ULJAS UUSI NUORUUS Millaisen lupauksen tule

Uljas uusi nuoruus TEKSTI JOHANNA OSVÁTH KUVAT JOONAS PULKKINEN

NUORUUS JA VAPAUS, AIKUISUUS JA TYÖ – VASTAPARIT OVAT VUOSIKYMMENTEN SAATOSSA SULAUTUNEET TOISIINSA JA MUUTTANEET MUOTOAAN. ILMAAN JÄÄ PALJON KYSYMYKSIÄ: MILLAISIIN ASIOIHIN UUDEN SUKUPOLVEN KULTTUURISET IHANTEET VOIVAT KIINNITTYÄ? KUKA HALUAA OLLA AIKUINEN MAAILMASSA, JOSSA TYÖ JA ILMASTO TAISTELEVAT TUSKISSAAN TOISIAAN VASTAAN?

”M IKÄ nuoruudessa on hauskinta”, kysyy toimittaja ovenkarmiin nojailevalta sälliltä. Vuosi on 1969 ja pojan päälakea koristaa vaalea Beatles-malli, joka ei peitä kirkasta otsaa. ”No, tuolla saa olla vapaana. Ei tartte niinku käydä töissä vielä ja elää kuitenki.”

Haastattelu on pätkä Ylen ohjelmasta Nuoruus: Elämän maku III, ja jaksossa toimittaja penää helsinkiläisnuorilta lausuntoa siihen, miltä nuoruus tuntuu. Vastauksissa hoetaan yllätyksettömästi vapaus-sanaa kuin mantraa. Käsitystä nuoruudesta värittivät ja värittävät edelleen romantiikan ajan vapauden ideaalit, tunteikas ja kärsivä nuori Werther. Tätä ideaalia on kuitenkin aina määritetty ylhäältä päin. Nuoruudesta nurinkurisen tekee juuri tämä: kysymykseen nuoruuden attribuuteista voi vastata vain opituin ideaalein, ja nuorista puhuvat vain ne, jotka kokevat olevansa näiden määritelmien tai ideaalien ulkopuolella. Siksi turvallisempaa olisi puhua nuoruuden sijaan sen suurimmasta kulttuurisesta merkitsijästä, vapaudesta.

Vaikka vapaus attribuuttina toistuu haastatteluvastauksissa, viitataan sen määritelmään vain negaation kautta: ei tartte käydä töissä, voin tehdä vapaammin kuin vanhempana. Vapautta itsessään on vaikea määritellä, mutta nuorille tuntuu olevan selvää, mitä se ei ainakaan ole: työtä ja aikuisuutta. Nuoruustutkija Sinikka Aapola-Kari on sanonut, että aikuisuus pakenee määritelmiä kuin märkä saippua. Jos nuoruutta on perinteisesti määritetty vapauden kautta, sen vastaparin①, aikuisuuden, tunnistaa vapauden puutteesta. Kun ihminen on kokenut nuoruuden vapauden, hän voi asettua aloilleen ja kasvaa aikuisuuteen, jonka täyttävät velvollisuuksien ja vastuiden labyrintit.

Vapauteen on siis sisäänkirjoitettu ajatus sen rajallisuudesta ja lopulta kipeästä luopumisesta. Irti päästäminen on kuitenkin vaikeaa, ja tästä syystä viime vuosikymmeninä vaihtoehdoksi on noussut jatkettu nuoruus.

KAPINALLINEN, KONFORMISTINEN, JATKETTU NUORUUS ”Minun aikana ei mitään murrosikää oltu

keksittykään ja hyvin meni, eihän me älytty olla vaikeita kun ei tiedetty mitään. Mutta nykyään nuorisoa ymmärretään viimeisen päälle, ihan liikaa, se ymmärretään pilalle kokonuoriso.” Anna-Leenä Härkönen, Häräntappoase (1986).

Kansakoulujärjestelmän juurtuminen suomalaiseen yhteiskuntaan ja toisen maailmansodan jälkeen syntynyt globaali nuorisokulttuuri tekivät nuorista nuoria; tunteikkaita, kovapäisiä ja vapaita. Nuoruudesta tuli yhteiskunnallinen oikeus.

