H: Millaisena sun nuoruuden maisema muistuu mieleen, jos mietit sitä nyt? I: Muistan paljon yksinäisyyttä. Tulee mieleen loppukesän metsä ja tummanvihreä väri. Näivetys ja snadi, jatkuva kärsimys. Yksi vahva mielikuva tiivistää mun nuoruuden: Se on ollut mun 16-vuotissyntymäpäivä, ja mä en tiedä onks tää nyt liian henkilökohtasta, mut isä oli joutunut sairaalaan tai mä vein sen sinne. Mun mieleen muistuu kuinka mä kävelen hiekkamäkeä alas sieltä sairaalaalueelta. Mulla on yllä semmonen lyhyt valkoinen kesämekko, iso villatakki ja ristikoru kaulassa. Muistan olleeni tosi väsynyt ja nälkäinen, ja siinä hetkessä jotenki nähneeni sen tilanteen ulkopuolelta ja ajatelleeni, etten jotenki kestä sitä näkyä.
Palaan välillä vieläkin siihen hetkeen ja tuntuu oudolta, että on edes selvinnyt. Tekis mieli ottaa se 16-vuotias minä ja kääriä se johonkin huopaan. Se minä, joka kävelee sitä mäkeä alas. Se oli mun 16-vuotissyntymäpäivä. My super sweet 16.
H: Mulla oli jonkinlainen mielikuva siitä, millaiselta nuoruuden niin sanotusti kuuluisi näyttää, eikä mun elämä mun mielestä muistuttanut sitä. Jotenkin mun nuoruudesta tulee lähinnä mieleen ajatus ”mun täytyy”. Tuntuu, että asetin rajoja itselleni. Ensin mä yritin jäljitellä sitä teini-ikää, jota kuvailtiin niissä koulukirjoissa. Että kuuluu paiskia ovia ja inhota vanhempia. Sit mä samaan aikaan kuitenki harrastin sekä joukkuevoimistelua että viulunsoittoa. Harrastukset vei tosi
paljon aikaa mun arjesta. Muistan, että mulla oli koko ajan sellanen olo, että aina vois… Aina vois täyttää sen tyhjän ajan ja harjotella jotain. Vaikka mä en ihan kauheesti lopulta harjotellutkaan, niin se tuntemus siitä, että aina pitäis jotain, on yhä läsnä mun arjessa. Sit mä lähin puoleks vuodeks Tukholmaan vaihtoon. Muistan jo ennen sitä lähtöä odottaneeni, että tuun johonkin paikkaan, jossa kukaan oikeastaan tiedä kuka mä oon tai mitä mä teen, eikä liitä muhun mitään oletuksia tai odotuksia. Se vaihtoympäristö ilman niitä harrastuksia loi mulle mahdollisuuden olla jonkinlainen ”oma itseni”, jonka ei tarvitse tehdä mitään, eikä täyttää mitään roolia. Vaikka se vaihtoaika olikin monelta osin myös aika rankkaan, jäi mulle slti
VAIKEA, IHANA NUORUUS LAPSUUDEN OIKEISTOLAISET PIIRIT JA HANKALA LUKIOAIKA SYNNYTTIVÄT FEMINISTISEN PODCASTIN. HILLA JA INARI KESKUSTELEVAT TUNTEISTA JA POPULAARIKULTTUURISTA YHTEISKUNNALLISELLA TWISTILLÄ.
TEKSTI KUVA
14
ANTTI KURKO ADELE HYRY
Podcastit elävät murroskautta, mutta ne ovat jo vakiinnuttaneet asemansa ja löytäneet uskolliset kuulijansa. Vaikka podcasteja tehdään Suomessa toistaiseksi lähinnä harrastuspohjalta, podcastit on otettu osaksi laajempaa media- ja kulttuurikenttää. Myös yritykset ovat heräämässä niiden kaupalliseen potentiaaliin. Libero haastatteli Hilla ja Inari -podcastin pitäjiä Hilla Körkköä ja Inari Nikkasta podcastien tekemisestä. Kuten luultavasti suurin osa suomalaisista podcasteista, myös Hilla ja Inari syntyi tekemisen ilosta ilman suurempaa taka-ajatusta. Heille tärkeää on ollut keskustella merkittävistä asioista niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisella tasolla. Vahvasti feministisen ja populaarikulttuuria usein sivuavan podcastin tyyli on käynyt läpi joitakin muutoksia olemassaolonsa aikana. ”Viime vuonna halusin alkaa kehittämään siihen kaikenlaisia uusia juttuja ja uudistamaan rakennetta. Mutta tänä vuonna ollaan taas palattu siihen, että puhutaan vaan,” Körkkö sanoo ja kertoo viihtyvänsä parhaiten sellaisten podcastien parissa, joissa ei ole mitään ylimääräistä. Parhaimmillaan podcast onkin hänen mielestään ajatuksia herättävää taustahuminaa. Molemmat mainitsevat suosikkipodcastikseen ruotsalaisen En varg söker sin podin, jota pitävät sarjakuvataitelija Liv Strömquist
