BRETT ANDERSONIN SALAISUUS ”Toivoi

Brett Andersonin salaisuus

”Damon Albarn (BLUR) pani Justine Frischmannia (ELASTICA), jonka exä Brett Anderson (SUEDE) suuttui ja nosti kostoksi bändinsä keskinkertaisuudesta loistavaksi, ja synnytti sivutuotteena ysäribrittipopin – johon rakoon iski menestyksekkäimmin OASIS. Josta tykkäsin.”

Näin kirjoittaa ohjaaja-käsikirjoittaja Jani Volanen Suede-yhtyeestä listatessaan tärppejään Sideways-festivaalille. Volanen ehkä liioittelee Sueden keskinkertaisuutta, vaikkakin on totta, että yhtyeen Coming Up -levy (1996) nosti yhtyeen suurempaan maineeseen. Jo kuitenkin kahta edeltänyttä Sueden levyä on pidetty esimerkkinä murroksesta Britteinsaarten 1990-luvun pop- ja rock-musiikissa. Paluusta David Bowien ja Marc Bolanin kaltaisten, androgyynien rock-tähtien esteettisiin käsityksiin. Sueden laulaja Brett Andersonin persoona herätti keskustelua jo ennen kuin Suede oli julkaisut levyäkään. Volasen kuvaus kuitenkin tiivistää nasevasti jotain koko 1990-luvun brittimusiikin uudesta tulemisesta, jota myöhemmin myös brittipopiksi kutsuttiin. Median brittipopille kirjoittama käsikirjoitus perustui pitkälti oletettuun kilpailuun Oasis- ja Blur-yhtyeiden välillä sekä kommentteihin, joissa yhtyeiden jäsenet puhuivat toisesta yhtyeestä paskaa. Brittipoppia kuuntelevissa ihmisissä näkyi mod-kulttuurin, työväenluokkaisten asenteiden sekä jalkapallokulttuurin lad-asenteiden yhteensulautuminen. Moni on pitänyt ilmiötä jälkikäteen korostetun valkoihoisena, jopa konservatiivisena ja brittinationalismia ruokkivana ilmiönä.

Oasiksella ja Blurilla oli ja on edelleen selkeät faninsa, mutta Sueden osuus brittipopin tarinassa on jäänyt mysteeriksi. Yhtye tuntuu joka jätti jämät. Bändistä on aina ollut hyvä fiilis.” –Timo

Oasiksen ja Blurin kukkoilun rinnalla irralliselta. Andersonin seksuaalisuudesta käytiin koko 90-luku spekulaatiota, jonka hän katkaisi vuonna 2005 myöntämällä olevansa biseksuaali. Kun Oasiksen Be Here Now -levyn (1997) levytykset olivat kokaiininpölyiset, Anderson kärsi Sueden neljännen levyn Head Musicin (1999) aikoihin heroiini- ja crack-riippuvuudesta. Aikalaisyhtye Pulp perustuu pitkälti älykkönä esiintyvän Jarvis Cockerin karismaan, samoin Suede Andersonin viehätysvoimaan. Mikä on Andersonin salaisuus?

”Vuonna 1997 Provinssirockissa. Tosi nuori Timo näki aidan päällä istuvan Brett Andersonin. Brett puhui fanien kanssa, joten en kehdannut häiritä sitä. Pummasin röökiä yhtyeen kosketinsoittajalta, joka sanoi tyyliin painu vittuun. Sitten kysyin Brettiltä, Olisi typerää kysyä Andersonilta suoraan, what’s your secret, joten katson parhaaksi etsiä vastausta Sideways-festivaalilta ja Suedea kuunnelleilta ihmisiltä.

