TEKSTI KUVA
JUHO HÄNNINEN ARSI KEVA
Nuoriso kulttuurin maailmaa uudistava voima KUINKA NUORISOKULTTUURI LUO MAAILMAN SOSIAALISEN NAHKAN UUDELLEEN
S
OSIOLOGI KARL MANNHEIMIN kuuluisassa sukupolviesseessään ”Das Problem der Generationen” (1928) esittämän teesin mukaan uudet sukupolvet ymmärtävät maailman aina uudella tavalla, ”tuoreen kosketuksensa” kautta. Tahraamaton mieli on omiaan näkemään uusia epäkohtia yhteiskunnassa, epäkohtia, jotka vanhemmat sukupolvet ottavat itsestään selvinä osina yhteiskuntaa – ”näin asiat ovat aina olleet”. Toisen maailmansodan jälkeen angloamerikkalaisessa maailmassa käytettävissä olevat tulot alkoivat nousta. Nuorison piirissä tulojen nähdään nousseen ensin työväenluokassa, jonka rahankäyttöä ei hillinnyt keskiluokkaisiin perheisiin kuulunut maltillisen rahankäytön eetos. Kasvaviin rahavirtoihin markkinat vastasivat uusilla kulutustavaroilla, muun muassa deodorantin, muodin, televisiovastaanottimien ja äänilevyjen myynti moninkertaistui. Nuoret alkoivat yhdistellä kulutustuotteita yhteen uusimpien pop-kulttuurin – massatuotetun viihteen – trendien kanssa ja muodostivat beatin, skifflen ja rock ’n’ rollin kaltaisia nuorisokulttuureita tai nuoriso kulttuurin esiasteita. NUORET HALUSIVAT KUITENKIN olla enemmän kuin passiivisia vastaanottajia. 1960-luvun Suomesta kerrotaan tarinoita siitä, kuinka rockista innostuneet nuoret rakensivat omat soittimensa ja alkoivat soittaa rautalankaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vastaava ruohonjuuri tason rock alkoi soida nuorison bileissä laajemmin jo 1950-luvulla. Yhdysvalloissa nuorisokulttuuri jätti ensimmäisen lähtemättömän jälkensä maailmaan. Rock ’n’ rollin sanotaan yhdistäneen
28
osan eri etnisyyksiä edustavia nuoria keskellä kiihkeää rotukeskustelua. Erottamattomasti nuorisokulttuuri ja pyrkimys yhteiskunnan muutokseen yhdistyivät toisiinsa 1960-luvun hipeissä. Hipit nähtiin vastakulttuurina. Heidän nähtiin kyseenalaistavan vallitsevat työ-, päihde- ja seksuaalinormit elämäntavallaan. Kaduille hipit kävivät Vietnamin sotaa ja ydinaseita vastaan ja sukupuolten, seksuaali vähemmistöjen ja rodullistettujen kansalaisoikeuksien puolesta. Kun menneiden vuosikymmenien pop-kulttuuri ja sen tekijät ovat sementoituneet historiankirjoitukseen, ovat ne alkaneet edustamaan osalle pop-faneista ajamiaan progressiivisia arvoja. Esimerkiksi elektronisen tanssimusiikin ympärille rakentunut juhlinta ja rave-kulttuuri oli yhteenkuuluvuuden ja vapauden juhlistamista 1990-luvulla vastayhdistyneessä Saksassa tai apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa. Vastaavasti Georgiassa juhlittiin viime vuonna sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta. TOISAALTA, KUKAPA EI näkisi Suomen suven indie-festareita ”suvaitsevaisuuden” kehtona. Kun muutama vuosi sitten festivaalit heräsivät musiikkitapahtumien esiintyjien epätasaiseen sukupuoli jakaumaan, seurasi sarja tekoja, joilla pyrittiin korjaamaan tilanne pysyvästi. Pop-kulttuuriin liitetty progressiivisuuden potentiaali onkin synnyttänyt myös ristiriitaisia tilanteita, kun oletettu tulkinta ja tekijän ”todellinen” tarkoitusperä ovat olleet ristiriidassa. Voi vain kysyä kuinka moni Ramones-paitaan pukeutuja on tietoinen, että bändin laulaessa ironisesti ”I’m a nazi schatze, I fight for the fatherland”, oli bändin kitaristi tunnettu republikaani ja natsi-
