Kirjahyllystä

Kirja kuvaa polkupyörän tuloa tietoisuuteen, pyöräharrastuksen, paikallisen valmistuksen ja pyöräkaupan kehitystä keskittyen alueellisesti Hämeenlinnan kaupunkiin.

Teksti seuraa tiukkaa aikajärjestystä. Jaksot on jäsennelty merkkivuosilukujen avulla ja hauskoilla tekstilanauksilla aikalaisjulkaisuista:

Welocipedi eli suomeksi ”pikajalka” on erään uuden kulkuneuwon nimi, joka joku aika sitten on keksitty Ranskan maalla. Sen rakennus on hywin yksinkertainen. Siinä ei ole paljo muuta kuin kaksi pyörää, jotka owat asetetut samaan linjaan, toinen etu-, toinen takapuolelle, aiwan niin kuin waunuissa toisen siwun pyörät. Etumainen pyörä on wähän suurempi kuin takamainen. Istuinpaikka, jossa istutaan samoin kuin satulassa hewoisen selässä, on pyörien wälillä, keweillä rautatelineillä.

Armeija näyttää ottaneen uuden kulkupelin ennakkoluulottomasti käyttöön. Venäjän sotaministeriö määräsi pataljoonat hankkimaan pyöriä armeijan käyttöön vuonna 1891. Kirjassa esitetty kuvaus Hämeenlinnan pataljoonan kenttäretkestä antaa vaikutelman pikemmin iloisesta huviretkestä tansseineen ja limonaditarjoiluineen, kuin vakavasta sotaharjoituksesta.

Maailman tapahtumat, varsinkin sodat, seuraavat mukana historiikissa. Sota-aika on vaikeuttanut pyörien saatavuutta ja tämä taas innostanut pyörien valmistamiseen omissa pajoissa. Metallistakin oli tietenkin pulaa sotien aikana ja pitkälti jälkeenpäinkin.

Myös virkistys- ja liikuntamuotona pyöräilyä kuvataan lähinnä herraspoikien huvia. Tiedoista pääsee laskemaan matkanopeuksia ja seuraamaan matkareittejäkin. Aika hyvää vauhtia noilla isopyöräisillä näkyy ajetun!

Kirjasta löytyy tieto, jonka avulla pääse selville, miten rattaanpyörien rakentamisen ja sepän ammattitaito edistivät omaa pyöränvalmistusta Hämeenlinnassa, kun ulkomaiset pyörät olivat kalliita. Seppämestari O. W. Welleniuksen ammattitaidosta ja kehityskyvystä kirja antaa erinomaisen kuvan. Tuo Hämeenlinnan ensimmäinen pyöräseppä näyttää olleen varsinainen aikansa superammattilainen, joka hankki tietoa ulkomaisia messuja myöten – siis 1800-luvulla. Muista ajan pyörävalmistajista mainitaan Julinin konepaja, mutta muidenkin seppien kerrotaan pyöriä tehneen.

Polkupyöräkauppiaista merkittävimpinä esitellään Krogius, joka toi Singer-pyöriä, ja Kone- ja polkupyöräliike G. A. Karlsson.

Pyörämerkeistä kiinnostuneet löytävät tietoa 20 pyörämerkistä, joita Hämeenlinnassa on valmistettu. Ovatko tuttuja Aulanko, Cresto, Record tai Maaseutu?

Onneksi joku byrokraatti keksi 1800–1900- lukujen vaihteessa ruveta vaatimaan polkupyörien rekisteröintiä. Muuten emme mekään saisi lukea Kylliäisen analysoimia tietoja pyöränomistajista, heidän ammateistaan sekä pyöräluvun kehityksestä rekisteröintiaikana, jota jatkui kolmisenkymmentä vuota. Ovatkohan sukututkijat huomanneet perehtyä näihin rekistereihin, joista esivanhempien pyöräilyintoa voisi tarkastella?

JULKAISU on tehty perusteellisella tarkkuudella. Lähdeluettelo on varsin laaja, ja teksti sisältää pitkin matkaa runsaasti alaviitteitä, jotka hieman häiritsevät lukemisen sujuvuutta. Tavallinen lukija selviäisi vähemmilläkin, joskin asiasta kiinnostuneelle on hyötyä viitteistä, joista voi saada lisätietoa asiasta. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että tekijä on huolellisella työllään tuonut esiin kaiken tietämisen arvoisen aiheesta.

Kirjan kuvituksena on harvinaisia kuvia pyöräilijöistä, rakennuksista, henkilöistä ja dokumenteista sekä studiokuvia pyöräilijöistä pyörineen. Näistä voi tyylitietoinen sarka- tai pellava-ajoihin valmistautuva löytää vinkkejä sporttisempaankin ”veosipedityyliin”.

