Keskipisteettä

Teksti: Nathan Petrov Kuvat: Elina Saarikoski

Liikkumaton oleva

Mietin. Etsin kysymyksiä enemmän kuin etsin niihin vastauksia. Miten elämä voi toimia niin kuin se toimii? Miksi juuri niin? Asioita tapahtuu joka päivä, joita ei voisi kuvitella edes todellisiksi. Vihaa, kauhua, väkivaltaa, epätoivoa. Epätoivoa todellakin… Olen pohtinut omaa asennoitumistani maailman tarjoamia mahdollisuuksia kohtaan ja varsinkin sitä, mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaisen mahdollisuuden ylipäätänsä. Elämä liikkuu välillä lämpimin keinahduksin, yleensä se jättää katkeran maun suuhun. Elämä tosiaan kuitenkin liikkuu. Sitä kauhun hetkeä olen miettinyt ja valitettavasti yhtenä monien joukossa myös jonkin verran kokenut: mitä jos elämä ei liikkuisikaan, vaan kaikki jumittuisi yhteen hetkeen, yhteen kamppailuun, joka tuntuu mahdottomalta voittaa ja joka hukuttaa kokijansa kokonaan itseensä, peittäen paksulla verhollaan koko muun maailman pois näkymästä. Kiittäkäämme, että elämä etenee, että elämä liikkuu ja mahdollisuuksia on niin paljon kuin henkäyksiä elämän aikana, aina loppuun asti.

Mutta tässä kohtaa tapahtuukin käänne, jonka takana näkyy painavan kysymyksen varjo. Mitä jos elämä liikkuu, mikään ei pysähdy, mutta liike jatkuu tummien pilvien saattelemana? Mihin suuntaan minä olen menossa, mihin suuntaan me olemme menossa?

Mikä on se struktuuri, se koherentti, hyvällä eettisellä aromaattisuudella maustettu paras mahdollinen kokonaisuus, jota palvomalla pääsen puhaltamaan nuo tummat pilvet oman elämäni tieltä? Nuo kaiken potentiaalin peittävät, kaiken elämän innon kadottavat ja kaikkien omaa kokemista elävöittävien seikkojen murskaavat mustat pilvet. Mikä on lääke sille, kun on nähnyt tyhjyyden ammottavan suun? Joku voisi sanoa, että ei mikään. Suuri kysymys aina on ollut liian yleistetty: mikä on hyvä tapa elää maailmassa, jossa ei ole tarkoitusta? Tosiaan, tarkoitustahan riittää. Miten saamme tarkoituksellisia ajatuksia, koemme syvällisiä hetkiä, rakastamme, ikävöimme, muistelemme, jos maailman tarkoituksettomuus on ilmiselvää? Kyllä, saan tarkoitusta, koska se on ainut asia, mikä ajaa minua ihmisenä eteenpäin. Se on ainut syy, mikä saa minut valitsemaan astunko oikean vai vasemman jalan eteeni, se on ainut syy, miksi päätän olla pidättämättä henkeäni tai vielä julmempaa. Todellisuus ei ole kylmää ja mekaanista, merkityksetöntä objektien olemista ja liikkumista niille ”käytännöllisin” tavoin. Tai siis, kuka minä olen kieltämään joltakulta nautintoa katsoa maailmaa tämänkaltaisen linssin läpi? Itse asiassa, kuka minä edes olen?

