Ychran
The Myth Beyond Fantasy
“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.”
A far away land, In a long, long time ago...
”Ne ovat tulossa...” Talim säpsähti ajatuksistaan kuullessaan hiljaisen äänen läheltään. Sivusilmällä hän pystyi näkemään, kuinka hänen viereensä käveli hitaasti maan ruskeaan kaapuun pukeutunut mies. Ylin druidi Adair Mustalehti, Culanin lehdosta. Jostain kumman syystä Talim tiesi miehen nimen, vaikka oli varma, ettei ollut koskaan nähnyt tätä. Vai oliko? Jonkinlainen muistikuva miehestä piintyi hänen päähänsä, Talim itse oli silloin vasta vihkiytynyt druidioppeihin, ja mies oli toiminut hänen opettajaansa. Sittemmin nainen oli vaihtanut luonnonymmärryksen ruskean kaavun, velhottaren valkoiseen pukuun. ”Tiedän.” Talim sanoi hiljaa, tuijottaen mustan muurin yli kohti sarastavaa aamua, jonka punertava kajo hyväili tummana näkyviä vuorenhuippuja, laskeutuen siitä vaivihkaa luomaan verenkarvaista hohdetta aavikon kuivalle hiekalle, joka levittäytyi muurin alapuolella. Tuossa erämaassa ei ollut enää pitkään aikaan viheriöinyt mikään, kuningattaren yrityksistä huolimatta. Helpottunut huokaisu kuului Adairin huulilta, kaihin peittämien silmien tuijottaessa näkemättömästi eteenpäin. Vaikka mies olikin sokea, Talim oli varma, että hän näki paljon enemmän kuin kukaan muu, eikä mies olisi halunnut sitä. ”Jälleen hieman armonaikaa. Ne eivät hyökkää päivällä...” Mies lausui huokauksen jälkeen, tuijottaen synkkiä vuoria, jotka punertava auringonkajo sai näyttämään verisiltä kynsiltä. Miehen pähkinänruskeat hiukset liehuivat tuulessa ja jälleen kerran Talim hämmästyi niiden väristä. Vaikka druidi olikin elänyt hyvin pitkään ei hiusten väri ollut lähtenyt vaalenemaan niin kuin iän karttuessa oli tapana. Päinvastoin tuntui lähes siltä, että jokainen miehen elämä vuosi toi yhden sävyn lisää puolipitkiin hiuksiin, saaden ne välillä muistuttamaan tammen mustaa pintaa, kun taas välillä väri näytti enemmänkin olevan pajupuunvihreää. ”Miksi tulit tänne, Adair?” Talim kysäisi hetken hiljaisuuden jälkeen, jota särki vain tuulen kuiva ujellus sen viskoessa hiekkaa ympäriinsä. ”Miksi sinä tulit tänne Aileenah Hopeapaju?” Talim värähti kuullessaan vihityn nimensä, jotenkin hän tiesi, että tuo nimi oli hänen, vaikkei se siltä kuulostanutkaan. Nainen oli jättänyt Hopeapajun sekä etunimensä ensimmäisen tavun pois, lähtiessä Culanin lehdosta. ”Aileenah Hopeapajua ei enää ole.” Talim vastasi, siirtäen sitten katseensa noihin valkoisiin silmiin, jotka olivat kääntyneet hänen puoleensa, tutkien häntä ja nähden liian syvälle. Kuten aina, oli nytkin Talimin käännettävä katse ensin pois noista silmistä. Adair pudisti päätään, auringon saadessa hänen hiuksensa näyttämään tällä kertaa tulimereltä. ”Maailmamme on tuomittu ja silti sinä kiellät syntyperäsi. Mitä sinulle tapahtui matkoillasi?” Mies kysyi hiljaisen surullisella äänellä. ”Se on oma asiani.” Talim vastasi hieman terävällä äänellä, puristaen kädet nyrkkiinsä, yrittäessään hillitä itseään kysymyksen aiheuttamilta muistoilta. Kenties sokean silmät näkivät vaalean naisen ahdistuksen, kenties eivät mutta mies ei kuitenkaan jatkanut enää aiheesta. Jokaisella oli omat haamunsa menneisyydestä eikä niitä voi päästää irti käskystä. Saatuaan viimein jälleen kontrollinsa kuntoon, Talim jatkoi: 1