Matkalla

Ensimmäinen kerran pyörällä ajettiin maailman ympäri 1880-luvulla. Silloin kaukomatkailu oli vielä löytöretkeilyä. Nykyään pyöräily maailman ympäri on monille urheilullinen suoritus, mutta yhä useammin myös oman itsensä etsimistä ja löytämistä.

AH tinen l

T i M A rkku T eks

M inen l A s ukk A j

k uva T

jukkA sAlMinen polkupyörällä MAAilMAn yMpäri. sks. Helsinki 2013.

Kun Thomas Stevens lähti v. 1884 Kaliforniasta kohti Amerikan itärannikkoa, hänen haaveenaan ei ollut lähteä sen pitemmälle, kuten Pikajalassa 1/2004 kerrotaan. Mutta matkan tekeminen vei mennessään, into löytää toisenlainen maailma oli suurempi kuin satulan rasitus tai koti-ikävä, ja Atlantin takana odotti Eurooppa ja Aasia. Stevens ajoi ja talutti pyöräänsä vuosikausia kärryteillä, ratapölkyillä ja vuoristopoluilla tietämättömien seutujen kautta Japaniin asti ja päätyi takaisin kotiin kahden ja puolen vuoden reissaamisen jälkeen.

Yhtä tuntemattomat tiet odottivat saksalaista Heinrich Horstmannia 1890-luvulla, kun hän 20-vuotiaana lähti kiertämään maailmaa vedonlyönnin vuoksi. Kahden ja puolen vuoden seikkailujen jälkeen hän ajeli takaisin kotiin Reinin varrelle vedonvoittajana ja rikastui niin että sai hankituksi sekä auton että soföörin. Matkasta voi lukea lisää Pikajalassa 1/2006.

Vuoria ja autiomaita

Maailman ympäri pyöräily ei ollut suomalaisen Jukka Salmisen mielessä, kun hän varasi lomamatkan

Thaimaahan muutama vuosi sitten. Äkkiä hän vain keksi asettaa itselleen hankalia tavoitteita unohtaakseen ongelmansa, opiskelun ja unettomuuden. Hän peruutti paluumatkansa ja pakkasi mukaansa polkupyörän. Kun lentokone aamuhämärissä laskeutui

Bangkokin lentokentälle, Jukka järjesti tavaransa ja alkoi ajaa kohti auringonnousua. Illan tullen hän oli jo ehtinyt tutustua paikalliseen ruokakulttuuriin ja alkuasukkaisiin, jotka johdattivatkin hänet sairaalaan potemaan ensimmäisestä ateriasta saamiaan vatsavaivoja. Jukka selitti ylpeänä häntä hoitaville lääkäreille olevan pyöräilemässä maailman ympäri – tämä oli ensimmäinen päivä! Siitä matka kuitenkin sukeutui ja Kaakkois-Aasia tuli tutuksi, Borneo ja Sumatra, sademetsät ja tulivuoren kraatterit. Seuraavaksi Jukka lensi Australiaan 13 Pikajalka 27 ja lähti ylittämään autiota mannerta. Näillä kuumilla aroilla ajaessa pääosa kymmenien kilojen matkatavarasta täytyi olla vettä, sillä kaivoja ei joka päivä sattunut tien varrelle. Lämmintä riitti ja vettä kului, ja aikaa kuukausia. Pyörämatka maailman ympäri ei suju 80 päivässä, ei edes 800 päivässä. Jukka kuunteli kehoaan. Vaikka jatkuva satulassa olo nosti kunnon kovaksi, lepoa piti saada. Välillä Jukka vietti lepopäiviä, välillä lepoviikkoja ja keräsi itseään seuraavaan matkan jaksoon.

Australiasta Jukka palasi takaisin Thaimaahan, mistä hän jatkoi Vietnamin kautta Kiinan halki Tiibetiin. Ajaminen oli jatkuvaa seikkailua teiden, viranomaisten ja oman voinnin rajoittamana. Mutta ajokunto oli kova: pari viiden kilometrin vuorta Himalajalla ei ollut ylikäymätön vastus yhden päivän aikana. Välillä oli matkaseuraakin, yleensä samanlaisia nuoria miehiä seikkailua etsimässä.

Jännittävä matkaosuus oli edessä Tiibetin jälkeen, kun matka jatkui Irakin ja Iranin halki Turkkiin. Välillä piti ylittää lumisia vuorenhuippuja kantamalla erikseen pyörä ja pyörälaukut reiteen ulottuvassa hangessa pari sataa metriä kerrallaan. Ihmeen kaupalla Jukka tästäkin selvisi rajavartijoiden kämpän lämpimään toipumaan. Sen jälkeen ei Euroopan poikki ajaminen tuntunutkaan vaivalta eikä miltään.