Viime vuosituhannen loppupuolella ryhdyttiin puhumaan jatketusta nuoruudesta. Tänään se kiteytyy nuoruuden kaksisuuntaiseen kasvuun: ihmiset pysyttelevät vakituisen työelämän ulkopuolella pidempään, ja toisaalta lapset omaksuvat yhä nuorempina nuorisokulttuurin piirteitä. Samaan aikaan nuoret kuitenkin itse ryhtyvät aikuisuuteen ennennäkemättömällä tavalla yrittäjähenkisyyden muodossa jo kouluikäisinä. Rajat seostuvat, ja itsensä etsimisen ja löytämisen vaatimus riivaa yhä suurempaa ikähaarukkaa. ”Nuorten aikuisten elämä on usein päämäärätietoista, rakenteeltaan vähän kuin seikkailullista vaikeuksista voittoon -sankaritarinaa”, kertoo onnellisuusfilosofi Antti Kauppinen Helsingin Sanomien haastattelussa. Mutta entä jos tarina meneekin niin, että on vain vaikeuksia ilman voittoa? Silloin nuoruuteen liitetyt suoritukset eivät avaa ovia aikuisuuden toisteisuudelle. Nuoruuden tarinan onnellinen loppu on onnistuneen vaihtokaupan edellytys: luovun vapaudestani, sillä olen löytänyt itseni.

Kauppisen sanojen edustama ajatusmaailma on tietenkin tavattoman normatiivinen – ajatus siitä, että itsensä etsiminen päättyy aikuisuuteen, jolloin ihmiselle on jo taianomaisesti paljastunut hänen osansa yhteiskunnassa. ”Tavoitteena on tyypillisesti oman jutun löytäminen niin opiskeluissa, töissä kuin ihmissuhteissa. Keski-iässä nämä asiat on monen elämässä jotakuinkin ratkaistu”, hän jatkaa.

Jatketun nuoruuden voi nähdä tältä osin vallankumouksellisena voimana – vaikeuksista voittoon -tarinasta kieltäytymisenä. Jos nuoruuteen on sisäänkirjoitettu vapauden ideaali, merkitseekö pitkitetty nuoruus myös pitkitettyä vapautta?

Eräs jatketun nuoruuden klassikkoteoksista on James E. Côtén Arrested adulthood: the changing nature of maturity and identity vuodelta 2000. Teoksessaan Côté esittää, että nuoruuden ja aikuisuuden välisen rajan hälveneminen on johtanut siihen, että mahdollisuudesta huolimatta ihmiset eivät kykene rakentamaan omaa toimijuutta vaan antavat tulla ohjailluiksi ja manipuloiduiksi voittoa tavoittelevan massakulttuurin toimesta. Tämä manipulaatio perustuu narsismille ja hedonismille. Uusliberalistista nyky-yhteiskuntaa Côté vertaa Aldous HuxleynUljas uusi maailma (1932) -teokseen, jossa ihmiskunta on kokonaisuudessaan tuotteistettu ja kategorisoitu. Näin nähtynä jatkettu nuoruus sisältää siis mahdollisuuden vapauteen, mutta on talousjärjestelmän puitteissa epäonnistunut pyrkimyksissään. Vapauden ideaali käy läpi tuotantokoneiston ja saa uuden muodon kuluttamiseen pohjaavana nautinnonhakuisuutena.

TYÖ TEKEE VAPAAKSI Teollistuneessa 1970-luvun Suomessa kansalaiset muuttivat sankoin joukoin maalta kaupunkiin ja palkkatyö yleistyi. Tällöin työ ja vapaa-aika asettuivat ensimmäistä kertaa vastatusten. Niiden suhde toisiinsa oli kuitenkin elintärkeä: päivätyö ja säännöllinen tulonlähde mahdollistivat vapauden.

Tänään vapauden ihanne tiivistyy ajankäytölliseen autonomiaan. Yhä useampi valitsee freelance-työn, (koska epätyypilliset työsuhteet täyttävät työmarkkinat, mutta myös) koska se mahdollistaa vapauden työajan ja -paikan suhteen. Tärkeimpiä kollektiivisen itseilmaisun verbaalisia välineitä nuorille aikuisille lienevät ysistä viiteen ei vaan oo mun juttu sekä väsyttää kun on niin paljon tekemistä. Molemmat lauseet legitimoivat ajan henkeä, jossa vapauden tunne on, toisin kuin ennen, mahdollista löytää itse työn muodosta eikä ainoastaan sen vastapainosta, vapaaajasta. Samalla kun työn ja vapaa-ajan suhde hämärtyy, on nuoruuden ja aikuisuuden välinen suhde myös hämärtynyt.

