasta pitää silti matalaa profiilia. ”Ikuisuuden Naamiota. Sen sanotaan suovan haltialleen kyvyn ohjata aikaa, tai ainakin pysäyttää se tietyistä kohdista. Kerrotaan, että kerran, kauan sitten eli kaunis, nuori nainen, Tamarieh nimeltään. Eräs ruhtinas oli hyvin rakastunut naiseen ja tahtoi pitää tämän luonaan ikuisesti, joten hän teki sopimuksen paholaisen 2

kanssa. Paholainen lupasi hänelle kykyä kontrolloida aikaa, mikäli hän luovuttaisi sisarensa paholaisen morsiameksi.” ”Mies parka oli niin rakkautensa sokaisema, että lupasi tehdä tämän saadakseen viettää lopun maailman ajasta rakastettunsa kanssa. Niinpä pimeyden ruhtinas antoi hänelle naamion, se oli musta kuin yö itse. Jos mies pitäisi naamiota päällään, hän saisi määrätä aikaa. Mutta hänen ei pitäisi koskaan riisua sitä. Mies otti naamion vastaan ja meni riemuilla kosimaan kaunista Tamariehtä.” Shiva lopetti kertomuksensa nähdessään nopean liikkeen silmäkulmastaan. Hän käänsi katseensa siihen suuntaan, muttei nähnyt mitään erikoista. ”Niin? Miten tarina jatkui?” Feenix ja Talim hoputtivat Shivaa jatkamaan tarinaa, kolmikon kävellessä pitkin idyllistä pikkukujaa aukiolle, jolta karnevaalit alkaisivat. ”Niin, siis mies sai naamion ja kuvitteli elämänsä onnen koittavan. Hän nai Tamariehin naamio kasvoillaan, joten nainen ei koskaan saanut nähdä aviopuolisonsa kasvoja. Mutta kun aika kului, Tamarieh alkoi tulemaan uteliaaksi. Hän oli ollut miehen kanssa naimisissa jo monia vuosikymmeniä, eikä koskaan saanut nähdä tämän kasvoja. Useiden anelujen jälkeen, mies lopulta suostui näyttämään kasvonsa naiselle.

Mitäpä siitä, jos hän ottaisi naamion pois joskus, voisihan hän laittaa sen takaisin päälleen. Ei muutama minuutti mitään haitannut...

Mutta kuten aina, tässäkään tarinassa kaikki ei ollut siltä miltä näyttää. Paholainen ei ollut kertonut miehelle, että vaikka tämä pitäisikin naamiota ja pystyi hallitsemaan aikaa sen läpi, hän ei voinut estää itseään vanhentumasta. Kun Tamarieh näki miehensä ja tämän raihnaiset kasvot, hän meni suunniltaan ja pakeni aviomiehensä luota. On monia versioita siitä, mitä miehelle ja naamiolle tapahtui. Yhden mukaan mies elää edelleen naamion kanssa, etsien Tamariehtä. Toisen mukaan mies taas viskasi pettymyksessään naamion linnansa ikkunasta. Jotkut taas väittävät Tamariehin varastaneen naamion itselleen.” ”Elii... mitä me siis teemme täällä?..” Talim kysyi hieman ymmällään naamionsa sisällä. ”Etsimme naamiota tietenkin.” Shiva vastasi itsestään selvällä äänellä. ”Aa-hah...” Talim sanoi kuivalla äänellä, etsiä nyt jotain taruesinettä... ”Kuulkaas ystäväni... Niin mielenkiintoinen kuin tämä aihe onkin, meidän olisi syytä pitää kiirettä. Avajaiset alkavat parinkymmenen minuutin kuluttua.” Feenix keskeytti, nyökäten kohti suurta kelloa, joka läheni uhkaavasti seitsemää…

3

OSA 2 2006 AD Helmikuun 3 Kello 18.30 Italia, Venetsia, Hotelli Columbina

Lyhdyt olivat jo alkaneet syttyä ja korkea kellotorni kumisi 19.00 lyöntejä, kolmikon viimein saapuessa juhlahumuun. Koko aukio oli valaistu kauniisti eri värisillä lyhdyillä, jotka loivat erilaisten naamioiden ylle mystistä tuntua, tuntui kuin he olisivat astuneet aivan toiseen todellisuuteen. Kaikkialle oli mitä upeimpia asuja ja lähes jokaisella oli jonkinlainen naamio päällään. Päivemmällä saattoi nähdä muutamia ihmisiä, yleensä turisteja, jotka eivät olleet viitsineet vaivautua naamioimaan itseään ja osoittamaan niin kunnioitustaan Venetsian pitkälle naamioperinteelle.

Mutta tällä hetkellä, kun karnevaalit julistettiin alkamaan, ei näkynyt yhtään naamioimatonta ihmistä, ja juuri siksi he olivatkin ajoittaneet hyvin etsintänsä täällä... ”Oih, nuo puvut ja naamiot ovat valtavan upeita...” Feenix voihkaisi, heidän saapuessa suuren ja kauniisti valaistun suihkulähteen luokse. ”Jep.” Shiva sanoi, hämmästellen hänkin pukuloistoa. ”Ajatella, että jotkut Venetsialaisista elävät vain tätä paria viikkoa varten. Heti kun karnevaalit ovat loppuneet, he alkavan suunnittelemaan jo ensivuoden pukuja ja naamiota. Mahtaa olla kallista lystiä...”

Feenix jatkoi, hän näytti olevan aivan haltioissaan tapahtumasta. ”No, jos noiden pukujen hinnat ovat yhtään sitä luokkaa kuin meidän asujen, niin ihme että täällä olevilla ihmisillä on rahaa syödä mitään...” Shiva mutisi katsellen lähes tyhjää kukkaroaan, jossa ei näkynyt kuin muutama hassu liira. ”Plääh. Älä viitsi Shiva, ainakaan meitä ei kannata ryöstää.” Talim taputti Shivaa lohduttavasti olkapäälle, tarkkaillen siinä sivussa väkijoukkoon. Jotenkin nainen tunsi itsensä tarkkailluksi... Hetken kuluttua hän erottikin nopean häivähdyksen silmäkulmastaan, johon liittyi vieno kilinä. ”Muuten, minä luulen, että tuo narri seuraa meitä...” Hän sitten kuiskasi ystävilleen, kumartuen näiden puoleen. ”Missä?” Shiva kuiskasi takaisin, kääntyen muka ihan muuten vain katsomaan ympärilleen. ”Täällä on aika monta narria...” ”En tiedä.” Talim pudisti päätään. ”Hän katosi väkijoukkoon...” ”Miksi narri seuraisi meitä? Eihän kenenkään Danten lisäksi pitäisi tietää meidän olevan täällä... Ja luulen että meitä olisi vanhojen tuttujenkin vaikea tunnistaa näiden naamioiden takaa.” Feenix sanoi ontohkolla äänellä. Naamiot muuttivat heidän jokaisen ääntä hiukan, ihan kuin se tulisi jostain kaivosta. ”Ehkä vain kuvittelin. Olen kait tulossa vainoharhaisiksi.” Talim naurahti korjaten hattulaitoksensa asemaa.

Se tahtoi vähän väliä valua hänen kasvoilleen, vaikkakin se oli kiinnitetty kankaalla. ”Noh, se siitä sitten. Naut...” Feenix aloitti hymyillen, mutta ei ehtinyt sanoa sanottavaansa loppuun, kun heidän edestään kuului ilkeä käkätys sekä vienoa kilinää, jonka Talim oli kuullut aikaisemmin. Ääni kiinnitti nopeasti kolmikon huomion ja he kääntyivät katsomaan sen suuntaan...

Heidän edessään oli hopean ja tummansiniseen asuun pukeutunut narri. Hahmo oli hyvin hoikka ja hänen kasvonsa peitti sinertävä naamio. Kilinä kuului hahmon narripäähineestä, johon oli kiinnitetty pieniä, kultaisia tiukuja. Kädessään narri heilutti pitkää sauvaa, johon oli kiinnitetty narrinukke. ”Mikäs tämä tyyppi on olevinaan...” Shiva mutisi suupielestään ystävilleen. ”Mikäs tämä tyyppi on olevinaan...” Narri toisti kimeällä äänellä, alkaen pomppimaan saaden aikaan kammottavan kilinän päähineestään, ja heiluttaen villinä nukkeaan kolmikkoa kohti. Säikähtäen toisen käytöksestä kolmikko astui askeleen taaksepäin, väistäen taitavasti narrin keppiä, joka huitoi vimmatusti sinne tänne.

4

”Mitä pahusta sinä oikein yrität?!” Talim kiljahti, ehtiessään juuri ja juuri vetää päänsä viuhuvan narrisauvan tieltä. Hahmo, oli sitten mies tai nainen, siitä ei puvun läpi saanut selvää, jatkoi vain hyppimistään ja kimeää käkätystään. ”Pitäisiköhän meidän soittaa jollekin...” Talim mutisi, katsellen ympärilleen olisiko lähistöllä joku, joka saisi häirikön lähtemään. Kyllähän hekin yhden narrin voittaisivat mutta... Dante oli käskenyt heidän pitää matalaa profiilia. ”Minä jätin kännyni huoneeseen... Feenix?” Shiva pudisti päätään, kolmikon jälleen astuessa muutaman askeleen taaksepäin. ”En minä kännykkääni tänne ottanut... mihin sen olisi voinut tunkea?” Feenix puuskahti, hypäten nopeasti taaksepäin, narrin taas lähtiessä kiertelevään syöksyyn. ”Jos me ihan pikkuisen vain huitaisisimme sitä...” Feenix jatkoi, vetäisten Shivan pois narrin tieltä. ”Emme voi! Tiedätte kyllä miksi...” Talim väisti nopeasti narrin kohti tulevan hypyn. Hahmo ei näköjään yrittänyt vahingoittaa heitä, tämä vain syöksyi tietyssä järjestyksessä heitä kohti, kuin arvaten että kolmikko pystyisi väistämään jokaisen hänen iskunsa. ”Kolme enkeliä tavoittelee ikuisuutta. Tähti sammuu ja putoaa. ” Narrin liikkeisiin tuli jotain määrätietoista, kuin tämä tanssisi, alkaen samalla lausumaan jotain runontapaista kimeällä äänellä, käkättäen välillä lähes mielipuolisesti. ”Kaksi enkeliä tavoittelee ikuisuutta. Liekit tukahtuvat ja katoavat. ” Narri pyörähti pienen piruetin ilmassa, jatkaen sitten sulavan kaunista tanssiaan, hämmentyneen kolmikon edessä. ”Yksi enkeli tavoittelee ikuisuutta. Jää sulaa ja liukenee olemattomiin” Narri lopetti lausumisensa, tömähtäen maahan kyykkyyn ja jääden katselemaan pää kallellaan kolmikkoa.

Hetken tuo näky oli todella kammottava, ilmeettömän narrinaamion taakse piiloutunut hahmo, kyykyssä heidän edessään, kääntämättä katsettakaan pois kolmikosta. Illan värivalot loivat karmivan punaista valoa kyykistyneeseen hahmoon, luoden tämän kasvoille verenkarvaisen hohteen. Aika tuntui pysähtyvän. Narri oli jäykistynyt, mustat silmäaukot tuntuivat porautuvan heidän naamioidensa läpi ivaten ja pilkaten heitä. ”Onko täällä kaikki kunnossa?” Lause kajahti kolmikon tajuntaan rikkoen kammottavan lumouksen, jonka tanssiva narri oli luonut heidän ylleen. Refleksinomaisesti kaikki kolme käänsivät katseensa tulijaan, joka oli pukeutunut täysin mustaan, pitkään kaapuun ja hopeanväriseen naamioon. Tulija oli laittanut naamionsa päälle mustan pitsiverkon, ja hahmolla oli kädessään metallinen viuhka. ”Ehm... Kyllä... Me... olemme kunnossa. Ihan kunnossa, ei mitään hätää. Olimme vain hieman yllättyneitä narrin ilmestymisestä.” Talim sai ensin suunsa auki. ”Narrin?” Mustapukuinen hahmo, äänestä päätellen mies, näytti kysyvältä. ”Niin… Eh... Hän ilmestyi tähän aivan yllättäen ja no, katso itse...” Shiva vastasi, kääntyen katsomaan sinne mihin narri oli jäänyt heitä tuijottamaan, kuin nukke, josta oli veto lopussa. ”Mitä pahusta...”Shiva vilkaisi nopeasti ystäviinsä hieman hämmentyneenä. Narri oli kadonnut. Vain pieni, kultainen kulkunen lepäsi hylättynä siinä, mihin narri oli esityksensä lopettanut. Nopealla liikkeellä, lähes huomaamattomasti, tai niin huomaamattomasti kuin vihreän ja kullan kirjavassa puvussa nyt voi tehdä, Talim nappasi kulkusen itselleen. ”Olette ensikertaa karnevaaleilla?” Mies nyökkäsi naurahtaen, pitämättä Talimin liikahdusta kovinkaan ihmeellisenä.

Kaikki kolme nyökkäsivät ja tunsivat narrin aiheuttaman järkytyksen pikkuhiljaa katoavan kuullessaan ystävällistä ääntä. Tuntui kuin koko tapahtuma olisi vain ollut pelottavaa unta. ”Näihin aikoihin tänne kerääntyy ties minkälaisia kulkijoita ja katutaiteilijoita. Eivät he ole mitenkään vaarallisia, useimmat ainakaan.” Hahmo pudisti nauraen päätään. ”Mutta jos kaikki on hyvin, en tuhlaa enää kallista juhla-aikaanne. Rivedersi signorinas!” Hahmo kumarsi heille nopeasti, lähtien sitten kävelemään kohti väkijoukkoa kadoten pian heidän sekaansa.

Muutaman minuutin Shiva, Talim ja Feenix vain katsoivat toisiaan naamioidensa takaa, yrittäen arvata muiden ajatukset. Niitä kun ei voinut lukea puvun läpi. ”Mitä se oli?” Talim katkaisi viimein hiljaisuuden, hypistelemällä kulkusta kädessään. He siirtyivät hieman 5

valosta syrjään, erään kujan suulle, saadakseen edes jonkinlaista yksityisyyden tunnetta. ”Ei tietoa.” Shiva sanoi voipuneesti, katsellen kumppaneitaan. ”Luuletteko että se oli vain katutaiteilija, kuten mustapukuinen sanoi?” Talim jatkoi äänellä, joka ei antanut epäilykselle sijaa siitä pitikö hän sitä vain pelkästään taide-esityksenä. ”Minusta siinä oli hiukan liikaa yhtäläisyyksiä meidän kanssamme... Eikös naamion nimikin ollut Ikuisuuden Naamio?” Feenix vilkaisi Shivaa, alkaen jälleen nykimään pukunsa sulkia. ”Mutta mistä Narri olisi voinut sen kaiken tietää? En minä ainakaan tunnistanut hänen ääntään... Ja en usko, että olemme ihan niin kuuluisia vielä...” Talim istahti pienelle laatikolle, jonka joku oli joskus raahannut kujan päähän. Kaipa siinä oli joskus ollut jonkinlainen pummien lämmittelypaikka. ”Naamiot muuttavat joidenkin ääniä, riippuen siitä mistä ne on tehty. Hän olisi ihan hyvin voinut olla joku vanha tuttumme. En edes tiedä oliko hahmo mies vain nainen...” Shiva astui muutaman askeleen nähdäkseen juhlivat hahmot, kuin etsien narrin hahmoa sieltä. ”Tuskinpa me häntä löydämme.” Feenix huomautti, siirtyen Shivan vierelle. ”Narrin puku on varmaankin eräs kaikkien aikojen suosituimmista puvustuksista...” ”Mutta meidän etsimällä narrilla on hatussaan vain kolme kulkusta.” Talim heristi nyrkkiään, saaden kulkusen helisemään kauniisti. ”Se on silti hiukan epätoivoista. Venetsia on suuri kaupunki ja karnevaalialue on lähes yhtä suuri. On lähes mahdotonta löytää yksi tietty henkilö väkijoukosta.” Shiva huokaisi, ristien kätensä rinnalleen. ”Pessimisti. Minä uskon, että Narri on siellä missä mekin.” Feenix vilkaisi Talimiin, joka oli keskittynyt leikittelemään kulkusella. ”En tiedä mikä tuon esityksen tarkoitus oli, mutta uskon että ystävämme kunnioittaa vielä ennen pitkää läsnäolollaan seuraamme. Voihan olla, ettei hän saanut kaikkea kerrottua ennen kuin hänet keskeytettiin.”

Feenix kohautti olkiaan. ”Hajaannummeko?” Talim ehdotti, hypäten pois laatikolta ja sujauttaen kulkusen jonnekin laajan pukunsa kätköihin. ”Kaipa se olisi ihan viisasta. Tuleehan ainakin tarkastettua se, että oliko narri vain katutaiteilija vai halusiko hän ihan oikeasti sanoa meille jotain. Jokainen osaa hotelliimme, eikö? Tavataan Columbinan aulassa kello 24.” Shiva loi ystäviinsä virnistyksen, jota ei tosin voinut naamion alta nähdä. Toimintaa, sitä he tarvitsivat. ”Ja muistakaa, Matala Profiili.” Feenix naurahti ja ojensi kätensä kohti ystäviään. Nämäkin nostivat kätensä ylös ja he kaikki kolme läimäyttivät kämmenensä yhteen. ”Angel’s Power!!” He kiljaisivat, saaden osakseen muutaman naamioidun katseen, livahtaen sitten omille teilleen.

6

OSA 3 2006 AD Helmikuun 3 Kello 20.00 Italia, Venetsia, kadut

Talim kierteli ihmisjoukossa etsien narria. Ihmiset lauloivat, tanssivat ja tungeksivat Talimin tiellä. Joukosta olisi hyvin vaikea tunnistaa narreja ainakin vain yhtä heistä. Kaiken lisäksi ihmisvirta oli liikkumassa juuri vastakkaiseen suuntaan, mihin Talim oli pyrkimässä. Hän yritti todella säilyttää malttinsa, vaikka tuuppausten keskellä se oli hyvin vaikeaa.

Iloinen tunnelma jatkui ja jatkui. Lopulta Talimin oli vain seurattava joukon mukana ja tanssia. Musa oli aika menevää ja paperisilppua leijali juhlijoiden ympärillä. Hetken huumassa, joku tarttui Talimia vyötäröltä ja nosti tämän liikkuvalle lavalle tanssimaan. Hän ei kerennyt reagoida tapaukseen ennekuin se oli liian myöhäistä. ”Dance, belladona, dance.” Kuului yleisön joukosta ja Talim meinasi heittää kengällään huutajaa.

Yleisö huusi hurraa huutoja, sillä Talimin asu herätti suurta kiinnostusta heissä. Kansa alkoi taputtamaan ja Tlim vilkuili ympärilleen. Hän tajusi yhtäkkiä, että täältä korokkeelta näki sopivasti ihmisjoukkoon herättämättä huomiota. Ja mikä parasta, hän oli runtelijoiden saavuttamattomissa.

Talim tanssi ja pyöri sydämensä kyllyydestä samalla katsoen tarkkaavaisesti ympärilleen. Narrista ei kuitenkaan näkynyt vilaustakaan. Se tuntui aika mahdottomalta ajatukseltakin ja lava pysähtyi. Musiikki alkoi pauhata vieläkin kovempaa ja lavalle alettiin heitellä ruusuja ja muita kukkasia.

Talim kaappasi yhden ruusun ilmasta, haistoi sitä ja teki kuninkaallisen niiauksen nostaen hameensa helmat sivuilta ylemmäs. Yleisö alkoi taputtaa ja huutaa täysillä. Talim hymyili naamionsa alla ja aikoi hypätä rauhallisesti lavalta alas jatkaakseen etsintöjään. Yksi matadori asuun pukeutunut mies kuitenkin kaappasi Talimin vyötäröstä kiinni alastulossa ja laski hänet kevyesti ja herrasmiesmäisesti katukiveykselle.

Talim kiitti ja ojensi miehelle tulipunaisen ruusunsa. Tämä suuteli naista kiitokseksi kämmenselälle. Onneksi romanttisen teon kohteella oli naamio tai matadori olisi nähnyt helakan punaiset kasvot.

