Haastateltavana Tuomas Nevanlinna

Teksti: Eino Taina Kuvitus: Oskari Kautto

Numeron teemaan sopivasti, katkeilevan etäyhteyden tähden, pääsemme aloittamaan haastattelun viitisentoista minuuttia sovittua myöhemmin.

Vastaukseni ovat sitten improvisaatiota, Tuomas Nevanlinna pohjustaa.

Paljastan hänelle, että keskeneräisyyttä ja epäjohdonmukaisuutta juhlistavan KATKOKSEN hengessä, olen minäkin luonut kysymykset haastattelua edeltävänä aamuna.

No niin.

Hei Tuomas,

Olit aikoinasi itsekin mukana Minervan Pöllön toiminnassa. Mitä muistat niiltä ajoilta?

Ensimmäinen ja vähän pinnallinen mielleyhtymä on se, kuinka alkeellista lehden tekeminen oli. Elettiin aikaa juuri ennen henkilökohtaisten tietokoneiden tulemista. Kaikki oli käsipeliä; teippiä, liimaa ja alkukantaisia kopiokoneita, jotka olivat mukana enintään puolirelevantissa mielessä. Se oli fyysistä sotkua.

Pöllön kasaamiskokoukset olivat sellaisia, että juotiin viiniä ja huone oli lattiaa myöten täynnä paperia. Jonkinnäköinen nivaska syntyi joskus loppuyöstä. Lyöntivirheiden editoiminen oli konkreettista suttaamista; virheitä jäi paljon. Se oli nimenomaan keskeneräistä ja katkonaista hommaa. On minulla joitakin irtonaisia muistikuvia lehtien sisällöistä. Eräs opiskelukaveri, silloinen lehden päätoimittaja kirjoitti Dan Steinbock -kritiikin. Nykyään Yhdysvalloissa asuva mediatutkija Steinbock kirjoitti aikoinaan pari kohua herättänyttä, Frankfurtin koulun henkistä kulttuurikriittistä kirjaa.

Päätoimittaja kirjoitti sitten hyvin fundamentaalin kritiikin Steinbockista, jossa kuulsi närkästys ylipäänsä tämän henkilön olemassaolosta. Steinbock asui tuolloin Lauttasaaressa ja näiden edellä mainittujen teknisten hankaluuksien vuoksi, kun lyöntivirheiden korjaaminenkin oli hankalaa, lopulliseen versioon jäi, että “Luttasaaresta käsin toimii tämä kyseenalainen kulttuurikriitikko…”

Entä mitä muistoja herää Dilemmasta ja filosofian opiskelemisesta Helsingin yliopistolla?

Tavallaan jaan opiskeluaikani kahteen vaiheeseen. Ensimmäinen oli se aktiivinen Dilemma-kausi. Oli tietty laajahko porukka, johon kuului kymmenestä kahteenkymmeneen henkeä ja tehtiin kaikki yhdessä; opiskelut, illanvietot ja lehdet. Se oli hyvin intensiivinen opiskelijaelämän vaihe ja se oli hauskaa; opimme perusasioita ja väittelimme keskenämme.

Sitten alkoi virallisen opiskeluajan jälkeinen opintopiiri-vaihe, joka liittyi Helsingin yliopiston filosofian laitoksen tiettyihin rajoittuneisuuksiin.

1980-luvun alussa tilanne oli ollut parempi;

Niiniluoto omassa liberalismissaan salli erilaisia 36

tuntiopettajia, ja niillä pärjättiin melko pitkälle. Oli Hannu Sivenius, Ilkka Patoluoto ja Simo Knuuttila teologian puolelta. Opetus tyydytti koulukuntadiversiteetin janoa. Minä olin silloin jo kiinnostunut muista asioista kuin analyyttisestä filosofiasta ja tätä muuta oli tarjolla edellämainittuna Dilemma-kautena. Pian tilanne kuitenkin tiukkeni.

Vaikka en 90-luvulla varsinaisesti enää pyörinyt yliopistolla, minulla oli tarve jatkaa opintoja itsenäisesti samanhenkisten ystävien kanssa. Ratkaisu tähän olivat opintopiirit. Olin parhaimmillaan varmaan kymmenessä eri opintopiirissä yhtä aikaa. Tähän aikaan olin jo niin sanotusti työelämässä, vaikka en ole koskaan oikeissa töissä ollutkaan, mutta nämä opintopiirit nivoutuivat osaksi sitä freelancer-elämää. Tein kirjoitus- ja käännöstöitä siinä samalla. Luimme opintopiireissä Heideggeria, Hegeliä, Lacania,

Elokapina valtasi Mannerheimintien kahdesti 5-14.10 välisenä aikana tavoitteena vaatia hallitusta ryhtymään toimiin luontokadon torjumiseksi. Yksi keskeisistä vaatimuksista oli luonnonmetsien turvaaminen. Mitä ajattelet Elokapinan toiminnasta kunnallispoliitikkona ja ihmisenä, joka elää maapallolla?

