Haastattelussa Antti Salminen

Teksti: Hanna Raatikainen Kuvitus: Oskari Kautto

Olen hämmästynyt siitä, että etäyhteyden päässä edessäni on yksi Antti Salminen. Luulin pitkään, että Suomessa on runoilija Antti Salminen ja erikseen filosofi Antti Salminen. Sinulla on kuitenkin enemmänkin titteleitä, sillä olet lisäksi tietokirjailija ja kirjallisuudentutkija sekä yksi niin & näin -lehden päätoimittajista. Onko jokin näistä rooleista itsellesi ensisijainen?

Näistä puuttuu se, että olen nyt neljättä vuotta osa-aikaisena professorina Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Viime vuosien aikana opetus- ja ohjaustyö on painottunut verrattuna siihen profiiliin, joka minulla on ollut reilun kymmenen vuoden ajan ja joka on merkinnyt jakautumista teoreetikon ja toisaalta kaunokirjailijan rooliin.

En ole käyttänyt itsestäni nimitystä filosofi, koska se kuulostaa suureelliselta. Nimitys on kuitenkin sellainen, jota olen nyt tottunut tekemisistäni kuulemaan, ja tässä kohtaa se on ehkä syytä hyväksyä. Pitkään nimitin itseäni vain kirjoittajaksi, mikä oli sen väistämistä, että runoilijuudessakin on jotain pompöösin kuuloista. Oli yksinkertaisempaa sanoa, että olen kirjoittaja tai korkeintaan kirjailija.

Tietyssä mielessä jako kahteen osuu tekemiseni ytimeen. Välillä on kausia, jolloin tuntuu, että teoreettinen ja kaunokirjallinen työ kulkevat hyvin käsi kädessä ja jopa vetoketjumaisesti täydentävät toisiaan, että eri tekstilajit ovat ikään kuin yhtä ja samaa. Välillä taas huomaan, että ne etääntyvät toisistaan tai että niitä on vaikea solmia esimerkiksi ajankäytöllisesti yhteen. Tässä on välillä ollut orastastavaa skitsofreniaa, mutta mitä kauemmin kahdella jalalla työskentelee, sitä enemmän yhteyksiä löytyy ja sitä luontevammalta se tuntuu. Teoreetikko-kirjailijuus on kuitenkin Suomessa kohtuullisen harvinainen yhdistelmä. Esimerkiksi Ranskassa tai Saksassa siinä ei ole mitään oudoksuttavaa, että ihminen on kaunokirjailija ja teoreetikko samaan aikaan.

Tämänkaltainen työtalous helpottaa kirjoittamista, sillä kun teoreettinen tai vastaavasti kaunokirjallinen kirjoittaminen alkaa tuntua raskaalta tai ei onnistu, voi melko joustavasti vaihtaa toisenkaltaiseen projektiin ja toisenlaisten herkkyyksien ja kirjoittamistapojen käyttöön. Itselläni kaunokirjallinen työskentely on siinä määrin vaativaa, että olisi paikoin mahdollisesti liian vaikeaa keskittyä yksinomaan siihen.

Mitä opettajan rooli on tuonut tekemiseesi lisää? Miten se kietoutuu yhteen muun tekemisen kanssa?

Opetusryhmämme Teatterikorkeakoulussa ovat hyvin pienet, jolloin opiskelijoiden prosessit ovat

hyvin yksilöllisiä ja ohjaaminen on myös yksilöllistä. Opettamisessa on toisenlaista henkilökohtaisuutta kuin tiedeyliopistopuolella, missä olen pitkään opettanut tuntiopettajana. Omaa kirjoittajuuttaan, taiteilijuuttaan ja ajattelijuuttaan on mielekästä tuoda melko intiimisti mukaan opettamiseen. Opiskelijat odottavat, että opettaja uskaltaa altistua itse opettamisessa.