Tuokio päättyi kumminkin kesken, kun Talim näki tutun lakin joukossa sivusilmällä ja hän lähti kiireesti juoksemaan narrin perään. Irvailijalla tuntui olevan liian pitkä etumatka, sillä kun ihmisjoukko loppui, niin hän oli kadonnut.

Talim jäi vetämään henkeä ja sadatteli hiljaa itsekseen. Edessä näkyvä katu oli tyhjä ja juhlijoiden melu peitti muut äänet alleen. Talim otti kulkusen taskustaan ja helisytteli sitä mietteissään. ‘Pitäisikö hänen lopettaa etsiminen ja mennä odottamaan ystäviään hotelliin.’ Talim kääntyi koroillaan ja oli lähtemässä hotellin suuntaan, kun läheiseltä kujalta kuului matkivan kulkusen kilinää.

Hän kääntyi hitaasti kujaa kohti ja yritti vilkaista sinne salamyhkäisesti. Kujan päässä vilahti joku nurkan taakse. Talim lähti varovaisesti etenemään pimeää kujaa piilotellen varjoissa ja varoen rottia ja roskiksia. ”Vaatteeni menee täällä kyllä piloille. Piru vieköön.” Seuraaja manasi itsekseen ja kulki seinänvieriä pitkin.

Katukiveys oli täällä niljakasta ja kengänkorot luiskahtelivat vaarallisesti niiden rakoihin. Talim säikähti kaatuneesta roskiksesta syntynyttä kolinaa ja vielä enemmän sieltä pompannutta maukuvaa kissaa. Hänen 7

sydämensä takoi tuhatta ja sataa ja taas oli kiroustulvan aika. Säikähtänyt veti pari kertaa syvään henkeä ja vilkaisi nopeasti kulman taakse.

Tie oli selvä, joten hän lisäsi vauhtiaan ja yritti saada härnääjänsä kiinni. Kulkusen kilinä koveni hetkittäin ja välillä se hiljeni. Talim oli harhaillut jo pari tuntia äänen perässä ja hän oli täysin eksyksissä. Kaikki kadut näyttivät hyvin samalta Yhdessä kadunkulmassa olivat kaksi trubaduuria soittamassa harmonikkaa ja viulua. Talim jäi hetkeksi kuuntelemaan heidän rauhallista musisointiaan nojaten lyhtypylvääseen. Soittimien sävelet näyttivät kohoavan korkeuksiin. Miehillä olivat perinteiset venetsialaiset asut yllään ja paksut mustat viikset. Talim avasi siron pienen kukkaronsa ja tipautti pari liiraa heidän hattuunsa. Hänelle itselleen jäi enää muutama vaivainen kolikko. Miehet kumarsivat ja alkoivat laulaa kaunista rakkaussävelmää.

Talim jatkoi matkaansa ja huomasi, että lähellä oli pieni terassi katukahvila, johon hän päätti pysähtyä.

Menköön narri menojaan. Hänen kanssaan leikkiminen loppuisi nyt. Kyllästynyt käveli rauhallisesti istumaan terassille ja nappasi kohteliaasti tarjoilijaa paidan helmasta tehden tilauksen.

Talim tilasi itselleen teetä, johon menikin hänen viimeiset liiransa. Se oli sitruunan makuista ja karnevaalien kunniaksi sai kroisantin kaupanpäälle. Kahvila oli aika tyhjä, mutta siitä avautuva näkymä öiseen Venetsiaan salpasi hengityksen. Öiset katuvalot loistivat kilpaa asuntojen ikkunoiden kanssa ja tähdet loistivat kirkkaasti kuin taivas ja maa olisivat yhtä merta.

Hiljainen musiikki soi kadulla ja öisen karnevaalin humina ei yltänyt tänne asti. Hajuaistia hivelevät aromit leijailivat ilmassa, johon oli sekoittunut pikkaisen myskin tuoksua. Lähellä lepäsi hiljainen silta jonka ali laulavat gondoleerit ohjasivat veneitään, joissa rakastavaiset olivat uppoutuneet toistensa syleilyyn.

Talim sekoitti teetään ja puhalsi sitä jäädyksiin. Hän ei huomannut pöytänsä viereen kävellyttä, joka näytti olevan sama mies, joka oli puhunut heidän kanssaan aukiolla. ”Saanko liittyä seuraan?” Hän kysyi ja Talim säpsähti tuolillaan. ”Mihin olet ystäväsi jättänyt?” Mies jatkoi ja Talim nojasi tutkivasti selkänojaansa. ”He palasivat takaisin hotelliin. Minä päätin vähän vilkaista Venetsian yöelämää. Istukaa vain.”

Tottahan se oli. Talimin tietysti jättäessä kertomatta, että hän oli ravannut pitkin maita ja mantuja yhden ärsyttävän narrin takia. Talim siemaili mietteissään teetään luoden katseensa alaspäin. Muukalaisessa oli jotain outoa, mutta tällä hetkellä tämä loi rauhoittavan tunnelman pöydän ylle. Ja häneen uudestaan törmääminen ei oikein kuulostanut hyvältä sattumana. ”Tavoitteletteko ikuisuutta, neiti?” Naamiomies kysyi ja Talim nosti katseensa refleksinomaisesti. ”Ikuisuus ei ole minua varten.” Tämä sanoi tunteettomalla äänellä.

Mies tuijotti vastaajaa hiljaa. Talim joi teen loppuun ja käänsi tuijottavan katseensa miehestä pois. Hän liukui sulavasti pois tuoliltaan naisellisella liikkeellä ja korjasi huiviaan käsivarsilla. ”Anteeksi, minun pitää lähteä. Aikani on rajattua.” Talim sanoi töykeästi ja käveli ulos kahvilasta.

Mies nousi kohteliaasti ja kumarsi. Hän odotti, että Talim olisi kuulomatkan ulkopuolella, kun lisäsi. ”Et tiedäkään kuinka rajattua se on, neiti Talim.”

Kello läheni puolta yhtätoista ja Talim kulki kasvot maahan luotuina kohti siltaa. Sille päästyään hän nojasi kevyesti kaiteeseen ja katseli hiljaisena kuuta. Arvoituksia arvoituksien jälkeen oli tämän illan motto. Talimia alkoi jo väsyttää.

Silloin kuului tuttua kilinää ja Talimin naamio revittiin yllättäen irti. Hän kääntyi hyökkääjäänsä kohti, joka painoi heti samalla uuden naamion enkelin kasvoille. Talim kiljahti ja hävisi hopeisen hilesateen säestyksellä 8

sillalta. Hänen kädessään ollut kulkunen tippui maahan ja narri käkätti hullun lailla piilottaen naamion paitansa alle. Kulkuset kilisivät. ”Liirun-laarun-lal-lal-laa, tähti poissa pelistä. Kaksi jäljellä. Aina ja ikuisesti.” Narri lauloi ja tanssi häviten läheiselle kadulle.

Samalla sillan toisesta päästä ilmestyi Shiva naamiaisasussaan juosten siltaa pitkin. Hän oli kuullut kulkusten kilinää läheisellä kadulla ja oli seurannut ääntä sillalle. Koska narria ei näkynyt, siellä Shiva löi turhautuneena nyrkeillään kaidetta. Hän oli jatkamassa matkaansa, kunnes näki jonkin kimaltelevan katulyhtyjen valossa. ”Mitä ihmettä? Tämä kulkunenhan oli Talimilla.” Shiva sanoi nostaen sen ylös käteensä.

Shiva vilkuili huolissaan ja kauhuissaan ympärilleen, sillä hänenkin matkansa tänne oli ollut tapahtumarikas.

Hänen silmänsä näyttivät suurilta, avuttomilta ja hätäisiltä. Yhden rakennuksen kulman takana tuijotti julma silmäpari yksin olijaa ja myhäili.

Samaan aikaan Talim havahtui samaiselta sillalta, mutta jotain oli vialla. Aika tuntui vaihtuneen ja talot olivat uudemman näköisiä. Ilta oli paljoin hiljaisempi kuin aikaisemmin ja aavemainen. Kaupunki tuntui jopa aika värittömältä. Talim pyöri rauhattomana ympäri vuoroin vasempaan ja sitten oikeaan vilkuillen ympärilleen, kun hänet lyötiin tainnoksiin ja joku nosti hänet kevyesti olkapäälleen. ”Tervetuloa vuoteen 1864 ja kuolleiden aikaan. Minä olen Christian Walk. Lopulta, se on alkanut.”

Saksalainen mies sanoi, jolla oli blondit hiukset ja herrasmiehen vanhanaikainen puku päällä.

9

OSA 4 2006 AD Helmikuun 3 Kello 20.00 Italia, Venetsia, Grand Canalin ranta

Feenix vaelteli rauhattomana pitkin Venetsian katuja. Hän oli päättänyt ottaa suunnakseen hieman hiljaisemmat alueet, tosin hän epäili, ettei narri ainakaan tänne olisi tullut. Miksi olisikaan, seutu alkoi muuttumaan vähän kerrakseen ränsistyneemmäksi ja rumemmaksi. Venetsialla, kuten kaikilla suurimmilla kaupungeilla, oli aina kääntöpuolensa. Kaupunki oli vanha, sen pystyi aistimaan keskikaupungilta, sen murretun värisistä taloista, vanhahtavista porttikongeista sekä ihmisistä ja niiden tavoista. Mutta täällä, jonne asujen iloisen väriset heijastukset eivät näkyneet, jossa ei musiikki pauhannut ja jossa ei näkynyt ristinsielua, vanhuuden aisti kaikista voimakkaimmin. Se teki naisen jotenkin kummassa surumieliseksi...

Päättäväisesti Feenix karisti päästään synkät ajatukset ja keskittyi jälleen katselemaan etsivästi ympärilleen.

Heidän olisi löydettävä narri ja naamio. Jos sitä oli edes olemassa, Shiva ainakin näytti olevan sitä mieltä, ja ilmeisesti heidän pomonsakin koska oli joukon tänne lähettänyt. Feenix pysähtyi kanaalin rantaan, jossa lipui hiljalleen muutamia gondoleita, kuljettaen matkustajia mukanaan. ”Kyyti signorina! Vain 10 liiraa teidän kauneutenne vuoksi.” Raidalliseen paitaan, sinisiin housuihin ja punaiseen huiviin sonnustautunut mies huikkasi rannalta, johon oli juuri gondolinsa pysäköinyt. Feenix naurahti miehelle, kävellen tämän luokse rantaan. ”Ja mistä te päättelette asian olevan niin?” Nainen vilkuili tummaa miestä naamionsa takaa. Mies loi hänelle valkoisena hohtavan hymyn ja kumarsi hänelle komeljanttarimaisesti. ”Teidän kauniita piirteitänne ei voi peittää paksuinkaan naamio. Sen tuntee ilmassa, sen tuntee tuulessa, kun todellinen kaunotar on lähettyvillä.” Feenix purskahti nauruun naamionsa alla, mies taisikin olla kunnon Don Juan. ”Naurunne on kuin kuun valo öisillä aalloilla, suokaa minun ojentaa tämä teille.” Mies vetäisi jostain taskustaan tummanpunaisen ruusun, ja ojensi sen nauravalle naiselle. ”Kiitoksia oikein paljon herra.” Feenix vastasi ottaen ruusun vastaan ja sitoen sen kiinni mustaan hattuunsa, sulkien keskelle. ”Oh, ma bellezza! Se sopii teille loistavasti. Teen tarjouksen, kyyti yhdestä suudelmasta?” Mies nojaili airoon, katsellen kiinteästi Feenixiä joka valahti lähes yhtä punaiseksi kuin miehen ojentama ruusu. Ny tämä alkoi menemään vähän yli... ”Niin mielelläni, kun tulisinkin kyytiisi, niin minun täytyy löytää ystäväni... Ette ole sattuneet näkemään täällä hopeaan ja siniseen sonnustautunutta narria, jonka hatusta puuttuu yksi kulkunen? ” ”Ikävä kyllä, en ole. Tulen harvoin rannan tuntumaan, vain erityistapauksissa rantaudun muualle kuin lähtöpaikkaani.” Mies pudisti päätään, vaikuttaen aidosti pahoittelevalta. Feenix huokaisi kevyesti, se olisikin ollut liian hyvää ollakseen totta. ”No siinä tapauksessa, minun on jatkettava matkaa...” Nainen alkoi tekemään lähtöä, ennen kuin hän ehti yhtään sen pitemmälle, hän tunsi, kuinka joku hyppäsi takaapäin hänen kimppuunsa, sulloen juuttikangas säkin hänen päähänsä. ”Mitä ihmettä...” Feenix yritti taistella kiinnipitäjää vastaan, mutta lähes turhaan. Joku piti häntä takaapäin käsistä kiinni erittäen kivuliaasti. Henki alkoi loppua naiselta kesken, säkki ei päästänyt ollenkaan ilmaa läpi ja se haisi ummehtuneelta. Hiljalleen naisen liikkeet alkoivat hidastua hänen alkaessa kärsiä hapen puutteesta. Juuri ennen kuin häneltä lopullisesti meni taju, hän kuuli gondolierin kuiskaavan säkin läpi jotain hänelle. ”Olisin tarjonnut sinulle palan ikuisuutta...”

Shiva katseli masentuneena kulkusta kädessään, joka oli ainoa merkki siitä, että Talim oli joskus ollut tässä. Mitä hän nyt tekisi? Tyhmä kysymys, palaisi tietenkin hotellille, Feenixin olisi saatava tietää mitä 10

oli tapahtunut. Nainen lähti kävelemään pitkin rantakatua, huomaamatta silmäparia, joka tarkkaili häntä varjoissa. Pian varjoista liukuikin mustaan asuun pukeutunut mies henkilö, jonka kanssa he olivat puhuneet aikaisemmin ja jolle Talim oli viimeksi puhunut ennen katoamistaan.

Mies seurasi äänettömästi kuin varjo naista, hyvän matkaa takana päin, ettei Shiva huomaisi häntä. Tosin hahmo oli arvioinut tässä tilanteessa kohteensa väärin. Shiva oli ehtinyt ottaa muutaman askeleen hiljaisella kadulla, kun hän vaistosi jonkun olevan vialla. Tuntien itsensä uhatuksi ja tarkkailluksi, nainen oli vaivihkaa yrittänyt katsoa taaksepäin, muttei ollut erottanut mitään pimeältä kadulta, jonne muutama lyhty vain loi valoa. Shiva nopeutti hieman askeliaan, pysähtyen sitten kahvilaan, jossa Talim oli aikaisemmin ollut.

Nainen päätti taktisesti mennä kahvilaan ja kadota takaovesta, piti vain toivoa, että kahvilassa oli takaovi.

Shiva astui terassille ja huomasi, että onnekseen kahvila jatkui sisätiloihin. Virne kohosi naisen naamion peittämille kasvoille hänen astuessa lämpimään valoon, jota loi iloisesti palava pieni takkatuli kahvilan seinustalla. ”Saako neidille olla jotain?” Naisen eteen oli jostain ilmestynyt, pieni, hymyilevä nainen, joka kuului ilmeisesti kahvilan henkilökuntaan. Kirottua... Pitikö juuri tässä kahvilassa olla yliaktiivisia tarjoilijoita? ”Ottaisin kuuman kaakaon, jos teillä on sitä.” ”Tuon sen heti pöytääsi.” Nainen käännähti ympäri lähtien nopeasti tiskin taakse täyttämään tilausta. Shiva huokaisi kärsimättömästi, nyt hänen sitten piti jäädä hukkaamaan aikaa tänne. Hieman pahantuulisesti nainen käveli nurkassa olevan pöydän luokse, josta näki kaikki kahvilassa olijat ja tulijat. Jos hänen piti täällä viettää aikaa, niin paras käyttää se hyödykseen ja katsoa jos salaperäisestä seuraajasta näkyisi merkkiä. ”Olkaa hyvä, ja kroisantti on karnevaalin kunniaksi.” Pieni nainen hymyili Shivalle, joka alkoi pohtimaan sitä, että miten tällaisen naamion läpi voi juoda mitään... Jotenkin hän kuitenkin onnistui siinä.

Hän oli juuri nousemassa ylös, maksaakseen kaakaon, kun kylmä, pahaenteinen väristys kulki läpi hänen vartalonsa. Shiva otti tukea pöydän reunasta ihmetellen mitä oli tapahtunut, merkki ei voinut olla kovin hyvä ainakaan. Shivalla ei ollut aavistustakaan, että täsmälleen samalla hetkellä kaupungin toisessa osassa, Feenix oli juuri ottamassa vastaan tumman muukalaisen antamaa ruusua...

Saadessaan hieman omituisia ja huolestuneita katseita ympäriltään, Shiva suoristi itsensä lähtien nopeasti ulos kahvilasta, unohtaen taktisen takaovi suunnitelmansa. Vasta kun nainen oli päässyt hotellille, hän muisti, ettei ollut maksanut kaakaotaan. Hän voisi tehdä sen myöhemmin, nyt oli asiat hullusti. Shiva syöksyi hotellin aulaan, toivoen näkevänsä Feenixin siellä. Aula oli tyhjä, vain vastaanotossa oli ihminen, muuten siellä ei ollut ristin sielua. Nainen vilkaisi kelloaan, joka näytti hieman yli kahtatoista. Olisikohan Feenix mennyt jo huoneeseensa? Nainen käveli tyynnyttäen itseänsä vastaanottoon. ”Anteeksi... Onkohan ystäväni jo tullut tänne?” ”Hänellä oli oranssinpunakirjava sulkapuku päällään.” Shiva korjasi, nähdessään kysyvän ilmeen naisen kasvoilla. ”Ei... en ole nähnyt häntä, mutta tulin tänne vasta muutama tunti sitten. Voihan olla, että ystävänne on tullut toisella vuorolla.” Nainen hymyili, kunnes hänen kasvoilleen kohosi iloinen ilme, kuin hän olisi vasta muistanut jotain. ”Muuten, satutteko te olemaan Shiva?” ”Kyllä...” ” Tänne on tullut kirje teille.” Nainen ojensi pienen paperilapun Shivalle, joka otti sen vastaan katsoen mitään sanomaton ilme kasvoillaan kirjettä, kunnes nosti sitten katseensa virkailijan hymyileviin silmiin. ”Kukakohan tämän on mahtanut tuoda?” Hotellinvirkailija alkoi kikattamaan tyttömäisellä äänellä, joka sai Shivan kohottamaan kulmakarvojaan kysyvästi, vaikkei toinen tietenkään erottanut mitään. ”Joku naamioitunut mies sen toi, musta puku ja hopeinen naamio. Luultavasti joku salaperäinen ihailija.”

Shivan kasvoille kohosi epäilevä ilme, kun hän avasi pienen kirjeen, siinä oli vain yksi lause: ”Yksi enkeli tavoittelee ikuisuutta. Jää sulaa ja liukenee olemattomiin.” ”Tulenko ilmoittamaan teille, jos ystävänne ilmestyy?” Nainen oli vakavoitunut tyttömäisestä puuskastaan, ollen valmiina kirjoittamaan ylös asiakkaan toiveen. ”Ei tarvitse.” Shiva sanoi kuolleella äänellä, rutistaen paperilapun käteensä. Ilmeisesti viestin oli tarkoitus 11

kertoa, että Feenixille oli käynyt samalla lailla kuin Talimille. Vain hän itse oli enää jäljellä. Masentuneesti, sekavien ajatusten poukkoillessa päässään, nainen lähti kävelemään kohti huonettaan.

kertoa, että Feenixille oli käynyt samalla lailla kuin Talimille. Vain hän itse oli enää jäljellä. Masentuneesti, Feenix tuli tajuihinsa, haukkoen rajusti happea ympäriltään. Tukehtuminen, miten kamala tapa kuolla.