Afrikassa ei ole teitä Levättyään muutamia kuukausia Jukka lähti jatkamaan matkaansa Afrikkaan, minne hän sai seurakseen kovakuntoisen isänsä. Niilin vehmasta laaksoa ajaessa ei päässyt näkemään vieressä alkaa aavikkoa, mutta Niilin lähteillä maanosan ankaruus tuli esiin. Pölyiset tiet kapenivat kivisiksi poluiksi ja taluttaminen tuli tavaksi. Neljänkymmenen asteen kuumuus puuttomassa erämaassa koetteli metsiin tottuneita vaaleahipiäisiä miehiä.

Kairosta Kapkaupunkiin reissaaminen vaati kaksi vaihetta, sillä Jukan unettomuus äityi niin pahaksi,

että välillä piti päästä kotiin latautumaan. Eteläisen Afrikan luonto tuli kuitenkin tutuksi samoin kuin maanosan vastakohtaisuudet, yltiöystävälliset sudanilaiset ja kivillä turisteja heittelevät etiopialaiset. Kymmenientuhansien vuosien vanhan kulttuurin jäljet tekivät vaikutuksen yhtä lailla kuin villi luontokin.

Köyhissä ja ankeissa oloissa Jukka tuntui aina löytävän ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä, joiden luona saattoi lepuuttaa jalkojaan ja selkäänsä. Jukka herätti kiinnostusta monella tavalla, ja tuon tuostakin nuoria naisia tarjottiin hänelle puolisoksi, sillä pääsy Eurooppaan avaisi aivan uudenlaiset mahdollisuudet pienissä kylissä eläville tytöille, joiden tulevaisuus näyttää tilastojen valossa ankealta.

Kulttuurista toiseen Kapkaupungista Jukka jatkoi matkaansa Amerikkaan, New Yorkiin. Yhdysvaltalaisten sulkeutuneisuus tuntui shokilta afrikkalaisten avoimuuden jälkeen. Mutta välimatkat olivat täälläkin yhtä pitkiä ja autioita. Jostakin kuitenkin tuntui aina löytyvän joku epäluuloistaan luopuva henkilö, joka auttoi pääsemään milloin mistäkin pälkähästä.

Mantereen poikki ajettuaan Jukalla oli Kalifornian jälkeen edessä uusi vastakohta, köyhä Meksiko. Ajajaa alkoi taas vaivata unettomuus ja kyllästyneisyys, joka pakotti palaamaan kotiin. Pitkän levon aikana Naantalissa Jukka alkoi kirjoittaa matkaansa kertomukseksi, ja ennen kuin hän ehti valmiiksi, kustantaja jo otti yhteyttä ja kysyi, eikö Fillari-lehdessä julkaistuista matkakertomuksista saisi kirjankin aikaiseksi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pitkä ura suomalaisten löytöretkeilijöiden kuvausten julkaisijana on siis jatkunut. Kirjan ilmestyessä Jukkakin on kuntoutunut ja lähtenyt jatkamaan matkaansa Keski-Amerikasta kohti Tulimaata. Matkaa on taittunut jo yli 60 000 kilometriä, puolitoista kertaa maailman ympärysmitta, joten hyvin Jukka on ansainnut termin maailmanympärimatkaaja.

Kiinnostavinta ovat ihmiset Jukan asennoituminen matkan tekoon on hyvin avointa ja uteliasta. Kiinnostavinta hänelle tuntuvat olevan ihmiset, joihin hänen on helppo tutustua missä päin maailmaa liikkuukin. Hän ei kaihda pyrkimästä yöpymään milloin kenenkin nurkkiin mieluummin kuin oman telttansa ahtauteen. Tuntuu siltä, että mitä köyhempi seutu, sen vieraanvaraisempaa ja ystävällisempää kohtelua hän saa osakseen. Rikkaissa maissa vastassa ovat aidat, aseet ja epäluulo.

Matkatessa tulevat tutuiksi maan tavat, paikan elämisen edellytykset, asumukset ja ruuat. Välillä voi antautua vieraaksi päiväkausiksikin, auttaa isäntäväkeä puuhissa, tehdä kevyitä pyörälenkkejä lähiympäristössä ja tutustua ympäristöön. Välillä on sitten aika hyökätä tien päälle ja taittaa taivalta. Mikäli tiet ja tuuliolot sallivat, kilometrit vilahtavat. Usein kuitenkin vastuksiakin tuntuu olevan, sillä näiden reittien varrelle ei asfalttiteitä juuri satu.