Freelance-työ mahdollistaa myös Côtén mainitseman kokemuksellisen kuluttamisen uudella tavalla. Kun työ ei ole sidottu paikkaan, voi läppärin pakata mukaan tropiikkiin. Vapaus on 1980-luvun jälkeen syntyneelle palveluiden kuluttamista, matkustelua sekä näiden kahden synnyttämää mahdollisuutta itsetutkiskeluun.

Linnut ja lentäminen ovat syystä symboloineet taiteessa vapautta vähintään vuosisatojen ajan. Matkustelu on henkilökohtainen fantasia aamusta, joka ei johda päivästä toiseen toistuvien mekaanisten rituaalien halki yhdentekevien työtehtävien loputtomalle suolle. Se on metafora nuoruuden vapaudentunteelle – näin voisi jatkua ikuisesti. Teoriassa voisikin. Käytännössä tuon haaveen ylläpito totutuin keinoin kiihdyttää kuitenkin kaikkien kertomusten loppua.

MITÄ NUORILLE LUVATTIIN VS. TODELLISUUS ”Teini-ikäisenä vietin usein tunteja selaillen matkablogeja, joissa seikkailtiin ympäri Aasiaa, Etelä-Amerikkaa, Australiaa ja Afrikkaa. Niissä fiilisteltiin sitä vapautta, jonka voi kokea, kun liftaa jossain päin Oseaniaa lava-auton kyytiin tai kun sohvasurffailee Tasmaniassa tuntemattomien ihmisten kodeissa.

Mietin, että noin minäkin haluan seikkailla, kun olen vanhempi.

Nykyään olen siinä iässä, jossa kuvittelin tuolloin matkustelevani ympäri maailmaa. En ole vielä ehtinyt Aasiaan enkä EteläAmerikkaan, mutta matkakuume on yhtä kova kuin nuorempana. Sen rinnalle on kuitenkin noussut viimeisen vuoden aikana syyllisyys lentämisestä. Lentomatkailu tuhoaa ympäristöä. Siitä luopuminen on kuitenkin vaikeaa, kun maailmalla

matkustelua ei ole ehtinyt kunnolla edes aloittaa.”

Näin kirjoittaa nuori toimittaja Tittamari Rinne Nokian Uutisten kolumnissa. Vuoden 2018 Nuorisobarometrin mukaan yhä useampi nuori kokee ilmastonmuutoksen uhaksi, ja nykynuorista puhutaankin ”ympäristötietoisena sukupolvena”. Rinteen sanoissa konkretisoituu nykynuoruuden piinallinen ristiriita: rinnakkain elävät niin kulttuurinen vaatimus kokea kaikki ja löytää itsensä kuin vastuu yhteisen tulevaisuuden turvaamisesta. Tämä on yhdelle nuorelle paljon kannettavaksi. Taakkaa onkin pyritty jakamaan näkyvällä yhteisöllisellä toiminnalla. Rohkeimmat ovat verranneet nuorten ilmastolakkoja ja -mielenosoituksia hurmokselliseen 1960-luvun loppuun. Edellä mainitussa Ylen ohjelmassa nuorten mellakoiden arveltiin johtuvan siitä, että kapinallisilla oli yksinkertaisesti liikaa vapaa-aikaa. Lääkkeeksi ehdotettiin työtä ja harrastuksia.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin tämä puhetapa on onneksi murenemassa. Ilmastonmuutos kehystetään julkisessa keskustelussa yhteiseksi taisteluksi, jonka etujoukoissa seisovat nuoret. Monen aikuisen suurin ilmastovaikuttaja on 16-vuotias, ja lehdissä kirjoitetaan, kuinka nuorten ilmastoahdistus tulee ottaa vakavasti.