Hetken aikaa nainen vain makasi, jossain, ja hengitti täysin rinnoin ilmaa, päässä suhisi vielä hiukan mutta muuten hän alkoi olemaan jo ihan kunnossa. Feenix nousi varovasti ylös, ensin polvilleen ja siitä sitten kimmurti itsensä horjuen jaloilleen manaillen huolettomuuttaan. Venetsia oli vienyt yhdessä rykäyksessä naisen sydämen, jonka takia hän oli unohtanut totutun varovaisuuden. Noh, turha itkeä kaatunutta maitoa ja muita samankaltaisia viisauksia. Feenix riuhtaisi riuskalla eleellä naamion pois kasvoiltaan, alkaen tutkimaan ympäristöä. Hän makasi, tai oli maannut, jossain ruohikkoisella rannalla, joen hiljainen liplatus kantoi naisen korviin ja se sai hänet ensin huokaamaan helpotuksesta. Ilmeisesti gondolieeri ei kuitenkaan ollut vienyt häntä kovin kauaksi. Feenixin kasvoille kohosi kiukun puna, kuka mies oikein luuli olevansa?!

Ensin runoili ummet ja lammet ja kun toinen ei hyvällä tullut kyytiin, tämä alkoi väkivaltaiseksi. Vihaisesti Feenix käänsi katseensa ulapalle, löytääkseen jonkun, jolle valittaa asiasta. Viha suli saman tien pois, hänen tajutessaan, ettei ehkä sittenkään ollut niin lähellä kaupunkia kuin oli toivonut...

Hänen eteensä avautui sinisenä kuultava joenpinta, johon auringon säteet loivat kultaansa, ulapalla ei näkynyt yhtä ainutta venettä. Joki näytti sitä paitsi leveämmältä kuin hän muistikaan... Joen toisella puolella kohosi synkkä keskiaikainen linna, jonne eivät auringon säteet uskaltautuneet. Linnan edessä aukeni pieni kaupunki, joka näytti siltä kuin se olisi kiedottu savunharmaaseen utuun. Joen yli ei kantautunut minkäänlaista ääntä kaupungista, kaikkialla oli aavemaisen hiljaista ja surumielistä. Feenix nielaisi kurkkuunsa nousseen palan pois, hypäten lähes ilmaan kuullessaan äänen läheltään. ”Onko täällä kaikki kunnossa?” Kylmät väreet kiitivät pitkin naisen selkäpiitä, hänen kääntyessä kohtaamaan äänen aiheuttajaa, joka kuulosti erehdyttävästi siltä naamioidulta hepulta, joka oli heille puhunut alkuillasta. Vai oliko se eilen? Nainen ei tiennyt kuinka pitkään oli maannut rannan tuntumassa. Ilma pihisi naisen hampaiden välistä, hänen havaitessaan, että oli ilmeisestikin erehtynyt henkilöstä. Hänen edessään seisoi noin 30-vuotias mies, jolla oli kauniisti kiharretut, mustat hiukset, jotka leikittelivät tämän olkapäillä, nenä miehellä oli hieman kyömy, kuin se olisi murtunut joskus, ja silmät olivat hämmästyttävän siniset ja terävät, ne tuntuivat porautuvan naisen läpi. Mies oli pukeutunut 1800-luvun tyyliseen, pitkään tummansiniseen, edestä napitettuun takkiin ja röyhelöiseen valkoiseen paitaan ja tiukahkoihin sinisiin housuihin. Päässään miehellä oli korkea, musta silinterihattu. ”Ehm... Olen hiukan eksyksissä... Taisin pudota... eeh... hevosen selästä ja lyödä pääni. Joten olen hiukan sekaisin...” Feenix muisti, että hänen asunsa oli leikattu ratsastusasua muistuttavaksi, jotenkin hänestä tuntui, ettei ollut enää aivan samalla vuosituhannella kuin ennen... Piti vain toivoa, ettei mies alkanut ihmettelemään missä hevonen oli. ”Aah, aivan niin. Näihin aikoihin kulkee ties minkälaisia kulkijoita, jotka voivat hyvinkin pelästyttää ihmisiin tottumattoman ratsun.” Mies hymyili Feenixille ystävällisesti, joka sai naisen huokaamaan helpotuksesta.

Mies näytti nielaisseen tarinan ilman sen kummempia kyselyitä, tosin jokin miehen silmissä vaivasi naista.

Ja sen lisäksi hänellä oli outo déja vu-tunne... ”Voisitteko kertoa minulle missä olen ja mihinkä aikaan?” Feenix yritti työntää epäilyksensä taka-alalle. ”Elämme herran vuotta 1864, 3 päivä helmikuuta. Ja tuo läheinen kaupunki tuolla, on Venetsia.” Mies nyökkäsi kohti kaupunkia. ”Minä olen Vickenin kreivi Lorenzo de Mardoys.” Mies nosti hattunsa päästään, kumartaen Feenixille ja ottaen tämän käden omaansa, suudellen kevyesti kämmenselälle. Noustessaan miehen kasvoilla leikitteli 12

hurmaava hymy, joka sai Feenixin räpäyttämään silmiään flash backin takia, joka kertoi hänen nähneensä tuon hymyn myös Gondolieerin kasvoilla tämän tarjotessa ruusua naiselle. ”Ja te olette?..” Mies katseli hymyillen Feenixiä jonka hälytyskellot soivat täysillä. Tämä alkoi olemaan jo aika kammottavaa... ”Olen Feenix san Midie...” Feenix vetäisi päästään edes, joten kuten Italialaiselta kuulostavan sukunimen mutta se ei ollut kovin hyvä idea... ”Oooh! Olette san Midieitä! Tämä on suuri kunnia minulle, neiti.” Mies kumarsi uudelleen, tällä kertaa lähes maahan asti. ”Onko?” Feenix lipsautti hämmästyneenä, purren sitten lähes kielensä irti mokastaan. Totta kai se oli jos paikallinen kerran niin sanoi, olisi vain hyvä tietää minkä takia... ”Kyllä vain neiti. Olen kuullut paljon sedästänne.” ”Ehm... Sitä ei kai voi välttää... Mutta minun täytyy sanoa, että olemme hieman erillään suvustamme, tahdomme, katsos, yrittää pärjätä itsenämme emmekä... setämme siivellä.” ”Ihailtava asenne teillä, kunnioitan teitä koko ajan enemmän ja enemmän. Ensin kauneutenne vei sydämeni mutta että vielä olette sisältäkin vahvatahtoinen ja itsenäinen. Sellainen on harvinaista nykyään. Sallikaa minun tarjota teille kyyti kaupunkiin.” Mies katsoi lähes rukoilevasti Feenixiä joka tunsi ilkeän väristyksen sisällään. Ehkä on parempi totella ihan suosiolla tällä kertaa... ”Mielelläni otan vastaan tarjouksenne, herra de Mardoys.” Feenix niiasi pienesti, miettien kuumeisesti mitä ihmettä hän tekisi. Hän oli jotenkin joutunut 1800 luvulle, eikä hänellä ollut hajuakaan siitä missä Talim tai Shiva olivat... Mies johdatti hänet tummien hevosten vetämiin vaunuihin, sanoen sitten kuskille muutaman sanan, joka hoputti hevoset iloiseen raviin, kohti sumujen kätkemää kaupunkia.

Jossain rannalla lepäsi Feenixin naamio, jonka tämä oli repinyt kasvoiltaan tullessaan tajuihinsa. Oli kulunut ehkä 10 minuuttia Feenixin ja Lorenzon lähdöstä, kun naamio suli olemattomiin. Vain yksi oranssi höyhen jäi muistuttamaan naamiosta, mutta senkin tuuli kuljetti matkoihinsa.

Talim tuli hitaasti tajuihinsa jonkun pehmeän päällä, hän pudisteli hetken päätään jääden sitten tuijottamaan korkeuksissa piilevää kattoa, miettien että mitä helvettiä oli tapahtunut. Hän muisti seuranneensa narria pitkin kujia, kunnes oli kyllästynyt leikkiin. Hän oli jäänyt tasoittamaan hengitystään jonkun sillan luona, kunnes oli kuulunut tuttua kilinää ja hänen kaunis naamionsa oli revitty irti ja jotain painettu hänen kasvoilleen. Ja sitten... ei mitään. Hän heräsi täällä. Talim kohosi nopeasti ylös, ilmeisesti liian nopeasti, hänen korvissansa alkoi suhisemaan ja silmissä näkyi kirkkaita tähtiä, samalla kun tahmainen verkko kietoutui hänen ajatustensa ylle tukahduttaen lauseet ja luoden pelkän pimeyden. Talim sulki silmänsä, purren hampaita yhteen. Hän ei sallisi itsensä pyörtyä, kuulitko! Nyt ei ole aikaa tällaiseen, oli selvitettävä mitä oli tapahtunut...

Tiedä sitten auttoiko psyykkaaminen naista vai oliko kohtaus vain ohimenevää laatua, Talimin näkökenttä kuitenkin selkeni ja inhottava humina katosi hänen korvistaan. Huokaisten helpottuneena, nainen nousi ylös, luoden katseen kuhmuraiseen peiliin, joka näytti olevan pylvässängyn vieressä. ”Ei voi olla totta...” Talim henkäisi ja käveli lähemmäksi peiliä, joka näytti hänen kuvajaisensa, tai ainakin sen piti olla hänen kuvajaisensa... Peilistä katsoi nainen, jonka vaaleat hiukset oli kierretty letille pään ympäri ja johon oli laitettu muutamia sulkia somisteeksi, päällään naisella oli syvän tummanpunainen, avarakaulainen ja leveähelmainen vanhan aikainen asu, jonka etuhalkiosta näkyi mustaa satiinia. Naisella oli myös päällään tiukkaan vedetty korsetti, ei ihme, jos Talimia huimasi... ”Mitä ihmettä tämä on ja missä ihmeessä minä oikein olen?!” Nainen alkoi purkamaan hiuslaitostaan heittäen sulat sängylle. Kääntäessä katseensa jälleen peiliin, Talimilta oli päästä kirkaisu. Peilissä, 13

hänen takanaan jossain oven suulla, seisoi mustaan takkiin ja mustiin housuihin, sekä röyhelöpaitaan pukeutunut, vaalea mies, joka katseli pieni hymy suupielessä Talimin touhuja. Nainen selvisi hyvinkin nopeasti säikähdyksestään ja tilalle tuli suunnaton kiukku. Liekit roihahtivat naisen sinisissä silmissä, hänen kääntyessä kohti ovella seisovaa miestä. ”Kuka helvetti sinä olet?!” Mies vain hymyili naiselle vastaan, astuen sitten huoneeseen, sulkien oven perässään kiinni. ”Älä uskallakaan tulla lähemmäksi... Minä, minä… Puren muuten!” Talim sanoi miehelle, perääntyen hiukan taaksepäin, törmäten lähes peiliin. Miehen kasvoilta hävisi hetkessä hymy ja tilalle tuli jokin lähes mielipuoliselta vaikuttava ilme... ”Rakkaani... Rauhoitu, minä tässä vain olen, Christian...” Mies ojensi kätensä levälleen, astuen jälleen lähemmäksi Talimia, joka alkoi jo pikkuhiljaa tuntemaan pientä kauhua, mies vaikutti mielipuolelta... ”Minä en tunne sinua! Äläkä tule enää yhtään lähemmäksi...” Talim tavoitteli takaansa jotain, jolla mottaista miestä, mutta tuntui kuin aika olisi jotenkin pysähtynyt, sillä samalla hetkellä, kun Talim tavoitti jonkun kovalta vaikuttavan esineen kädellään, Christianiksi itsensä esitellyt mies oli jo liikahtanut Talimin viereen, puristaen tätä niin tiukasti ranteesta, että naisen huulilta kohosi pieni kivun voihkaisu. Samalla kun ääni kuului, mies näytti tulevansa järkiinsä ja hän irrotti nopeasti otteen naisen ranteesta, joka sai Talimin vetäisemään kätensä vasten itseään tuijottaen järkyttyneenä mieheen. Miten mies oli ehtinyt niin lyhyessä ajassa hänen viereensä... ”He ovatkin aivopesseet sinut paremmin kuin luulinkaan, jos et tunne edes minua...” Mies sanoi hiljaisella äänellä, näyttäen jälleen aivan erilaiselta kuin hetki sitten. ”Kuka sinä olet?” Talim toisti kysymyksenä, astuen huomaamattomasti kauemmaksi ilmiselvästä psykopaatista. ”Olen miehesi, Christian Walk... Etkö todellakaan muista minua?” Talim pudisti päätään, tuntien kuitenkin pientä pahoittelua miehen puolesta. Tämä ilmiselvästi luuli naista joksikin toiseksi. ”Tietääkseni en ole naimisissa...” Mies katsoi järkyttyneenä naista, ymmärtämättä tämän sanoja. ”Tietenkin olet... Olemme olleet naimisissa jo monia vuosi kymmeniä, Tamarieh.” Kylmä väristys kulki läpi Talimin ruumiin, eikös Shivan kertomuksessa naamiossa ollutkin joku nainen nimeltä Tamarieh ja häneen rakastunut ruhtinas?.. ”Kuulehan... Hmh... herra Walk...” Talim aloitti mutta mies keskeytti hänet nopeasti. ”Christian, et ole herroitellut minua vuosikausiin.” ”Aivan... Eeh Christian. Et kai sinä satu vaan olemaan ruhtinas?..” Mies loi niin mielipuolisen rakkauden hymyn Talimille, että hänen teki mieli juosta kirkuen pakoon. ”Olen, ja sinä olet ruhtinattareni. Ja nyt kun viimein olen saanut sinut takaisin, voimme elää ikuisuuden yhdessä.”

Voi ei, voi ei... Mies oli ilmiselvästi mielipuoli, miten ihmeessä minä jouduin tähän soppaan... Narri, se narri on syyllinen tähän, odotahan vain, kun saan sen kilisevän idiootin käsiini niin, niin...

Mutta mitä hän nyt tekisi...? Kristian vaikutti ailahtelevaiselta eikä hän tahtoisi kokea miehen raivoa uudelleen... ”Tuotah... Christian, niinhän se oli? Aivan, minä tunnen oloni hieman väsyneeksi, voisitko jättää minut yksin... Tämä... tämä erossa oleminen on ottanut koville, ja en todellakaan muista mitään yhteisestä menneisyydestämme.” Talim alkoi selittää vakaalla äänellä, hänen olisi nyt pelattava aikaa ja mietittävä miten pääsisi pois täältä. ”Mutta olen varma, että muistan kyllä kaiken, kun saan ensin levätä rauhassa ja kerätä voimia...” Talim lisäsi nopeasti, nähdessään miehen kasvojen synkistyvän hiukan. ”Tietenkin rakkaani, ihan miten haluat.” Christian hymyili naiselle, ottaen sitten tämän käden ja suudellen sitä. ”Olemme saamassa vieraita illemmalla, toivoisin että voisitte liittyä seuraamme.” Kristian kumarsi Talimille. ”Kuka tänne on tulossa?” Talim kysyi, ihan vain koska mies näytti odottavan sitä. ”Vanha ystäväni, Kreivi de Mardoys. Hänethän sinä varmaan muistatkin?” Talimin pudistaessa päätään, mies huokaisi kevyesti ja kääntyi kannoilleen, lähtien ulos huoneesta. Heti miehen lähdettyä Talim ryntäsi ikkunaan katsomaan, josko siitä pääsisi ulos. Kyllähän siitä pääsisi mutta ehjänä maahan tulo ei ollut kovin todennäköistä, maahan oli ainakin 20 metrin pudotus, ilmeisestikin hän oli jossain tornissa. Huokaisten Talim luopui ikkunasta pakenemisen suunnitelmastaan, ja lähti kohti ovea. Joka tietenkin oli lukossa.

14

”Voi rotta. On siinä aviomies, kun ei luota vaimoonsa.” Talim potkaisi ovea pahantuulisesti, kävellen sitten jälleen ikkunan luokse. Siihen nainen jäi katsomaan alla levittäytyvää maisemaa, linnasta noin 200 metrin päässä oli pieni, harmaa kaupunki, jossa ei näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä, kaupungin edessä levittäytyi leveä joki jonka toisella puolella siinsi ruskea hiekkatie. ”Tämäpä vasta somaa... Olen jonkun mielipuolen vankina, joka pitää minua vaimonaan eikä minulla ole aavistustakaan siitä missä Shiva ja Feenix ovat...”

2006 AD Helmikuun 4 Kello 0.30 Italia, Venetsia, Hotelli Columbina

Shiva asteli hitaasti huoneeseensa, heittäytyen sängylle jaksamatta edes riisua asuaan, joka varmasti meni ikuisille rypyille. Ikuisille... niinpä juuri, Shiva naurahti katkerasti. Kädessään nainen hypisteli rutistettua kirjettä jaksamatta miettiä miten kummassa hän saisi selville ystäviensä olinpaikat. Toisaalta ehkäpä hänen ei tarvitsikaan miettiä sitä... Mitenkä narrin runo menikään... Shiva pinnisti muistiaan. ”Kolme enkeliä tavoittelee ikuisuutta. Tähti sammuu ja putoaa. ” ”Kaksi enkeliä tavoittelee ikuisuutta. Liekit tukahtuvat ja katoavat. ” ”Yksi enkeli tavoittelee ikuisuutta. Jää sulaa ja liukenee olemattomiin” Ensimmäisen täytyi tarkoittaa Talimia... Tähti ei voi merkitä muuta. Siinä tapauksessa liekkien on tarkoitettava Feenixiä ja jään Shivaa. Jos ensimmäisenä oli kadonnut Talim ja sitten Feenix, niin runon mukaan seuraavan pitäisi olla hänen kohtalonsa. Shiva värähti, sulaminen ei kuulostanut hyvältä...

Mutta jos kaikki tapahtui narrin runon mukaan, niin eikös silloin olisi loogista, että kaikki joutuisivat samaan paikkaan? Ajatus oli aika kaukaa haettu, mutta naisella ei ollut muutakaan mihinkä ripustautua saadakseen ystävänsä takaisin. Shiva naurahti itsekseen, tämä taitaakin olla ensi kerta, kun hän todella toivoo joutuvansa vastapuolen nappaamaksi...

Näiden ajatusten saattelemana Shiva viimein nukahti levottomaan uneen, joka oli täynnä narreja ja pilkallista naurua. Ja jossain taustalla tapahtumia seurasi ilmeettömästi mustaan naamiaisasuun pukeutunut hahmo... Shiva avasi silmänsä, hän todellakin taisi nukahtaa. Haukotellen Shiva nousi ylös sängyltä, kömpien laittamaan pöytävalaisimensa päälle, hänen oli nähtävä, paljonko kello oli. Kirkas valo sai naisen voihkaisten sulkemaan silmänsä. Bright light, bright light. Raottaen toista silmäänsä auki, nainen yritti saada silmiinsä kellon. 02.30 niinkö vähän se vasta muka oli... ”Pöh” Tuhahtaen nainen heittäytyi selälleen katselemaan hotellihuoneen valkeaa kattoa. Olisikohan hänen otettava yhteys Danteen? Ei. Nainen karisti nopeasti ajatuksen päästään, niin huonosti asiat eivät vielä olleet, että heidän pomoaan pitäisi häiritä mokomalla. Ja sitä paitsi, jos asiat olisivat niin huonosti, mies itse olisi kyllä ilmestynyt paikan päälle. Tällä tuntui olevan jokin ylimääräinen aisti varattuna vain sitä varten, että jos asiat alkaisivat menemään niin huonoksi, että Enkelit eivät itse selviytyisi, hän osaisi tulla paikan päälle ottamaan asiat hoitoon suuren miekkansa kanssa. Shiva alkoi kihertämään unisesti ajatuksilleen, oli helpottava tietää, etteivät he ihan yksin kuitenkaan olleet vastassa pahaa, yliluonnollista maailmaa vastan.

15

Nainen sulki silmänsä huoneen pimeydessä. Hänen pitäisi nukkua, jotta jaksaisi alkaa metsästämään ystäviään. Shiva oli liukumassa jälleen uneen, kun tuli ajatelleeksi jotain, joka sai hänen vartalonsa

menemään ihan jäykäksi ja silmät rävähtämään auki, tuijottaen pimeyteen. Konemaisesti nainen käänsi katseensa kohti yöpöytää, erottamatta tarkasti huonetta. Hän ei ollut sammuttanut lamppua... Shivan sydän hakkasi tuhatta ja sataa hänen muistellessa. Hän oli ajatellut Dantea ja suurta miekkaa ja sitten vain liukunut uneen...