Jukka onnistui saamaan matkansa varrella aineellista ja taloudellista tukea varusteisiinsa. Hänen kirjoituksensa tulivat tutuiksi lehdistön kautta, ja nykyisin hän kirjoittaa matkansa varrelta myös blogiinsa www.jukkasalminen.com. Jukan teksti on kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa, mistä hän antaa paljon tunnustusta myös kustannustoimittajalleen. Kirjaan on saatu riittävästi sekä yleispiirteistä kuvausta maista ja mannuista että paljon yksityiskohtaisia tarinoita ihmisistä ja reiteistä. Pyörästä ja matkatavaroista ei juuri tarvitse puhua, ne tuntuvat koko ajan toimivan mainiosti.

Hienointa kirjassa ovat kymmenet upeat kuvat. Värikuvaliitteen maisemat ovat suomalaiseen silmään yksinkertaisuudessaan vaikuttavia, valtavia vuoria tai aavikoita; ihmiset taas työn touhussaan luontevia ja keveissä vaatteissaan värikkäitä. Moniin kuviin ajaja on saanut tällätyksi itsensäkin sotisovassaan, pyörän, laukkujen ja telttansa kanssa mitä ihmeellisimmissä ympäristöissä.

Tämän kirjan parissa on hyvä harrastaa pyörämatkailua ilman satulaa.

Pomokin pyöräilee töihin

olli Mäkelä: poMo. Arktinen bAnAAni. 2013.

Esikoiskirjailija on nykyään useimmiten yli 60-vuotias. Eläkeläiset ovat virkeitä ja ehtivät rankan työuransa jälkeen aloittaa uuden harrastuksen tai muistella menneitä. Näin lienee käynyt myös Olli Mäkelän, joka on julkaissut ensimmäisen romaaninsa tänä syksynä. Mäkelän teos Pomo esittelee 1950-luvun ankaraa työntekoa perheen elättämiseksi.

Pomo kertoo metsätyönjohtajaksi etenevästä Eerikistä, joka on sarjakuvamaisen pitkässä vihassa suurtilallisen Paavon kanssa. Jatkuva kiusanteko ja toisesta riippuvaisuus ovat elämän suola siinä missä ryyppääminenkin. Molemmilla miehillä on tukena veljensä – ja puukko. 1950-luvun kuvaus ei olisi luotettavaa, ellei matkoja tehtäisi polkupyörällä tai Ylisen onnikalla, Sahalahdella kun ollaan.

Polkupyörä oli vielä 1950-luvun alussa arvokas peli, eikä Eerikilläkään ollut varaa tuhlata kahteen. Samalla pyörällä vaimo kävi kaupassa kuin mies työmailla. Jos tarvetta oli molemmilla, Eerikki lähti käyden työmaalle vaikka kymmenenkin kilometrin päähän.

Pomon tehtäviin päästyään Eerikki hankkii moottoripyörän ja joutuu vaikeuksiin talonsa velkojen lyhennyksissä. Tukaluuksista päästäkseen hänen on aika ajoin käytettävä vilunkipeliäkin, mutta mitä mies ei tekisi tehdäkseen vaimon ja lapset tyytyväisiksi.

Mäkelän tyyli on verevää ja metsänkäsittelyyn liittyvät termit tulevat luontevasti kuin metsiä kolunneelta jätkältä. Niinpä Eerikkikin on sanavalmis ja kiroaa enemmän kuin Sinisalon Veikko ja kapteeni Haddock yhteensä, mutta polkupyörästään häntä ei erota mikään – paitsi poliisi.

Eerikki on saanut sodassa päähänsä luodin, joka vaivaa häntä aika ajoin ja saa veren kuohahtamaan. Suun soitto on kovasanaista, ja sanonnan paino ulottuu koko teokseen, elämän kovuus ja huumori vuorottelevat vinhaan ja panevat luijankin vaihtamaan naamanilmeitä. Mäkelä tavoittaa oivallisesti Eerikin raadannan ja välillä kovatkin otteet miesten kanssa, mutta hellin piirroin hän myös kuvaa vaimon, Ainon, rakastavaa otetta perheestä ja taloudesta. Eletään aikaa, jolloin perheessä oli selvät roolitukset. Nykyäänhän roolit ovat sallittuja enää urheilujoukkueissa.

Pikajalassa 1/2005 esitellään muuten myös Sahalahdella metsätyönjohtajana toimineen Jalmari Jalosen pyörän käyttöä ja huoltoa säilyneiden dokumenttien avulla.

Markku Lahtinen