Liikehdinnän ytimessä lienee kuitenkin taisteluhengen sijaan pettymys. Nuoret ovat pettyneitä siihen, että heille esitetyt lupaukset – oman paikan löytäminen yhteiskunnasta mielekkään työn kautta, mahdollisuus nautinnonhakuiseen kuluttamiseen, seikkailuun ja matkusteluun – on petetty. He joutuvat luopumaan haaveista, jotka heidän vanhempansa toteuttivat. Vapautta, joka on esitetty nuorille oseanialaisen lava-auton muodossa, ei olekaan olemassa – nyt samainen saastuttava kottero on väritetty syyllisyydellä. Côtén esittämä hedonistinen vapaus on tullut tiensä päähän ja nuoren Wertherin pää täyttynyt syyllistävillä ajatuksilla maailman tilasta.

UUSIEN LUPAUSTEN AIKA ”Kun ihminen saa lupauksen, sen

muistaa. Ihminen järjestää elämänsä sen mukaan, että se, mitä on sanottu, tulee tapahtumaan. Ja millainen olisi maailma, jossa lupaamista ei olisiolemassa?” Emma Puikkonen, Lupaus(2019).

Jos viime vuosituhannen vapaus oli taloudellista ja 2000-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen vapaus aika-avaruudellista, mitä on 2020-luvun vapaus? Millaisen lupauksen tuleville nuorille voi aikuisuudesta antaa – vai onko lupausten aika ohi?

Freelance-työ on määritelmällisesti vapauden ihanteista riippuvainen. Voisi siis ajatella, että näiden ihanteiden kyseenalaistuessa niin tekevät myös niistä riippuvaiset asiat. Mitä mieltä on yrittää suurentaa maailmaa, jos se samanaikaisesti pienenee?

Raporttien mukaan työ kuitenkin osa-aikaistuu ja muuttuu projektiluonteisemmaksi entisestään. Nollatunti- ja vuokratyösopimuksia solmitaan erityisesti nuorten kanssa. Kun Elinkeinoelämän valtuuskunnan vuoden 2016 arvo- ja asennemittauksessa noin puolet vastaajista oli sitä mieltä, että ihmisten hyvinvointi voi perustua vain jatkuvaan taloudelliseen kasvuun, oli samana vuonna toteutetun Nuorisobarometrin vastaajista tätä mieltä vain 15 prosenttia. Uskaliaimmat voivat vetää tästä johtopäätöksiä liittyen nuorten kykyyn kuvitella ja toimia toisin. Skeptisimmät taas voivat todeta, että nuoret radikaalit ovat konservatisoituneet kautta historian. Ilmastokriisin muuttaessa vapauden edellytyksiä on aika kääntää katseet vapauden perinteisiin vastakohtiin: aikuisuuteen ja työhön. Vaikka kädet voi pestä aikuisuuden liukkaalla määritelmällä, likaantuvat ne kuitenkin seuraavassa palkattomassa työharjoittelussa. Sellainen aikuisuus ei houkuta ketään. Reetta Räty kirjoittaa Imagen kolumnissaan ”Aikuisuus on mukavampi versio nuoruudesta”, että pelkäsi nuorena kuollakseen aikuiseksi kasvamista. Myöhempi tarkastelu kuitenkin osoitti, että vasta aikuisuus oli vapaata. ”Tapasin kesätyössä kollegoja, jotka kävivät Ysibaarissa, epäonnistuivat ihmissuhteissa ja soittivat bändeissä. Päättelin, että voin kasvaa turvallisesti 37-vuotiaaksi”, Räty kirjoittaa. Ysibaarin kävijäkunta lienee suhteellisen pieni osa väestöä, mutta Rädyn kolumnissa on tästä huolimatta jotain oleellista. Ehkä olisikin aika siirtyä puhumaan aikuisuudesta ennemmin kokemuksellisena kuin normatiivisena määreenä. Aikuisuus alkaa siitä hetkestä, kun ihminen ryhtyy puhumaan tai kirjoittamaan nuoruudesta ulkokohtaisesti. --- Toukokuu 2019. Kerron metrossa ystävälleni kirjoittavani tätä juttua, johon hän tokaisee, että kokee elävänsä nuoruuttaan. Otan puhelimen nauhurin esiin. ”Mikä nuoruudessa on hauskinta”, kysyn. ”En mä halua vastata tohon. Tää on ällöttävä puheenaihe kokonaisuudessaan, tää nuoruuden fetisointi jossa se muutetaan jokskuks oudoks objektiksi jota ei ehkä oo ees olemassa. Nuoruudesta puhutaan aina niin kuin pelättäis sen menettämistä.” ”Mutta sähän just sanoit, että koet eläväsi nuoruuttasi. Mitä se sit tarkoittaa?” ”En mä tiedä.”