Jostain huoneesta alkoi kuulumaan pientä hyräilyä, joka sai Shivan nielaisemaan kauhuissaan. Hyräily tuntui lähenevän ja muuttuvan ymmärrettävämmäksi, kunnes siitä saattoi erottaa sanoja: ”Nuku pienoinen enkelini, nuku läpi kuoleman, nuku läpi syntymän.

Nuku pienoinen enkelini, nuku ohi elämän, nuku ohi kohtalon Nuku pienoinen enkelini, nuku yli ajan, nuku yli iän.

Nuku pienoinen enkelini ikuisuuteen kanssani.”

Laulu oli kammottava ja kaunis samalla kertaa, se kietoi Shivan ajatukset pumpuliin, yrittäen vetää tämän loputtomaan uneen. Nainen taisteli kaikin voimin sitä vastaan, hänen tahtonsa oli jo pääsemässä voitolle kammottavasta laulusta, kunnes hän tunsi poskillaan jääkylmät sormet, jotka silittivät varoen naisen poskea, maanitellen tätä nukahtamaan, maanitellen tätä antautumaan.

Shiva ei voinut erottaa sormien omistajaa pimeästä, mutta jossain taustalla kuului vienoinen kilinä, joka ei voinut kuulua kellekään muulle kuin narrille. Se antoi naiselle jotain uutta voimaa ja hän riuhtaisi itsensä unen otteesta, yrittäen paeta kylmiä sormia. Hän lähes onnistuikin, kunnes hän erotti pimeässä hopeanvärisen naamion, joka oli kumartunut naisen ylle. ”Sinä!” Shiva sihahti, yrittäen kynsiä kasvoja mutta kädet sujahtivat läpi hahmon, joka kumartui naisen ylle, suudellen tätä kevyesti otsalle. Suudelma oli kuin jään kosketus, se lamautti rimpuilevan ja kiroavan naisen täysin, kaataen tämän tahdon. Enempää vastustelematta nainen liukui outoon, unen kaltaiseen olotilaan.

Kadoten hopeanaamion sonnustautuneen miehen kanssa huoneesta. Jäljelle jäi vain narri, joka käkätteli itsekseen huoneessa, leikitellen Shivan kirjeellä, joka leimahtikin pian sinisiin liekkeihin, kadoten kokonaan.

Narri katseli hetken aikaa hämmästyneesti tyhjää kättään, ja alkoi sitten tanssimaan huoneessa. ”Kolme enkeliä tavoittelee ikuisuutta. Tähti sammuu ja putoaa. ” ”Kaksi enkeliä tavoittelee ikuisuutta. Liekit tukahtuvat ja katoavat. ” ”Yksi enkeli tavoittelee ikuisuutta. Jää sulaa ja liukenee olemattomiin” ” Enkelit katoavat ikuisuuteen, jääden ajan vangeiksi.”

Lopetettuaan lorunsa, narri hyppäsi vielä kerran ilmaan, kadoten sitten huoneesta.

2006 AD Helmikuun 4 Kello 2.45 Italia, Venetsia, Hotelli Columbina

Hotellin aulan vastaanotossa oleva nainen katseli tylsistyneenä ulos valaistuista ikkunoista, siellä täällä näkyi juhlivia kansalaisia, jotka olivat vasta nyt pääsemässä vauhtiin. Nainen olisi mielellään mennyt

16

mukaan riehaan, hän oli varannut itselleen puvunkin sitä varten. Pääsisihän hän toki muina iltoina karnevaaleihin mukaan, ne kun kuitenkin kestivät Laskiaistiistaihin asti, kunnes paaston aika alkaisi, mutta ensimmäinen päivä ja yö, olisivat sitä kaikkein parasta aikaa. Huokaisten nainen tyytyi kohtaloonsa, ehkä sitten ensi vuonna... ”Anteeksi neiti...” Hiljainen miehen ääni keskeytti naisen mietteet ja hän kääntyi hymy kasvoillaan katsomaan asiakastaan. Tosin hymy oli takertua naisen kurkkuun, kun hän näki miehen... Henkilö oli pukeutunut viininpunaiseen, pitkään takkiin ja saman sävyisiin housuihin sekä liiviin, jalassaan miehellä oli mustat saappaat. Miehen hiukset olivat puhtaan valkoiset ja roikkuivat arvoituksellisilla kasvoilla, hiusten takaa pystyi erottamaan sinivihreät, huolestuneet silmät. ”Ni-iin?” Nainen ei voinut saada silmiään irti miehestä. ”Missähän on Neitien Leather, Cotton ja Latex huoneet? ” Nainen pystyi vain tuijottamaan miestä mitään sanomaton katse silmissään. Miten joku voi olla noin kiehtovan näköinen... ”Neiti?” Mies sanoi hieman kovemmalla äänellä, luoden ärtyneen katseen vastaanotto virkailijaan. Äänen sävy sai naisen viimein havahtumaan ja etsimään punastuneena kysyttyjen huoneita. ”Toinen kerros, numerot ovat 105, 106 ja 107. Valitettavasti vain neiti Leather on ilmeisesti paikalla. ” Nainen vielä lisäsi, mutta mies oli jo harppomassa portaita ylöspäin.

Dante saapui Shivan huoneen ovelle, koputtaen siihen napakasti. Kun vastausta ei kuulunut, hän vain yksinkertaisesti potkaisi oven rikki, astuen säleiden läpi pimeään huoneeseen. Mies laittoi valot päälle huoneeseen ja kirosi mielessään, Shivan huone oli tyhjä. Ei ristin sielua näkynyt paikalla. Muutama kauhistunut asiakas tuli paikalle, ihmettelemään tuhoa mutta Dante vain käveli reteesti säleiden läpi takaisin vastaanottoon, jonka takana oleva nainen laski nopeasti puhelimen alas. Hän oli kuullut ryminää yläkerrasta ja oli päättänyt soittaa virkavallan paikalle. ”Oletko varma, että muut eivät ole huoneissaan?” mies loi tiukan katseen naiseen, joka yritti piiloutua pöytänsä taakse. ”O-olen... Vain Shiva niminen on palannut hotelliin, tarkastin asian minua ennen päivystäneeltä henkilöltä...

Hän, hän tuli tänne ja kysyi ystäviään, annoin hänelle kirjeensä ja sitten nainen meni huoneeseensa...” ”Kirjeen? Minkä kirjeen?” ”En tiedä.” Nainen ryhdistyi hiukan kuullessaan poliisien autojen sireenit. ”Teinä lähtisin täältä heti, olen kutsunut poliisit...” ”Niinkö?” Dante naurahti huvittuneena, kaivaen sitten taskustaan muutamia kolikoita, jotka pudotti naisen eteen pöydälle. ”Ovestanne.” Tämän sanottuaan mies lähti takki liehuen kohti ovea, jonka poliisit olivat jo piirittäneet.

Hetken kuluttua muutama poliisi tuli sisälle hotelliin puhumaan vastaanotto virkailijalle. ”Onko täällä kaikki hyvin?” ”On... Kiitos että tulitte niin nopeasti, saitteko sen lurjuksen kiinni?” Poliisit vilkaisivat toisiaan. ”Emme nähneet ketään kuvauksiinne sopivaa.” ”Ette nähneet? Hänhän lähti tästä juuri... Suoraan ovesta ulos missä te olitte...” Naisen silmät pyöristyivät. ”Olemme pahoillamme neiti, mutta ketään ei näkynyt.” Nainen katsoi poliiseja hiukan vauhkona, miten mies oli voinut kadota niin nopeasti. Mutta toisaalta, hän ei ollut nähnyt miehen sisälle tuloakaan, vaikka oli katsellut koko ajan ulko-ovea…

Jossain hotellin katolla seisoi pitkä mies, suuri miekka selässään ja jonka hiukset ja takki liehuivat öisessä tuulessa. Mies katseli synkkien ajatusten vallassa alaspäin siellä näkyviä poliisiautoja. Hän ei ollut ehtinyt hätiin ennekuin oli liian myöhäistä. Ja nyt hänelle ei ollut hajuakaan siitä, miten saisi Enkelinsä jälleen tähän aikaan...

17

OSA 5 4. helmikuuta Herran vuosi 1864 Kello 20.00 Italia, Venetsia

Shiva avasi vaivalloisesti silmänsä, kuin heräisi painajaisunesta. Ensimmäinen asia, jonka hän erotti, oli pimeys, läpitunkematon pimeys, johon loi pienen aavistuksen valosta vain kuun heijastus eräästä ikkunasta. ”Dämmet, minä vihaan näitä yliluonnollisia juttuja...” Nainen kohosi ylös, painaen kätensä otsalleen. ”Kunhan joskus saan sen kilinäheikin kiinni, niin väännän sen niskat nurin...” hän vielä mumisi itsekseen, testatakseen että oli todellakin hereillä. Ja tämä sai olla viimeinen kerta, kun hän lähtee mihinkään juhlimaan...

Nainen pudisti päätään saadakseen näkökenttänsä selväksi, hypäten sitten lähes säikähdyksestä metrin ylöspäin, nähdessään hopeisten kasvojen tuijottavan itseään huoneen toiselta puolelta. Shiva perääntyi aivan vasten seinää, tuntien nenässään sen lahoamisen hajun. ”Shiva Leather, pyydän. Älä kavahda minua...” Hiljainen miehen ääni lipui naisen ajatuksiin, kasvojen tuijottaessa ilmeettömästi häntä. ”Mitä oikein odotit? Että ryntään kaulaasi, koska kidnappasit minut keskellä yötä?!” Nainen sähähti hahmolle, tuijottaen uhmaavasti tätä. Hänen pelkonsa alkoi hiljalleen vaihtua suuttumukseen. ”Minulla on syyni tekoihini ja pyydän anteeksi, jos ne pelästyttivät sinut.” Hahmo liikahti lähemmäksi, saaden kahahduksen aikaiseksi. Nyt Shiva pystyi erottamaan naamion takaa vaalean meripihkan väriset, silmät, jotka tuntuivat heijastavan koko maailman olemassaoloa. ”Ikuisuuden Naamio...” Shiva jotenkin tiesi heti, mistä hahmo puhui. Tai no, oliko mitään muita vaihtoehtoja, koko heidän juttunsa, kun tuppasi pyörimään tuon ja rakastuneen ruhtinaan ympärillä.

Hahmo nyökkäsi lyhyesti. ”Taru naamiosta on saanut monia muotoja aikojen kuluessa. Totuus on unohtunut, joten naamio saa jatkaa tuhojaan...” Hän lausui Shivalle, joka alkoi hiljalleen tulla siihen tulokseen, että toinen ei tainnutkaan olla vastuussa enkeleiden tapahtumiin. Ainakaan silkkaa pahuuttaan. ”Meidän versiossamme naamio antoi kyvyn ohjata ajankulua...”

Hopeinen naamio värähti hieman kuin kasvot sen alla olisivat säpsähtäneet. ”Se on vain osa totuutta...” Ääni lipui naisen ajatuksiin, saaden Shivan värähtämään vanhasta voimasta ja ikuisuudesta joka äänestä heijastui. ”Kerrotteko minulle oikean version?..” Shiva kysyi varovasti, alkaen teitittelemään luonnostaan tuota olentoa. Hopeinen naamio nyökkäsi ja ilmassa värähti jotain vaaleaa, josta nainen ei saanut kiinni. Hahmo oli astunut hieman lähemmäksi naista, joka nyt pystyi näkemään tämän kauniin naamion peittämät kasvot ja vilahduksen helmenhohtoisista hiuksista sen takana. Musta puku peitti edelleen vartalon, mutta musta pitsiverkko oli nostettu pois naamion päältä. Myöskään metallista viuhkaa ei näkynyt missään. ”Naamio ei pysty ohjaamaan ajankulua, se antaa kantajalleen kyvyn lipua aikojen välissä. Seuloen ajasta toiseen, ollen kuitenkin ikuisesti naamion vanki. Mikäli naamio tuhoutuisi, katoaisi muisto sen kantajasta myös.”

Shiva tuijotti hetken aikaa miestä, pudisti päätään ja sanoi: ”Anteeksi mitä? Haluaisitko kertoa tuon minulle niin että kuolevaisetkin ymmärtäisivät sen...” Shiva ei tarkoittanut vihjata mitään naamiotyypin olemuksesta, mutta se sai hopeiseen naamioon sonnustautuneen olennon värähtämään kuin iskun saaneena. Mustapukuinen hahmo suoristui ja käveli kevyesti keskelle huonetta, jonne kuun valo loi heijastustaan pienestä kattoikkunasta. ”Aloitan alusta, aikaahan meillä on.” Lauseessa tuntui olevan hieman jopa ironista huumoria, mutta koska naamio peitti miehen kasvot, ei Shiva pystynyt arvioimaan oliko se totta vai ei. ”Christian Walk, mies, jonka takia menneisyyden haamut ovat ikuisesti sidottuja maailmojen välille. Hän teki sopimuksen pahan kanssa, jotta saisi pitää Tamariehin ikuisesti itsellään, paha antoi hänelle naamion, joka kykeni suomaan miehelle kyvyn lipua halki aikojen ja vangita ne jotka halusi, ajan vangiksi. Mutta hän 18

sai jotain muutakin pahalta. Osan pimeyttä, osan kadotusta. Kuten kaikki pahan kanssa tekemisissä olleet.

Christian Walk on itse nyt pimeys, tuomiten ikuisuuksiksi läheisensä.”

Shiva katseli hieman vauhkona naamioitunutta hahmoa, hän ei tajunnut pätkääkään mitä toinen selitti... ”Miten niin paha? Onko Walkista tullut paholainen?”

Naamion alta kuului kaikumainen naurahdus joka henki menneitä muistoja. ”Ei. Christian Walk on nyt osa pahaa. Voimaa, jolle on monia muotoja muttei ainuttakaan ruumiillista hahmoa.” ”Elisiismitä?” Shiva alkoi jo pikkuhiljaa kyllästymään tyyppiin, joka ei näköjään sitten osannut puhua selvästi millään. Pitikö se sille vääntää rautalangasta...

Hahmo kääntyi kohti Shivaa kuun valon luodessa kauniita varjoja vanhalta näyttävään huoneeseen, paljastaen että he olivat jonkinlaisessa makuuhuoneessa ja hän itse istui leveällä, mutta repaleisella vuoteella. Shiva katseli hahmoa ihastellen näyn kauneutta, tokihan miehen piirteitä ei erottanut mutta, jokin tuossa mustassa hahmossa oli lumoavan kaunista ja surumielistä. Kuunvalo sai hahmon hopeisen naamion näyttämään samettipintaiselta marmorilta, joka vain korosti mustan vaatteen tummuutta. Nainen ei oikein osannut sanoa mikä tuo vaate oli, se näytti mekon ja viitan risteytymältä, helmenhohtoiset hiukset paljastuivat hieman naamion takaa ja mustista aukoista katsovat silmät näyttivät lähes läpikuultavilta.

Hahmo liikkui sulavan kevyesti, kuin tanssien koskettamatta lähes ollenkaan maata. Koko hahmon olemus tuntui olevan jotenkin pyhä... ”Paha. Kaikkivoipa paha, joka elää jokaisen ihmisen mielessä, jokaisen ihmisen perusluonteessa. Se ei ole paholainen eikä saatana, se ei ole myöskään Kali eikä Ahriman tai joku muu uskontojen pahasta, se ei ole yksikään niistä ja se on ne kaikki. Te olette monesti olleet kosketuksissa sen kanssa, lähes jokainen vastustajistanne on saanut voimansa tuosta samasta lähteestä, joka on aina ollut ja tulee olemaan. Kunnes aika loppuu ja maailmat katoavat, siihen asti on aina joku, joka hakee voimaa siitä. Tietämättään tai tietämättömyyttään.” Shivan sydän iski muutaman ylimääräisen lyönnin, hänen kuunnellessa selitystä. Oliko kaikki heidän tekemät tekonsa tarpeettomia ja turhia jos pahan voimaa joku hakisi aina? ”Ei. Maailmassa on muutamia, teidän lisäksenne, jotka taistelevat tuota pahaa vastaan, tuoden lohtua tietäväisten eloon. Jokainen heistä, jonka olette kohdanneet ja voittaneet olisivat saaneet tuhon aikaiseksi, jossa olisi kuollut monia sivullisia, kenties jopa kokonaisia kansoja.” Mies vastasi Shivan ajatukseen suoraan, saaden naisen tuntemaan lievää epämukavuutta, toinen kun ilmeisesti pystyi lukemaan naisen ajatuksia... ”Miten sellaisen sitten voi voittaa?” ”Ei mitenkään. Ellette tuhoa kaikkea elävää maanpäällä, myös itseänne. Mutta onko se sen arvoista?

Jokaisessa elävässä on pala siitä pahuudesta, lievemmissä muodoissa tosin. Mutta se riittää.”

Nainen mietti hetken hiljaisuudessa sanoja ja ensimmäistä kertaa hän tunsi epätoivoa sekä pelkoa tulevaisuudesta. Naamioidun hahmon sanat toivat enkeleille suuresti vastuuta ja houkutusta luovuttaa, tuo puhe kaikesta pahuudesta, joka oli kaikkialla, sai naisen melkein voimaan pahoin asian suuruudesta. Ennen kuin hän olisi todellakin antanut ylen, Shiva päätti palata jälleen Christian Walkiin, joka oli ilmeisesti tarun ruhtinas. ”Jos se Christian on osa tätä pahuutta, niin miten ihmeessä hänet voi sitten voittaa?!” ”Naamio, se antaa ruhtinaalle kyvyn ohjata aikojen välistä porttia, sen takia hän voi vaikuttaa nykyisien ihmisien kohtaloon, se pitää myös Venetsian vangittuna aikasilmukkaan.” ”Nii-iin?..” Shiva sanoi kysyvästi. ”Naamio pitää tuhota, kun se katoaa, murenee myös Christianin valta ja hän muuttuu kuolevaiseksi. Ennen sitä hänen henkensä ja ruumiinsa on kuolematon. Te ette pysty tappamaan häntä, satuttamaan kyllä, mutta ette surmaamaan.” ”Ja tämä naamio on tietenkin sillä... Kiva.” Shiva totesi optimistisesti. ”Ei.” Kuului kahahdus, miehen pudistaessa päätään. ”Tamarieh särki naamion neljään osaan, saatuaan sen varastettua aviomieheltään.” ”Sekö ei sitten riittänyt?” ”Myös neljän palan voima on mahtava, se ei riitä, että naamio hajotettiin osiin. Se pitää tuhota, kadottaa maan päältä.” ”Missä ne ovat?” Shivasta alkoi epäilyttävästi tuntumaan, että tämä retki muodostuisi kuitenkin jonkinlaiseksi aarteenmetsästysreissuksi...

19

”Yksi pala on Ruhtinaalla, yksi pala on hänen ystävällään ja orjallaan, Lorenzo de Mardoys’llä, yksi pala on piilotettu kaupunkiin ja viimeinen pala on minulla.” Hahmo kaivoi vaatteensa uumenista mustan, samettisen naamion kulman.

Shiva otti sen käteensä ja käänsi sen ympäri tarkastellakseen sitä, huomaten että sen sisäpuoli kimalteli inhottavan verenpunaisena. Nopeasti hän antoi sen takaisin. ”Elikkästä, meidän on siis saatava kaikki palat kokoon ja tuhottava ne...” ”Ei!” Naamioitu hahmo sanoi nopeasti, keskeyttäen naisen lauseen. ”Te ette voi tuhota niitä, ne ovat ainoa portti takaisin omaan aikaanne ja jos tuhoatte ne siellä, ei menneisyydellä ole minkäänlaista mahdollisuutta ylettyä niihin vapautuakseen aikasilmukasta.” ”Miten se sitten hoidetaan?” Shiva huokaisi. ”Tuokaa ne minulle, minä saatan teidät takaisin aikaanne ja palaan tänne tuhoamaan ne.”

