NUORUUS PALAA Nuoruus tuo mieleen loppukesän

NUORUUS PALAA TEKSTI HILLA KÖRKKÖ JA INARI NIKKANEN KUVA ADELE HYRY

LUKION TOISELLA LUOKALLA psykologian kokeessa kysyttiin: onko nuoruus kriisi? Kehityspsykologi Erik H. Erikson on jakanut elämän kahdeksaan psykososiaalisen kehityksen kriisiin. Nuoruus käsittää identiteetin ja roolidiffuusion kriisit. Onnistuneen ratkaisun lopputuloksena on aitous. Nuoruuden biologinen prosessi kestää kymmenen vuotta. Melko pitkä aika kriisiksi.

Erikson on lanseerannut myös arkikielessä yleistyneen identiteettikriisin käsitteen. Kriisiin liittyy olennaisesti muutos. Sanalla on kielteinen kaiku, mutta muutos ei ole arvotettavissa. Kriisi ei itsessään ole hyvä eikä huono. Eriksonin esittämä näkemys identiteetistä yksilön pysyvänä ominaisuutena voidaan kuitenkin asettaa kyseenalaiseksi. Missä kulkee minän ja muiden raja? Eikö identiteetti muutu suhteessa sosiaaliseen kontekstiin, tilaan ja aikaan? Samalla voidaan kritisoida vaiheteorioiden universalisoivaa otetta: kenen identiteetti ja millaisen katseen alla?

Toisaalta jonkinasteinen pysyvyys ja mahdollisuus määrittelyyn on tarpeellista. Se mahdollistaa tunteen eheästä minuudesta muuttuvasta kontekstista huolimatta. Pysyvyys luo turvaa vapauttaen huomiota itsestä kohti muuta ja muita. Määritelmät auttavat rajaamaan sosiaalista kontekstia ja luovat mielikuvia siitä, mitä jokin on tai onollut.

Hilla: Hetkellisyys, vilpittömyys, sinisilmäisyys, huolettomuus ja huolimattomuus...

Inari: Kevät ja jonkun ranskalaisen leffan kohtaus; nuoret juoksee rannalla ja sit semmosessa tynnyrissä palaa tuli… Hiki, hormonit...

H: Pyöräily. Joku sellanen autio asfaltti ja valtatie ja kesä. Kesässä on parhaimmillaan samanlaista hetkellisyyttä ja huolettomuutta. Toisaalta se huolettomuus yhdistyy myös huolimattomuuteen, joka sit mahdollisesti aiheuttaa ahdistusta, joka ainakin omassa nuoruudessa oli voimakkaasti läsnä.

I: Kumpuaako nuoruuden ahdistus sun mielestä nimenomaan siitä huolimattomuudesta? H: Muistan yhden vappuaaton, jonka vietin mun 6 vuotta vanhemman siskon luona. Taisin itse olla silloin 18-vuotias. Niissä juhlissa oli mun siskon ystäviä, ja muistan havahtuneeni ajatukseen, ettei ikä tee ihmisistä aikuisia. Ne ihmiset ei oikeastaan olleet ollenkaan aikuisia, vaikka iän puolesta ehkä olivatkin. Et ihminen ei koskaan aikuistu. Ainoastaan maailma niiden ympärillä aikuistuu. Nuoruus on vaan sosiaalinen konstruktio, jota luodaan tietyissä maisemissa ja näyttämöillä, ihan niin kuin aikuisuuttakin. Nuoruuteen mielletään tiettyjä juttuja kuten koulu ja kaverit ja ehkä jotkut tietyt tyylit ja ne on niitä sosiaalisia konstruktioita, joita materialisoidaan ja jotka luo sitä nuoruutta. Ja toisaalta ne voi jossain muodossa olla läsnä myös vanhemmassa iässä, ainakin hetkellisesti, esim. jossain musiikissa tai vaikka muistoissa.

H: ...tai siitä, ettei oikein osaa tai tiedä. Joutuu koko ajan hapuilemaan seuraavaa askelta.

I: Niin, on jollain tapaa keskeneräinen, puolikas ihminen.

H: Monet asiat tapahtuu ensimmäistä kertaa. Silloin ei ikinä oikeastaan tiedä, miten pitäisi tai kuuluisi tehdä. Myös yleinen ”kuulumisen” pohtiminen; mihin mä kuulun ja toisaalta, miten kuuluu tehdä.

I: Koska asioita tekee ensimmäistä kertaa, ne tallentuu mieleen edustamaan koettuja tapahtumia ja ilmiöitä myös myöhemmin elämässä… Aivan kuin ne nuoruuden kokemukset olis jotain kenraaliharjoituksia ennen oikeaa esitystä, joka tapahtuu aikuisuudessa. I: Niin, et nuoruus on jollain tapaa performatiivista?

H: Niin, se on oikeastaan esitys, performanssi. Esimerkiksi teini-ikään liittyi itselle sellasia tunteita, että piti jotenkin täyttää jotkut oletukset ja odotukset siitä, millainen on teini ja mitä teiniys on. Samankaltaisia odotuksia ei mun mielestä liity muihin ikävaiheisiin. Teini-iän kuvailtiin olevan jokin tosi tarkkarajainen ajanjakso, johon liittyy tietynlaiset kokemukset, käytös ja tapahtumat. Muistan yhden esimerkin jostain koulukirjasta, jossa sanottiin, että teini pyrkii yleensä kulkemaan kolme metriä vanhempansa edessä tai takana. Mä koin sen vanhempien häpeämisen ja ovien paukuttelun semmosena odotuksena ja vaatimuksena, joka piti jotenkin täyttää. I: Liittyen ehkä siihen kuulumiseen tai kuulumattomuuteen, mulla taas ei oikeastaan oo tota kokemusta... Tunsin kuulumattomuutta suhteessa siihen nuoruuteen ylipäätään, halusin enemmänkin toimia toisin, niiden odotusten vastaisesti, mitä siihen nuoruuteen asetettiin. Esimerkiksi koulussa, halusin mieluummin olla jotenkin ”kypsä” ja samastua vanhempiin tai aikuisiin.

H: Sun äiti kuoli kun olit 14-vuotias. Siinä mielessä sun nuoruus oli siis tosi erityinen. Tuntuuko susta, että sait kaikesta huolimatta elää nuoruutta?

I: Sellasta huoletonta ja huolimatonta nuoruutta mulla ei ollut. Olin tosin ehkä jo lapsena jotenkin ”huolestunut”... Sit jouduin jo aika varhain, huolehtimaan muista ihmisistä kuin itsestäni. Mulle ei tavallaan jäänyt tilaa, olla sellanen ”normaali” nuori, eikä tilaa elää sellasta huoletonta nuoruutta. Mun nuoruus muuttui nopeasti vastuun ottamiseks.

H: Mietin, mikä nuoruuden oikeastaan erottaa aikuisuudesta ja mulle tuli ensimmäisenä mieleen huoli ja huolehtiminen. Huolettomuuden ja huolimattomuuden vastakohtana. Muista ihmisistä huolehtiminen asettaa tavallaan aikuistumisen vaateen.

I: Toisaalta vaikka jouduin ottamaan vastuuta, eikä mulla ollut oikeastaan tilaa olla nuori, en kuitenkaan missään nimessä ollut aikuinen. Mulla ei ollut niitä resursseja, mitä ehkä aikuisella ihmisellä olisi ollut niissä tilanteissa. Se oli aika raskauttava tekijä.