LÄHTEET JA VIITTAUKSET: Côté, James E. (2000). Arrested adulthood: thechanging nature of maturity and identity. NewYork University Press. Pekkarinen, Elina & Myllyniemi, Sami (toim. 2019). Vaikutusvaltaa Euroopan laidalla. Nuorisobarometri 2018. Nuorisotutkimusseura ry. Rinne, Tittamari: Matkakuumeeni rinnalle on noussut syyllisyys lentomatkailun päästöistä – lentämisestä luopuminen on kuitenkin vaikeaa, kun kaukomatkailua ei ole ehtinyt vielä kunnolla aloittaa. Nokian Uutiset, 11.7.2018. Räty, Reetta: Aikuisuus on mukavampi versio nuoruudesta. Image, 27.9.2016. Vasama, Tanja: Kun nuoruuden päämäärät on saavutettu, iskee helposti tyhjyys: ”On naiivia kuvitella, että elämä tarjoaisi samoja mahdollisuuksia kuin parikymppisenä”, sanoo onnellisuusfilosofi. HS, 2.1.2019. Yle (1969): Nuoruus: Elämän maku III. Elävä arkisto. Yle (2013): Perttu Häkkinen: Jatkettu nuoruus. Vieraana dosentti Sinikka Aapola-Kari. YlePuhe.

Kaikkiko pilalla? TEKSTI JOONAS PULKKINEN KUVAT HILLA KURKI

NUORISO ON PILALLA, VANHUKSET ON PIHALLA, VÄESTÖRAKENNE ON PILALLA, PELKKÄÄ PASKAA TILALLA.

GASELLIEN THUBE HEFNERINDJ Ibusalina julkaisema Pilalla nousi vuoden 2018 alussa nopeasti puheenaiheeksi. Kappale ilmestyi yhteisöpalvelu Youtubeen erillisenä ”karaoke edition” -nimisenä musiikkivideona. Johtuen riimien yksinkertaisuudesta se on ehkä pikemminkin rap-albumeille tyypillinen skitti kuin varsinainen kappale. Internetin meemien tapaan se tiivistää humoristisesti nykyhetkestä jotain oleellista. Kappaleen voi ajatella myös olevan hyvä muistutus itselle liiallisen mielen vakavuuden vaaroista, kun kaikki tuntuu muumeja ja pyöräilyä myöten paskalta.

Ruokkiiko flirttailu kyynisyyden kanssa kuitenkaan välttämättä vielä maailmaa parantamaan pyrkivä asenteita? Tai vaihtoehtoisesti: mitä jos kaikki olikin paskaa koko ajan? Kappaleessa on kaikuja etenkin länsimaiselle ajattelulle ominaisesta tavasta muodostaa kokonaisvaltaisia analyysejä kulttuurin rappiollisesta tilasta tai ihmiskunnan suhteesta luontoon.

ERITYISESTI SAKSANKIELINEN MAAILMAon onnistunut ruokkimaan poleemisia avauksia. 1800-luvun lopulla Nietzsche näki kristinuskon yksilöllisen vapauden esteenä. Ensimmäinen maailmansodan loppuessa ilmestyi kulttuuripessimismin klassikko, Oswald Spenglerin Länsimaiden perikato. Kahdessa osassa julkaistussa kirjassaan Spengler ruoti yli 1 200 sivun verran, miten ihminen naiivissa, faustisessa tiedeuskossaan ajaa itsensä lopulta omaan turmioonsa. Spengeler näki kulttuurin tietynlaisena organismina, jolla on kehitysvaiheita (historialliset ajanjaksot), mutta joka eliöiden tavoin lopulta kuolee. ”Puhtaan” kulttuurin mahdottomuutta kuvaa hänen pseudomorfoosin käsitteensä. Sen mukaan vanhemmat sivilisaatiot vaikuttavat nuorempiin niin syvästi, että nuoremmat sivilisaatiot eivät kykene löytämään ominaista kulttuuriaan.