Nainen nyökkäsi, kuulosti ihan kelvolliselta ajatukselta mutta hänen täytyi pohtia sitä ensin Feenixin ja Talimin kanssa. Josta tulikin mieleen... ”Minun pitää löytää ensin Talim ja Feenix, jotta pääsemme etsimään paloja.”

Naamion läpinäkyviin silmiin tuli poissaoleva katse ja pian ne sulkeutuivat. ”Molemmat ovat lähempänä paloja kuin tietävätkään...”

Shivan olisi tehnyt mieli hoputtaa tyyppiä kertomaan asiansa nopeammin, muttei uskaltanut häiritä transsia. ”Talim on Ruhtinaan linnassa ja Feenix matkustaa Kreivin kanssa kohti sitä...” Silmät rävähtivät auki ja niihin oli palannut jälleen normaali ilmeettömyys. ”Molemmat ovat suuremmassa vaarassa kuin arvaavatkaan.”

Shiva säpsähti kuullessaan kaikuvan äänen sävystä syvää huolta. ”Mitä tarkoitat?” ”Talim... Ystäväsi muistuttaa erehtymättömästi Tamariehiä, hän on kuin tämän kaksoisolento. Ruhtinaan voimat ovat hirvittävät ja mielensä sairas, mikäli ystäväsi tekee yhdenkään väärään liikkeen, seuraukset voivat olla kohtalokkaat...”

Shivan sydän hypähti kurkkuun ja hän toivoi, että Talim pystyisi hillitsemään itsensä, tekipä ruhtinas mitä hyvänsä. ”Entä Feenix?” ”Hän on toisenlaisessa vaarassa ollessaan de Mardoysin seurassa.” ”Miten niin? Ja kuka tämä Mardoys ylipäänsä on?” Nainen tuskaili mielessään naamio tyypin hidastempoista puhetapaa. Tältä piti näköjään lypsää jokainen sana erikseen. ”Hän on ruhtinaan alamainen, joka tottelee sokeasti hänen käskyjään. Kun Tamarieh katosi, pyysi ruhtinas kreiviä etsimään käsiinsä naisen, hän itse ei halunnut lähteä linnansa mailta. Christian Walk antoi toisen löytämistään paloista hänelle, jotta kreivi voisi myös vaeltaa aikojen läpi etsien Tamariehtä. Ruhtinas kun oli varma, että nainen oli paennut häntä toiseen aikaan.” ”Niin?” Shiva alkoi saamaan tarpeekseen tuosta sanasta jouduttuaan toistamaan sitä vähän väliä miekkoselle, tämän omituisien taukojen takia. ”Kreivi siis sai kyvyn ja hän käytti sitä, hän kulki aikojen läpi tuoden nuoria naisia ruhtinaalle, jos joku näistä olisi Tamarieh. Ja kun kukaan ei ollut se mitä ruhtinaan sydän halusi, niin naiset katosivat.” ”Katosivat?” ”Niin, jäljettömiin.” ”Mutta mitä tarkoitit sanoessasi ”toisenlaisessa vaarassa”?

Naamioitunut hahmo hiljeni ja hiljaisuus venyi ja venyi, kunnes Shivan olisi tehnyt mieli kirkua ääneen miestä jatkamaan. ”Kreivillä on pakkomielle naisista…” Hahmo viimein sanoi vaimentuneella äänellä.

Shivan silmät pyöristyivät lähes koomisesti ja hän alkoi nopeasti tekemään lähtöä. ”Minun on varoitettava Feenixiä ja Talimia, heti.” ”Miten ajattelit tehdä sen?” ”En tiedä ihan vielä, mutta improvisoin jotain...”

Naamio nyökkäsi vaivihkaa, sujauttaen kätensä asunsa kätköihin, vetäen sieltä kohta esiin pienen, litteän paketin.

20

”Tästä voi olla hyötyä teille. Kun olette saaneet palat kokoon, niin tuokaa ne minulle.”

Shiva otti vastaan paketin, tunkien sen sitten nopeasti asunsa pimentoon. Nyt hänellä ei olisi aikaa katsoa mitä siinä oli. ”Kiitoksia...” Shiva sanoi, kävellen ovelle, jonka pystyi nyt silmien totuttua pimeyteen, erottamaan seinustalla. Juuri avatessaan oven, nainen vielä kääntyi katsomaan takaisin kuunvaloon kävellyttä hahmoa, joka tuntui olevan ajatuksissaan. ”Kuka sinä olet?” Shiva kysyi hetken epäröityään, tosin mieluummin hänen olisi tehnyt mieli kysyä mikä sinä olet. Hahmo oli hetken aikaa hiljaa, kuin yrittäen muistaa jotain, ja käänsi sitten katseensa ikkunasta ovella seisovaan naiseen ”Nimeni on vaipunut unholaan jo vuosia sitten.” ”Mutta mene nyt, jotta ystäväsi pelastuisivat.”

Shiva katseli hetken aikaa vielä kaunista näkyä, huomaten kuitenkin, että asetelmassa oli jotain väärin, hänen alitajuntansa oli kiinnittänyt siihen huomion jo aikaisemmin mutta nainen ei ollut saanut siitä kiinni. Ei kai sillä väliä ollutkaan... Shiva nyökkäsi hahmon sanoille, avaten sitten oven ja kadoten siitä ulos. Painaessaan oven kiinni hän oli kuulevinaan vaimeaa kilinää oven takaa, mutta se saattoi olla ihan vain mielikuvitustakin. Nainen katsahti taakseen, erottaen vanhan rakennuksen sekä ikkunan, tietenkään naamioheppulia ei näkynyt siellä. Huokaisten itsekseen Shiva lähti talsimaan pitkin harmahtavan ruskeaa katua, toivoen mielessään, että näkisi vielä naamio tyypin, kunnes muisti, että heidänhän oli vietävä palat sille. Hieman mieli keventyneempänä nainen nopeutti askeliaan pitkin autiota katua.

Feenix katseli rauhattomana ohi kiitäviä maisemia, tuntien olonsa hyvin epämiellyttäväksi. Lorenzoksi itsensä esitellyt mies oli tuijottanut lähes koko matkan Feenixiä, sanomatta juuri sanaakaan. Nyt äijä oli kuitenkin alkanut katselemaan myös harmahtavia maisemia. Onnekseen, mikäli mies olisi vielä pitkään tuijottanut naista, olisi hän mottaissut kreiviä... ”Minne me olemme menossa?..” Feenixin kulmakarvat rypistyivät, hänen huomatessa, että joenvarsi oli muuttunut ruskehtavaksi kaupungiksi, jota mies oli Venetsiaksi kutsunut. Terävän siniset silmät porautuivat Feenixiin, valkoisen hymyn levitessä kalvakoille kasvoille, jollaiset aatelisten kasvot yleensä olivat, he kun yrittivät parhaansa mukaan välttää aurinkoa. Siinä mielessä Feenix sai kiittää talvea siitä, että hänen kasvonsa olivat harmahtavan kalpeat. ”Ruhtinas Walkin linnaan.”

Feenixin teki mieli kysyä, että miksi, mutta jotenkin hänestä alkoi epäilyttävästi tuntumaan siltä, että se kysymys olisi viimeistään pilannut hänen tarinansa san Midiestä ja pelästyneestä hevosesta. ”Aah... Olisin mielelläni levännyt kaupungissa ja lähtenyt sitten etsimään hevostani. En usko, että se on kovin kauaksi juossut.” Feenix ei tosin tiennyt oliko hevosilla tapana juosta hyvinkin pitkälle säikähdyksestä...

Kreivin kasvoille kohosi hieman hämmästynyt ilme. ”Mutta kuvittelin, että olisitte viettäneet yönne mieluusti setänne linnassa...”

Feenix alkoi yskimään rajusti kuultuaan kreivin sanat, saaden miehen nopeasti nousemaan vastakkaiselta penkiltään, kohti ikkunaa. ”Ajaja! Pysäyttäkää. Neidillä on jotain hätänä.”

Feenix tunsi hevosten hirnahduksen, kuskin rajusti vetäessä ohjaimista nämä pysähtymään. Kun kreivi tunsi vaunujen pysähtyvän, tämä istahti nopeasti Feenixin viereen, ottaen tämän käden käteensä. ”Neiti... Neiti, oletteko kunnossa?” Miehen silmät olivat muuttuneet huolestuksesta tummiksi. ”Ilmaa... Tarvitsee ilmaa...” Feenix ähisi yskänpuuskansa seasta. ”Totta kai.” Mies nousi ylös ja avasi oven, auttaen Feenixin alas vaunuista. ”Olemme juuri saapuneet majatalon eteen, noudan teille heti mukillisen vettä.” Mies irrotti Feenixin käden, kadoten ruskeasta ovesta sisään.

21

Setä?! Italia on täynnä ihmisiä ja juuri tuon sedän pitää olla san Midien setä... Feenix voihki itsekseen saadessaan hetken rauhaa. Mitä hän nyt tekisi? Jos hän joutuisi menemään tuohon linnaan niin hänen keksimänsä tarina paljastuisi heti ja mitäs sitten? Täällä tuskin katsottiin kovin hyvällä ihmisiä, jotka väittivät tulevansa tulevaisuudesta... Jos hän pakenisi? Juoksisi pois ja lähtisi sitten etsimään Shivaa ja Talimia?

Feenix oli juuri keräämässä helmojansa kokoon juostakseen, kun kreivi tuli takaisin paikalle, katsoen ymmällään naista, joka oli kerännyt helmansa kokoon. Feenix pudotti painavat helmat takaisin maahan yrittäen hymyillä. ”Eeh... Jaloilleni tuli kuuma.” Hän yritti selittää käytöstään, saaden kreivin kohottamaan toista kulmakarvaansa epäluuloisesti. ”Vettä! Juuri tätä minä tarvitsinkin.” Feenix nappasi kreivin kädessään pitämän mukin itselleen toivoen näin pystyvässä kiinnittämään huomion pois jalkojen paljastelusta. Nopeasti hän kulautti nestettä sisäänsä, alkaen sitten yskimään entistä pahemmin ja sylkäisten nopeasti punertavan aineen pois suustaan. Viiniä, kreivi oli tuonut hänelle viiniä... Kun Feenix nosti katseensa ylös, lopettaen viinin yökkimisen, hän kohtasi kreivin erittäin entistä hämmästyneemmän ja epäluuloisemman katseen. ”Suokaa anteeksi... En ole tottunut juomaan rahvaan viiniä.” Feenix yritti jälleen korjata tilannetta, onnistuen tällä kertaa edes jotenkuten siinä. ”Olen pahoillani, mutta majatalosta ei saanut vettä, joten minun oli pakko tuoda teille tätä litkua.” Lorenzo nyrpisti suutaan. ”Mutta olen varma, että sedällänne on kunnon viiniä. Voitteko jo paremmin, neiti san Midie?”

Feenix olisi antanut mitä vain, jos hän olisi voinut jäädä tämän majatalon eteen loppu ajaksi, mutta hänen seuralaisensa alkoi olemaan jo muutenkin epäluuloinen häntä kohtaan, joten pakko oli vain alistua kohtaloonsa. Ehkä hän voisi piilottaa itsensä juomalasien taakse linnassa. ”Voin, raitis ilma helpotti oloani huomattavasti.” Nainen yritti hymyillä huojentuneesti kreiville, mutta epäonnistui surkeasti. Itsekseen huokaisten hän otti vastaan kreivin tarjoaman avun nousten jälleen tämän vaunuihin. Pian matka jatkuikin kohti edempänä häämöttävää linnaa.

Kumpikaan kaksikosta ei huomannut, että juuri kun ajuri oli hoputtamassa hevosia rivakkaan raviin, joku hyökkäsi alhaalta päin hänen kimppuunsa ja täräytti tältä oikealla koukulla tajun kankaalle, naksauttaen sitten suutaan hevosille, jotka lähtivät verkkaiseen raviin pitkin kiemurtelevaa tietä.

Shiva oli löytänyt eräästä kaupasta tumman kaavun, jonka oli aivan häpeilemättä pöllinyt hyllystä. Kukaan kun ei näyttänyt olevan paikalla pienessä kaupassa, jonne Shivan tie oli vienyt, hänen lähtiessä naamio heppulin luota miettimään pääsyä ruhtinaan linnaan. Hän tuskin olisi voinut vain kävellä koputtamaan ovelle, ja toivonut pääsevänsä sisälle. Muutenkin hänestä tuntui, että hänen karnevaali pukunsa oli hieman turhan riemuisa ja huomiota herättävä tähän kaupunkiin. Toisaalta sillä ei kai olisi ollut väliä, kaupungissa kun ei näyttänyt olevan muita. Naiselle ei ollut vielä aivan selvää se, miten hän pääsisi linnaan mutta kaavun ostaminen sai olla pohjustusta suunnitelmaan joka toivon mukaan pälkähtäisi hänen päähänsä. Shiva oli ehtinyt kävellä ehkä noin muutaman metrin, kun hän näki hienon näköisten vaunujen tulevan tietä pitkin, nopeasti hän väistyi syrjään, kuskilla kun ei näyttänyt olevan minkäänlaista tajua siitä, että tiellä saattoi olla muitakin kulkijoita kuin hän. Tai sitten kuski tiesi, ettei kukaan tulisi vastaan tässä menneisyyden kaupungissa... Naisen läpi kiiti kylmät väreet, jotka saivat adrenaliinin virtaamaan hänen kehossaan.

Oikeastaan hän piti tästä kummitusseikkailusta ihan vähän, aivan tiini miinin vähän. Olihan hän kuitenkin suuri Silent Hillien ystävä, jotka olivat täynnä hiipivää ja vaanivaa kauhua.

Vaunut kuitenkin pysähtyivät vähän sen jälkeen, kun nainen oli väistänyt sivuun niiden tieltä, erään majatalon eteen. Vaunuista astui ulos tummatukkainen, karulla tavalla komea mies, joka auttoi alas myös 22

hyvin tutunoloisen naisen... Feenix! Shivan olisi tehnyt mieli kiljua riemusta ja hypätä ystävänsä kaulaan, mutta kreivin läsnäolo teki sen mahdottomaksi. Nämä kaksi tuntuivat puhuvan jotain ja Feenix näytti sen verran huonovointiselta, että Shiva päätti varoen hiipiä lähemmäksi, varsinkin kun mies katosi majatalon sisään. Shiva piiloutui majatalon nurkalle, vilkaisten sivusilmällä ikkunasta sisään. Niskakarvat nousivat hänellä pystyyn, hänen huomatessa mitä sisällä tapahtui... Ensi sekunneilla, kun nainen oli katsahtanut sisään, majatalo oli ollut aivan tyhjä, lukuun ottamatta kreivin hahmoa, joka asteli varmoin askelin tiskille.

Mutta heti kun mies oli saavuttanut tiskin, ilmestyi sen taakse vanha mies kuin tyhjästä ja muutama tarjoilija juoksi täyttämään muiden asiakkaiden toiveita, joita oli näyttänyt ilmestyvän myös majataloon.

Mies teki tilauksensa ja kohta vanhus toikin hänelle kupillisen jotain, jonka mies maksoi heittämällä muutaman lantin tiskille. Vanhus kumartui ottamaan rahoja vastaan ja tunki ne esiliinansa taskuun. Mutta heti kun mustatukkainen mies poistui ovesta, kaikki majatalossa olleet ihmiset katosivat olemattomiin ja Shivan korvat nappasivat vaimean kilahduksen, joka kuulosti siltä kuin lantti olisi pudonnut lattialle. ”Oh my god... Mitä täällä oikein tapahtuu?” Shiva katseli hylättyä majataloa, kunnes kuuli Feenixin alkavan yskimään. Se sai naisen kiinnittämään huomion jälleen kumppaniinsa. ”Suokaa anteeksi... En ole tottunut juomaan rahvaan viiniä.” Shiva kuuli Feenixin selittävän ja hänen kasvoilleen kohosi lähes mielipuolinen virne. Feenix parka, ikuinen absolutisti ja nyt hän joutuu juomaan viiniä täällä... ”Olen pahoillani, mutta majatalosta ei saanut vettä, joten minun oli pakko tuoda teille tätä litkua.” ”Mutta olen varma, että sedällänne on kunnon viiniä. Voitteko jo paremmin, neiti san Midie?”

Setä? San Midie? Mitähän Feenix oli oikein tuolle äijälle sepustanut... ”Voin, raitis ilma helpotti oloani huomattavasti.” Shiva pystyi tänne asti erottamaan Feenixin epäonnistuneen näyttelyn ja hän toivoi todella, että tuo kreivi olisi sokea sekä kuuro...

Nähdessään kaksikon nousevan vaunuihin Shivalle tuli kiire, jonkinmoisen suunnitelman muodostuessa hänen päässään. Nopeasti ja sulavasti hän juoksi vaunujen luokse, ottaen sitten kiinni toisesta aisasta ja heilauttaen itsensä kyytiin. ”Sori.” Nainen lausahti hämmästyneelle kuskille ja täräytti tältä tajun kankaalle, potkaisten sitten hervottoman ruumiin alas vaunuilta. Shiva keräsi ohjat käteensä ja naksautti suutaan kuten hän oli jossain leffoissa nähnyt, lähtien ohjaamaan hevosia kohti linnaa.

Kop-Kop. Talim havahtui horteestaan kuulleessaan navakan koputuksen oveltaan. Taasko hullu ruhtinas tulisi takaisin... ”Sisään.” Talim huudahti peittäen epätoivoisen huokauksensa. ”Herrani pyysi teitä valmistautumaan illalliseen hänen ja kreivi de Mardoysin kanssa.” ”Joko hän on saapunut?” Talim istui vuoteella, katsellen tylsistyneenä miespalvelijaa, joka oli tullut sisään. ”Kyllä, hän saapui hetki sitten. Hän ja hänen seuralaisensa ovat virkistäytymässä. Illallinen alkaa tunnin kuluttua ja ruhtinas toivoo teidän olevan sen verran kunnossa, että pystytte saapumaan hänen daamikseen.” Palvelija taputti käsiään, jolloin sisään tuli kaksi sisäkön asuun pukeutunutta tyttöä, jotka kantoivat välissään suurta, kuumalla vedellä täytettyä vasua. ”He auttavat teitä valmistautumaan iltaan.” Palvelija kumarsi ja poistui huoneesta, jättäen Talimin kolmistaan itsekseen kikattavien tyttöjen kanssa. Olisikin ollut toiveajattelua, että hän todella olisi saanut valita pitääkö seuraa ns. aviomiehensä ystävälle ja tämän seuralaiselle. Huokaisten Talim riisui vaatteensa, toivoen että typerät kanat lopettaisivat hihityksensä. Muuten hän ei vastaisi seurauksista...

23

OSA 6 4. helmikuuta Herran vuosi 1864 Kello 21.10 Italia, Venetsia, Christian Walkin linna

Palvelustyttöjen poistuttua Talim oli käynyt huoneen sentti sentiltä läpi, etsien vimmatusti pakokeinoa huoneesta ja tukalasta tilanteestaan. Ovi oli raskasta tammea, eikä siitä ihan hetkessä mentäisi läpi tai ainakaan kovinkaan äänettömästi. Lukon saattaisi saada tiirikoitua auki, mutta huoneesta ei ollut löytynyt mitään apuvälineitä moiseen hommaan. Talim tutki kaikki laatikostot ja kaapit läpi, mutta kaikkialla oli aivan tyhjää, aivan kuin talon isäntä olisi arvannut Talimin pakoyritykset ja poistanut kaikki vähänkin vaaralliset tavarat huoneesta. Seinällä roikkui ainoastaan vanha ja haiseva ryijy, joka esitti jotakin Raamatun ilmestyskirjan tapahtumaa. Talim ei välittänyt katsoa sitä ja muutenkin hänellä alkoi päässä surista ja maailma kieppui silmissä.