Poikkeaminen perinteisestä mielenosoituksesta, jossa ollaan kylttien kanssa eduskuntatalon edustalla, on tärkeää. Elokapina haluaa häiritä sitä elämäntapaa, joka on tämän ongelman taustalla ja se on ihan oikea tapa toimia. Enkä tarkoita, että tässä innovatiivisessa toimintamallissa olisi suoranaisesti kysymys yleisanarkististen johtoajatusten siivittämästä häirinnästä sinänsä,

Eri asia sitten on, kuinka kauan tuo toimii. Kukaan ei ajattele, että se toimisi tavalla, joka nätisti johtaisi johonkin. Ja tämä on osa pointtia, sillä Elokapina ei halua, että sen toiminta muuttuu arkiseksi osaksi kaikkea muuta.

Kafkalla on sellainen tarina, jossa seurataan toistuvasti nimeämättömän uskonnon jumalanpalvelusta. Ennen pitkää tilaisuuteen alkaa ilmestyä leopardi, joka häiritsee rituaalin kulkua. Kun tätä sekaannusta oli tapahtunut jonkin aikaa, leopardi päätettiin integroida osaksi rituaalia.

Siinä vaiheessa, kun Elokapinasta tulee työmaa eli sellainen asia, johon ohikulkijat suhtautuvat yhtä mielenkiinnottomasti kuin tietyöhön, sen toiminta kriisiytyy. Se, että ohikulkijat huutavat elokapinallisille on tavallaan parempi kuin se, etteivät ne ole harmissaan siitä, että pitää kiertää sivukadulle. Rakentava dialogi on huuhaata. Jos kaikki ovat omaksuneet samat vuorovaikutussäännöt ei ole oikeastaan mitään tarvetta keskustella. Kärjistäen; kun dialogin ehdot ovat kunnossa, dialogi käy tarpeettomaksi. Elokapinan tapauksessa ei ole ollut niin sikäli, kun se on räjähtänyt pinnalle isona konfliktina. Kun konflikti ja raivo lakkaavat, kun kapinan toiminta siirtyy pikku-uutisiin, eikä kukaan ole enää kiinnostunut siitä, sen toiminnalta katoaa pohja. Sitä en tiedä, että onko niin tapahtunut tai tapahtumassa. Tämä oli vain tällainen ekstrapolaatio.

Ilmastoasioista vallitsee vähän samanlainen konsensus kuin rasismista. Täytyy muistaa, ettei ole välttämätöntä, että niin olisi. Jos ajattelee Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeen aikoja 1960-luvulla, niin niillähän oli vastassa eksplisiittinen rasismi. Ja, vaikka liikkeellä oli paljon konkreettisia saavutuksia sekä lainsäädännöllisellä että kulttuurisella tasolla, ehkä oleellisin saavutus oli diskursiivinen muutos antirasistisen konsensuksen puolesta. Nykyään, uusnatseja ja jotain suprematisteja lukuun ottamatta, suurin osa ajattelee kansalaisliikkeen aatteista lähtökohtaisesti hyvää. Konservatistien pyrkimykset kääntää pöytiä sanomalla, että rasismi kohdistuu valkoisiin miehiin, on eria asia kuin se, että vastassa olisi avoimen

Ilmastoasiassa ollaan vähän samassa vaiheessa, ainakin Suomessa virallisen politiikan tasolla. Jopa persuilla saattaa olla “Eikö se olisi ilmaston kannalta hyvä, että…” -tyyppisiä argumentteja. Pieniä soraääniä saattaa tulla, mutta lähtökohtaisesti suurien ryhmien välillä vallitsee jonkinnäköinen konsensus siitä, mikä on homman nimi. Ryhmät toki tarjoavat hyvin erilaisia ratkaisuja ongelman. Kokoomuksen ehdotus on, että yksityisautoilu jatkuu, mutta sähköautojen muodossa. Tai, että halutaan keskustatunneli, koska sitten sähköautot voivat ajaa siellä. Argumentin laadusta huolimatta, tämäkin on ilmastoargumentti; tai ainakin ilmastokysymysten kanssa yhteen sovitettava. Siis sellainen argumentti, josta voidaan sanoa, että se on kaupungin ilmastostrategian mukaista. En siis puolusta Kokoomusta tässä, yritän vain paikallistaa, miten tämä kuvio menee. Virallisessa politiikassa, Suomessa, ei ole kysymys ilmastoskeptikkojen ja aktivistien välisestä kiistasta; se on nettikiista, vaan siitä, että kaikki argumentit yritetään naamioida ilmastoargumenteiksi, enemmän tai vähemmän uskottavilla tavoilla.