Tämä tarkoittaa, että olen joutunut paljon itse reflektoimaan sitä, mitä oikeastaan teen ja miten, eli miten kirjoitan, miten ajattelen ja miten pitkät projektini, kuten kokonaiset kirjat, syntyvät – mitä se edellyttää, ja millaisia vaiheita ja kokemuksia siellä on. Lyhyesti voi mieltää, että opettajuus on itselleni ollut hyvin opettavaista, varmasti tietyin osin yhtä opettavaista kuin opiskelijoille. Olen joutunut useamman vuoden sanoittamaan omia lähtökohtiani muille. Se on uusi alue ja myös taito, jota olen kultivoinut hiljalleen.

Olet kirjoittanut energian kokemusta käsittelevät kirjasi yhdessä Tere Vadénin kanssa. Miten yhdessä kirjoittaminen käytännössä järjestettiin? Millainen työnjako teillä oli? Minkä verran oli konkreettista yhdessä työstämistä?

Olemme Teren kanssa tehneet kohta viisitoista vuotta yhteistyötä. Jossain vuoden 2007–2008 kohdalla löysimme aihekokonaisuuden, jota voi kutsua energian filosofiaksi, ja aloimme tehdä lyhyempiä yhteisjuttuja muun muassa niin & näin -lehteen. Vuonna 2009 ilmestynyt öljyteemainen numero on ensimmäinen isompi yhteistyömme näiden aiheiden parissa.

Huomasimme, että keskusteluyhteytemme ja tietty ajattelullinen yhteensopivuutemme on sitä luokkaa, että meidän kannattaa tehdä yhteistyötä. Teren työskentely ja ajattelu vaikuttivat minuun voimakkaasti – ja vaikuttavat edelleen. Meillä on paljon jaettuja filosofisia lähtökohtia, Heideggerista ja Bataillesta alkaen. Mannermainen filosofia oli siis molemmilla valmiiksi taustalla.

Gilles Deleuze ja Félix Guattari kirjoittavat Mille Plateaux’n (1980) johdannossa, että he molemmat olivat jo itsessään useita, joten kirjoittajia oli melkoinen joukko. Voiko yhdessä kirjoittaminen auttaa pääsemään irti yksilökeskeisyydestä? Voiko se horjuttaa subjektia ja auttaa lähestymään asubjektiivista kokemusta?

Kyllä voi. Yhdessä kirjoittaminen tuntuu monesti siltä, miten Deleuze ja Guattari sitä kuvailevat. Jotta yhdessä kirjoittaminen olisi asubjektiivisempaa, se edellyttää, että hylkää tietyn myytin tai tavoitteen omasta äänestä tai omasta tyylistä ja altistuu yhdessä ajattelun tapahtumalle.

Yhdessä ajattelun tapahtuma on sinänsä luonteeltaan melko asubjektiivinen. Se on jotakin muuta kuin ilmaisua. Se ei ole sitä, että kirjoitetaan ajattelun kuva tai annetaan sille yksilöllinen ääni, vaan se on niin sanotusti emergenttiä. Siinä tapahtuu jotakin odottamatonta, ja ajattelun tapahtuman odottamattomuus voi purkaa yksilön fiksaatiota omaan yksilöyteensä ja rentouttaa subjektikeskeistä tapaa ajatella tai kirjoittaa.

Se on minulle riemukas asia, jotain hirveän iloista ja avointa. Se on sitä paljolti myös siksi, että tapahtumaluonteessa on mahdollinen yllättävyys, että ymmärtää jotakin sellaista mitä ei aiemmin ole ymmärtänyt ymmärtäneensä. Se on vähän samaan tapaan kuin Deleuzella ja Guattarilla, että jotain keksiytyy. Se ei ole yksilön asia vaan jotain kenttämäisempää. Se on nähdäkseni ajattelun tai

Noin vuonna 2011 aloimme kirjoittaa Energiaa ja kokemusta, jonka piti alun perin olla artikkeli. Huomasimme kuitenkin nopeasti, että se leviää kirjaksi, ja parhaillaan kirjoitamme energiatrilogian kolmatta osaa.

Yhdessä keskusteleminen on ollut työskentelymme pohja, mutta olemme myös kirjoittaneet raakatekstiä yhdessä. Useimmiten työskentelyn perusmuoto on ollut se, että olemme olleet samassa jaetussa tiedostossa ja kirjoittaneet sitä yhtä aikaa. On ollut myös kohtia, joissa jompikumpi on itsenäisesti kirjoittanut yhden luvun pohjan, ja sitä on lähdetty muokkaamaan yhdessä.