Haastattelujen perusteella käy nopeasti ilmi, että medialla on ollut roolinsa ihmisten Suedea koskevissa ensikuvissa. Riikka muistaa Coming Upin ajoilta Music Television -kanavalla pyörineen Trash-kappaleen videon. Juhan muistikuvissa on saman levyn Beautiful Ones. ”Meillä oli kaverin kanssa aikoinaan tunnin squash-vuoro, jonka jälkeen mentiin aina Helka-hotellin baariin. Sen jukeboksissa oli Coming Up, joka veti sanattomaksi.” Nimellä Insatiable one esiintyvä henkilö mainitsee, ettei ole nähnyt Suedea livenä 17 vuoteen. ”Muistan nauhoittaneeni kasetille New Generationin vuonna 1995 Radiomafialta. Musta ja Brettistä on kuva VR:n makasiineilta vuodelta 2002. Se oli mahtava ilta, kyllä mä edelleen olen Suede-fani.” Animal Nitrate -nimellä esiintyvän henkilön ensi kosketus Suedeen oli kirjaimellisesti syntinen. ”Se tapahtui mun lapsuudessa Pohjois-Pohjanmaan raamattuvyöhykkeellä. Meidän kotona ei saanut kuunnella musiikkia, mutta me kuunneltiin siskojen kanssa salaa täysillä stereoista Suedea silloin, kun vanhemmat eivät olleet kotona.”

”Taidan jättää fudisjoukkueeni yliikäistymisen juhlistamisen väliin.” –Mikko

Ystäväni Esa ei Suedea kuuntele, mutta muistaa kuinka yhtye ravasi koko 1990-luvun joka vuosi Provinssirockissa. Hänen mieles

sään yhtye tuo mieleen positiivisia, nostalgisiamuistoja. Kaikki eivät kuitenkaan nostalgiasta välitä. Antti esimerkiksi sanoo alleviivaten vihaavansa nostalgiaa.”Oon nähnyt kaks paskaa Sueden keikkaa. Berlin Festivalilla keikka oli paska, koska oman ikäiset ihmiset hyppivät lavan edessä silmät kiinni. Omituinen, omassa kielikuplassaan pyörivien ihmisten nostalgiatrippi. Toisen kerran Ruisrockissa kestin 5 minuuttia.”

Onko Suede sitten pelkkä pop-reliikki? Riikka vakuuttelee, että Suede on taas ajankohtainen yhtyeen kahden viimeisimmän levyn, Night Thoughtsin (2016) ja The Blue Hourin (2018) myötä.” Olen ollut itse huono fani, koska olen meinannut monta kertaa luovuttaa Sueden osalta.” Curre Kevinin mukaan Andersonin salaisuus on erityisesti jaksamisessa. ”Kolme vuotta sitten Suede oli passé, mutta nyt taas relevantti esiintyjä.” ”Kaikki joiden mielestä Oasis on parempi kuin Blur voi vetää käteen. Suede on tietyllä lailla eteerisempi versio Blurista, vaikka se tuo eri fiiliksiä. Oasiksella on hetkensä kalja kädessä, mutta Suede silloin, kun on seksikkäällä tuulella.” –Marja