Onko kunnallispolitiikassa haastavaa pysyä kunnan kontekstissa, jos puhutaan megatrendeistä tai globaaleista ongelmista, kuten ilmastonmuutoksesta? Onko filosofialla oikeasti jotain annettavaa tämän päivän politiikassa, joka on epäilemättä luonteeltaan kiihkeää?

Tässä on monta puolta. Tommi Uschanov on sitä mieltä, että filosofian ja päivänpolitiikan välillä ei ole mitään yhteyttä. Politiikassa esitetään mielipiteitä kansalaisina ja näillä mielipiteillä on filosofiaan täysin kontingentti suhde. Tähän kytkeytyy myös Uschanovin toinen pointti; eli se, että juuri kukaan ei ole filosofi, vaan enimmäkseen kaikki ovat filosofian tutkijoita, joita vaan kutsutaan filosofeiksi. Platon oli filosofi, ehkä Nietzsche, Wittgenstein ilman muuta, ehkä Heidegger.

No, mielestäni asia ei ole näin yksinkertainen. Minun alkuperäinen idea, silloin kun lähdin ehdolle oli keskustelukulttuurin jonkinlainen muuttaminen. Halusin, että poliittiseen keskusteluun tuotaisiin laajempiin vaihtoehtoihiin viittaava dimensio. Eli, että ei keskusteltaisi esimerkiksi vain siitä, tuleeko jokin talous- tai sosiaalipoliittinen toimi tehdä vai ei, vaan, että keskusteltaisiin myös siitä, että yksittäisen toimen taustalla on kysymys kahdenlaisesta erilaisesta talouspoliittisesta ajattelutavasta. Tämä oli periaatteellinen ajatus. Toki tiesin, että mahdollisuuteni vaikuttaa isompaan kuvaan olivat niukat ja niin edelleen.

Nyt on, hauskaa kyllä, tavallaan käynyt toiveideni mukaan sikäli, kun ekonomistit ovat alkaneet epäillä Sanna Marinin taustalla olevan kyseenalaisia neuvonantajia, jotka kannattavat modernia rahateoriaa. Ja utopiani politiikan uudesta dimensiosta, oli ainoastaan tämä. Siis se, että näin kävisi kaikkien poliittisten kysymysten suhteen. Utopiani ei siis ollut se, että moderni rahateoria voittaa. Vaan se, että poliittinen keskustelu käytäisiin niin, että kaikki ymmärtävät, että tässä ovat vastakkain kaksi isoa taloustieteellistä koulukuntaa, jolloin tulisi näkyviin se, että taloustiede on oikeasti poliittista taloustiedettä. 1800-luvulla taloustieteestä puhuttaessa puhuttiin aina poliittisesta taloustieteestä; Marx kirjoitti poliittisen taloustieteen kritiikin ja niin edelleen. Vasta 1870-luvulta alkaen alettiin puhua vain taloustieteestä. Ja mahdollisesti marxilaisesta taloustieteestä, mutta se oli vain “vallankumouksellista hölinää”, jolla ei ollut mitään tekemistä minkään kanssa.

Päinvastoin; globaalia perspektiiviä on vaikeaa pitää yllä. Kunnallispoliitikot tekevät käytännössä sitä, että he kommentoivat virkakunnan esityksiä. Ilmastonmuutoksen yhteydessä voi olla korkeintaan muutama maininta globaalin tilanteen vakavuudesta, mutta ei se keskustelu sinne mene. Ainoa sellainen keskustelu valtuustossa, jossa ollaan siirrytty pois kunnan kontekstista oli keskustelu Suldaan Said Ahmedin ehdotuksesta israelilaisten tuotteiden boikotista. Siinä käytiin läpi kaikki maailman kriisipesäkkeet eräänlaisen whataboutismin hengessä. Se oli eräänlaista laukalla oloa. Mutta käytännössä kunnallispolitiikka on sillä tasolla, että viilataan virkamiesten esitysten sanamuotoja. Yleisiä tai periaatteellisia huomioita on erittäin vaikea nostaa esille ja usein, kun sellainen tulee mieleen, tajuaa, ettei sitä kannata sanoa ääneen. Kissan nostaminen pöydälle kiinnittää kaikkien huomion vallitseviin periaatteellisiin erimielisyyksiin. Mutta kyllä esimerkiksi Helsingin ilmastostrategia on suhteutettu tottakai laajaan perspektiiviin. Siinä on taustalla sellainen hoidetaan oma tontti ensin

