NUORISOKULTTUURIN MAAILMAA

Nuorisokulttuurin maailmaa uudistava voima TEKSTI JUHO HÄNNINEN KUVA ARSI KEVA

KUINKA NUORISOKULTTUURI LUO MAAILMAN SOSIAALISEN NAHKAN UUDELLEEN

SOSIOLOGI KARL MANNHEIMIN kuuluisassa sukupolviesseessään ”Das Problem der Generationen” (1928) esittämän teesin mukaan uudet sukupolvet ymmärtävät maailman aina uudella tavalla, ”tuoreen kosketuksensa” kautta. Tahraamaton mieli on omiaan näkemään uusia epäkohtia yhteiskunnassa, epäkohtia, jotka vanhemmat sukupolvet ottavat itsestään selvinä osina yhteiskuntaa – ”näin asiat ovat aina olleet”.

Toisen maailmansodan jälkeen angloamerikkalaisessa maailmassa käytettävissä olevat tulot alkoivat nousta. Nuorison piirissä tulojen nähdään nousseen ensin työväenluokassa, jonka rahankäyttöä ei hillinnyt keskiluokkaisiin perheisiin kuulunut maltillisen rahankäytön eetos. Kasvaviin rahavirtoihin markkinat vastasivat uusilla kulutustavaroilla, muun muassa deodorantin, muodin, televisiovastaanottimien ja äänilevyjen myynti moninkertaistui. Nuoret alkoivat yhdistellä kulutustuotteita yhteen uusimpien pop-kulttuurin – massatuotetun viihteen – trendien kanssa ja muodostivat beatin, skifflen ja rock ’n’ rollin kaltaisia nuorisokulttuureita tai nuorisokulttuurin esiasteita.

NUORET HALUSIVAT KUITENKIN olla enemmän kuin passiivisia vastaanottajia. 1960-luvun Suomesta kerrotaan tarinoita siitä, kuinka rockista innostuneet nuoret rakensivat omat soittimensa ja alkoivat soittaa rautalankaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vastaava ruohonjuuritason rock alkoi soida nuorison bileissä laajemmin jo 1950-luvulla. Yhdysvalloissa nuorisokulttuuri jätti ensimmäisen lähtemättömän jälkensä maailmaan. Rock ’n’ rollin sanotaan yhdistäneen osan eri etnisyyksiä edustavia nuoria keskellä kiihkeää rotukeskustelua. Erottamattomasti nuorisokulttuuri ja pyrkimys yhteiskunnan muutokseen yhdistyivät toisiinsa 1960-luvun hipeissä. Hipit nähtiin vastakulttuurina. Heidän nähtiin kyseenalaistavan vallitsevat työ-, päihde- ja seksuaalinormit elämäntavallaan. Kaduille hipit kävivät Vietnamin sotaa ja ydinaseita vastaan ja sukupuolten, seksuaalivähemmistöjen ja rodullistettujen kansalaisoikeuksien puolesta. Kun menneiden vuosikymmenien pop-kulttuuri ja sen tekijät ovat sementoituneet historiankirjoitukseen, ovat ne alkaneet edustamaan osalle pop-faneista ajamiaan progressiivisia arvoja. Esimerkiksi elektronisen tanssimusiikin ympärille rakentunut juhlinta ja rave-kulttuuri oli yhteenkuuluvuuden ja vapauden juhlistamista 1990-luvulla vastayhdistyneessä Saksassa tai apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa. Vastaavasti Georgiassa juhlittiin viime vuonna sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta.

TOISAALTA, KUKAPA EI näkisi Suomen suven indie-festareita ”suvaitsevaisuuden” kehtona. Kun muutama vuosi sitten festivaalit heräsivät musiikkitapahtumien esiintyjien epätasaiseen sukupuolijakaumaan, seurasi sarja tekoja, joilla pyrittiin korjaamaan tilanne pysyvästi. Pop-kulttuuriin liitetty progressiivisuuden potentiaali onkin synnyttänyt myös ristiriitaisia tilanteita, kun oletettu tulkinta ja tekijän ”todellinen” tarkoitusperä ovat olleet ristiriidassa. Voivain kysyä kuinka moni Ramones-paitaan pukeutuja on tietoinen, että bändin laulaessa ironisesti ”I’m a nazi schatze, I fight for the fatherland”, oli bändin kitaristi tunnettu republikaani ja natsi

Saksan muistoesineiden keräilijä, jonka kodin takkahuonetta huhutaan koristaneen Adolf Hitlerin muotokuva.