Työskentelymme on niin yhteenkutoutunutta ja -kutoutuvaa, että monessa kohtaa on itsekin vaikea erottaa ja muistaa, kumpi on kirjoittanut mitäkin. Työskentely on avointa ja rentoa, monesti melko leikillistäkin. Toinen on saattanut kirjoittaa tekstiä ja toisen kursori seurata virkettä perässä, muuttaa ja korjata. Tällaista en ole muiden kanssa juurikaan tehnyt. Tämä työskententelymuoto vaatii, että on tietyssä ajattelullisessa yhteydessä riittävän kauan, jotta kirjoitukselliseen yhteensopivuuteen pystyy täysin luottamaan.

filosofian perusmuoto, että ihmisessä jokin ajattelee jotain, mitä ihminen ei ymmärtänyt tietävänsä ennen kuin ajattelu on alkanut.

Kokeellisuudesta-teoksessasi (2015) pohdit, mikä on taiteen kokeellisuuden merkitys tilanteessa, jossa fossiilikapitalismi on kriisissä. Voiko energiakirjojen yhdessä kirjoittamista ajatella jälkifossiilisen kokeellisuuden kehyksessä?

Kyllä se tavallaan liittyy tuollaiseen työnjaollisuuteen tai sen tietynlaiseen purkautumiseen. Asiaa voisi avata sitä kautta, että yhteistyö Teren kanssa on ollut ajattelullista omavaraistumista ja omavaraistumisen kautta irtautumista monesta skolaarimmasta tavasta tehdä filosofiaa. Tässä teorianmuodostuksessa luovutaan senkaltaisesta asiantuntijuudesta, joka ei joudu altistumaan ajattelun tapahtumiselle.

Kokeellisuudesta-teoksessa pyörittelemäni “jälkifossiilinen kokeellisuus” tukeutuu ajatukseen, että subjektirakenne on moderni ja vaatii tietyn energiansyötön pysyäkseen voimassa. Jälkifossiilisissa tilanteissa subjektin herruus kirpoaa tai itsetietoisen subjektin omavoimaisuuden kuvitelma antaa myöten. Se on jotain sellaista, mitä myös yhdessä kirjoittamisessa voi tapahtua, siinä miten yksilö ei ajattele vaan ajattelu ajattelee yksilössä.

Kun aloin lukea Eloa ja anergiaa, lähestyin sitä lukijana hyöty mielessä, oppiakseni tiettyjä asioita. Kirjallinen ilmaisu kuitenkin vei mukanaan, ja juutuin monesti yksityiskohtiin, joista ajatukseni lähti rullaamaan eri suuntiin. Kuten kaikissa parhaissa lukukokemuksissa, tässäkin tuli tunne, että ajattelen tekstin kanssa. Kokemus siitä, että ollaan jonkin merkityksellisen äärellä, oli vahva. Miten tällaista lukiessa koettua merkityksen kokemusta voisi sinun mielestäsi parhaiten käsitteellistää? Liittyykö tämä siihen, mitä äsken puhuit kirjoittamisesta?

Varmasti liittyy monin tavoin. Olen aika pitkään hahmotellut ajatusta, jota en ole vielä saanut kunnolla muotoonsa. Senkaltaista käsitettä tai yritystä käsitteeksi kuin merkitysenergia. Kokeellisuudestakirjassa merkitysenergia mainitaan, mutta sitä ei vielä siinä kehitellä kovin pitkälle. Minulla on kauan haamuillut, että siitä saisi kirjoitettua kattavammin, ja olemme nyt Teren kanssa siitä kirjoittamassa.

Jos on kokemus siitä, että luettu teksti tai ajattelu on merkityksellistä, on kyse siitä, että teksti on voimistavaa, väkevöittävää tai innoittavaa ja että se kokemuksellinen intensiteetti siirtyy lukijaan. Tämänkaltainen käsitys on melko erilainen kuin sellainen, että luettaessa ikään kuin siirreltäisiin virkkeitä tai kommunikoitaisiin yhtään legomaisempia merkityksiä. Tullaan lähelle ajatusta, että esimerkiksi kirja voi olla reaktorinomainen olento. Se voi pitkiä aikoja, vaikka satoja vuosia, tuottaa sellaista voimaa, joka ei vähene.