”Culanin druidit kuten muutkin, ovat puolueettomia. He eivät taistele vaan kuolevat mieluummin rauhan puolesta lehdossaan. Silti sinä olet täällä. Miksi?” Nainen esitti tuon kysymyksen, vaikka tiesikin vastauksen. ”Tulin pyytämään sinut kotiin.” Vaikka hän tiesi odottaa tuota vastausta silti se sai hänen sydämensä sykähtämään pettymyksestä. Hän ei ollut halunnut tuota vastausta. Hän olisi tahtonut, että druidit toisivat oman panoksensa taisteluun pimeyttä vastaan... ”Minä en tule.” Talim käännähti pois muurilta, kietoen harteillaan olevaa, samettista viittaa ympärilleen, vaikka aurinko olikin jo kivunnut ylös, ei tuo verenkarvainen tähti lämmittänyt. ”Lehdot suljetaan pian.” ”Mitäh?!” Nainen käännähti takaisin miehen puoleen, tuijottaen tätä silmät hämmästyksestä selällään. Vaikka druidit eivät taistelleetkaan, niin silti haavoittuneet olivat aina olleet tervetulleita vihreisiin metsiin hoidettaviksi. ”Eivät tällä kertaa. Veljeskuntamme sulkee metsät ja itsensä niiden sisään. Olisi typerää tehdä samoin kuin ennen, silloin oli toivoa.” Mies vastasi lähes suoraan Talimin ajatukseen. ”Toivoa on vieläkin! Haltiat lupasivat meille apunsa...” Nainen yritti puolustella, tietäen sen kuitenkin hyvin epätodennäköiseksi. Haltiat eivät riittäisi tällä kertaa, varsinkin jos druiditkin vetäytyvät kuolemaan rauhassa. Mies ei vastannut Talimin lauseeseen mitenkään, mutta tämän katse kertoi hyvin selvästi mitä mieltä Ylin Druidi oli asiasta. ”Sinä kysyit mitä minulle on tapahtunut, ja minä heitän sen sinulle takaisin. Mikä on saanut sinut, Adair Mustalehti, muuttumaan?” Talim sihahti miehelle vihaisesti ja käänsi selkänsä tälle, jättäen druidin yksin mustalle muurille murenevan maailman kanssa.
”Maelona? Kuunteletko sinä minua ollenkaan?!” ”Mitäh?! Ei sinun tarvitse huutaa minulle.” Feenix kivahti vihaisesti miehelle, joka seisoi hänen edessään tuijottaen tuimasti häntä, pitäen toista kättään punapyökistä valmistetun kirjoituspöydän päällä. ”Ilmeisesti tarvitsee. Sinun pitäisi komentajana hieman paremmin keskittyä.” Mies sanoi ja rullasi karttapergamentin rullaan, ja sitoi sen kiinni mustalla nauhalla. ”Jadajada Tristian. Kuningatar on antanut sinulle määräysvallan, joten minun ei tarvitse miettiä enää mitään.” Naisen äänestä oli kuultavissa pieni katkeruus samalla, kun Feenixin kulmakarvat rypistyivät hieman, kun hän alkoi muistelmaan mistä tiesi tuon kaiken. Jotenkin hän vain tiesi. Tiesi, että sota heidän ja Kuron varjojoukkojen välille oli syttymässä ja että heidät oli tuomittu epäonnistumaan jo ennen sodan alkamista, vaikkakin Maagi Leenah oli luvannut haltioiden liittyvän heihin. Siltikään nainen ei voinut muistaa asioita, hän vain tiesi. No ei kai sillä väliä. Sillä aikaa, kun Tristian rullasi kiinni karttaa Feenix etsi itselleen upottavan lepotuolin ja heittäytyi siihen istumaan, pompaten tosin lähes saman tien kiljahduksen saatteessa ylös. Mies käännähti katsomaan nopeasti alaistaan kummastunut ilme kasvoillaan. Tummanruskeat silmät katselivat epäilevästi viininpunaisten, siististi