Toista maailmansotaa Yhdysvaltoihin pakoon lähteneet ja niin sanottuun Frankfurtin koulukuntaan lukeutuneet filosofit Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer tiivistivät tuntemuksensa maailmansotien jälkeisestä tilanteesta ja fasismin noususta kirjassaan Valistuksen dialektiikka. Adornon ja Horkheimerin analyysi länsimaiden historiallisesta kehityksestä muistuttaa Spenglerin esittämiä ajatuksia. Heidän analyysissaan ihmisen usko järjen kaikkivoipaisuuteen tekee hyvän elämän ihmiskunnan kannalta mahdottomaksi. Historiallinen valistus on tässä suhteessa epäonnistunut, koska se on alistunut tieteellisen positivismin mahdollistamalle hyötyajattelulle. Laskelmoitavuus läpäisee koko ihmiselämän, mikä näyttäytyy niin luonnon hallintana kuin esimerkiksi fasismin historiallisina mahdollisuuksina. Valistus on heidän mukaansa historiallisesti vanhempaa perua kuin Ranskan vallankumoukseen linkittyvä valistus. Eräs sen muoto ovat jo ihmisen sivilisaatiohistorian alkuperään linkittyvät myytit. Tieteen tavoin jo myytit halusivat esittää ja selittää kosmoksen luonteen. Valistus itsessään kuitenkin kääntyi Adornon ja Horkheimerin mukaan myytiksi ihmisen järjen mahdollisuuksista. Heidän kulttuurianalyysissään kaikki on lievästi sanottuna pilalla ja paskaa on täyslaidallinen tilalla. Nautinto on oppinut vuosisatojen kuluessa vihaamaan itseään ja muuttunut ”halvaksi ja typistetyksi”. Mielikuvitus näivettyy osana työnjakoa. Kaikista ”järkevistä” ihmisistä tulee porvarillisen taloustieteen ihmiskuvan homo economicuksia. Tiede ja teollisuus halveksuvat rakkautta. Monopolit lannistavat kaiken kulttuurin massakulttuuriksi, joka pyörii niin sanotun kulttuuriteollisuuden tuotannollisilla ehdoilla. Taide ja kulttuuri muuttuvat tavaraksi ja viihteeksi. ”Turpiinsa saavat niin Aku Ankka piirretyissä kuin epäonninen todellisuudessa, jotta katsoja tottuisi saamaan oman selkäsaunansa.”

Taidetta ylipäätänsä tuotetaan liukuhihnalla hyödyttämään kapitalistista tuotantojärjestelmää, joka hyötyy uudesta tekniikasta ja joukkoviestintävälineiden kehityksestä. Kielen suhde taiteeseen ja kulttuuriin ei asetu osaksi niitä koskevan kokemuksen piiriä.

Adornon ja Horkheimerin ratkaisu kulttuurin tilaan löytyy kuitenkin silti valistuksesta, joka on luonteeltaan ”totalitaarista”. Valistuksessa, joka kykenee ymmärtämään ihmisen toimintaa sekä järjen luonnetta kriittisesti. Näkeekö DJ Ibusal kuitenkaan ratkaisua vastata tilanteeseen, jossa kaikki on ”pilalla”?

THUBE HEFNERIN JAIbusalin alter egojen takaa löytyvän Tuomas Pietikäisen mielenmaiseman ei voi väittää vastaavan kuvailla Pilalla-kappaleen kuvaamilla tuntemuksilla. Hänestä välittyy kuva ihmisestä, joka nauttii elämästä. Vaikka Pillalla maalaakin synkkää kuvaa nykyisyydestä, nuorisosta sekä toisaalta tulevaisuuden mahdollisuuksista, Pietikäinen ei todellisuudessa ajattele, että etenkään nuoriso olisi pilalla.

”En missään nimessä. Monet asiat, mitä siinä luetellaan, eivät ole oikeasti niin pilalla. Siinä on tasoja. Jotkut asiat ovat toki pilalla. Joidenkin menneisyyteen katsovien nostalgikkojen mielestä nuoriso on pilalla. Niiden näkökentästä tämä nykymaailma voi olla liian omituinen ja ne eivät ymmärrä sitä, mitä nuoret nykyään kokevat. Tilastojenkin valossa nuorisolla menee paljon paremmin kuin aikaisemmin. Ne esimerkiksi dokaavat ja polttavat vähemmän.”

Pietikäinen ei viittaa tilastoihin epämääräisinä kaavioina, vaan tietää mistä puhuu. Hän opiskelee Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa talous- ja sosiaalihistoriaa. Hän tietää hyvin, että Nuorisotutkimusverkoston teettämä Nuorisobarometri 2018 lupaa hyvää nuorten asenteita ja arvoja koskien. Nuoret sitä paitsi asennoituvat ylipäätänsä tulevaisuuteen positiivisesti.