Lopulta Talimin ei auttanut muu kuin luovuttaa etsinnät ja lysähtää sängylle makaamaan. Korsettikaan ei auttanut yhtään asiaa, häntä huimasi jo nyt. Typerät palvelijakanat olivat pakottaneet hänet pukeutumaan siihen ja uuteen mekkoon, joka kuulemma olisi Herran mieleen. Olihan puku ihan kaunis omalla tavallaan, se oli tummanviolettia samettia, jossa oli paljon mustaa pitsiä ja vaaleanvioletteja satiinilaskoksia ja yksityiskohtaisia kirjailuja. Käsissä Talimilla oli mustat pitsihanskat, jotka kutittivat ikävästi. Mekon alaosa oli pöyheä kuin mikäkin ja Talimin loikoessa sängyllä alaosan vanteiden takia hameenhelmat sojottivat kohti kattoa. Miten tässä asussa muka edes pystyisi jossakin illallisella istumaan, Talim pohti kiukkuisena ja potki tyynyjä sängyltä lattialle kiukuspäissään. Muutenkin hän näytti varmaan todella typerältä tässä wannabegootti-lookissaan. Hän ei ollut uskaltanut hetkeen katsoa itseään enää peilistä, sillä sieltä tuijottavat tuntemattomat kasvot olivat vähän liikaa juuri nyt. Paitsi jos... Talim kieri sängyltä alas helmat kahisten, oikoi kermakakkuhameensa kuntoon ja asteli rohkeasti peilin eteen. Eikai siinä muu auttanut.

Nuori nainen katseli häntä peilistä takaisin. Talim liikautti oikeaa kättään ja niin teki peilikuvakin. Hän rypisti kulmiaan ja kääntyili edes takaisin peilin edessä, peilikuvan tehdessä täsmälleen samoin. Tosin peilikuvan naiselle mekko sopi paremmin kuin hänelle. Naisen kalpea iho sopi paremmin puvun väreihin ja kasvot olivat hauraan näköiset, joka sopi muutenkin tähän jo paremmat päivänsä nähneeseen huoneeseen. Talim näytti peilille kieltä. Nainen peilissä näytti aika huvittavalta tehdessään samoin. Talim irvisteli vähän lisää ja näytti peilille keskisormea. Lopulta hän puuskahti vihaisena. ”Kuka sinä olet? Mitä sinä siellä teet? Tai siis paremminkin mitä minä täällä teen?” Talim kysyi ja peilikuva liikutti huuliaan. Talim huokasi syvään, eikö hänellä tosiaan ollut parempaa tekemistä kuin jutella peilikuvansa kanssa? Samassa ovi avautui ja Talim säpsähti ajatuksistaan. Palvelija seisoi ovella ja nyökkäsi Talimille. ”Herranne odottaa teitä alakerrassa.”

Talim kääntyi peilin edestä kohti ovea ja samassa hän näki silmäkulmassaan liikahduksen. ”Täällä ei ole sinulle mitään, älä jää. Mutta minulla ei ole enää mitään hävittävää”, hento naisen ääni lausui. Ääni oli lähes lapsellisen kirkas. Talim hätkähti ja kääntyi takaisin peilin puoleen, mutta hän ei nähnyt mitään. Hänen peilikuvansa oli kadonnut.

Hitaasti Talim käänsi katseensa palvelijaan. Mies seisoi yhä odottamassa häntä ovensuussa, mietteliäs katse käännettynä ikkunan suuntaan, jossa tumma iltataivas oli yhä entisestään synkistynyt. Vaikutti sille, että mies ei ollut kuullut mitään. Talim siirtyi nopeasti peilin edestä pois, ettei mies huomaisi hänen peilikuvansa puuttumista.

Hetken Talim mietti, mitä hänen pitäisi tehdä. Parasta oli nyt ainakin toistaiseksi vaieta oudoista peilikuvista, ennen kuin hän saisi selvitettyä mistä asiassa oli kyse. Kaiken järjen mukaan Tamarieh oli vankina peilissä tai jotain sen suuntaista.

24

”Kaiken järjen mukaan? Mistä tuokin ajatus tuli? Ei tässä hommassa ole järjen häivääkään”, Talim pudisti päätään ja seurasi palvelijaa ulos huoneesta. Samalla kun ovi painui heidän perässään kiinni, ilmavirran mukana huoneen lattialle leijaili pari mustaa ruusun terälehteä ja hento ääni kuiskasi: ”Et sinä kuitenkaan minua voi auttaa, kuten ei kukaan heistä toisistakaan pystynyt...”

Tuuli ulkona huokaisi viimeisten sanojen mukana ja tummat pilvet tiivistyivät taivaalle kätkien linnan synkkään huntuunsa.

Feenix yritti katsella kaikkialle muualle kuin vaunuissa häntä vastapäätä istuvaa miestä. Mardoys oli katsonut Feenixiä entistä tarkkaavaisemmin heidän majatalonsa edessä sattuneen pienen välikohtauksen jälkeen. Feenix yritti kuumeisesti miettiä suunnitelmaa ja syytä, ettei hänen tarvitsisi mennä linnaan sukulaisvierailulle. Kaikki meni jälleen kerran kerrassaan loistavasti. ”Käytkö ratsastamassa useinkin?” Mardoys kysyi rikkoen hiljaisuuden. ”Toki, pidän hevosista paljon”, Feenix vastasi. ”Sedällännehän on paljon hevosia, ehkä voisimme järjestää ratsastusretken huomenna? Hän tuskin pahastuu, jos pyytäisimme häneltä palvelusta.” ”Huomenna...en tiedä. Olen kovin kiireinen...” Feenix yritti vältellä. Jos hän muka enää huomenna olisi hengissä.

Samassa vaunut pysähtyivät kuin seinään ja Feenix sai väistää lähes hänen päälleen lentänyttä miestä. ”Ajuri! Mitä ihmettä kuvittelette tekevänne?!” Mardoys karjui nousten seisomaan vaunuissa aikomuksenaan kömpiä ulos. Mies sai kätensä vaunun ovelle ja kahvalle, kun vaunut samassa lähtivät uudestaan vauhdilla nykäisten liikkeelle. Mardoys lensi kasvot edellä lattialle ja samassa Feenix käytti tilaisuuden hyväkseen ja iski miestä yläniskaan ja mies tuupertui tajuttomana lattialle.

Feenix korjasi hameenhelmansa ja kurkisti varovasti vaunujen ikkunasta ulos. Oli aivan hiljaista. Samassa tuttu pää ilmestyi ikkunaan. ”Hei, onko homma hanskassa?” Shiva kysyi vilkaistessaan lattialla tajuttomana lojuvaa miestä. ”Shiva!” Feenix huudahti ja syöksähti ulos vaunuista halaamaan Shivaa. ”Au... kylkiluut...” Shiva mutisi ja Feenix irrotti otteensa. ”Tulit kyllä juuri oikeaan aikaan, olin vähän niin kuin pienoisessa pulassa. Tosin ajattelin vähän toisenlaista lähestymistapaa ongelman ratkaisemiseksi, mutta käyhän se tietysti näinkin”, Feenix puheli. ”Et sattunut näkemään tuolla tyypillä naamiota? Tai tarkemmin sanottuna naamion palaa?” Shiva keskeytti. ”Naamion? Eeh, ei kai kyse ole juuri SIITÄ naamiosta?” ”Siitäpä juuri”, Shiva nyökkäsi ja kertoi Feenixille koko tarinan mitä oli saanut kuulla salaperäiseltä hopeanvärisen naamion omaavalta henkilöltä. ”Hrr... koko tyyppi aiheuttaa minulle kylmiä väreitä”, Feenix hyrisi. ”Selvä, pelastuspartio Tiku ja Taku lähtee nyt auttamaan Talimin pulasta!” Shiva ilmoitti kiskoessaan Mardoysin takin sisältä toisen naamion palasen. ”Hyvä hyvä, vielä kaksi palaa löytämättä”, Feenix mutisi sitoessaan tajutonta Mardoysia kiinni puuhun. ”Selvä, let’s go!” Shiva huudahti ja kaksikko hyppäsi vaunujen ajopuulle. ”Sitä linnaa tuskin on vaikea löytää.”

25

”Rakkaani, miksi olet noin kalpea? Joisit vähän viiniä, se helpottaa oloasi”, Christian Walk sanoi Talimille.

Nainen nyökkäsi hitaasti ja nosti viinilasin vastahakoisesti huulilleen, ottaen vain pienen kulauksen Christianin valvovien silmien alla. He olivat pitkän juhlapöydän ääressä, loisteliaassa juhlasalissa, jota valaisivat tuhannet kyntteliköt katon rajassa. Salista näki yläkerran parvelle, josta laskeutuivat massiiviset kierreportaat alakertaan. Kullatut kierreleikkaukset valuivat pitkin seiniä, ja korkeat ikkunat avarsivat näköalaa ulos, jossa tällä hetkellä näkyi vain tumma tähtitaivas. Aiemmat alkavan myrskyn merkit olivat kadonneet, ulkona oli aivan rauhallista. He olivat sen verran korkealla linnassa, että maata ei näkynyt.

Kaukana alhaalla näkyi muutama yksinäinen valopilkku, jotka tuntuivat vilkuttavan Talimille kaukana vapaudessa. Punaiset samettiverhot laskeutuivat ikkunanpieliä alas lattialle saakka luoden ylellistä tunnelmaa. Pöydän vieressä olevalla tanssilattialla olisi tilaa, vaikka parille sadalle tanssijalle.

Vaikka linna ja sali oli upea, Talim tunsi olonsa vain ahdistuneeksi ja voimattomaksi. Kaikki tämä on vain jotain outoa harhaa, hän mietti mielessään. Viinikin maistui tuhkalle hänen suussaan ja viinilasi hajosi sirpaleiksi hänen käsissään. ”Rakkaani! Oletko kunnossa?” Christian parahti ja nousi pitkän pöydän päässä seisomaan rynnäten Talimin luo. Hän tarttui Talimin verta vuotavaan käteen, mutta refleksinomaisesti Talim vetäisi kätensä pois. Samassa Talim huomasi Christianin katseen terävän pilkahduksen ja vaikeni. Hän antoi miehen ottaa kätensä omaansa ja mies otti lasinsirut irti kädestä ja pyyhki valkoisella liinalla naisen käden puhtaaksi, kastaen sitä välillä vesilasiin.

Tarjoilija toi sidetarpeita ja Christian kääri liinan Talimin käden ympärille ja meni hiljaisuuden vallitessa istumaan takaisin paikalleen. ”Eikö meidän pitänyt saada vieraita?” Talim kysyi lopulta, kun mies oli istunut hiljaa jo pitkän aikaa, tuijottaen vain kaukaisuuteen. ”Kyllä... En ymmärrä missä kreivi Lorenzo de Mardoys viipyy. Ei ole hänen tapaistaan olla myöhässä”, Christian sanoi ja vaikeni tuijottaen Talimia.

Talim tunsi olonsa epämukavaksi miehen tuijotuksen alla. Mitä mies oikein halusi hänen tekevän. ”Tamarieh, kertoisit minulle, mikä sinulla on hätänä. Miksi suljet minut ulkopuolelle, minä tunnen sinun sydämesi, tämä ei ole oikein.”

Talim huokaisi syvään. ”Ehkä tarvitsen vain vähän raitista ilmaa”, hän sai lopulta sanottua. ”Ah, tietenkin. Anna anteeksi, etten tajunnut tuota aiemmin”, Christian sanoi ja johdatti Talimin ulos salista parvekkeelle.

Salista aukesi iso parvi pihalle, jonka pariovet olivatkin jo auki. Talim käveli reunalle ja hengitti raikasta ulkoilmaa syvään, ihaillen upeaa tähtitaivasta. Christian tuli hänen viereensä ja katsoi ylös tähtiin. ”Kaunista, eikö totta?”

Mikä Tamariehin ja Christian suhde oikein oli, mieshän oli täysin hullu pakkomielteessään. Hänen pitäisi saada tietää lisää kaikesta tästä ja naisesta peilissä. ”Christian, miten me tapasimme?” Talim lopulta kysyi.

Miehen silmiin nousi hullu tuike ja Talim säikähti, oliko sittenkään ollut hyvä idea kysyä mitään. ”Kun minähän sitä en muista ja ajattelin vain, jos se auttaisi...” Talim sopersi. ”Oi, miten me tapasimme”, mies hymyili ja vaikeni sitten muistelemaan jotain. ”Sillä ei ole väliä, miten me tapasimme. Sinä synnyit ja siitä lähtien sinun kohtalonasi on ollut minun valittuni. Tiedän, että moni nainen olisi sen osan halunnut, mutta tiedän sinun olevan se oikea, sillä tunnen sinun sydämesi, etkä sinä voi minulta mitään kieltää”, mies hymyili Talimille, jonka olisi tehnyt mieli lyödä miestä. Mitä tyyppi oikein kuvitteli hänestä tietävänsä?

Mies oli selkeästi hullu. ”Sano että rakastat minua”, Christian sanoi yllättäen tarttuen Talimin kasvoihin kaksin käsin. ”Mitä?!” Talimilta pääsi hämmästynyt huudahdus. ”Tiedän, että rakastat minua, sano se!” mies sanoi tuijottaen häntä silmiin. ”Miten voin muka niin sanoa?” ”Sano vain mitä tunnet!” ”Minä en...” ”Sano se!”

26

”Minä...” Talim yritti pyristellä irti miehen kynsistä. ”Sano!” ”Minä rakastan sinua.”

Mies päästi otteensa irti Talimin leuasta, ja Talim vajosi istualleen lattialle pidellen kivistävää leukaansa. Hän ei ollut sanonut niitä sanoja, joku oli pakottanut hänet puhumaan hänen suullaan. Talimia kylmäsi. Jotenkin mies oli ottanut hänestä vallan. Häntä inhotti ja puistatti. ”Tiesinhän että sinä rakastat minua”, Christian sanoi mairealla äänellä. ”Valitettavasti vain minä inhoan heikkoja naisia. Et ole yhtään parempi kuin ne muutkaan.” ”Mitä tarkoitat?” Talim kysyi nostaen katseensa ylös mieheen. ”En rakasta sinua enää”, Christian sanoi sylkäisten Talimia kasvoille.

Mitähän tämä yhtäkkinen mielenmuutos mahtoi tarkoittaa, Talim pohti. Christian siirtyi kauemmas Talimista ja miehen äänensävy oli nyt muuttunut aivan täysin. ”Oi kuinka ikävää. Tunteita ei vain voi ohjailla, enkä minä sille voi mitään etten enää rakasta sinua”, miehen ääni oli kylmän laskelmoiva. ”Ikävää on myös se, että sinä et voi enää elää ilman minua”, Christian jatkoi, kävellen hitaasti edes takaisin parvekkeella, pysähtyen sitten Talimin eteen. ”Ja niin hän teki itsemurhan, koska ei kestänyt maailmaa ilman minua”, mies sanoi teatraalisesti levittäen kätensä kohti taivasta.

Christian astui eteenpäin ja tarttui Talimia hiuksista kiinni, repäisten tämän ylös maasta kohti parvekkeen kaidetta. Talim yritti rimpuilla vastaan, mutta hänen raajansa eivät totelleet häntä.

Christian hyväili Talimin poskea roikottaessaan häntä samalla kaiteen yllä. Maahan oli kymmenien metrien pudotus. ”En voi sille mitään, että aina te tahdotte tappaa itsenne minun takiani...”

Mies päästi otteensa irti ja antoi Talimin pudota alas.

Christian huokaisi raskaasti, nostaen samalla katseensa dramaattisesti ylös tähtitaivaalle. Mies kohautti hartioitaan ja käveli takaisin sisälle.

27

Osa 7 4. helmikuuta Herran vuosi 1864 Kello 23.10 Italia, Venetsia, Christian Walkin linnan tie

Vettä oli pikkuhiljaa alkanut tiputtelemaan tummasta pilvilautasta, joka kerääntyi Venetsian ylle. Pienestä ripottelusta nousi kumminkin ukkosmyrsky ja tuuli ja vesi piiskasi puita ja nurmikkoja. Pimeä yötaivas oli välillä täysin valaistu pitkistä salamista ja niiden kovaäänisestä jyrinästä. Jotkin puut jopa näyttivät taittuvan kahtia, ja pari kuului ritinän säestyksellä jopa murtuvan kahtia.

Tällaisella ilmalla vain hullu ajaisi hiekkaisella ja kivikkoisella tiellä vaunujen kanssa laukkaa kuin raivohullu.

Hevoset hirnuivat ja vaunujen pyörät natisivat ja heittelivät sitä tiellä puolelta toiselle. Feenix piti täysin voimin hameestaan ja hiuskoristeestaan kiinni, Shivan sivaltaessa valjakkoon lisää vauhtia. ”Shiva, etkö aja ihan liian lujaa?” Feenix karjaisi sateen ropinan sekaan ja Shiva vain nosti leikkisästi hymyillen toista huulenkulmaansa. ”En, vaikka tämä myrsky vähän vaikeuttaakin ajoamme.” tämä naurahti ja iski hevosiin taas lisää vauhtia.

Vaunut heittelehtivät jo aika vaarallisestikin, kun seuraava jyrkkä mutka avautui kaksikon silmien eteen.

Samalla, kulmassa olevaan puuhun iski kovalla voimalla salama, jonka jyräys ja valo säikäyttivät hevoset, tekivät ajajat melkein kuuroksi, ja ohjausvirheen ansiosta oikea takapyörä iskeytyi pahasti kiveen ja hajosi vaunujen alta. Enkelit hyppäsivät turvaan ajoissa, kun vaunut kaatuivat kyljelleen. ”Uuuu, auch!” Feenix parkaisi tippuen suoraan märälle nurmikolle ja liukui takamuksellaan kuralätäkköön.

Shiva oli heittäytynyt olkapää edellä suoraan kiviselle tielle ja vasen käsi tuntui murtuneen. ”Ai jai...”

Feenix nousi lätäköstä ylös litimärkänä ja käveli vaunujen luokse. ”Mitäs me nyt tehdään?”

Shiva käveli hänen luokseen pitäen kättään. ”Vedätkö kreivin ulos?” ja tämä teki työtä käskettyä.

Shiva repäisi kreivin paidasta riekaleen ja teki siitä kantositeen itselleen. ”Entäs vaunut?”

Kreivi tuntui virkoavan vilvoittavan sateen ropistessa hänen kasvoilleen. Shiva hymyili ilkikurisesti ja he yhdessä Feenixin kanssa raahasivat miehen puun viereen, johon salama iski. Siitä oli enää kanto jäljellä. He sitoivat vaunuista löytyneellä narulla miehen kiinni savuavaan runkoon. Sitten kaksikko palasi rauhallisesti vaunun luokse. Hevoset olivat ihme ja kumma vielä vahingoittumattomina vaunuissa kiinni. ”Tästä pyörästä ei kyllä tule toimivaa enää millään.” Feenix sanoi tuhaisten siirrellen pyörän rämmäleitä. ”Odotas...” Shiva sanoi ja ojensi kätensä pyörää kohti pinnistäen koko tahdonvoimallaan.

Mitään ei tapahtunut, mutta pian salama iski uudestaan aivan heidän lähelleen. Shiva kiljaisi ja pelon ja liikayrittämisen jälkeen, vedestä nousi käynnösmäinen jääpylväs ylöspäin, nostaen hitaasti vaunun takaisin pystyyn. Agentti oli kuin transsissa. Rento ja taitajan näköinen. Puunpalaset nousivat leijumaan maasta ja ne kokosivat itsensä, kivijään ilmestyessä sen ympärille pitääkseen pyörän kasassa. Sen jälkeen se asettui omalle paikalleen hikipisaroiden noustessa Shivan otsalle. Hän lähti kaatumaan alaspäin menettäen tajunsa ja Feenix nappasi ystävänsä ilmasta kiinni.

Lorenzo istui puun vieressä heränneenä ja suu auki. Hän oli nähnyt mitä nainen oli tehnyt ja pelko kuvastui hänen silmistään. Feenix nosti Shivan vaunuihin ja nousi tällä kertaa itse ajurin penkille antaen hevosille lähtökäskyn.