lyhyeksi leikattujen hiusten alta naista. ”Ehm... Miekka. Unohdin sen.” Feenix loi anteeksipyytävän hymyn miehelle ja irrotti raskaan kahden käden miekan selästään asettaen sen tuolin viereen seinälle nojaamaan, yrittäen sitten heittäytyä uudelleen tuoliin. ”Oletko aivan kunnossa? Kaupungissa on liikkunut kuumetautia.” Mies käveli pitkin askelin lähemmäksi Feenixiä ja kokeili kädellään naisen otsaa. ”Olen, olen. Vain hieman väsynyt.” Nainen huokaisi ja nappasi miehen käden otsaltaan, silitellen univormunsa mustia housuja suoraksi. Tristian katseli vielä hetken naista pää kallellaan, kunnes käveli 2
jälleen pöydän ääreen tutkimaan karttoja mumisten silloin tällöin jotain itsekseen. Feenix nosti jalkansa ylös, katseen kiertäessä laiskasti suhteellisen varakkaasti sisustettua huonetta, kunnes silmät hakeutuivat karttoja tutkivan miehen ja tämän valonlähteenä toimivan ikkunan puoleen. Auringon punertava kajo pilkisti esiin ikkunasta saaden Feenixin nousemaan ylös ja kävelemään sen luokse. Tuulen heittelemä hiekka rapisi vasten ikkunaa, kun huone sattui olemaan sen verran alhaalla, että hiekka osui siihen aavikkotuulen kantamana. Feenix seisahtui ikkunan luokse ja kietoi kätensä selkänsä taakse katsellen paljastuvaa, surkeaa maisemaa. Muutamia palvelijoita näkyi risteilevän muuten autiolla pihalla, jota hallitsi sen perällä olevat suuri portti, joka oli poikkipalkilla lukittu. Jälleen yksi yö, jolloin ei pelättyä hyökkäystä tullut. Jälleen yksi lohduton päivä edessä, joka toi hieman lisäaikaa vaanivaan uhkaan. ”Ne leikittelevät meillä.” Feenix sanoi hiljaa, seuraten katseellaan ikkunan sivulla näkyvää muuria, jossa näkyi valkoiseen kaapuun pukeutunut naisenhahmo sekä ruskeaan pukuun pukeutunut mies. Naisen leukapielet kiristyivät hänen nähdessä velhottaren, ja hän käänsi nopeasti selkänsä ikkunalle. ”Ja ne tietävät, ettei meistä ole vastusta, joten heillä ei ole kiirettä. Suurin osa kaupunkilaisista hautoo itsensä ja perheensä tappamista, jottei kukaan joutuisi kärsimään Kuron varjon alla.” Mies kohotti katseensa ylös kartoista ja katseli terävästi naista, jonka oli tuntenut jo useita vuosia. Nainen oli menestyksekkäästi johtanut hallitsijan sotilasjoukkoja taistelusta toiseen käyttäen hyväkseen palkkasoturina keräämäänsä kokemusta. Olipa hän jopa oppinut rakastamaan itsepäistä punatukkaista naista, mutta sitä ei kukaan koskaan saisi tietää. ”Velhotar lupasi haltioiden avun meille.” ”Haltiat?” Feenix tuhahti tuijottaen miestä halveksivasti. Ei niin että hän olisi tätä halveksinut, vaan hän halveksi tämän typerää uskoa suippokorvien apuun. ”Kuinka monta kertaa haltiat ovat pettäneet ihmiset?” ”Eivät ainakaan useammin kuin ihmiset haltiat.” Mies sanoi terävästi, tehden muutaman merkinnän karttoihin. ”Me olemme tuomitut, tulivat haltiat apuun tai eivät.” Nainen lausahti ja käveli miekkansa luokse, kiinnittäen sen selkäänsä. Tämän jälkeen hän vielä suoristi punaisen takkinsa ja käveli pitkin askelin ovelle. ”Aiotko paeta?” Miehen katse oli edelleen kiinnittynyt pöydän pinnalla lepääviin karttoihin. ”Ehkäpä Tristian.” Feenix sanoi, avaten sitten oven ja lähtien kävelemään pitkin kylmää ja kivistä käytävää.