Marin “has gone crazy” niin hän on oikeassa siinä, ettei viittaa tässä Marinin mielenterveyteen, vaan siihen, että tämä on mennyt taloustieteellisen paletin ulkopuolelle.

Utopiani lisäksi koin, että filosofia voisi valottaa yksityiskohtien luonnetta. Toisin sanoen, että se voisi auttaa näkemään, mitkä ovat ne suuret ajattelutavalliset premissit, jotka saavat poliitikkoja ehdottamaan jotain muutosta. Miksi asia x tai y tehdään? Miksi Kokoomus ajaa julkisen sektorin palveluiden leikkaamista ja on huolissaan julkisen vallan taloudellisesta tasapainoista sekä ylivelkaantumisesta? Filosofinen tausta ehkä auttaa ymmärtämään, ettei tässä Kokoomuksen näkökulmassa ole vain kysymys tietyistä taloustieteellisistä premisseistä ja julkisen vallan ja kotitalouksien samastamisen ajatuksesta, ja monista muista argumenteista, vaan myös siitä, että oikeistoa epäilyttää koko hyvinvointivaltion perusideassa se, että se tuottaa sellaisia mekanismeja ja toimeentulon muotoja, jotka tekevät ihmiset yhtäältä osittain riippumattomaksi palkkatyöstä ja antaa toisaalta kykyä neuvotella sellaisista työehdoista, jotka estävät työnantajien sanavallan. Ja tämä on se syy, miksi oikeisto haluaa julkisesta vallasta pienemmän. Tämä pelko on se syy, miksi koko ajan puhutaan velaksi elämisestä ja julkisen sektorin paisumisesta. Oikeisto kuitenkin hyväksyy vanhatestamentillisen leskien ja orpojen tuen; kun ne eivät ole enää töissä.

Laajemman kokonaiskuvan tai taustalla vaikuttavien mekanismien esillä tuominen on välillä haastavaa. Ensinnäkin, kuten aiemmin mainitsin, välillä pitää kysyä, kannattaako niitä taustalla vallitsevia ideologioita tuoda esille. Toiseksi, osa asioista on niin teknisiä, että niihin täytyisi perehtyä empiirisellä ja teknisellä tasolla aika hyvin. Esimerkiksi jotkut eläkejärjestöjen tekniset yksityiskohdat, jotka eivät ole suoranaisesti kuntapolitiikan saraa, mutta joihin olen jossain eduskuntavaalipaneelissa kylmiltäni joutunut ottamaan kantaa. Kun luen prosenttilukuja ja indeksisidonnaisuuksia ja muita vastaavia termejä paperilta, niin kyllä minulla on vaikeuksia yhdeltä istumalta, filosofin koulutuksella hahmottaa, että mikä tässä nyt on se taustalla oleva ideologia.

Ajatus tässä ei ole se, että poliittisesta keskustelusta pitäisi tulla hirvittävän teoreettista, vaan se, että keskusteluun, indeksien ja prosenttilukujen rinnalle, nostettaisiin se laajempi kuva.

luodessa päätoimittajien pyrkimyksenä oli yrittää juhlia ja korostaa keskeneräisyyttä haastamalla filosofiaan perinteisesti yhdistettyä johdonmukaisuutta ja loogisuutta. (Nämä tunnusmerkit ovat liitettävissä ainakin tiettyyn A:lla alkavaan koulukuntaan, joka on täysissä voimissaan HY:llä.) Vaikka logiikka on filosofinen arvo, tuntuu, että se välillä typistää ajattelua.

Ajatuksena oli myös, että keskeneräisten ajatusten korostaminen voisi madaltaa julkaisukynnystä; se kun tuntuu monilla opiskelijoilla olevan melko korkealla. Kaiken ei tarvitse olla loppuun viilattua, jotta sen voisi julkaista. Mitä ajatuksia katkoksen käsite herättää sinussa?