Jokaisen kulttuuripoleemikon on myönnettävä, että nuorissa voi piillä myös aito muutoksen mahdollisuus. Esimerkiksi tuoreimman barometrin mukaan politiikkaan kokonaan välinpitämättömästi suhtautuvien nuorten osuus on pienempi kuin koko Nuorisobarometrin tekemän yli 20 vuoden seurantahistorian aikana. Nuoret ovat barometrin mukaan paitsi suvaitsevaisempia, he myös suhtautuvat ilmaston tilaan huolestuneesti ja tekevät tämän takia omia kulutusta koskevia valintojaan. He suhtautuvat monikulttuurisuuteen myönteisesti, kokevat EU:n Suomen kannalta tärkeäksi ja että heillä on jotain yhteistä muiden eurooppalaisten nuorten kanssa.

DJ IBUSALINYksin Kotona 17 -levyä on pidetty Pietikäisen toisen alter egon Thuben huomioiden synkkänä levynä. Levy sisältää kieltämättä vakavia teemoja. Se on kuitenkin aidosti paikoitellen jopa hauska levy. Pietikäinen ei näe DJ Ibusalin ja Thuben

välillä radikaalia ristiriitaa. Hänen mukaansa eroa voisi verrata tasa- painoon pyrkivään pyrkimykseen. Jinin ja jangin tavoin myös Pie- tikäisellä on positiivinen ja negatiivinen puolensa. ”Se on pikem- minkin pohdiskeleva. Levyn taustat toki luovat oman tunnelmansa. Jos niiden päälle ryhtyisi ilakoimaan, voisi syntyä outo kombo.” Tietty synkkyys tulee Pietikäiselle luonnostaan. Hän huomauttaa, että myös Gasellit kävivät monta vaihetta läpi tuodakseen ”valoa” tuotantoonsa. ”Joltain taas ilakointi tulee luonnostaan, esimerkiksi Rudi ja Karri osaavat tehdä hauskaa musaa.” Levy kuulostaa tuotannoltaan erilaiselta osittain siksi, että levyllä ei ollut mukana Loboa, jonka kanssa Pietikäinen oli teh- nyt aiemmin Mt. Everest- ja Olympos-julkaisut. ”Se oli tietoinen valinta. Niiden tekeminen oli enemmän tiettyä leikkiä, ottamatta niiden arvolta mitään pois. Ne syntyivät hiljalleen sessioiden kautta. Mulla ja Lobolla on kohtalaisen samantyylinen huumorintaju, joka natsasi esimerkiksi niiden Digimon-samplejen kanssa.” Tehdessään Yksin Kotona 17:ää Pietikäinen pyrki vakavuuteen. Sillä hän tarkoit- taa itsenäisyyttä kirjoittajana ja sitä, että esimkerkiksi huumoria ei käytetä ylimääräisenä tehokeinona. ”Halusin tietää, riittääkö oma taito räppärinä kantaakseen tuon kaltaisen albumin.”

Oman nuoruutensa Pietikäinen kokee olleen onnellinen. ”Ei ole ollut mitään suuria kriisejä. Kotona on ollut kaikki aina aika hyvin eli itseasiassa todella onnellinen. Muistan kyllä, että nuorempana oli tilanteita, että frendit halusivat lähteä skeittaamaan tai peuhaa jon- nekin. Itsellä saattoi olla fiilis, että halusi olla vain himassa ja soittaa