”Korkeutenne... Kenraali Tristian Vortimer on tullut tapaamaan teitä.” Nuori palvelustyttö kumartui lähes maahan asti suuren valtaistuimen eteen, jolla Shiva lepäsi. ”Vortimer...” Nainen lausui hiljaa, yrittäen hakea nimeä päästään. Ajatukset eivät oikein ottaneet liikkuakseen, kuin ne olisivat rämpineet suossa. Shiva liikautti varoen päätään kuin puistaakseen ajatuksensa selviksi, tuntien päässään kiristävän pannan, jonka aiheutti hopeinen, mustin ja violetein kivin koristeltu tiara. Eihän se kovin kireällä ollut, mutta silti nainen tunsi ohimoillaan kivistystä siitä. ”Aivan. Lähettäkää hänet sisään.” Nainen yritti muodostaa kasvoillaan hymyn, jolla rauhoittaa säikyn näköinen palvelustyttö, joka näytti olevan huolissaan emäntänsä voinnista. Nuori tyttö meinasi avata suunsa, mutta nähdessään vihreiden silmien välähtävän varoittavan ylhäisesti hän napsautti sen kiinni ja kääntyi avaamaan suuret mustat ovet ja päästämään miehen sisälle. ”Valtiatar Nevie.” Mies lausahti kohteliaasti ja kumarsi Shivan edessä. Nainen pyysi palvelustyttöä poistumaan ja tämän lähdettyä, hän nousi ylös tuolista ja käveli nopeilla askelilla miehen luokse, tummansinisen sametin kahistessa pitkin lattiaa. ”Tristian...” Nainen lausahti sydämellisesti, halaten miestä nopeasti. ”Linyive.” Mies lausahti yhtä ystävällisesti, vastaten naisen eleeseen. Tristian oli palvellut kuningaskuntaa jo ennen kuin edesmennyt kuningas oli nuorikkonsa valinnut ja epäilyksistään huolimatta naisesta oli näiden neljän vuoden aikana, jotka oli leskenä elänyt, kasvanut kansalleen lojaali johtaja. Pian ystävykset kuitenkin irrottivat toisistaan otteen. Silmiä ja korvia oli kaikkialla. 3
”Onko mitään edistystä tapahtunut?” Shiva kysyi mieheltä, joka pudisti päätään. ”Saimme jälleen yhden päivän aikaa, mutta se ei muuta kovinkaan paljoa.” Shiva huokaisi kevyesti, vilkaisten korkealla katon rajassa olevaan ikkunaan, josta punainen valo heijastui valtaistuin saliin. ”Entä haltiat?” ”Heistä ei ole kuulunut mitään...” Miehen ruskeat silmät katselivat surumielisesti valtiattaren kalpeaa hahmoa. ”Velhotar lupasi heidän apunsa ja hänelle haltiat pitävät lupauksensa.” Shiva vastasi hiljaa kävellen istumaan takaisin valtaistuimelleen. ”Mutta aikaa ei ole tarpeeksi.” ”Mitä sitten ehdotat, luovuttamistako? Mitä mieltä komentaja Venetia on asioista?” ”En, teidän korkeutenne, en missään nimessä. Ychran ei kaadu ilman taistelua, olemme viimeinen vapaa kaupunki.” ”Olemme viimeinen kaupunki muutenkin.” Shiva huomautti, painaen kätensä ohimoilleen. Jomotus tuntui vain kasvavan. ”Ja mitä komentaja Maelona Venetiaan tulee, niin hänestä ei ole apua. Luultavasti hän on jo jättänyt kuolevan kansamme taakseen...” Miehen äänestä ei ollut kuulunut koko aikana tunteita