Luulin pitkään, että minä olen juurikin ne kirotut struktuurit, jotka muodostavat minut. Saan nämä struktuurit ulkoapäin ja elän niiden viemänä virran mukana. Näin yksinkertaista. Mutta tämäkin muistuttaa liikaa pysähtynyttä olotilaa, vaikka tässä onkin jo liikettä mukana. Saan siis koko ajan vain syötettä yhdestä suunnasta, enkä voi vaikuttaa maailman virtauksiin, mutta maailma voi vaikuttaa minuun? Mutta entä minä? Minähän vaikutan maailman kulkuun yhtä paljonkin kuin se vaikuttaa minuun! Koska teen valintoja (maailman minulle syöttämien struktuurien avuin), saan muutosta aikaan. Tässä muutoksessa on oma kädenjälkeni, eli juurikin struktuurin kädenjälki, josta käsin minä päätin juuri alun perin tehdä tämän muutoksen maailmaan. Ei siis ole keskipistettä minulle, mutta samaan aikaan tämä keskipisteetön voima mahdollistaa muutoksen, jonka se voi kohdistaa joko ”itseensä” tai muuhun maailmaan. Mutta tässäkin kohtaa tapahtuu kaksijako, joka vaikeuttaa omaa ymmärrystäni: miten tämä ”keskipisteetön muutoksen voima” voi kohdistua sekä ”itseensä” että ”ulkoiseen maailmaan”, jos juuri oli selvää, että näiden välinen raja oli hiekkaan piirretty? En voi sanoa olevani jotain, jos tämä jotain on tullut kiemuraista reittiä muutoksen läpi ja koskettaa hetkeksi olkapäätäni, kunnes jatkaa matkaansa eteenpäin. En ole se yksi solu, joka syntyi, jakaantui 20

21

ja kuoli. Se jatkoi matkaansa, jonnekin missä se voi olla taas osa jotain muuta suurempaa. Ei ole minua, joka muodostuisi tietyistä struktuureista läpi elämäni, sillä suhteeni muuhun maailmaan muuttuu joka hetkellä, ja niin muuttuu maailman suhde minuunkin. Olenhan kuitenkin vain ne mahdollisten suhteiden kohtaamispaikka, jotka toteutuvat joka hetkellä aina uudelleen, ilmentäen aina mahdollisuuksia uusille suhteille. En voi irrottaa pysähtynyttä palasta, koherenttia kokonaisuutta, tästä muutoksesta ja kutsua sitä totuudeksi, sillä tämä liikkuva voima on jo edennyt, luonut uutta, antanut mahdollisuuden uudelle totuudelle. Kuitenkin en voi elää struktuuritta. Struktuurit ovat se, mikä antavat järjen tälle kaikelle, vaikka myös vievät sen samalla pois. Tämäkin on vain olemassaolon yksi loputtomista paradokseista: struktuuri ja sen sortuminen. Dialektiikaksi olen kuullut tätä myös kutsuttavan. Nämä struktuurit ovat kuitenkin juuri se vaikeus. Todellisuus on ladattu täyteen merkitystä ja meillä on yksittäisinä virtauksina, yksittäisinä ihmisinä, maailman suurin taakka. Meidän täytyy joka hetkellä tehdä valintoja, ja jotta saamme öisin unta, haluamme olla täysin sujut valintojemme kanssa. Tämä on monelle hyvin liikaa. Itseasiassa tämä on se ainut syy kenenkään valintoihin: yritämme peittää tämän tyhjyyden ja merkityksettömyyden kuilun ja kävellä sen yli, tippumatta kuitenkaan sisälle. Rakennamme kaupunkeja, muodostamme globaaleja markkinasuhteita, kehitämme teknologiaa ja tähtäämme tähtiin, jotta tämä kuilu täyttyisi, jotta kaukainen ajatus tuosta pimeydestä ja tietämättömyydestä saataisi unohdettua ikuisiksi ajoiksi. Tämä jähmettynyt kuva onnellisuudesta ja maailman hallitsemisesta on se suljettu pato, jonka virta on aivan juuri sortamassa.