skebaa. Sitten jos ei lähtenyt mukaan, niin siitä saattoi kyllä kuulla tai siitä saattoi tulla ulkopuolinen fiilis. Olen ollut pienestä asti vähän kotirotta. Parina päivänä on kiva puuhata jotain, mutta muut päivät haluaa olla sitten vaan himassa”, nauraa Pietikäinen. Vaikka Yksin Kotona 17 käsitteleekin yksinäisyyttä, näkee Pietikäinen kuitenkin yksinäisyyden ja yksin olemisen välillä eron. Levyn Suden Hetki -kappalekin kuvaa tätä eroa: ”En haluu olla yksi- näinen, mutta viihdyn hyvin yksin. En tarvii hyväksyntää, mutta en halua tulla hylätyksi.” Pietikäinen mainitsee kuitenkin jopa yllät- täen kärsivänsä jatkuvasti niin sanotusta ”fomosta”. Englannin kie- len ilmauksesta fear of missing out kumpuava ilmaus kuvaa ulko- puoliseksi jäämisen pelkoa, jos ei sosiaalisesti kaikkialle venykään. Pietikäinen uskoo, että tunne on nykyään varsin yleinen johtuen esi- merkiksi sosiaalisen median erilaisista yhteisöpalveluista. ”Ennen kännyköitä ei rimputeltu joka päivä kaikille homieille, että missä ne menevät, tai tiedetty mitä ne tekevät. Nykyään näkee kaiken ja vielä silotellun somepresenssin kautta. Kyllä siinä omakin fomo kasvaa.” Pietikäinen on erikseen ostanut hiljattain puhelimen, jonka lisäkäyttö- ominaisuuksiin kuuluu niiden puuttuminen, puhelimen ainoa appli- kaatio on WhatsApp. ”Jos menen mökille, niin mieluummin otan sen luurin, että ei ole edes sitä mahdollisuutta tietää mitä muut puuha. Että aivot saisivat hetken rauhaa kaikelta informaatiotulvalta.”

Pietikäinen kokee, että Gasellien tai hänen oma menestyksensä eivät ole tehneet hänen nuoruudestaan rajoitetumpaa. Hän kokee nuoruutensa edelleen jatkuvan. ”Ollaan bänditovereiden kanssa juteltu, että räppitouhut ovat hyvä tapa jatkaa nuoruutta vielä 30:n kieppeillä. Ei ole pakko mennä aamuyhdeksältä hihnalle ja saa tehdä mielenkiintoisia asioita. Se mahdollistaa tietynlaisen leikkimisen edelleen, mutta se on toisaalta myös duunia.” Hän pohtii, että nuo- ruus on ennen kaikkea mielenmaisema.” Aira Samulin taitaa edel- leen olla nuori. Se on kyllä pääkopan sisällä. Että pysyykö mieli niin virkeänä, että jaksaa innostua uusista asioista ja kokeilla juttuja.”

GASELLIT OVAT HAASTATTELUISSAANkertoneet, kuinka tärkeätä heille on ollut bändin jatkuvuuden kannalta oppia kertomaan toisilleen tunteistaan. Tällä hetkellä yhteiskunta- tieteissä käydään paljon keskustelua miesten tunteisiin liittyvistä haasteista tai kuinka miehet kärsivät esimerkiksi miehisyyttä kuvaa- vista ihanteista, odotuksista ja käsityksistä. Lotta Haikkola nosti tämän vuoden ensimmäisen Nuorisotutkimus-lehden pääkirjoituk- sessaan kysymykseksi poikien hyvinvoinnin. Pojat menestyvät tyt- töjä heikommin koulussa ja jäävät esimerkiksi helpommin luokalle. Haikkolan mukaan ymmärrys poikien ja nuorten miesten maail- masta on kaventunut, minkä takia poikiin panostetaan tällä hetkellä esimerkiksi erilaisina hyvinvointiohjelmina.

Pietikäiselle lyriikoiden kirjoittaminen on ollut tapa ilmaista tun- teitaan. ”Kyllä mä koen tunteista puhumisen tärkeänä. Mutta en soololevyn osalla miettinyt, että nytpä minä puhun tunteistani. Se tulee jo aika luonnostaan, kun kuitenkin kohta kymmenen vuotta ollaan tehty räppiä.” Pietikäinen ajattelee kirjoittamisen itsetutkis- keluna, jolla on myös mielenterveyttä ylläpitävä puolensa. ”Kokisin, että kaikille tekee hyvää löytää oma väylänsä purkaa omia ajatuk- siaan. Se voi olla ihan mikä tahansa.”

Mitä jos kaikki eivät kuitenkaan löydä tätä? Ibusalin Välitila- kappaleessa kuvataan ”kattoon sylkemistä”, miten joku saattaakin paeta yhteiskuntaa kotiinsa. Onko Pietikäinen koskaan pohtinut, että mitä jos löytyy nuoria, jotka ottavat hänen kuvailemansa maa- ilman täysin kirjaimellisesti? ”Toivon, että jengillä on sen verran