28

5. helmikuuta Herran vuosi 1864 Kello 1.03

Linnasta katsottuna, ukkosmyrsky tuntui lähestyvän sitä uhkaavan tuomion lailla. Parvekkeella kuitenkaan siihen ei kiinnitetty ollenkaan huomiota, sillä Talim oli suuremmassa kuin pulassa. Walkin uhkaavat sanat kaikuivat ilmoille kadoten tuulen ujellukseen. ”Ja niin hän teki itsemurhan, koska ei kestänyt maailmaa ilman minua”, mies sanoi teatraalisesti levittäen kätensä kohti taivasta.

Christian astui eteenpäin ja tarttui Talimia hiuksista kiinni, repäisten tämän ylös maasta kohti parvekkeen kaidetta. Talim yritti rimpuilla vastaan, mutta hänen raajansa eivät totelleet häntä.

Christian hyväili Talimin poskea roikottaessaan häntä samalla kaiteen yllä. Maahan oli kymmenien metrien pudotus. ”En voi sille mitään, että aina te tahdotte tappaa itsenne minun takiani...”

Mies päästi otteensa irti ja antoi Talimin pudota alas.

Christian huokaisi raskaasti, nostaen samalla katseensa dramaattisesti ylös tähtitaivaalle. Mies kohautti hartioitaan ja käveli takaisin sisälle.

Talimin kiljahdus ei saanut ääntä alleen miehen otteen hänestä irrotessa. Hän vain putosi ja putosi yrittäen tarttua mihin tahansa, ennen kuin iskeytyisi maahan ja kohtaisi karmaisevan kuoleman. Sekunnit tuntuivat tunneilta linnan muurien viuhuessa ohi ja sen jälkeen harmaan kallion. Talim oli jo luovuttanut ja antoi itsensä pudota silmät kiinni ja kädet levällään. Pelastus oli toivoton.

5. helmikuuta Herran vuosi 1864 Kello 0.41

Feenix kurvasi suuna päänä linnan pihalle ja veti suitsista napakasti. Hevoset hirnahtivat uuvuksissaan ja vaunu pysähtyi kuin seinään. Shiva hoippui pyörryksissä kiroillen vaunusta ulos ja kompuroi rappuset alas.

Vaunu oli sopivasti pysäköity pensaikon keskelle. ”Miten me tänne päästiin?” hän kysyi ihmeissään ja kannatteli kipeää kättään huojuen. ”Korjasit vaunut voimallasi. Etkö muista?” Feenix ihmetteli ja Shiva katsoi häntä pää kallellaan ja ajatukset sekavina. ”Korjasinko...” ”CRASH!!!”

Samassa, hirveän rysähdyksen saattelemana, korjattu pyörä petti ja vaunu romahti alas. ”Riiiiiiiiiiiiiiiiiiight...” oli kaksikon paljon puhuva kommentti tilanteelle. ”No ei ole korjattu enää.” Feenix naurahti Yönsuojissa kaksikko lähti hiippailemaan linnan muurin vierellä niin, että varjot vain tanssivat sen seinässä. ”Miten me oikein päästään linnaan sisälle?” Shiva kysyi uteliaana. ”Emme voi vain koputtaa etuoveen ja sanoa, että ”Hei, päästäisikö me sisään pelastamaan pulassa oleva kaverimme... Ai niin, ja voisitteko luovuttaa naamion palasi meille, että saisimme viedä sen omituiselle kaapuheikille?””

Feenix tirskahti nauruun ja nojasi murateilla koristeltuun seinään tikahtuen. Shiva kuitenkin huomasi 29

lähestyvät vartijat ja veti Feenixin painautumaan kanssaan muuria vasten. Heti, kun heidän selkänsä koskettivat seinää, he kaatuivat taaksepäin seinän läpi suureen tanssisaliin. Vaatteet korjaantuivat ja kuivuivat, ruhjeet ja haavat hävisivät ja heidän ulkoasunsa muuttui takaisin juhlalliseksi. ”Mitä ihmettä?” Shiva kysyi koskettaen kädellään seinää, joka antoi veden lailla periksi.

Feenix nosti naamion esille ja huone välähti hetkisen elohopean värisenä ja nestemäisenä. ”Noooooo-u... Ei taas näitä...” Shiva kuiskasi siirtäen katsettaan aallon mukana.

He kuulivat heti seuraavaksi askelia ja juoksivat salin toiseen päähän ja seinästä läpi. Linna oli kyllä upea.

Goottiseen tyyliin, kuten Enkelit juuri pitivätkin, mutta heillä ei ollut aikaa jäädä ihastelemaan nähtävyyksiä.

He juoksivat huoneesta huoneeseen seinien läpi etsien Talimia, kunnes vähän yli yksi, he huomasivat jotain tippuvan keittiön ikkunan takana. Kaksikko epäili nähneensä väärin, mutta ikävä tunne vatsan pohjassa sanoi muuta.

Kun alakerta ei tuonut toivottua tulosta, parivaljakko juoksi linnan eteiseen, mutta peruutti sitten nopeasti takaisin seinään, niin että kasvot jäivät vähän ulkopuolelle. He seurasivat silmillään miestä, joka laskeutui juhlavia rappusia pitkin alaspäin, sivuilla olevien kynttilöiden valossa. Walk pysähtyi rappusten alapäässä ja vilkuili ympärilleen, kuin hän olisi tuntenut kutsumattomien vieraiden olevan siellä.

Feenix ei ollut huomannut, että hän piti naamion palaakin seinän ulkopuolella ja se reagoi välkehtien Walkin läsnäoloon. Kun mies taas käänsi päätään naisia kohti, muumiomainen naama häivähti hänen kasvoillaan. Piilottelijat pomppasivat nopeasti taaksepäin ja saivat estettyä huudahduksen, jonka painajaismainen naama oli heissä herättänyt. ”Musta tuntuu, että ne legendat ovat sekoittuneet toisiinsa... Osa totta, osa ei.” Feenix sanoi ja Shiva nyökkäsi.

He odottivat hetken ja sitten juoksivat eteiseen, kun Walk oli poistunut. Matka jatkui rappusia pitkin yläkertaan ja sieltä huoneesta huoneeseen. Talimin vankitorniin päästyään, he huomasivat ystävänsä vaatteet sängyn viereisellä tuolilla. Jokin asia tuntui olevan hyvin väärin tässä huoneessa. Täällä oli joskus tapahtunut jotain hyvin pahaa. Samassa Feenix ja Shiva sinkoutuivat takautumaan, jonka hahmot esiintyivät läpinäkyvinä.

Talimin näköinen nainen ryntäsi kiljuen huoneeseen yrittäen sulkea oven tai ainakin pidätellä perässä tulevaa ihmistä. Nainen huusi aneluja ja kiljui kauhuissaan. Ovi murrettiin helposti auki ja nainen lennähti mukkelis makkelis sängylle pyörryksissä. Ovesta astui heidän näkemänsä mies sisälle kädet veressä ja psykoottinen ilme kasvoilla. ”Christian! Hän oli vain ystäväni!” Tamarieh huusi kauhuissaan ja nyyhkytti kädet silmiensä edessä. ”Hän halusi antaa sydämensä sinulle ja tässä se on.” Walk sanoi ottaen sen takkinsa kätköistä ja Tamarieh kirkaisi kurkku suorana. ”Olet yksin minun, MINUN!!”

Tapahtumat alkoivat välkehtiä verenpunaisina ja huudot täyttivät huoneen. Walk vain löi, löi, löi, löi ja löi, niin että kaksikko alkoi huutamaan ”lopeta” ja piti korvistaan kiinni. Veriroiskeet ilmestyivät seiniin ja katonrajasta alkoi valumaan verta. Näky oli hirvittävä ja Enkelit vaipuivat uupuneina maahan. Painajainen loppui kaksikon tuupertumiseen.

Sen jälkeen, kun kaksikko oli sisältä päin nähnyt jonkin putoamisen, oli tapahtunut ihme ja sitä sai todistaa linnan äänetön kallio. Siitä itänyt kitukasvuinen vahva puu oli tarrautunut oksistaan putoavan Talimin hameeseen ja korsettinauhoihin, joten hän roikkui nyt pää alaspäin oksassa kiinni. Putoajalla oli silmät 30

kiinni ja leuto tuuli heilutti hänen otsahiuksiaan. Vihdoin heikko voihkaisu ilmaisi, että hän oli hengissä.

Hitaasti, hänen silmänsä aukenivat ja tilanne hahmottui ahdingossa olijalle heti, kun puu antoi ensimmäisen ritsauksen ja periksi antamisen merkin.

Talim kohotti itsensä hitaasti roikkumaan oksasta käsillään ja hivuttautui varovasti kalliota kohden. Ritinä ja ratina vain voimistui ja Talim heilautti nopeasti itsensä kallioon päin ja otti sormillaan sen raoista kiinni.

Se tapahtui juuri ennen kuin puu petti alta ja tippui alaspäin kadoten pimeyteen. Talimin kasvoille nousi päättäväinen ilme, hänen katsoessaan linnaa kohti ja hän lähti kiipeämään varmatietoisesti ylöspäin.

5. helmikuuta Herran vuosi 1864 Kello 2.13

Feenix ja Shiva virkosivat pikkuhiljaa kuiskaukseen, joka käski heidän herätä ja nousta ylös. Takauma oli aiheuttanut molemmille mojovan päänsäryn. He etsivät huoneesta kuiskaajaa silmillään ja molempien katse pysähtyi peiliin, johon ilmestyi juuri takaumassa ollut nainen. ”Tamarieh?” Feenix kysyi hiljaa ja nainen nyökkäsi. ”Ette olisi saanut tulla tänne. Hän on vaarallinen.” kuvajainen sanoi ja pari kyyneltä vieri hänen poskipäitään pitkin. ”Kuka... Christian Walk vai?” Shiva kysyi ja Tamarieh nyökkäsi. ”Meidän pitää löytää hänen palansa naamiosta... Tiedätkö missä se on?” Feenix tiedusteli ja linnan alakerrasta kuuluva hälinä vaivasi häntä. ”Hän pitää sitä jossain työhuoneessaan, mutta en tiedä missä.” ”Kiitos. Tulemme pelastamaan sinut sen jälkeen, jos voimme. Tulemme takaisin.” Shiva lupasi. ”Odottakaa!” Tamarieh huusi, mutta kaksikko oli jo juossut seinän läpi. ”Minun piti sanoa, että minulla on tämä osa.” nainen sanoi katsoen alaspäin ja kolmas naamion pala ilmestyi hänen käsiinsä vyötärön kohdalle. Tamarieh nosti katseensa ylöspäin. ”Tulkaa turvassa takaisin.”

Walkin työhuone oli ollut yksi niistä huoneista alakerrassa, missä kaksikko oli käynyt. He juoksivat yläkerrassa suunnilleen siihen kohtaan, missä huone oli ja päättivät kokeilla, toimisiko naamio näinkin päin.

He hyppäsivät suoraan ilmaan ja lattian läpi alakerran huoneeseen, tippuen kevyesti huoneessa olevalle sohvalle. ”Toi oli huippua!” Feenix hihkaisi pompaten ylös. ”Jos niin sanot.”

Shiva nousi ja käveli kohti työpöytää. Feenix seurasi hänen perässään, mutta työhuoneen lattiassa, oli juuri siinä kohtaa epämääräinen kuvio, joka reagoi Feenixin naamion palaan. Se välähti ja naksauksen saattelemana takaseinällä oleva iso Tamariehin muotokuvataulu nousi ylöspäin.

31

”Kuinka sairas se tyyppi oikein onkaan? Mulla menee kylmät väreet tästä koko paikasta.” Feenix manaili mennessään avaamaan kassakaapin. Naamion pala oli siellä, mutta se ei reagoinut mitenkään aiempaan palaan.

”Tämän täytyy olla väärennös!” Shiva totesi ja mursi palan kämmenessään. ”Niin se onkin.” kuului kaksikon takaa ja pirullisesti hymyilevä Walk heilutteli palasta kädessään. pian kasvot kuitenkin muuttuivat uhkaaviksi. ”Mitä olet tehnyt ystävällemme!” Feenix huusi ja otti Shivan kanssa valmiusasennon. ”Tamarieh oli tottelematon. Annoin hänelle opetuksen ja työnsin hänet parvekkeelta alas.” Walk sanoi omahyväisesti kaksikolle päin naamaa. ”Sinä senkin!” ”FRIIKKI!!”

Molemmat olivat raivohulluuden partaalla. Mitä se roisto oli oikein mennyt tekemään! Tästä hän ei selviäisi...

Takana hajoavan ikkunan ääni havahdutti kaksikon ja Talim hyppäsi ylärimasta pitäen kiinni huoneeseen polviasentoon lattialle. Heidän ystävänsä oli ryvettynyt ja todella pottuuntuneen näköinen. Jopa Walk ei osannut odottaa tätä käännekohtaa. Talim spurttasi heti miestä kohti ja kaatoi tämän maahan, napaten naamion palan mukaansa. Hän juoksi ovesta rivakasti ulos ja lukitsi sen kyntteliköllä jumiin, kunnes muisti, että Shiva ja Feenix olivat sisällä myös.

Kaksikko oli tehnyt omat manööverinsä ja he olivat juosseet sivuseinästä läpi. Talim ei ehtinyt poistaa estettä pois, kun hän kuuli ystäviensä iloiset hihkaisut, jotka juostessaan viittoilivat käsillään ylös meneviä portaita kohti. Kasassa oleva kolmikko ryntäsi rappusia pitkin ylös ja suoraan vankitorniin seinän läpi. Shiva ja Feenix vetäisivät Talimin mukanaan käsistään, ja hän oli aivan pihalla tapahtumista, kun jo seinienkin läpi täällä käveltiin. Kun Talim astui seinän läpi hänenkin, asunsa korjaantui ja muutkin asiat vihdoin naamion palan avulla. Talim vilkaisi asuaan ja tunnusteli aiemmin kolottavia jäseniään. ”Ihmeellistä…”

Samalla Tamarieh ilmestyi peiliin oma naamionpalansa käsissään. Menneisyyden aave näytti hätääntyneeltä, kun hän puristi palasta rintaansa vasten. ”Hän on tulossa. Kaikki on menetetty!” lause kuului henkäyksenä ympäri huonetta. ”Sinulla on kolmas pala!” Talim huudahti hämmästyneenä, kun raivohullu Walk juoksi ovesta sisään.

Tamarieh katosi heti kiljahtaen ja linnan herran silmät kiiluivat uhkaavasti. Hän paiskasi huoneen oven kiinni niin kovaa, että peilin lasi helisi, halkeili ja hajosi pirstaleiksi. Pirstoutuneet sirpaleet satoivat lattialle ja niistä näkyi Tamariehin kuvajainen. ”Te kaikki rakastatte minua!” mies huusi ja Enkelit pomppasivat säikähdyksestä taaksepäin.

Linna alkoi järisemään ja rakennuksessa kuolleiden naisten äänet täyttivät paikan. Heidän aaveensa leijailivat seinien läpi kirkuen ja itkien. Mustasiipinen varjo kohosi Walkin selän taakse levittäen siipensä, jonka varjo teki tämän olemuksesta vieläkin uhkaavamman. Aaveiden itkun seassa varjon vaimea kuiskailu oli ahdistava ja karmi kolmikon selkäpiitä. Talimin silmiin syntyi outo palo ja aaveet kaikkosivat. ”Sinä halusit vahvan naisen, joten saamasi pitää... Hän On Minun!”

Talimin äänenpaino- ja varmuus pysäyttivät hyökkäämässä olevan kaksikon ja he jättivät areenan kostoa hakevalle. Walk vislasi ja kutsui vierelleen kaksi valkoista sutta varjoista, jotka ulvoivat kuulle. Ne meinasivat hyökätä Talimin kimppuun, mutta nähdessään Shivan, ne juoksivat tämän luokse ja jäivät vartioimaan naista suojelevasti. He vaistosivat Shivan olevan heidän jumalattarensa. Susien puolenvaihto suututti Walkin vielä enemmän ja hän vetäisi pukunsa sisältä Narutarin, aseen, jonka varsi oli narumaista piikkilankaa ja sen molemmissa päissä törrötti piikkipallot. Sitä hän alkoi heiluttelemaan ympäriinsä tehden harjoitusiskuja Enkelten suuntaan, jotka väistivät piikkipallot taitojensa mukaan. ”Let’s dance!” Talim huudahti ja hänet osittain valtaansa ottanut Tamarieh taikoi, sait taistelijan käteen.

32

OSA 8 5. helmikuuta Herran vuosi 1864 Klo 3.00 Italia, Venetsia, Christian Walkin linna

Talim puristi aseidensa kahvoja tuijottaessaan silmät kiivaasti hehkuen Christian Walkia ja tämän kasvoja, joiden väri vaihteli kalman kalpeasti kiukun punaan. ”Kannattaisi aina miettiä kahdesti mitä toivoo, se saattaa vaikka toteutua.” Talim naurahti ylimielisellä äänellä, joka ei kuulostanut kahdesta muusta lainkaan heidän ystävältään. ”Tuo voima... tuo kiihko ja nuoruus, se kuuluu minulle!” Ruhtinas huudahti, heittäytyen sitten kohti Talimia heilauttaen asettaan. Agentti kuitenkin väisti taitavasti miehen liikkeen, kiepahtaen tämän taakse. ”Tule hakemaan se, jos pystyt.” Talim murahti, tällä kertaa äänellä jonka kaksi muuta tunsivat kuuluvan ystävälleen. Tuntui kuin tämän sisässä olisi ollut kaksi eri ihmistä, joiden kummankin päämääränä oli vain kostaa julman ruhtinaan teot. ”Minusta tuntuu, ettei meidän kannata sotkeutua tuohon...” Shiva lausahti, siirtyen sitten nopeasti syrjään kaksikon tieltä, heidän liikkuessa taistelun tiimellyksessä ympäri huonetta, kuin he eivät olisi huomanneet lainkaan muita huoneessa olijoita. Ehkä asia olikin niin. Talimin silmissä oli keskittynyt katse, kun hän torjui aseillaan ja heilautti ruhtinaan asetta sivuille itsestään. Ruhtinas käytti likaisiakin keinoja osuessaan nyrkillä ja potkuilla Talimiin joka oli kuitenkin vikkelä, hyppi voltteja, väisti ja juoksi jopa seinää pitkin murhanhimoista metsästäjää pakoon iskeäkseen takaisin. Ruhtinaan haavat kuitenkin aina paranivat. ”Joo, tuo näyttää aika henkilökohtaiselta.” Feenix virnisti heittäytyen sitten alas ruhtinaan aseen tieltä, jonka tämä oli epähuomiossa kohdistanut Feenixiin. ”Heh, olisipa meillä popcornia vielä, niin kaikki olisi täydellistä.” Shiva naurahti Feenixin livahtaessa ystävänsä viereen. ”Muuten, tuli tässä vain mieleen, että mehän emme pysty tappamaan ruhtinasta?” Feenix sanoi hetken kuluttua. ”Ehditkö kertoa siitä Talimille?” ”Eeeh, nyt kun otit sen puheeksi niin... en.” Shiva sanoi irvistäen. ”Hmm, just.” Feenix vastasi katsellen Shivaa odottavaisesti. ”No?” Hän lisäsi kohta. ”Mitä no?” ”Pitäisiköhän hänelle kertoa se?” ”Ai että menisin keskeyttämään tuon taistelun vain sanoakseni, ettei Talim voi tappaa ruhtinasta?” Shiva vilkaisi Feenixiä epäuskoisena. ”Mikäli et sano, he jatkavat tuota ties, kuinka kauan, kunnes ruhtinas tappaa Talimin ja meidät. Me olemme sentään vain kuolevaisia…” ”Niin-no joo.” Agentti myöntyi, nielaisi ja vilkaisi taistelijoita. Häntä ei todellakaan houkuttanut mennä kaksikon väliin. Asia kuitenkin ratkesi yllättäen, sillä Talimin onnistui iskemään ruhtinasta sen verran voimakkaasti, että tämä tuupertui maahan. ”Talim!” Shiva käytti taukoa hyväkseen. ”Emme pysty tappamaan ruhtinasta. Meidän on vietävä palat sille kaapuheikille ja hän tekee jonkun ihme tempun, joka kukistaa hänet. Ruhtinaan voi tappaa vain naamion tuhoamalla ja jos me sen teemme, katoamme tämän aavelinnan mukana.” Shiva jatkoi hypähtäen Talimin viereen ja tarttuen tämän käsivarresta kiinni. ”EI! Minun on saatava kostoni!” Talim vilkaisi villisti Shivaa ja kaksi muuta huomasivat, ettei heidän ystävänsä ollut oma itsensä juuri nyt. ”Tiedämme sen Tamarieh, mutta me emme ole menneisyyden aaveita. Emme voi olla täällä, kun naamio tuhoutuu.” Shiva sanoi tutkien Talimin kasvoja, joiden piirteistä huomasi, ettei tämä ollut heidän tuntemansa Talim. ”Tiedämme, että janoat kostoa, ja se on aivan oikeutettua, muttet olisi pystynyt siihen ilman Talimin apua.