On vähän mysteerillistäkin, miten merkityksellisyyden kokemus voi parhaimmillaan välittyä niin hyvin. Ajattelen,

että se on transformatorista kokemusta ja kieltä parhaimmillaan. Yksinkertaisesti niin, että jos ihminen lukee jotain, luettava muuttaa ihmistä. Siinä on muutosvoiman mahdollisuus. Tähän mielestäni liittyy lukemisen varsinainen ihme, se miten voidaan muuttua lukemalla. Se olisi tavallaan merkitysenergian siirtoa ja sen keräytymistä, voimistumista ja haipumista.

Miellän kieltä aika paljon voimana, että se on tavallaan voiman muotoilua, sen neuvottelua, sen taitamista. Siinä on vähän sellaista shamanistista vibaa mukana, että miten kielessä voi olla jotakin maagista tai loitsumaista, siinä mielessä että se oikeasti muuttaa ihmisiä ja ympäristöjä. Kielessä oleminen on energeettinen tapahtuma hienoimmillaan.

Myös kaunokirjallinen työskentelysi on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. MIRissä (Poesia, 2019) viitataan moniin olemassaoleviin sieniä tavalla tai toisella käsitteleviin tutkimuksiin ja kehitetään niissä esitettyjä ajatuksia hyvinkin mielikuvituksellisiin suuntiin. Kuinka paljon olet tehnyt taustatyötä MIRiä varten? Miten prosessi etenee? Onko sinulla tapana ensin tutkia ja sitten kirjoittaa, vai menevätkö tutkiminen ja kirjoittaminen käsi kädessä?

Kyllä ne menevät lomittain. Joillain kirjailijoilla selvästi on taustatutkimusvaihe ja kirjoitusvaihe erikseen, mutta minusta tuntuu, että kirjoittaminen sinänsä on tutkimusta, jolloin taustatutkimus ja kirjoittaminen ovat sikäli yhtä. Toki painopisteet vaihtelevat, ja voi olla, että jossain vaiheessa kuluu vuosi, etten juuri taustalukemista tee.

Esimerkiksi MIRin kanssa kävi niin, että kirjoittamisen aikana julkaistiin paljon uusia mykologisia löytöjä, jolloin oli otollista ja palkitsevaa viitata niihin. MIRissä on käytetty tieteellistä ja pseudotieteellistä iloisesti sekaisin ja fabuloitu loput. Olen mieltynyt tällaiseen tyyliin, tiedolliseen horjuttamiseen, myös lukijan tiedolliseen horjuttamiseen. MIRissä on paljon yksityiskohtia, jotka vaikuttavat keksityiltä, mutta jotkut kaikkein kahjoimmat jutut ovatkin tieteellisiä löydöksiä.

Guardian uutisoi hiljattain, että on vahvoja viitteitä siitä, että sienillä olisi jotain kielen kaltaista. Rihmastojen sähkösignaaleista oli eristetty viisikymmentä morseaakkostyyppistä sanaa, tai sanoiksi niitä siinä jutussa kutsuttiin. Se huvitti ja häkellytti minua, koska MIRissäkin on useita viitteitä siihen, miten sienet kommunikoivat ja puhuvat keskenään. Vähän ylpeästi voi sanoa, että tieteellinen tutkimus tulee kaunokirjallisuuden jälkeen tai jäljittelee taidetta tässä tapauksessa.

Tietokirjoissa teorian ja kirjallisen ilmaisun suhde on tietenkin hieman toisenlainen. Miten hahmotat teorian ja kirjallisen ilmaisun suhteen energiakirjoissa? Miten vahvasti teoria on niissä kytköksissä kirjalliseen ilmaisuun?

