K
irja kuvaa polkupyörän tuloa tietoisuuteen, pyöräharrastuksen, paikallisen valmistuksen ja pyöräkaupan kehitystä keskittyen alueellisesti Hämeenlinnan kaupunkiin. Teksti seuraa tiukkaa aikajärjestystä. Jaksot on jäsennelty merkkivuosilukujen avulla ja hauskoilla tekstilanauksilla aikalaisjulkaisuista:
Welocipedi eli suomeksi ”pikajalka” on erään uuden kulkuneuwon nimi, joka joku aika sitten on keksitty Ranskan maalla. Sen rakennus on hywin yksinkertainen. Siinä ei ole paljo muuta kuin kaksi pyörää, jotka owat asetetut samaan linjaan, toinen etu-, toinen takapuolelle, aiwan niin kuin waunuissa toisen siwun pyörät. Etumainen pyörä on wähän suurempi kuin takamainen. Istuinpaikka, jossa istutaan samoin kuin satulassa hewoisen selässä, on pyörien wälillä, keweillä rautatelineillä. Armeija näyttää ottaneen uuden kulkupelin ennakkoluulottomasti käyttöön. Venäjän sotaministeriö määräsi pataljoonat hankkimaan pyöriä armeijan käyttöön vuonna 1891. Kirjassa esitetty kuvaus Hämeenlinnan pataljoonan kenttäretkestä antaa vaikutelman pikemmin iloisesta huviretkestä tansseineen ja limonaditarjoiluineen, kuin vakavasta sotaharjoituksesta. Maailman tapahtumat, varsinkin sodat, seuraavat mukana historiikissa. Sota-aika on vaikeuttanut pyörien saatavuutta ja tämä taas innostanut pyörien valmistamiseen omissa pajoissa. Metallistakin oli tietenkin pulaa sotien aikana ja pitkälti jälkeenpäinkin. Myös virkistys- ja liikuntamuotona pyöräilyä kuvataan lähinnä herraspoikien huvia. Tiedoista pääsee laskemaan matkanopeuksia ja seuraamaan matkareittejäkin. Aika hyvää vauhtia noilla isopyöräisillä näkyy ajetun! Kirjasta löytyy tieto, jonka avulla pääse selville, miten rattaanpyörien rakentamisen ja sepän ammattitaito edistivät omaa pyöränvalmistusta Hämeenlinnassa, kun ulkomaiset pyörät olivat kalliita. Seppämestari O. W. Welleniuksen ammattitaidosta ja kehityskyvystä kirja antaa
11
Pikajalka 27
erinomaisen kuvan. Tuo Hämeenlinnan ensimmäinen pyöräseppä näyttää olleen varsinainen aikansa superammattilainen, joka hankki tietoa ulkomaisia messuja myöten – siis 1800-luvulla. Muista ajan pyörävalmistajista mainitaan Julinin konepaja, mutta muidenkin seppien kerrotaan pyöriä tehneen. Polkupyöräkauppiaista merkittävimpinä esitellään Krogius, joka toi Singer-pyöriä, ja Kone- ja polkupyöräliike G. A. Karlsson. Pyörämerkeistä kiinnostuneet löytävät tietoa 20 pyörämerkistä, joita Hämeenlinnassa on valmistettu. Ovatko tuttuja Aulanko, Cresto, Record tai Maaseutu? Onneksi joku byrokraatti keksi 1800–1900- lukujen vaihteessa ruveta vaatimaan polkupyörien rekisteröintiä. Muuten emme mekään saisi lukea Kylliäisen analysoimia tietoja pyöränomistajista, heidän ammateistaan sekä pyöräluvun kehityksestä rekisteröintiaikana, jota jatkui kolmisenkymmentä vuota. Ovatkohan sukututkijat huomanneet perehtyä näihin rekistereihin, joista esivanhempien pyöräilyintoa voisi tarkastella? JULKAISU on tehty perusteellisella tarkkuudella. Lähdeluettelo on varsin laaja, ja teksti sisältää pitkin matkaa runsaasti alaviitteitä, jotka hieman häiritsevät lukemisen sujuvuutta. Tavallinen lukija selviäisi vähemmilläkin, joskin asiasta kiinnostuneelle on hyötyä viitteistä, joista voi saada lisätietoa asiasta. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että tekijä on huolellisella työllään tuonut esiin kaiken tietämisen arvoisen aiheesta. Kirjan kuvituksena on harvinaisia kuvia pyöräilijöistä, rakennuksista, henkilöistä ja dokumenteista sekä studiokuvia pyöräilijöistä pyörineen. Näistä voi tyylitietoinen sarka- tai pellava-ajoihin valmistautuva löytää vinkkejä sporttisempaankin ”veosipedityyliin”.