33

Olet sen velkaa hänelle.” Feenix lausahti. ”Päästä Talim vapaaksi, meidän on vietävä palat sille tyypille.”

Talimin kasvot tuntuivat vavahtelevan hieman ja samassa heidän sieraimiinsa tulvahti hentoinen hajuveden tuoksu, läpikuultavan hahmon ilmestyessä Talimin viereen. ”Olette oikeassa...” Aave kuiskasi hiljaa surullisella äänellä. ”Olin niin pitkään voimattomana vankina, että unohdin muut ihmiset ja heidän tunteensa.”

Samassa ruhtinaan suunnalta kuului korahdus ja enkeleiden silmät kiinnittyivät mieheen, joka pyrki ylös. ”Menkää joutuin, minä yritän pidätellä häntä, jotta ehditte turvaan. Edes hän ei uskalla nousta Suojelijan voimaa vastaan.” Aave sanoi ja kääntyi kohtaamaan Christianin, jonka kasvoille levisi järkyttynyt ilme hänen tunnistaessaan läpikuultavan hahmon. ”Sinä...” Ruhtinas sanoi hämmästyneellä äänellä, näyttäen unohtaneen agenttien läsnäolon. ”Meidän on parasta totella ennen kuin on liian myöhäistä…” Feenix sanoi hypäten nopeasti kohti seinää, saaden Talimilta ihmettelevän katseen. ”Feenix, tiedät kai, että ovi on tuolla päin?” Talim sanoi saaden Shivan naurahtamaan. ”Älä huoli, keksimme miten tästä naamiosta voi olla jopa hyötyäkin. Joko unohdit aiemman?” Shiva vastasi, tarttuen kiinni Talimin kädestä, samalla kun Feenixin edessä oleva seinä alkoi aaltoilemaan elohopean kaltaisena. ”Ai niin!” Talim sanoi ravistaen päätään. ”Kiiruhtakaa!” Tamariehin ääni kuiskasi, ”ja kiitos kaikesta.”

Agentteja ei kuitenkaan tarvinnut hoputtaa, sillä he syöksähtivät nopeasti seinän läpi, lähtien sitten kiitämään juosten halki linnan avaran pihamaan, kohti kaukana siintävää kaupunkia. ”Tämä ei kyllä tule onnistumaan, kaupunkihan on kilometrien päässä!” Feenix puuskahti, vaihtaen sitten miettiväisen katseen Shivan kanssa. ”Kannattaa kokeilla...” Shiva sanoi, samalla kun Feenix pysähtyi. Nopeasti he kaivoivat kaikki kolme palaa esiin ja yhdistivät ne. ”Tota... tietääkö kukaan teistä, miten tämä toimii?” Talim sanoi katsellen hieman epäilevästi lähes kokonaista naamiota, joka tuntui heidän käsiinsä jääkylmältä. ”Eeeh... no kasvoille pistämistä pitänee välttää?..” Feenix sanoi ja samassa kolmikko nielaisi kuuluvasti, kun naamio alkoi värähdellä heidän käsissään. ”No myöhäistä enää miettiä…” Shiva sanoi, ja samassa maailma heidän ympärillään tuntui sulautuvan yhteen. Pian he huomasivat ottaneensa teleportin ja seisovansa lahonneen rakennuksen edessä kaukana linnasta. ”Hemmetti! Seuraavan kerran kun kokeilemme jotain tällaista, niin emme tee sitä aivan mutu tuntumalla!”

Talim kirahti hengittäen kiihkeästi ja sydän läpättäen. ”No mutta sehän toimi.” Shiva virnisti, tuntiessaan rakennuksen siksi samaksi, kuin mistä oli itsensä löytänyt aikahypyn jälkeen. ”Juu, emme ainakaan hajonneet atomeiksi…” Talim vastasi ja seurasi sitten Shivan ja Feenixin jäljessä lahonneelta ja ummehtuneelta tuoksuvaan huoneeseen, jonka keskellä seisoi jylhän näköinen musta hahmo. ”Se sitten kuitenkin olit sinä.” Feenix huomautti, tuijottaen epäillen surumielistä hahmoa ja tämän naamion peittämiä kasvoja. ”Toitteko palaset?” Hahmon ajatukset kulkeutuivat agenttien mieleen, ja nämä nyökkäsivät. ”Mutta ensin muutamia vastauksia.” Talim sanoi, saaden Shivan voihkaisemaan. Hänen olisi tehnyt mieli varoittaa ystäväänsä siitä, millainen tyyli hahmolla oli vastata kysymyksiin. ”En tiedä onko meillä aikaa siihen, aistin ruhtinaan lähestyvän.”

Enkelit näkivät sillä sekunnilla mielessään, katseensa leijailevan ulos tuntemattoman avustamana, pitkin tietä ja kaupungin kujia, päättyen julmetusti ratsastavaan hahmoon. Ruhtinaan silmät hehkuivat punaisena ja mustan hevosen hengitys höyrysi kaikuvien kavioiden saattelemana, kun ne iskeytyivät kivetykseen.

Walkin kasvot olivat vihasta vääristyneet ja hän karjui raivoissaan hevoselle. Aaveet sivalsivat viiltoja ruhtinaan kasvoihin Tamariehin johdolla viivytelläkseen tätä tarpeeksi kauan. ”Tamarieh sanoi, ettei edes hän uskalla nousta sinua vastaan.” Feenix huomautti. ”Ehkei hän aiemmin siihen rohjennut, mutta hänen halunsa naamioon on liian suuri, jopa suurempi kuin pelko, mitä hän tuntee minua kohtaan.”

34

”Mutta meillä on oikeus tietää!” Talim intti. ”Ei ole mitään tiedettävää enää.” ”Onhan! Esimerkiksi kuka sinä olet? Mistä me tiedämme, ettet aio valloittaa maailmaa naamion avulla, tai ettet ole ruhtinaan liittolainen?” Feenix huomautti, saaden naamion takana olevat silmät kiinnittymään itseensä. ”Se kuka minä olen tai miksi olen, ei ole merkityksellistä.” Naamion ankara vastaus sai Talimin ja Feenixin vavahtamaan voimasta, joka äänestä kuului. Tuo voima tukahdutti heidän kysymyksensä ja he tunsivat sen saman, minkä Shiva oli tuntenut; naamion peittämä hahmo oli jotain paljon suurempaa kuin he olisivat voineet kuvitellakaan. ”Nyt meidän on pidettävä kiirettä, mikäli haluatte palata omaan aikaanne.” Tämän sanottuaan enkeleiden ylle laskeutui raskas unisuus, joka tuntui painavan heitä vastustamattomasti kohti maata. Kuten Shivakaan aikaisemmin, ei heillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia vastustaa tuota voimaa, joten jo ennen kuin viileät, kuivantuntuiset sormet ehtivät koskettaa heitä, he painuivat unettomaan uneen.

2006 AD Helmikuun 5 Klo 13.35 Italia, mäen kukkaniityllä

Ensimmäinen, joka virkosi unesta, oli Talim, joka ponnahti pystyyn kuin varoituksen kuullut eläin. He makasivat pienen mäen päällä ja jonkin matkan päässä Talim näki uudennäköisen maantien, joka sai agentin hengähtämään huojentuneena, sillä tien päällys oli asfalttia. He olivat kuin olivatkin onnistuneet palautumaan oikeaan aikaan.

Onnellisena huomiosta Talim ryntäsi kohti ystäviään, jotka makasivat nukkuen jonkin matkan päässä.

Hän kuitenkin kompastui johonkin lennähtäen rähmälleen maahan. Manaten agentti kääntyi katsomaan mihin oli kompastunut ja huomasi sen olevan sammaloitunut, erikoisen tasaisen muotoinen kivenlohkare.

Epämääräisen aavistuksen vallassa Talim kääntyi vilkaisemaan tarkemmin ja huomasi kiven muistuttavan epäilyttävästi kivijalkaa.

Sarja pieniä kylmiä väreitä kiisi agentin kehon läpi, ja samalla tuuli toi hänen nenäänsä aavistuksen ruusuntuoksusta, joka oli ihan kuin jostain hajuvedestä. ”Kiitoksia, että vapautit minut.”

Kuiskaus oli niin hiljainen, ettei agentti ollut edes varma oliko kuullut sen, vai kävikö hänen mielikuvituksensa ylikierroksilla tapahtumarikkaan seikkailun jälkeen.

Aavemaisen tunnelman kuitenkin karkotti eläväisen kuuloinen puheensorina, joka tuli tielle keltaisesta turistibussista purkautuneesta turistiryhmästä. Joukkion mukana autosta ulos seurasi myös tutunnäköinen pitkä miehen hahmo punaisessa asussaan, harmistuneen oppaan yrittäessä saada takaisin kuuntelijoidensa mielenkiintoa, joka oli kuin ihmeen kaupalla siirtynyt punatakkiseen hahmoon.

Dante suojasi silmiään auringolta ja sipaisi sitten kätensä hiustensa läpi. Hän kääntyi ja vinkkasi Talimille silmää hymyillen samalla yrittäen kädet ylhäällä rauhoitella ihmismassaa.

Vastustamaton ja huojentunut hymy levisi agentin kasvoille hänen kipaistessa herättelemään kahta muuta agenttia. Jos paikalla oli remuava turistijoukko, keltainen bussi sekä Dante, heidän oli täytynyt palata omaan aikaansa.

35

Epilogi 2006 AD Helmikuun 6 Klo 11.30 Marco Polo -lentokenttä, Mestre

Lentokone kiihdytti nopeasti pitkin kiitorataa, irroten sitten sateen kastelemasta maasta. Shiva katseli mietteissään ikkunasta, Feenixin ja Talimin pulistessa iloisesti kokemuksistaan. Dante oli hiukan hiljaisempi, kuten aina, kuunnellen kuitenkin puolikorvalla Enkeleiden selostuksia. Olihan valkohiuksisella miehellä myös omat tapansa päästä paikasta A nopeasti paikkaan B, mutta tällä kertaa hän oli päättänyt saattaa Enkelinsä turvallisesti takaisin päämajaan. Hetken hän nimittäin oli pelännyt kadottaneensa palkkalaisensa ikuisiksi ajoiksi, saapuessaan Venetsiaan vasta kun jokainen heistä oli jo vedetty menneisyyteen.

Venetsian seikkailu oli kuitenkin tältä erää onnellisesti ohi. He olivat viettäneet karnevaalit loppuun, hieman rauhallisimmissa merkeissä. Jotenkin heidän ei tehnyt mieli enää sulloutua juhlivien naamioiden sekaan ja sitä paitsi, heidän pukunsa olivat pilalla. Tai kadoksissa, Talimin puku oli luultavasti jossain 1800-luvulla, samoin kuin Shivan. Ainoa säästynyt puku oli Feenixin punainen ratsastusasu. Tosin asun naamio oli kadonnut jonnekin 1800-luvulle myös. Puku olisi pitänyt palauttaa, mutta eipä sitä olisi enää takaisin huolittu, joten Feenix oli tuhlannut porukan viimeiset liirat ostamalla puvun muistoksi. ”No se nyt tuli ainakin selväksi, ettei minua ole tarkoitettu avioelämään.” Talim naurahti, juodessaan CocaColaa, jonka oli tarjoilukärrystä ostanut juuri äsken. ”Ei ainakaan sellaisen tyypin kanssa, joka on ollut kuolleena jo noin 200 vuotta sitten. Feenix virnisti ystävälleen, avaten Fanta-tölkin ja siemaistessa siitä autuaan näköisesti kulauksen. ”Shiva... Sinä olet ollut ihmeen hiljaa koko tämän lähdön ajan…” Talim käänsi katseensa vieressään istuvaan ystäväänsä, Feenixin kurkistellessa käytävälle toiveikkaana, josko myyntikärry olisi tulossa takaisin.

Puhuteltu kohautti olkiaan. ”Minusta vain tuntuu, että jokin ei täsmää tässä jutussa... Kuka se narri oikein oli? Tarkoitan, että kenenkä puolella?.. Naamioheppuli taisi olla meidän puolellamme, mutta entä se narri sitten, joka veti meidät tähän mukaan? Kun me olimme palanneet Christianin aikaan, minä en ainakaan nähnyt narrista enää vilaustakaan. Shiva käänsi katseensa Talimiin, huomaamatta, että Dante oli myös kiinnittänyt huomionsa Shivan puheisiin. ”Minä en nähnyt narria ollenkaan enää sen jälkeen, kun törmäsimme häneen silloin kaupungilla.” Feenix lopetti harmistuneena kärrytädin väijymisen ja otti mahdollisimman rennon asennon pienessä penkissä. ”Et vai? Miten sinä sitten oikein jouduit sinne?” Shiva vilkaisi Talimin ohi Feenixiä, joka huokaisi hiljaa.

Jokainen tehkööt omat johtopäätökset äännähdyksestä. ”Se gondolieeri, joka minulle kyytiä tarjosi, kävi kimppuuni ja ZA-DAM!” Agentti löi kätensä yhteen, saaden viistosti viereisellä penkillä olevan vanhan, nukkuvan sedän hypähtämään ilmaan säikähdyksestä. ”Olinkin jo rannalla. Luulen, että Kreivi de Mardoys oli sama henkilö kuin gondolieeri. Feenix lopetti, luoden anteeksipyytävän hymyn vanhalle miehelle, joka virnisti naiselle, iskien silmää. Feenix tuijotti miestä vähän aikaa, tuo virne vaikutti jotenkin tutulta. No ei kai sentään. Agentti käänsi jälleen katseensa Shivaan ja Talimiin, unohtaen saman tien miehen. ”Minä en tavannut narria henkilökohtaisesti.”

Shiva rypisti kulmiaan, kunnes muisti jotain. ”Ei kun joo! Kun se naamioitu tyyppi alkoi runoilla minulle silloin yöllä, kuulin taustalta narrin hatun helinää... Mutten nähnyt häntä enää.” ”Minä luulen, että se narrin kuvatus tainnutti minut ja raahasi hullun ruhtinaan linnaan.” Talim värähti muistolleen. ”Mutta kuten sanoit, en todellakaan nähnyt häntä enää sen jälkeen…” Kolmikko tuijotti toisiaan hiljaisuuden vallassa, kuka tai mikä narri oli ollut?

36

”Noh, ei kai sillä nyt enää ole väliä? Pääasiahan on, että pääsitte pois aikasilmukasta ja selvititte jutun.”

Danten pehmeä ääni sanoi toiselta puolelta käytävää, johon mies oli paikkansa varannut. Hänellä oli käynyt niin onnellisesti, ettei kenenkään muun paikka ollut samalla rivillä, joten hän sai nauttia kolmen penkin tarjoamasta tilasta. Ja vielä kun ottaa huomioon, että käsinojat sai nostettua ylös, heidän pomollaan oli varsin lokoisat oltavat siinä kädet ja pää nojaten seinään ja jalat ristissä käsinojan päällä. ”Niin kai… Mutta silti…” ”Anna jo olla Shiva. Se on mennyttä ja ollutta. Varsinkin mennyttä, joten voit unohtaa asian.” Talim sanoi Shivalle, jonka ajatukset näyttivät vielä askartelevan narrin ympärillä. ”Niin kai sitten.” Nainen huokaisi, kääntäen jälleen katseensa ikkunaan, josta näkyi enää pelkkiä pilviä.

Jossain maanpinnalla, pienellä Venetsiaa lähellä olevalla kukkulalla, seisoi tummaan pukuun pukeutunut hahmo, jonka kasvoilla oli yksinkertainen hopean värinen naamio. Hahmo katseli ylöspäin, sinne mihin Enkelit lennättänyt kone oli kadonnut. Kukkulalla tuuli hieman mutta hahmon asu ei värähtänyt yhtään.

Tuntui kuin tuuli olisi kiertänyt synkän olennon. Hahmo katsoi vielä hetken ylöspäin, kuunnellen poistuvan lentokoneen matalaa hurinaa, sitten mustanpuhuva henkilö kohotti toisen kätensä kasvoilleen, riisuen varovasti naamion kasvoiltaan.

Sen alta paljastui iättömän näköiset, naisellisella tavalla hyvin, hyvin kauniit mieskasvot. Kasvot olivat lähes yhtä valkeat kuin miehen otsalle laskeutuvat, helmiäisen valkoiset hiukset. Mutta noita iättömältä vaikuttavia, kapeita kasvoja hallitsi suuret silmät, joihin oli kätkeytynyt lähes koko olemassaolon vanhuus ja viisaus. Ne olivat läpikuultavan meripihkan väriset ja tuntui kuin itse aikakin kumartaisi ilmeettömiä silmiä, joista heijastui sekä suru että toivo, kuolema ja elämä, aika ja iäisyys sekä vanhuus ja nuoruus.

Silmät katselivat ilmeettömänä kohti taivasta. Mikään ei häirinnyt tuota hetkeä, ilmassakin oli jotain vanhahtavaa surumielisyyttä. Kohta tuulen mukana hahmoa häiritsi vieno kilinä, hiukan alempana kuin missä hän seisoi. Mies laski katseensa alas narriin, joka hyppeli ja pyöri nurmikolla, hatussaan olevien kulkusten tahtiin. Narri ei tuntenut huomaavan ollenkaan ylempänä seisovaa, voimakasta hahmoa ennen kuin tämän kuultavat silmät porautuivat narrin olemukseen. ”Eikö sinun pitäisi kadota jo?” Se ei ollut ääni, se oli ajatus. Ajatus, jota ei voinut kuulla yksikään muu kuin se, jolle se oli osoitettu. Narri lopetti tanssimisensa, kääntäen valkoiset, naamion peittämät kasvonsa kohti tummaa hahmoa. ”Karnevaalit ovat päättyneet. Kirous on kumottu ja Venetsia saa olla jälleen vapaa. Tehtäväsi tältä vuodelta on ohi.” Hahmo jatkoi, katsellen tyynesti narrin iloista hahmoa, joka liukenikin kohta olemattomiin, ollakseen jälleen vuoden kuluttua, seuraavien Naamiokarnevaalien aikaa valmiina johdattamaan ihmiset riemuun ja iloon, karnevaali tunnelmaan.

Mustapukuinen hahmo vilkaisi vielä narrin kadottua taivaalle, kohottaen kätensä hyvästiksi, lähtien sitten hitaasti kävelemään kohti Venetsiaa ja sen katuja. Ihmiset eivät tuntuneet huomaavan hahmoa, joka oli jälleen laittanut naamion yllensä, tämän liukuessa läpi ihmismeren, jatkaen omaa, loputonta vaellustaan.

37

Niin kauan kuin Venetsia olisi olemassa, olisi myös hahmo olemassa, suojellen ja rakastaen vanhaa kanavakaupunkia, jota oli historian alusta lupautunut vartioimaan; Silloin kun kaupunki oli ollut vain pieni kylä eikä kukaan ollut kuullutkaan Christian Walkista.

- THE END The End at last…

The carnival of masks made a lasting impression to the Angels, still they couldn’t wait to get out of Venice.

Kirjoittajat: Lea Vestovuo (osat: 3, 7) Mirva Vauhkonen (osat: 1, 2, 4, 5, 8, Epilogi) Anna-Maria Hokkanen (osa: 6)

38