Pysäyttämätön voima

Elämä on täynnä kärsimystä. Monet voisivat sanoa, että hyvin eletty elämä on se, missä sai lievitettyä mahdollisimman paljon kärsimystä. Toisille hyvä elämä on se, missä sai kokea mahdollisimman paljon onnen hetkiä. Kärsimys ei ole toivottavaa, mutta kaikkien kokemukset kivun ja kärsimyksen kanssa eivät ole täysin mustavalkoisia. Välillä kipu on välttämätön osa prosessia, joka kasvattaa. Monet ottavat kärsimyksen avoimin käsin vastaan, jotta he oppisivat itsestään ja maailmasta. Kärsimys on niin henkilökohtaista, mutta samaan aikaan meitä kaikkia yhdistävä käsite. Se on myös valitettavasti ainut kieli, mitä monet osaavat puhua, kun ovat tekemisissä muun maailman kanssa. Joku on valmis sulkemaan silmänsä kärsimykselle ja sen preesensille jokaisen valinnan seurauksessa. Vaikka juuri minä en kärsi seurauksia, kun päätän tehdä juuri tietyllä tavalla, jossain kohtaa koko tapahtumaketjua joku kärsii. Kun koen jotain kivuliasta, jotain mikä sekoittaa koko ymmärrykseni maailmasta ja oikeudenmukaisuudesta, näen asiat uudessa valossa. Tämä uusi valo johtuu struktuurin paljastumisesta. Elin käsityksessä, että asiat olivat tietyllä tavalla ja seuraukset tulevat olemaan juuri tietynlaiset, mutta nyt koettuani tämän järisyttävän kärsimyksen hetken näen kuinka pitkälle tämä struktuuri oli valmis venymään, ennen kuin se katkeaisi kahtia muutoksen tieltä. Mitä syvemmälle ja laajemmalle levinnyt uskomusjärjestelmä romahtaa, sen syvempää kärsimyskin on. Ja mikä eniten minua tässä järisyttää, on tämän loputtoman rotkon avautuminen edessäni. Olin rakentanut oman identiteettini tietynlaisiin väreihin pukeutuneena, valmis näkemään maailman juuri tietyssä valossa. Todellisten seurauksien maalaamassa kuvassa ei kuitenkaan ole tilaa minun struktuurilleni, juuri sille mikä mahdollisti minulle merkityksen ja toivon elämässäni. Jos olin väärässä tässä ja kärsin näin paljon, kuinka pahasti minun muut oletukseni todellisuudesta ovat kierossa ja vahingollisia? Onko missään merkitystä? Kun päädyn tähän tilanteeseen, kuilun reunalle, on vaihtoehtoja rajallisesti: joko pakenen merkityksettömyyttä, antaudun uusien jähmettyneiden struktuurien armoille, hyppään kuiluun ja putoan loputtoman matkan alas, yrittäen tarttua elämän mahdollisuuksiin kuitenkaan onnistumatta, tai rakennan portaat alas. Silloin minulla on tarkoitus, määränpää, ja tarpeeksi hidas vauhti, että voin koittaa tarttua joihinkin mahdollisuuksiin.

En usko sen kuitenkaan olevan näinkään helppoa, se ei ole ainakaan oma kokemukseni asian kanssa.

Kaikki nämä vaihtoehdot vaativat kuitenkin liikettä, ja joskus ensimmäisen askeleen tekeminen itsessäänkin voi olla liian suuri riski. Liian paljon on menetettävänä, jos kohtaa elämän absurdisuuden, ja vielä enemmän menetettävänä, jos sen kanssa aikoo järkeillä. Keksin selityksen jokaiselle valinnalleni ja olen valmis taistelemaan loputtomiin, jotta voisin oikeuttaa oman asemani. Sillä minä olen asemani, ja koen tietynlaista vastuuta elää sillä tavalla, mitä olen päättänyt elää. On oltava jokin kokonaisuus, joka voisi ottaa vastuuta ja kärsiä seuraukset, ja valitsen täksi kokonaisuudeksi minut. Jos on valmis elämään, on valmis taistelemaan jokaisen hengenvetäisyn 22

23

Tämä on kaikille hyvin henkilökohtaista, ja kukaan ei voi auttaa ketään, sillä ei ole keinoa millä auttaa. Pahemmin vielä, ei ole mitä auttaa. Emme tule ikinä löytämään sitä väärää struktuuria, sitä mätää osastamme meistä, joka on valmis venymään koko elämämme läpi, kuitenkin katkeamatta kuin viimeisellä hetkellä. Elämän suuri pelko minulle on menettää mahdollisuus, koska luulin, että sellaista ei ollut tarjolla. Sokaistuen omasta pelosta ja voimattomuudesta, olisin valmis kiertää kärsimyksen, vaikka se merkitsisi kaiken menettämistä. Näin en halua elää. Haluan nähdä jokaisessa hetkessä sen kauniin kaikkeuden, jota kaikki havittelevat. Sen merkityksestä kukoistavan niityn, jonka seassa voisin makoilla edes hetken. En voi kuitenkaan sulkea silmiäni tälle liikkumattomalle olemiselle, joka jatkaa venymistään tänäkin päivänä, aivan repeämisen partaalla.