Konteksti, jossa te opiskelijat olette, on se, että te teette seminaaritöitä ja opinnäytetöitä, joiden täytyy täyttää tietyt minimaaliset akateemisen tekstin kriteerit. Tätä varten te luette sellaisia tekstejä, jotka on kirjoitettu tähän akateemiseen tyyliin. Tekstejä, jotka ovat uskollisia lähteille, jotka osoittavat, mihin ne nojaavat, ja jotka asettavat itsensä kritiikille alttiiksi. Vaikka akateemiset konventiot ovat tärkeitä sikäli, että ne antavat koko tiedeinstituutiolle perustelut, on oleellista mainita, ettei kukaan varsinaisesti halua lukea tällaisia tekstejä yhtään sen enempää kuin on pakko.

Kummallinen ajatus, joka helposti ainejärjestölehden ympärille syntyy on, että “En uskalla kirjoittaa, koska tekstini ei muistuta miniluokan seminaaritekstiä” ja, että “Jos se sellaista muistuttaisi, niin sitten ehkä juuri ja juuri uskaltaisin julkaista sen”. Mutta ei kukaan halua lukea Minervan pöllöstä seminaaritöitä muistuttavia juttuja. Ihmiset lukevat mieluummin, vaikka runonpätkän tai jotakin sekavaa yritelmää. Hirveä jännittäminen sen kanssa, että “akateeminen suuri toinen ei hyväksy minun tekstiä”, on asia, josta on vaikea päästä eroon. Tiedän sen, mutta on muistettava, ettei Minervan Pöllö ole tieteellinen julkaisu.

Tieteellisten tekstien olemassaolon oikeutus perustuu siihen, että ne ovat suunnattu tiedeyhteisölle; minkään sellaisen mikä ei ole tieteellinen julkaisu, ei kannata noudattaa kaikkia tieteellisten tekstien kriteerejä.

Tästähän on ollut keskustelua viime aikoina. On puhuttu siitä, kuuluvatko yleiskustantamojen julkaisemat tietokirjat tieteellisten tekstien piiriin. Ja siitä, päteekö niissä kaikki akateemisen 40

kirjoittamisen säännöt. Todettakoon, että eivät ne nyt ihan samassa määrin päde. Toki näissä teoksissa tuodaan esille lähteet ja niin edelleen, mutta ei se voi mennä näiden teosten kohdalla siihen, että ne olisivat täsmälleen samaan formaattiin tehty, kuin akateemiset tutkimukset. Kaikki nämä sulkeissa olevat viitteet “Macphersonin mukaan… toisaalta katso kuitenkin Brown ja Smith 92 B…”. Nämä tällaiset ovat lukemisen tuhoajia.

Onko epäjohdonmukaisuudella, keskeneräisyydellä ja sekoilulla paikkansa?

Jos ajatellaan modernia Kantin jälkeistä filosofiaa, kaikista kuuluisimpien ja merkittävimpien ajattelijoiden, kuten Nietzschen, Benjaminin, Heideggerin ja Wittgensteinin lähes koko tuotanto on pelkkää sekoilua. Heillä on hädin tuskin yhtäkään sellaista teosta, joka täyttäisi nämä johdonmukaisuuden, valmiuden, loppuun viilaamisen ja akateemisuuden kriteerit. Ne on kaikki pelkkää muistilappua ja sekoilua. Vaikka teillä oli ajatuksena, että keskeneräisyys madaltaa kirjoituskynnystä, niin toisaalta voi ajatella, että se vaatii kirjoittajalta enemmän. Nietzschen ja Wittgensteinin keskeneräisiä päiväkirjamerkintöjä julkaistaan ja luetaan siksi, että ne sellaisinaankin, ja ehkäpä juuri erityisesti sellaisina, ajatteluttaa.

Akateeminen kirjoittaminen on siinä mielessä turvallista, että siinä häivytetään persoonakohtaisuus jokaisella tasolla; viitteillä ahkerasti muistutetaan, etten ole keksinyt mitään itse, kirjoitustyyli tehdään mahdollisimman persoonattomaksi, jotta siinä ei näkyisi kirjoittavan yksilön tyyli tai kädenjälki, jotta se olisi vain osa tiedeyhteisön suurta sammiota, josta sitä pötköä pyöritetään ulos. Keskeneräisyys vaatii siis eräässä mielessä enemmän.

Kiitos haastattelusta, Tuomas Nevanlinna!