epätoivoisesta tilanteesta, mutta nyt äänessä oli selvää halveksuntaa ja katkeruutta, joka sai Shivan katsahtamaan hämmästyneesti miestä. ”Ei... Maelona ei voi paeta...” Nainen kuiskasi ohueksi käyneellä äänellä. Hänen silmissään alkoi vilkkumaan mustat tähdet, ja sydämen lyönnit kuulostivat epämiellyttävän äänekkäiltä. ”Valtiatar, oletteko kunnossa?” Mies astahti huomaamattaan lähemmäksi, jolloin Shiva ojensi kätensä eteenpäin estääkseen häntä. ”Tämä... menee kyllä ohi. Ole kiltti. Tristian, jätä minut yksin.” Nainen sai sanottua yrittäen saada vedettyä ilmaa keuhkoihinsa. Kohtaukset tuntuivat tulevan yhä pahemmiksi, mitä lähemmäksi varjo hiipi heidän aavikkokaupunkiaan. Vaikka mies näkikin kuningattarensa kärsimyksen, niin hänet oli ennen kaikkea opetettu tottelemaan tämän sanaa. ”Kyllä valtiatar... En usko, että komentaja Venetia on ehtinyt kovin kauaksi, lähetän miehiä hänen peräänsä.” Mies kumarsi ja lähti poistumaan, kunnes ovella Shivan ääni pysäytti hänet. ”Ei. Meillä ei ole varaa siihen. Hän on valintansa tehnyt...” Mies jäykistyi hetkeksi paikoilleen, kunnes nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja katosi ovesta ulos. ”Se käy pahemmaksi, armaani.” Shivan tajuntaan tulvi sanoja kenraalin lähdettyä. Purren hampaita yhteen, nainen yritti nieleskellä kipua pois, joka tuntui tulvivan tiarasta hänen päähänsä. Hengitys ei kulkenut vieläkään ja sydän kuulosti ukkosenjyminältä. Nainen taittui valtaistuimelleen kaksin kerroin samalla, kun hänen päähänsä tulvi Kuron joukkojen hirmutekojen uhrien huutoja ja sotarumpujen jyminää. Jostain kaukaa kuului puhdas kirkas torven ääni, joka kuitenkin vääristyi irvokkaaksi ja hermoja raastavaksi mölähdykseksi. ”Mitä tämä on... Miksi...” Naisen huulien välistä kuului ohuita äännähdyksiä, jotka yrittivät muodostaa lauseita, veren noruessa rikki purrusta huulesta. ”Pian se on ohi ja saat rauhan. Te kolme sielua saatte rauhan taas hetkeksi...” Lohduttavan lämmin miesääni sanoi, samalla kun Shiva tunsi kuinka, joku alkoi hellästi hieromaan hänen olkapäitään. Ääni mumisi vielä jotain, kunnes nainen tunsi sieluunsa laskeutuvan rauhan ja tyyneyden, äänen johdattaessa hänet pois painajaisesta. Kuten niin monesti ennenkin. ”Miksi teet tämän Orin?” Nainen viimein sanoi tuntiessaan voimiensa jälleen palanneen. Lempeä kosketus olkapäissä lakkasi ja hieroja siirtyi hänen eteensä. ”Koska muuta keinoa ei ole.” Mustahiuksinen mies sanoi hiljaa, eriväristen silmien katsellessa Shivaa. ”Me pystyisimme puolustautumaan...” Mies pudisti päätään, mustien hiuksien lennähtäessä ilmaan, auringon valon siivilöityessä hahmon läpi. ”Parempi kuolema, kuin kidutus vapaudesta.” Mies sanoi arvoituksellisesti ja liukeni hiljaa olemattomiin, kuten aina näiden neljän vuoden aikana.