Olemme valloittaneet, tuhonneet, luokitelleet ja hyödyntäneet todellisuutta. Sitähän todellisuus tekee, se on uuden valloittamista vanhan kustannuksella. Ympäristö muuttaa minua, minä muutan ympäristöä. Keskipisteetöntä valloittamista. Kuitenkin me haluamme piiloon merkityksettömyyttä: me valloitamme jonkin nimessä. Me emme taivu todellisuuden moniselitteellisyydelle, vaan haluamme olla itse kaiken keskellä, jotta meidän valintamme olisivat juuri meidän omia, jotta saisimme juuri sen merkityksen, mitä itse haluamme. Ja mitä enemmän merkitystä, sen parempi. Emme voi hetkeksikään luopua siitä työstä, joka saa meidät unohtamaan todellisuuden. Kaiken pitää tarkoittaa jotakin, ja sen jonkin pitää olla täysin sopivaa koko muun maailman rakenteen kanssa. Jos jokin on edes hiukan ulkona yhteisesti hyväksytystä struktuurista, se on kelvotonta. Ja huh heijaa, mikä struktuuri meillä on. Sellainen, joka näyttää meille maailman vaan sellaisena, millä tavoin sitä voisi hyödyntää. Sellainen, jossa arvostetaan enemmän sitä, mikä on, kuin sitä, mitä voisi olla. On tietynlainen ideaali, johon tähtäämme, ja jos jokainen osanen tätä kokonaisuutta ei tue tämän ideaalin saavuttamista, on se osanen virheellinen. Jos olet tämänlainen ihminen, tulee sinun olla tällainen. Ihmisten ”tämänlaisuuskin” on vain hyötykäyttöä varten kehitetty työkalu, jotta ihmisen määrittelemättömyydestä johtuvasta eksistentiaalisesta ahdistuksesta voisi yrittää paeta. Mutta kun muutos kohtaa olemisen, ei pysy tämä kokonaisuus kasassa. On vaarana yhteiskunnallinen, jopa mahdollisesti globaalinen trauma, joka juontaa juurensa tarkoituksettomuuden kanssa käytyyn kamppailuun. Kun meidän ideaaleja tavoitteleva luokitteluyhteiskuntamme struktuuri sortuu, seuraa kärsimystä, jota ei ole ollut ennen edes mahdollista kuvitella.

Kun otan kontekstin huomioon ja pohdin omaa elämääni, tarkemmin sitä, kuinka paljon ja mitä struktuureja hyödyntäen virtailen elämässä mukana, ei näyttäydy vastaus hirveän iloiselta. Miten tämä sukupolvi, jolla on historian parhaimmat edellytykset luoda tarkoitusta ja kauneutta maailmaan, tutkia loputtomia potentiaaleja ja vaihtaa ideoita vapaasti, on samaan aikaan se, joka potee merkityksettömyyttä eniten? Kysymys on enemmänkin: miten voimme keskittyä tarkoituksen luomiseen, kun tämä prosessi aiheuttaa sotia, ilmaston lämpenemistä ja etääntymistä toisistamme? Voimmeko me enää globaalissa maailmassa olla yksinäisiä, vaikka olemmekin yksin? Voimmeko enää ikinä kärsiä sitä eksistentiaalista kipua ja pelkoa yrittäessämme muodostaa oman uskomusjärjestelmän, kun maailma palaa ympärillä? Onko se mahdollista, että meidän merkityksen muodostamisen prosessi on nyt täysin intersubjektiivista? Nyt kun maailma on avautunut, ja todellisuuden prosessiluonteisuus alkaa paljastua jopa kovissakin tieteissä, pystymmekö enää elämään ja kärsimään individuaaleina, kun tiedämme, ettei kenenkään identiteetissä ole keskipistettä? Kun virta on tullut tähän pisteeseen, voinko enää oikeuttaa oman tarkoituksen etsimistä näin suhdekeskeisessä maailmassa? Ja varsinkin kun olen itse tietoinen siitä?

