VAIKEA, IHANA NUORUUS Feministisen ja

I: Muistan paljon yksinäisyyttä. Tulee mieleen loppukesän metsä ja tummanvihreä väri. Näivetys ja snadi, jatkuva kärsimys. Yksi vahva mielikuva tiivistää mun nuoruuden: Se on ollut mun 16-vuotissyntymäpäivä, ja mä en tiedä onks tää nyt liian henkilökohtasta, mut isä oli joutunut sairaalaan tai mä vein sen sinne. Mun mieleen muistuu kuinka mä kävelen hiekkamäkeä alas sieltä sairaalaalueelta. Mulla on yllä semmonen lyhyt valkoinen kesämekko, iso villatakki ja ristikoru kaulassa. Muistan olleeni tosi väsynyt ja nälkäinen, ja siinä hetkessä jotenki nähneeni sen tilanteen ulkopuolelta ja ajatelleeni, etten jotenki kestä sitä näkyä. Palaan välillä vieläkin siihen hetkeen ja tuntuu oudolta, että on edes selvinnyt. Tekis mieli ottaa se 16-vuotias minä ja kääriä se johonkin huopaan. Se minä, joka kävelee sitä mäkeä alas. Se oli mun 16-vuotissyntymäpäivä. My super sweet 16.

H: Mulla oli jonkinlainen mielikuva siitä, millaiselta nuoruuden niin sanotusti kuuluisi näyttää, eikä mun elämä mun mielestä muistuttanut sitä. Jotenkin mun nuoruudesta tulee lähinnä mieleen ajatus ”mun täytyy”. Tuntuu, että asetin rajoja itselleni. Ensin mä yritin jäljitellä sitä teini-ikää, jota kuvailtiin niissä koulukirjoissa. Että kuuluu paiskia ovia ja inhota vanhempia. Sit mä samaan aikaan kuitenki harrastin sekä joukkuevoimistelua että viulunsoittoa. Harrastukset vei tosi paljon aikaa mun arjesta. Muistan, että mulla oli koko ajan sellanen olo, että aina vois… Aina vois täyttää sen tyhjän ajan ja harjotella jotain. Vaikka mä en ihan kauheesti lopulta harjotellutkaan, niin se tuntemus siitä, että aina pitäis jotain, on yhä läsnä mun arjessa. Sit mä lähin puoleks vuodeks Tukholmaan vaihtoon. Muistan jo ennen sitä lähtöä odottaneeni, että tuun johonkin paikkaan, jossa kukaan oikeastaan tiedä kuka mä oon tai mitä mä teen, eikä liitä muhun mitään oletuksia tai odotuksia. Se vaihtoympäristö ilman niitä harrastuksia loi mulle mahdollisuuden olla jonkinlainen ”oma itseni”, jonka ei tarvitse tehdä mitään, eikä täyttää mitään roolia.

Vaikka se vaihtoaika olikin monelta osin myös aika rankkaan, jäi mulle slti

VAIKEA, IHANA NUORUUS

TEKSTI ANTTI KURKO KUVA ADELE HYRY

LAPSUUDEN OIKEISTOLAISET PIIRIT JA HANKALA LUKIOAIKA SYNNYTTIVÄT FEMINISTISEN PODCASTIN. HILLA JA INARI KESKUSTELEVAT TUNTEISTA JA POPULAARIKULTTUURISTA YHTEISKUNNALLISELLA TWISTILLÄ.

Podcastit elävät murroskautta, mutta ne ovat jo vakiinnuttaneet asemansa ja löytäneet uskolliset kuulijansa. Vaikka podcasteja tehdään Suomessa toistaiseksi lähinnä harrastuspohjalta, podcastit on otettu osaksi laajempaa media- ja kulttuurikenttää. Myös yritykset ovat heräämässä niiden kaupalliseen potentiaaliin.

Libero haastatteli Hilla ja Inari -podcastin pitäjiä Hilla Körkköä ja Inari Nikkasta podcastien tekemisestä. Kuten luultavasti suurin osa suomalaisista podcasteista, myös Hilla ja Inari syntyi tekemisen ilosta ilman suurempaa taka-ajatusta. Heille tärkeää on ollut keskustella merkittävistä asioista niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisella tasolla. Vahvasti feministisen ja populaarikulttuuria usein sivuavan podcastin tyyli on käynyt läpi joitakin muutoksia olemassaolonsa aikana.

”Viime vuonna halusin alkaa kehittämään siihen kaikenlaisia uusia juttuja ja uudistamaan rakennetta. Mutta tänä vuonna ollaan taas palattu siihen, että puhutaan vaan,” Körkkö sanoo ja kertoo viihtyvänsä parhaiten sellaisten podcastien parissa, joissa ei ole mitään ylimääräistä. Parhaimmillaan podcast onkin hänen mielestään ajatuksia herättävää taustahuminaa.

Molemmat mainitsevat suosikkipodcastikseen ruotsalaisen En varg söker sin podin, jota pitävät sarjakuvataitelija Liv Strömquist

mielikuva Tukholmasta sellasena oikean nuoruuden kulissina ja maisemana. Se jäi mahdollisuuksien maisemaks. Mä sain pienen otteen siitä, kuka mä oikeastaan oon. Mulla ei ollut niitä ihme harrastuksia, joiden pariin olin jostain syystä päätynyt ja joita jääräpäisesti jatkoin, vaikken oikeasti viihtynyt niiden parissa ollenkaan.