Noin tunti ennen keikkaa lavan eteen kerääntyy t-paitojen perusteella ilmiselviä Suede-faneja. Lavan läheisyydessä seisoo myös suomalaisen Oasis-fanitoiminnan grand old man, Pertti Ylikojola. Hän oli tuottajana Radiomafialla vuonna 1995, jolloin Suede esiintyi Provinssirockissa. ”Juteltiin managerin kanssa, että pitäisi tehdä haastattelu bändistä. Jännitettiin hirveästi, koska manageri ei voinut luvata kenet saadaan. Tietysti toivottiin Brettiä.” Harri Hakanen ja Anssi Autio juonsivat Upteekki-ohjelmaa autosta, jonne saapuivat Anderson ja bändin basisti Mat Osman. ”Mä avasin bussin oven, Sueden pojat saapuivat autoon, tunnelma oli kaikin puolin jännittynyt. Haastattelun alussa pojat kysyivät siitä, että kun Sueden keikkojen alussa soi tänäkin päivänä lavalla ennen keikkaa klassinen musiikki, että what are you doing? Jompikumpi vastasi siihen, että masturbating.” Hakanen ja Autio unohtivat suorassa lähetyksessä äänittää lähetyksen nauhurille. ”Niiden piti erikseen kuuluttaa, että sattuiko kukaan äänittämään lähetystä? Jostain saatiin c-kasetti, että haastattelu kyettiin vielä lähettämään uusintana.” Miten Ylikojola näkee Oasis-fanina Sueden osan brittipopin saagassa? ”Se tai Pulp eivät kyllä tee siinä yhtään mitään. Jos miettii Sueden ekan levyn kantta, Brettin leikittelyä sukupuolisuudella tai Jarvis Cockeria, niin brittipopissa syntyy jako, että tässä ovat nämä taideopiskelijat ja tässä nämä autostereoiden ryöstäjät.” Ylikojola tekee Oasis-fanina kuitenkin nolon tunnustuksen: ”Olen pyörittänyt Suomessa yli 20 vuotta Oasis fan clubia, nähnyt kaksi kertaa Oasiksen, mutta tämä on yhdestoista kerta, kun näen Sueden. Sori kaverit, antakaa potkut!” ”Sen on sanottu kuulostavan laulaessaan aika samalta kuin M.A. Nummisen.” –Saku

Keikka alkaa. Kun edellisiltana olen kuullut Nasin keikan ajan tamperelaisen ystäväni valitusta, kuinka ”Nas on keskinkertainen nääs”, varsin pian Andersonin lauluääni kerää jo ympärilläni kritiikkiä. Monipuolinen ja -alainen ääni kieltämättä on vahva osa mielikuvaa Andersonista. Miten ääni voisi kuitenkaan kestää kokonaisia kiertueita? Vaikka keikka etenee loppupuolella hitistä hittiin, Everything Will Flow'sta Trashiin ja lopulta Beautiful Onesiin, ei Anderson kerjää yleisön irtopisteitä viittamaalla menneisyyteen. Trashin aikana tuntuu makaaberille, että ihmiset halaavat ja hoilottavat toisilleen ”juuuust trääääsh, me and you.”

Toisaalta en ole varma, miten Sueden musiikki puhuttelee nykyhetkessäkään. Jo alun We Are the Pigs saa pohtimaan, että ehkä kaikki Sueden lyriikat eivät avaudu ilman Britannian kulttuurin ja lähihistorian tuntemista. En ole varma jaksaisiko tähän nähdä vaivaa. Olen jättämässä jo lavan, kun yhtye vetää kuitenkin encoren. Anderson esittää akustisesti itse She’s in Fashionin, lopuksi bändi palaa lavalle ja esittää hieman yllätten Dog Man Starin New Generationin. Tirautan kyyneleen.

Mutta miksi? New Generationin musiikkivideo oli jo ilmestyessään seepian värinen. Ehkä olen tulkinnut kappaletta aina ylimalkaisesti, mutta ajattelen kappaleen kertovan siitä, miten jokainen sukupolvi tarvitsee valtavirralle vaihtoehtoja – teknoa ja huumeita – löytääkseen toisensa. Se hetki on kuitenkin vain väläys, kun on aika jo uudelle.

En tiedä mitä tulevat sukupolvet löytävät Suedea kuuntelemalla. Festivaaleille raahataan esiintymään vuodesta toiseen pop-museosta löydettyjä yhtyeitä. Nostalgialla ei ole itseisarvoa, mutta tuleeko sitä itsearvoisesti vihata?

Anderson vaikuttaa nuorekkaammalta kuin monet ikäiseni. Ehkä hän olikin aina enemmän koukussa adrenaliiniin kuin huumeisiin? Kun Anderson heiluttaa mikkijohtoa kuin ruoskaa, on siinä jotain mystistä vielä nykyäänkin.