En itse tiedä, miten elää struktuuritta yksilönä.

Tämä kamppailu on varmasti hyvin monelle jokapäiväistä ja hyvin voimia kuluttavaa. On ihanaa kuvitella maailma, jossa vanhojen sukupolvien alistavat ja luokittelevat mekanismit ovat mennyttä, maailma, jossa merkitys kukoistaa ja elämää eletään elämyksenä, ei koettelemuksena. Kärsimys ei koettele, se on osa elämää. Ei ole mitään suurta merkitystä piilossa meidän apinasilmiltämme, tai apinarationalisoinnilta. En voi valita oikeaa tietä, ja huomata menneeni harhaan, kun koen kipua, sillä en voi tietää, jos tämä yksittäinen kärsimyksen hetki voi olla siemen jollekin kauniille kasvuprosessille, josta tulen saamaan juuri mitä halusinkin – merkitystä. Kuitenkin elän siinä historiallisessa kontekstissa, mikä on. On pelottava ajatus, että nykyinen maailmanlaajuinen paradigma 24

pystyisi venymään sen verran pitkälle, jonka jälkeen paluuta pelastukseen ei ole. Tämän pelottavan ajatuksen perässä häämöttää ahdistuneisuus, sillä kuka maailman tilanteesta tietoinen ihminen voi yrittää keskittyä vain omaan elämäänsä ja itsensä parantamiseen, kun minulla on vastuu tehdä maailman tuhon eteen jotain?

Tuntuu, että vastausta ei löydy nopeasti. Muutoksen voima kuitenkin jatkaa maailman tilanteen siirtämistä eteenpäin ja saadakseni unta minun on uskottava mielikuvaani, jossa tekemäni asiat ovat osa jotain suurempaa kokonaisuutta, enkä ole vain yksin tippumassa merkityksettömyyden rotkoon. Onko maailma jo siinä pisteessä, että olemme valmiita hyväksymään merkityksen maailmasta, ettei kaikki ole kylmää ja liikkumatonta, ettei ole mitään rotkoa mitä paeta? Minä olen koittanut sulautua tähän absurdiin olemattomuuden ja muutoksen puroon, toivonut että se johdattaisi jossain kohtaa sille suurelle virralle, josta voin aloittaa seikkailuni. Tässä kohtaa tuntuu, ettei virtaa ole mahdollista saavuttaa, ettei sitä ole, vaan joudun loppuelämäni siirtymään purosta toiseen. Mutta ehkä tässäkin kohtaa on hyvä muistaa, että silmät kiinni purokin voi tuntua virralta. Ehkä hyvällä mielikuvituksella ja avokätisyydelle elämän antimille voi päästä jo pitkälle, ehkä jopa löytää tämä virta. En tiedä…

Välillä sanomme, että ihminen löytää merkityksen jopa sieltä, missä sitä ei ole. Tässä on hiukan optimistisempi ajatus: ihminen on valmis kadottamaan kaikki muut merkitykset, jotka eivät sovi hänen maailmankuvaansa. Meidän ainut olemisen ja tulemisen ehtomme on juurikin merkitys ja mahdollisimman monen potentiaalisen suhteen luominen sekä ylläpitäminen. Sillä mitä enemmän uutta luomme, sitä enemmän meillä on mahdollista olla merkitystä elämässämme. Emme voi paeta elämää ja muutosta, mutta voimme ehkä yhdessä voittaa tarkoituksettomuuden ja kärsimyksen, jos hyväksymme ne. Elämässä on kauniita asioita, joiden puolesta olen valmis taistelemaan. Kuitenkin voimia tähän ei minulla yksin riitä, ja rukoilen tulevaisuudesta, jossa elämän kauneutta ja merkityksellisyyttä ylistettäisiin. Rukoilen maailmasta, jossa totuus on muutoksessa. Ehkäpä merkityksen ei tarvitse olla minun, riittää vain, että se on.