I: Tuntuu, että mulla ei oo ollut tommosta paikkaa tai maisemaa. Mulla on ollut vaan se hiton hiekkamäki ja ne pimeät metsät. Ei oo ollut sellaista “mahdollisen nuoruuden maisemaa”. Sen takia mä oon varmaan alkanut katsoa elokuvia, joissa siitä nuoruudesta on kerrottu. Niiden kautta on voinut jollain tapaa saada sen kokemuksen. Vaikka toisaalta ristiriita niiden elokuvien, irrallisten nuoruuskokemusten ja oman elämän välillä tuntui usein vaan jotenkin surulliselta. Se raja oli ylittämätön.

Oon miettinyt, miten huojentavaa on, että muistot rekonstruoi tapahtumia niin, että hyvät asiat korostuu. Ainakin aika monesti. Säkin muistat niitä onnellisia hetkiä siitä vaihtoajasta, joka saattoi kuitenkin olla aika raskasta. Nuoruus ylipäätään on jonkinlaista nostalgiaa ja oikeastaan semmonen kullattu muisto. Koska kaikesta huolimatta mäkin saatan jotenkin haikailla mun nuoruutta, vaikken mikään vanha vielä olekaan. Saatan haikailla nuoruuten liittyvää irrallisuutta, vaikka mun tapauksessa se irrallisuus olikin ehkä liiallista.

sekä kirjailija ja tv-tuottaja Caroline Ringskog Ferrada-Noli. Sen erinomaisuus piilee tarkan rakenteen puuttumisessa sekä vahvassa henkilökemiassa ja analyyttisessa otteessa.

Hilla ja Inari -podcast ilmestyy viikoittain ja sillä on noin 5 000 kuuntelijaa jaksoa kohden. Ennen nauhoitusta ystävykset miettivät aiheita, joista haluaisivat puhua ja suunnittelevat jaksolle rakenteen. Vaikka jaksot ovat pituudeltaan noin tunnin mittaisia, studiossa saattaa kulua helposti yli kolme tuntia.

Körkkö on kotoisin alun perin Vaasasta ja Nikkanen Espoosta. He ovat löytäneet toisensa uusien kaveripiirien kautta muutettuaan Helsinkiin. Vaikka he ovat kotoisin eri puolilta Suomea, heitä kuitenkin yhdistää kasvaminen varsin oikeistolaisessa ympäristössä. Nikkanen kertoo, että hänen nuoruuttaan leimasi kuulumattomuuden ja yksinäisyyden tunne. Vasemmistolaisesta perheestä lähtöisin oleva Inari kävi koulua yhdessä uusrikkaiden kanssa ja koki ulkopuolisuuden tunnetta. Nuoruus oli vastoinkäymisiä täynnä. 14-vuotiaana hänen äitinsä kuoli, isä sairastui ja vasta muutto lukion takia Helsinkiin avasi henkisen lukon.

”Silloin oli vähän sellainen fiilis, että näytän teille ja lähden menemään täältä”, Nikkanen muistelee. Helsinkiin muuton myötä Elokuvateatteri Orionista muodostui tärkeä paikka, sillä elokuvien kautta pystyi näkemään millaista nuoruus voi olla”. Minulla ei ollut oikein ketään, joka olisi vetänyt rajoja. Nuoruudessa ajatukset pyörivät liiaksi omassa itsessä ja syömiseen liittyvissä ongelmissa. Tuntuu, että nuoruus alkoi vasta, kun valmistuin lukiosta. Joskus 20 vuoden iässä alkoi olla sellainen olo, että voi vaikuttaa ja päättää omista asioistaan”, Nikkanen kertoo.

Myös Körkkö kertoo, että muutto pois lapsuuden ympäristöstä helpotti kasvukipujen suhteen. ”Elin Vaasassa suorittajateinin elämää, joka kiinnittyi vahvasti kahteen harrastukseen – viulunsoittoon ja joukkuevoimisteluun. 16-vuotiaana lähdin Tukholmaan vaihtoon ja sain ensimmäisen kerran kiinni siitä, mitä haluaisin joskus olla”, Körkkö kertoo.

Harrastuksista oli tullut iän myötä yhä vaativampia ja niihin liittynyt ilo hiljalleen kadonnut. Lopettaminen olisi kuitenkin tuntunut luovuttamiselta, joten Tukholmaan muuton myötä arjen täyttäneet harrastukset jäivät pakosti tauolle.

”Vaasaan palattuani tietysti masennuin ja lukioaika oli minullekin aika hirveää. Oikeastaan elämä alkoi vasta, kun muutin kuusi vuotta sitten Helsinkiin, pääsin kouluun ja tutustuin uusiin ystäviin”, Körkkö sanoo.

Vaikka omien teinivuosien muistossa on paljon negatiivisia muistoja, niin podcastin tekijöiden kuva nykynuorista piirtyy positiivisena. Vastaavasti päätteli myös filosofi Frank Martela YLEn haastattelussa, jossa hän puhui siitä kuinka Suomen jääkiekon MMkullan takana on se, että nuoret miehet ovat oppineet puhumaan tunteistaan ja siten käsittelemään paremmin henkisiä paineita. ”Onhan se ehkä vähän kaukaa haettua, kun katsoo miten lätkässä hakataan toisia mailoilla ja sanotaan, että tässä on kyse tunteista. Toisaalta minusta tuntuu myös siltä, että monet nuoret ovat monessa mielessä parempia kuin heitä edeltänyt nuoriso. Niillä tuntuu olevan parempi kyky puhua tunteista ja kuunnella muita. Ehkä se tunteista puhuminen on tullut sosiaalisen median myötä, jossa yksityisestä on tullut enemmän yhteistä”, Körkkö pohtii.

”Mulle tulee hyvä olo nykynuorista, jotka lakkoilevat ilmaston puolesta ja kannattavat feministisiä arvoja. Vaikka tämän sanomisesta tulee vähän sellainen vanhusfiilis, nii se kai pitää paikkansa”, nauraa Nikkanen.