Onkin helppo esittää, ettei nuorisokulttuurilla ole ollut – hyvistä aikeistaan huolimatta – suurempaa vaikutusta kuin lukemattoman määrän pop-kulttuuria tuottaminen. Osalle kuluttajistaan pop-kulttuurin välittämät progressiiviset viestit ovatkin muodostuneet vain osaksi tietyn koulukunnan tai genren estetiikkaa, ja ”sanoma” kadonnut esteettisten ilojen alle. Jotkut pop-kulttuurin tutkijat ovatkin yhdistäneet nuorisokulttuurin potentiaalisen muutosvoiman sosiologi Pierre Bourdieun illuusion käsitteeseen. Bourdieun mukaan tulkintaan uskovat ovat hyväksyneet sosiaalisen muutoksen ajamisen välttämättömäksi, koskaan kyseenalaistamatta pop-kulttuurin ja fanituksen merkitystä muutokselle tai muutoksen tarpeellisuutta.

PIDEMMÄLLÄ AJANJAKSOLLA TARKASTELLESSA kyyninen tulkinta osoittautuu kuitenkin kestämättömäksi. Sosiaalihistorioitsija Eric Hobsbawm näkee nuorisokulttuurit ”kulttuurivallankumouksen petrimaljana”, erityislaatuisena kasvualustana uusille ja erilaisille ajattelutavoille, jotka jatkavat yhteiskunnan normien haastamista vielä vuosikymmeniä kulttuurisen liikehdinnän jo korvauduttua. Nuorisokulttuurien ajatukset jäävät elämään osana kulttuuria ja uusien sukupolvien uusia tapoja ilmentää ja ilmaista itseään. Esimerkiksi 1960-luvun hipeistä kirjoittanut sosiologi Martin Nicolaus kuvaa esseessään ”The Contradiction of Advanced Capitalist Society and Its Resolution” (1967), kuinka hipit ja hippikulttuuri ovat luoneet kulttuurisen vastavoiman kapita

listiselle yhteiskuntajärjestelmälle ehdotuksellaan maailmasta, jossa ihminen on vapaa työnteosta ja valmis aloittamaan viimeinkin historiallisen tehtävänsä, inhimillisten suhteiden rakentamisen ihmisten välille.

Kyse ei ole politiikan instituutioiden, vasemmiston tai oikeiston, tehtävästä vaan hippien välittämien arvojen kerrannaisvaikutuksesta ajassa, kun ne omaksutaan yhteiskunnissa laajemmin. Vastaavuuksia Nicolauksen tulkintaan hippien ajattelumaailmasta voi löytää sellaisenaan vuoden 2019 Työstäkieltäytyjän käsikirjasta, jonka – osin ristiriitaisiinkin viesteihin – kuuluu ehdotukset vastikkeettomasta toimeentulosta, rakkauteen perustuvan yhteiskunnan rakentamisesta ja pettymys puoluepolitiikkaan.

Eikä maailmaa uudistavan pop-kulttuurin tekeminen ole mihinkään loppunut. Tämän vuosituhannen nuorisokulttuurin, hip hopin, on joskus esitetty ottaneen edeltäjiensä sosiaalinen tehtävä kantaakseen. Maailmaa uudistavia esimerkkejä on kosolti. Esimerkiksi viime vuonna Childish Gambinon musiikkivideo ja laulu This is America tiivistivät yhteen Yhdysvaltoja riivaavan aseongelman ja rasismin, ja samalla Gambino osallistui maata jakavaan kulttuurikeskusteluun. The Coup -ryhmästä tunnetun Boots Rileyn ohjaama elokuva Sorry to Bother You (2018) osallistuu samaiseen kulttuurikeskusteluun, mutta välittää myös kapitalismin epäinhimillistävästä ja ihmisiä erottavasta voimasta viestin, jonka voisi löytää hippien psykedeelisistä pamfleteista.