4
Talim seisoi pienessä sisäpuutarhassa, tuijottaen magialla elossa pidettävien kasvien tekokeinoista loistoa. Pieni suihkulähde solisi pimennossa luoden kuvaa paratiisin kauneudesta. Jos menisi lähemmäksi ja haistaisi veden raikkauden tilalla mätänemisen ja kuoleman lemun, illuusio katoaisi. Sen takia lähde olikin pimennossa. Raskaat köynnöskasvit kiersivät vaaleaksi maalattua kiviseinämää, yrittäen kohota kohti lasikupua, joka piti poissa auringon tappavan kuumat säteet. Muutamat lehtipuut taas seisoivat elävän näköisinä patsaina siellä täällä, luoden harhan, jolla oli yritetty luoda druidien lehdon kauneutta. Joitain onnettomia se pystyi huijaamaan, mutta Talim tunsi puiden keinotekoisuuden. Hän pystyi aistimaan köynnöskasvien rukoilut, että ne päästettäisiin irti tästä kituvasta maailmasta. Hän kuuli kukkien valittavan virren ja hän tiesi ympärillään olevan pelkkää kaunisteltua kuolemaa. Adair Mustalehti oli pyytänyt hänet kotiin. Takaisin oikeaan vihreyteen, jota oli enää niin harvoissa paikoissa. Valloittaja ei arvostanut elämää. Mutta valinta oli tehty eikä se sallinut perääntymistä... ”Sisar.” Shiva käveli varoen pieneen puutarhaan, Talimin luokse. ”Valtiatar...” Talim vastasi tervehdykseen. Hetken aikaa nuo kaksi naista katselivat toisiaan, kunnes astuivat halaamaan sydämellisesti. ”Siitä on pitkä aika.” Shiva sanoi hiljaa, koskettaen huulillaan Talimin kumpaakin poskea, jonka jälkeen Talim toisti samat eleet. ”Aika kuluu pysähtymättä muistoihin.” Talim sanoi hiljaa, tietäen että tämä oli ensimmäinen kerta, kun kumpikaan avoimesti paljasti sisarussuhteensa ja se taas oli sen merkki, että sillä ei ollut enää väliä, salailussa. ”Yksi puuttuu.” Talimin kulmat rypistyivät. Sopimus oli pidettävä. Kolme sisarta oli tehnyt sopimuksen näkemisestä ajan lopussa. ”Hän ei tule. Maelona on paennut.” Shivan silmiin tuli jotain murheellista. Talim tuijotti hetken aikaa mitään sanomattomana toista naista, kunnes hänen olkapäänsä lysähtivät kasaan. ”Sinetti on murrettu...” Hän kuiskasi hiljaa. ”Kenties on vielä kuitenkin aikaa...” Shiva huomautti hiljaa, enemmän vahvistaakseen itseään kuin huomautukseksi Talimin kommenttiin. ”Ei ole.” Puutarhan eräästä kulmasta, lähteen nurkasta, kuului naisen ääni, joka sai molempien kasvot kääntymään sitä kohti. Feenix astui esiin pimeydestä, kävellen tyynesti kahden muun naisen luokse. ”Maelona... Vortimer sanoi sinun paenneen.” Nainen naurahti vastaan. ”Niin ajattelinkin, mutta oli liian myöhäistä.” Feenix otti vastaan Shivan syleilyn kääntyen sitten Talimin puoleen, joka oli kohottanut kasvonsa kohti lasikupua. Vaikka se suojasikin auringolta niin silti se päästi läpi yleensä sairaan punertavaa kajoa, mutta tällä kertaa edes sen valo ei pystynyt läpäisemään lasia. ”Aurinko on peittynyt ja Kuro etenee sen turvin.” Talim lausahti, pudistaen päätään ja kiinnittäen sitten katseensa Feenixiin syleillen tätä, kuten Shivaakin aikaisemmin. Siltikään tuossa eleessä ei ollut samanlaista riemua ja vapautuneisuutta kuin Shivan kohdalla. ”Haltiasi eivät tulleetkaan.” Feenix irrottautui Talimista, saaden tämän kasvoille kohoamaan kovan ilmeen. ”Heidät väijytettiin. Joku