Mielestäni kirjallinen tyyli on erottamaton osa filosofiaa. Se, mitä itse tykkään lukea filosofiana, eroaa normaalitieteen kielenkäytöstä siinä, että tietty tyyli on osa ajattelua ja ajattelun tapahtumaa. Sillä on paljon merkitystä, minkätyyppinen virke kirjoittajalla on käytössä tai kuinka elävää tai väkevää kieli on. Ajattelun tyyli ja tapa on minulle hyvin merkityksellinen asia noita kirjoja kirjoittaessa, se ei ole missään nimessä neutraali. Muodolla, vaikka ihan virkemuodolla, on paljon väliä sille, miten ajattelu voi esimerkiksi imeytyä lukijaansa.

Ajattelun kielen täytyy olla taitavaa ja hiottua. Silloin se tulee monin osin hyvinkin lähelle kaunokirjallisuutta. Minulla ei ole vahvaa jakoa kaunokirjallisuuteen ja tietokirjallisuuteen. On mannermaiselle ajattelulle tyypillinen lähtökohta, että ajattelu on myös kielen koettelua. Kieli ei siis ole neutraali väline vaan osallistuu ajattelutapahtumaan, ja se on se kohta missä tyyli muodostuu.

Esitän loppuun yhden sieniä koskevan kysymyksen. Ainakin Kokeellisuudesta-kirjassa kutsut heterogeenistä kokemusta eräänlaiseksi materiaaliseksi tiedostamattomaksi. niin&näinlehden (3/2016) sieniä käsittelevässä artikkelissa “Joitakin huomioita sienistä – eli miksi pimeä ekologia ei ole tarpeeksi pimeää” kirjoitat, että sienet ovat Maan materiaalinen tiedostamaton. Jäin miettimään näiden välistä yhteyttä. Sekä heterogeeninen energia että sienet ovat eiinhimillisiä, ja ne ovat kaikkialla läsnä, mutta piilossa. Niissä on jotakin perustavanlaatuista, jonka varaan elämä rakentuu. Voiko sienten elämään uppoutumalla mielestäsi jollakin tavalla päästä lähemmäksi heterogeenisen energian kokemusta?

Vähintäänkin sienikunnan outous, kummallisuus, moneus, on varmasti osuva metafora materian heterogeenisyydestä ja heterogeenisyyden tiedostamattomuudesta. Elossa ja anergiassa on kysymys siitä, onko elossa muuta kuin olioita. Se liittyy sieniteemaan siksi, että sienen oliollisuus tai kappaleellisuus on paljon epämääräisempi kuin esimerkiksi nisäkäskokoisella eläimellä. Se on jotakin kenttämäisempää ja reunoiltaan epämääräisempää ja harsomaisempaa. Sieniaiheen valitsemisessa on tietty luonnonfilosofinen ponsi ja kaikukoppa, että miten voitaisiin jollakin tapaa olla yhteydessä tai kommunikoida sellaisen elämän ja kuoleman kanssa, joka ei olisi niin kiinni oliometafysiikassa vaan jotakin heterogeenisempää, asubjektiivisempaa, tietyistä tiedostamattoman erilaisista kerroksista kumpuavaa. MIRin ja Elon ja anergian premissien välillä on selvä yhteys. Olen parhaillaan tekemässä molempien trilogioiden viimeisiä osia. Se tarkoittaa sitä, että yli viidentoista vuoden työskentelykaari tulee päätökseen noin kahden vuoden sisään. On jännä hyppyrinnokka, kun viimeinen energiakirja ja kaunokirjallinen teos valmistuvat. Ehkä sen jälkeen jään kirjoittelemaan vain pieniä runoja. Se on iso henkilöhistoriallinenkin siirtymä varmasti.

Lähteet:

SALMINEN, ANTTI 2015. Kokeellisuudesta. Historiallisesta avantgardesta jälkifossiiliseen elämään. Helsinki: Poesia. SALMINEN, ANTTI 2018. MIR. Helsinki: Poesia. SALMINEN, ANTTI & VADÉN, TERE 2013. Energia ja kokemus. Tampere: niin & näin. SALMINEN, ANTTI & VADÉN, TERE 2018. Elo ja anergia. Tampere: niin & näin. SALMINEN, ANTTI 2016. ”Joitakin huomioita sienistä – eli miksi pimeä ekologia ei ole tarpeeksi pimeä”. Niin & näin 3/2016.