tiesi heidän tulostaan ja kertoi siitä Kurolle... Jokainen teurastettiin.” Naisen ääni ei värähtänyt kertaakaan hänen tuodessa julki sen. ”Jos jokainen teurastettiin, niin miten voit sitten tietää sen?” Feenix jatkoi, vaikka tiesi, että epäilyt satuttivat Talimia, mutta jotenkin hänestä tuntui, kun muuta ei olisi voinut sanoa. Talim nielaisi kerran ja kaivoi sitten paitansa alta mattapintaisen, punaisen kiven, näyttäen sitä Feenixille, joka tiesi heti mikä se oli. Haltioiden toivonkivi, jonka sotaan lähtevä mies antoi yleensä rakastetulleen. Se hehkui niin pitkään kuin kiven antaja oli hengissä ja kun tämä oli kuollut, se muuttui surusta painavaksi ja sammui. Ychranissa oli vain kaksi ihmistä, jotka tiesivät maagin ja erään haltiaylimyksen suhteesta. 5
”Harvinaisen selkeä juttu sitten.” Feenix kohautti olkiaan, katsellen sivusilmällä Shivaa, joka tuijotti kalpeana Talimin riipusta. Naisen silmät olivat laajentuneet kauhusta, hänen tajutessa mikä oli pettänyt haltiat. Parempi kuolema kuin kidutus vapaudesta. Ychran kuningas, jota pidettiin kuolleena, hänen aviomiehensä, oli pettänyt oman kansansa. Shivan silmissä alkoi jälleen liihottelemaan mustat tähdet ja päässä alkoi humisemaan, tuskan kiljaisujen tullessa lähemmäksi. Suuri jyrähdys vavisutti mustan linnoituksen portteja, Kuron iskiessä sitä ainoata kaupunkia, joka oli vuosikymmeniä kestänyt hänen hyökkäyksensä. Lasiseen kupuun heidän yläpuolellaan syntyi muutama lohkeama ja maali alkoi rapisemaan jyrähdyksien voimasta mustista seinistä. Jossain kaukaa kuului irvokkaan vääristynyt torven törähdys, johon yhtyi kumeiden hälytyskellojen soitto linnan tornissa. Pian sekin loppui, ensimmäisten kuollessa. Feenix ja Talim vilkaisivat Shivaa, jonka silmistä valui kyyneleitä ja jonka huulilla pisaroi tuore veri hampaiden upotessa huulen pehmeään lihaan, jotta tuska pysyisi sisällä. Shiva puristi kaksin käsin kiinni päästään, joka tuntui halkeavan ja kyyristyi maahan, nyyhkäisten silloin tällöin. Feenix vetäisi miekkansa selästään ja napsautti sen kahteen osaan, jolloin hänellä olikin miekkapari ja astui lähelle ovea ottamaan vastaan hyökkääjät. Talim taas perääntyi muutaman askeleen taaksepäin käyden läpi mielessään vahvimpia loitsujaan, vaikkakin Kuron joukoilla oli joukossaan vahvoja maageja, jotka ammensivat voimansa pimeydestä. Siellä täällä pitkin linnaa kaikui tuskan rääkäisyt sekä voitonriemuinen nauru tuskan aiheuttajien suusta. ”Valmiina...” Feenix huudahti, tuijottaen ovea, jonka reunoista alkoi tulvimaan puutarhaan varjomaista savua. Pian ovi kuitenkin räjähti kappaleiksi, oven säleiden sokaistessa Feenixin. Osa säleistä myös tunkeutui Shivan läpi, Talimin onnistuessa kuitenkin luomaan itselleen suojaavan kilven teräviltä ammuksilta. Samassa hetkessä myös puutarhahuoneen lasinen kupu hajosi tuhansiksi pirstaleiksi haavoittaen läsnäolijoita sirpaleilla. Kuro oli viimein pääsyt sisälle linnaan ja sen pyhimpään... Iltaan mennessä sankka ja kitkerä savu levisi taivaanrantaan ilmoittamaan, että nyt myös mahtava Ychran oli joutunut taipumaan pimeyden alle ja että toivoa ei enää ollut.
- THE END -
Kirjoittaja: Mirva Vauhkonen
6